Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.
Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku. Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden haavoittunutta: "Tuolla hän on!"
Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.
"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?
Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!"
"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat levollisesti kantamuksineen.
Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta nyyhkytyksiin.
Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"
Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin, sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää," sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."
"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, — - kaikki ihmiset katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman onnensa nojaan.
VI.
Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, — nyt oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa, Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta, ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä — rohkeutta vain siihen saakka!
Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.
"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä. "Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." —
Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä — ja kirje!
Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla. Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon sillan hän muisti niin hyvin!
Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän oli riemusta huudahdellut ääneen — oi, kuinka hyvin hän sen muisti! Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi, ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen. Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin, oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, — ei se liioin tuottanut kipua — ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt —?!
Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä. Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin tukikohtaa? Oliko päivä? — vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa. Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli kestettävä — yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei, ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!
Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään, suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä, miten nainen voi kärsiä — ei koskaan — ja mitä hän kärsi, sitä ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille? Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin hellästi — ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, — toisaalla hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan, että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti — joutukoon tuo kavala maa perikatoon, sen miehet — äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut ääneen?
Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne, armollinen rouva!" — — — —
Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä! Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas. "Rouva, hyvä Jumala, rouva — — —!"
Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa. Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan, tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli pudonnut hänen kädestänsä.
Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän — sydän, joka ei niin hevillä heltynyt, — vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!
Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään, ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää onnettomuuden.
Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on kaatunut!"
Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"
Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta, ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen — minä näen poikani jälleen. Emme vain tiedä — milloin!"
* * * * *
Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa, murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen toveri, komppanian toinen luutnantti.
Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli hänelle kirjoittanut — ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, — hyvä Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi, hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus, kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä. Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa, ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta, nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa muistossa.
Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi — vastaväitettä.
Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!
Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan itseensä.
Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi, kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.
Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan. Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme. Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!
"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'". Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!
"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu. "Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä niin paljon!"
Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä. Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä. Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa. Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia silmiään. Lumotut eläimet — mitähän ne ajattelivatkaan?
Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja Ruusunen — nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta huolta.
VII.
Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.
Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa, tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia valokuvia, — hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku — klassikot olivat siinä vielä ja viimeinen kotitehtävä.
Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea — kun kaikki oli hänestä ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta — sen järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin haavoittumattomina ja terveinä, — ehkä muutama tunti vain enää, ja he olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti! Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.
Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?
Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve — mutta siellä on muuan — Belgiassa — siellä, missä hän on majaillut niin kauan, — ja se, se — voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.
Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä — minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin minä nyt joudun?"
Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene —?!
Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, — onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, — senhän tietää, millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain — — jospa minä vain en — —!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan. Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi —!"
Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!
Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt — silloin — niin ei ikinä olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, — ajattelin, etten saanut niin tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. — Voi hyvä Jumala, mitä minä nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin juoksi hän ulos huoneesta.
Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska, siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa — ja nyt? Hedwig pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!
Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa. "Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!" Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa syliin. —
Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla. Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.
Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi, sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton, — häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, — nyt oli hän joka suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin. Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin opitulla arvokkaisuudella — karttaen niitä juuri mainitakaan — mitäs siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien täyttämisestä —, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista, retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen' luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he olivat huvikseen ryhtyneet.
Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen. Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.
Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon, runoiluun.
Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.
"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies", sanoi äiti hiljaa.
Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!"
"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan?" — Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää merkinnyt mitään?
Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa. Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme, nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät. "Elämän malja!"
Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan; Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan, kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä, hehkui — hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on puhjennut täyteen kauneuteensa.
"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, — hän oli hyvällä tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!" Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.
Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa; eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä käyttäytyi tuolla tavoin.
Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.
Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen. Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän ollut polttanut vielä koskaan?
Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää, niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.
"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.
"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"
Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa. Kuinka sorea hän oli kasvultansa, — solakka ja sentään täyteläinen, melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta — aivan äkkiä. Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus oli, — mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä rakkautta ensi näkemällä?
Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria ja miellyttivät toisiansa.
Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka johti puutarhahuoneesta ulkosalle.
Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä. Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen, hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen haaveilevaan hiljaisuuteen.
Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!" Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin! Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin puutarhassa!
Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa, näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla kuljetettu ulos virkistysretkelle!
Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai 'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja alakuloisen kysyväinen.
Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi, että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta — kuinka monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen mielen — mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei lasta. Mitä hän vielä odotti?
Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.
Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!" Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä, eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen "Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti, "nimeni oli silloin Lili von Voigt."
"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen. Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, — ja sitten te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."
"Mieheni on kuollut."
Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?"
Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"
Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja lyöden käpälänsä yhteen.
"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen nopsemmaksi se kävi.
Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.
"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"
Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.
Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti, hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli hetkiseksi unohtunut.
"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!"
Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"
"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.
"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.
Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. —
Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, — tulihan siellä 'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen; Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski — jo leski — nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin talven pakkaseen!
Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit — he olivat kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja hänen täytyi kuunnella heitä. —
He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin — yksin — olemme niin yksin ja olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat, me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme, sinä nuori soturi!"
VIII.
Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen, erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.
"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä oli — ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?
Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä, heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi jälleen luuvalon.
Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea. Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei hänen ollut olla.
Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.
"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot akkunansa, — mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta kannalta, menenhän minä."
Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.
Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita, mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia? Kasvatuslaitos. — Ja tyttöjä —?"
Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta, jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.
"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella — omaa itseänsä vastaan."
Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."
"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.
"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä edellään.
Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa. Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.
Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä, nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia —, nyt olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt lapsiparasta?
Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä. Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven jälleen kiinni.
Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat — äiti oli toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi —, kuului liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko jotain tapahtunut?"
"Eikö äiti ole siellä?"
"Ei."
"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.
Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt. Hän aavisti, mitä se oli, — ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota naista! — miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko hänellä oikeutta esiintyä hyveen tulkkina?
Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski palaisi! Dombrowskiko —?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa. Ei, ei hänen pitänyt tulla, — mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä se tosin ei toisi paljoa mukanansa, — ei rakastettua, josta päivän huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään voimakkaammat.
Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne —?!
Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut, kun minä huusin eilen illalla?"
Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät hänen nyt hämillään nauraessaan.
Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta, hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita, tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt valoa Voi hyvä Jumala, — entä Dombrowski — Dombrowski-parka!
Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle, matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui? Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta. Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.
Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?! Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin on tuska lopussa!
Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen, jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät ummessa päänsä istuimen puuseinään.
"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut, että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki vaununoven ja tullut nopeasti sisään.
Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa. Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!" — mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.
Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen, joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa vapaammin.
Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen vain väsyksissäni."
Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"
Gertrud hymyili kiitollisena, — kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!
"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.
Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt. "Ansaitsetteko te hyvin?"
"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, — ken tietää!" Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä. "Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta kukaan ei ota minua!"
Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.
Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli
Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!"
Sitten hän vaikeni.
Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen hädästänsä?!
Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan. Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa. Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa. Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.
"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."
"Onko hän vielä sentraalissa?"
"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.
"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."
"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä Jumala", — hän alkoi itkeä, — "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin. Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt yksin huolehdittava toimeentulostamme."
"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.
"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.
"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän pian tule tänne?"
"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", — rouva meni aivan lähelle häntä ja alkoi puhua kuiskaten — "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan mielettömästi, — toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut', ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas, äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin, nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.
"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".
"Minne hän sitten on mennyt?"
"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa, hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä: leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua, makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun on, olen niin levoton!"
Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"
Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.
"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi. Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun puolipimeässä.
"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"
"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" — Margareta Dietrich nojasi raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen, — "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän kumartui ylitseni ja suuteli minua — oi, Gertrud!" Margareta veti syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi — tulen pian!' Silloin nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä, Trude?"
Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.
"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."
Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn alle!"
Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!" Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin. Voi hyvä Jumala tuota sotaa — tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?
Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa. Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?! Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.
Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä, ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.
Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.
Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.
IX.
Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille, oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.
Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön: hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet täyttivät hänen mielensä.
Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään: taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa, ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin, ikuisesti, ikuisesti!
Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa, oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, — sillä olihan hän vielä niin nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.
Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä, rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin silmiin.
Emilia ujosteli — eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä. Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.
Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta. Missähän Anna Maria oli? — —
Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, — molemmat pojat — ja kuinka hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin. Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi hänen kanssaan.
Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.
Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, — nimittäin loman loppua. Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.
Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.
Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.
"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä, ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?
"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä. "Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet tunteemme toisillemme, — me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.
Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta! Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu — se on nuoruuden unelma — pelkkää lapsellisuutta!"
"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti. "Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, — ja on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää sotavihkiäiset."
Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti katsoa tuijotti poikaansa.
Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä: niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö niin? Mutta, äiti —", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, — "eihän sinun pidä olla siitä niin — niin — no, niin ihmeissäsi. Monet tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso tuon näköisenä, — mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena, mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, — olivathan äidin kasvot niin kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään — äiti!" Rudolf kävi kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi, — odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No, mutta sanohan nyt toki jotakin!"
"Mitä minä sanoisin — sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin, niin —!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä: "Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme sellaiseen mielettömyyteen?"