"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."
"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."
Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan te olemassa, te pidätte meistä huolta — luonnollisesti!"
"Vai niin — vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he kyllä kelpaavat — ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, — hän on sanova aivan samaa. Minä en suostu siihen!"
"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria tulee vaimokseni ja jo nyt — heti — sanokaa mitä tahdotte, vihitytän itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni jälkeensä.
Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, — tämä oli siis kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.
"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset — ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt, että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä, aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko, voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön. Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota, joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi tuo kaikki ilmi.
Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua rauhallisemmin hänen kanssaan.
Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin kanssa kävelemään.
Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon loihdittuna.
"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.
Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he molemmat vielä olivat sodassa.
Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat siellä — ja noin hilpeitä he voivat olla! — — —
Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi, puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi, mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt, niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, — mutta hän oli vakuutettu, että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.
Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää, että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta sitähän te ette enää ymmärrä — te ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut, ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, — he erehtyivät luulemaan aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.
Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka hän oli nähnyt junassa, — nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, — hänen katseensa loisti, hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä. Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen — musta kiharatukka kävi ruskeaksi — hänen eteensä kuvastui Anna Marian loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.
Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.
Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli. Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.
Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?" Nuorukaisen katse oli epävarma.
"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi — kaiken yötä, — olen kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."
"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä. Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien tovereiden kaatuvan — oikealla, vasemmalla, edessä, takana — se tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."
Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan. Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen, mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta', sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi — silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä, hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette nuoria molemmat!"
"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista! Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.
Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf, lapseni, minähän rakastan sinua!"
Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."
"Minä en ymmärrä sinua — sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet tuolla", — hän osoitti kauas etäisyyteen — "minä täällä."
Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa. Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa, jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut — sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan itseensä, kyky olla välittämättä entisistä — yhdistettynä raakaan voimaan… Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!
Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan äiti vielä sanoa jotain?
Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, — lapsi ja samalla mies! Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa — kaikki näki hän tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä, jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin, toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien. Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua kaikista toiveista!
Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana kuin Hekuban päivinä.
Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden: "Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"
Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan! Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, — sinä tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, — en tahdo enää toistamiseen taistella kanssasi!"
"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi, — sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy — — — minun täytyy! Tahdon voittaa onneni!"
"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä —" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.
"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö totta, äiti, jo minullekin mieliksi."
Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.
Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet toisaalla: Uhri se oli ollut — suuri uhri. Mutta muut äidit olivat uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!
Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa, epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.
X.
Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, — voittoa se kaiketi tarkoitti. Mutta missä?
Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta. Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha, kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, — ainoastaan vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin varrella ja Czartoryskyn luona — ken muistikaan kaikki nuo nimet! — kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen, mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin, lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu — tarkoittaisikohan soitto jo Cettinjeä?
Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.
Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi, hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin, kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin. Kenpä voi sanoa: Sodan jälkeen?!
Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava, päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen kylläkään tarvitsisi käydä —, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt hyvin paljon nuoria leskiä.
Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin. Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet. Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi, tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", — hänen loistava katseensa muuttui vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, — "tulkoon nyt mitä tahansa! Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen suullensa.
Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa. Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen, ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän heitä, nauroi ja oli vallaton.
"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti? Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa — ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna Mariaan oli tykkänään kadonnut.
"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa poikasi rakkaus toisen kanssa."
Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen tiellensä.
Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen seppeleessä, — ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin onnelliseksi, — olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat, joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan. Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa, utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!
"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.
Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat, ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä, joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin joka kuiskauksen läheisyydessään.
"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"
Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen. Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin kauniita — niin kauniita — olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei hän tahtonut — vain elää tuollaisen päivän!
Margareta puristi kätensä yhteen, — hänestä oli kuin täytyisi hänen huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, — hän voihkaisi.
"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."
Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi, ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti ikävä.
Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", — niinhän vihkiäisissä aina sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan tuolla puolen, — ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa, hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät, helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi vihkimissanat — nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa — nyt he sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!
Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan. — — —
Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan! Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa —?! Joskin hän nyt odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, — työtä, työtä tahtoi hän tehdä, kunnes oli väsynyt kuin koira.
Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.
Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa, talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida? Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt käymään. No, olkoon sitten tulematta!
Nyt oli poikanen jo vuoden vanha — Gustavin poika! Kuinka hän mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista, jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä. Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, — varmaankin kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa — kuin eksyneet lampaat. Oi tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen sisimpäänsä se tunki.
Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja kohtuullista!
Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi Jumalani!" — — —
Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.
Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä, mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan veli niin oikeassa, — hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta. Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa. Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava rykmenttiinsä.
* * * * *
Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut viikkomääriä asunnossaan, — nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."
Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä, Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan, ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, — eivät kuten kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua, niinkuin palavasta uhrikynttilästä, — nyt oli lemu vienompaa, mutta täynnä uhkuvaa voimaa.
Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.
Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja sitten, — no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä. Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun. Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä, ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.
Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä syvimmässä rauhassa, — kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet menneisyyden.
Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen hymyillessäänkin, — oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies veljensä morsianta tähän naiseen, — Lili miellyttäisi epäilemättä hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, — eihän hän toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, — eikö hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä; huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä hänen kanssaan, ja ylihuomenna — taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän puri hampaansa yhteen.
He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa, oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen. Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän näytti haikean alakuloiselta.
"Onko teistä ikävää, että minä lähden — jo ylihuomenna?" kysyi Heinz hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi saada tietää.
Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä, ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.
Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä suudeltavaksi.
"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.
"En ole tänään kotona."
Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä. "Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken — illan suussa." Hän luuli tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä. "Siis huomiseen!" — — —
Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, — unettomimman monesta unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren kellon lyövän — räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa. Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli antanut suurentaa sen valokuvasta — se oli ollut äidin ainoa joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta — ja nyt?!
Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät — eivätkö ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren upseerin mieleen. Mutta tänään — tänään — oi, hyvä Jumala, eivätkö nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'
Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä hänen hautansa Monte Pianon vieressä — kallionlohkareiden keskellä puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen ympärillä, — hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, — että hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, — eikä ainoastaan siihen, mitä oli ollut?
Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden: 'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää, kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, — ja sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle, rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä. Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa, kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja ennen hänen kuolemaansa.
Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.
Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva — hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot katsoivat häntä rakastavaisina.
"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!
* * * * *
Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.
Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.
Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta, joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä, että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää, viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?! Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä, harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.
Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön. Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle nuoruudenystävättärellensä, — sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi, että oli ehtinyt vieraantua toisistansa — niin perinpohjin, kuin ei ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.
Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria oli aina runsas ja hyvä.
Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.
Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen, hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista punottu, ja jossa riippui suuri kellutin — kruunu ja vaakuna —, kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle. Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan, hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, — hänestä sillä oli karvas maku.
Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit. Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit! Samppanjaa olivat he juoneet — oikeata ranskalaista samppanjaa! Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön! Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.
Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi, että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" — Hän ei huomannut, ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.
Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat: heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet, pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin ja viettää siellä loman loppupäivät.
Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä. Vihdoinkin! —
Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, — hänellä oli tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.
Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu tekemään ratkaisevan kysymyksen.
Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin puutarha-aidan ohitse — tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo. Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin juuri tuli rouva Krüger keittiöstään — kuului huudahdus — tarjotin astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.
"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.
Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, — te se olette —!" Sanomaton pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.
"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"
Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.
Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin. Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä kumartui Lili kaidepuitten ylitse.
"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa, porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman reunustamat, luonnottoman suuret.
Lili — hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa, kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.
Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne pois.
Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen, että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia. Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään pahaa, ei koskaan.
"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän, pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies, joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään erottavaa kuilua — sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! — Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, — miksi ei tämä sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi! Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo — olemmehan naapurit. Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin — te olette auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta, joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!
"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon hellyyttä — täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"
"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois, mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy lähteä pois — ken tietää, palaanko takaisin, — saanko minä toivoa", — hän sai vaivoin puhutuksi — "saanko ottaa mukaani sotaan toivon — toivon — —"
"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin, mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa teille toivoa, — en sitä toivoa, jota te tarkoitatte."
Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain, kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.
Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi. "Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden. Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" — hän irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, — "nyt mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä tavoin. Ja kuitenkin — kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, — mutta nyt? Ei, siitä ei ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."
Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä: siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi. Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella, — anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda entiset, nauti nykyhetkestä, — rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni, ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää, jonka jo kerran olen kokenut, — en kestä, en kestä sitä. Jääkää hyvästi, rakas ystävä!"
Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa. Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa hyvin, hyvä rouva!"
Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa — tällä tavoin — ja kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!" Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys — ja se, mitä hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?! Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten muodostua. Toisin ei saanut olla.
Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!" kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.
Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella. Hän oli jo tarttunut kädensijaan — tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat — kahden kesken — ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu — — — Hän rientäisi — rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa, hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi hän tänä hetkenä selvästi, — mitä häneen koski mikään muu?!
Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä kädenliikkeellä.
Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään häneen. — —
Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, — kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.
Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään. Seurasi toisia huutoja, — lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä, tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena. He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on lupa! Huomenna on lupa!"
Ja kellot alkoivat jälleen soida, — kumeasti, juhlallisesti. Ovet paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan? Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi sitten kolmannen kerran.
Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.
XI.
Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea — se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä, olivat kertoneet kammottavia seikkoja, — ei siis ihmekään, jos moni nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa — pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään — mitään rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.
Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei saapunut kirjeitä, ei kortteja, — ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä, konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä, niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa leipäänsä.
Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun — siinä kiertelivät kaikkien ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli palstojen täydeltä sanomalehdissä, — jäisikö ainoatakaan eloon! 'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',— jokainen tiesi, mitä se merkitsi.
Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se ei tuottanut hänelle levottomuutta, — olihan hän usein ennenkin ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt, oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.
Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä maapalstansa ja voihan sitäpaitsi — sitäpaitsi — hän ei sanonut suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät. Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla, missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin. Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!
Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään. Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa — tuossa istui vaimo laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse maahan luotuna meni hän lähemmäksi.
"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" — hän veti paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."
"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi kumminkaan maksaa teille — maksaa vuokraa — muuta kuin kuluneelta ajalta."
"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten olette minulle velkaa?"
"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi hänen poskillensa.
Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista", naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa kaikki kerrallaan."
"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko pahaksenne!"
Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"
Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu. No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."
Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?
Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä. Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä elottomilta, — väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan — häntä puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin. Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.
"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille: "No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" — ja hän riensi hellan luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"
Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys yhdestä vain! —
Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!
"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään, pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös — Ackerstrassen varrella se oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan hiljaa, — kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä miehenäänen — seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän tunne — outo vieras hänen talossaan! — ja kello puoli kaksi yöllä! Hän tirkistää avaimenreiästä, — avain on lukossa, eikä hän näe mitään, mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa — kuinka tuttu onkaan hänelle tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat! Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"
"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"
"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.
"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun puolestani saanut tappaa hänetkin".
Tappaa! Gertrudia värisytti.
"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" — hänen käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi — "me emme saa tehdä mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon, — joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee häntä aivan liiaksikin, — luuletteko että hänen on niin helppoa olla yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."
"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain sellaista, — silloin ei minun kävisi hyvin!"
Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta? Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä — vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.
"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, — hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.
Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!
Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään. Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. — Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain anteeksipyynnön tapaista.
Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti, hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta — entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."
"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä enää tuntea iloa.
Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä. Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa. Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, — ne ammuttiin pilalle Semiselin luona."