XVIII.
Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi? Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat olivat vihellelleet — miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia —, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan: koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.
Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina — hyvä Jumala — se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi jo täysi raivo!
Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden, silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt. Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, tästä sodasta.
Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa, joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen lapsi uhraa henkensä?
Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni, tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia — sillä tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan — saattaisi Saksan kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!
Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin, tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa. Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset, joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'
Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa, voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään olevan maailman hätähuutoa.
Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa jotakin. Hän meni akkunan luo.
Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa, muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa — tuolla poika — tuolla viisi alaikäistä lasta — tuolla seitsemän — tuo on siivo ihminen — tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta, riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?
'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet — päiviä, viikkoja, kuukausia — ja nyt, entä nyt?!'
Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja! Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah, kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina, eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?
Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta, odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta — jokin ihme! Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. — — —
Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä! Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, — mutta hetkiä vain. Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä. Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.
Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä niistä eroon.
Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa, kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.
Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta; silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä — varsin kiihkeästi — kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi — tai riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota asiaa — tervehtiähän hänen ainakin täytyi — silloin tunsi vanha herra hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä vavahdutti paha aavistus.
Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella, tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä vasemman käden sormia. "Yksi — kaksi — kolme." Mumisten laski salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi — kaksi — kolme."
"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat sormet hiljaa.
Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.
Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna — varmaankin he ovat molemmat kuolleet."
"Jumalan tähden!"
Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna kestänyt."
"Yksi — kaksi — kolme", mumisi salaneuvoksetar.
"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!"
Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.
Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut, hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.
"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"
"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani olivat upseereja — kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani. Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.
Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen rauhantarjous!"
Mitä — mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'
Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.
Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi, hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:
'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'
Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta, se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen päätös, — kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa kohden.
Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan riemuun — kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon, kuin vapauttava hengenveto.
Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!
"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä. Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna, keisarimme tekee rauhan!"
"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten, kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?" ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi poikani!"
Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.