Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa, eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona, tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin. Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän kuvaili miestään siellä, — silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä, kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, — villi-ihmistä hän muistutti! Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti, mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa. Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi, vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, — kuinka sitten kävisi?! Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.
Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta. Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.
Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi itki, antoi hän sen itkeä, — eihän hän välittänyt pitää huolta edes omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua. Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, — olivathan kaikki hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.
Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen tuttavansa vanhentuneen.
Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani", kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.
Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten junia edelleen loppumattomiin saakka — kaukojunia, paikallisjunia — elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo loppuvirsi — ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa, saattue palasi takaisin.
"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!" Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin on kerran kuoltava, — ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä, — ei, hyvä neiti!"
"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä — se oli elämäni onnellisin aika — ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän enää puhunut itsestänsä, — hän antoi Minkan puhua.
Ja Minka puhui — se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.
No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi
Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili
Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.
Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena: kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen. Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka. Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"
XVI.
Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? — vai tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'
Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, — ne olivat väsyneen miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.
Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, — hän taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki taloushuolet oli hänen kannettava yksin, — ja hänen piti olla valmis hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.
Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin hän oli odottanut ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat muuttuneet, — Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa, ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa! Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se ollut suuri onni?
Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä. Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä luonnostaan lankeavana huolenpitona, — hän salli kernaasti itseään hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen. Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä onnettomasti — no, kaikkihan päättyi hyvin!"
"Mitä — mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.
"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille. Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin menetti, — mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä! Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"
Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä. Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta, äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan, että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui hänen jääkylmään käteensä.
Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin, yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa, hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä luotia, — vaivoin päässyt maahan — kone rikki — ja nyt hän lenteli jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan toisella puolen seisoi vaalea nainen.
Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.
"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen hyvin levoton Heinzin takia."
"Minä tiedän", — uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen — häneltä itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni. Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä." Hänen solakka vartensa suoristautui.
Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta, mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.
* * * * *
Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä, mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä: Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia — voi, hyvä jumala — luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?
Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei ainakaan huomaa ajan ahtautta'.
Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä, äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia. Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa; Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.
Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen, hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan tulijaa.
Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi, "mikä teitä vaivaa?"
Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.
"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?"
Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.
"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"
Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.
Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.
"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen. Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen. — — — Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan, oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa, hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, — tai olisiko hän ehkä tullut syöneeksi liian paljon.
Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen — vanha Dora oli mennyt aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, — ja nyt hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä. "Mitä, vieläkö olette noin reipas?"
Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"
"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."
"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti asian leikilliseltä kannalta.
Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen, Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet, mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan täälläkin olla joku kotosalla.
Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä! Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä, armollinen rouva!" — — —
* * * * *
Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika. Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.
Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, — mutta entä tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, — mutta että hänen kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut. Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!" Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan. Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle — ah, vain pariksi lyhyeksi päiväksi! — ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian suhteen oltu varovaisia!
Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.
Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi! Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut. Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni entisyys murskaksi — ja samaten täälläkin, — ikäänkuin olisi kaikki luotava uudelleen.
Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.
Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä, pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.
Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti kiiruhtanut Lili Rossin luo, — tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig uskaltanut puhua mitään pelostansa.
Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin joutunut epätoivoon.
Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän tuota tyttöä, — saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän arvosteli hänen erehdystänsä?
Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti, mutta vakavasti.
Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt, että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä, jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko, voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.
"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo voitettu", sanoi hoitajatar.
Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"
Raskaat silmäluomet kohosivat, — Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti. Ja sitten hän hymyili.
Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, — onko teillä mielessänne jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?" Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä isällenne?"
Emilia hymyili.
"Olette kai levoton sen takia?"
Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.
"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"
Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.
Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta. Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig. Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä, tunsi heikon puristuksen.
"Olen tuottanut teille — paljon vaivaa — kiitoksia — armollinen rouva — —" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.
Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä. Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.
"Armollinen rouva!"
"Mitä tahdotte, lapseni?"
Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää ymmärtämystä — ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän hänkin oli — Hedwigin sydän lämpeni — äiti, kuten hän itse, kuten tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä! Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!
Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä, minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen! Niin — rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin vuoteeseen päin.
Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari vieriä alas tytön silmistä.
"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, — hän tuskin huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"
"Hyvin — kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen Hedwigin kättä. "Armollinen… armollinen rou…" Enempää ei hän saanut esille.
Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne, äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa — sillä eivätkö kaikki tyyni ole samanarvoisia — äitejä, vain äitejä! — Ja antautuen tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat, säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo 'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.
* * * * *
Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet kuolon vaan elon tuoksua. Täytyikö Heinzin sitten murskaantua kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi — joka päivä uusia. Hän ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta. Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.
Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä, ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:
"Sotamies se hauska veikko,
Mieli hällä pelvoton — — —
Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin palvelukseen — mitäs sanot siihen?"
* * * * *
Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.
Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin, jotka asioita johtivat.
Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!
Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa. Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.
Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili hänelle peilistä.
Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin, jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt. Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa, ehkä kuolleina, haavoittuneina — eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!
Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.
Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti! Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa, ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä, Dombrowski voi oikein hyvin.
Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen hänen tiellensä!
Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä, hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia, rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää — kaikki tyyni matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja! Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli, valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti, ellei ollut muuta valittamista!
Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten nälissään saisivat olla.
Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!" sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja Minka teki heille seuraa.
Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, — hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, — parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain toisinaan — — —
Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin. Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä: eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.
Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:
"Kun koittaa aamu varhainen,
Kedolle käypi neitonen.
Ja korret huojuu, kumartaa,
Mutt' neidon aatos askartaa
Luon' oman armaan sulhon."
Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita, lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa, hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, — huiskutti niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden, kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa silmät päästänsä. — — —
Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti! Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa — ja luonut häneen katseen, katseen — — —
Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä, olihan hän luvannut tulla, ja sitten — sitten —
"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan varoitusvihellystä.
Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse. Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut, jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana, savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen raiteelle; he tasoittivat soraa.
Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä. Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla, tulla — milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!
Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka — pettivätkö hänen silmänsä? — kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen aliupseerinsa?
Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli, oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon — mies katsoi häneen — silmänräpäyksen ajan —, silmät säihkyivät, kädet viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta — —
"Väistykää!"
Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet sivulle, kaikki — paitsi Minka.
Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet allensa.
* * * * *
Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli, että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan. Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista — kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata — ja täällä kotosalla, eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä huutavaa vääryyttä!
Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti, noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää… Se ruuansaanti ei tapa, ei elätä!"
Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala."
Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan, päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa, temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet valloilleen hänen omassa povessansa.
Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt… Mitä hyödytti kaikki ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä ruumiin ja sielun puolesta, — ja mitä varten, mitä varten? Mikä tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?
Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.
Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset, jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin! Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa. Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten puut juuriltaan, — jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen! Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!
Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta. Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, hänen äidistänsä. Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle, mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt häntä käymään — hän voisi mennä varsin hyvin — kenties rouva Krüger iloitsisikin siitä — poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!
Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle? Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut. Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa, pyydettävä sata, tuhat kertaa, — sitten kenties! Mutta epävarmaa se sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi hyväilysanansa.
Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan. Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde oli sammunut. Munia, maitoa, — niitä olisi hänen pitänyt saada. Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä, joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, — sittenhän kaikki olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei hän tätä ennen ollut niin aavistanut.
Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi, sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, — tuon kauhean sodan!
Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis täyttä totta ei enää viitsinyt… Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut, aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, — eihän hän viipyisi kauan poissa.
Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia, silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta tyytyväinen ei silti kukaan ollut.
"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.
Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana, nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden vallitessa.
Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista. Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa. Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!
Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää!
Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"
Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen etumaiseksi.
Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi, päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, — ulos, ulos jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, — missä olikaan hän jo nähnyt ne joskus ennen?!
"Voitteko pahoin?"
"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos — hän voi pahoin!"
Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.
Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat, mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, — eihän hänellä ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.
Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.
Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.
Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea. Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa. "Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin toisellakin, — toki kerrankin!"
"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"
Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut runsauttansa?!
Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi — — — hyvä eläin, kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, — mutta ellei se enää tahtonut jatkaa kulkuansa?!
"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme niitä myöskin!"
Silliä, silliä — hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?! Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"
"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on ruokaa kylläksenne."
Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.
"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.
Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa. Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."
"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.
Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.
"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen: "Vaieta meidän tulisi!"
Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot, joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.
Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi sen nyt — nyt —?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.
Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista kohtaan. Hänestä tuntui, että tuolle naiselle hän voisi kaikki kertoa, — ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen puoleensa kerjäläisenä, — ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen, — ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, — kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä. Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.
XVII.
Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen, joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa. Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli maassa.
Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti? Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita — ja silmät — niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa oli punaiset koristesaumat, — ne sopisivat nyt pienokaiselle.
Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi. Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.
Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi, etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä kammotti niitä ajatellessakin.
Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään määrää. Mitä tekisi hän rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi — ja tuolle pienokaiselle.
Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, — mitä tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!
Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi. 'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa, ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin, pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te — —'.
Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala — leipäpala — tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden kärsimykset.
Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi! Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!
Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.
Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa. Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen: "leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään: tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.
Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät, hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat erinomaisesti!"
Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän, että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan, kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?
Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, — silloin soi ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.
Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin — silloin —! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut, palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä, mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän muistanut jotain, — eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin, hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!
Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein silmäili hän siellä olevaa naista.
Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa: olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!
Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.
Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.
Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei hän olisi uskaltanut — ei tuolle tuossa, — mutta hänen äänessänsä värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"
Äiti pudisti päätänsä.
"Gustavin poika — minähän olen lähin hänet saamaan!"
Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, — vai niin, nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin puheista välittämättä, tavotti hän lasta.
Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää", sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet menettämäisillään. "Gustavin lapsi — Gustavin lapsi!"
"Minun lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä, halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla, silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun, minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt — hänet elättänyt — onko joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen hymyily: "Ette ainakaan te!"
Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti. Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä, "olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani — minähän olen niin yksin!"
"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.
"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia — ah, vielä paremmin!" Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää silmällä, miten minä häntä pidän, — voitte käydä katsomassa, joka päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki, kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin — silloin —". Krügerin muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin kiinteästi.
"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle ja lapselle. Poika on minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud aikoi lähteä.
Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin — vannon sen teille — silloin —".
"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti häntä kiinni vaatteista.
"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."
"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä — ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"
"Ei — toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä, Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen — hän palaa kyllä!" Hän oli korottanut äänensä vakuuttavasti.
Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.
Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen alas pöydälle.
"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä lapsen pään päälle: "Hän elää — teitä ja minua varten!"