Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.
* * * * *
Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä, johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha, voi, ihra, jauhot, sokeri — kaikki oli saatettu korttijärjestelmän alaiseksi.
Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana. Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.
Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle. Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme, hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana seurasi morsiuspuku häntä. —
Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka, jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät, oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa, — nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.
Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin, — jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli hakevinansa.
"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen, nauraen hänelle.
"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"
Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin —! Hän sulki kirjan äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä. Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.
No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen. Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut! Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.
Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon! Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!
Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään kaihoonsa — hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, — siinä oli hän!
Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän tulet!"
Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti vastaan: "Tulen luoksesi!"
"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"
Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä — lujasti, lujasti — niin lujasti että hän valitti. Mutta hän ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa — kiihkeätä tuskaa — ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen, rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!
Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"
Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"
"Nyt olet minun!"
"Olen iäti!"
Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse sitä!"
"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!"
"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"
Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!"
Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule jo!"
"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."
"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan — nythän olet minun, — tule, tule!"
"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."
"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!
Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman
toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule
Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"
Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi, vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa, arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa. Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa, itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!
"Tule, Gretchen, tule!" — —
Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan. Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.
"Gretchen!"
Ei vastausta.
Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti, että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero, jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?
"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan! Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain! Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa, Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain palaisi, kun hän palaisi pian!
Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen Gretchen-tyttösensä — — kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.
Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.
Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu, — neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.
Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, — eikä Gretchen vielä ollut tullut!
Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta. Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä odottamassa.
Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä kodittoman koiran ulvontaa.
Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen! Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. — — —
Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui, Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan. Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta. Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi häntä.
Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain, joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki lastansa!
Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" — —
Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä, sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen. Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä. Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt — nyt en voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen jotain?"
Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen. Ei valheeksi — tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä poliisivartiostoon."
* * * * *
Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä. Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi joutua Dalldorfin parantolaan.
"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä. Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet silloin, — tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan kohmettunut."
Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut hukuttautua? Ja minkä tähden?"
"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian kauan sulhastansa."
Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.
Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan. "Voipi olla — tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin neidin."
Niin voi, — voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri oli — sota.
XII.
Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi iloita siitä?
Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia, suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan oikein Heinzin laita?
Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?
"Ilmailu — sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz. "Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, — kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."
"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on suunnattomasti ihailtavaa."
Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" — sillä ainakin toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä. Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa, millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle. Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet vielä kokeneet suurta surua, — surua, joka myllertää mielen mullin mallin, — he olivat onnellisia lapsia vielä.
Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru, joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru, se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin. Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä häpeään.
Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa. Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen, jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne — kiintymys lapseen. Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä, hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:
"Sotamies se hauska veikko.
Mieli hällä pelvoton!
Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
* * * * *
Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat. Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.
Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän punehtui hiukan ja pani sen pois.
Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.
Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.
Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista ystävällisyyttä, — olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle kätensä.
Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."
Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!' Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."
"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy nyt olla varovainen."
Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien joukossa — naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea itsensä onnellisiksi, — aika oli omansakin tuottamaan heille onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?
Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta tiedustellut hänen lankonsa vointia, — tiesihän tämä hänen usein olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian, ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä: "Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"
"Hänestä on tullut ilmailija, — miksi olette siitä niin ihmeissänne?"
Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? Hänkö kenties? Taivaan tähden: hänkö?!
Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää, että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, — ah, ei koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!
Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa. Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, — hänen sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"
Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän, hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut. "En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta", — niin oli hän sanonut — eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli hän kyllä, — mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.
Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!" Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko hellyydellä: "Tule jälleen!"
* * * * *
Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli! Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili maalaispuutarhaa.
Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa. Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä hedelmälliseksi, tuottaa paljon, — ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen? Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää, jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut tämän itse, — sinua varten!"
Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:
Kadoksissa
on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger, kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan. Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim. vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot korvataan kernaasti.
Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan tätä keinoa, ja hänestä oli se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.
Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä. Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, — voisihan sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.
Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut — kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen se oli, — oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli poika maannut sairaalassa — missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, — nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää, hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli! Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville. Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!" — sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan ilmoitusta sanomalehtiin, — se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona, — kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, — kunhan vain palaisi! Äiti pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen silmistään mitä hän halusi.
Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita, aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti kaivaisi ne maasta? —
Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä, etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, — ne olivat parempia kuin ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään, hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"
Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa; kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko sääliä jokaista äitiä, — sitä, joka suri jo kadotettua, — sitä, joka pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet, hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, — maailma menee menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen aarteensa, — hänen toivonsa, onnensa!
Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä, eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte, rouva Krüger?"
Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi; tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, — hän sai heiltä tietoja. "Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. — Minun Gustavini ei ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.
Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus. Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."
"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig, että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin luottavaisella mielellä — muistatteko, kuinka tulitte luokseni, nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"
"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan. Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"
Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille", sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"
"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi: "Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli uhkaava.
Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan muutoin saanut joitakin tietoja."
"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan! Varro vain…!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän panen — koko joukon — ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.
Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!' tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!
Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen, hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta. Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi? Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle, äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä nainen — sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan lähempiin suhteisiin."
Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, — ja annettava huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että koko sydämestäni iloitsen mukananne."
Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen, jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä. Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua, olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä, joka kenties on viimeinen.
Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, — hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.
XIII.
Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, — arkoja, kaihoisia, helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman kauheata — 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia, jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit, puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu vähäpätöiseksi.
Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein kestää tätä kaikkea, — odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.
"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, — tuo ihmisraukka, joka on hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."
Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan, mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä jo aamulla kirje.
Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa, — ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan. Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." — — —
Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän ostanut kevään ensi kirsikoita, — punaisia, hohtavia, hempeitä kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot. Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata, mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiihkeämmin.
Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, — häiritsi toisia, — nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, — se on noussut hänelle päähän, ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten osastolla, — siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, — ne eivät kestä tätä aikaa!"
Rouva Dietrich itki hiljaa.
"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".
Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.
Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud tötteröstään marjoja, — punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne olivat tipahdelleet vuoteelle, — kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa, elämää ja nautintoa.
Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki, nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.
"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, — säpsähtäen kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi näytti hänen katseensa harhailevalta, — mutta nyt, nythän siihen tuli aivan järkevä ilme!
"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, — jos suupielten vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan. "Trudeni!"
Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu tänne erehdyksestä?
Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona, että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa, Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle, että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, — etteivät varikset noki hänen silmiänsä, — hänen rakkaita silmiänsä, — voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa. "Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni, lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, — lapseni! Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta. "Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi, suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.
Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä? Mutta, hyvä neiti — — —!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne, rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti peitteen alla.
"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä tuollaista. No — nyt te olette kiltti!"
Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan. Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.
Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan. Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." —
He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui; ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti tulla.
Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?" kysyi hän äidiltä.
"En tiedä, — lapseni, lapsi-raukkani!"
"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa. Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli — kuolema!
Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli sitä, — sitten he läksivät.
* * * * *
Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.
Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa. Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle — — — mitä, eikö ulkoa kuulunut jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa. Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä muodosti niin suuren varjon?
Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan? Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa, niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.
Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka, pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys, joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.
Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.
Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään. Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, — mikä häpeä! — ja samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'
Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa? Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli nähty.
Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah, kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi, kuinka kesä lähenemistään läheni.
Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!
Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin erehtynyt, — pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta — repaletakista ja hetaleisista housuista — ei kukaan välittäisi, muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.
Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni. Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut, jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen: Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään, työhön, puutteeseen, sotaan, — yhä kammottavammaksi käyvään sotaan. Turvaa ei ollut missään tarjona!
Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt, tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti sekin vähä mitä muisti:
"Lohtua suo sydämeemme,
Kuivaa kuumat kyyneleemme,
Kaikille Sä hoivaa anna,
Helmassasi meidät kanna!"
* * * * *
Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa, — mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä, vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa! Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi! Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan syliinsä!
Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa. Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta. Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, — vieras nainen siellä oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin järkevää, — niin, niin, hänen Minkansa!
Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten — sitten!
Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä! Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.
Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa. Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan. Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan, hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta — Minka, Minka, hänen kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna — — Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta — Minka nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa siis!
Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna oli auki — hän katsoi sisään.
Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.
* * * * *
Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, sitä huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!
"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.
Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.
"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.
Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko, hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä, vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin pituuttaan maahan.
Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella, tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.
"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.
Nyt surmaisi Stanislaus hänet, kun mies oli päässyt karkuun.
Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän
mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!
"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi kerta, se on vissi ja varma!"
Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa. Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli: "Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies — mitä kaikkea hän osasikaan puhua — enhän olisi tahtonut, — kautta Jumalan, en olisi tahtonut, — eihän sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet lomalla, — sinä vain et tullut!"
Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään, hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.
"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut — ah, Stani, miksi viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä seurasi!"
"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi hänet maahan.
Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata! Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja hän kiisi huutaen portaita alas.
Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään. "Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut, hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri — ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus — hänen oman ovensa takana! Hän oli kuin lamaantunut.
"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli. Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon puolialastoman naisen sisään.
Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina. Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt kääntelehtivät vuoteissaan.
"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,
ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni
Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!
Hän tietää kaikki, — mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!"
Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.
"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"
Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään? Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi? Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.
"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"
"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt herra Dombrowskia — tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.
Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni. "Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun hän tulee tappelupäälle — — —! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!" Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",— hän raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, — voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.
"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"
"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin ettei nähnyt eikä kuullut mitään.
Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta, kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan, paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon vaimon välillä.
Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla. Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"
* * * * *