VI
Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin riippui jääpuikkoja.
Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.
Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset — koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin, niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? — Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..
Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas, vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta kuin kattoja ja savupiippuja.
Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti… Se tuntui tulevan jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä. Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken… Se kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi…
Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua…
— Iso-Musta… ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui. Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin. Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon valossa… Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!
Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen kuului selvästi.
»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»
Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.
Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän… vaikka kaikki muut… vaikka papista asti…
Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle… Varpumäen Manta kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.
»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.
»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui pirttiinsä.
»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin…»
Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan pieleen katsomaan.
Ja itsekseen hän puheli:
— Jo panevat onkaa päälle… höyry ja savu nousee… lyhteitä liikutellaan… jo jymisee ja hyrrää… Nyt on käynnissä… nyt… Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten… niinkuin henki menossa liehuvat… ja yhä karttuu väkeä joka haaralta… hyvä isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä… mustana koko riihen ympärystä… Piru vieköön… Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni…
Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle… Mutta ei lähtenyt Mikko sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli vihassa koko maailmalle.
Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki kadotukseen… ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle… Sillä Herra ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan, uskomattoman maailman härän kitaan syydetään…
Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara, raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään…
Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.
Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa tuima, tuomitseva ilme.
Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen, vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi sataa…
Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy Iso-Musta Sipillan kylään.
Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka tekee mullistuksen »olevissa oloissa».
Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan, joka oikein tahtoi puhua.
Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa, ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:
»Pois siitä… asiaan kuulumattomat!»
Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi
Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:
»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»
»Elä helvetissä siinä leventele, mies… Tierauha tässä antaa pitää… Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan… syyttömästi ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun työväki saapui työhön.
»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen
Penjaami.
»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää puita! Joutukaa! Missä masinisti on?»
Pian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas kuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että menestys sillä on…
Mutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas kokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui siihen poliisikin ihmettelemään.
Ja hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.
Jooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on vetämässä, se on täysi-ikäinen…
Mutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan mutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään…
»Topp!… topp!…»
Kone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat… ja ettei sovi enää panna käymään ennenkuin korjataan… Siinä meni se päivä.
Toisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän asukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.
»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.
Mutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan käsivarsi… »Topp!… topp!…»
Taas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli poutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei päästy alkamaankaan.
Ja väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä nauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin mieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo olivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten osuuskunnan miehille alkaa käydä.
Jo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja oli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella…
Otsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti voiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt…
»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.
»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.
»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä läimäyttää piiskalla.»
Muutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku jo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä ehditään puintihommaan.
Jooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin lähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään, Mattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.
»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»
Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa sanomatta astumaan omaan mäkeensä.
»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.
Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi
Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.
VII
Horslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja kaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se mies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin hengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti tämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja puhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina ensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän pesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen…
Niin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.
Ja hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas, niinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala ja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset osuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta kummitus riihen edessä.
Eikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä. Aina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli tehtävä.
Koetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle, mutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei ollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului, riihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja Iso-Musta yhä seisoi joutilaana.
Hoppu ja hätä tuli. Riihimiesten naurua ja pilkkaa ei jaksanut kärsiä kukaan syntinen ihminen.
Silloin Horslunti sähkötti sinne, josta koneen oli ostanut ja josta oli luvattu samaan maksuun neuvoja antaa, näin:
»Kone joutunut epäkuntoon. Riihimiehet pilkkaavat. Mitä on tehtävä?
Terveisiä!
Horslunti.»
Toisena päivänä jo ehti vastaus, joka kuului:
»Vartokaa. Insinööri on tulossa konetta reilaamaan.
Hankkija.»
Jo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä hoksannut.
Muutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin…
Mutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen edessä. Muuta neuvoa ei ollut.
Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo joutilaana.
Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.
Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi…
Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi, haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana todistajana».
Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen sattunut.
Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita luetteli monta eri erää.
Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan, mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja palkintoa».
Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.
Mutta Horslunti tuli avuksi.
»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.
Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen metsänvarkaudesta.
Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä saamisesta, mikä mistä haastettiin.
Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.
Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty, antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä, että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo »läsnä olevana todistajana».
Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas tulevan sisälle.
»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.
»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat viinoissa olleet… toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja toinen…»
»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut…»
»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo soi! Tämä vasta syksyä on!»
Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.
Mutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.
VIII
Alatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja vaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä tulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan tarpeeksi haittaa.
Mutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!
Puoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja riitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan takia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa kauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat maallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.
Suutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni koskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä surrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri irtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.
Ollin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta mökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa taloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut näinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli…
Ja kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila menettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat linnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään…
Niin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti tulevan.
Herralassakin oli tapahtunut semmoinen ihme, jota ei ennen ollut kuultu. Oli näet talon paras lehmä tullut sokeaksi samana päivänä, jona Iso-Musta riihelle vietiin. Yrjänäisen varsa oli vainiolle kuullut koneen ryskeen ja karannut metsään eikä ollut vielä löydetty.
Niitä mietiskeli ja kertoi vaari ja yhä suuremman rangaistuksen ennusti tulevan koko Heinärannalle, kaikkien niiden ylitse ja päälle, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet.
Ja niin näytti, ettei vaari turhia puhu eikä ennustele. Taivas oli yhä harmaja, vettä tippui, ja tyvenenä pysyi ilma kaikkina niinä päivinä, jotka Helsingistä tulevaa insinööriä varrottiin. Ja häntä vain ei kuulunut.
Herralan Jooseppi kävi levottomaksi, samoin kuin kaikki muutkin osuuskuntalaiset. Sipillan kylästä oli tullut viesti, että alkaa joutua, että joulukinhan tässä saavuttaa ja lyhteet lahovat haasioihin.
Riihimiehet pilkkasivat ja Savukylästä kerrottiin, että Säkkijärven Olli oli alkanut puida riihiä. Oli sanonut, ettei hän anna viljansa mädätä haasioihin eikä hän jaksa kuunnella ihmisten rähisemistä eikä kestä pilkkaa.
Jooseppi eli kuin kiehuvassa kattilassa. Hän kirosi ja käveli edestakaisin, noitui maata ja taivasta, ärähti emännälleen ja uusia haasteita hommasi.
Hän meni Horsluntin puheille ja pyysi toisen kerran sähköttämään.
Ja Horslunti, nokkela mies, teki Joosepin käskyn mukaan ja sähkötti näin:
»Helvetissäkö insinööri viipyy? Musta seisoo! Säkkijärven Olli
luopunut osuuskunnasta. Mitä tehtävä?
Horslunti.»
»Panemmeko terveisiä niinkuin viime kerrallakin?» kysyi Horslunti.
»Ei panna nyt. Pannaan sitten, jos näemme, että insinööri tulee», sanoi
Jooseppi.
»Saapa kuulua, mitä nyt vastaavat?» arveli Horslunti.
»Kun eivät vaan olisi pettäneet!» epäili Jooseppi.
Mutta Horslunti vakuutti, että eivät petä, ne ovat rehellistä väkeä.
Jooseppi toimitti sähkösanoman menemään ja telefoneerasi siitä Sipillan kylän Suksilallekin. Mutta vastausta ei kuulunut sinä päivänä.
Mutta seuraavana aamuna, kun Jooseppi juuri oli vuoteeltaan noussut, ilmoitettiin, että outo herra oli ajanut pihaan ja tiedustellut isäntää.
Ilma oli kuivanut ja aurinko paistoi, tuuli tuntui kylmältä ja taivas oli kylmän vaalea.
Jokohan vihdoin tuli pouta!
Insinööri seisoi pihalla ja sanoi tulleensa puimakonetta kuntoon panemaan.
Tulinen kiire tuli Joosepille ja koko kylässä nousi hälinä.
Horsluntikin saapui paikalle.
Insinööri näkyi olevan taitava ja ymmärtäväinen mies.
Ei kauan katsellut konetta ennenkun sanoi:
»Ei tässä mitään vikaa ole!»
»Sepä kumma… Vaan se ei tahdo totella», sanoi Jooseppi.
»Kyllä tottelee», naurahti insinööri ja käski panna puita pesään.
Jooseppi tuli kovin hyvilleen, ja ihmetellä täytyi Horsluntinkin insinöörin näppäryyttä.
Ja insinööri selitti nyt, että kone oli senvuoksi joutunut epäkuntoon, että oli puitu liian märkiä lyhteitä. Ei saisi sateisilla ilmoilla yrittääkään.
Niin selitti ja opasti.
Insinööri toi tullessansa myöskin komean ja kuivan ilman. Sillä nyt vihdoin näytti sade todella taukoavan ja taivas viimeinkin seestyvän.
Puoleltapäivin lupasi panna koneen käymään.
Jooseppi oli taas hyvällä kiirillä ja unohti pian kaiken sen harmin, jota näinä päivinä oli tuntenut.
Puoleltapäivin kokoontui työväki, kone pantiin käymään ja insinööri matkusti pois.
Eri lailla teki kone nyt työtä ja hyvää jälkeä jätti.
Ja samana iltana jo saatiin kaikki Herralan lyhteet puiduksi.
Insinööri oli ollut viisas mies opastamaan ja vielä lisäksi, ikäänkuin kaupantekijäisiksi, oli tuonut kauniin, syyskuivan ilman tullessaan.
Ja nyt saivat kaikki kuulla, että insinöörin käynti oli kaikki
Horsluntin ansiota.
»Terveiset panikin Horslunti sähkösanomaan niinkuin tuttavalle miehelle ainakin», selitti Jooseppi.
Ja kaikki tuntui taas olevan hyvin päin. Ilma oli kaunis, kone hyvässä kunnossa ja hyvää jälkeä teki.
Seuraavana päivänä siirrettiin Iso-Musta viidentoista miehen ja neljän hevosen voimalla Yrjänäiselle, joka osuuskuntajärjestyksessä oli seuraava.
Yrjänäisen lyhteissä ei arvosteltu menevän aikaa kuin puoli päivää, niin että samana päivänä ehdittäisiin kone siirtää Ojalaiseen, jossa parissa tunnissa olisi työ tehty.
Suuri oli melu ja miesten huuto, kun konetta Herralasta Yrjänäiselle vietiin. Kuuli huudon Ollin-Mikkokin, ja Ullan-Eino juoksi katsomaan.
Mutta Ylipään Vilhemiä ei näkynyt.
Kun Yrjänäisellä seuraavana päivänä alettiin »ryskiä», alkoi taas sataa, ja nyt tulikin vettä, että hukkua tahtoi.
Työväelle toimitettiin talossa hyvää lihakeittoa ruuaksi ja kahvit päälle ja sauna kahvin päälle.
Yritettiin seuraavana päivänä, mutta taas alkoi sataa. Taas saivat ryskimiehet lihakeiton, kahvit ja lämpimän löylyn.
Tuli kolmas päivä. Ilma oli kylmempi eikä selvää sadetta ollut. Yritettiin taas, mutta juuri kun päästiin hyvään alkuun, napsahti joku seula rikki ja kolme mutteria paukahti riihen seinään.
Siihen jäi. Ja sade tuli päälle. Nyt kolmannen kerran piti ruokkia riihimiehet, antaa kahvit ja sauna lämmittää…
Mutta kun talo oli tyhjänä vieraasta väestä, meni emäntä kiukkuisena isännän nokan alle ja tikasi: »Joko nyt uskot?»
Yrjänäisen emäntä oli ollut vastaan osuuskuntaan rupeamista ja kieltänyt miestään, ettei alkaa, että koetetaan vielä vanhalla riihikeinolla… että silläpä ne on ennenkin saatu…
Mutta Yrjänäinen oli pitänyt oman päänsä. »Joko nyt uskot?» kirkui emäntä uudestaan. »Nyt olisivat elot puituina ja jyvät aitassa eivätkä tuolla ulkona mätänemässä — niin olisivat, jos olisit tehnyt niinkuin käskin ja niinkuin Ylipään Vilhemi, Mattila ja moni muu on tehnyt. Mutta nyt? Ja kuinka halvaksi tämän homman nyt luulet tulevan — kun kehuit, että tulee niin halvaksi, kun riihimiehiä ei tarvitse passata, — kuinka halvaksi? Kokonainen lehmä on nyt syöty ja kilottain on kulunut kahvia ja sokeria — ja siellä ovat vieläkin pitkin riihipihaa… Joko nyt uskot?»
»Jo», vastasi isäntä, mutta muuta hän ei puhunut.
Ja samana päivänä ahdettiin Yrjänäisellä riihi, vanhan viisaan tavan
mukaan. Riihimieheksi oli emäntä noutanut Ullan-Einon ja Varpumäen
Mantan ja käynyt Herralalle sanomassa, että toimittaa Ison-Mustan pois.
Yrjänäinen itse ei puhunut mitään, antoi emännän toimittaa.
Koko seuraavan viikon satoi, ja Iso-Musta kökötti Yrjänäisen riihen edessä. Ja aika ja syksy kului.
Taas turvautui Jooseppi Horsluntin apuun ja käski sähköttämään.
»Mitäpä sinne sähköttää, eiväthän ne vastanneet siihen toiseenkaan sähkösanomaan», sanoi Horslunti.'»Eivät hekään ilmaa saa kuivaksi eikähän nyt muuta syytä ole.»
Mutta Jooseppi pyysi sähköttämään ja selitti, että täten tuli puinti paljon kalliimmaksi kuin ennen riihessä. Yrjänäiselläkin oli kulunut melkein koko lehmä j.n.e.
Jo Horslunti viimein suostui ja sähkötti.
»Sataa aina! Yrjänäiseltä syöty lehmä ja isäntä karkoitettu! Musta seisoo! Riihimiehet iloitsevat! Mitä tehdään?
Horslunti.»
Mutta siihen sähkösanomaan ei koskaan tullut vastausta.
IX
Viimein koveni ilma. Käräjätkin olivat aivan lähellä. Nyt tulikin tosipouta ja alkoivat syyspakkaset. Pian virkosi Iso-Mustakin, ja nyt alkoi työ käydä kuin rasvassa.
Parissa päivässä olivat Heinärannan lyhteet puituina, ja yks' kaks' oli
Iso-Musta jo Sipillan kylässä.
Ja kuivia ilmoja riitti yhä, aamupakkasia ja purevia pohjoistuulia. Nyt vasta saivat kaikki nähdä, mihin Musta oikein kykeni. Sipillan kylässä teki niin joutuin ja niin hyvää jälkeä, että parempaa kuin koskaan oli osattu uskoakaan. Eikä vastustellut vähääkään. Eivät katkeilleet seuloista käsivarret eivätkä mutterit lentäneet silmille.
Pian siirryttiin Sipillan kylästä Savukylään, ja nopeasti edistyi työ.
Herralan Jooseppi oli mainiolla tuulella, ja kaikki Sipillan kylän rikkaat tulivat ja kiittivät Jooseppia, että »sinä se olet sittenkin se Heinärannan Iso-Herrala…»
Säkkijärven Ollia Savukylästä ja Yrjänäistä Heinärannalta päätettiin miehissä nuhdella siitä, että olivat ruvenneet kesken kaiken riihtä puimaan ja siten häväisseet Ison-Mustan mainetta. Mutta anteeksi kuitenkin päätettiin antaa, koska Yrjänäiseltä oli lehmä syöty ja Säkkijärven Olli taas oli akkavallan alla.
Mutta muristen kuunteli Alatalon vanha vaari, kun hänelle kerrottiin kuinka nyt Iso-Musta alkaa hyvää jälkeä tehdä, kuinka nopeasti pui Sipillan kylässä ja kuinka Savukylässä.
»Ei ole vielä kaikki lopussa», ennusteli ukko yhä. »Käräjät ovat vielä edessä päin.»
Alkoivat sitten käräjät, ja asiain jakopäivä oli. Uteliaana käveli, keppiinsä nojaten, vaarikin kuulemaan, kuinka paljon ja minkälaisia asioita nyt Ison-Mustan takia oli tullut.
Mutta mennessään kuistin läpi näki hän, että Mattila, Ylipään Vilhemi ja Herralan Jooseppi seisoivat päin yhteen sikaria poltellen ja naurusuin puhellen. Aivan heidän vieressään seisoi Ollin-Mikkokin, sikari hänelläkin suussa, ja hymysuin kuunteli isäntäin puhetta.
Sipillan kylän rikkaat seisoivat toisessa kuistin loukossa ja heidän edessään Horslunti, selittäen ja kädellään viittoen.
Ukko painui käräjäpirttiin, jossa haiskahti hokmanni ja kuului kova poru.
Mutta Horslunti, puhuteltuaan Sipillan kylän rikkaita, läksi vauhdissa taas liikkeelle, jaloissaan patiinat ja uudet housut. Sovinnon hierojana liehui Horslunti asiallisten kesken. Sillä yhtä innokas kuin hän oli riitaan kehoittamaan, yhtä innokas hän oli taas hommaamaan sovintoakin ja sulavin puhein sai hän paksut sydämet lämpenemään.
Niin hän liehui, Horslunti, paikasta toiseen. Milloin kuiskasi tämän korvaan, milloin tuon korvaan ja nauroi, olalle löi, ja sanoi:
»Sillä lailla, pojat!»
Asiain jako alkoi. Alatalon vaari kuunteli, milloin luetellaan Herralan
Joosepin ja Sipillan kylän isäntäin asiat.
Mutta niistä ei puhuttu mitään.
»Kaikki asiat on sovittu», sanoi poliisi hänelle.
Ukko murisi ja läksi tyytymättömänä nilkuttamaan pois.
Mutta kun asiain jako oli loppunut ja kahvipöytä taas katettu, meni
Herralan Jooseppi pöydän luo ja huusi:
»Nyt kahville kaikki, sekä asialliset että todistajat! — Nyt vasta
Ison-Mustan tuliaisia juodaan!»
Ja siihen kokoontuivat kaikki: Mattila, Ylipään Vilhemi ja Sipillan kylän rikkaat, tuli Ollin-Mikkokin ja erityisestä kutsusta vielä Ullan-Eino ja Varpumäen Manta.
Mutta Alatalon vanhaa vaaria ei saatu enää palaamaan Ison-Mustan tuliaiskahvia juomaan.
Ja Horslunti katseli etempää hymysuin, kuinka käräjäpullat pienenivät sekä asiallisten että todistajain suissa.