Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HEKUBAN TYTTÄRET

Romaani

Kirj.

CLARA VIEBIG

Tekijän luvalla suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.

I.

Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi — miksipä muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli sunnuntaiksi kotiin Spandausta — tykistön lipunkantajana — oli jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.

Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan, ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.

Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta — hän ei ollut enää itsekään oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta, paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät — taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat, eivätkä isät — eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.

Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa. Sodan koura se kouristi.

Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja kuihtunut — kevät, kesä, syksy oli kulunut — päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota. Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.

Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä. Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa, ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.

Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta. Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin tai myöhemmin.

Koskahan he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen, lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan, pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin, aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät viikoiksi — ei, vuosiksi.

Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet. Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin! Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja." Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.

Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä, vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä — pelkkiä nuoria miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, — mitä taistelu oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli hyvässä toivossa.

Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa, kunnes —

Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.

Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori, sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."

"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen huoneeseensa.

"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."

"Sota-asioita?" Rouva säpsähti.

Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."

Vai hyvillään — hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre tuli rouvan kapeisiin kasvoihin.

"Toisinko nyt aamiaisen?"

"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä".

Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki vallan kiihdyksissä. Hän se on meidänkin mielestämme!"

"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.

"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."

Gustav Krüger — oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." — — —

Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika; hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa, aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.

Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa" (englantilaisten ottaman kuvan mukaan).

"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina: seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"

Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki tyyni. Hän vaikeni.

Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"

"Voisihan se olla mahdollista — onhan se mahdollista", korjasi Hedwig kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te hänet tunnette."

"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin valoisaa.

Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.

Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi — erehtyi varmasti — mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?

"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.

Hedwig kielteli: "En suinkaan — minä tarkoitin vain — minä ajattelin — tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."

"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena. Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.

Hedwig ei uskaltanut vastata mitään — ehkäpä hän ei erehtynytkään. Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger. Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."

"Väärin — väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin. Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille, rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut. Se — se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää' itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli aivan siisti ihminen — ja ahkera se oli — mutta eihän sitä nyt sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" — hän korjasi joutuisasti — "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo. Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa. Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut. Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän ei ole kirjoittanut — ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle olkoon kiitos!"

"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan kirjoittanut?"

"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun hän kerta ei kirjoita! Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa. Korsika — Korsikassa — voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan, niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"

* * * * *

Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin. Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin nuori neitokainen, juosta, lentää — sillä hänen Gustavinsa oli elossa! Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä. Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. —

Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla, ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki. Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille, olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt; hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että hän oli nähnyt lapsen — Gustavin lapsen — silloin hänen poikansa olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja silloin hän, silloin hän — niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.

Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä pitkin: "Hieselhahn — neiti Hieselhahn —? Ahaa, se, jolla on lapsi? Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa, ratatyömies Dombrowskin luona."

Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta. Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio, luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen, vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai tämän näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti; olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.

Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja ahkera hän oli.

Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja, jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!

Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!
Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.

Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä, rajua parkunaa.

"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti. Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä. "Mitä haluatte?"

Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä — kuin uhmaa — vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin juuri, Gustavin tähden, ja — ja —

Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai kuinka?"

"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen sisään.

Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana, tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"

"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois, hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun." Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut, vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.

Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti kiinni.

"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa — minä kirjoitan vielä tänään — sanonko teiltä terveisiä? Mitä — mitäs te siitä sanotte?"

Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"

"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa, joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina. Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä Gustavia!"

Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa, pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on — Gustav! Tunnetteko hänet?"

"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte erehtyä!"

"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti. "Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen." Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti ovelle ja lähtenyt tiehensä — mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä tuntui — mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.

Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä edellänsä huoneeseen.

Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia, kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa lapsenvaunuissa pienokainen.

Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä. Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi, ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"

Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä. Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden — minä tahdoin — minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että hän vielä on elossa."

"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa? Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.

Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn," hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin tiedän, että hän vielä on elossa — ja minä olen niin iloinen, niin kiitollinen, niin — niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi: tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita — ja vielä vähän muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"

Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.

"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"

Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista
Gustav vain enää oli elossa, — toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.
Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on
nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.

"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä, se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"

"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."

"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän. Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta? Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen. Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!" Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä: "Tulettehan te?"

"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää. Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. — —.

Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää —?! Luuliko hän ehkä, ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän ei tule enää minun luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! — — —

Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla, että se oli hän? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan! Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä muisti hänen kasvonsa — hänen jokaisen piirteensä — hänen otsansa, nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen, mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana mummonakin.

Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä. Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että hän yhä vielä rakasti häntä — kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle tuolille.

Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana. Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli vielä pesu- ja siivouspaikkoja.

"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!" Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta. Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella. "Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea vaaditaan, mutta siinä te istutte ja —." Hän vaikeni nähdessään toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin, joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö! Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että miehet nyt ovat vähissä — mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos minä vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä upeaa vartaloansa.

Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon; ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"

Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.

Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa. Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean, rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"

"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin, jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä, ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan lisää — mitä ne oikein ajattelevat! — On se sentään väärin: ne naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne — no, mutta minä olen nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä — niin pyhäpäivinä —!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä, jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa, kävivät surullisiksi.

Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin. Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."

"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei ollut millänsäkään.

Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään, niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan, nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi verta pois tytön kasvoista.

Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut; ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään tuijotti häneen.

"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti.

"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.

Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa, siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi; niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen oli, auta armias!

Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs, jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan, mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin —." Hän ei ollut antanut miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä parhaimmassa sovussa.

Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka
Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.

II.

Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli siellä eräässä suuressa liikkeessä — pelkkiä sotatarpeita siellä valmistettiin — ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia lähti yhä rintamille.

Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän, pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta, jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään vaunuissa.

Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.

Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa; hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo, joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet, vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä tuntia Schlesian asemalla.

"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.

Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä, joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen helmaansa.

Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan — ei koko yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää elääkään, kun poika palaa."

"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui epätoivoisen katkerasti.

Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat hänelle.

Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan — vielä hiukkasen," kangersi hän.

Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."

"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt, tuskallinen ilme.

"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."

Niin, niin! He huokasivat kaikki.

Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut, ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut: korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä — sekin odotus oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.

"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja antoi hänelle paikkansa.

Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on kai joku sodassa?"

Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"

Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo, jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"

Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä — ja sitten Ranskassa — ja nyt — nyt — niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."

No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä heiteltiin edestakaisin.

Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"

Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan, joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään, kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen. Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa. Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."

Ihastus kuvastui kaikkien katseessa.

"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."

"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen.

"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on korpraali."

Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi luokan risti! Ihastus nousi yhä.

Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan, hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta huolimatta.

"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista — minä olen telefonityttö — jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"

"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"

"Kirjoittaa, hyvin usein!"

"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja mieheltään Ypernistä.

"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"

Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä, pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.

Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa. Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko päivän."

Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin vaatimattomasti: "Mielelläni!" —

Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä. "Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."

"Hänhän on kihloissa?"

"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"

"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut, kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta, missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.

Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä, kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse. Siellä minä pesen ikkunoita."

* * * * *

Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin: Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea; saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä, Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti hänen seuransa — järkevä, herttainen nuorukainen — kunnes äkkiä sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä, hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta tyttärineen kotiin.

Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata kadettikoulusta asti — mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.

Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua ja väriä, kauneutta ja onnea. —

Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan miestäni, rakastan myös Italiaa — kaikesta huolimattakin", sanoi hän äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."

Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.

Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti hänen mielensä: se kirottu Italia!

Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa — Lili oli ärtynyt — hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.

Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.

Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto, voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me lähdemme Itävaltaa vastaan!" — silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä kuitenkaan ollut tullut italiatarta.

Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän kiiruhtanut pois, — äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään — vain Saksaan!

Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan. Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta? Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, — seikkaperäisen kirjeen.

Hän istui huoneessaan — se oli vielä sama vaikeasti kalustettu, ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä — mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas — missä oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä oli lähellä Roncegnoa — sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja, mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta. Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti hänen miehensä.

Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa — alhaalla vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti — nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa, kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet vihollisen lujasti varustaman aseman — viisikymmentä vankia, paljon kaatuneita — mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l' Italia!" — niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.

Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän katsoi noiden tummien silmien syvyyteen — miksei mies puhunut rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä? Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi, minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, — vallitus, paljon mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa — vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle, hän antoi sen olla.

Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei, hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle, kirjoittaa sillä tapaa? — — — Evviva l' Italia! — — — Pitihän hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan. Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, — irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se ei ole missään kotona.

Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen vanhemmilleen — ei edes maininnut heitä kirjeessään — oliko hän niin välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?

Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä sydämessä — hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta — siellä oli jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.