Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi, niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.
Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista — jo tunkivat hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, — juuri samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen? Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä. Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen naamaansa — joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri — yhdentekevää — hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka. "Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" — läiskis — läiskis! Hän heitti hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän —?! Aamun ensi säde tunki sisään akkunasta — hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla. Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän oli nähnyt tarpeeksi.
Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin. Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta — ja tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.
Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, — kuka oli hän?
Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento, tuollainen vanha ukko — harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko — mitä tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle vaimolle?
Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys, nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin, parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan moni muukin palannut ennen loman loppua!
Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta. Hiljaa liukui hän muuria alas.
Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta, liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia kasvoja kohden.
XIV.
Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä. Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan ja leivän.
Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä, tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla? Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?
Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja? Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!
"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"
Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä se aluksi tuntui vaikealta, — pitikö hänen käyskennellä entisiä teitä ilman silloista seuralaistansa! — mutta äiti oli pyytänyt niin sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto vaikuttaa rauhoittavasti!" — ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka. Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa heihin.
Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa. Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te sinne istutatte?"
"Kaalia, kaalia, — ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, — minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat ovat jo maassa, — Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään! Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!' Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla." Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, — nykyisin käy kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty. "Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois ikävistä asioista."
Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän kumartui suutelemaan Lilin kättä.
Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki! Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.
"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden vanha — muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta hän neuvotteli äitinsä kanssa, — ja äiti hänen kanssaan, — enemmän kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."
"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.
"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen nähden saanemme olla levollisia."
"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.
"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.
"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"
Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin. Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, — ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat nuoremmat!"
Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla, raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!
Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna! Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!
Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua, omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen kulunutta nahkaa.
Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.
Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua. Siellähän oli hauta — nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut tänne saakka?"
Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No, nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta vietiin, — eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', — poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa, — 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän oli — aliupseeri — poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet, pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei katsonut rouviin.
He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa mieheen, — mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä tuonen majoille!
Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään ja katsoi häneen järkevin silmin.
"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään. "Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, — mitä kaikkea se onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! — ja nyt pannaan vetämään lantaa! Aivan kuten ihmistenkin käy, — ennen oli moni ylhäinen ja nyt — voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No, lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle. Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.
Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä, mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt melkoisesti myöhästyneitä.
Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin, jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon. Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja, aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.
Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana, hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan. Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia. Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, — vai tuntuiko hänestä vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään? Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! — — —
Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille, kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan? Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, — mutta ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi saada salaattiakin, — viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla, ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin pitivät.
Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!
Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, — ja yhtä nopeasti myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä? Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan, selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä! Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta, tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"
Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. — — —
Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja, mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.
Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan. Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä, hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri hän oli.
Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko te todellakin siellä?"
Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"
Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä
piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko
Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.
"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.
"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen sen päänsä ylitse.
"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi Gertrud.
"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän — hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin. "Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"
Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.
Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, — toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se lentää pois!"
Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä pielukseen.
Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen. Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, — oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta hyvänsä. Minka halusi vain pois, — olo siellä oli hänestä tuiki tukalaa.
Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä, oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet kuin Gertrud, — ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, — kirjoittaisikohan hän enää koskaan?
Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä hän myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista, joiden isä oli kotona.
Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!
Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi. Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta syntynyt, — turhaahan se kumminkin olisi!
Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta. Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita, nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.
Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla, siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat, mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus aina ollut hänelle hyvä, — niin, varsin onnellisia aikoja oli hän siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa, niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.
Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita. Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö. Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa työssä, ja niin oli sopimus tehty.
Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan, eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies, tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja eikö sota jo alkanut loppua.
Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä: ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.
Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä, oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen: toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.
Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona: veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen. Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei voinut nähdä tuota naista — nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, — rakkaita muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi kerran sallinut Gustavin häntä suudella… Ja sitten kohdistuivat hänen ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi levännyt tuon hautausmaan mullassa!
Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä, ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin, jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, — oli hänestä kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."
Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi. Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat, jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa, lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria, kermapulloja, tiivistettyä maitoa, — ne olivat illalla kuin puhtaiksi pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että tänään saa hyytelöankeriasta, — voissa säilytettyjä makrilleja, — tomaattisilliä, — kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni: Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.
Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään. Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!
Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus: minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön, eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja palvelemishalua.
Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä. Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään, — mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa — liikaa -, ken voi enää nukkua?!
XV.
Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa. Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä, kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa toisessa isänmaatansa, — voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, — hänen täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi, voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani, poikani!
Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!
Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa. Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, — mikä uljas, kyvykäs mies hänen poikansa olikaan! — hänen oli onnistunut ampua maahan jo toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut toisen voittonsa!
Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea — vai ainoastaan kunnianhimon tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa. Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah — ja mitä se hyödyttäisikään — pidättää häntä ei hän kumminkaan voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan rakkautensa — hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!
Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos, — siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se tukahduttaisi ilon.
Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."
Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, — nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan — kerran, kahdesti, useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat, taistelivat — eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.
Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin lentäisi, taistelisi, voittaisi, — lentäisi jälleen, taistelisi ja voittaisi taas, kunnes — äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän silmänsä lujemmin umpeen.
Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä. "Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten. Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden, suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.
"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh, sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin nopeaan kuin jalat kantoivat.
Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa ylpeyttä, — — — ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä. Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä jälleen pelkkää iloa, — maailma jälleen ihana!
Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.
"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä! Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.
He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki, kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.
"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa — ei, viisi, kymmenen — vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!
Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, — olihan tuo nainen hänen rakastettunsa äiti!
* * * * *
Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään. Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan tallattua.
Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä, se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.
Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin — Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut — ah, entä Sommen luona! Hän ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti. Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi! Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa. Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla, että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin, tämä oli kauheata aikaa äideille — kaikille äideille — kauheata aikaa!
Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa, — ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari — eihän hänen iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, — mutta Anna ei nukkunut ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, — sade oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla — oi, kuinka kaunista!
Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.
'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.
Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin, hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, — siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman! Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja — sodan ja rauhan vaihtelu!
Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin, viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.
* * * * *
Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi seurata — mitä oli seuraava — se oli hukassa.
Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.
Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää, jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin, hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian. Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta, ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja neuvottomia.
Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut. Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään, mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi! Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.
"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi. Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja tämä sota vaati — kärsivällisyyttä!
"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa, työlästyisivät oloonsa."
"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet kyllänsä!"
"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita, syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen auringon. Ja mitä merkitseekään se! Ja jos nyt jokin seikka ei käy tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin, silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"
"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin, ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa, — maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein kävi. Mutta me —? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä, milloin tästä tulee loppu."
Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet, me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia sitä kylläiseksi!"
Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.
Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja läksi hyvästittä.
"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit — seitsemälle eri huonekunnalle — hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää. Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.
"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne! Eteenpäin!"
Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!"
"Enhän minä lykkää!"
"Lykkäättepäs!"
"Te olette päästä vialla."
"En minä, vaan te!"
"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut riidellä.
Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila — kaikki oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.
"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.
"Kun hän tunkee niin kovin — voi sentään! Pysykää paikoillanne, — mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"
Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä terhentelee, — mokomakin!"
Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään, elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja miehensä hänellä oli sodassa — kunnon miehensä! — eikä hänellä ollut ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.
Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, — vaikkapa ei olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella, väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan. Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan, aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten lisäksi tällainen odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen puute!
Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen, niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa, tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi, eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.
Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä. Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.
"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.
Hän oli maininnut aseman.
"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"
Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.
"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden ajurin jono!'
Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin", sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot. Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä. "Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään tuolla tavoin, silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin, kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia, nauriilla ja minkä milläkin, — ikäänkuin se olisi mikäkin sika. Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa, korvat riipuksissa, — alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, — voi lukea joka kylkiluun.
Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! —
Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt. Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä, kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei sellaista rauhaa, ei sellaista!
Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse, tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu, olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, — olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa; yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne. Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?
Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista. Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta, äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään; sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon, joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? —
* * * * *
Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, — jos hän nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt sitä, — kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!
Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta: sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät kesäruususet.
Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian — pian!
Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan. Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului läpi erottavan katon:
"Ain' luonas viipyy aatoksein!"
Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu, hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli — ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan. Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun nuo ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget, häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin, hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista olematonta: varovaisia askeleita — oliko Gustav ulkona? Tuliko hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.
Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen saada syödä kylläksensä, kun palasi.
Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen — saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?
Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko marjat vielä jäljellä, — tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi omia synkkiä ajatuksiansa.
Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.
Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse, nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"
Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli, muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan, taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli puuhevostansa.
Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan, että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.
"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä. Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan ihastuksissaan.
Oli ihmeellistä, — nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia. Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa alati, alati luonansa, — mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.
Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt, hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä. Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli ilmeisesti hänen toimeentulonsa.
* * * * *
Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä, meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen? Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut hukata! Sen puolesta hän pelkäsi — ja myös kauneutensa puolesta. Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta; ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" — "Vaunuista!" ja antamaan lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain polviin, punehtui hän tyydytyksestä, — sillä sääret hänellä oli, joita kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan, olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei kukaan noista pystyisi kilpailemaan!