XII.
Maaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori kuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa sekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.
Kuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan puoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään viekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi toisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle hollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu kauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin vastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.
Kirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan, päätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun rohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut pitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan käytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin Wreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan huomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla kuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät. Molempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan, mielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja utelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.
Kun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta herra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti Överstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja sanoi korkealla äänellä: "Sallikaa, armollinen herra kuningas, että käytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne itsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän asian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään sotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää taisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä ennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun yksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun viimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä maatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään yhtään elossa, niinkun toivon…"
"Översti De la Chapelle!" keskeytti hänen kuningas, ylevän sankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa kasvoissaan: "Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän vihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan. Kunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja niihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon koettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin teille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli kuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti menettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko oli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset kuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle keinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis sydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on sammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja oleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja päällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille tämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi Nyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä asiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua sinne."
Uljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: "Luuloni on, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa ujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule menestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison loistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi vaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa…"
"Vai niin?" keskeytti kuningas: "niinkö luulette? Minulla on niin täysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille levon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa käsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on päätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen tähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni jouluna."
Levottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin liljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä oli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai oliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan katsannossa.
Överstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän viereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi lukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin edestä.
Sillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä malttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa hellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena vilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt jotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä häneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän äkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli merkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui morsianpiiaksi.
Kuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin kallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen päälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan pienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti morsiamen.
Kirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä kysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä, vastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi polvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut itkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.
Kuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen seuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan hovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta villakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen läpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun liehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.
Morsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat menivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian — ja kenties kuningas — havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman merkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin sormella huulillensa.
Markareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: "Olivatpa äkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei muistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä."
XIII.
Pari kivenheittoa pappilan kartanosta oli pienoinen pirtti, jota kirkkoherran vaimo käytti humalan ja suomyrtin kuivaukseen sekä oluen panoon. Tässä muutoin autiossa vähäisessä töllissä oli kuitenkin nyt oivallinen takkavalkea loppuun palanut, niin että heleänpunainen hiilos liekutti puolinaista valoa nokiville seinille. Vanha kirkkoherra ja hänen vaimonsa lepäsivät olilla, sittekun vaimo kiireesti oli valmistanut kaikki Heleenan lähdöksi. Toinen, karhunnahalla peitetty, olkikupo oli ai'ottu Heleenalle vuoteeksi.
Korkealla kynnyksellä, ainoalla istuimella, mikä siellä oli, istui illan toimista väsynyt Översti, ja hänen polvellaan itkevä morsian: "Rakas ystäväni!" kuiski soturi: "Olen tänään juhlallisesti saanut elämäni ihanimman osan, mutta minä temmataan pikaa pois onnestani, niin etten ennätä sanoa sinulle, mitä tahtoisin sinulle uskoa! Minulla on paljon sydämelläni, minkä tarvitsisit tietää, mutta säästän ne siksi, kunnes puolisonasi tulen sinua kotiin noutamaan. Olen iloinen tietäessäni sinun olevan etäällä vaaroista, siksikun ennätän järjestää taloutemme. Nuku makeasti, nuori morsiameni! Tiedän puhtaan sydämesi rakkaudella minua ajatlelevan."
Miehevä käsivartensa syleili ja hiljaa likisti jaloa rintaa vasten tätä armasta olentoa, jonka lämpöiset huulet kohtasivat hänen huuliaan, ja jonka kiihkoiset tunteet vilkkaasti kuvastuivat hänen hempeihin, suloisiksi kyyneliksi sulaviin silmäyksiin, noihin kainosti tuttavallisiin liikennöihin, jotka puhdas rakkaus käsittää ja joihin se vastaa hellemmällä kaunopuheliaisuudella, kun mikä millään kielellä maailmassa on.
"Minun täytyy mennä, lemmittyiseni!" kuiski viipyvä soturi jälleen: "Ah! huomenna ainoastaan yksi jäähyväissuukkonen! Tänä iltana on tämä viimeinen. Minun täytyy kiirehtiä, ennenkun kuningas kaipaa minua! Nuku makeasti uskollinen morsiameni!"
Kieltäytyvällä mielikarvaudella nousi hän ylös, hempeä kaipaus vavahti hänen äänessään, hänen kerran vielä kuiskaistessa: "nuku makeasti!"
Käärittyään oman kaapunsa morsiamensa ympärille, jätti hän hänen yksinään ja riensi kartanoon, jossa hänen tuli maata entisessä huoneessaan, suuressa tuvassa, yhdessä kuninkaan muiden upseerien kanssa.
Kartanon vaiheilla seisoi muutamia kuninkaan miehiä vahtina, sekä ulkopuolella varsinaista asuinhuonetta, että erästä vähäistä Saara-muorin raivaamaa ruokakamaria, jossa Hollantilainen ja hänen tyttärensä makasivat; mutta pienen pirtin luokse, joka sisälsi hänen sydämensä simpukan, lähetti Översti yhden ratsumiehistään vartijaksi. Tarkastettuaan kaikki vahdit ja huomattuaan niiden olevan järjestyksessä, astui hän tupaan.
Kuningas oli jo mennyt levolle sisempään kamariin, jossa hänen kolmella kamaripalvelijallaan oli vuoteensa lattialla. Översti heittäysi äänetönnä sotasänkyynsä, silmänräpäyksen ajan katseltuaan muita upseeria, jotka uinailivat vuoteillaan lattialla, kaikki täydessä puvussa, miekat vierellä, niinkun vielä olisivat olleet niin lähellä sodan näyttämöä, ettei käynyt sen tapoja poisheittäminen.
Oli jo puoliyö ja kuutamo lakkasi, niin että aina synkemmät varjot peittivät uinailevia soturia. Nyt aukesi ovi hiljaa kuninkaan huoneesta. Översti De la Chapelle, jota kuohuiset tunteet vielä pitivät valveilla, nousi puoleksi istualleen vuoteellaan, mutta paneusi taas makaamaan, nähtyään oven avaajan vaan olevan yhden kuninkaan hovipalvelijoista, joka ihan ääneti ja keveästi hiipi tuvan läpi, musta villakoira muassa.
XIII.
Kuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä matkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja kiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi pienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.
Hän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne vahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan väestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs kuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.
Överstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire. Avatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa matkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan kirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä hänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt Överstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys, lennähti hänen sydämensä läpi.
Hän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään vienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla juurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat. Suuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.
Äänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka nyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun lämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti Heleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin silmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista silmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi itsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.
Nyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen kimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja hänen huulensa lähenivät Överstin huulia.
Samalla kuului torven rätinä kartanolta.
"Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!" sanoi Översti, kiihkeämmin syleillen Heleenaa. "Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi, armaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!"
Heleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi polvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli vanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti tällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan komentavaltakin aatelineidiltä.
Heleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin. Pitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan helleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi rintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun yksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia tunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset jo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille istumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa, valmiina lähtemään hänkin.
Kuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan. Omituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi kätensä Överstille. "Minulla on kiire, De la Chapelle!" sanoi hän. "Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta äkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä jouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut Nyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini, varjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta. Yksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti Markareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun urhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka muuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!"
Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle. Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys. Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin vieraalta, niin kalpealta.
Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"
Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen jäähyväissuukkosensa.
XV.
Vilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit kuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen Tukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti taas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.
Torvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli saapunut.
Kuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta herttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt portaille esikoistaan tervehtimään.
Kuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä kättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä kukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan. Kuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen hyväilyksensä.
Sittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat hänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne jäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin katselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen, jonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi häntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.
Tarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset silmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. "Astukaamme sisälle", sanoi hän: "täällä ulkona on kylmä."
"Heikki!" käski kuningas: "Joudu viemään sisälle De la Chapellen rouvaa." Samassa ojensi hän käsivartensa äidilleen ja talutti häntä sisälle, hiljaa puhellen hänen kanssaan.
Kuninkaan seuralaisten joukosta riensi nyt eräs hovipalvelija, joka oli ratsastanut Heleenan vierellä, nostamaan tätä hevosen selästä ja saattamaan portaita ylös, missä pari neitiä odotti Heleenaa kohteliaasti häntä vastaan ottaakseen ja kuningattaren huoneesen saattaakseen. Hovipalvelija, jättäessään Heleenan näille uusille saattelijoille, likisti hiljaa hänen kättään, ja Heleena vastasi, vähän vapisten, tähän äänettömään jäähyvästiin.
Heti hänen kadottuaan riensi eräs nuori upseeri esille, ojentamaan kättä hovipalvelijalle. Tämä kuiskaisi: "Minulla on kuninkaan käsky jäädä tänne. Saan asua luonasi?"
"Terve tultuasi!" sanoi upseeri. "Mutta Heikki kulta…" Hovipalvelija laski sormensa suulleen, ja riensi taas toimiinsa kuninkaan jatkettavan matkustuksen suhteen. Upseeri meni hänen muassaan.
XVI.
Oli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti härmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä paloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan leskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi vuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä vieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa keskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena Wrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista. "Kyllä jo välttää", sanoi Kuningatar. "Menkää levolle, lapset. Ajattele Herraasi ja miestäsi Heleena — ja sinä, Ebba, ole — — — ajattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä, lapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta siihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon sinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi menemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä toinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen kynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä; tarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista mitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa makeasti!" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät, iloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille, joita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi korkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua seisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku semmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi hänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien tapaan.
Kun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti Ebban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi kahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.
Molemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän hämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton kohtaus ollut heitä hätäyttänyt.
Nyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään Ebba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi, herttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison päällä. "Malta mielesi, Heleena!" kuiski hän: "hän se on!" Hän talutti vapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä. Kun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu hänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun loistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat kalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen. Mutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti Heleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis paennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti liikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.
Vieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen hansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi hänen sormissaan — toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, — ja hän ojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.
Mutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen kertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.
Levottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään takaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä vasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen kalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa läpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.
"Isäni puoliso!" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: "oi äitini!"
Viisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas, ikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän kävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi taas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä, eroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran katsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin oven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi portaille, missä nuori De la Chapelle vieläkin seisoi, kirkkaasen, koleaan kuutamoon katsoa tuijottaen.
XVII.
Eräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin kirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa muutoin pitivät linnan kirkossa.
Hovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka vartta naiset astuivat — jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei totta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut — oli jäätynyt, ja sen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia luistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.
Leskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän tahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla, tunsivatko hänen neitinsäkin heitä.
Luoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan uhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin puoleen, sanoen: "Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa vaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai kuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la Chapelle?"
Heleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet tuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat, luontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista varttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut virkkaa yhtään sanaa.
Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi Herran huoneesen."
"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."
"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija, Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"
Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.
Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa oli.
Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan, että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.
Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa. Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori, huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin edessä.
Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.
Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.
Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa maailmaan.
Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä ystäviin.
Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan, omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.
Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden sinkoilevia säkeniä.
Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.
Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se, joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin tunsi.
Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä, jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.
Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi sopusoinnuksi.
XVIII.
Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi. Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.
Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä valkoisemmaksi.
Soittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä, sekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia pohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu, syvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin suloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi juhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin toistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen toistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan, milloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen niinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.
Eräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan. Heleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla arvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari palvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut mitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan hekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin suuresti.
Heleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa pois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä lumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja sydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina alemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi käärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.
Sitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät poskiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä sydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä kainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän, puolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä liehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille, että kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso ilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti sen kukoistusjuhlaa.
Surullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa temmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen huvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan, nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä, onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla, lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.
Tämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten, jotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä kirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä jollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot, jotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren De la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka teki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän ja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko se haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea kuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.
Kalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti hänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa sapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka hämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen ajaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.
Silloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin säälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat niin musertavan karvaat: "Teillä on kipua, — äitini!"
Heleena olisi toivonut — oi kuinka kernaasti — että hänen kuolon enkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.
Koko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen surullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä kauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt hänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.
Nuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen sydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään ei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa mielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen huulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen kulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän jatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen päällensä katsomaan.
Yleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen olennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen katsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä yleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti nuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen. Nuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena hiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä hetken houreet kalvehtuivat.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa ponnistusta, — ja kuitenkin hän punastui — "Puolisoni poika! onnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta kevytmielisyydestänne!"
Heleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän katseli häntä kysyvin silmin.
"Heikki on sanova sinulle enemmän!" jatkoi Heleena, tahtoen eritä hänestä.
Mutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: "Oi
Jumalani!" huusi hän: "mitä tarkoitatte, — — — äitini?"
"Kuningatar tulee!" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten nuorukaisesta.
Kahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja hänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki häneen silmänsä.
"Tanssi saa kohta taas alkaa!" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti katsellen. "Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni; mutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja rangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki! kutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin aamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin sunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän pyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani; niin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!"
Komea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja lausui korkealla äänellä: "Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä kaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki Kaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla tähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta erkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina, pois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä."
Marsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.
Kaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen, ja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.
De la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja epätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos ovesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan kuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä kumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.
Kuningatar otti taas sanellakseen: "Kas niin, lapset! Kaikki on taas hyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo keveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas iloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille, lapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan noita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni! No niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!"
Hämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.
"Hiljaa!" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. "Mitä tämä on? Te uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun puhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos ovesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No niin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille, lapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä vähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat kanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja tanssikaa, sanon minä!"
Soittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta kuningatarta.
"Niin, niin!" pitkitti kuningatar: "Ottakaa tästä esimerkkiä ja varoitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy! Sitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy keveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä."
Hän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat, jotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä iloisia.
XIX.
Joulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa neuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat liinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli itse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen heitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset tavallisesti — söivät suuhunsa.
Nuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara kuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili pilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan kaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la Chapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista, sillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä joulua Nyköpingissä.
Kuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui sisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen hämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit loivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa kokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin sanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.
Huolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt piikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka hänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat valmiita seuraamaan häntä kaupungille.
Yksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen, ja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden vaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut välttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle, nojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.
Hänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena, astui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä osanottavaisuudella. "Etkö tahdokaan luottaa minuun?" kysyi hän hellästi: "Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö olekaan sitä ansainnut?"
Heleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä kyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: "Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano minulle, sinä — kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on että se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy kiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi! Työläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa."
Hän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli, ja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia kaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne sitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.
Kiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle etäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean näköiseen huoneesen.
Heleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa, erääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi. Kamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti hän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja astui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun puettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota eriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja savua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä yhä kiihtyi.
Hollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa tätä kaunista naista ja sanoi: "Jos oikein näen, niin olette kaunis matkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani. Mikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?"
Heleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella kohteliaisuudella: "Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja herttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne kääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen siis kääntyä hänen isänsä puoleen."
"Terve tultuanne!" sanoi kauppias; "Mutta millä voin auttaa teitä?"
"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?" keskeytti Heleena.
"Ah, Markareetani on Liivinmaalla," vastasi kauppias, katsellen
Heleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. "Tottapa hän
kumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla.
Voisiko hän mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?"
"Ah!" sanoi Heleena huo'aten: "Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau, erään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on minun toimitettava. Tarvitsen rahaa."
"Oi, oi, nuori rouva!" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja piipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: "Sepä on vaikea ja tukala asia. Eikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se on kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa, sillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin."
"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa," sanoi Heleena: "ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan tahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua pulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa, enemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?"
Hollantilainen kohoutti olkapäitään. "Se on minulle mahdotonta", sanoi hän. "Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin pulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa lainaksi."
"Annanhan minä mielelläni teille pantin", huudahti Heleena hätäisesti, "jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä taidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne."
"Siinäpä temppu onkin", sanoi Hollantilainen. "Miesten on hyvin harvoin tapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori, kaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne. Annas kuulla ehdotuksenne."
"Ehdotukseniko?" keskeytti Heleena. "Teidän, herra Aprami, on asia tehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa, missä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä sijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan."
"Hm!" sanoi Hollantilainen. "Markareetani ei joudukaan semmoiseen tilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on neuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen."
"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen johdosta", sanoi Heleena innokkaasti. "Mutta katsokaapa, herra Aprami, eivätkö nämä maksa suuria summia?"
Heleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen jok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei huomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi tutkimisensa.
Jo viimein puhkesi Heleena sanomaan: "Sanokaa minulle, herra Aprami kulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille kaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?"
"Vai niin, vai niin!" sanoi Hollantilainen lukiessaan: "kolme — neljä — kas niin — viisi, annas olla — neljä siihen — tekee yhdeksän. — Se olisi ylen paljon — kasvu siihen vielä. — Tuleepa siihenkin kuinka pitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la Chapelle?"
"Sitä en nyt tiedä", vastasi Heleena: "Mieheni saa pitää siitä huolen, kun tulee."
"Vai niin?" sanoi Hollantilainen myhäillen: "Hänkin saa tietää tämän asian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta yhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista kivistä."
"Enemmän, enemmän, herra Aprami!" huudahti Heleena innostuneena.
"Kenties kolme sataa!" sanoi kauppias. "Mutta enempää ei minulla ole."
"Ei se riitä!" vastasi Heleena. "Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä kivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan verrattoman kalliita."
"Verrattoman kalliit", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; "ei mitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole maailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen."
"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!" sanoi taas Heleena.
"Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!"
"Enempääkö?" sanoi kauppias: "No, kuinka paljon enemmän siis?"
"Tuhat ja vielä enemmän!" huudahti Heleena.
"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!" sanoi Hollantilainen arvelevaisesti.
"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!"
"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!"
"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!" sanoi
Heleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.
"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!" sanoi kauppias vihdoin viimein. "Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista kultarahaa! — niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?"
Hän alkoi laskea hätäisesti, — olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi olennoksi maan päällä — seurasivat hänen silmänsä kauppiaan laskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden, ennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.
XX.
Eräässä kamarissa, josta oli näkyala joen poikki, Nyköpingin rannalle, käyskenteli nuori De la Chapelle edes takaisin lattialla, kannel kädessä, otellen tuontuostakin tuimia, katkonaisia sointuja soittimestaan. Hän näytti koettavan sävelien taikavoimalla vallata muutamia myrskyileviä tunteitaan sekä yhdistää ja levoittaa niitä. Mutta että se oli turhaa työtä, sen ilmaisivat hänen silmänsä, jotka, vaikka syvälle hänen kalpeihin kasvoihinsa painuneet, säkeilivät kuin tulivuoren liekit lumilakealla. Kamala epätoivo asui rypistyneillä kulmilla, mutta tuon muutoin kauniin suun ympärillä väikkyi pilkallinen hymy, hirmuinen iva.
Hän viskasi pikaisesti kantelen kädestään ja katseli ympäri huonetta, ikäänkun etsien jotakin. Havaitsipa oven olevan raollaan, ja sen ulkopuolella naisihmisen seisovan, joka häntä katseli. Hän tunsi heti Heleenan, jonka nähtyään hän pani kätensä kasvoinsa eteen.
Nyt astui Heleena kamariin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja uskaliaisuutta, joka ihmeellisesti jalostutti hänen muutoin niin hentoa varttansa. Hän lähestyi epätoivoon vaipunutta nuorukaista surullisella hellyydellä ja katseli häntä kauan äänettömänä. Oli niinkun Heleenan silmäys olisi tenhonnut koko nuoren miehen olennon. Nuorukainen alkoi hiljaa vapista, kätensä vaipuivat verkalleen hänen kasvoiltaan ja näpistyivät ristiin, jonka ohessa hänen surumielinen silmäyksensä kainosti kohosi lattiasta ja rukoilevasti kiintyi Heleenaan. Entinen hurja iva oli kadonnut hänen kasvoistaan, ja ainoastaan kalman kalpea mielihaikeus kuvastui niihin.
"Kaaprieli!" sanoi hän hiljaa: "Minä surkuttelen sinua kaikesta
sydämestäni. Mutta Luoja ohjaa kaikki paremmin kun me ymmärrämme.
Jumalan tahto on, että meidän pitää erota. Matkusta Ranskanmaalle!
Jospa tulisit niin onnelliseksi, kun minä ja isäsi toivotamme!"
Heleena ojensi hänelle kalliin rahakukkaron: "Minä tiedän ja toivon, että olet Ranskanmaalla saavuttava kunniaa ja onnellisuutta. Olen rukoileva Jumalaa, että se onni olisi niin tyydyttäväinen sydämellesi, että siitä saisit runsaan korvauksen niistä vastuksista ja suruista, joita täällä olet kärsinyt. Ota jäähyvästini ja siunaukseni. Sydämmestäni tahdon tervehtää isääsi. Tottapa kerta kirjoitat hänelle!" Nuorukainen katseli Heleenaa hämmästyneenä. "Täytyykö minun siis matkustaa?" kysyi hän. "Eikö kuningas voi auttaa näin vähäpätöistä asiaa? Onko mahdollista, että niin vähäinen asia, varomattomuuteni sunnuntai-aamuna, on karkoittava minun hovista, valtakunnasta, — sen näkyvistä, joka on minulle enempi, kun kuningas ja isänmaa — äidistäni!" Lisätessään nämä viimeiset sanat väikähti taas katkera mielen-ilmaus hänen huulillaan.
Heleena punastui: "Tottapa lienee parasta niinkun on. Älä yritäkään kääntämään kuningasta äitiään vastaan. Et tiedä, Kaaprieli, kuinka karvasta on äidille nähdä poikansa tottelemattomuutta."
"Poikansa?" keskeytti nuorukainen: "Armollinen äitini, anna minulle anteeksi!" hän kumarsi ylpeästi ja harmistuneesti.
"Anna anteeksi sinulle!" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen närkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: "Lähde pian, Kaaprieli, lähde onnellisesti." Heleena siirtyi takapetin, mutta seisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi liikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: "jää hyvästi!"
Äkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. "Pitääkö minun lähteä?" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.
"Jää hyvästi!" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään käsiään takaisin.
Mutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti rintaansa vasten. "Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei! Minä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan päällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni antanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa minun jäädä tänne!
"Et saa jäädä, Kaaprieli," sanoi Heleena: "itsesi tähden en salli sitä. Hyvästi! — kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että — — muserrat sydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!"
"Oi Jumala!" huokasi nuorukainen: "hukassa olen! En kestä tätä. Mitä pahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista minun — oma äitini?"
"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?" kysyi Heleena, vaivoin kokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen suhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. "Etkö tunne, että kotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja soturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen enemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen sinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian kun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia kertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin tuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi."
Polvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä hellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi taistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu ruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden henkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa ylitse. "Ei Heleena!" sanoi hän. "En voi lähteä. Tiedän kuolevani mielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!"
Heleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari askelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä, että nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä silmiin. "Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele minua, — taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta meidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä rukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!"
Heleena tahtoi langeta polvilleen, mutta nuorukainen kavahti ylös salaman nopeudella, tarttui häntä vyötäisistä kiini ja likisti häntä sydäntään vasten. "Älä rukoile minua!" huudahti hän. "Älä polvistu eteeni. Jos epätoivoni jälleen heräjää, niin se vaan tekee mieleni yhä katkerammaksi."
Heleena kiskaisi itsensä irti ja väänteli epätoivoisena käsiään.
"Oi Jumala!" huudahti hän: "Eikö kukaan tahdo armahtaa minua ja antaa minulle kuolemata!" Mutta äkkiä tapasi nuorukaista ikäänkun parempi tunne. Jalompi henki kävi hänen läpitsensä. Hän katseli Heleenan epätoivoa syvimmän heltymyksen silmäyksellä ja lähestyi häntä nöyrällä ja rukoilevalla liikennöllä. "Antakaa minulle anteeksi, Heleena!" huokasi hän: "Te olette jalompi kun minä! Te olette vahvempi kun minun sydämeni on! Äitini! Menköön, minä tottelen teitä! Jääkää hyvästi!"
Heleenan kasvoissa näkyi nyt kirkastuneen mielikarvauden ilmaus, mielikarvauden semmoisen, joka samalla sisältää erinomaista iloa. Hän oli kun alttiiksi antavaisuuden enkeli. "Kiitän sinua, Kaaprieli", sanoi hän ja ojensi hänelle vapaaehtoisesti ja ystävällisesti kätensä. "Jää hyvästi! Oi, jospa saavuttaisit onnen, niin ihanan, kun sydämeni sinulle suo!"
"Onnen?" matki nuorukainen, ja hirmuinen ivanauru rumensi taas hänen jalot kasvonsa: "Onnen? Pois sysätty, karkoitettu, hyljätty kun rikollinen, kun katala pahantekijä? Ja yhtäkaikki sanotte, että olen onnen saavuttava! On onni minullekin, — ja se — se on i'äti hukassa!"
"Kaaprieli!" sanoi Heleena ylevällä vakaisuudella: "Nyt ei puhunutkaan jalo sydämesi. Oi, mutta älä anna paremman tuntosi tulla voitetuksi. Olet luvannut lähteä, mutta lähdekin sillä jalomielisellä päätöksellä, että olet suruasi suurempi ja parempi. Sen voi mies tehdä."
Nuorukainen loi silmänsä alas, mutta nosti ne taas hurjan epätoivoisena ylös. "Miksi näyttäisin itseäni väkevämmäksi ja paremmaksi kun olen", sanoi hän: "Enkö ole ilmankin onneton, lisäämättä suruani koettamalla sitä salata. Eikö epätoivoni saisi edes valittamalla helpotusta etsiä."
Heleena punastui, mutta äkisti taas rohkaisi hän mielensä. "Älä puhu, älä sano niin, Kaaprieli!" rukoili hän. "Yksi ainoa sana suustasi voisi minun kuolettaa! Mutta erotkaamme nyt. Voi hyvin, jää hyvästi i'äti."
Heleena mieli rientämään pois, sillä kamala pelko valtasi hänen sydämensä, että nuorukaisen hurjuus esiintyisi tunteina ja sanoina, jotka hän tahtoi i'äti kätketyiksi salaisen aavistuksen pimeyteen, jonkunlaisen epätietoisuuden varjoon. Mutta nuorukainen pidätti häntä vielä.
"Antakaa minulle anteeksi, ennenkun erkanemme!" huokasi hän: "Antakaa minulle joku sana lohdutukseksi, suosionne merkiksi, joka seuratkoon minua vieraalle maalle, kuolemaan asti! Heleena, armas äitini — koska minun siksi on teitä sanominen, — kultanne ei minua iloita. Se haihtuu niin pian! — Mutta voitteko antaa sydämelleni aarteen, joka tekee minun äärettömän onnellisemmaksi. Heleena, minä pyydän teitä pyhittämään huuleni suukkosella. Sitte ne eivät milloinkaan enään tule naisen suuhun koskemaan."
Hämmästynyt Heleena peräytyi. Hänen urhomielisestä käytöksestään tuli kerrassa loppu. Hän punastui ja kalpeni, ja hellän äidin sijassa seisoi nyt viisitoistavuotias tyttö syvästi mielenkuihuisen nuorukaisen edessä.
"Kiellätkö minulta tämän viimeisenkin rukouksen?" kysyi nuorukainen hellästi. "Voitko kieltää sitä, Heleena? Käyneehän äidin poikaansa suuteleminen jäähyvästihetkellä!"
Heleena kalvettui taas siitä katkerasta mielen-ilmauksesta, mikä esiintyi noissa sanoissa. Vapisten ja peljäten että uudelleen kiihdyttäisi nuorukaisen hurjuutta, käänsi hän kasvonsa hänen kasvoinsa puoleen ja suuteli häntä kaksi kertaa.
Molemmat olivat sitte niin ääneti, niin täynnä hiljaista, ehkä äänetöntä mielihaikeutta. He katselivat toisiaan muutamia silmänräpäyksiä, ja erkanivat sitte sanaakaan virkkamatta.
Heleenan avatessa ovea tuli hovipalvelija Heikki. Tämä loi utelevan silmäyksen Heleenaan ja De la Chapelleen, havaitsi rahakukkaron, jonka Heleena oli pannut pöydälle, ja nyökäytti päätään tyytyväisesti. Sitte tarjosi hän Heleenalle käsivartensa ja saatteli häntä lähelle hovilinnaa.
Erotessaan Heleenasta loi hän tuikean silmäyksen tuimaan palvelijaan, joka oli heitä seurannut kappaleen matkan päässä. Sen tähden hän vaan likisti Heleenan kättä hyvästellessään.