III.
Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä, loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian minä kellastun.
Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt, ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, — 'sota-asioita' — nyt sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.
Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin, jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa kadotuksessa kaikki — minne vain katsoikin: naisia, naisia — hyvä Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti — eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin: sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.
Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut vielä yksi huoli lisää — ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen miehensä kaiken vaaran ulkopuolella — mutta kumminkin alituinen pieni levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle! Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli, kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää sanan tavallisessa merkityksessä — ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää, mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa, luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan, kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän olivat nuoria, nuoria ja hulluja — ja hän?!
Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan? Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?! Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä, jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä — eikä yksinään.
Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja. Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua. Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä. Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli samallaista?
Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär, italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli siellä.
* * * * *
Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan, kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin parempia aikoja.
Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa, ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi olla?
Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi, että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"
Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin eukkoa työhön — tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä laimeasti — mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin, että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä — väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.
Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!" Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.
"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö, sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä — tässä kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa — —! Koskaan ei hänen miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.
Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle. Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi — hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa, miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet alas kammottaviin kuiluihin.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille. Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.
Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.
Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.
Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän siinä puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.
"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte, että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle tehty!"
* * * * *
Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.
Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle, että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla. "Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla, että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta — hymy haihtui Gertrudin kasvoilta — oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.
Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat puolikengät, kepsuttivat levottomasti — kello neljä alkoi soittokunta soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita. Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea, jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa törähytteli.
"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.
"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo ennakolta konserttia. — — —
Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa, pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua. Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin, Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.
Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään? Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut, kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa. Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen naisen seurassa —! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan. Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin hänellä nyt — hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi hänen päähänsä — joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan tunnustautunut, — oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.
Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?
Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään luonansa.
"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, — käykää sisään, tehkää hyvin!"
"Te — te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä — minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."
"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat
Gertrudille mieleen.
"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä muisti kaikki.
"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin rohkea, — hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle ehdotettu ensi luokan ristiä."
Kuinkas olikaan — eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän
Gertrud muisteli.
Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin usein, — teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä kirjeitä! ja katsokaa — tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi kuin haltioissaan sormusta katsellen.
Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä kohtaan — perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.
Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja väsymys." Hän huokasi.
Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", — sen ymmärsi hän niin hyvin! Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä ole ollut täällä lainkaan lomalla?"
"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, — tai kun he kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata." Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, — ja tunteita on minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy katsella toisia syrjästä, — ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.
Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän tulisi!"
"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja pelästyksissään, — jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen, jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta. "En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich", lausui hän.
"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"
"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"
"Ei sanokaa vain 'Gretchen' — 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan te Faustin?"
"En."
"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin paljon. Luen yleensä aika paljon, — aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta. Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota! Ennen sotaa olin aivan terve, — mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä. "Ellei hän tule pian — —"
Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?"
"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset, niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, — me menemme heti naimisiin, — heti, heti, — teemme pienen häämatkan, — sitten hänen täytyy kiireesti palata, — minä saatan hänet asemalle vielä, — seison viittoellen hänelle —, mieheni, kaikkeni —, se on kovin vaikeata — voi, kuinka tuskallista, — mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen vaimonsa!"
Nyt nauroi hän hilpeästi.
"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, — Gretchenin oli hyvä olla!
Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin, työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich Dombrowski koristanut pumpun.
Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.
Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen? Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi —, mutta minä en ole 'hänen vaimonsa' — en ole kenenkään vaimo."
* * * * *
Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo, ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän pyydellyt.
Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa — ja kun te sanoitte sen hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä naimisiin?"
"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."
Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi, tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.
Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa, että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen sulhasensa oli Ranskassa, — koko ajan hän oli ollut Ranskassa, vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.
Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"
"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan, tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen sormensa oli sormukseton!
Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen sormestani. Olemme vielä salakihloissa."
"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!" ihmetteli Gertrud.
"Äitini ei voi sietää häntä, — hän on niin paha! Mutta jos en saa häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna kulki hän huoneessa edestakaisin.
Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.
Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä. Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa käsivarressa riippui neiti Dietrich.
Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi' — se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, — olen niin köyhä."
Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä", — kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?
Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin
hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,
— Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä?
Missä äitinne on?" tiedusteli hän.
Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, — on niin pimeä."
Mutta poika purki sisuansa: "Äiti —? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät kotiin. Hän huvitteleikse!"
Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.
Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan. Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan? Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei pidetty näin myöhään, — se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, — se ei tehnyt enää juuri mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa, ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin, — hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu — ja tulisiko pian rauha!
IV.
Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin raikuvilla hurraahuudoilla.
Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven vieressä.
"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa, valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki, yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."
Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo — vaieten. Eivät kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, — olihan sotaa jo kestänyt yli vuoden.
"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä aivan kovasti.
Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.
"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli lapsi ujostelematta edelleen.
Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.
Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa. Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla. "Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku, "pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, — viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."
"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta entä sitä, jolla on ollut vain mies, ei liikettä eikä lapsia, — ainoastaan mies!"
Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului epätoivon huokaukselta.
Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut, että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse, joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta, sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä, eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, — hän ei tarvinnut ketään, sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.
Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla 'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen sävyssä.
Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin, lähestyä askel askeleelta — aina vaan yhtä tyynenä — yhä lähemmäksi ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä. Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä on vielä äiti — meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."
"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle ivallisesti vastaan jostakin.
"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä, oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"
No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut — 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan? Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, — tuollaisia ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.
Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, — ken pystyisi rakentamaan sillan sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se —?
Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää, oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista. Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään puolueista,' — niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, — kaikki tyyni olemme yksiä ja samoja saksalaisia, vain saksalaisia!"
Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä, ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä. Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät kääntyessään katsomaan taaksensa.
Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut miehensä käsivarteen: "Katso — katso — näetkö sinäkin sen?" Liitävä kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se ollut venäläinen kotka?
Se oli ollut preussilainen kotka — Jumalan kiitos!
Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.
Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen, lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki. Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.
Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.
Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili", sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa, tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian loppuu!"
"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi, ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken elinaikani!"
"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn, lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären sisään ja kävi istumaan.
Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla on oikeus siihen, — mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi sitä kuulla!"
Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua. Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta, itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"
Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti, tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen. Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei saa tietoja!"
"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni! Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua. Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa tuli eräs herra pöytäämme — muuan kuuluisa maalari — ja pyysi saada maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"
"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta — seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana poissa.
Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan ohikulkijan tervehdyksen.
Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;
olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.
"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?
Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."
"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.
Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi!
En tuntenut heti kenraalitarta!"
"Te luitte niin innokkaasti jotain?"
Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä
kirjassa on" — hän näytti avattua tietosanakirjaa, — "'saari
Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä."
Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.
"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän, millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina; huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta', sanoi hän alinomaa — ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'. Sitähän hän nyt ei siellä saa."
Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin, oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa, hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä, silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita, silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, — ne olivat poikaansa odottavan äidin silmät.
Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot. "Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri voitto!"
Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen. "Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"
Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo ja riemu ja ainainen rauha.'"
* * * * *
Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa puistossa — entisellä kyläniityllä — kuuntelemassa sotilassoittoa, ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet. Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! — — — "Minka, sen sanon sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin — —!" Hän oli vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!
Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa, eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän, joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet vallan viehättävä!" — jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota. Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."
Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla. Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa, tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa… Mutta toisaalta oli hänestä kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.
Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan, mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin — siviilitoimeltaan parturin — kanssa.
Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.
He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa. Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista, joka häntä tavotteli.
"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa! Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi herra Lehmann.
Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa; hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä, missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät! Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä vaipui hänen olallensa.
"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä hellästi sylissänsä.
V.
Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä; pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea, mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka iloitsevat saadessaan turvapaikan — erittäinkin tällaisina aikoina."
Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään. Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka yksin oletkaan!" — ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin mikään muu.
Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista. Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg — majuri — oli kuollut pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.
"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen, jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä, jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, — minä en enää elä kauan, tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän ole oppinut, — arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig, jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!" — —
Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa, ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja. Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, — paljoa tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun, joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta, hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin? Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta kuin satoansa.
Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin käsineillä.
Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä, lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili, auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin, joka silmäili häntä aidan ylitse.
"Huusitteko minulle jotain?"
"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.
"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi. Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."
"Minä en!" Hedwig huokasi.
Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen, ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."
"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän ole tottunut työhön. En kestä mitään."
Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän ympärillään — tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka — tuolla päänpuolikas, tässä aivot — toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei, rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää! Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka, enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."
Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger. Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon kultaamassa puutarhassa, — lokakuun aurinko ei sentään enää pysty lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava — tultava pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava mukanansa.
Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.
* * * * *
Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"
Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli sellaisia nähnytkään, — hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä, — elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se todellisuudessa on!
Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin, tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi päämääräksi — kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, — minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.
Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, — tuota raikasta, hilpeätä reiniläistä naurua!
Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli, mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita, kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin. "Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah, hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, — ja muuttuneet ne olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin. Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja, salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf, — hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, — hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista, jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti, eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä. Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli käynyt yli hänen muotonsa, — uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän oli kurottanut kätensä äitiä kohden, — juna lähti. Saisiko hän enää koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna: "Rakas äiti!"
Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän, "muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"
Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona
Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:
"Sotamies se hauska veikko.
Mieli hällä pelvoton.
Ilo raikuu laulussansa.
Tytöill' lemmekäs hän on.
Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
* * * * *
Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta, — hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, — läpi esikaupungin hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava, onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita jätettiin tännekin.
Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset, kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi pelästyttää.
Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa. Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset, mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa, mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, — murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia, englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan joukot?
Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He olivat jo kovimman kokeneet, — ken noista toisista oli määrätty ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti, joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.
Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta kuvastivat nuo kalpeat kasvot, — kauhea tunne tuo, että oli niin kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.
Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden tiedonannon — luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin. Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän lähestyi uudelleen.
"Kenties siinä viedään sulhastani, — oi päästäkää minut lähemmäksi!"
Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.
Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"
Häntä säälittiin, — hakihan hän sulhastaan — tyttöparka!
Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle, ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella. Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt, mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä, ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.
"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"
"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.
"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."
Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi portaita ylös.