VATAFFI MOVILA

— Vataffi Movila!

— Minä kuuntelen, kapteeni!

— Puhu…

— Minäkö?

— Niin, sinä… Kuulut esikuntaamme. Miksi sinusta tuli heitukka? Puhu, omassa ja tovereittemme nimessä, joille olet läheisempi kuin meille, ja jotka ovat läheisempiä sinulle kuin me. Sinun tarinasi on melkein sama kuin heidänkin. — Puhu, Movila…

Heitukkain parvesta kuului tyytyväistä muminaa kapteenimme osoittaman huomion johdosta. Caciulat työnnettiin niskaan. Kasvot kirkastuivat. Movila nousi seisaalleen hiukan ujona ja kömpelönä, mutta hänen ahavoittuneitten kasvojensa puhtaasti romanialainen kauneus, tiukka katseensa, valtavat kulmakarvansa, jotka kulkivat korvasta toiseen, ja tarmokas leukansa tekivät voimakkaan vaikutuksen kaikkiin. Vaikuttava oli etenkin vataffimme nenä, joka vaaran hetkellä tuntui laajenevan ja kääntyvän ylöspäin. Tuuheiden viiksien peittämä suu nauroi harvoin. Hänen otsaansa uursi kulmakarvojen välillä kulkeva syvä vako, joka ei silennyt unessakaan, ja siksi heitukat sanoivat hänen lakkaamatta näkevän unta poterasta ja kostonhankkeista. Kukaan ei rohjennut urkkia, mitä hän uneksi tai mitä hän ajatteli. Täsmällinen, pidättyväinen ja palvelevainen Movila ei koskaan tuonut esiin mielipiteitään, jollei hän ollut vakuutettu siitä, ettei hän »puhunut seinille». Mieluummin kuin että olisi uskonut jollekin ajatuksiaan hän olisi ottanut pestäkseen koko joukkueen vaatteet, vaivalloinen urakka, mikä sai kaikki miehet pahalle tuulelle.

Uteliaisuus oli sitäkin suurempi, kun hän alkoi kertoa tarinaansa.

VATAFFI MOVILAN TARINA

»Minusta tuli heitukka vastoin tahtoani.

»Olimme pientilallisia Stanestissa, lähellä Giurgiu'ta. Isäni oli perinyt vanhemmiltaan viisitoista hehtaaria maata. Meillä oli karjaa, viinitarhoja, hedelmäpuita ja maissipeltoja, eikä meiltä puuttunut mitään, mikä kuuluu pienen gospodarian hyvinvointiin. Tämä johtui siitä, että isovanhemmillani oli ollut onni saada naapurikseen herra, jollaista harvoin tapaa. Minäkin tunsin tuon vaikutusvaltaisen bojaarin hänen vanhoilla päivillään, ollessani noin viisitoistavuotias. Hän oli hyvä ja Jumalaa pelkääväinen. Vaikkakin hän kuului protipendadaan, polveutuen esi-isästä, joka oli taistellut Mircea Vanhan joukoissa, pistäytyi hän mielellään cojanen majaan pakinoimaan, tehden tuttavuutta hänen perheensä ja lastensa kanssa, joita hänellä oli joka vuosi kastettavana.

»Minä olen hänen kummilapsensa. Movila oli ollut hänen koleraan kuolleen veljensä nimi. Uskallan sanoa, että hän rakasti minua kuin omaa poikaansa, sillä muistutin näöltäni ja luonteeltani hänen veljeään. Joka vuosi me kaikin, tytöt ja pojat, olimmepa kummilapsia tai emme, riensimme sorcovat [tekokukkakimput] käsissä toivottamaan hänelle onnellista uutta vuotta. Hän otti vastaan meidät kaikki, kauniit kasvot jaloutta ja hyvyyttä säteillen. Koko lapsilauma hyökkäsi hänen kimppuunsa huiskien häntä sorcovalla ja huutaen kuin nälkäiset pennut.

»Hän seisoi suorana kuin tammi keskellä tätä melua avarassa eteisessään, johon puukenkämme olivat jättäneet lumiset jäljet, kohotti käsivartensa taivasta kohti, puolustautui leikkiä laskien tätä onnittelutulvaa vastaan ja huusi vuorostaan:

— Lapseni, minäkin toivotan teille hyvää terveyttä, hyvinvointia ja pitkää ikää!

»Sitten hän huusi palvelijalleen:

— Täytähän pienokaisten reput pähkinöillä ja rinkeleillä.

»Lopuksi hän istuutui sohvaan antaen meidän marssia yksitellen rivissä ohitseen, taputteli meitä ja pisti kohmettuneisiin pikku käsiimme kultagalbenin, joka oli hänen uudenvuoden lahjansa.

»Tuollainen galben ei ollut harvinainen senaikuisessa maalaisperheessä. Siitä huolimatta joka talonpoika säilytti sitä kuin pyhäinjäännöstä.

»Muistan, miten myötämielisesti tuo jalosydäminen mies seurasi talonpojan yksityiselämää. Hän ei suvainnut miestä, jolle juominen oli muuttunut paheeksi, mutta hän oli paljoon nähden anteeksiantavainen. Milloin joku hänen alustalaisistaan joutui konnuttomaksi, otti hän tämän vaimon suojelukseensa, antoi hänelle maapalstan ja tarvittavat työvälineet, jotta hän voisi jälleen perustaa gospodarian. Hän kävi säälimätöntä taistelua kapakoitsijoita vastaan. Jos talonpojat olivat joutuneet näille velkaan, peruutti hän velat arvovallallaan. Ja jos joku näistä petolinnuista antautui laittomaan keinotteluun, lähetti hän hänen luokseen mumbachirin, joka pehmitti hänen jalkapohjiaan hirvittävällä topuzilla [rautapäinen nuija, Turkin vallan aikuinen rangaistusväline].

»Vähää ennen kuolemaansa tämä ylhäinen herra kävi vierailulla luonamme. Vietimme perheen kuudennentoista lapsen yksivuotissyntymäpäivää; kaikki kuusitoista olivat elossa. Lapsi oli hänen kummilapsensa ja tavan mukaan isäni ilmoitti hänelle, että lapsen tukka leikattaisiin ensi kertaa, mikä kunnia suotiin kummeille. Oli pidetty velvollisuutena ilmoittaa hänelle asiasta, mutta hänen tuloaan ei odotettu, sillä tiedettiin hänen monet toimensa. Suureksi iloksemme saapui ratsastava lähetti ilmoittamaan, että bojaari tahtoi itse leikata kummilapsensa hiukset.

»Juhla muodostui kahta ehommaksi. Neljän vanhimman tyttärensä avulla pani äitini parastaan keittiössä ja vaatevarastossa. Onnellinen päivänsankari pestiin, kammattiin ja puettiin kuin mikäkin nukke, ja hänen somisteluaan kesti viime hetkeen saakka. Sitten saapui hänen kumminsa, mukanaan runsaat lahjat. Hänet otettiin vastaan kuin prinssi. Isä esitteli hänelle lapsilaumansa, jossa oli kuusi tyttöä ja kymmenen poikaa, joista vanhin oli kaksikymmenvuotias, nuorimman ollessa äitinsä sylissä. Kaksi sisarta ja kaksi veljeä olivat kaksosia. Näistä kuudestatoista oli kaksitoista herran kummilapsia.

»Pöydässä äitini oli niin onnellinen, että puhui typeryyksiä, astui bojaarin kauhtanalle ja kaatoi hänen lasinsa. Silloin tuo kelpo mies sanoi nämä sanat, jotka ovat säilyneet muistissani:

— Älkää koskaan hämmentykö kuolevaisen edessä, olkoonpa hän kuka tahansa. Bojaari tai talonpoika, kaikki me olemme samanarvoisia toisessa maailmassa. Maan päällä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja jos 'Pietari' pitelee valtikkaa sillävälin kuin 'Paavali' huokaa ikeen alla, ei se ole siksi, että Jumala niin tahtoo, vaan siksi, että ihminen niin tahtoo, ihminen, joka on epäoikeudenmukainen, julma ja ahne. Velvollisuutemme on nousta tuollaista miestä vastaan ja musertaa hänet vaikkapa henkemme uhalla, sillä Jumala ei ole luonut pahuutta.

»Näitä sanoja sain aihetta muistella vajaan kuukauden kuluttua tämän herran kuolemasta. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä palasi ulkomailta ottaakseen haltuunsa omaisuutensa. Hän oli juuri tuollainen epäoikeudenmukainen, julma ja ahne mies, josta bojaari-vainaja oli puhunut.

* * * * *

»Kun hän ensi kertaa kävi seudulla, emme tietäneet, kenen kanssa olimme tekemisissä; otimme hänet vastaan kaikella sillä kunnioituksella, mikä kuului kaikkien kaipaaman isän perilliselle. Hän istui ylimielisenä vaunuissaan, piti meidät loitolla, ei puhutellut edes vanhuksia, vielä vähemmän kätteli heitä, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän tyytyi tiedustelemaan seurassaan olevalta ispravnicilta asukkaiden oloja, tehden niiden johdosta muistiinpanoja. Tuloksena oli, että kukin perhe sai täst'edes maksaa kaksinkertaisen haraciun kullassa Rustchiukin pashalle.

»Haraciusta oli tullut perintötapa: se maksettiin isästä poikaan. Entinen bojaari otti vastaan meidän maksamamme erän, lisäsi puolet itseltään ja lähetti rahat Tonavan toisella puolen asuvalle hirmuvaltiaalle, jotta hän jättäisi meidät rauhaan. Näin me emme koskaan olleet saaneet kokea sitä hävitystä ja ryöstöä, jonka alaisina muut Tonavan varsien asukkaat huokasivat, milloin eivät voineet suorittaa verojaan valtaherralle.

»Oli tiettyä, ettei bojaari maksanut haraciuta, enempää kuin muutakaan veroa. Tiedettiin bojaarin olevan vapaa kaikista valtionveroista. Mutta siitä lähtien kun rikas suojelijamme oli omasta aloitteestaan ottanut suorittaakseen puolet haraciusta, olivat talonpojat alkaneet pitää tätä anteliaisuutta oikeana ja kohtuullisena tekona, sillä miksipä, totta puhuen, piti sen, jolla oli kolmekymmentä pogoria maata, maksaa kaikki verot, kun sen, jolla oli kolmekymmentätuhatta, ei tarvinnut maksaa penniäkään. Näin oli ajatellut vanha bojaarikin, tuo tasapuolinen mies; vanhempiemme onnellinen olotila oli ulottunut kaikkein kurjimpiinkin asukkaisiin, isännän pelloilla orjina työskenteleviin mustalaisiinkin. Noitakin poloisia, joita muuten ostettiin ja myytiin kuin karjaa, kohdeltiin inhimillisesti. Bojaari rankaisi ankarasti jokaista, joka rasitti heitä ylenmääräisellä työllä; hän valvoi, että heidän ravintonsa oli terveellinen ja riittävä; sairauden kohdatessa hän avusti heitä. Ja tästä muistuu mieleeni muuan erittäin liikuttava kohtaus.

»Ankara kuume oli jonkun aikaa raivonnut kulkutautina. Eräänä päivänä, kun olin menossa konakiin lainaamaan isoa haravaa, satuin tulemaan juuri sillä hetkellä, jolloin bojaari tutki orjiensa tilaa. Kulkutaudin vuoksi oli suurin osa mustalaisista sanonut olevansa sairaana. Päästäkseen selville asian oikeasta laidasta oli logofat keksinyt menettelytavan, joka ei koskaan pettänyt: hän tarjosi heille viinaa, sillä hän tiesi, että 'mustalainen lakkaa juomasta vasta sitten, kun hän on kuollut'. Tekosairaat menivät ansaan, joivat ja lähetettiin työhön. Mutta logofat ei uskaltanut turvautua tähän keinoon omistajan läsnäollessa. Muuan hölmönnäköinen mustalainen paistatteli päivää pää käsien varassa. Meidän saapuessamme hän heittäytyi isäntänsä jalkoihin, joka kysyi häneltä:

— Mikä sinua vaivaa?

— Olen sairas, herra!

— Hän ei ole sairas, hän teeskentelee, sanoi logofat.

— Minäkö teeskentelen? huusi orja; koetahan tarjota minulle viinaa, niin saat nähdä, etten juo!… Sanoinhan, että olen sairas!

»Tämän äärimmäisen todisteen vilpittömyys liikutti omistajaa ja hän ehdotti mustalaiselle:

— Tahdotko, että teen sinusta vapaan?

— Vapaan? toisti tämä suruissaan. Ajatko sinä minut pois, herra? Ja mihin menisin? Joutuisin ojasta allikkoon».

»Poistuessaan bojaari kohotti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

— Kuinka surullisia olioita olemmekaan: vapauteen päästetty eläin selviytyy, mutta inhimillisen olennon on jälleen myytävä itsensä!

»Tällainen oli mies, jota kymmenen pitäjää, vieläpä kokonainen departementti, sai kiittää vauraudestaan eräänä kaikkein raskaimpana aikakautena, mikä maamme on täytynyt kestää. Tämä bojaari on viimeisiä, jotka ansaitsevat romanialaisen nimen. Hän rakasti kansaansa, eli sen parissa, otti osaa sen iloihin ja kärsimyksiin.

»Perillinen ei kulkenut isänsä jälkiä. Hänen mielestään me olimme liian onnellisia. Vaikka olikin niin rikas, että olisi voinut 'syödä kultaa lusikalla', ei hänen ahneutensa sittenkään ollut tyydytetty. Muukalaisena sydämeltään, vieläpä kieleltäänkin (hän puhui kieltämme vaivalloisesti), länsimailla viettämänsä elämän turmelemana, hän seurasi niiden romanialaisten ja muukalaisten esimerkkiä, joille talonpoika oli vain vetojuhta.

»Haraciun kaksinkertaistuttamisesta säikähtyneinä kokoontuivat alueen vanhimmat Stanestin pappilaan. Minäkin, parraton nuori mies, olin siellä läsnä, ja ikäänkuin se olisi ollut eilen, näen edessäni heidän vakavat kasvonsa, joita kehysti leveille hartioille valuva valkoinen tukka. He vakuuttivat heti, että rauhan ja onnen ajat olivat ohi:

— Myykää karja! Kylväkää vain sen verran, kuin on välttämätöntä! Valmistakaa isoja vankkureita, jollaisia esivanhempamme käyttivät ja pitäkää ne valmiina neljän vahvan härän vedettäviksi, ja sälyttäkää niihin sitten perheenne ja arvoesineenne. Te nuoret saatte lähteä vuorille. Tänne jäävät kuljetetaan orjuuteen. Me vanhat käymme ikuiseen lepoon! Tapahtukoon Herran taho!

»Herran tahto tapahtui: uusi omistaja vuokrasi maansa eräälle kreikkalaiselle, josta tuli departementin vitsaus. Vähemmässä kuin vuodessa oli seudun omista miehistä valittujen paikallisten viranomaisten sijalla liuta phanarioteja, jotka olivat verenhimoisempia kuin asumattomina olleiden talojen lutikat. He olivat kuin heinäsirkat viljapellolla. Joka päivä ilmestyi ovelle kelmeäkasvoisia olentoja, joilla oli verestävät silmät ja jotka mutisivat käsittämätöntä romaniankieltä, säikytellen naisia ja lapsia. Nämä haaskalinnut, joilla aina oli mukanaan aseistettuja lefedgejä ja ruhtinaan antama käskykirje, kulkivat kyläkunnasta toiseen ja vaativat kaikenlaisia uusia veroja karjasta, viinistä ja väkijuomista, vieläpä jokaisesta viljahehtolitrasta. Sitten vuoron perään hedelmäpuista, kalastuksesta, metsästyksestä, silkkiäismadoista, mehiläisistä, villatuotteista, öljyistä, ikkunoista ja savupiipuista.

»Karjaa katosi keskellä kirkasta päivää. Poterakin ilmestyi näyttämölle, muka ajamaan takaa varkaita. Heidät oli majoitettava ja ruokittava. Nämä raakalaiset tekivät väkivaltaa kauneimmille tytöillemme. Me lähetimme valittamaan Divanille. Valittajilta muserrettiin luut topuzilla.

»Silloin meille selvisi, että väkivalta, jonka alaiseksi seutumme vasta nyt oli joutunut, oli aikoja sitten ollut yleistä koko Romaniassa, hallitsivatpa sitä sitten kreikkalaiset tai romanialaiset. Saimme kiittää edesmenneen gospodarin ponnistuksia ja moraalista arvovaltaa siitä, ettei meidän ollut tarvinnut tuntea sitä aikaisemmin. Hänen poikansa, josta oli tullut Divanin jäsen, teki kauppaa oman kansansa verellä ja heillä, möi tilukset huutokaupalla ja antoi ostajille vapaat kädet menetellä kuten parhaaksi näkivät. Kaiken lisäksi hänen tilustensa vuokraaja toi auransa meidän vainioillemme, välittäen vähät meidän rajoistamme ja saroistamme. Hän tiesi, että hänen rikostoverinsa vastaisi topuzilla vaatimuksiin, joita me esittäisimme Divanille.»

* * * * *

»Kolmessa vuodessa oli judetzimme muuttunut tuntemattomaksi. Pelko yksin teki enemmän tuhoa kuin kulkutauti, kuivuus, tulipalo ja tulva. Asukkaat hakkasivat ja polttivat melkein kaikki hedelmäpuut. Laululinnut ja haikarat katosivat. Kuului vain mehiläisten surinaa. Ei enää näkynyt isoja valkoisia sarkoja täynnä monia tuhansia silkkiäismatoja, jotka siellä näpertelivät lehtiä. Poissa olivat karjalaumat, jotka iltaisin palasivat laitumelta. Ei enää häitä, jotka kestivät kokonaisen viikon; ei kastetilaisuuksia, joihin ohikulkijatkin kutsuttiin saamaan osansa paistetusta kalkkunasta ja hyvästä viinistä; ei enää almuja! Lapsuusaikamme unohtumattomat syyskuun yöt, jolloin paahdettiin vihreitä maissin tähkiä ja kuunneltiin leivoa, vietettiin nyt alakuloisina valvoen. Kalliin maansa menettäneenä, perhe häväistynä, sortui järkevinkin talonpoika juopotteluun, kulutti aikansa lukemattomissa kapakoissa, joita oli ilmestynyt kuin sieniä sateella. Aikoinaan keinottelijoiden rangaistukseksi määrätty topuz rusenteli nyt joka viikko velallisten asukkaiden jäseniä; moni sai lopun ikäänsä laahautua eteenpäin kainalosauvojen varassa. Toisia ripustettiin hirteen jaloistaan pää alaspäin, ja alle sytytettiin savuava nuotio. Toisille pistettiin keitettyjä, tulikuumia munia kainalokuoppiin. Toisilta nipistettiin sormenpäät, toisille työnnettiin okaita kynsien alle.

»Perheemme hupeni puoleen. Kun olimme rikkaitten kirjoissa, kävi pakanallinen urgia kimppuumme raivokkaana kuin vandaali. Isäni kuoli topuzin uhrina, kidutus, jonka teki sitäkin kauheammaksi savuun tukehtuminen. Kolme vanhinta veljeäni tapettiin heidän tahtoessaan puolustaa isää. Kaksi sisarta katosi eräänä päivänä jälkeä jättämättä. Kaksi muuta palasi puolen vuoden kuluttua kotiin ryöstettynä ja raiskattuna, jonka jälkeen he sairastuivat keuhkotautiin siitä enää nousematta. Nuorin veljistä hukkui tapaturmaisesti. Niinpä minä kaksikymmenvuotiaana olin perheen vanhin, ympärilläni viisi veljeä, kaksi sisarta ja äiti, joka ei lakannut itkemästä yöllä eikä päivällä.»

* * * * *

»Tällä hetkellä tapahtui viimein suurin onnettomuus, mikä romanialaista voi kohdata, onnettomuus, jota kaikki odottivat, ja jonka aiheutti Rustchiukin pashalle maksamatta jäänyt haraciu: hirmuvaltiaan valloilleen päästämät turkkilaiset laumat valtasivat maan.

»Kuten tiedätte, on romanialaisen talonpojan luonteessa jotakin, joka muistuttaa koiraa. Hän ei joudu epätoivoon, vaikka saakin potkuja, ja on päiväkausia syömättä, kunhan hän vain saa pitää kotinsa. Tämä koti voi olla kylmä ja autio: talo ilman ikkunoita, pihamaa ilman aitausta; hän pysyy sittenkin paikoillaan, kiertelee talonsa ympärillä, oikailee, toivoo. Se on hänen kolkkansa. Mutta sinä päivänä, jolloin kohtalo pakoittaa hänet eroamaan tästä muistojen pesästä ja lähtemään maailmalle — vaikkapa vain sinne, missä puhutaan hänen omaa kieltään — on hänen uskonsa isien Jumalaan mennyttä.

»Eräänä harmaana huhtikuun aamuna, jolloin laajat pellot vielä olivat kyntämättä ja leivo poissa, saapui kylään täyttä laukkaa ratsastava mies, hatuttomin päin ja repaleisena, ja huusi asukkaille:

— Kristityt! Paetkaa! Paetkaa pian! Aamunkoitosta alkaen kulkee turkkilaisia joukkoja Tonavan yli Zimnicean kohdalla suunnaten kulkunsa tännepäin. He korjaavat kaiken, minkä vielä tiellään tapaavat, tappavat miehet, häpäisevät naiset, polttavat talot! Viekää tämä sanoma edelleen ja paetkaa! Minä palaan kotiini. Onneton se, ken ei ole pakolaisten joukossa ennen pimeän tuloa!

»Asukkaiden epätoivo ei olisi ollut näin suuri, jos heille olisi ilmoitettu, että Tonavan aallot lähestyivät talonkorkuisina nielläkseen heidät. Naiset juoksivat lastensa luo. Miehet nostivat nyrkkinsä taivasta kohti, huutaen:

— Armon Herra! Mitä pahaa olemme tehneet, kun lähetät meille näin julman onnettomuuden?

»Kirkonkellot alkoivat kumahdella taukoamatta: valittava hautajaissoitto, joka sekaantui naisten huutoihin, lasten itkuun, miesten sadatteluun ja koirien haukuntaan, joihin oli tarttunut niiden isäntien raivo. Sikoja ja siipikarjaa tapettiin matkaeväiksi. Suurissa kattiloissa keitettiin mamaligaa, johon pantiin vain vähän suolaa janon välttämiseksi, sillä Jumala ties, mille, vedettömälle tielle jouduttaisiin. Mutta sitä valmistaessaan naiset sekoittivat siihen monta suolaista kyyneltä.

»Monesta kodista puuttui mies, tai hän oli rampa. Meidän täytyi rientää heidän avukseen ja auttaa naisväkeä tavarain kuormittamisessa. Onnellisimmat tässä onnettomuudessa olivat ne, joilla ei ollut rattaita, elukoita eikä mitään kuormattavaa. He ottivat reppunsa ja keppinsä.

»Kylä esiintyi asussa, joka oli aivan ainutlaatuinen meidän sukupolvemme silmille. Kaikki talot tyhjentyivät kuin tulipalon uhatessa, vaikkei missään ollutkaan tuli irti. Vaimot, jotka eivät voineet luopua niin suurella vaivalla kootuista esineistä, kuormittivat rattaat liiaksi. Miehet heittivät maahan sen, mitä pitivät tarpeettomana. Syntyi kinastelua. Moni vaimo sai osakseen lyöntejä. Pappi riensi talosta toiseen, tuki heikkoja, tyynnytteli kiivastuneita, hoputti vitkastelevia. Vaikkakin hyvin iäkäs ja onnettomuuksien koettelema, oli hän aina ollut sydämen mies; tuona päivänä hän tuli kuin Jumalan lähettämänä. Paljain päin, valkoiset hiukset palmikoituina ja koottuina niskaan sykerölle, papinkauhtana ylös käärittynä, kasvot hehkuen uskon intoa, hän samosi pitkin pitäjää ketteränä kuin nuorukainen ja huusi joka pihamaalla:

— Ottakaa vastaan, mitä taivas meille lähettää! On kiirasviikko: muistakaa Vapahtajamme kärsimyksiä! Minä seison kanssanne… En jätä teitä. Olen pakolaisten etunenässä kun matkamme käy Golgatalle.

»Ja niin hän olikin.

»Puolenpäivän aikaan kulkue lähti liikkeelle. Etummaisena olivat papin rattaat, joista oli tullut vaeltava kirkkomme. Kuomun etuosassa nähtiin ristiinnaulitun kuva, joka oli kuusikymmentä vuotta riippunut prelaatin makuuhuoneen seinällä. Puettuna messukasukkaan, toisessa kädessä suitsutusastia, toisessa kirkon jalokivillä koristettu risti, hän antoi lähtömerkin, asettautuen kävelemään jykevien, lumivalkoisten härkiensä eteen. Hänen ainoa poikansa, jonka maailmaan tulon hänen äitinsä oli saanut maksaa hengellään, ohjasi härkiä köyden avulla, joka oli kiinnitetty niiden sarviin.

»Näitä papillisia rattaita seurasivat jalkaisin kulkevat pakolaiset, reppu selässä, keppi kädessä; sitten vaunut, joissa ajoivat sellaiset perheet, joiden päämies oli raajarikko, lesket ja orvot. Viimeisenä vähemmän kovaosaiset perheet, joilla kullakin oli useita voimakkaita miehiä turvanaan.

»Kaikki rattaat olivat peitetyt ja sullotut täpötäyteen. Paitsi omia tavaroitaan, oli jokainen ottanut kuljettaakseen jotakin jalkaisin kulkevan onnettoman naapurinsa kapineista: peittoja, vaatteita, seudukeja, maissijauhoja. Joka rattaitten puoliin oli ripustettu kuivia maissinlyhteitä hätävaraksi koirille, siinä tapauksessa, ettei mitään parempaa syötävää enää olisi niille antaa. Nuo eläinparat, ihmisen uskolliset ystävät — aivan toisin kuin kissat, jotka eivät aavistelleet mitään, vaan jäivät tyhjiin koteihin, — olivat kerkeitä vainuamaan vaaraa ja seuraamaan isäntiään. Nyt ne kulkivat alakuloisina, melkeinpä kuin tietoisina onnettomuudesta, rattaitten pyörien turvissa, häntä koipien välissä, korvat lumeissa huonosti rasvattujen akseleiden kitinästä.

»Lasten parku, naisten nyyhkytykset, jalkaisin patikoivien miesten kiroukset heidän nostellessaan maahan vierähtäneitä kapineita, siinä kaikki, mitä oli jälellä ennen niin kukoistavan maakuntamme elämästä. Ja kaikki tämä oli yhden miehen syytä, ylhäissyntyisen romanialaisen, jonka esi-isä oli ollut maineikas mies. Muistan sanat, jotka tämän epäinhimillisen pojan jalomielinen isä oli pöydässämme lausunut: On noustava kapinaan epäoikeudenmukaista, julmaa ja ahnetta miestä vastaan ja muserrettava hänet… Pahuus ei ole Jumalan työtä…

»Päätökseni oli tehty, mutta menin kuitenkin neuvottelemaan pakolaisten hengellisen päällikön, vanhan papin kanssa, jolle kerroin nämä manallemenneen bojaarin sanat.»

* * * * *

»Kuusituntisen marssin jälkeen saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Calugarenin kukkuloille, mistä on näköala yli Tonavan. Jokaisen vaunun lyhty oli sytytetty palamaan… Jokainen sielu etsi tukea… Koiratkin kerjäsivät lempeämpää katsetta. Muuan nainen potkaisi koiraansa. Eläin-parka kaikkosi hiukan loitommas pimeyteen, jäi sitten nöyränä katselemaan, ymmärtämättä mitään tästä kaikesta. Pappi näki tämän kohtauksen ja kävi murheelliseksi, kuten minäkin.

— Miksi ajat sen pois, tyttäreni? kysyi hän.

— Siksi, ettei minulla ole sille mitään annettavaa, ei edes maissin tähkiä.

— Mutta eihän se pyydä sinulta syötävää… Se tahtoo seurata sinua…
Olisiko sinulla sydäntä evätä siltä tämä lohdutus.

»Tämän nuhteen kuullessaan nainen puhkesi itkuun. Vein papin syrjään ja ilmaisin hänelle aikomuksenani olevan ruveta heitukaksi.

— Tahdon kostaa isäni, veljieni ja sisarteni puolesta… Ja muidenkin uhrien puolesta…

— Ketä tahdot rangaista?

— Kaikkia! Olkootpa ketä tahansa: romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, kaikkia, jotka ovat epäoikeudenmukaisia, julmia ja ahneita.

»Vanhus ei vastannut mitään. Hän seisoi kookkaana ja ryhdikkäänä pimeässä yössä; hänen katseensa oli kiintynyt Tonavaan, hänen omaan kirkkoonsa, omaan kyläänsä, sillävälin kuin hänen pitkä partansa hulmusi tuulessa. Hän kääntyi hitaasti katsomaan vaunulyhtyjen häilähteleviä valoja ja mietiskeli. Samassa näkyi taivaanrannalla tulenliekkejä, jotka ensin olivat heikkoja, mutta levisivät sitten yhä laajemmalle. Kosketin hänen olkapäätään:

— Katsokaa, isä, Putineiu ja Stanesti palavat.

»Hän hätkähti ikäänkuin unesta heräten ja jäi katselemaan tulipaloa keskellä hälinää, joka kuului vaunurivistä. Sitten hän laski kätensä olkapäilleni ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Poikani, lähde heitukaksi! Ja rankaise pahoja. On totta, ettei pahuus ole Jumalan työtä.

* * * * *

»Ja minä lähdin, saatettuani ensin perheeni turvaan. Mutta niinä viitenätoista vuotena, jotka olen ollut heitukkana Cosman johdon alaisena, olen rangaissut vain pieniä pahantekijöitä. Suuret seisovat vielä jaloillaan.

»Ja, kautta kunniani, en tahdo kuolla, ennenkuin olen lyönyt maahan osani heistäkin!»

Kaikki heitukat nousivat seisomaan huudahtaen: — Eläköön Movila! Auttakoon Jumala sinua lyömään heidät! Ja jollei Jumala tahdo, autamme me sinua!

JEREMIAS, METSÄN POIKA.

Keskellä yleistä hiljaisuutta loi Floarea Codrilor minuun levottoman, mutta hellän katseen ja sanoi:

— Jeremias, metsän poika! Cosman ja minun poikani: heitukkain kesken ei syntyperä suo mitään etuoikeuksia eikä suosiota, lukuunottamatta ensi sijaa taistelussa. Sinä et siis näyttele täällä Beizaden [sulttaanin poika] osaa. Jos nuoresta iästäsi huolimatta luen sinut neuvonantajieni joukkoon, johtuu se ainoastaan kyvyistäsi ja rohkeudestasi: luotamme jaloon vereesi koettelemuksen hetkinä, jotka meitä odottavat.

Tiedämme kaikki, kuka olet. Sano meille, mitä ajattelet ja mitä uskot.

Nousin seisaalleni hiukan ylpeänä tunnustuksesta ja tyytyväisenä omaan itseeni.

On totta, etten ollut beizade, mutta sellaisen vatsa minulla ainakin oli. Ja alkuperäkin: Cosma oli ollut sulttaani kiireestä kantapäähän. Cosmalla oli ne kolme ominaisuutta, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet sulttaaneille: kopea käytös, mieltymys naisiin ja häikäilemättömyys, Olin kuin olinkin samaa sukua.

Noudatin kehoitusta.

JEREMIAAN KERTOMUS

»Sanotte tietävänne, kuka olen. Ette kuitenkaan tiedä mitään.

»Olen synnynnäinen heitukka, enkä ole siksi muuttunut. Äitini oli metsä. Elämäni vapaus. Kaksivuotiaana Cosma löysi minut metsätieltä. En itkenyt, olin vain hämmästynyt. Cosma oli pistänyt minut reppuunsa ja ruokkinut minua lihaliemellä ja viinillä. Kuusivuotiaana uin kuin kala; yksitoistavuotiaana ammuin ensimmäisen laukauksen (joka tuotti kelpo kivun leukaperiini); kaksitoistavuotiaana otin osaa taisteluun Poteraa vastaan ja jouduin vangiksi.

»Noina kahtena kauheana orjuuden vuotena olin oppipoikana elämän koulussa. Niin, ollessani vankina arkontti Samurakisin hovissa opin tuntemaan ihmisiä. Ja se, mitä ajattelin tuona aikana, ja mitä ajattelen vielä tänäänkin, ei totta tosiaankaan olisi teille hauskaa kuulla.

»Ensinnäkin rakastan riippumattomuutta siinä määrin, että se hipoo kiittämättömyyttä. En tahdo olla kiitollisuuden velassa kenellekään eikä mistään. Minulle on annettu elämä kysymättä halusinko sitä. Ja jos elämäni antajat ovatkin voineet ottaa osaa kaikkiin iloihini, eivät he ole voineet kärsiä kanssani pienintäkään kärsimystäni. Kun haavoituin, jätti Cosma minut ja pakeni. Jos minut olisi tapettu, olisi hän elänyt kuten ennenkin. Hän eli hyvin, sillävälin kuin minun elämäni arkontin luona oli kuolemaa. Orjuuteni, joka oli kuolemaa pahempi, ei estänyt häntä syömästä neljän edestä eikä huvittelemasta naisten kanssa.

»Samoin oli äitini laita; elämän noppapeli oli heittänyt hänet samaan taloon, joka oli kaksi vuotta ollut helvetti hänen pojalleen, mutta jossa hän eli ruhtinattarena. He olivat kuitenkin vanhempiani. Olin heidän poikansa. Miksi heidän eikä kenen muun tahansa? Siksikö, että heille oli mieluisampaa tietää minun elävän vapaana kuin orjana? Mutta kukapa inhimillinen olento ei mieluummin näkisi lähimmäistään hyvinvoipana kuin sairaana? Tai vahingoittumattomana mieluummin kuin rampana?

»Miksi siis puhua sukulaisuudesta? Minä en näe isän ja pojan välillä sellaista yhdyssidettä, joka on olemassa pään ja ruumiin välillä. Ja muut siteet ovat vain juttua. Ne jättävät minut kylmäksi. En tahdo, että minua petetään kuten orpoja, joille annetaan kasvatusvanhemmat.

»Se sukulaisuudesta.

»Yhtä vähän jalomielinen olen rahvaaseen nähden, jota te tahdotte vapauttaa tai kostaa sen puolesta. Tässäkään suhteessa ei sydämeni tunne innoitusta. Ei ole mitään yhdyssidettä minun ja arkontti Samurakisin hovissa ammuvan ihmiskarjan välillä. Olen heitukka oman itseni enkä lähimmäisteni vuoksi. Tulkoot he heitukoiksi, jolleivät ole siksi syntyneet. Kysyn itseltäni: kuinka voi olla heitukka lähimmäisensä puolesta? Romanialainen sananparsi sanoo: Väkipakolla voi ottaa toiselta jotakin, mutta ei antaa. — Ja toinen sananparsi kuuluu näin: Pappi ei soita angelusta kolmeakymmentäkuutta kertaa ollakseen mieliksi vanhalle kuurolle ämmälle.

»Tavatessanne sellaisen papin, soittakaa kuuroille niin paljon kuin haluatte. Ja jos sydämenne teitä siihen kehoittaa, heitukat, niin tehkää työtä miehen avuksi, joka tuskin jaksaa muuta kuin raapaista päätään tarpeen vaatiessa. Olette ehkä apostoleita. Minua ei haluta olla sellainen. Siitä huolimatta näytän teille, ettei minultakaan ole puuttunut halua auttaa sorrettua.»

* * * * *

»Kun oli kulunut vuosi, eikä Cosma ollut antanut elonmerkkiä itsestään eikä tehnyt mitään auttaakseen minua arkontin käsistä, valtasi aivoni hullu tuuma: kylvää kapinan siemen orjien keskuuteen, nostattaa heidät aseisiin, hyökätä yöllä vartioston kimppuun, pistää talo tuleen ja pelastautua metsiin.

»Ajattelin näin: nämä miehet, kuten kurjinkin vetojuhta, pitänevät vapaata elämää orjuutta parempana. He ovat pelkurimaisia, kuten tiedetään, mutta jos heidän etunenäänsä asettuu johtaja, joka yllyttää heitä eteenpäin, niin he marssivat. Minä rupean heidän johtajakseen.

»Ah, mikä kaunis haave! Näin vartioston hävitettynä; palatsin savuavina raunioina; arkontin jaloissani rukoilemassa, että säästäisin hänen henkensä. Koko maan jaloillaan tämän ennenkuulumattoman urotyön vuoksi. Cosman hämmästyneenä, nöyryytettynä. Itseni sankarina nelitoistavuotiaana!

»Tiesin panevani henkeni peliin, mutta tämä vangin elämä korkeitten muurien ympäröimässä hovissa oli sietämätöntä. Haudoin yötä päivää suunnitelmaani, jota aloin pitää elämäni tarkoituksena. Elettyäni kokonaisen viikon kuin kuumeessa minä viimein päätin uskoa aikeeni kahdelle valitulle. He olivat tallirenkejä kuten minäkin, melko ovelia, ei erittäin palvelevaisia, ja he napisivat usein kohtaloaan vastaan. Tunsin heitä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. He olivat ainoat, jotka olivat halukkaasti kuunnelleet rosvotarinoitani. Luulin tuntevani heidät.

»Niinpian kuin he huomasivat, mistä oli kysymys, nuo poloiset ystäväni kalpenivat, heidän kasvonsa venähtivät pitkiksi, heidän säikähtyneet silmänsä karttoivat katsettani. Rohkeampi heistä uskalsi sanoa:

— Se on uhkarohkea yritys… Aikeemme paljastetaan ja meidät hirtetään. Et tunne ihmisiä. Täällä kaikki rukoilevat terveyttä isännälle, joka antaa ruo'an ja huolehtii kaikista. Ei päästä pitkälle miesten kanssa, joiden jokapäiväinen ajatus on tämä: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla!

»Synnynnäisen orjan ajatustapa… Putosin kuin pilvistä, sulkeuduin koppiini ja vajosin epätoivoon.

»Seuraavana päivänä keskipäivällä arkontti kutsutti minut luokseen ja ilmoitti suureksi hämmästyksekseni tietävänsä yrityksestäni:

— Poika parka! Surkuttelen sinua, mutta en voi asiaa auttaa, sanoi hän lopuksi.

»Tämä korkean herran suvaitsevaisuus, tämä ylemmän sääli sai halveksumiseni inhimillistä roistomaisuutta kohtaan kohoamaan äärimmilleen. Minä vastasin:

— Niin, tahdoin sitoa sinut ja kuljettaa sinut Cosman eteen, mutta sellaista voi tehdä vain vapaiden miesten eikä orjien avulla!

»Ja hänen tyyneytensä raivostuttamana sieppasin kaksi pistoolia salongin seinältä, jossa olimme, ja syöksyin ikkunaan ampuakseni pihassa olevaan orjalaumaan. Arkontti esti sen ja sanoi hymyillen:

— Mitä aiot tehdä? Peloittaako heitä? Siihen ei tarvita tuliaseita.
Katsohan!

»Minä katsoin. Hän otti kullalla kirjaillun fetsinsä, pisti sen sisään pienen lasikuulan ja linkosi sen keskelle orjajoukkoa. Fetsin putoaminen pihamaalle teki saman vaikutuksen kuin pommi: kaikki peittivät käsin kasvonsa ja pakenivat joka suunnalle. Kuului huutoja:

— Voi meitä! Herra on vihoissaan!

— Siinä näet, sanoi ikkunaverhojen takana piileksivä arkontti. Olennot, joiden avulla tahdoit nousta sotaan minua vastaan, eivät ole edes orjia, vaan elukoita! Sellaisia he ovat. »Kaksikymmentätuhatta tynnyrinalaa maata; kaksituhatta sarvipäätä; neljäsataa orjaa». Ne kuuluvat yhteen. Kas, siksi surkuttelin sinua äsken. Se, joka asettautuu elukkalauman etunenään, ei ole johtaja, vaan karjapaimen. Sinähän olet heitukka ja heitukat ovat urhoollisia. Piru periköön heidät kaikki, en heitä rakasta, mutta en voi olla pitämättä heitä arvossa ja pelkäämättä heitä. Kuinka voit luulla minun pelkäävän miehiä, jotka säikähtävät fetsiäni? Totta totisesti, typeryytesi raivostuttaa minua. Jollen tuntisi sinua kohtaan kunnioitusta, jonka olemme velkaa jokaiselle kuolemaa uhmaavalle urholle, heittäisin sinut noiden petojen kynsiin, ja he repisivät sinut kappaleiksi silmänräpäyksessä. Kuule muuan totuus tyrannin suusta: älä vaadi orjia taistelemaan aatteen puolesta! Peloita heitä kuolemalla, ja he kuolevat kaikki! Siihen perustuu Sulttaanin, Vodan ja arkontti Samurakisin koko mahtavuus. Mene nyt majaasi ja odota aikaasi! Se tulee…

»Lähdin nöyryytettynä, ja odotin aikaani. Se tuli, kuten tiedätte, mutta se tuli urhojen tahdosta.

»Senjälkeen olen parantunut siitä haaveesta, että vapaiden miesten ja orjien kohtalot kuuluisivat yhteen. Emme ole kaikki tehdyt samasta taikinasta. Ken kärsii vähemmän ikeestä kuin vapautensa kadottamisesta, hän jääköön kahleisiin: minä en lähde vapauttamaan häntä niistä. Vapautta on puolustettava; enkä tiedä, kumpaa on vihattava ja halveksittava enemmän, sitäkö, joka sortaa vapautta, vai sitä, joka ei uskalla puolustaa sitä.

»Olen heitukka, vain heitukka!…»

HEITUKKA

— Ja minä olen heitukka puolustaakseni orjia!

Tämä odottamaton mielenilmaisu, joka kuului tovereittemme riveistä, sai katseet kääntymään sinnepäin. Siellä seisoi mies: heitukka.

»Hän oli meidän vanhimpamme, vaikka kukaan ei olisi sitä uskonut, sillä hänen tuuheassa, sinisenmustassa tukassaan oli vain joku hopeinen hapsi. Hänen hammasrivinsä pystyi musertamaan oliveja kivineen. Hänen ryhdikäs astuntansa vapisutti tannerta. Hänellä oli sankarin menneisyys.

»Vastaukseksi hämmästyneisiin katseisiin, jotka olivat kiintyneet häneen, hän puhui näin:

»Tahtoisin sanoa jonkun sanan vastaukseksi tälle nuorelle miehelle, joka on niin ylpeä syntyperästään eikä tahdo puolustaa muuta kuin heitukkain vapautta.

»Orja-parat! Surkuttelen heidän kohtaloaan. Eivätkö he edes saa tukea niiltäkään, jotka puolustavat kaikkia sorrettuja? Ja ajatelkaahan, että he sittenkin uskovat Jumalaan ja rukoilevat kaikkien puolesta: herrainsa puolesta, jotka sortavat heitä, ja heitukkain puolesta, jotka halveksivat heitä. On siis totta, että orjan sydän yksin on jalo, että se yksin on anteeksiantavainen!

»Viikon ylenmääräisen työn jälkeen voi orja vielä sunnuntaina nauraa, laulaa, tanssia. Elämän jälkeen, joka on ollut vain pettyneitä toiveita, hän lohduttautuu toivomalla parempaa elämää taivaassa. Viha ja kauna ei paljoakaan myrkytä hänen mieltään; hän on kuin koira, jonka isännän ystävällinen sana saa unohtamaan ruoskan sivallukset. Hän unohtaa niinikään, että lakeudet kuuluvat herroille, metsät heitukoille, ja että hän se hankkii molemmille viljan syötäväksi ja lihan nautittavaksi.

»Tulee tosiaankin kysyneeksi itseltään, mitä tarvitsisivat herrat vielä tullakseen paremmiksi ja heitukat, osatakseen antaa anteeksi!

»Tässä on metsän poika, joka komeilee heitukan nimellä, mutta joka olisi yhtä hyvin voinut syntyä linnassa.

»Codrou [vankka metsä], joka taistelee yötä päivää myrskyä, köynnöskasveja ja lahoamista vastaan, »codrou, romanialaisen veli», ei ole antanut hänen tietää mitään taisteluistaan, veljeydestään, vielä vähemmän jalomielisyydestään. Miksi sitten kopeilla tuosta ylevästä syntyperästä? Miksi ylpeillä tuosta orjaäidistä, — joka tarjoaa tinkimättä niinhyvin vainotulle kuin pahantekijällekin varjonsa ja lämpönsä, ravinnon ja varman turvapaikan, — jos se kerran haudataan häpeään ja jätetään vandaalien käsiin. Sillä metsä on suuri orja, joka elää kiittämättömien ihmisten onneksi: palkinnoksi moninaisista antimistaan se saa vain kiittämättömyyttä alkaen lapsesta, joka taittelee sen nuoret vesat, ja eläimestä, joka pureksii sen silmut, aina siivekkäisiin vieraisiin saakka, jotka tahrivat sen lehvät, ja taivaaseen saakka, joka lähettää tuhoisan salaman. Eikä se kuitenkaan, enempää kuin Jeremiaan vihaama ihmiskarjakaan, lakkaa hetkeksikään taistelemasta vihamielistä elämää vastaan, joka käy sen kimppuun, eikä palvomasta Jumalaa, joka on laupiaampi täitä kuin ylevintä luotuansa kohtaan.

»Samalla kuin karhunmarjapensas työntää esiin lukemattomia okaita puolustaakseen hyödytöntä ja kurjaa olemassaoloaan, täyttää metsä osaansa alistuneena tehtävänsä maan päällä; mutta sillä aikaa kuin kirves iskee sen ytimeen, laulaa latva viimeisen ylistyslaulunsa auringolle.»

* * * * *

»Jeremias! Heitukka, joka nyt puhuu sinulle, on orjan äpärälapsi, ylhäisen miehen jälkeläinen, (sillä kuten ehkä tiedät, ovat ylhäiset samanlaisia kuin mekin: heillä on jälkeläisiä kaikkialla).

»No niin, minä kieltäydyin palvelemasta ylhäisiä, painuin kymmenvuotiaana metsiin ja siellä olen elänyt viisikymmentä vuotta. Olen taistellut heitukka Jianun johdolla, palvellut suuren Tudor Vladimirescon joukoissa, päätyen viimein isäsi Cosman joukkoon. Kaikki kolme olivat hirmuvaltiaita ja minä heidän orjansa. On totta, että heidän hirmuvaltansa oli ylevää, mutta orjuuteni ei silti ollut vähemmän kova. Hirttäköön sinut sitten Tudor tai arkontti Samurakis, olet hirtetty. Ja minä taivuin, näetkös, ja kestin usein huutavaa vääryyttä. Tein sen siksi, että se tapahtui 'aatteen' vuoksi. Tein sen vielä siksi, että… pelkäsin. Ajattelin: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla. Älä unohda, että äitini oli orja, ja orjat ovat aina pelkureita. Kuinka voisikaan vaatia, että he olisivat urheita? Pelko on vuosisatoja ollut heillä veressä, vuosisatoja ovat vuoroin Tudorit, vuoroin arkontit piesseet ja hirttäneet heitä.

»Ymmärrätkö, pieni sankarini: sekä lakeudella että metsässä on herransa, jotka sitä hallitsevat.»

Sumuinen yö lankesi 'Hämärään laaksoon'. 'Karhuluolassa' ei enää voinut eroittaa heitukkain kasvoja.