Heikki (kohottautuu puoleksi istuvilleen, hieroo unisena silmiään): Montakos niitä sieltä nyt sitten tulee?
Isoäiti: Kaksi venäläistä ja yksi suomalainen virkapukuinen, poliisi näyttää olevan, vaikka ei tämä meidän oma, mahtanevat nuo venäläiset tuoda sen kaupungista joukossaan.
Heikki (panee maata toiselle kyljelleen): Hyvä on, ei kolmen miehen edestä viitsi pakoonkaan mennä. Pyydä, Varma, vieraat istumaan, kun tupaan tulevat. (Vetää peitettä korvilleen.)
Varma: Et sentään huolisi olla noin uhmaileva.
Heikki: Älä ollenkaan, sisko, hätäile. Pahinta tässä on se, että minua niin riivatusti nukuttaa, on näes jo kolmen viikon unirästit suorittamatta. (Haukottelee ja venyttelee.) Ohhohhoi — joko ne herrat ovat kohta täällä?
(Ovi taustalla avautuu, sisään astuu kaksi
santarmia, poliisi heidän perässään.)
Poliisi: Huomenta, emäntä! Mikäli olen saanut tietää, on Heikki Ortela nyt kotosalla.
Isoäiti: Kotona on. Vieraat käyvät istumaan.
(Tulijat vaihtavat silmäyksiä, istuutuvat sitten emännän osoittamille lavitsoille asettuen siten, että voivat vartioida taustalla olevaa ovea.)
Heikki (työntää syrjään edusvaatteen): Jaa-ha, no huomenta, huomenta! Varahinpa nyt ovat vieraat liikkeellä.
Poliisi: Arvannet kaiketi asiamme. Kehoitan sinua, Heikki Ortela, pikimmiten pukeutumaan.
Heikki (naureskellen): Mistäs minä — herrojen asioita arvailemaan — mutta olikos sillä muorilla siellä pannussa kahvin tilkkaa, kun takoo ja jyskyttää tuolla päässä niinkuin olisi siellä seitsemän seppää. — Ohhoi — ja, taisi tulla siellä matkalla maisteltua vähän liikaa.
(Vieraat silmäilevät toisiaan.)
Poliisi (jo ankarammin): Pue yllesi joutuin. Matkoilla sanoit olleesi. Niin, niiden matkojen tähden olemme tänne tulleet. Sinun on nyt annettava niistä täydellinen selostus.
Heikki (naureskelee kiirettä pitämättä): No minnekäs tässä nyt semmoinen kiire näin aamusta päivin. — Ettäkö siitä matkastani — ei ole mulla siitä reisusta täydellistä selvyyttä itsellänikään — niin, ja mitäpä tuosta nyt kenellekään tiliä tekemään, kun en kerran tiedä suurempia pahoja tehneeni. (Istuu sängyn laidalle, vetää housut jalkaansa ja siirtyy velton ykskaikkisena vähän väliä haukotellen pöydän ääreen.)
Poliisi: No, anna tulla.
Heikki: Eihän siinä oikeastaan pitäisi olla kummempaa — tosin olin surkeasti humalassa, ja nyt kun tuo pää — ohhoi, oijoi — tottapahan nämä herrat kyllä tietävät, millä tämmöinen tauti parannetaan —
Poliisi (iskee nyrkkinsä pöytään): Sinä, sinä uskallat yrittää pilaa, kalliiksi se sinulle tulee, sen voin vakuuttaa.
Heikki (yksinkertaisena): Onpas perhana, vai vielä tämäkin, ja kun tuli jo se matkakin niin turkasen tyyriiksi — ihan tässä on ihme —
Poliisi: Eihän tästä päästä sen pidemmälle. Lopeta nuo lorusi ja kerro lyhyesti, missä olet ollut nämä kuukaudet. Poistuit paikkakunnalta toukokuussa karaten etsivien käsistä, ja nyt on joulukuuta kulunut jo yli puolen. Sillävälin ei sinua ole näillä mailla nähty.
Heikki: Mitenkäs mua olis voitukaan nähdä, kun poissa olin.
Poliisi (tuskastuu): Äsh!
(Emäntä istuutuu takkakivelle ja katselee vaieten Heikkiä.
Varma aikoo ovesta ulos.)
I santarmi: Njet njet, pois pois! (Viittoo ja tekee eleitä täydentääkseen vajavaista kieltään.)
Poliisi: Ulos saat tyttö mennä, mutta takaisin et enää tule.
Varma: Tästä ovesta minä menen ja tulen ihan oman mieleni mukaan. (Menee.)
Poliisi: Sepä nähdään. (Heikille.) Annappa kuulua.
Heikki (venytellen ruumistaan): No, se on sitten pian kerrottu, kunhan ensin alkuun päästään. Ensin kävin, nähkääs, Etelä-Suomessa, muuten vain piloillani, katsomassa mille se maailma sieltäpäin näyttää — olin minä Helsingissäkin — ovatkos nämä herrat olleet Helsingissä?
I santarmi: Äh, tshuhna — sine durak!
Heikki (poliisille): Mitähän hän tarkoittaa — (nyökkää santarmiin päin) — joo, se on suuri kylä sekin Helsinki ja paljon siellä oli väkeä ja suuria asuinratia oli toinen toisen vieressä. Millähän sielläkin ne ihmiset elävät, kun ei peltoja näkynyt ollenkaan eikä tunkioita missään. — Niin, mutta olin minä kuullut, että suurempiakin kyliä on olemassa ja vielä komiampia, jotta tuumasin, että lähdetäänpäs silmäilemään nyt sitä maailmaa hiukan edempääkin ja sitten pistäysin Amerikassa.
Poliisi (viheltää): Vai Amerikassa.
Heikki: Nii-in.
Poliisi: Jo puhut pötyä, kuinka sinne olisit passittomana päässyt. Mitenkä esimerkiksi pääsit rajan yli?
Heikki: Niin rajanko yli? Sitä ei totisesti tiedä itse se vanha erkkikään, miten minä sen rajan yli pääsin. Humalassa kun olin enkä tietänyt tuon taivaallista, mutta luulen minä vaan, että huonosti ne vartioivat sitäkin rajaa.
Poliisi: No annetaanpas pojan nyt itse solmiutua sanoissaan — kerroppas nyt esimerkiksi, minkä linjan laivalla matkustit ja paljonko maksoi piletti?
Heikki: Linjoistako minä tiesin, kun täydessä seilissä olin koko matkan, ja rahat, niin rahat tiedättekös menivät niin tarkkaan, että takaisin tullessani sain myydä kelloni jo Torniossa ja kotia päästyäni kilisi vain pari piikkiä tuolla massin pohjalla, joo, että tyyriiksi ne tulevat matkat tähän aikaan.
Poliisi: Valhetta alusta loppuun.
Heikki: Ei tämä suinkaan mikään uskonkappale ollutkaan.
Poliisi: Onko sinulla aseita?
Heikki (vetää vitkastellen puukon vyöltään): Ei ole muuta kuin tämä, vaarivainajan vanha tuppiteräs.
(Katselee ja koettelee terää. Poliisi vaistomaisesti
vetäytyy kauemmaksi.)
Heikki: On kait tämä joskus ollut teräväkin — tiedä, tainnut jo tylstyä — ole tullut häntä koeteltua.
Poliisi: Puukko tänne! (Santarmit vetävät esiin pistolinsa.)
Heikki (naurahtaa): Peloittaakos herroja tämä, eikä muakaan peloita nuo teidän aseenne — no, tästähän tämän saatte (tarjoaa poliisille), sopii ottaa vaan.
Poliisi (aikoo ensin ottaa puukon, mutta ei tohdi): Pane siihen pöydälle se puukko.
Heikki (pannen puukon pöydälle työntää sitä vähän kerrallaan poliisia kohti, naurahdellen): Siinä se on, kyllä sen ottaa tohtii.
(Varma ilmestyy ovelle, pitää kättään vyöliinansa alla.)
I santarmi: Seis, flikuski! (Viittoo takaisin.)
II santarmi (ojentaa pistolin ovea kohti).
Poliisi: Jos tulet, tyttö, niin ammutaan.
Varma. Ampukaa vaan, jos haluttaa, mitäpä minun hengestäni olis teille hyötyä. (Astuu santarmien keskestä Heikin luo ja pistää toisten huomaamatta revolverin hänen taskuunsa.)
Poliisi (ottaa pöydältä puukon): Heikki Ortela! Lain nimessä minä nyt vangitsen sinut.
Heikki: Jos laki teidät siihen velvoittaa, niin täyttäkää vaan tehtävänne. (Nousee ylös.) Tässä minä olen.
(Poliisi ja santarmit seisovat paikallaan, hetken hiljaisuus.)
Heikki (astuu keskemmälle, näyttää paljaita käsiään): No vangitkaa nyt.
Poliisi (astuu askeleen kohti, Heikki katsoo häntä tiukasti silmiin. Poliisin käsi, joka oli jo tarttumaisillaan kiinni, putoaa herpautuneena alas.)
Heikki (lähestyy häntä, katse yhä kiinteästi hänessä): No, mitäs tuumaat?
(Poliisi peräytyy vähä vähältä, Heikki seuraa tinkinaurua
naurahdellen, poliisi ajautuu oven puolelle.)
Poliisi (santarmeille): Uskokaa minua, herrat, tuolla miehellä on piru mielessä.
Heikki (yhä läheten): Niin se on, hyvät herrat, että minä en tykkää pitkistä puheista, joko te tahi minä.
(Poliisi ja santarmit ovat ovensuussa, epäröivät,
eivät tiedä mitä tehdä.)
Heikki (osoittaa ovea): Niin, niin tuosta paikasta juuri on viis hirttä poikki, kas siitä vaan kauniisti ulos. (Poliisi ja santarmit lähtevät. Heikki katselee heidän jälkeensä ovesta, käy vielä hakemassa lakkinsa naulasta.) Jos tässä lähtisin minäkin hiukan jaloittelemaan.
(Astuu ovesta ulos. Tuvassa tuntuu vielä pingoitettu jännitys. Emäntä istuu kädet ristissä takkakivellä, Varma katselee ikkunasta ulos.)
Matti Porkka (tulee tupaan): Hyvää huomenta tähän taloon. Aikaisinpa teillä on vieraita käynyt, kun tuolla jo ovat paluutiellä.
Varma: Näittekö Heikkiä, setä?
Porkka: Enkä nähnyt, pääsi tiemmä livistämään.
Isoäiti: Herratpa ne näkyivät edeltä menevän.
Porkka (lämmittelee takkatulen ääressä käsiään, hykertelee mielihyvissään): Jassoo, vai niinpäin, että herrat edeltä — kas sitä poikaa, oli se hieno temppu, olisi sitä kelvannut katsella.
Isoäiti: Kun täällä hetken vartoilet, niin jotakin näet sinäkin, ei se siihen vielä loppunut.
(Samassa Heikki tulee tupaan, heittää lakkinsa
penkille ja käy kättelemään Porkkaa.)
Heikki: Varahinpa on setäkin tänään liikkeellä. Meillä on tänään täällä näytelty pieni yksinäytöksinen pila. (Kääntyy isoäitiin.) No, mitäs sanotte, isoäiti, eikös se sentään käynytkin kätevästi?
Isoäiti: Lopussa se vasta seisoo kiitos, mutta parasta lienee nyt, että alat varustautua sitä toista näytöstä varten.
Heikki (taputtaa isoäitiä harteille): Älkää olko, mummo, milläänkään, ei tässä hätää ole.
Isoäiti (ottaa Heikkiä kädestä): Olkoon onni mukanasi. Kaikkivaltiaan siunausta minä sinulle rukoilen — sen sanon vain hyvästiksi siltä varalta, että jos sattuisi tästä sulle vielä kiireellinen lähtö.
Heikki (lämpimästi): Kunpa vain näkisin teidät terveenä takaisin tullessani. (Luo pitkän silmäyksen isoäitiin, sitten Porkkaan kääntyen tarjoo savukkeen). Mutta ei tässä sentään niin kiirettä liene, ettei savuja ennättäisi vetää.
Porkka (tarjoo omiaan): Pidä ne vain siellä matkan varrelle, otetaan täältä. (Sytyttävät.) Mutta oikein todella, mitäs nyt meinaat? Ethän vain aikone niitä äskeisiä vieraitasi toista kertaa vastaan ottaa?
Heikki: — tiedä, eipä tässä juuri osaa mitään matkasuunnitelmiakaan ruveta laatimaan, tottapa hätä taas keksii keinon. — Mutta ehkäpä setä sitten hiukan taas huolehtii tästä meidän väestä minun mentyäni ja hoitaa sen asejaonkin ja nämä muut paikalliset järjestelyt. (Kääntyy Varmaan.) Mutta katsoppa sinä, sisko, minulle jotakin eineheksi. Olen kovin nälkäinen, jotta pitäisi tässä vielä ehtiä hiukan haukkaamaankin, ennenkuin ne äskeiset herrat toistamiseen tulevat. Toisen kerran nyt niistä suoriusin eikä kahta kolmannelta.
(Varma tuo pöytään leipää, silakoita ja puisen viiliastian.)
Varma: Siinä sitä nyt olis.
Heikki (istuu pöydän ääreen): Ohoh, kun on niin nälkä, että oikein on häijy olla. (Taittaa leivän ja aloittaa ateriansa.) Mutta miksikähän ne minua luulivat äsken, kun niin lähtivät. Kiltisti vain painelivat ovesta ulos. Kyllä mua nauratti hengessäni. Luulivatkohan ne, että minulla täällä jossain oli apulaisia piilotettuna, vai pelkäsivätkö niin kovasti yhtä aseetonta miestä — niin, olihan Varma pistänyt revolverin tuonne takataskuuni, mutta en sitä huomannut ennenkuin vasta perästäpäin.
Porkka: Nätisti se tosiaan taas kävi, mutta älä nyt sentään rupia liiaksi noihin temppuihisi luottamaan. (Rykäisee, sylkee takkaan ja hetken vaiettuaan.) Tuota, minäkin tulin niinkuin hyvästiä sanomaan, matkaan tässä nyt pitää minunkin lopuksi.
Isoäiti (hämmästyy): Saksaanko?
Porkka: Sinne. Olenhan tässä jo hankkinut pitemmän aikaa, vaikka ei ole tullut valmista. Mutta nyt tästä lähin en voi enää täälläkään toimittaa mitään, koska olen joutunut silmälläpidon alaiseksi. Sanovat minun jo ilmiannetun osallisena poikien värväykseen, joten lähtö tässä on edessä. Mutta toistaiseksi voin vielä määrätä suunnan ja valita tien.
Heikki: Jassoo, silläkö kannalla nyt ovat asiat. Äkkilähtö tuli teille niinkuin minullekin viime keväänä.
Varma (pysyttelee ikkunan ääressä, vähän väliä ulos silmäillen): Kyllähän me isoäidin kanssa tulemme toimeen, ja osaanhan minäkin jakaa ne — tuolta lattian alta.
Isoäiti: Niin, eipä senpuolesta, kyllähän me täällä. Muuten minua vain vähän ihmetytti, että sinäkin, ikämies, jota tarvittaisiin niin kovin täällä nuorukaisia opastamassa. Mutta koska asiat ovat kerran niinkuin sanoit, ei siinä silloin ole varaa valita.
(Kuuluu auton törähdys, kaikki hämmästyvät.)
Varma: Tulevat.
Heikki: Joko nyt! Niiliäpä vasta on kiire! (Lopettaa syöntinsä, menee Varman luo ja ottaa häntä hartioista.) Sinun haltuusi, tyttö, jää nyt noiden kalliiden laatikoiden hoito. (Viittaa lattialuukkuun.) Tuon jos löytävät ja tyhjentävät, on vahinko korvaamaton. (Porkkaan kääntyen.) No, näkemiin nyt sitten. Luulen, että teidän on parasta pistäytyä nyt'tuonne kamarin puolelle. Sieltä löydätte portaat ylös. Teidän ja ryssien tapaamisesta ei ole nyt väliä, muuten vievät teidät väärään suuntaan.
(Eteisestä kuuluu kolinaa. Samassa tuokiossa lennättää Heikki uuninpäälle. Porkka pujahtaa kamariin. Molemmat äskeiset santarmit ja kaksi poliisia astuvat sisään.)
Poliisi (sisäänastuessaan tylysti isoäidille): Missä on poikanne poika Heikki Ortela?
Isoäiti (vastaa vaiteliaalla katseella).
Varma (on kulkenut ikkunasta toiseen): Koko talo on nyt piiritetty. Pistimet välkkyvät jokaisen ikkunan alla.
Poliisi (astuu Varman eteen): Vastaa, tyttö, missä on veljesi, koska isoäitisi suvaitsee vaieta.
Varma: Teillekö minun pitäisi hänen olinpaikkansa ilmoittaa.
Poliisi: Älä huoli tyttö mahtailla. Tällä kertaa ette meistä niin vähällä selviäkään.
Varma: Ei meitä teidän uhkauksenne pelolta.
(Alkaa yleinen tarkastus, joka kestää tuokion. Santarmit löytävät Heikin saappaat sängyn alta ja pöytälaatikosta valokuvan, jonka ottavat mukaansa. Kamariinkin katsotaan. Heikki seuraa piilopaikastaan virkamiesten puuhia. On pingoittunut hiljaisuus, kunnes I santarmi kiinnittää huomiotaan lattian poikki sahattuihin lautoihin ja alkaa sapelinkärjellä niitä koettelemaan. Silloin viskaa Heikki hänen eteensä pullon, jonka sisällys räiskyy ympäri ja santarmin vaatteille.)
Heikki: Voi hyvät ihmiset, kun putos tuo muorin pikiöljy pullo! — No herrat, taasko te olette tulleet tänne minun untani häiritsemään?
Poliisi: Heikki Ortela, astu alas uunilta. Nyt seuraat meitä, ja kaikki vastustus vaan pahentaa asiaa.
Heikki (naurahdellen): Olenkos minä herroja ennen vastustanut?
Poliisi: Keskustelut ovat nyt tarpeettomia.
Heikki: Sitähän minäkin, mitä noista turhista puheista.
Poliisi: Nyt lähdet matkaan.
Heikki: Ee-hei. Siitä ei nyt tällä kerralla hikoa mitään. Olisitte ottaneet äsken, kun niin olin tulemassa, mutta nyt en enää ole sillä päällä.
Poliisi (vetää esiin revolverin, samoin tekevät santarmit): Sinä vastustelet.
Heikki: No, nyt leikki pois! (Vetää esiin mauserin.) Tässä on kymmenen panosta ja jok'ainoa niistä tappaa jokaisen, joka yrittääkin lähestyä tätä linnoitusta. (Katsoo poliisiin, joka seisoo syrjemmässä.) Sinä poliisi Pulkka, joka olet oman pitäjän miehiä ja suuren lapsilauman isä, en sinua mielelläni, — sentähden pysy kauempana. Miehet, oletteko siunanneet itsenne kuolemaan?
(Piirittäjät hämmästyneinä silmäilevät toinen toistaan.)
Heikki (kohottaa aseensa): No, nyt se alkaa — yks — kaks — (piirittäjät väistyvät kauemmaksi, muutamat tähtäävät Heikkiin.)
Heikki: — kolme! (Syöksyy salamannopeudella uunilta alas ja ryntää ovesta ulos, ennenkuin kukaan ehtii pidättää. Poliisit ja santarmit perässä, huutoja, laukauksia. Emäntä painaa käden sydämelleen ja vaipuu takkakivelle.)
Varma: Heikin jos tappavat, niin hänen kuolemansa minä… (juoksee ulos).
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Harjun tupa, samaa pohjalaista kuosia kuin edellinen. Taustalla ovi ulos, vasemmalla sivustalla kamariin viepä. Ikkunat vastakkain kummallakin sivulla. Vasemmalla kaksikerroksinen sänky edusvaatteineen, nurkassa etualalla leikkauksilla ja suurella vuosiluvulla koristettu astiakaappi. Oikealla ovensuunurkassa hellauuni, uunin ja oven välillä avaintaulu, seinänvierellä penkki ja sen edessä jykevä pöytä. Tuvan paperoidulla seinällä julkisella paikalla riippuu Nikolai II:n kuva kullatuissa kehyksissä. Lattiaa peittävät kauttaaltaan korearantuiset nukerimatot.
On ilta, lamppu palaa katossa. Isäntä istuksii pöydän ääressä, sanomalehti käsissään. Emäntä hämmentää hellillä kuohuvaa pataa. Anna kirjailee suurta pöytäliinaa. Eemi vyöttää sankoa.
Isäntä: Kuuluu niitä poikia vaan tältäkin kulmalta yhtä mittaa katoilevan, minnekkä heitä sitten vaan vietänee ja milloin he sieltä palannevat, sitä ei kukaan tiedä.
Eemi: Ei tiedä, ei, enempää kuin niistäkään, joita ryssät ovat täältä vieneet. Sinne se vaan hävisi tietymättömiin Ortelakin, ja samaa tietä ovat menneet monet muut. Mitäs äiti sanoo siitä?
Emäntä: Mitäs minä. Miksikäs vehkeilevät, niinkuin Ortelan Juhanneskin ja monet muut jumalattomat, Nousta sillä tavalla korkiata keisaria ja laillista esivaltaa vastaan. Mutta kylläpä se paikkansa vielä nytkin pitää, mikä sanassa säädetty on: joka itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan, mutta ne jotka vastaan ovat, saavat tuomion päällensä, sillä ne jotka vallan päällä ovat, eivät ole hyvintekijöille vaan pahoille pelvoksi. Elles tahdo itseäs esivaltaa vastaan asettaa, niin tee hyvää ja sinä saat häneltä kiitoksen, mutta jos pahaa teet, niin pelkää, sillä ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, vaan on kostaja sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee.
Eemi: Mutta ei tässä kukaan pahaa teekään, me vain tahdomme uuden esivallan, se tahtoo sanoa — toiset miehet ohjaksiin.
Emäntä: Mistäs sen uuden esivallan saat. Se sitä on pidettävä, joka siihen määrätty on.
Eemi: Mutta jospa sallimus meille määrääkin nyt toisen esivallan ja hallituksen, kun se entinen ei ollut kyllin hyvä. — Ja sanokaas nyt, äiti, te joka näitä nykyisiä tuumia niin ankarasti vastustatte, ovatko nuo ryssät sitten teillekään niin mieluisia kavereita, ne kun ovat täällä jo vuosikausia vastuksinamme maanneet? Muistattekos, kun se meidän nuori juoksijahevonen otettiin pakkoluovutuksella ryssien sotaratsuksi? Ja entäs se, kun miehet piti varustettaman taloista vallikaivantoihin? Eväät konttiin vaan ja kuukauden matka edessä. Ovatko mielestänne jo unohtuneet ne lukuisat varkaudet, jotka tämänkin talon osaksi ovat tulleet. Korjasivathan iivanat äitimuorin parhaan lampaankin paistikseen. Ja jos vielä otetaan lukuun ne monet pikkukolttoset, joita ne naapurit ovat näinä sotavuosina tässä meille tehneet, niin koituu siitä jo jotakin yhden talon osalle. Tästä voi sitten jo päästä jonkinmoiseen käsitykseen siitä, mikä vitsaus on koko maalle tämä puolimiljoonainen maleksiva ryssälauma, joka tässä jo on kolmisen vuotta niskoillamme elänyt — Ei, puhdistus tässä on toimeenpantava, oikein perinpohjainen perkaus.
Emäntä (huoaten): Tosin on koettelemus taas kohdannut tätä kansaa, mutta onko se ensimmäistä kertaa. On täällä kestetty pahat suuremmatkin, on kärsitty ja odotettu ylhäältä apua, ja tullut se onkin aikanaan. Sieltä se on tuleva apu nytkin eikä muutamien hurjapäisten poikamälkkien järjettömistä hommista. Pahentaa se vain asiaa, kun ryssä huomaa meidän liittoutuneen vihollistensa kanssa. Lujemmin täällä vain hirttosilmukkaa kiristetään ja syyttömät saavat kärsiä syyllisten kanssa. Vai luuletkos, että suuri venäläisten sotajoukko täältä muutamien nuorukaisten voimalla kerran karkoitetaan?
Eemi: Onkos äiti lukenut sieltä Raamatustaan sitä Daavidin ja Goljatin lukua — vaikka mitäpäs tästä senpuolesta kannattaa väitellä. Äiti kumminkin pitää oman horjumattoman uskonsa, minä pidän omani, ja sanotaanhan kunkin uskollaan autuaaksi tulevan. Mutta eiköhän sitä iltasta jo saisi, niin pääsisi tästä makuullekin. (Kerää pois työtarpeensa, siirtää tuolinsa Annan viereen, ja kelloon vilkaisten hiljaa sisarelleen.) Heikin pitäisi jo pian tulla.
Anna: (Eemille hiljaa): Jos vielä ryssät sen saavuttavat ja vievät. Hullusti siinä silloin Heikin kävisi.
Eemi: Ole huoletta, kyllä se poika nahkansa pelastaa, vaikka ne sen saavuttaisivatkin. Sellainen seikkailu kumminkin tuottaisi meille pahan viivytyksen, ja minä tahtoisin ehdottomasti lähteä nyt, kun kerran olen niin aikonut. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi.
Anna: Niinkö sinulla on kiire kotoa pois?
Eemi: Eipä suinkaan, mutta kun kerran olen siihen ajatukseen totuttautunut, että nyt, tänä iltana se tapahtuu.
Anna: Mutta minun on niin vaikea tottua ajattelemaan sitä, että sinä olet poissa. Mitähän jos sentään jättäisit sen lähdön. Tarvitaan miehiä täälläkin, sitten kun se alkaa. Voisit olla yhtä tarpeellinen täällä kotokulmilla — entä jos sittenkin jäisit kotiin.
Eemi: Olen jo antanut sanani Heikille ja — sitäpaitsi tunnen sen, että kuulun niihin, joiden täytyy lähteä. Se on näetkös sellainen kumma tunne, niinkuin pakottava vaatimus tuolla sisässä. (Tuuli ulvoo ulkona.)
Anna: On vielä niin kauhea ilmakin; — oikein kammottaa tuleva yö.
Eemi: Tässä nyt on koetettava karaistua tulevien aikojen varalle. Ajatteleppas vaan Ortelaisia, mitä kaikkia siellä on saatu kestää, ja kuitenkaan ei noita naisia, joista toinen on vanhus, toinen vielä lapsi, voi mikään horjuttaa. Siitä saakka, kun Heikki ryssien käsistä ensimmäisen kerran karkuun pääsi, ovat ryssät nuuskineet talon monta kertaa, eivätkä nuo kaksi naista ole siellä turvassa koskaan yöllä enempää kuin päivälläkään. Lisäksi vielä tuo alituinen pelko Heikin tähden, — niin on sitä siinä jo yhden perheen osalle.
Anna: Niin. Hyvä onni sitä Heikkiä on tähän asti suojellut.
Eemi: Se on se pelottomuus. Vaara menettää voimansa, kun kulkee pelotta sitä vastaan. Uskallusta sillä on Heikillä samoinkuin Varmallakin, — ja entä Ortela-vainaa — tulin tahtomattani sanoneeksi vainaa, vaikka eihän sitäkään tiedä.
Anna: Niin, ja vanha emäntä. Luulen, että tuo kaikki pohjustaakin sieltä asti, — en tiedä mikä heissä on, mutta Ortelaiset ovat niin erilaisia kuin kaikki muut.
Eemi (mietteissään): Totta on mitä sanoit, toisenlaisia he ovat kuin kaikki muut.
(Vaikenevat. Tuuli ryskää ja vonkuu.)
Emäntä (tulta kohennellen): Siunatkoon sitä ilmaa! Varjelkoon Herra matkamiehiä maalla ja merellä. Valkiakin uunissa valittaa, itkua se tietää ja vaikerrusta. Ohhoi — jaa, ei sitä ihminen tiedä, mistä kulloinkin tuli se itkun aihe.
(Hiljaisuus.)
Eemi (puoleksi kuiskaten): Anna —
Anna (lempeästi): No mitä, veli, sinä nyt sitten lähdet Heikin mukana.
Eemi: Ja jätämme hevosen Maalaisten Kauppayhtiön pihaan, josta tiedät sen hakea, ja yksi pyyntö minulla olisi, — (ujosti) en saanut sanoa Varmalle hyvästiä. Olen häntä niin paljon ajatellut, vaikka ei siitä kukaan tiedä, vähimmin hän itse. Kuule, jos minä en tältä matkalta palaisikaan, niin vietkö hänelle minun terveiseni.
Anna (liikutettuna): Kyllä täytän pyyntösi, vaikka toivon, ettei minun tarvitse sitä tehdä, vaan sinä itse saat hänelle sen ilmoittaa, — ihme, että minä en ole aavistanut mitään.
(Jäävät kumpikin mietteisiinsä, tuuli ryskää ulkona saaden ikkunaruudut helisemään. Anna hyräilee hiljaa.)
Eemi: Laula!
Anna: (alussa hiljemmin, säkeistön loppu kerrotaan):
Eikä lakkaa tuo haavanlehti
tyynellä huiskumasta,
eikä lakkaa tuo vanha kulta
mieleeni muistumasta.
Kun sinä pidit musta
ja minä pidin susta,
ja ero piti tulla meistä,
eikä mun silmäni kesken kuiva
surun kyyneleistä.
(Hiljaisuus.)
Eemi (repäisee itsensä irti mietteistään): Mutta nyt, sisko, ei meillä ole suremiseen aikaa. Sinä jäät nyt hoitamaan minunkin tehtäviäni ja olemaan lohduksi vanhuksille siihen saakka kun pojat palajavat.
Anna (huoahtaa): Siinä toivossa sitä sitten eletään.
(Emäntä kattaa pöytää, Anna ja Eemi käyvät illalliselle.)
Emäntä (isännälle): Heitä nyt sinäkin jo se lehden lukeminen ja rupea syömään. (Puhelee askareensa lomassa.) Tiesi hänet, mistä tuon pojankin äskeiset puheet olivat peräisin. Lieneekö Ortelan Heikki jo päässyt sinunkin päätäsi sekoittamaan. Sanotaan sen saavan palkkion niistä miehistä, jotka se saa Saksan reisulle narrattua, tuhat markkaa päästä. Varokoon vaan astumasta tämän kynnyksen yli niissä puuhissaan. Sen sanon sille heti, että minun poikaani et sentään myy, vaikka et ikänä rikastuisi. Ja tiedä sinäkin, Eemi, kun sanon, että ei sua sitä varten ole tässä kustannettu ja koulutettu, että siitä kaikenmaailman matkoille lähtisit haljuilemaan.
Eemi: Tuollaisia ankaria sanoja se äiti heittelee kummipoikaansa vastaan, joka vielä on meille kaukaista sukuakin.
Anna: Äiti on kuunnellut kylän akkojen juoruja ja puhuu vastoin parempaa tietoaan. Kyllä te Heikin tunnette yhtä hyvin kuin meidätkin, yhdessä tässä on lapsina leikitty ja ihmisiksi kasvettu vähäisen välimatkan päässä, että saatattekin häntä soimata tuolla tavalla.
Emäntä: Jaa-a! Mutta jos hän veljesi viettelee niille matkoille, niin kiroukseni häntä seuraa niin totta kuin tässä seison, eikä hänellä elämässään pidä onnea oleman. No, syökää nyt ja siunatkaa itsenne levolle, minua ei ainakaan nälätä.
(On menossa kamariin, mutta palaa vielä jotakin toimittamaan.)
Eemi: Onko isäkin näistä asioista samaa mieltä kuin äiti?
Isäntä: Mitäs minä, en oikein ymmärrä näitä tämänaikaisia, — on niin toisenlaista tämä nykymaailma kuin se entinen. (Syöntinsä lomasta.) Niinkuin ne vanhat merkit eivät enää pitäisi paikkaansa, muut kuin uni ja nälkä.
Eemi: Uskokaa minua, isä: aika on tullut, jolloin meidän on itse autettava itseämme. Jos menetämme tämän otollisen hetken, niin hukka meidät perii. Sanotaanhan niin, että joka itse koettaa itseään pelastaa, sitä auttaa Jumalakin.
Emäntä (kamarin ovelta): Mutta kirjoitettu on: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Eemi (nousee pöydästä, astuu liikutettuna mutta varmana äitinsä eteen): Tapahtukoon niinkin, jos se sallittu on. Mutta vaikka tästä kansasta puolet pitäisi veriin hukkuman, jää jäljelle toinen puoli uuteen onnellisempaan elämään, — ja parempi toki niinkin kuin että tässä kaikki hiljalleen menehtyisimme vihollistemme jalkoihin.
(Samassa aukenee ovi ja tupaan astuu Heikki Ortela tuntemattomaksi puettuna, yllään pitkä naisen turkki ja suuri villahuivi pään ympäri kiedottuna, kori käsivarrellaan):
Heikki (muunnetulla äänellä): Jumal'antakoo hyvää ehtoota, semmoinen koiran ilma siellä ulkona, — onpas tässä pitkä talojen väli, ihan nääntyy huonojalkainen. (Onnahtaa kulkiessaan peremmälle, istuu penkille ja laskee eteensä korin.) Kauppaakin tässä olis, nappia, parsinneuloja, hajusaippuoita, kahvilusikoita, jokunen hilkkukin vielä myymättä, mutta taitaa ollakin jo iltamyöhäinen, makuullemenon aika. Saisikohan yösijaa talossa, tuossa penkillä vaan, niin tulisi ehkä aamulla kaupat.
Anna (on tarkasti seurannut vierasta ja särähtää): Menkää, äiti, vaan nukkumaan, kyllä minä tämän vieraan.
Emäntä: Miks'eikäs sitä yösijaa, onhan tuokin alisänky vapaana. Hae, Anna, tuolta ylätuvasta se uusi olkikoltikko siihen.
Heikki (vanhan vaimon tapaan): Kiitos, kiitos, emäntä hyvä.
Emäntä: Ei kiittelemistä. Harjun tuvasta ei ole koskaan käypäläisiä yön selkään ajettu. (Menee kamariin.)
Isäntä (ottaa hellan alta tupakkavalkean): Mistäpä sitä nyt tullaan?
Heikki (samoin kuin äsken): Tuolta vaan Ojalasta.
Isäntä: Vai sieltä. (Menee kamariin.)
(Heikki Annan ja Eemin kanssa jäätyään heittää vieraat verhot päältään, on omissa vaatteissaan, side otsalla, missä näkyy verta.)
Eemi (Heikille): Voi kun olit kumman näköinen, ei itse Vasilikaan olisi sinua tuossa asussa tuntenut.
Anna: En minäkään heti, vaikka tiesin sinun tulevan.
Heikki (Eemille): Kuinka ovat asiat, oletko valmis?
Eemi: En ole päässyt sen pitemmälle. Äidille ei käy puhuminen siitä asiasta, enkä saattanut sanoa isällekään, hän olisi vielä ilmoittanut äidille, ja äiti kyllä olisi nostanut pystyyn maat ja taivaat estääkseen minun matkani. Katsoin sentähden parhaaksi, että hän saa kuulla asian vasta sitten kun olen jo poissa.
Heikki: Hm — itsehän parhaiten tiedät.
Eemi (menee kamarin oven taakse): Joko nukutte, äiti?
Emännän ääni: Enkä nuku, entäs sitten?
Eemi (hellästi): Ei muuta, hyvää yötä, äiti.
Emännän ääni: Joko rupes tuntoas soimaamaan ne äskeiset puhees?
Eemi: Ei, mutta muuten minä vaan.
Emännän ääni (lauhkeammin); No, hyvää yötä vaan.
(Eemi poistuu hitaasti oven takaa.)
Heikki: Ja nyt, poika, pillit pussiin. Onko hevonen valjaissa?
Eemi: Ei vielä, mutta se on vain parin minuutin asia.
Heikki: Tuokiossa on meidän jouduttava taipaleelle ja siitä ei totisesti tulekaan mikään tavallinen lystiajo. Kaikki tienvieret ovat nuuskijoita täynnä, jotta varusta, poika, nyt itsesi monen mahdollisuuden varalle.
Eemi: Valmis minä olen, tuli sitten mitä tuli. (Menee ulos.)
(Äänettömyys. Heikki sytyttää tupakan ja astelee hiukan levottomana lattialla katsomatta Annaan.)
Anna (hiukan arkaillen): Sinä olet haavoittunut.
Heikki (ykskaikkisesti): Pieni naarmu vain.
Anna: Se side on verinen.
Heikki: Onko se tullut läpi? (Ottaa siteen päästään.)
Anna: Annahan kun minä sidon sen uudelleen, ennenkuin lähdet.
Heikki: Tuskin se tarvinnee. Tuo iso huivi sen kyllä peittää.
Anna (lähestyy arkaillen): Sittenkin minä sen sidon, et saa vastustella, — pienestäkin haavasta voi tulla paha, kun jättää hoitamatta, eikä tuo taida niin pieni ollakaan.
Heikki (pakottaa itsensä yhä välinpitämättömäksi): Samantekevää, tee kuinka tykkäät.
Anna (menee kamariin, tuo lääkepullon ja siteen): No istu nyt tähän.
Emännän ääni: Anna, mitäs niillä teet?
Anna: Sormeni loukkasin tuolla ylhäällä, kun kävin pimeässä.
Emännän ääni: Käskikös sun sinne pimeässä, kun kerran lyhtykin on. Annas kun tulen sitomaan.
Anna (hiukan hätääntyen): Ei äiti huoli nousta, pieni naarmu se vain on.
Emännän ääni: Vai naarmu vain, no laita sitten itse.
Heikki: Mitäs teet, tee pian.
Anna (tarkastelee haavaa, pesee sen hellästi): Eihän tämä mikään naarmu ollutkaan, melko syvä haava. Mitenkä tämä tuli, ampuivatko, vai onko tämä pistimen jälki?
Heikki: — tiedä häntä oikein itsekään, joku siihen lienee sattunut siinä rähäkässä, huomasin vasta kun verta alkoi vuotaa. Muuan torpanmuija sen sitoi tuolla metsäkulmalla. Samalta sain nuo kamppeenikin, — yhden kokonaisen päivän olen nyt näytellyt akkaa, eivätkä ryssät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota, mutta pelkään, että viivymme nyt liian kauan.
(Anna lopettaa työnsä ja seisoo vielä tuokion Heikin vierellä kuin jotakin odotellen.)
Heikki (huomattuaan nousee kiireesti): Jaha, onko valmis? No, kiitos vaan vaivoistasi — olin kuulevinani, että pihaan ajettiin, Eemi varmaankin — (kättelee kylmästi, kiireellisesti): Eipä muuta kuin voidaan hauskasti, ja hyvästi sitten vaan.
(Vetää palttoon päälleen ja käärii huivin päähänsä. Eemi tulee ovelle takki yllään, lakki korville vedettynä.)
Eemi: Jokos täällä ollaan valmiita?
Heikki (menee ovelle): Selvä kuin juna.
Eemi (Annaa kätellen): Hyvästi nyt, sisko, selvitä äidille ja isälle, sano terveisiä kaikille, voi hyvin.
(Kääntyy pois liikutustaan salaten. Anna saattaa heitä ovelle,
jonka aukeamasta ammottaa pimeys ja kuuluu tuulen ulvominen.)
Anna (poistuvien jälkeen): Onnea vaan matkalle! (Ääni hukkuu myrskyn tohinaan. Istahtaa järkytettynä lavitsalle, missä Heikki oli äsken, ottaa hellästi käteensä siteen ja katselee veritahraa, kääntää siteen jälleen kokoon ja pistää poveensa, puhelee hiljaa itsekseen.) Lopussa kaikki! (Kätkee kasvonsa esiliinaansa, puhkee rajuun nyyhkytykseen. Tuuli temmeltää ulkona, heläyttää ikkunalaseja. Anna särähtää, mutta huomattuaan, että ketään ei näy, painuu jälleen murheeseensa. Ovi aukenee hiljaa, Vasili pitkässä märässä halatissa astuu sisään. Katselee Annaa, heittää pois halatin, jonka alla on rakuunaupseerin vormu.)
Vasili (puoleksi kuiskaten): Anna, Anna!
Anna (kavahtaa tyrmistyneenä ylös): Herra Jumala! Oven unohdin lukitsematta. Kuinka te sillä tavoin ihmisten huoneisiin keskellä yötä.
Vasili (suopeasti hymyillen): Minulla on korkean esivallan lupa ilmestyä milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, missä jotakin epäiltävää huomataan.
Anna (kauhistuneena): Mitä on tapahtunut, puhukaa!
Vasili (läheten): Asia koskee läheltä teitä, sinua, Anna.
Anna (väistyy kamarinovea kohti): Mitä tekemistä teillä olisi minun kanssani.
Vasili (maireasti tyynnytellen): Malta ja kuuntele kun kerron, äläkä herätä muita, se vain pahentaa asiaa.
Anna (alistuvasti): No niin, mutta älkää kiusatko minua kauan, sitä minä vain pyydän.
Vasili (läheten, Annan kasvoja tarkastaen): Missä on Heikki Ortela?
Anna (huokaisten helpottuneesti): Ei hän ainakaan täällä ole. Ettekö sitten ole häntä vielä saavuttaneet?
Vasili: Missä on veljesi Eemi?
Anna: Kaiketi nukkumassa tähän aikaan.
Vasili: Siinä se, et ole tottunut valehtelemaan.
Anna (toivottoman raukeana istahtaa tuolille): Mitä sitten minusta tahdotte, vähimmän minä heistä tällä hetkellä tiedän.
Vasili (hymähtelee itsekseen): Hm, jaa — hullusti ne nyt ovat asiat. Tuo suuri viettelijä Ortela on saanut houkutelluksi veljesikin noille vaarallisille matkoilleen. Ymmärtämättömyydessään on Eemi tehnyt pahanteon, pannen alttiiksi henkensä, sisarensa turvallisuuden ja kotinsa kunnian.
(Äänettömyys.)
Vasili (läheten Annaa takaapäin, laskee kätensä hänen olalleen): Anna, minun on niin sääli sinua.
Anna (hermostuneesti): Älkää koskeko minuun.
Vasili: Anna, tahdotko ajaa minut ulos, tahdotko karkoittaa luotasi ystävän, ainoan, joka hädän hetkenä voi sinua auttaa?
Anna: Minä en ole vailla sääliä enkä apuakaan, ja jos sitä joskus tarvitsenkin, ei teistä ole minulle auttajaksi.
Vasili. Eikö, sepä nähdään. (Kuumasti läheten, Anna nousee ylös ja väistyy edeltä, Vasili seuraa askel askeleelta intohimoisesti haastellen.) Kaunis, ylpeä tyttö, mitä tahansa minä teen sinun puolestasi, henkeni antaisin, jos vain kerrankin kuulisin huuliltasi ystävällisen sanan. Olen nähnyt sinut edessäni päivin ja öin. Olen ollut kuolla ikävään niinä päivinä, jolloin en ole saanut sinua nähdä edes kaukaa, niin kaukaa vain. Lähestyä en ole voinut, koska tiedän, että vihaat ja halveksit minua siksi vain, että olen — ryssä. Mutta mekin olemme ihmisiä. Meilläkin on sydän, joka tuntee, kärsii ja rakastaa, vieläpä palavammin, tulisemmin kuin teidän kylmien suomalaisten. Anna, sinun kovuutesi voi tehdä minut hulluksi. Minä rukoilen, älä vie kaikkia toiveitani, — minä tahtoisin suudella maata, johon sinun jalkasi koski. Suo minun olla halpa orjasi, enkä minä pyydä muuta kuin täyttää sinun käskysi ja tehdä tahtosi mukaan. (Saavuttaa Annan, joka tuijottaa kuin lumottuna Vasilin hehkuviin silmiin.)
Anna (koettaa vastustaa huumausta): Miksi katsotte noin, minä teitä pelkään, voi menkää, jättäkää minut —
Vasili (kiertää käsivartensa hänen ympärilleen): Anna — Anna —
Anna (yrittää pakoon): Minä huudan ja herätän vanhempani, ellette päästä, — hellittäkää käteni taikka kutsun apua. (Katsoo yhä Vasilin hehkuviin silmiin.) Kuinka kuumat ovat kätenne, teidän henkäyksenne polttaa, — silmät, nuo teidän silmänne, — hyvä Jumala armahda, kuka sinä oikeastaan olet —
Vasili: Ystävä, joka haluaa palvella sinua ja tehdä sinut onnelliseksi. Luuletko, etten siihen kykene? Minä voin pukea sinut silkkiin ja kultiin. Luuletko, että olen vain köyhä rakuunaupseeri, erehdys, sillä Vasili palvelee tsaaria ja pyhää Venäjän maata, on tänään rakuuna, huomenna joku korkea virkamies. Olen vanhaa ylhäistä sukua ja minun isäni kartanon tilukset ovat laajat kuin koko tämän pitäjän ala. Sinne tahtoisin sinut viedä kanssani Venäjän sydämeen. Voi, siellä on niin toisin kuin täällä, ihmiset iloisia ja ystävällisiä, nauru ja laulu kajahtaa kyläntanhuvilla kautta kesäisen yön, tanssitaan ja balalaikat soivat. Me istumme troikkaan, sinä ja minä, ajaaksemme isäni vanhaan sukukartanoon. Tiemme kulkee yli hämärtyvän aron, missä peninkulmien laajuudelta näet vain laakean kukkivan maan, minkä öinen tuoksu saa ihmisen juopumaan. Päämme päällä kaartuu yhä tummeneva taivas, jonka kaukaiset ääret maan piiriä tavoittavat, jonka tummassa syvyydessä yhä uusia tähtiä syttyy yön tullen. Tuulen vauhdilla syöksyy troikka halki aron, kolme väkevää, pikimustaa oritta lentää lauhduttaakseen villiä luontoaan. Oh, yksi sellainen troikkamatka on kuin kokonainen elämä. Vihdoinkin olemme tulleet kotiin vanhaan kartanoon, jonka portaat natisevat vanhuuttaan, mutta sen hämärissä saleissa asuu sadun henki. Siellä sinä tulet asumaan ja hallitsemaan kuin ruhtinatar, ja minä, orjasi, palvelen sinua kuin pyhimystä —
Anna (on kuunnellut kuin unessa, kokoaa viimeiset voimansa ja tempautuu irti): Pois, pois, — usko nyt, — täytyy!
Vasili (murtuneena): Sano vain syy, minkä tähden?
Anna: Olet vieras, vihollinen.
Vasili (ilostuu): Rakas, rakas tyttö! Eikö siis muuta ollutkaan. Minäkö olisin sinun maasi vihollinen, rakas. Minä vannon, että lähinnä pyhää Venäjää rakastan tätä Suomenmaata ja olisin valmis vuodattamaan vereni sen tähden. Katso, Saksa, meidän yhteinen vihollisemme, viettelee teitä liittoon kanssaan tuhotakseen Venäjän teidän kauttanne, mutta kyllä se tuhoo vielä teidätkin, jos luotatte siihen. Siksipä me koetammekin sitä estää, teitä säästääksemme, mehän olemme täällä suojelemassa Suomen maata, valmiina uhraamaan henkemme tämän maan tähden. (Tarttuu Annaan takaapäin.) Ja kautta Pyhän Neitsyen minä vannon rakastavani sinua enemmän kuin koskaan yhtäkään naista olen rakastanut. Paljon olen heitä nähnyt, kauniita, hempeitä, suloisia naisia, mutta sinun kylmä kauneutesi on syöpynyt vereeni ja polttaa kuin kuluttava tuli. Jospa minä vain kerran saisin suudella sinun ylpeää suutasi! Anna, Annushka, me olemme kahden. —
(Ryöstää hänet syliinsä. Anna vastustaa. Taistelevat tulisesti, Annan tukka pääsee valloilleen, lampun valo himmenee.)
Anna (korottaa äänensä): Pois täältä,— ulos!
(Vasili irtautuu, samassa kuuluu kovaa kolkutusta ovelle.)
Vasili (särähtää): Tulevat! Minä menen, mutta me tapaamme vielä.
(Nousee penkille, hyppää ikkunasta ulos. Kolkutus uusiutuu kovempana, kirkas valo johdetaan tuvan vastakkaisista ikkunoista sisään.)
Anna (peittää huikenevia silmiään): Hyvä Luoja, mitä on tapahtunut!
(Kolmas kolkutus entistä kovempi.)
Poliisin ääni: Avatkaa ovi, muuten se säretään!
(Anna on kirkkaan valon ja sisäänpyrkivien kolkutuksien yllättämä, hämmennyksissään ei tiedä mitä tehdä, vihdoin rohkaisee itsensä ja avaa oven. Poliisi ja santarmit astuvat sisään.)
Poliisi: Olettehan talon tytär Anna Harju?
Anna: Olen, minuako etsitään.
Poliisi: Me vaadimme teitä viipymättä ilmaisemaan maanpetturiksi julistetun Heikki Ortelan olinpaikan.
Anna: Heikin nykyistä olinpaikkaa en tiedä.
Emäntä (on sillävälin tullut kamarin ovelle. On yövaatteissaan: valkopunaraitainen alushame, valkea yöröijy, valkoinen huivi tiukasti pään ympäri sidottuna, harmaat sukanlavat jaloissa, kädessään tinainen kynttilänjalka, missä pieni kynttilänpätkä palaa, astuu rohkeasti miesten eteen): Tietäkää se, korkiat herrat, että tämä talo ei ole mikään maanpetturien eikä karkulaisten tyyssija.
(Herrat katsovat vaieten emäntää.)
Poliisi: Mikäli olen kuullut, on Heikki Ortela teille kaukaista sukua, ja muutenkin on kanssakäymistä ollut näiden talojen välillä.
Emäntä: Yhtä kaikki, täältä häntä ei löydy.
Poliisi: Tänne johtavat tuoreet jäljet.
Emäntä (ylväästi): Luuletteko minun valehtelevan.
Poliisi (santarmeille): Voisi melkein uskoa, että eukko puhuu totta, ja kuitenkin —
I santarmi: Pitä toimepanema kotitarkastus.
Poliisi: Sillä kenties kulutamme aikaa hukkaan. Kuulkaas, emäntä, montako hevosta teillä on?
Emäntä: Kolme hevosta ja varsa kaksitalvinen neljäntenä.
Poliisi: Antakaapa minulle tallin avain.
Emäntä: Tuossa se on taulussa, tuo suurin.
(Poliisi poistuu avaimen kera.)
Emäntä. Kotona ovat hevoset, eikä talosta mitään laitonta löytymän pidä. Ellette usko, niin nuuskikaa joka nurkka. Minulla ei ole pelkoa ja hyvällä omallatunnolla käyn nukkumaan. (Aikoo kamariin.)
I santarmi: Te pitä vartto vielä.
(Emäntä jää ovelle, painostava hiljaisuus.)
Poliisi (tulee takaisin tupaan ja laskee avaimen paikoilleen): Kuulkaapas, emäntä, onko teillä käynyt ketään eilisiltana?
(Anna säpsähtää.)
Emäntä: No, ei ole muuta käynyt kuin muuan vanha akka, joka haki yösijaa, ja sieltä alisängystä sen akan löytymän pitäisi.
Poliisi (viheltää): Vai vanha akka. (Vetää edusvaatteen syrjään ja näyttää tyhjää vuodetta.) Siinä se oli, hevonen on myös tallista poissa, ja verekset jäljet johtavat karjakartanon kautta valtatielle. (Kääntyen Annaan.) Äitinne tuntui olevan tietämätön, mutta teidän minä epäilen olleen hankkeessa mukana, siitä tulemme tekemään selvää tuonnempana, mutta nyt pakenevan jälkeen.
(Poliisi ja santarmit lähtevät.)
Emäntä (jäätyään kahden Annan kanssa): Sanoppa, tyttö, mitä tämä on. Oletko sinä todella sotkeutunut tähän asiaan? (Ankarasti.) Vastaa minulle nyt selkeä totuus.
Anna (rauenneena): Kyllä minä selvitän, äiti, — huomenna minä selitän kaikki.
Emäntä: Onko Eemikin samassa joukossa? Käy heti paikalla kutsumassa se poika tänne.
Anna: Voi äiti. (Kahdenvaiheilla sanoisiko.) Älkää olko noin vihainen, — Eemi ei ole kotona enää.
Emäntä (suunniltaan): Mitä? — Sanoitko? Eemikö mennyt — mihin?
Anna (itkuun puhjeten): Tämä on kauhea yö, mitä lienee tapahtunutkaan.
Emäntä: Kyytiinkö se lähti sitä, — vai menikö vaikka samaan matkaan vielä. (Istuu raskaasti, laskien kynttilän pöydänkulmalle.) Samassa liitossa kaikki, rikkovat lakia, pettävät esivaltaa ja vanhempiaan. Voi, taivaan Herra! Sinun tuntoosi olen heitä koettanut kasvattaa, totuuteen ja rehellisyyteen johdattaa; tämänlaisiako heistä tuleman piti.
(Anna itkee rajusti.)
Väliverho.
NELJÄS NÄYTÖS.
Tapahtumapaikka kahden rintaman välillä Keski-Suomessa kevättalvella 1918.
Yö. Luminen metsä. Taivas tähdessä. Taustalla on kukkula, hitusia kummallakin sivulla. Oikealla ajatellaan olevan venäläisien leiripaikan, vasemmalla valkoisen armeijan. Näyttämön keskellä on aukeata, siinä muutamia kiviä. Matti Porkka kävelee suojeluskuntapuvussa edestakaisin vahdissa, kävelee oikealle ja poistuu näkymättömiin.
Vasemmalta etualalta tulevat tytöt Anna ja Varma, molemmat harmaassa suojeluskuntapuvussa. Varmalla Punaisen ristin nauha käsivarressa, Annalla S.K. valkeassa nauhassa. Tytöt kantavat suuria vaatekantamuksia, istahtavat keskustalle levähtämään.
Anna (hellittää kantamuksen kädestään): Oh, kun painoi! (Katselee kättään.) Aivan jäivät sormet koukkuun. Onpa täällä etelämmässäkin vielä paksulta lunta, vallankin näin metsäpaikoissa.
Varma: Istutaan nyt toki levähtämään. Ehkä sinua jo väsyttääkin kovin. Kohta olemme luullakseni kylässä. (Katselee ympärilleen.) En oikein varmaan tunne paikkoja vielä tällä kohdalla näin pimeässä, vaikka suunnasta kyllä olen selvillä.
Anna: Oletteko jo kauan viipyneet näillä tienoin?
Varma: Eilen aamulla tähän vasta tultiin. Miehet ovat levähtäneet monen yön valvomisen ja pitkien marssien jälkeen. Kovin täällä nyt onkin hiljaista. Saa nähdä kuinka kauan. Olipa hyvä, kun pääsit tänne sinäkin. Kyllä täällä tarvitaan, ja täältä saat mukaasi sellaiset muistot, jotka eivät ikinä mielestä lähde.
Anna: Olisin lähtenyt rintamalle jo aikoja sitten, mutta äiti —
Varma: Ja viimein hän kuitenkin myöntyi.
Anna: Niin, mutta koville se otti. Äiti rukka suri niin kovin Eemih katoamista. Hän piti sitä ensin rikollisena tekona ja murehti siksi. Kun hän viimein alkoi käsittää tämän nykyisen tilan, suri hän sitä, että ilman hyvästiä piti pojasta erota. Katunut on sitäkin, että tuli tuominneeksi niitä, jotka yhteisen asian puolesta ovat uhrautuneet. Paljon on äiti rukalla ollut viime viikkoina sydämellään.
Varma: Sitten vielä sinäkin aloit pyrkiä pois.
Anna: Ensin panivat molemmat vanhukset sitä ankarasti vastaan, mutta kun uhkasin lähteä kuten Eemikin — salaa, silloin sain luvan. Äiti jäikin nyt ihan yksin kotiin. Isäkin lähti rintamalle jo pari päivää sitten, mutta jäi sinne lähemmäksi, minä vaan tahdoin tänne.
Varma: Sinun isäsikin lähti sotaan, eikä äiti pannut vastaan?
Anna: Ei.
Varma: Kuinka kaikki on muuttunut!
Anna: Kun viimeinkin opittiin asia oikein ymmärtämään. On siellä ollut innostusta. Kaikki olivat työssä mukana, kaikki mökkiläiset ja mäkitupalaiset. Muistatko senkin Kiviahon Sussan, puolisokean? Kintaita kutoo sotilaille, varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Meillä on ollut kokonainen ompeluseura, tupa vaimoja täynnä aamusta iltaan. Äiti niitä ruokkii ja kahvittaa. Ajatteles, kaikki nämä vaatteet ovat meidän kyläläisten valmistamia.
Varma: On siinä oltu ahkerana, — niin ja kuules, kun meidän pitäjän torvisoittokuntakin on tullut tänne, ja eilen illalla puhuttiin, että Heikki ja Eemikin tulisivat tälle rintamaosalle joukkoineen.
Anna: Olisipa se, — jos täällä tavattaisiin. En ole velipoikaa nähnyt sitten kun lähti, ja siitä on jo toista vuotta kulunut.
Varma (repii käärevaatetta paketin kulmasta ja tarkastelee vaatteita): Hyviä ovat.
Anna: Oletko sinäkään Heikkiä nähnyt sittemmin, kun silloin yhdessä lähtivät.
Varma: Enkä ole, missäs sitä näki, kun jääkäreitä ei laskettu, lomalle päiväksikään Saksasta palatessa, ja rintamillakin olemme olleet eri puolilla, — mutta jos nyt sattuisi. (Kaivaa yhä syvemmälle, kääntelee pakettia, iloitsee.) Voi, kuinka hyviä ja lämpöisiä alusvaatteita. Et usko, kuinka kipeästi näitä täällä tarvitaan. Sairalaankin kun poikaraukat tuodaan likaisin, verisin vaattein. Monella ei ole ollut ehjää paitaa kotoa lähteissäkään. Tuskin voit ajatella, mikä ilo on pukea tällaiset pehmeät lämpöiset vaatteet haavoittuneitten ylle.
Anna: Sinä vain ajattelet potilaitasi.
Varma: Kunhan päivänkin olet täällä, niin jo tiedät mitä se on, — se on semmoista, jota ei osaa kertoakaan. Antaisi vaikka elämänsä kärsivien hyväksi.
Anna (huokaisten): Niin.
Varma (siirrähtää itseään lähemmäksi toveriaan, lämmiten): Eikö se sentään ole ihmeellistä, että mekin tässä, sinä ja minä, saamme ottaa osaa isänmaan vapauttamistyöhön. Joskus luulee näkevänsä vain unta, josta pelkää heräävänsä. Kun koulua käydessäni luin historiasta niistä nuorukaisista, jotka saivat taistella isänmaansa vapauden puolesta, niin melkein kadehdin heitä.
Mutta ehkä meidän on nyt jo jatkettava matkaa, että ehdit sinäkin nukkua jonkun tunnin matkan jälkeen, niin kauan kuin on täällä näin hiljaistakin.
Anna: Entä sinä itse?
Varma: Minulla ei ole kiirettä. On vapaata tämä yö, tulevana olen taas valvomassa sairaitteni luona. (Nousee.) — Täällä näet tulee niin monenmoisia ajatuksia mieleen ja tämmöisenä hiljaisena yönä tulee niin kummalliseksi, ei oikein tunne itseäänkään —
Anna (huoahtaen): Yhtä ja toista on minunkin mieleeni tullut, kun tykkien jyske etelästäpäin sinne kotipihalle kantautui. Mutta minä olen niin toista maata kuin sinä, useimmiten minä vain omiani. Kunpa oppisinkin ajattelemaan vähemmän itseäni ja omaani.
Varma: Ymmärrän sinua hyvin. Helppohan minun on ajatella vain näitä yhteisiä, minun jolla ei mitään omaa läheisempää ole ollutkaan.
Anna (murheellisena): Niin, kerran minulla olisi ollut, mutta itse olen onneni hävittänyt, eikä se takaisin tule enää. (Hiljaisuus.) Minun mieleni on nytkin niin raskas, että sinä et usko.
Varma (ottaa häntä kädestä): Onko niin? En tahdo olla utelias, mutta jos sinun olisi helpompi kerrottuasi, niin saatathan minuun luottaa.
Anna: Sen kyllä tiedän, mutta minä en voi, ainakaan nyt vielä, ehkä sitten joskus, — tiedätkö, minun täytyy tavata Heikki.
Varma (katsoo häntä pitkään hymyillen): Kyllä kaikki vielä tulee hyväksi.
Anna: Ei, ei, enkä minä sitä, mutta olen tehnyt vääryyttä enkä saa rauhaa, ennenkuin olen sen sovittanut.
Varma (pudistaa hänen kättään): No, siihen en sitten osaa sanoa sitä enkä tätä. Tottapahan selviää kun ehtii. Mutta lähdetään nyt. Metsä käy yhä pimeämmäksi; on jo aika ruveta etsimään majapaikkaa. (Ottaa kantamuksensa.) Vieläkö sinä jaksat, kun et ole tottunut näitä metsiä rämpimään? (Menee edeltä vasemmalle taustalle.) Tuoltahan jo vilkkuvatkin tulet, kohta olemme perillä.
(Menevät; näyttämö tyhjänä hetken.)
Heikki Ortela (jääkäriluutnantinpuvussaan tulee vasemmalta taustalta, tähystelee oikealle, kuuntelee): Poikaa ei näy eikä kuulu.
(Istuu kivelle, odottelee, katsoo kelloaan. Eemi Harju,
jääkärivääpeli, tulee oikealta.)
Heikki (ilostuen): No johan sinä — (tarjoo tupakan). Tässä jo vartoilin, kävin katsomassakin vähän aikaa sitten. On niin kovin hiljaista tänä yönä, että oikein on outoa tottumatta. Tämmöisessä hiljaisessa, pimeässä metsässä tulevat mieleen muistot. Ikäänkuin sotamiehen kannattaisi niitä sellaisia elätellä. Mutta sellainen se ihminen on, mihinkäs siitä riitinkistään pääsee.
Eemi: On se sentään niin hauskaakin joskus muistella menneinä ja ajatella kaikenmoista, varsinkin näin yöllä, pimeässä.
(Vaitiolo.)
Eemi: Minä ne hyvin tunnen, sellaiset usein unenkin vievät, ajatukset.
(Hetken kuluttua kuuluu ääniä metsästä oikealta. Jääkärit kuuntelevat ja vetäytyvät puiden suojaan vasemmalle, kun äänet oikealta lähestyvät.)
Naisen ääni: Rakas kulta, älä mene kauemmaksi, viholliskylään joudut — ne sinut surmaavat siellä, tule kanssani takaisin kylään —
Miehen ääni (vihaisena): Pois minusta, mene yksin minne haluat, jätä minut rauhaan.
Naisen ääni: Miilaja, anna minun olla kanssasi loppuun asti. Tiedän kyllä ketä etsit. Näin täällä äsken ne naiset, turhaan menet surman suuhun, — et häntä saa (kuuluu naisen kiljahdus ja puhuja jatkaa hetken hiljaisuuden jälkeen), — ei huoli sinusta, turhaan juokset jäljessä. Mutta minä olen sinulle uskollinen ja seuraan minne tahansa menet.
Miehen ääni: Sinusta ei pääse!
Naisen ääni: Minä rakastan sinua.
Miehen ääni: Mene helvettiin!
(Kiljahdus, Lempi Orvokki lennähtää kuperkeikkaa näkymälle. Hänellä on yllään koreat silkkivaatteet, hiukset epäjärjestyksessä. Vasili, puettuna siviilipukuun ja pitkään halattiin ja hattu silmille vedettynä, seuraa raivoissaan.)
Lempi (kohoutuu polvilleen, syleilee Vasilin polvia): Rakas, miksi olet vihainen, saat sinä olla niinkuin haluat, saat lyödä, saat tehdä mitä tahdot, kunhan vain et karkoita luotasi pois.
Vasili (repäisee hänet raa'asti itsestään irti, heittää maahan ja kohottaa kätensä lyödäkseen): — opetan jäljessäni juoksemaan.
Lempi (nauraa): Voi sinua, Vasili.
(Samassa pamahtaa laukaus. Vasili pitää rintaansa ja vaipuu kivelle.)
Lempi (kiiruhtaa luokse, polvistuu viereen): Rakas, kuinka nyt kävi? Sanoinhan, — Herra Jumala, kun sinä et totellut, vaikka kielsin tänne tulemasta. (Itkee, kätkien kasvonsa Vasilin vaatteisiin.)
Vasili (heikommin): Antaisit minun olla.
Heikki Ortela (astuu esiin): Mitä väkeä täällä liikuskelee.
Lempi: Murhaaja! Katso mitä teit! (Tukee Vasilia, joka yhä heikkonee.)
(Vaitiolo, miehet silmäilevät pitkään toisiaan.)
Heikki Ortela: Vasili.
Vasili: Niin, Vasili, paikalleen sattui.
Heikki (hitaasti): En tuntenut pimeässä, en sinua olisi takaapäin ampunut — vihamiestä, mutta kun naistasi löit.
Vasili (tehden väsyneen liikkeen): Nitshevoo, tehty se on, ja ellei sinua, Ortela, onni olisi suojellut, olisin minä saman jo aikaa sinulle tehnyt. Toisen meistä täytyi —, näin kävi. (Ottaa rintaansa tuskissaan.) Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti!
(Lempi itkee.)
Heikki: Näin kävi. Minä vein sinulta hengen, mutta sinä minulta paljon enemmän.
Vasili: Vähänpä minä, — huono onni. (Pää kallistuu Lempin olkapäätä vasten.)
Heikki (taistelee itsensä kanssa, mutta kun Vasili näyttää tekevän loppuaan, ottaa häntä kiihkeästi olkapäästä): Vasili, missä on isäni? Sinä tiedät sen.
Vasili: Krestyyn kuoli — hirttäytyi.
(Heikki vetäytyy pois yhteenpuristetuin huulin, Eemi on sillävälin toimittanut kantopaarit ja miehet, jotka alkavat nostaa Vasilia.)
Vasili (valittaa koskettaissa): Antakaa olla, kohta loppu on käsissä.
Lempi (ottaa Vasilin syliinsä kuin suojellakseen): Mihinkä hänet aiotaan viedä?
Miehet: Sairaalaan.
Lempi (karkaa ylös kiivastuksissaan): Tämän sinä, Heikki Ortela, vielä tiedät tehneesi!
(Pui nyrkkiä raivoissaan Heikille, pyrähtää juoksuun
ja katoaa metsään.)
Eemi (Heikin kanssa kahden jäätyään): Annoit sen mennä.
Heikki: Annoin.
(Hiljaisuus. Heikki näyttää vajonneen syviin mietteisiin.)
Eemi (menee luo, tarjoo tupakan): Heikki, pistetääs höyryämään.
Heikki (havahtuen): Se sopii. No, minkälaisia huomioita teit siellä Suomenkylän puolella? Annas kuulua.
(Näyttämö valkenee vähäisen.)
Eemi: Tarkastelin jälkiä jäällä ja sitten puhuttelin paria kylänmiestä tuolla metsän laidassa. Kaikesta näkyy, että viholliset ovat aikoneet sinne asettua pitemmäksi aikaa. Ne ovat koonneet sinne kuormastonsa ja hilanneet tykkinsäkin lähistöltä. Miesvoimaa on ainakin viitisen kertaa niin paljon kuin meillä. Koko onnistumisen mahdollisuus perustuu äkkiyllätykseen, silloin kun ryssät juuri ovat vaipuneet sikeimpään uneen. Vielä tunti sitten kuului kylästä äänekästä ilonpitoa, — lienee syytä vielä hetkinen odottaa.
Heikki: Hm — vai niin. Muuten, mitä siihen onnistumiseen tulee, täytyy kylän olla hallussamme ennen kello yhdeksää tänä aamuna, jolloin kapteeni Karkulainen saapuu tänne joukkoineen, yhtyy meihin, ja yhdessä jatkamme matkaa. Sitä ennen selvitämme tämän kylärähjän.
Eemi: Meillä on tuskin kokonaista komppaniaa taistelukuntoista väkeä.
Heikki: Vaikka olkoon vieläkin vähemmän, meidän täytyy.
Eemi: Niinkuin käsket. Valmis olen.
(Hiljaisuus.)
Eemi: Tiedätkö sinä muuten, mikä hän on miehiään tuo kapteeni Karkuri vai Karkulainenko se oli? Olen kuullut usein mainittavan.
Heikki (silmäilee taivasta ja kukkulaa): En tiedä sen enempää.
Eemi: Taitaa olla eri mies sissijoukkoineen, tokko tuosta oikein kukaan tiennee sen paremmin. Mutta sinne se aina ilmestyy, missä vähimmin osataan odottaa. Kuuluu tehneen ryssille paljon tuhoa.
Heikki: Olipa tuo mies mikä tahansa, kunhan vain ovat miehen työt ja meiningit —. Mutta minusta melkein näyttää kuin jo vaikenisi vähäisen. Mennäänpä tuonne kukkulalle silmäilemään ympäristöä, sieltä voi samalla antaa miehille merkin.
(Nousevat kukkulalle. Heikki ottaa esiin kiikarinsa
ja tähystelee oikeaan. Valkenee hiukan.)
Heikki: Kylästä ei kuulu enää ainuttakaan ääntä, eikä mitään liikettä sieltä näy.
Eemi: Hetki on sopiva.
(Hiljaisuus; antaa valomerkin vasempaan.)
(Pian alkaa kauttaaltaan valkoisiin verhottuja sotilaita ilmestyä vasemmalta, kerääntyen kukkulan ympärille ja taustalla olevan metsän suojaan. Jokaisen lakissa on pieni kuusenoksa. Heikki Ortela katselee kukkulalta joukkojen äänetöntä kokoontumista. Nouseva aurinko heittää kultaisen ruskotuksen kukkulalle, punaten lumisen metsän ja valkoisiin verhotut joukot, joiden luku hetki hetkellä lisääntyy.)