— En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen säädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää minulle. Minä en voi vaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun asiani on vaikuttaa meidän säädyssämme. — Ah, kuinka minä olen kasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan kuin tahtoisin lähteä lentoon, — tahtoisin suureen maailmaan vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Äiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki, että hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi syrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.

— Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten tilaisuudessa vaikuttamaan, —sanoi hän.

Ja Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin Georgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn vaikutuksesta.

Helena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.

Hän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu piirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän hengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman äärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken auennut.

Kun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä oikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki nuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä itse Georg upseeriaikeinensa!

— Ei, mamma, — minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin.
Vapaa minä tahdon olla! — sanoi Helena.

— Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.

— Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja selitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.

— Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia aikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.

— Oh, mamma.

Äiti sanoi:

— Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa.
Ja luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.

Siihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli mammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän rupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin kallistui.

Tietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen kuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran itkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn ilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia Georgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli matkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän marsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan kirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja selvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.

Sitä ajatellessa Helena itki.

Mutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan tunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka tekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa. Erityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri Georgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet kihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka kaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä matkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset ja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja tätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he edelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule koskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin kuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle rukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.

Se, mitä mamma oli sanonut, — että Helena nyt tähän aikaan piti eroa helppona, — se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat omituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli kahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo kaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä vapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän ei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä vuoksi tarpeellinen?

Nyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.

Tosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä näkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten hän kirjoittaa.

Helenan kirje Georgille.

Eräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän ääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen, niinkuin oli mammalle sanonut.

Kaikki oli selvänä, mutta ennenkuin hän alkoi kirjeensä, mietti hän kauan aikaa pannako "Hyvä Georg" vai "Rakas Georg". Kun hän päästäkseen selville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi kuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa tietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen tuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti "Rakas Georg". Tämä seikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän ensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:

Rakas Georg.

Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen — eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen. Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, — mitä minä sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet, ettei yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla.

Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se, että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti, niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti, mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä, mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa, että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden loppu meidän välillämme.

Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos tuon suhteen loppuminen ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä tovereina ja ystävinä. Älä luule että minä koskaan menen naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.

Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän välillämme.

Helena.

Tähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.

Ensin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se viipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti voinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan kirjeeseensä.

Ehkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja mietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli hänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona tapahtui.

Ja Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis heidän välillänsä loppunut.

Kukistuminen.

Ei aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut, tapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.

Ne tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä sairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo tällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen. Hän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa paperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista, haukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut konttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle sanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat häntä puhutella.

— Mitä asiaa niillä on? — kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä katsoen valttariin.

Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, — kertoi metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.

— Jaha, jaha, — pani hovijunkkari, — antaahan niiden tulla sisälle.

Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.

Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät pelokkaassa odotuksessa.

Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.

Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.

Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.

Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja kovalla äänellä se heti sanoi:

— En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.

Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:

— Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei yhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös minä oikeen puhu, pojat, mitä?

Valttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta ulos, sanoi:

— Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!

Kuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni ja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.

— Kuka on teidät tänne lähettänyt? — kysyi nyt hovijunkkari terävästi katsoen koneenkäyttäjään.

— Ei ole kukaan lähet — —

— Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö maankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja olkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan kuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria, niin — (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) — niin — totisesti — (hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko voimalla sen pöytää vasten) — totisesti minä pieksätän teistä jokaisen — ja nyljetän sen rakkarin — ulos — ulos kaikki! Paikalla ulos! — — —

Näin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa murhenäytelmässä.

Seuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon vuoksi.

Työväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei ottanut mitään lähetystöä puheillensa.

Iltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.

Kun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä nojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana ollessaan.

Mamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa ja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän ollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.

Helena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä papalla on sanottavaa.

— Tietooni on tullut, — alkoi pappa, — tietooni on tullut ja mamma sen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon — tuon maankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa se on tapahtunut? — Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen hänen yllytyksestänsä? — Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa seurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole totta, sano!

— Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas ihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.

Ja Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden ihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan hän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen työlakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, — että yhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi, — että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja eläessään tunnusti kuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin kuoleman jälkeen.

Hovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan viiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:

— Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on ottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos vesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä senkin?

Oli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui aikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja rakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei hän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka rinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa. Helena vastasi:

— Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.

— Oo, katsoppas!

— Minä sanoin, että tulkoon vaan, — että jos talonpojilla on oikeus puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.

— Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan. Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se niin?

— On, — sanoi Helena.

— Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, — se on: jos talonpojat voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään; ymmärrätkö, ei mitään! Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt, kaunis, hyvinkasvatettu —. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa. Ymmärrätkö sinä? — huusi hän, — mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi perityt 10 tuhatta!

— Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.

— Hyvä, hyvä, — sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat vapisemaan. — Ja mitä varten olen minä elänyt? — huusi hän. — Mitä varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi työllä?

— Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.

— Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.

Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena vaan oli vaiti.

— On asioita, joihin uskon yhtä paljon, — jatkoi pappa yhä enemmän kiihoittuen, — se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan, sanon minä!

Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", — ajatteli hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:

— Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja ilonen olla jokaiselle.

Pappa sanoi:

— Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet anteeksi.

Helena sanoi:

— Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka eivät saa sitä kuulla. — Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta täynnä.

Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:

— Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta hänen puheessansa on uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan, mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta —

Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.

— Lapsi, — sanoi hän, — jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain kautta. — Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?

Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan hän itsekseen hymyiltyään sanoi:

— Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään tulevaisuudesta murehtia!

— Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, — sanoi Helena,

Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:

— Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.

Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:

— Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.

Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.

* * * * *

Murhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin hengetönnä oman huoneensa lattialta.

Se oli viidentenä lakkopäivänä.

Kun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan kanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt sosialisti.

Sosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä, jolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli mennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua. Hän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: "sisälle!" Mutta tuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija oli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta sanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää hytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti väistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä hovijunkkarin kanssa sinä päivänä.

Tämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.

* * * * *

Seuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä palkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa perillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.

Mamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He aikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä supistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän järjestelyssä.

— Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme olla. Eikö niin, Lelle? — sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan hänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80 tuhatta.

Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo näkyy seuraavasta:

Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä käydä!" — "rantapenkin unohdimme", — "entäs raukka itäinen lehtimaja!" — Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli, että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset tarvitsivat.

—- Merkillinen olet sinä, Helena, — sanoi mamma, saavuttaen Helenan, joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, — et sinä yhtään huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia, tunnusta.

— Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.

— No, istutaan, kerro.

— Näetkös nyt, — eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä. Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele, jos hän saisi 3 tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että minähän voin antaa hänelle!

— Hm, — pani mamma, — Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.

— Miksei?

— Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa tapauksissa kapitalistien rahoja.

— Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan minulta. Minä sanon hänelle, etteivät ne ole papalta perityt.

— Olet tainnut itsekin vähän epäillä.

— Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan varmaan hän ottaa.

* * * * *

Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia tavaroita — kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.

Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli milloin kuormantekoa milloin Helenaan.

— Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? — puhkesi hän sanomaan. — Tätä tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!

— Siksi että minä uskon, mamma.

— Mihin sinä uskot?

— Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.

— "Kaikki tulee muuttumaan?" — hymyili mamma, toistaen Helenan vanhoja sanoja,

— Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! — sanoi Helena, juhlallisena korkeuteen katsoen.

TOINEN OSA

Luutnantit.

Sen pataljoonan upseeriklubissa, missä Georg palveli luutnanttina, sytytettiin paraillaan valot.

Paha on esitellä johonkin upseeristoon kuuluvia henkilöitä semmoisina kuin nämä ovat suljetussa klubissansa. Klubissaan he tietävät olevansa näkymättömiä ulkomaailmalle. Kun kaikki päivän toimet ovat ohitse, kun tiedetään, missä asianomaisella taholla ollaan, saattavat he klubissaan häiritsemättä valvoa yön kahvin ja liköörien ääressä. He saattavat avata tiiviin takkinsa napit tai hetken tultua yhteisestä päätöksestä heittää se kokonaan yltään. Tämä tämmöinen ei lainkaan kuulu heidän ulkonaiseen upseerimalliinsa, ja siitä puhua jossakin ulkoseurassa olisi yhtä tahditonta kuin esimerkiksi kertoa ihmisen riisuutumisesta makuulle. Ne on kaikki puhtaita personallisuuksia.

Ennenkuin tämmöiseen erotettuun maailmaan kukaan syrjäinen astuu, täytyy siis olla täydet takeet siihen, että hän "ymmärtää" s.o. että hän tietää erottaa klubin ja ulkopuolella esiintymisen toisistaan.

Sentähden olkoon tässä ennen tähänkin klubielämään katsahtamista sanottu, että puheenalaisen pataljoonan upseeristo oli kaikin puolin mallikelpoista. Se oli kaupungin ylpeys. Ei myös upseeristo puolestaan ollut suinkaan maineestansa tiedoton. He olivat ylemmän seuraelämän tunnustetut johtajat. Ei koskaan tapahtunut mitään kömpelöä tai tahditonta heidän puoleltaan. He olivat käytöksessään täsmälliset, tanssivat erinomaisesti, arvokkuus ja hienous yhtyi heillä iloseen keveyteen. Puvut olivat aina virheettömät, uuden uutukaiset, kampaus tarkka. Useilla ylettyi jakaus niskaan asti. Viiksiä oli muoti pitää reippaasti ylös hieraistuina.

Ulkomuodosta ei tässä ole suinkaan senvuoksi ensiksi puhuttu, että se olisi ainoa mitä upseerilta voi odottaa. Tietysti "mielipiteet" eivät kyllä ole tavallisesti upseeriston vahva puoli, mutta siinäkin kohden on hienon hieno seikka, joka ehdottomasti kuuluu todellisen upseerin vaatimuspiiriin. Hänen täytyy aina ymmärtää mistä sopii ja mistä ei sovi seurassa puhua. Ja tämä ei ole suinkaan mikään helppo erottaa. Ei siellä sovi ruveta väittelemään kaikista asioista, niinkuin jossakin ylioppilasyhteydessä, jossa vedetään esiin yhteiskunnat ja uskonnot. Täytyy olla hieman taipuisa; täytyy ainoastaan kuunnella ja jos hiukan kajookin jotain sellaista, niin ainoastaan siten, että heti osaa palata keveämpään äänilajiin takasin. Herkkä on malliuden puntari upseeriin nähden tässä asiassa.

On kuitenkin yksi mielipiteiden ala, jossa upseerien mielipiteelle annetaan mitä suurinta arvoa. Se on rakkauskysymys.

Saattaa olla sangen tärkeätä, että jossakin baalissa on asetettu korttipöytiä, joiden ympärillä pataljoonanpäällikkö, översti, kapteenit, kauppaneuvokset ja muut merkitsevät henkilöt istuvat ja pelaavat. Mutta pääasia ei liiku sillä kertaa näiden merkillisyyksien puolella. Se jätti heidät korttinensa ja leijaili tällä kertaa heistä pois, sinne missä luutnantin kannukset kilisevät ja missä nuoret neidit naureskelevat hänen ympärillään puhuen enemmän äänen helähtämisen tarkoituksessa kuin asian sanomiseksi. Asia on yksi vaan, eikä siitä voi kukaan puhua. Sillä juuri sen kiertelemisestä syntyy kaikki puhe ja nauru ja baalin hurmaava humu. Se on rakkaus. Eikä mikään ole niin tärkeätä kuin saada tietää, mitä joku luutnantti siinä asiassa ajattelee ja aikoo.

Tuossa tulee komea luutnantti Deger. Hän ei ole tietävinään todellisesta pääasiasta. Erinomaisella kohteliaisuudella hän muka kumartelee ja kättelee vaan vanhoja rouvia, ja puhuu kauan ja nauraa heidän kanssansa, aivan kuin ei hän muuta aikoisikaan. Mutta sillä välin virtailee pääasia hänen ympärillänsä, hän tietää sen joka jänteessään ja kaikki tietävät sen. Hän tietää sen jokaisessa kumarruksessa, jokaisessa avuliaassa liikkeessään, jonka hän tekee rouvia palvellakseen. Hän tuntee sen solakoissa vyötäryksissään ja jokaisessa keikahduksessaan. Sillä hienointa parfyymiä hienompana leijailee hänen ympärillään pääkysymys: kenen kanssa hän on menevä kihloihin? Vai pitääkö hän todellakin parempana jäädä vanhaksi pojaksi!

Tuossa tulee pitkäkasvuinen luutnantti Tauler. Hän on kaunis. Hänen vertaistaan ei ole hienoudessa. Hänellä hohtaa päälaella jo sievonen kalju tukan läpi. Ei voi enää kestää kauan ennenkuin hänen täytyy kosia, ellei mieli jäädä vanhaksi pojaksi. Mitä annettaisikaan siitä, että saisi tietää luutnantti Taulerin ajatukset rakkaudesta! Mutta hän ei koskaan lausu sanaakaan sinnepäin. Vuodet vierivät, hän yhä hakee ihannettansa, — sen tietävät kaikki. Ja yhä paistaa sama viehättävä samea kärsimys hänen pitkäripsisistä ruskosilmistänsä. Kaikki ovat häneen rakastuneet. Kehen hän?

Tuossa tulee luutnantti Brummer, pisin ja rotevin luutnanteista. — Mutta vaikka tässä järjestään kaikki luettelisi, ei tulisi selvää siitä mitä he rakkaudesta ajattelevat. He liikkuvat kaikki baalista baaliin yhtä moitteettomina, puhtaina. Heidän puheensa on aina yhtä hillitty, yhtä siveellinen. He ja seuraelämän kaunottaret puhelevat ja naureskelevat keskenään kuin viattomat lapset — sesongista sesonkiin.

Ihmeellinen on ihmisen luonto. Mikä suunnaton erotus on sentään hänen ja eläimen välillä. Ja suurin juuri rakkauskysymyksessä. Silloin kuin eläin on ajan ja hetken lapsi, saattaa ihminen, uhkuvimman nuoruutensa kukoistuksessa, verevimmillään, kulkea vuosikaudet läpitsensä, pieneen kaljupäisyyteen asti, viattomuuden puhtaudessa, alituisesti tukehuttaen sydämmessä kukahtelevaa lemmenkäkeä. Ja mistä jaloista syistä! Hän ei ole vielä velkojansa maksanut! Tai hän ei ole vielä tullut ylennetyksi! Tai hän ei ole ihannettaan löytänyt!

* * * * *

Kuten sanottu klubissa parhaillaan sytytettiin iltavalkeat.

Luutnantti Brummer, joka oli päivystäjänä, odotteli tovereitansa, joiden oli aina ollut tapana siinä tilaisuudessa lukuisasti kokoontua, sillä silloin hän oli parhaimmalla tuulellaan, ja usein he viettivät koko päivystysyön aamunkoittoon asti hänelle seuraa pitäen.

Mutta tällä kertaa ei tämä asia hänelle ollenkaan ruvennut onnistumaan.

Vastaanotettuansa komppanian päivystäjäin raportit, käytyään päällikön luona, ja suoritettuaan muut tavalliset päivystäjätoimet hän tyytyväisenä viiksiänsä vanuttaen suuntautui klubiin vieville rappusille ja rupesi kevyesti astelemaan ylös. Hiljakseen mymisten hän avasi eteisen oven. Ja mitä hän näki! Kohta hän hämmästyi, ettei ollut ainoatakaan sinelliä naulassa.

— "Mitäs tämä nyt on?" — ajatteli hän nolona. "Malttakaahan! Te olette tahallanne piiloutuneet", — päätti hän, ja läksi samoilemaan tyhjiin saleihin. Sanomalehtihuoneessa ei ollut ketään, lehdet olivat järjestyksessä. Suuri ruokasali oli pimeänä. Biljaardihuoneeseen!

Hän oli niin vakuutettu siitä, että ne vaan petkuttavat häntä, että hän kumartui katsomaan biljaardin allekin. Ei ollut ketään. Viheliäinen tasanko levittelihe puhtaana ja autiona. Ainoatakaan palloa ei ollut pusseissa, taululle ei mitään kirjoitettuna, kepit järjestyksessä.

Luutnantti B:n korvain luona alkoivat nyt rustot liikkua, sillä hän paineli hampaitansa yhteen. Hän otti kaksi palloa, otti lempikeppinsä, asetti pallot lempiasentoonsa, ja painautui sitten jalat hajalla taidokkaasti biljaardin päälle. Sihtaukseen tarvittiin vaan tuskin tuntuvia nytkähdyksiä, mutta itse sysäys oli ylen tarmokas ja pallo lensi rämähtäen nurkkapussiin. Ja oli hiljaisuus kuin haudassa. Hän heitti lohdutettuna kepin biljaardin päälle ja läksi liitua sormistansa pyyhkien takasin sanomalehtisaliin sekä kysyi eteisessä olevalta sotamieheltä onko luutnantti R. käynyt, onko luutnantti T. käynyt, onko luutnantti S. käynyt. — Ei kukaan ollut käynyt.

Hän pisti kädet taskuunsa ja alkoi tarpeettoman kovaa ääntä pitäen selvitellä kurkkuansa. Sen tehtyään meni bufettihuoneeseen.

Täällä oli tiskin takana pikku Markus (eli biljaardipoika), kyyppari ja piika, joka kuitenkin kohta läksi. Kaikilta näiltä katosi kasvoista nauru, kun luutnantti B. astui sisälle. Mutta hän oli sen huomannut ja ymmärtänyt. Tietysti heitä nauratti se, että hän — luutnantti B. — vaeltaa yksin huoneissa ja ikävöi.

Luutnantti Brummer oli erinomaisen hyväntahtoinen. Hän kuvaili — luultavasti tavattoman kookkuutensa ja bassomaisen äänensä vuoksi — olevansa peloittava, jylhä, ankara soturi. Mutta aivan tietämättänsä hän oli mitä leppein ja hyväntahtoisin pohjaltaan. Hän olisi toverinsa puolesta vaikka viimeisen paitansa antanut. Hän oli tosin myös ankaranpuoleinen juomaan, mutta sangen useissa tapauksissa hän teki sitä ollakseen tovereilleen joksikin huviksi. Ei hän voinut nähdä, että kaksi tai kolme on yhtynyt klubiin ja niiden on ikävä. Hän pani kohta toimeen jotakin huvittavaa, — se on: teki itsensä muille niin huvittavaksi kuin mahdollista. —

Mutta ei hän ainoastaan toveriensa vuoksi näin pannut omaa olemustansa likoon. Kun hän nytkin näki huonosti valaistussa bufettihuoneessa kyypparin ja Markuksen ja piian, tuli hänen — ihan hänen tietämättänsä — heitä sääli.

Mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen on heitä sääli. Hän ajatteli:
"Sehän on pentelettä, ettenkö minä voisi juoda yksinkin!"

Hän lähestyi tiskiä, tuli ihan ääreen ja sanoi hiljaisella, käheällä bassolla. — Konjakkia!

Kyyppari aukasi nopsasti uuden uutukaisen, korkean konjakkipullon, nouti bufetin ylähyllyltä hienon suikulalasin ja taidokkaasti kaasi sen täyteen hopeatarjottimelle. — Luutnantti B. nosti lasin hitaasti huulillensa sekä keikahutti erinomaisen sukkelasti suuhunsa, ilman erikoisia nielasuja. Sen tehtyään hän sanoi samalla hiljaisella bassolla:

— Scherryä!

Kyyppari korjasi pois edellisen pullon ja hienon suikulalasin, sekä kaasi suuresta karafiinista pyydettyä viiniä viinilasiin. — Luutnantti B. kaasi sisällön avattuun suuhunsa ja pani lasin tyhjänä takasin tiskille. Sen tehtyään hän esitti:

— Konjakkia!

— Ack so, — sanoi saksalaiseen malliin kyyppari ja nouti konjakin uudestaan esille sekä tarjosi äskeisellä tavalla. Luutnantti B. joi.

—- Scherryä! — sanoi luutnantti B. juotuaan konjakin.

Nyt ei kyyppari enää korjannut kumpaakaan.

— Konjakkia!

Ja taas:

— Scherryä!

Ja taas:

— Konjakkia!

Ja taas:

— Scherryä!

Pikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä kurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti B:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä bassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut. Ainoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta mitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja ihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti Brummeriksi.

Hän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin pyramiidipallot.

Ei mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä oleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli vaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen jäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin yhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut pistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi tämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain muualla. Silloin hän joi.

Mutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että hänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa ominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät saivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan malliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja kankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina tasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava, tunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä kyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen yöhön ummistunut.

Kellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus ja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:

— Luutnantti Maksiimof.

— Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana joutuneet? — huusi luutnantti B.

— Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni
Z:llä.

— Saatana, en minä muistanut.

Ja hän jätti biljaardin mennäkseen paremman puutteessa luutnantti M:ia härnäämään.

Luutnantti M. oli lyhyt, laiha, ja ryppyinen kasvoistaan. Mutta tästä epäedullisesta ulkomuodostaan huolimatta hän suuresti rakasti seuraelämää ja oli harjoittanut itsensä tavattoman sukkelaksi puheissansa ja kaikellaisissa tempuissa. Hän oli alituisesti rakastunut ja aina päivän sankarittariin. Kun hän oli aina avulias, ei koskaan loukkaantunut, tunsi tarkkaan naisten asioita ja makuja, valloitti hän säännöllisesti asemansa hetken primadonnien lähimmässä läheisyydessä. Säännöllisesti hän puhui heille rakkautensa, kiusasi heitä kosimisella ja rintaansa lyömisellä, mutta ei pahoin loukkaantunut rukkasista. Hän osasi tehdä itsensä niin tuiki tarpeelliseksi naisille, että nämä kesken kaikkia rukkasia ja ulos-ajoja eivät voineet luopua hänestä. Hän oli heille avain päivän juokseviin kulissin-takaisuuksiin.

Ylipäällikkö ei suosinut häntä eikä koskaan pyytänyt vistipöytään kuten muita upseereja. Mutta ei hän siitä loukkaantunut. Yhtä vähän loukkaantui hän siitäkään, ettei hän saanut luottamustoimia ja siten päässyt ansioitansa kartuttamaan ja ylenemään. Oli ihankuin edeltäpäin päätetty kaikkien kesken, ettei luutnantti M. ole lainkaan luotukaan ylenemistä varten. Hän osasi muun muassa mainiosti matkia apinoita, oli siitä tunnettu, ja seuroissa häntä usein pyydettiin näyttämään taitoansa, jolloin hän kyykistyi lattialle tai käpristyi jalkoineen päivineen sohvalle, pullisti kielellään alahuulen hurjasti eteenpäin, teki villit silmät ja tunnusteli käsillään ja tarkasteli kaikkia esineitä niinkuin apinat. Neitoset huusivat ja nauroivat ja kirkasivat peljästyksestä, kun hän joskus hyppäsi heitä kohden. Huvia tästä oli paljon, mutta hänen itsensä ymmärtämättä tuntui jokaisesta ihan luonnolliselta, että luutnantti M. pysyi ikänsä ihan samallaisena eikä siis koskaan muuttunut esimerkiksi ajutantiksi ja vielä vähemmin luutnantista kapteeniksi. — No, mitä näen minä, sinä et siis ole kutsuttu? — alotteli luutnantti B., kun luutnantti M. astui sanomalehtisaliin.

— Ei ole tarpeellista mennäkään, — vastasi hän merkitsevästi hymähtäen.

— Oo! Mutta "hän" on varmaan siellä, — kuuletko "hän"?

— "Hänen" ja minun välilläni on jo kauan sitten kaikki "klappadt och klart."

— "Vastakohdat hakevat toisiansa".

— Vastakohdat?

— "Kaunis Helena" ja meidän luutnantti M.! — klappadt ooh klart!
Ha-ha-ha —

Luutnantti B. huusi, matkien matkimistaan, klappadt och klart! Ja nauroi vatsaansa pidellen.

Sillä välin meni luutnantti M. ruokasaliin ja rupesi syömään voileipäpöydän ääressä.

Mutta luutnantti B. ei voinut enää jättää häntä rauhaan.

— Mikäs tämä kirja on? — kysyi hän ja rupesi avaamaan pakettia, jonka luutnantti M. oli pannut tuolille, lähelle pöytää. Hän avasi sen ja luki kansilehdestä Helenan niinen.

Luutnantti M. hymyili vaan tyytyväisenä ja antoi toisen vapaasti tarkastella.

— "Sosialismi, sen historia, sisältö ja nykyinen asema", — luki luutnantti B., sitten katsoi suu auki luutnantti M:iin. — Mitäs tämä on?

Luutnantti M. vaan myhäili.

— Sehän on merkillistä kuinka tieteelliseksi koko kasarmi on viime aikoina tullut! — sanoi luutnantti B. — Ja tätäkö sinä aijot ruveta lukemaan?

— Katselenmahan vähän.

— Perkele teitä ymmärtäköön! — sanoi luutnantti B. ja paiskasi kirjan vasten penkkiä.

Luutnantti M. nosti sen ylös, silitti hymyillen rutistuneet lehdet ja pani kiinni.

Kun hän oli syönyt, menivät he biljaardia pelaamaan, ja asia jäi silleen. — — —

Vasta 1/2 12 yöllä saapuivat klubiin sen muut tavalliset jäsenet, siro vänrikki Saurén, lihava, punssin turvottama luutnantti Rancken, kaunis luutnantti Tauler, ajutantti Liljendahl sekä siviilinä kapteeni Fransson, joka oli entinen luutnantti tästä pataljoonasta. Hän oli jo tullessa niin valmis, että mikä mukava nojatuoli tai sohva tahansa olisi siinä silmänräpäyksessä saanut hänet nukkumaan. Kaikki muut tulivat reippaina ja ilosina.

Luutnantti B. ei olisi voinut parempaa toivoa päivystysvuorollensa. Hän rupesi heti toimittamaan lisää valoa, hankki kahvia ja liköörejä pöytään ja laski syvälle juurensa keskelle seuraa ja pulloja.

Koko seurue oli mitä loistavimmalla tuulella.

Ei muusta puhuttu kuin "hänestä", se on: Helenasta, joka oli ollut äitinsä kanssa paroni Z:n kutsujaisissa.

Tämä tähti oli jo kauan sitten taivaanrannalla eikä mikään uusi tähti ollut vielä sitä voittanut, ei loistossa, ei viehättävyydessä, ei ihailun yleisyydessä upseerien puolelta. Se teki yhä nousuansa.

Puhumattakaan luutnantti M:ista olivat kaikki tämän klubin jäsenet järjestään häneen rakastuneet. Ja sopusuhta heidän välillänsä pysyi ainoastaan senvuoksi häiritsemätönnä, että oli aivan mahdoton päättää, kehen heistä kaunis Helena puolestaan oli rakastunut. Se oli tämän naisen ominaisuus, — ja niin kiihoittava ominaisuus, että se piti mielet alituiseen vireillä. Se vaikutti, että hänen vähimpiäkin sanoja ja hymähdyksiä ja silmäyksiä tulkittiin kaikkialla, mutta erittäinkin tässä valitussa klubissa, joka piti jostakin käsittämättömästä syystä Helenaa omana rykmentin-tyttärenänsä.

Niinpä tänäkin iltana syntyi mitä vilkkain keskustelu ja kiistely siitä, kuka oli aikoinaan enin suosionosotusta asianomaiselta saanut.

Luutnantti L. väitti empimättä, että hän on suudellut Helenaa. Mutta siinä vastaväitteiden myrskyssä, minkä tämä synnytti, tuli vihdoin ilmi, että hän oli suudellut ainoastaan kädelle.

Luutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia, joita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä kädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan päässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli tapahtunut.

Luutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan illalla. — äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten joukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet olleensa mukana.

Mutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä vielä kertomuksensa kertomatta,

— Tämä käsi — sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä, — tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen painanut häntä rintaani vasten.

— Valhe, valhe! — rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti asian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä vaatien.

Silloin luutnantti B. kiivastui.

— Upseerikunniani kautta — huusi hän hypäten ilmaan, — upseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä niinkuin kerroin!

Kaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen jälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät edes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: "ehkä siinä todella minunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä puristan häntä rintaani vasten".

Mitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä tämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta ääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja osaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B. kertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä hyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista, että rakkaus vallitsee heidän välillänsä.

Ei luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.

Luutnantti B. oli kuunnellut hänen puheitaan suurella kärsimyksellä ja katumuksella, Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan hyppäsi ylös ja lensi suoraan luutnantti M:n eteen.

— Minä sanon sinulle, ettei se ollut minun tarkoitukseni, ymmärrätkö sinä! Se tyttö on hienoin mikä koskaan tässä kaupungissa on ilmaa hengittänyt!

— Tuo tulee jotenkin post festum, — nauroi luutnantti M. ylenkatseellisesti.

— Vai post festum. Mutta minä sanon sinulle, että minä lävistän nyt kohta sinut tällä miekallani —! Ja todella täytyi kaikkien rientää paikoiltaan luutnantti B:n kimppuun. Kun tämä yhteentörmäys oli asetettu ja luutnantti B. vielä enemmän särkyneenä ja häpeissään poistunut puolipimeään saliin, sanoi luutnantti M., sulkien salin ovea kiinnemmäs:

— Kunhan ei meidän B:mme vaan olisi rakastunut!

Joka herätti suuren naurun.

Luutnantti B:n ei tietty koskaan maailmassa olleen rakastunut. Lukuunottamatta pieniä kahakoita M:n kanssa rakasti hän tovereitaan siihen määrään, ettei hänellä ikäänkuin ollut sijaa rakastumiselle naisiin. Toveruus oli hänestä ylin kaikkea. Ja hyvien naistenkin seurassa hän aina ensin joutui semmoiseen ystävyyssuhteeseen, että olisi hävettänyt ruveta enää viittailemaan "rakkauteen" päin. Semmoiset naiset taas, jotka olivat naimahaluisia, eivät koettaneet tarjoutua hänelle, sillä paljon juomisen tähden oli hänen maineensa saanut hienon ränsistyneen tuoksahduksen. Hänen kulissintakaisia suhteitaan toverit piloilla usein urkkivat, mutta hän silloin tavallisesti rypisti silmäkulmansa ja mymisi tyytymättömänä. Ei hän myöskään mielellään mennyt "ajelemaan". Hänelle korvasivat rehelliset, aamuun kestävät ramaviftit kaiken muun. Ei hän sen parempaa mitään tiennyt.

Mutta viime aikoina oli hänessä jokin sisäänpäin kääntynyt kysymys ruvennut kiertelemään. Sen olivat monet huomanneet, kunnes luutnantti M. nyt pamahutti kaikkien huviksi väitteen, että mies olisi rakastunut.

Hänen erottua seurasta, luulivat muut päässeensä kaikista häiritsevistä aineksista, Siviilikapteeni nukkui tavallista untansa tuolilla, pää vasten rintaa. Luutnantti R. istui sanaakaan puhumatta sohvan kulmassa pöydän edessä ja säännöllisten väliaikain kuluttua upotti itseensä määrällisen punssia. Hän oli kasarmin suuri pessimisti.

Syntyi siis rauhallinen mielipiteiden vaihto rakkauden asioista.

Kaljupäinen, kaunis, ruskosilmäinen luutnantti T. oli spesialisti rakkauden teorioissa. Hän oli ihanteellisen rakkauden innokas ja mielellään kuultu puolustaja kasarmissa. Rakkaus ei koskaan ala kosketuksesta, — sanoi hän. Rakkauden hän mieluimmin vertasi vanhaan kalliiseen viiniin tai tuoksuavaan ruusuun. Se, joka heti kulautti suuren siemauksen viiniä kurkkuunsa, ei ymmärtänyt viinin arvoa eikä osannut siitä nauttia. Niinkuin viini, niin rakkauskin on nautittava hienon hienoissa siemauksissa. Rakkaus on niinkuin väkevän kukan tuoksu, jonka tuuli kuljetti ohitse. Tyhmä tahtoo kukan nenänsä alle, mutta viisas osaa nauttia sen kaukaisesta tuoksahduksesta. Luutnantti T. oli naimaton, ja avioliitosta hän sanoi, irvistäen pahasti: fää! Mutta naisystäviä ja suhteita hänellä oli kaikkialla. Niin että hän pian alituiseen joi viiniä ja haisteli kukkia.

Hänen lausumaansa mielipiteeseen yhtyi osaksi myöskin ajutantti L.

Mutta lihava luutnantti R. otti nyt odottamatta puheenvuoron ja nosti kovan rähäkän tämmöistä "runoilijain" käsitystä vastaan, kuten hän sanoi. Sellaista rakkautta hän nauroi, ja sanoi kaikkein rivoimmaksi. Se oli hänen mielestään yritys venyttää niin pitkälle kuin mahdollista hekumaa, jonka oli määrä kestää vaan lyhyt hetki. "Kosketus" se on rakkauden alku ja loppu. Ja kaikki, jotka kulkevat ja kuvittelevat muuta, ovat narreja, ja elävät tyhjyydessä, olemattomassa mielikuvituksessa. Eläimetkin ovat heitä viisaammat ja tietävämmät,

Syntyi ankara väittely.

Luutnantti R., joka oli tapansa mukaan suuresti humaltunut, rupesi pitämään esitelmää rakkaudesta, eikä valinnut sanoja vaan nimitti kaikki nimeltä.

— Siitä samasesta — sanoi hän — riippuu kaikki. Sen ympäri pyörii maailma. Sen vuoksi kaikki kiehuu ja järjestyy ja rakennetaan palatsia ja ajetaan ekipaasheilla ja liikutellaan rahoja ja — ja käydään sotia ja ammutaan kuula otsaan ja ryömitään maassa ja hyöritään ja pyöritään —

Luutnantti T. rypisti silmäkulmansa ja kohautti olkapäitänsä merkiksi ettei hän voi kuunnella noin rivoja puheita. Samoin rupesi luutnantti M. tekemään muka kärsimättömyyden merkkejä ja asia loppui siihen, että luutnantti R. jätettiin seurasta erilleen, jonka jälkeen hän kompuroi klubista kortteeriinsa.

Muilla ei ollut vähintäkään aikomusta vielä lähteä. Päinvastoin he tilasivat uudet kahvit ja liköörit ja nyt vasta ottivat tämän naimisasian oikeen puheenalaiseksi. He vajosivat nyt esteettä surunvoittoiseen tulevaisuuden haaveiluun. Kaikilla muilla, paitsi luutnantti Taulerilla, häämöitti tulevaisuudessa avioliitto jonkinlaisena autuuden kosteikkona. Mutta — siinä oli paha "mutta". Ajutantti L:n raha-asiat olivat sellaiset, että ainoastaan joku perin rikas tyttö olisi saattanut tehdä hänelle avioliiton mahdolliseksi. Kaikki tunsivat tämän seikan. Ja sentähden ajutantti L:n ja muiden tyttöjen väli ei mennyt koskaan pintapuolista keikailua pitemmälle. Ei niin, että ainoastaan tytöt eivät välittäneet todellisesti rakastuttaa häntä itsiinsä, vaan hän itsekin tiesi tämän mahdottomuuden eikä hänen juolahtanut mieleenkään köyhiin tyttöihin rakastua. Oli hänellä tosin kerran ollut suhde varattomaan tyttöön, joka seuroissa veti reippautensa, sukkeluutensa ja järkevyytensä puolesta mitä suurinta huomiota puoleensa. Siihen aikaan oli ajutantti L:lla toivo päästä rikkaan enonsa perijäksi. He olivat salakihloissa, joka oli heidän kesken suutelulla vahvistettu. Mutta eno kuoli ja oli testamentannut kaiken omaisuutensa vaimolleen. Silloin he kohta purkivat kihlauksensa — aivan yhteisessä ymmärryksessä. Rakkaus oli heidän välillään tullut mahdottomuudeksi, ja se katosi molemmin puolin itsestään heti kun testamentti avattiin. Kun hän taas rikkaita tyttöjä rupesi lähestymään, pilasi kaikki asiat se epäluulo, että hän muka vaan rahojen tähden —. Mutta ei se ollut niinkään rahojen tähden. Hän tahtoi naimisiin, eikä rahoja, sillä hän ajatteli avioliittoa elämän ainoaksi sulostajaksi.

Mutta kun nyt uusi tähti, Helena, ilmaantui taivaan rannalle, mielistyi ajutantti L. häneen, huolimatta siitä ettei Helena ollut varakas. Hän päätti kosia tuota kaunista tyttöä, ja rupesi puuhaamaan raha-asioittensa selvittämistä, teki velkojainsa kanssa hiljaisen akordin sitoutuen maksamaan heille puolet palkastaan ja oli laskenut niin, että tämmöistä äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen hän viiden vuoden kuluttua on jotenkin selvä.

Muuten oli tässä klubissa Georg ainoa, joka tunsi Helenaa nuoruudesta asti. Mutta tästä tuntemisesta ei ollut muilla paljon tietoa, sillä juuri tämä Georg ei koskaan ottanut osaa Helenaa koskeviin puheisiin, ja vähin olisi kukaan epäillyt, että tuo hiljainen luutnantti oli joskus ollut rakkaudensuhteissa siihen Helenaan, jota nyt niin monet turhaan tavoittelivat.

Ainoa taas, joka ei heistä ollut vapaa kosimaan Helenaa, oli siro vänrikki Saurén. Ja syy oli se, että hän itse jo oli kihloissa. Hän oli sangen sievä nuorimies, jotenkin Georgin kokoinen ja näköinen, jonka kanssa he olivatkin ystävykset ja usein vaihtoivat surunsa ja ilonsa. Hän oli ollut kihloissa jo kaksi vuotta erään rikkaan neiti Schlyterin kanssa. Aina ja joka tilaisuudessa he olivat yhdessä ja suutelivat toisiansa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että heidän olisi ollut paras mennä naimisiin, sillä ei sitä lopulta enää viitsinyt katsoa. Mutta heidän häänsä olivat lykätyt ainakin kaksi vuotta vielä tuonnemmas, sillä sitä ennen ei voinut olla puhettakaan välttämättömästä ylennyksestä, jota sekä suku että etiketti vaati.

Luutnantti S. oli nuori ja intohimoinen. Ei hän juuri sentään juomista rakasta. Vähän levottomana ja hajamielisenä hän istuu toveriensa joukossa. Hän kuuntelee heitä vaan puoleksi ja ottaa osaa heidän puheisinsa vaan puoleksi. Hän on jotenkin kalpea ja pureskelee hermokkaasti viiksiänsä, aivan kuin odottaen jotain. Ei hän myöskään tahdo erota seurasta. Se mitä hän odottaa, on, milloin he ovat kyllikseen juoneet ja ehdottaako joku, että mennään ajelemaan. Hän silloin on erkanevinaan seurasta, sillä hän on kihloissa, Mutta kun toiset tietysti vaativat mukaan, ei hän tahdo jäädä seuran pettäjäksi.

Ja jo ovatkin klubin enimmät valot sammutetut. Kynttilät, jotka olivat tuotu pullojen ja kuppien keskelle, ovat lyhentyneet ja toinen sytyttää kohta jo paperinsa tai halkasee lasinsa.

Silloin vihdoin seura rupeaa tekemään lähtöä ja S:n odotus päättyy.

* * * * *

Niin että näin ajattelivat nuo verevät, elämänsä kukoistuksessa olevat luutnantit rakkaudesta, sillaikaa kuin heidän siveät, puhtaat baalineitonsa odottelivat heidän ylennyksiään.

Helenan odotus.

Helena oli tullut Helsinkiin täynnä innostusta.

Hän oli kohta hakenut lähimmät kaupunkilaiset tuttunsa purkaakseen näille sydämmensä uudet aarteet.

Mutta hämmästyksekseen hän kohta huomasi, että kaikki hänen toverinsa jo tiesivät siitä, mikä hänelle oli ollut niin uutta ja mullistavaa. Ja vielä enemmän hän kummastui sitä, että he pitivät koko asiata kovin vähäpätöisenä.

— Ah, siitäkö sosialismista sinä puhut? Kyllä minä olen siitä sanomalehdissä lukenut. Sehän on selvää hullutusta. Jos tänään kaikki jaetaan tasan, niin jo huomenna on säästäväisillä enemmän kuin tuhlareilla!

— Miksi laiskan ja tyhmän pitäisi saada yhtä paljon kuin ahkeran ja viisaan!

Kahdelle tai kolmelle ystävättärelleen hän sai luetetuksi Bellamyn. Mutta kun nämä keskustelivat isiensä ja veljiensä kanssa, muuttivat he mielipiteensä ja jättivät kesken koko lukemisen.

Helena teki naistuttujensa suhteen kohta sen havainnon, ettei siellä kannattanut puuhata. Ja se onkin ymmärrettävää, sillä eivät he tunteneet yhtään mitään elämän varjopuolia, ei heillä ollut mitään yhdyssiteitä mustan lauman kanssa, eivätkä he mitään semmoista pimeätä olleet saaneet maailmasta kuulla ja tietää kuin Helena. Olisi siis pitänyt ensin avata heidän silmänsä rumuutta näkemään. Mutta se tuntui tarpeettomalta. Ja he sitäpaitsi tahtoivat ajatella että maailma on ruusutarha.

Ei. Täytyy semmoisiin ihmisiin vaikuttaa, jotka jo jotakin tuntevat yhteiskunnasta ja elämästä.

Eikä kestänytkään kauan ennenkuin Helena sai paljon ja hartaita osanottajia sosialismiinsa.

Se tapahtui niistä ajoista alkaen kuin hän astui pääkaupungin varsinaiseen seuraelämään.

Täällä herätti Helenan miellyttävä ulkomuoto ja vapaa käytös suurta huomiota. Ja se seikka, että hän oli sosialisti, lisäsi vaan hänen mainettansa merkillisenä, uutena ilmiönä.

Suurissa seuroissakin, missä kaartin upseerit pitivät johtoa, kiintyi kaikkien huomio yksinkertaisessa puvussa esiintyvään Helenaan. Kaikille oli suurena arvoituksena että niin kaunis tyttö kuin Helena esiintyy noin koruttomissa vaatteissa. Ja uteliaisuutta herätti jokaisessa kysymys: kuinka kauan se tulee kestämään? Luutnanteista se oli "pikanttia" ja he olivat järjestään hurmaantuneet Helenaan. Sentähden kaikki seurojen sankarit olivat myöskin yhtäkkiä huvitetut sosialismista.

— Ah, — sanoi eräskin innoissansa, — minä olen sydämmessäni sosialisti, täydellinen sosialisti.

Ja toinen saattoi liikutuksen hellyydellä hartaasti kuunnella Helenan esityksiä tulevaisuuden tasa-arvoisesta valtiosta.

Tietysti Helena piankin huomasi, että huomio hänen persoonaansa oli myötä vaikuttamassa. Mutta sen sijaan ne ihmiset, joiden lähelle hän tästä syystä pääsi, olivat kyllä kaikki semmoisia, jotka tunsivat maailman varjopuolet yhtä hyvin kuin hänkin. Kaikki tuo ulkonainen koruisuus heidän paraadeissaan ja heidän istuvissa puvuissaan ja heidän kohteliaisuudessaan, ei tehnyt mitään vaikutusta Helenaan. Täysikäiseksi tultuaan ei hän koskaan enää uskonut ihmisistä, että ne todella ovat sitä miltä näyttävät. Vaan kohta, kun hänelle joku esitettiin, oli hänelle tärkeintä päästä perille sen ihmisen näkymättömistä asiain langoista, sen todellisesta elämästä, ja olipa napit kuinka kiiltävät ja harppaukset kuinka moitteettomat tahansa, se kaikki karisi kuin kellastuneet lehdet sisällisen kuvan rinnalla.

Hän oppi hyvin pian näkemään kuka oli mahdollinen ja kuka mahdoton omistamaan hänen maailmanmuuttumis-aatettaan.

Niinpä luutnantti M. alkoi kohta lukea kirjoja voidakseen hämmästyttää
Helenaa tiedoillansa.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän oli tehnyt ensimäisen yrityksen. Ja silloin oli Helena todellakin hämmästynyt. Sillä luutnantti M. oli ruvennut puhumaan hänelle maakoron suhteesta pääomaan ja työpalkkaan. Kun Helena ei juuri itsekään osannut ottaa semmoisiin puheisiin osaa, keskeytti hän luutnantti M:in, ja kysyi suoraan:

— Uskotteko siis siihen, että koko maailma on suuri valhe ja että kaiken pitää siinä muuttuman?

— Vähitellen, tietysti!

Mutta tuon sanan "vähitellen" tähden Helena hänet kokonaan hylkäsi. Ja vaikka luutnantti sitten kuinka luki kirjoja, ei Helena enää puhunut hänen kanssaan sosialismista.

Mutta huolimatta siitä, että moni heistä koetti saavuttaa Helenan ystävyyttä ja suosiota antautumalla hänen kanssaan pitkiin keskusteluihin sosialismista, ei hän innokkailla selityksillään ja todistuksillaan tahtonut saada juuri ketään niin vakuutetuksi, että olisi voinut sanoa: tuo nyt todellakin uskoo. Jokaisen puheesta hän tunsi hienon peräytymisen, — että se vaan muuten myöntelee, uskomatta sydämmessään. Ja niin hän rupesi huomaamaan, että häneltä puuttuu juuri pääasia: Reinholdin voimakkaat sanat, jotka olivat sytyttäneet hänet itsensä.

Kunhan yksikin edes olisi ymmärtänyt ja omistanut, — että Helena olisi saanut tuntea olevansa todella välittäjänä tämän suuren asian tehdessä tuloansa maailmaan. Se yksi, ollen taitavampi ja viisaampi kuin Helena, kyllä sitten tietäisi huutaa muille. Mutta tätä yhtäkään ei löytynyt mistään. Helenasta rupesi päinvastoin näyttämään, että hän usein paremmin hyödyttäisi asiata kun ei mainitse sosialismin nimeäkään. Hän oli siitä niin paljon puhunut — ja tietysti niin osaamattomasti, — että jo sitä sanaa lausuessaan tunsi kuinka kuulija sisässään sanoo: no kas niin, siinäkö sitä taas ollaan!

Olisiko siis todella niin, ettei hän voinut sivistyneeseenkään säätyyn vaikuttaa? Sitä ei hän tahtonut myöntää. Ainoa eroavaisuus hänen ja Reinhold Korpimaan ajatuksissa oli siinä, että Reinhold kokonaan tuomitsi sivistyneen säädyn ja puhui siitä hyvin halveksivasti. Mutta jos Helena olisi niin ajatellut, niin hänellä todellakaan ei olisi ollut tekemistä, sillä vielä vähemmin hän niiden toisten joukossa saattoi vaikuttaa. Reinhold sitäpaitsi ei osannut sivistyneessä ihmisessä erottaa toisistaan hänen mahti-asemaansa ja hänen sydäntään, sillä Reinhold oli aina vaan edellisen kanssa saanut olla vastakkain eikä sisäpuolisesti tuntenut ainoatakaan ihmistä Helenan piiristä.

Sitä paitsi ei Reinhold lainkaan osannut tehdä erotusta semmoisten sivistyneiden välillä, jotka olivat ikäänkuin perineet asemansa, ja semmoisten, jotka olivat alemmasta säädystä itse nousseet korkeampaan. Nämä jälkimäiset olivat todellakin useimmiten mahdottomia. Sitävastoin edelliset olivat mahdollisia samoin kuin Helena itse tiesi olleensa mahdollinen. Ja kaikki riippui siis vaan siitä, osasiko näille selittää asiata yhtä voimakkaasti ja vaikuttavasti kuin Helenalle oli tehty.

Vähitellen Helena rupesi myöskin ymmärtämään syyn miksi sosialismilla juuri hänen piirissään oli niin vähän menestystä. Upseerin oli nimittäin aivan ulkonaisistakin syistä mahdoton tulla sosialistiksi muuten kuin korkeintaan sanoissa. Sitä ei Helena ollut ensin tullut ajatelleeksikaan.

Sentähden ei heihin nähden aluksi ollutkaan pääasia, että he muka suosiolla puhuivat sosialismista. Pääasia oli, että he sisässään myönsivät oman asemansa hataruuden.

Vihdoin kävi niin, että Helena todella näki paraaksi lakata puhumasta koko sosialismista, koska se hänen taitamattoman esityksensä vuoksi antoi heille vaan aiheita muka perusteellisiin vastaväitteihin ja käänsi huomion pois pääkysymyksestä. Hän rupesi siis välttämään sosialismin nimeä. Hän oli tullut siihen päätökseen, että ennenkuin sosialismista puhuu, täytyy ensin valmistaa sille alaa. Täytyy saada horjahtamaan heidän käsityksensä elämästä ja erittäinkin siis sotia tuota upseeriuden suurta ihailua vastaan.

Niinkuin Helena kohta alusta antautui luonnolliselle ja toverilliselle kannalle heidän kanssaan, niin hän yhä jatkoikin. Muulla tavalla ei hän olisi osannutkaan heidän huomiotansa kiinnittää. Hän oli hyvin vapaa eikä noudattanut mitään säädettyjä seuratapoja. Saattoi, kun päähän pisti, ajaa issikassa kahden kesken jonkun upseerin kanssa, jopa tulla heidän luoksensa, kun oli jotain toimitettavaa. Ja tämä seikka Helenan tietämättä levitti hänen mainettaan.

Helenan "rakastumattomuus" muuttui aikaa myöten yhä suuremmaksi ja kiihoittavammaksi arvoitukseksi ei ainoastaan luutnanteille, vaan yhä laajemmille piireille. Mahdotonta oli sulattaa, että tuo kaunis nainen, joka tekee niin arveluttavia poikkeuksia nuoren neitosen siveellisyyttä takaavista säännöistä, olisi todellakin jokin valloittamaton linna. Jokainen vastaesitetty ajatteli: kunhan minä vaan pääsen häneen käsiksi, niin varmaan valloitan. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin hyvästä tutusta ja kehuen toivat esiin seikkoja, jotka tuttavuuden läheisyyttä muka osottivat. Tästä syystä tuli Helena nuorten miesten kesken usein valheidenkin alaiseksi.

Kokonaan ymmällä oli maailma siitä, miksi ei Helena huolinut semmoisesta kosijasta kuin luutnantti T. oli, joka oli kaunis, mainiosti kasvatettu, yleisesti tunnettu viisaudestaan ja kirjallisesta sivistyksestään, — ja päälliseksi ensikertaa näytti todellista aikomusta rakastua ja kihlautua sekä rakentaa avioliitto, jota hänen aina ennen tiettiin halveksineen.

Ei Helena myöskään mitään välittänyt komeasta luutnantti Degeristä, vaikka kaikki pitivät, että he olivat kuin luodut toisilleen.

Enin kaikista hänen ympärillään pyörivistä luutnanteista hän piti luutnantti R:stä ja luutnantti B:stä, jotka ihmisien mielestä olisivat viimeisinä voineet kysymykseen tulla. Eivät he tosin sosialismista mitään tienneet, mutta tietämättänsä olivat he hänen mielestään enin mahdolliset siihen.

Erityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.

Heidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti. Rekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita herransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät uskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön mies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet, tuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että luutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli saattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti asian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena itseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.