IX.
Takaisin-tulo.
Kun he muutamia viikkoja jälestäpäin paraikaa istuivat atriumissa, nousi yhtäkkiä outo hälinä ulkona. Kuului ripeä hevoskavioin kopina ja palveliain huuto. Helena vaaleni; hän kavahti seisaalleen ja astua horjui ovea kohden, ikäänkuin unissa käviä, muutamia sekavia sanoja lausuen. Cineas syöksähti hänen ohitsensa ja riensi ulos, mutta kohtasi Roman upseerin pukuisen miehen, joka juoksi sisään ja sanaakaan sanomatta syleili Helenaa. Hän likisti tätä sydäntänsä vastaan, niinkuin hän ei koskaan tahtoisi laskea häntä käsistään.
Ei sanaakaan lausuttu. Kaikki seisoivat äänettöminä. Sulpicia katseli kiinteästi vasta-tullutta ja koko hänen kehuttu mielenlujuutensa heti katosi. Isoja kyyneliä vieri hänen poskillensa ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän ihastuneena ylöspäin. Helena ei muuta kuin itkeä nyyhkytti ja nojausi häneen, jota hän niin hartaasti rakasti. Viimein hänen puolisonsa vienosti irroitti itsensä hänestä ja sepäili hellästi kunnian-arvoista äitiänsä. Sitten katseli hän ympärillensä, silmin poikaansa etsien.
"Missä Markus on?" virkkoi hän ja tämä oli ensimäinen sana, jonka hän lausui.
"Tuolla", sanoi Helena, kädellään osottaen sitä paikkaa, jossa Markus seisoi.
Pikkuinen poika seisoi huoneen toisessa päässä, kasvot vaaleina ja samalla haavaa kummallisella tavalla ilmaisten sekä iloa että vieraksumista. Kyynelet kimalsivat hänen isoissa, henkevissä silmissään, jotka hän oli luonut isäänsä.
"Minun lemmittyni!" huudahti hänen isänsä ja, ottaen hänen syliinsä, hän herkeämättä suuteli häntä. Markus kietousi kiinni isäänsä, kätki tuokioksi päänsä hänen olkapäätänsä vastaan, katseli taas pitkäänsä häntä ja halasi häntä ehtimiseen, kiertäen kätensä hänen kaulansa ympärille. Poika sylissä meni Labeo sitten tervehtimään Cineasta, joka juuri ikään oli tullut sisälle. Heidän tervehdyksensä todisti heidän sydämellistä rakkauttansa.
Kaikki oli iloa. Itsekullekin lausui Labeo jonkun ystävällisen sanan. Hän käski panna toimeen kolmipäiväisen juhlan uhreinensa ja tuli sitten sisään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita jokainen oli kärkäs tekemään.
Hän oli hyvin pitkä; hänellä oli jalon komea pää, jossa Romalaisen kasvonjuonteet vahvasti esiytyivät. Hänen vartalonsa oli sangen kookas — vaikkei tavattoman suuri; ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat, että hän oli tottunut käskemään. Hän ei ollut älyn puolesta yhtä terävä kuin Cineas, mutta hän oli voimakkaampi taikka ainakin näytti siltä. Hän oli Romalaisen perikuva — vankka, lujatuumainen, malttavainen — sovelias edustamaan sitä kansaa, joka oli maailman valloittanut.
Kuitenkin asui tässä vankassa miehessä — tässä Romalaisessa — niin syvä rakkaus, ettei sitä hevin voi kuvailla. Koko hänen sydämensä näytti hiukeevan puolison ja lapsen kaipaukseen. Hän ei laskenut Markoa sylistään, hän piti häntä siinä, kun hän istui, ja kanneskeli häntä, kun hän käveli. Markus puolestaan osotti isälleen yhtä syvää rakkautta. Hän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää pyydä. Helena istui Labeon toisella puolella, pitäen kiinni hänen kädestään ja likistäen sitä sydäntänsä vastaan; sillä välin kuin Sulpicia juhlallisena istui toisella, vaikkei hän vielä ollut saanut tunteitaan kokonaan asettumaan, vaan usein varkain katseli häntä, niinkuin ainoastaan äiti jumaloittua poikaansa katselee, nuot tavallisesti tylyt kasvot lempeämmiksi lientyneinä.
Labeolla oli paljon kertomista. Hän oli pilvistä ja pimeästä päässyt kodin valoon; hän oli tullut ikäänkuin tuonelasta; ja tämän mustan ajan tapauksia halasivat kaikki kuulla.
Hän kertoi armeijansa matkasta Monaan, druidein linnain hävittämisestä ja kuinka he kaikki luottivat siihen, että koko maa oli kukistettu. Hän jutteli siitä hämmästyksestä ja kauhusta, jotka täyttivät kaikkein mielen, kun he saivat tiedon Britannialaisten kapinasta ja siitä kiivaasta koston himosta, joka sotureissa syttyi.
"Vaikka pakolaiset liioittelivat näitä tapauksia, ei kenkään meistä kuitenkaan silmänräpäystäkään epäillyt, että saattaisimme kaikki jälleen laidallensa ja vihollisen rankaisisimme. Samaa päätä astuimme takaisin saaren poikki Londoniin, tavaten ainoastaan muutamia hajallisia barbarilaisparvia. Täällä aikoi Suetonius ensiksi koota meidän eri linnoituksiin sijoitetut soturimme; mutta me kuulimme, että äärettömän suuri britannialainen armeija oli tulossa. Suetonius oli päättänyt voittaa ratkaisevan voiton ja sentähden vetäytyi hän takaisin, kunnes hän saisi lisäväkeä armeijaansa. Me heitimme kaupungin, mutta annoimme kaikkein asukasten, jotka tahtoivat, tulla mukaamme. Britannialaiset seurasivat meitä, kun peräydyimme. Vihdoin olivat kaikki eri joukkomme yhtyneet ja sotureimme lukumäärä nousi kymmeneen tuhanteen mieheen. Silloin päätti Suetonius taistella."
"Hän valitsi metsien keskellä olevan paikan, jolla oli kaita aukko ja synkkä salo takana. Iso lakea oli tämän edessä. Täällä Britannialaiset tapasivat meidän ja varustivat itsensä ryntäykseen. He toivat esiin lukemattomia joukkoja ja olivat niin varmat voitosta, että he asettivat vaimonsa ja lapsensa vaunuihin aivan lähelle tappelutannerta, että nämät saisivat katsella miestensä urhoollisuutta. Tämä on yleinen tapa näillä Pohjan barbareilla; sillä heidän vaimonsa rohkaisevat heidän mieltänsä huudoillansa."
"Boadicea ajoi vaunuillaan ympäri heidän joukossaan, kaksi tytärtä muassaan, kertoen sotajoukoilleen kärsimäänsä moninaista vääryyttä ja kehoittaen heitä kostoon. Hurjina sohrivat Britannialaiset, rajusti tanssien ja hypiskellen. Me olimme kaikki innoissamme, mutta levollisina, siitä me tiesimme, kuinka tämä päättyisi."
"Viimein astuivat Britannialaiset eteenpäin, kaikki yhdessä, kauheasti riekuen ja sinkauttaen nuoliansa meitä kohden. Tuosta kaidasta aukosta he töyväsivät päällemme ja joutuivat pian oman kiivautensa kautta epäjärjestykseen. Tämän havaittuansa Suetonius asetti meidän vaajan-kaltaiseen kolmioon ja järjesti meidän hyökkäykseen. Me kävimme tuon julman joukon kimppuun vastustamattomalla vimmalla. Kaikki taantui meidän tiveäin raskas-aseisten legioneimme edestä. Kevyt-aseiset soturit seurasivat. Ratsuväki lentää leimahti vihollisten keskelle, kaataen kaikki. Britannialaiset, jotka koko ajan olivat olleet sekasorrossa, sullottiin nyt taajalta kokoon ja joutuivat hirmuiseen hämminkiin. Lopulta he kääntyivät ja pakenivat. Mutta kun pakeniat ehtivät lakean äärelle, he eivät päässeet edemmäksi. Tähän oli rivitetty vaunuja pitkä jono ja niillä seisoivat heidän vaimonsa lapsinensa, ikäänkuin yhtä monta Bakchantinnaa, huutaen, parkuen, rukoillen, viitaten heitä kääntymään takaisin, rintoihinsa lyöden, hiuksiaan repien ja kirouksilla nimitellen miehiänsä pelkureiksi. Britannialaiset koettivat sijoittua järjestykseen, mutta se oli mahdotonta. Tuhannet pitivät paikkansa, viimeisiin asti tuimasti tapellen. Itse vaimotkin ottivat osaa taisteloon, vaunujen vehmaroilla huimien. Mutta viimeistä lukua tämä ei ollutkaan mikään tappelu; se oli teurastus. — Näitten vaunujen luona me tarpeeksi kostimme Camaldunumin, Londonin ja Verulamin puolesta. Miehet, vaimot ja lapset saivat loppunsa, vieläpä karjatkin pantiin samaa tietä menemään. Kahdeksankymmentä tuhatta henkeä surmattiin ja muu armeija syöstiin kaikille ilmoille hajalliseksi, pelon-alaiseksi pakolais-joukoksi. Meitä ei kuitenkaan koko taistelossa menehtynyt kuin neljä sataa miestä."
"Ja kuinka Boadicean kävi?"
"Hän koetti järjestää sotureitansa, vaan havaitsi, että kaikki oli hukassa. Silloin luopui hän sotatanterelta ja myrkytti itsensä. Hänen ruumiinsa löydettiin jälestäpäin. Ei ole koskaan hirmuisempaa kostoa ollut, eikä täydellisempää voittoa."
"Voiton perästä Suetonius valitsi minun viemään laakerilla seppelöidyt kirjeensä Caesarille. Minä olen ensimäinen, joka tuon nämät riemusanomat tänne. Viime yönä minä saavuin tänne ja minun tuli käydä Caesarin puheilla."
"Kun minä laskettiin hänen eteensä, oli hän vallan hyvällä tuulella. Hän oli vastikään kuullut, että jossakin kreikkalaisessa kilpajuhlassa hän oli saanut kunniapalkinnon yhdestä runoelmastansa. Hänen ensimäiset sanansa minulle olivat:
"'Toivota onnea minulle, Labeo. Minä olen kaikkein onnellisin ihminen. Minä olen voittanut lyyrillisen kunnia palkinnon!' ja hän rupesi sitten hartaasti Kreikkalaisten kauneuden tuntoa ja kirjallisuutta ylistämään. Viimein muisti hän minun asiani ja lausui — 'sinun sanomasi joutuvat todestansa aivan parahiksi. Samana päivänä minä voitan Britannialaiset ja saan lyyrillisen kunniapalkinnon. Lieneeköhän mitään suurempaa onnea?'"
"Myönnytykseni osoitteeksi minä hiljalleen lausuin jotain, mutta hän ei kuunnellut, — oli jotakin minun ruumiini asemassa, joka näytti hämmästyttävän häntä, kun seisoin hänen edessään. Hän katseli minua tarkkaan. Tuosta nousi hän istualtansa, astui verkan taaksepäin ja sitten eteenkäsin, päätänsä kallistaen ja katsoen minua, ikäänkuin olisin ollut joku taidetuote."
"'Ikijumalien kautta!' hän lopulta huudahti. 'Älä hievahda paikalta henkesi tähden. Sattumalta vielä lisäksi. No, minä vakuutan sinulle, etten kymmenen miljonan sestertin edestä olisi tahtonut olla tätä asemaa näkemättä. Älä liikahda henkesi tähden. Jupiterin kautta! Tuo on Herkules, kun hän jumalien joukkoon otettiin.'"
"Nyt hän kutsui jonkun seuralaisistaan ja pani tämän piirtämään kuvaani tässä erityisessä asemassa, tuon tuostakin neuvoja antaen ja koko ajan kieltäen minua liikkumasta."
"Sitten meni hän jälleen istumaan ja katseli minua niin kuin ennen, silmät puoleksi kiinni. Minä olin hyvin häpeissäni, mutta en voinut tähän mitään. Minä en suinkaan odottanut, että tällä tapaa joutuisin Caesarin ihmeteltäväksi."
"Tämän perästä kertoi hän minulle, että hän aikoi teettää suurenmoisen kuvapatsaan, joka kuvaili häntä itseä, ja että joku kohta minun asemassani oli johdattanut hänen mieleensä juuri mitä hän tahtoi tuohon kuvapatsaasen saada. Näitä haastellen vakuutti hän minulle, että minun tarvitsisi jäädä hänen linnaansa. Hän aikoi antaa minulle jonkun viran hovissa."
"Minä koetin sanoa jotain perheestäni ja halustani saada nähdä sitä. Hän suostui siihen kohta hymyillen ja sanoi, että saisin viipyä linnassa, niin kauan kuin mieleni teki; ja viimein kysyi hän, rakastinko minä soitantoa ja tahtoisinko kuulla sitä kappaletta, josta hän oli saanut palkinnon."
"Minä sanoin tahtovani."
"Hän otti sitten juhlallisesti vieressään olevan lyyran ja monta vertaa suuremmalla yksivakaisuudella kasvoissaan, kuin hän tähän asti oli näyttänyt, lauloi ja soitti hän erään kummallisen sävelteoksen, jota minä tuskin ymmärsin. Minun hämmästykseni näkyi ilmeisesti; mutta Caesari luuli sitä ihastukseksi ja oli hyvillään. Minä en tiedä, kuinka olisin asiasta selvinnyt; mutta meitä keskeytti kaunis, nuori tyttö, joka likeisen tuttavan tavalla ja niinkuin hemmoteltu lapsi lähestyi Caesaria. 'Kuinka ikävä sinä olet, kun annat minun odottaa', hän lausui. 'Jo kaksi tuntia.'"
"'Kaksi tuntia', huudahti Caesari. Hän unhotti kokonaan minun ja, sen koommin minusta huolimatta, meni hän pois. Vähäisen aikaa odotettuani lähdin minä, pitäen itseäni sangen onnellisena, kun olin tullut näin sopivaan aikaan."
"Eikö hän siis kysynyt sanaakaan Britanniasta ja tappelusta?" kysyi
Helena kummastuneena.
"Ei sanaakaan. Hän ei huoli ensinkään Britanniasta eikä tappeluista", vastasi Labeo hymyillen. "Mutta mikä onnellinen asia minun ruumiin-asentoni oli! Varmaan minä nyt ylenen virassani."
Näytti oleman yhteinen tahto, että kartettaisiin pidempää puhetta Caesarista. Itsekullakin oli omat ajatuksensa, eikä niitä aina käynyt lausuminen. Löytyi paljon asioita, jotka liittyivät Caesarin nimeen ja tekivät sen sopimattomaksi keskustelu-aineeksi.
"Minulla on vuodeksi aikaa kylläksi sinulle kerrottavaa, poikaseni", lausui Labeo Markoa hyväillen. "Villeistä ja heidän pajuvenheistään; ja kuinka he maalaavat ihonsa; ja heidän viikatevaunuistaan, jotka voivat panna miehen lahtia; ja noista hulluisista druideista ja heidän uhreistansa. Me istumme koko päivän platani-puitten alla ja puhumme ja sinä saat oppia, kuinka Romalaiset taistelevat."
"Ja minusta tulee romalainen soturi", sanoi Markus ja hänen silmänsä sädehtivät uljuudesta; "ja minäkin johdatan tappeluita — joskus."
Labeo katseli pientä poikaansa lempevällä ylpeydellä. Tämä poika oli täydellinen Kreikkalainen, hänessä ei löytynyt hiukkaakaan Romalaista, vaan sen sijaan äidin henkevyys, hienoluontoisuus ja herkkätunteisuus. Tämä erinkaltaisuus kenties vaan synnytti enemmän rakkautta isässä.
"Kerro minulle kaikki Britanniasta", lausui Markus, painuen likemmäksi isänsä rintaa.
"Britannia", sanoi Labeo, "se on kummallinen maa. Ensiksi siellä on meri. Se paisuu joka päivä ja nousee isona tulvana pitkin koko rannikkoa ja sitten kaikki vesi taas laskee. Se on suuri ihme, sillä täällä ei ole mitään senkaltaista. Meidän vesi pysyy alallansa, niinkuin tiedät."
"Niin", lausui Markus. "Minä näin meren yhtä haavaa kohoavan; ja minä leikittelin koko päivän rannalla, siksi kuin se jälleen perääntyi."
"Oho, tokko sinä muistat tätä aikaa, muistatko? No, ei ikään siitä peräti pitkä aika olekaan. Mutta annahan kerron muutamia muita kummia. Siellä hoetaan, että kaukana Pohjassa on paikka, jossa kesän aikana aina on valoisa, sillä aurinko ei laskeennu ensinkään."
"No, mihin se menee?"
"Se menee vuorten taa, luulen", vastasi Labeo epäillen; "mutta, totta puhuen, ei kukaan ole koskaan voinut sanoa, mihin se lähtee. Ja sitten taas talvella on siellä pimeä melkein koko ajan."
"Onko tämä paikka Britanniassa?"
"Ei; se on maa, joka on kaukana Britanniasta ja nimitetään Thuleksi."
"Onko kukaan koskaan käynyt siellä?"
"Ei; mutta kauppamiehet ovat purjehtineet lähellä sitä, vaikkeivät ole voineet lumituiskuilta sitä selvään eroittaa."
"Tuossa kauheassa maassa on kaiketi aina lunta."
"Niin; pelkkää lunta ja jäätä. Meri on alati jäätyneenä. Sieltä on kovin vaikea soutaa mitään laivaa. Moniaat sanovat, että kaikki vesi on sakeata ja raskasta eikä milloinkaan aallotu; mutta minä en tiedä, sillä minä en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi käynyt siellä."
"Asuuko siellä ihmisiä?"
"Siitä jutellaan kaikenlaisia. Mitkä sanovat, että siellä asuu jättiläisiä, jotka ovat puetut nahkoihin. Mitkä väittävät, ettei siellä ole asujaimia ollenkaan. Sinä näet, ettei kukaan tiedä siitä mitään. Muutamat sanovat, että Britannia ulottuu tuhansien penikulmien päähän, siksi kuin ilmestyy vaan jäävuoria, jossa ainaiset lumituiskut riehuvat. Toiset päättävät, että se on saari, jonka pohjoispuolta tuo sakeavetinen meri kiertelee. Kukaties saamme joskus tästä selkoa. Sopiihan meidän lähettää laivasto kulkemaan sen ympäri, jos se on saarimaa."
"Minä olen iloinen, ettet sinä ole Britanniassa ja toivon, ettet koskaan, koskaan enää lähde sinne", sanoi Markus vähän ajan perästä.
"Miksi niin?" kysyi Labeo.
"Sentähden että se on täynnä villejä ja lunta ja jäätä, ja minä toivon, että, jos sinä taas menet pois, niin lähdet semmoiseen maahan, johon voit ottaa meidän kaikki mukaasi."
"Pelkäsitkö sinä", kysyi Labeo, sanomattomalla rakkaudella poikaansa katsellen, "ettet koskaan saisi isääsi jälleen nähdä?"
"No, en", vastasi Markus. "Minä tiesin, että sinä tulisit kotiin."
Hän puhui vakaalla äänellä ja pudisti luottavaisesti päätänsä, niinkuin kaikki epäileminen olisi ollut mahdoton.
"Tiesitkö sinä sen? — kuinka?" kysyi hänen isänsä uuteliaasti.
"Sillä minä rukoilin aina Jumalaa ja tiesin, että hän kuulisi minua."
"Rukoilit jumalaa! — mitä jumalaa?"
"Minun Jumalaani ja Isääni."
"Sinun jumalaasi ja isääsi?" kysyi Labeo kummastellen.
Helena katseli Markoa lempeällä hymyllä, hyvin tuntein hänen viattoman, lapsellisen uskonsa suloiset tunnustussanat.
"Minun Jumalaani ja Isääni, joka rakastaa minua. Minä rukoilen aina häntä ja aina hän kuulee minua. Ja hän onkin kuullut minua. Ja sinä olet palannut. Ja minä aion kiittää häntä."
Labeo katseli poikaansa kauan ja äänetönnä.
"Mitä sinä jumalasta tiedät?" kysyi hän erinomaisen leppeällä äänellä.
"Kaikki, mitä hän on hyväkseni tehnyt", sanoi Markus, "ja turvannut.
Hän on niin hyvä. Ja minä näen hänen usein unissani."
"Poika on yhtä eriskummainen kuin ennen", virkkoi Labeo vähän ajan perästä puolisollensa. "Hän puhuu niinkuin Theofilos, mutta oivallisemmin. Theofilos kertoi, mitä hän luuli taikka toivoi; mutta Markus kertoo, mitä hän tietää. Sinulta, annas Helenani, on tämä kummallinen poika perinyt tuon ylevän, henkevän aistin. Minä olen enemmän aineellisen maailman oma, kuin koskaan ennen. Kun olen poissa sinun tyköäsi, olen minä vaan romalainen soturi. Nyt, kun taas olen sinun luonasi, rakastettu puolisoni, saat sinä minun paremmat tunteeni jälleen vireille. Sinun sopii kertoa minulle 'opettajasta'. Minä varon kuitenkin, että opettajan muisto on minulle kalliimpi, sillä kun minä olin hänen oppilaisenansa, rakastuin minä sinuun."
Helenan silmät loistivat semmoisen puolison ylpeyttä, joka tietää, kuinka syvästi häntä rakastetaan. Tämä vankka romalainen sydän, jossa asui niin paljon urhoollisuutta ja voimaa, helli ainoastaan häntä. Tämä ylevä ja jalo henki, jonka lempevää uskollisuutta oli vuosikaudet koetettu, oli kokonaan hänen. Helenan kauan vaivaantunut sydän viihtyi vihdoin.
Labeon tulo muutti kaikki. Perhe heittäysi riemun valtaan. Helena liikkui ympäri kepeillä, notkeilla askelilla, alati puolisonsa vieressä taikka silmin seuraten häntä. Cineas heitti hartioiltaan sen edesvastauksen taakan, joka oli raskaasti painanut häntä, ja osotti todellisen Athenalaisen vilkkautta ja mielen hilpeyttä. Näistä kolmesta tuntui siltä, kuin olisivat he palanneet takaisin ensi nuoruuden aikoihin — poikuuden ja tyttöyden ikään. He unhottivat ajaksi elämän kaikki murheet.
Jonkun ajan jälkeen aikoi Labeo taas lähteä Caesarin puheille ja Cineas päätti seurata häntä. Hänellä ei ennen ollut mitään halua siihen; mutta nyt, kun kaikki huolet olivat poistuneet, oli hän uutelias omin silmin näkemään Neroa ja tahtoi kenties piloillaan koettaa Burrhon neuvon kelvollisuutta — "ole runoilia!"
Molemmat lähtivät siis yhdessä ja pääsivät ilman mitään vaikeutta
Caesarin luo.
Hän istui paraikaa pöydän ääressä, kun he astuivat sisään. Hänellä oli kirjoitusruoko kädessään ja pergamenttilevy edessänsä, johon hän kopioitsi jotain. Hänen päänsä oli kallellaan, hänen silmänsä kääntyneet ylöspäin ja puoleksi ummistuneet semmoisen tavalla, joka on ajatuksiin vaipunut.
Hän oli keski-iällä, hänen kasvonsa olivat lihavahkot ja näyttivät pikemmin pöhöttyneiltä. Hänen silmänsä olivat isot ja kauniit; hänen alaleukansa kohtuullisen leveä, hänen huulensa ohuet. Ylimalkain oli hän irstaan muotoinen mies, jossa havaitsi jonkunlaisen taipumuksen miettiväisyyteen. Hänen kasvoissaan ei ollut mitään, joka olisi ilmoittanut julmuutta taikka koston himoa; sillä Neron hirmutyöt lähtivät enemmin täydellisestä sydämen puutteesta kuin rajusta julmuudesta. Hän ei pitänyt kärsimisellä mitään väliä. Hän tuomitsi kuoleman tuskiin ja kääntyi kerkein mielin pois taiteen taikka kirjallisuuden puoleen.
Kun Cineas näki hänen, ajatteli hän Agrippinaa — ja noita muita, joitten nimi kansassa kuultiin ja joitten kohtaloita ainoastaan hiljaisella äänellä mainittiin. Hän ei huomannut tässä mitään merkkiä siitä miehestä, jonka paljas nimi sai maailman vaalenemaan.
Nero katsoi yhtäkkiä heidän puoleensa tuttavan hymyllä, joka heti ihastutti.
"Kuinka! minun Herkuleeni — ja sinä, minun Athenalaiseni — sinä olet Antinous. Lisäksi ystävät. Te näette, että minä tiedän kaikki, mitä teihin koskee. Mutta kuinka on mahdollista, että Cineas — Megakleidi, Athenalainen, runoilia, filosofi — on ollut niin kauan Romassa minun luonani käymättä?"
Cineas hymyili ja pyysi anteeksi sievän suloisella tavalla. Hän puhui tuosta suuresta levottomuudestaan ystävänsä vuoksi, joka oli lannistanut hänen mieltänsä ja estänyt häntä pääsemästä siihen iloiseen mielialaan, joka oli ainoa sopiva, kun aikoi käydä semmoisen miehen luona kuin Caesari. Mutta heti Labeon tultua oli hän kiirehtinyt keisarin luokse.
Se hienous, jolla Cineas suoritti vastauksensa ja joka ilmestyi enemmän hänen äänessään kuin hänen sanoissaan, miellytti Neroa. Hän puhui kreikan kielellä, jota keisari osasi täydellisesti, ja hänen tarkka äännöstapansa ja luonteva lausekeinonsa tyydyttivät keisarin kauneuden tuntoa. Tässä oli mies, joka jo ensikertaa häntä puhutellessaan näytti sysäävän kaikki keisarin muut hovimiehet syrjään. Paitsi sitä oli Caesar jossakin määrässä ihastunut Kreikan muinaisuuteen ja Megakleidien heimokuntalainen oli hänen silmissään etevämpi kuin Roman jaloin aatelismies.
"Sinä olit oikeassa", sanoi Nero; "sinä osotit aito Athenalaisen hienoutta." Sitten alkoi hän haastella runoudesta ja runomitasta, toi esiin muutamia Pindaron lauseita ja otti tuon tuostakin lyyransa näyttääkseen, kuinka joku värssy oli lajillensa laulettava.
Cineas kiitteli kohteliaasti; mutta Labeo oli vaiti, koskei hän oikein tietänyt, mitä lausua näin erinomaisessa tilassa. Mutta hänen äänettömyytensä oli pikemmin Neron mieleen, joka yksin toimitti keskustelun ja oli juuri nyt kaikissa tapauksissa varsin tyytyväinen tarkkaan kuunteliaan.
Viimein ilmoitti hän Cineaalle, että hän oli keksinyt uuden systemin, jonka kautta latinankielinen runonsepitys saatettaisiin aivan toiselle tolalle.
"Teidän runoutenne", lausui hän, "on alkuperäinen^ Meidän ei ole. Te tuotte ilmi oman kielenne hengen. Meidän runoiliamme mukailevat teikäläisiä. Meidän parhaimmat runoelmamme ovat ainoastaan mukaelmia. Kuitenkin meidän kielessä löytyy kauneuksia, joita teidän kielenne on vailla. Sivistyneet kansaluokkamme ovat aina laimin lyöneet nämät. Laupiaat Vaiheettaret ovat suoneet minun saada tämän etevyyden valkeuteen ja asettaa latinankielisen runouden sen oikealle perustalle."
Cineas sanoi suuresti haluavansa tietää, mikä keksintö se oli.
Samalla astui joku muu huoneesen. Hän tervehti Caesaria ja viitattiin istumaan lähelle häntä.
Hän oli ijäkäs, kooltansa keskinkertainen mies; hänen kasvonsa olivat hienot, hänen katsantonsa jotenkin rehevänkunniainen. Mutta kasvojen juonteissa ilmestyi jotain maailmantaitoista, joka vivahti viekkauteen ja kavaluuteen ja se vähensi hänen kasvojensa kunnian-arvoisuutta. Ylipäänsä oli hänellä ylhäinen käytöstapa; ja kun keisari leppeästi esitteli molemmat ystävät hänelle, hän tervehti heitä viehättävällä kohteliaisuudella.
Tämä oli Seneca, Neron entinen opettaja, hänen johdattajansa filosofiassa ja kirjallisuudessa. Hänen arvonsa oli nyt alenemallansa, mutta hänellä oli kuitenkin oikeus oleskella hovissa.
"Minun oli juuri aikomus kertoa keksinnöstäni runouden teossa", lausui Nero ollen vähän olevinansa. "Maailman hallitsian on sallittu tehdä ihmiskunta onnelliseksi mitä tähdellisimmällä tavalla — kirjallisuuden alalla."
Hän tarttui lyyraansa, näpähytti puoleksi hajamielisesti muutamia akkordeja ja alkoi sitten:
"Meidän Latinan kielessämme on muutamia omituisuuksia, jotka tekevät sen Kreikankin kieltä etevämmäksi. Yksi on sen rikkaus somasointuisista, saman-äänisistä sanoista. Runoiliaimme on vaikea välttää niitä, niitä löytyy ylen runsaalti. Ovidius on niitä täynnä. Mutta runoiliamme karttavat aina paitsi elegioissa, tätä yhdenmoisten sanojen käyttämistä."
Sillä välin kuin Caesar näitä laverteli, Cineas ei ajatellut muuta kuin
Agrippinaa ja surman laivaa ja hän viimeisiä sanojaan salamurhaajille.
Hän ajatteli Senecan, kun tämän neuvoa murhan suhteen kysyttiin.
Hänestä tuntui, ikäänkuin ei koko tämä hirmuinen tapaus voisi olla kuin
unen kuvaelma.
Ja yhä jaaritteli Nero runomitasta. "Meidän oma alkuperäinen runoutemme", sanoi hän, "tarjoo tähän monta todistusta. Me aloitimme oikein. Runoiliaimme olisi pitänyt edespäinkin viljellä tätä keinoa. Värssyjen todellisen kaikun suhteen olisi meidän runoutemme voittanut teidän, Cineas."
Cineas nyykäytti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.
"Cicero huomasi tämän keinon kauneuden", hän jatkoi. "Hän ihmetteli sitä. Jos hänessä olisi ollut tarpeeksi runollista neroa, olisi hän ehtinyt ennen minua; mutta se oli minulle aiottu, — niin", hän toisti, "se oli minulle aiottu. Te näette esimerkkejä tästä hänen kirjoituksissansa. Yhteinen kansa rakastaa sitä. Tästä näkyy, että se kuuluu kieleen. Kuunnelkaat muutamia heidän laulujaan ja te näette, että he käyttävät saman-äänisiä sanoja värssyjen lopulla."
Hän herkesi silmänräpäykseksi ikäänkuin koettaen muistuttaa jotain mieleensä ja, kääntyen Senecan puoleen, hän lausui:
"Minä luulen, että muistoni on huono tänään, lausu sinä nuot Ciceron värssyt — sinä tiedät, mitä minä tarkoitan — jotain, joka alkaa sanalla 'Priamo' luullakseni.
"Haec omnia vidi inflammari,
Priamo vi vitam evitari,
Jovis aram sanguine turpari."
Seneca lausui nämät säkeet vienolla äänellä, loppusointua huomattavaksi saattaen.
"Niin", sanoi Nero; "lausu nuot toiset, jotka alkavat 'Coelum nitescere.'"
"Coelum nitescere, arbores frondescere,
Vites laetificae pampinis pubescere,
Rami baccarum ubertate incurvescere."
Seneca lausui nämät värssyt niinkuin äsken huomauttaen loppusoinnusta, vaikka hän silminnähtävästi ei ottanut osaa Neron ihmetykseen.
"Te näette", sanoi Nero, "kuinka sointuvalla tavalla Latinan kieli voi näitä loppuvasteisia sanoja esitellä. Se on oivallista. Se on todellista runoutta."
Hän taukosi tuokioksi ja tarttui teeskennellen lyyraansa. Hän näpähytti muutamia akkordeja ja katseli sitten ympärillensä mieltymyksen osotteita vastaan ottaaksensa. Kaikki ilmoittivat ihastustansa kohteliaalla tavalla.
"Että saisitte kuulla tämän loppuvasteisuuden kummallisen vaikutuksen, kun se oikein hyvissä runoelmissa ilmaantuu, tahdon minä lausua muutamia omia värssyjäni."
Näin puhuen otti hän edessään olevan pergamentin ja luki seuraavat säkeet:
"Torva Mimalloneis implerunt cornua bombis,
Et raptum vitulo caput ablatura superbo
Bassaris, et lyncem Maenas flexura corymbis,
Evion ingeminat: reparabilis adsonat echo."
"Huomatkaat", jatkoi hän uljastellen, "tuo kaunis loppuvasteisuuden vaikutus sanoissa Mimalloneis ja bombis, vitulo ja superbo; ja samoin vastaavaisissa riveissä sanoissa bombis ja corymbis, superbo ja echo. Tämä se on, jolla minä aion johdattaa latinankielisen runonsepityksen uudelle uralle."
"Mutta minulla ei ole totisia puolenpitäjiä", sanoi hän vähän suutuksissa. "Kaikkia kirjailioita riivaa ennakkopäätökset. Kreikkalaiset esikuvat ovat orjuuttaneet heidän. Minä ihastelen Kreikkalaisten runoutta ennen kaikkia; mutta minun mielestäni tulee meidän tehdä jotain saadaksemme latinankieliselle runoudelle jonkunlaista alkuperäisyyden arvoa."
"Kukaties se on juuri onni maailmalle", hän jatkoi, "että minä, joka olen keisari, olen ruvennut tämmöiseksi kirjallisuuden harrastajaksi ja että minulla on taipumus säveltaiteesen. Tämän kautta voin niitä edistää. Jos olisin ollut vaan alhainen Romalainen, olisin kenties ollut onnellisempi. Minä olisin sepittänyt jonkun suuren epillisen runoelman —, ainakin paremman kuin Lucanon Pharsalia. Mutta minä olen, mikä minä olen; ja käytän maailman hyväksi taipumustani säveltaiteesen."
"Mutta myöskin asiain näin ollen minä näytän, etteivät hallitustoimet voi neron ponnistuksia lamauttaa. Keskellä kaikkia huolia on lyyrani minun paras lohduttajani. Ei mikään voima ole soitannon vertainen. Te saatte nähdä, mikä taiteilia minä olen. Annanko teidän kuulla Pindaroa?"
Ja vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä taaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat runosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma:
Oi kannel, sielun valtias,
Sä synnyttäjä sulosävelten!
Sä poistat sumut huolien
Ja himot hurjat lemmen voimallas.
Jumala tuima taistelon
Pois heitti keihään, valjakon
Rajuutta hillitsi, kun äänes soi.
Useinpa unta loi
Se silmiin siivekkäiden kuninkaan
Kädellä kaikkivaltiaan;
Ja hiljaa sammui unehen
Nokkansa voima, leimaukset silmien.
X.
Juutalaisen toivo.
Paljon eneni Helenan ilo siitäkin, että imettäjä alkoi joutuisammin päästä terveyteensä ja voimiinsa. Päivästä päivään hän parani. Labeon takaisin-tulo teki hänen osalliseksi nyt vallitsevaan onneen. Hän osasi paremmin hillitä itseänsä, eikä hän enää joutunut siihen suureen levottomuuteen, joka oli tähän asti myöhästyttänyt hänen tointumistansa.
Kun hän kuuli Labeon takaisin-tulosta, hän hiljalleen lausui: "se on kaikki Hänen rakkauttansa. Hän tekee sinun taas onnelliseksi ja saattaa sinun puolisosi takaisin. Ja myöskin minulle, vaikka olen ollut kovissa tuskissa, hän tuo oman rauhansa ja leponsa."
Hän puhui nyt vaan yhdestä aineesta emännällensä. Päivän toisensa perästä hän puhui Hänestä, joka rakasti meitä ja antoi itsensä alttiiksi meidän tähtemme. Helena kuunteli ja havaitsi vähitellen itsensä perehtyvän imettäjän katsanto-tapaan. Jos hän olisi ollut jätetty aivan itsekseen, olisi kukaties hänen puolisonsa takaisin-tulo vähentänyt hänen haluansa saada oppia Kristuksesta. Mutta tässä oli yksi, jok'ei koskaan herjennyt Vapahtajaansa ajattelemasta. Ja niin pysyi Helenassa totuuden halu vireänä, vaikka kohta hänen surunsa oli poistunut. Imettäjä ei ruvennut minkäänlaiseen todeksi näyttämiseen; hän ainoastaan kertoili. Naisia johdattaa usein välittämätön tieto taikka joku sisällinen aisti, joka saattaa heidät näkemään, mikä on oikea. Näin esiteltiin Helenalle kertomus Kristuksen ihmiseksi tulemisesta. Tämä ei ainoastaan näyttänyt hänestä olevan enemmän jumalan arvon mukainen kuin filosofian tai mytologian mietinnöt, vaan näytti hänestä olevan ainoa teoria, joka oli jumalan suhteen sopiva. Kaikista näistä syntyi yksi suuri aate, joka yhä voimakkaammalla tavalla tunkeusi Helenan mieleen, kunnes se täydelleen tämän valloitti, kunnes se veti puoleensa kaiken hänen uskonsa. Se oli tuo suuri totuus, että Jumala rakastaa.
Tämä se oli, josta imettäjä sai kaiken lohdutuksensa. Jumalan menetys ihmisten suhteen poisti hänen mielestänsä kaiken epäilemisen tässä kohden. Ja kaikki yhtyi Kristuksessa. Hän selitti Helenalle aivan alusta Jumalan ilmestyksen ja kaikki tarkoitti tätä.
"Jumala on aina rakastanut maailmaa. Hän loi sen onnea varten ja hän harrastaa sen onnea." Näin lausui hän välisti. Luontokappaleet, jotka hän oli luonut, kääntyivät pois hänen puolestansa ja me olemme kaikki häntä vastaan syntiä tehneet; mutta hän ei milloinkaan ole unhottanut meitä, eikä ylenkatsonut meitä. Hän rakasti meitä niin, että hän tuli meidän luoksemme, meitä pelastaakseen. Hän tuli ja eli, niinkuin jo olen sinulle kertonut ja suostui kuolemaan meitä vapahtaaksensa."
"Lepo tulee kerta", hän lausui toisella erällä. "Kaikki suru ja kaikki kaipaus ja kaikki elämän epäilys taukoo. Minä saan nähdä hänen. Minä tiedän, ettei hän lopulta hylkää minua." Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Sillä minä olen turvannut häneen ja huolissani olen yhä enemmän pysynyt kiinni hänessä. Syvyydestä olen minä huutanut."
"Kaikkein kalliin ajatukseni on se, että Vapahtajani oli surujen alainen. Ei ole koskaan ollut niin suurta surua kuin tämä. Ja keskellä tätä hän tiesi, miltä tuntuu, kun katselee sydämestä sortunutta äitiä. Ennen kaikkia tuopi hän tämän esiin minulle, että minä tietäisin, kuinka ihmeellisesti hän rakastaa. Voi surua ja rakkautta ja Jumalaa! Mitä minun tulee tehdä muuta kuin kokonaan jättäytyä hänelle, jossa kaikki nämät olivat yhdistetyt, ja odottaa, siksi kuin hän kutsuu minun kotiin?"
Koti, lepo, rauha, taivas. Kaikki nämät sanat olivat niin alituiseen imettäjän huulilla, että ne elivät Helenan mielessä ja hänessäkin syntyi tuo ylevä aate tulevaisesta elämästä. Sillä imettäjä vakuutti hänelle, että taivas on maailman salaisuuden selitys ja ettei niillä, jotka rakastavat Jumalaa, ole mitään kotia täällä, vaan tuolla.
Tässä huoneessa oli Pomponia, Plaution puoliso, usein kolmantena. Helenan oli pian tilaisuus lukea tuo kallis käsikirjoitus, josta hän oli aivan paljon kuullut. Tässä yksinkertaisessa kertomuksessa, sen jumalallisissa sanoissa ja tärkeissä tapauksissa näki hän uusia kuvauksia tuon ainoan luonteesta, jota hän etsi. Hän kuuli sanoja, jotka painuivat syvälle hänen sydämeensä; hän näki tekoja, jotka vavistuttivat häntä. Ja kaikista näistä suoriutui hänelle, ylevämpänä kuin ennen, tuo kaikkein totuutten totuus: — Jumala rakastaa.
Hän havaitsi itsensä vähitellen vedetyksi erään puoleen, joka sillä tavoin tuli kalliiksi hänelle. Hän tahtoi antautua hänelle. Meneminen hänen luoksensa, hänen tunnustamisensa, hänen rukoilemisensa näyttivät käyvän Helenan luonnolle tarpeelliseksi. Uusi yhdistys-side äidin ja pojan välillä syntyi. Nyt saattoivat he istua yhdessä ja puhua noista asioista, joita he molemmat rakastivat. Tässä oli käsikirjoitus, josta Helena voi lukea ja Markus kuunnella, kunnes hän tiesi kaikki.
Nämät muutokset tapahtuivat hiljalleen ja melkein havaitsematta. Helena puhui usein puolisonsa kanssa niistä asioista, jotka etupäässä täyttivät hänen mielensä. Vaikka he molemmin puolin suuresti rakastivat toisiaan, eivät he kuitenkaan tiedon suhteen olleet varsin samanmietteiset. Labeo omistutti puolisollensa koko sydämensä ja rakasti häntä hellästi ja vilpittömimmällä uskollisuudella. Helenan rakkaus häntä kohtaan oli yhtä suuri. Mutta järjen asioissa kumpikin kävi omaa rataansa. Helena ja Cineas tajountuivat niin täydellisesti yhteen, että he välisti voivat seurata samaa ajatusten juoksua niin, jotta toinen voi sanoa, mitä toinen ajatteli. He katselivat asioita samalta kannalta. Mutta Helena ja Labeo olivat erinkaltaiset.
Kun Helena kertoi tunteistaan ja sisällisistä kokemuksistaan, puhui hän paljon, jota hänen puolisonsa tuskin ymmärsi. Tämä kuunteli ja usein hyväili häntä ja lausui hänelle, että hän oli liian rikkiviisas ja liiaksi Kreikkalainen; pilkoillaan hän nuhteli häntä, koska hän muka vaivasi itseänsä joutavilla, ja kummasteli, mitä hän aikoi tehdä uusilla uskonnon havainnoillaan. Tämä oli kaikki häneltä salattu. Hänen oli mahdoton tätä käsittää.
Hän sanoi arvelevansa, ettei korkein olento koskaan tahtonut, että ihmiset kiusaisivat itseänsä ja saattaisivat itsensä mielipuoliksi tuon näkymättömän maailman ajattelemisella. Jos hän olisi luonut meidän semmoisia asioita miettimään, olisi hän helposti voinut ilmoittaa meille jotain varmaa.
"Mitä minuun tulee", hän jatkoi, "kun olin 'opettajan' johdatettavana ja nuori ja vaikutuksille altis, ilman mitään totista tarkoitusta elämässä, toivoen vaan oivallisen pikku Helenani kanssa saattavani kaikki kunniakkaaksi — minä silloin olin miettimiseen taipusa. Vieläpä rakastinkin 'opettajan' oppeja, sillä minä havaitsin niissä jotain varmaa. Hän opetti minulle velvollisuuteni ystäviäni, vihollisiani, perhettäni ja isänmaatani kohtaan."
"Mutta etkö sinä näe, kuinka on mahdoton päästä mihinkään päätökseen, kun jätät taaksesi siveyden opin ja käyttöpuoliset velvollisuudet? Kaikki filosofia on sekavaa. Ei ole kahta järjestelmää taikka järjestelmän haaraa, jotka olisivat yhdenkaltaiset. Filosofia sopii ainoastaan nuorille oppilaille, jotka tahtovat teroittaa ymmärrystänsä taikka tiedemiehille, joilla on joutoaikaa ja joilla ei ole mitään erityistä toimitusta.
"Minä olin nuorukainen, kun opettaja johdatti minua. Nyt olen mies — kunnianhimoinen, jäntevä, luja aikomuksessani yletä ja kohottaa perheeni arvoa. Kaikki halu miettimiseen, mitä minussa koskaan on ollut, on minulta kadonnut ja monta vertaa mieluisammin lukisin jonkun sotatiedon Corbulolta kuin jonkun Senecan esitelmän. Enkä minä antaisi Caesarin kommentarioita kaikista Kreikan filosofien teoksista."
"Mutta sinun laitasi on toisin", jatkoi hän ylpeällä, hellällä äänellä. "Sinä olet henkevä. Sinä olet yhtä paljon etevämpi minua, mitä kauneuden-tuntoon ja terävyyteen tulee, kuin minä olen sinua etevämpi ruumiillisen voiman suhteen. Minä rakastan sinua yhä innokkaammin tämän vuoksi. Minä kuulen mielelläni sinun puhuvan näistä asioista. Minä en ole koskaan kuullut mitään sinun äänesi kaltaista. Mutta, totta puhuen, minun tekee yhtä, mitä sinä puhut. Minä kuuntelen, ikäänkuin kuuntelisin soitantoa. Se on äänesi sointu, jonka minä kuulen."
Ei mikään aine kelvannut hengelliseen keskusteluun niin vähän kuin tämä. Todellakin päättyivät nämät keskustelut muuttumatta aivan samalla tavalla. Kaikki koski heidän keskinäistä rakkauttaan ja kumpikin luuli toistansa entistä rakkaammaksi.
Mutta vaikka Cineas ja Helena olivat sangen yhden luontoiset, löytyi heissä kuitenkin erinkaltaisuutta. Cineas oli harras totuuden tutkija ja etsi sitä kaikilta aloilta. Hän oli kuullut Julion johonkin määrin selittävän Kristin uskoa, eikä hän kuitenkaan katsonut sitä hyväksi. Hänen mielensä talletti runsaampia tiedon lähteitä kuin Helenan. Hän mietti tyystemmin. Hän epäili ja oli kahden vaiheilla, silloin kuin Helena oli varma. Se vaillinainen tieto, jonka Cineas oli saanut, jätti hänet hänen entiseen asemaansa.
Sattumalta eräänä päivänä Isaakin luona ollessaan hän mainitsi kristityistä jotain.
Isaak kohta osotti suurta mielenliikutusta. Cineas kysyi syytä.
"Minä vihaan heitä!" vastasi Isaak kiivaasti.
"Minkä vuoksi? Ei heissä ele mitään vihattavaa."
"On tosi-juutalaisen silmissä. He ovat väärän profeetan seuraajia, joka tutkittiin valtiopetoksesta ja ristiin naulittiin. Mutta heidän pahin vikansa on se, että he koettavat ryöstää meiltä meidän kalliimman toivomme."
"Mitä tämä on? Mikä teidän kalliin toivonne on?"
"Itsenäisyytemme palauttaminen ja kaikkien ihmisten hallitseminen."
"Luuletko siis, että teidän Juutalaisten on mahdollinen päästä maailman valloittajiksi?"
"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak juhlallisesti.
"Minä tiedän kaikki", lausui Cineas, "mitä teidän pyhät kirjanne tästä lausuvat. Mutta juuri tämä asia on esteeksi minulle. Kuinka me Kreikkalaiset voimme uskoa semmoista kirjaa, joka ainoastaan lupaa tätä?" Hän muisti "opettajan" tutkimuksia, hänen kokemustaan ja pettyneitä toiveitaan, mutta ei hän lausunut tästä mitään Isaakille.
"Jumala valitsi meidän", sanoi Isaak tyynesti ja ylevällä pontevuudella. "Vuosisatoja takaperin jumala synnytti Abrahamin, meidän isämme, josta me kaikki olemme siinneet. Kansakunta yleni tästä miehestä — jumalan ystävästä — ja tämä kansakunta on aina seisonut itsekseen, jumalan noudattajana ja hänen lempikansanansa. Koko meidän historiamme on häneen kiinni kutoontunut. Hän on ollut meidän johtajamme. Me olemme nyt poljettuina — voitettuna kansana; mutta me olemme olleet vielä suuremmassa sorrossa. Hän on tahtonut johdattaa meitä semmoiselle tielle, joka näytti kolkolta."
"Sumu ja pimeys on hänen ympärillänsä,
Vanhurskaus ja tuomio ovat sinun istuimes perustukset."
"Kiistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"
"Me olemme olleet orjuutetut, masennetut, vankeuteen kuljetetut. Me olemme kärsineet onnettomuuksia, joihin jokainen muu kansa olisi kukistunut. Mutta hän on ollut uskollinen. Hän on rangaissut meitä, meitä jälleen luoksensa saattaaksensa. Rangaistuksen jälkeen olemme aina palanneet hänen puoleensa ja sanoneet: 'ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä.'"
"Kaikkien näitten ohessa on hän ilahuttanut meitä ylevällä lupauksellansa. Hän on kertonut meille, että vuosisatojen kuluessa semmoinen aika tulisi, jolloin kaikki kärsimyksemme loppuisivat. Yksi oli ilmestyvä, joka saattaisi meidän ainaiseen rauhaan. Hänen kauttaan me voitonriemua viettäisimme. Hänen pyhä valtansa ulottuisi koko maailman ääriin. Kaikki kansakunnat tulisivat hänen kauttansa siunatuksi; niin, kaikki kansakunnat nimittäisivät häntä siunatuksi. Silloin tämän korkeimman läsnä-oloa pyhässä kaupungissa kautta maanpiirin kunnioitettaisiin. Jerusalem tulisi pyhien vaellusten keskustaksi ja kaikkia hän hallitsisi. Tämä on ollut meidän toivomme."
"Sinä latelet Juutalaisten ajatuksia", sanoi Cineas. "Voiko muu maailma pitää sitä jumalan siunauksena, että Juutalainen sitä hallitsisi? Minkätähden katsoisin Jerusalemia paremmaksi kuin Romaa? Romalainen harjoittaa oikeutta. Koko maailma on rauhassa hänen tasapuolisen ja voimakkaan hallintonsa alla. Jos me Kreikkalaiset jotakin jumalalta toivoisimme, toivoisimme vanhaa itsenäisyyttämme — entisen kunniamme aikaa."
"Jos minä katselen teidän pyhiä kirjojanne, yksi asia sysää minun takaisin ja se on juuri sama asia, joka niin suuresti sinua ilahuttaa. Minä en tarvitse ketään valloittajaa. Filosofia kertoo minulle jotain parempaa kuin tämän. Jos sinä katselisit kirjoituksianne meidän silmillämme, sinä et uskoisi niitä. Ei se ole mikään oikea eikä sovelias tehtävä pyhälle jumalalle, että hän antaa semmoisen ilmestyksen ihmisille, joka ei sisällä muuta kuin tämän."
"Sinä puhut valitusta kansasta ja sinä puhut kummallisesta historiastanne", hän jatkoi ja suurempi vilkkaus ilmestyi hänen sanoissaan. "Mistä, kysyn minä sinulta, tuota valittua kansaa hakisi? Romalaisten on suurempi oikeus kuin Juutalaisten. He ovat kohonneet halvasta kansasta maailman hallitsioiksi. Eikö tämä osota jumalan suosiota? Jos jumalan suosio tarkoittaa maailman valloittamista, niin Romalaiset ovat hänen kansansa. He ovat valloittaneet senkin paikan, jota te pidätte hänen omana pyhänä kaupunkinansa."
"Jos etsisin valittua kansaa, löytäisin semmoisen kansakunnan, joka on aikaan saanut jotain muuta, kuin tappeluissa voittanut. Mielen ylevyys on parempi kuin ruumiin voima, Romalaisissa vallitsee aineellisuus; mutta Kreikkalaisissa tiedollisuus. Filosofit koettavat tutkia jumalaa ja hengellisiä asioita hengelliseltä kannalta. He eivät salli, että rahvaanomaiset arvelut valloittavat heidän mielensä. Kreikkalainen henki on heistä ihmeellisin asia maailmassa. Me olemme sivistyttäneet ihmiset ja opettaneet heille kaikkia. Me olemme antaneet heille tiedon, taidon, kirjallisuuden, soitannon, filosofian — kaikki mitä elämässä on parasta ja korkeinta."
"Me olemme opettaneet ihmisille, kuinka ajatellaan. Meidän maamme on nyt Roman vallan alainen; mutta henki on vapaa ja Kreikka hallitsee maailman henkeä. Mitä on olla jumalan valitsema, jollei tämä? Jos jumala jollakin tapaa vaikuttaa maailman hallintoon, on tämä varmaan ollut hänen sallimansa. Sinä näet siis, että minäkin saatan lausua jotain valitusta kansasta. Minua pahoittaa, että minun on täytynyt kehua; mutta sinä olet pakoittanut minua siihen."
"Jalo Cineas, kaikki, mitä sinä olet puhunut, on totta", vastasi Isaak tyynesti. "Mutta sinä et ole puhunut kylläksi. Minä myönnän mielelläni, että jumala on synnyttänyt Romalaiset maailmaa valloittamaan ja poistamaan sotaa eri kansojen väliltä; ja että hän loi Kreikkalaiset ihmishenkeä hallitsemaan. Hän antoi Romalaisille aineellisen voiman, tiedollisen Kreikkalaisille. Eikö ole vielä mitään antamista?"
"On. Löytyy voima, suurempi kuin ikinä tuo tiedollinen, ja se on hengellinen. Sen hän antoi Juutalaisille. Hän loi meidän sitä varten. Hän kasvatti meitä sitä varten ja muodosti koko meidän luontomme, että me tämän ilmi toisimme."
"Mikä tämä hengellinen voima on? Se on kyky häntä ymmärtää — häneen uskoa. Näkymättömään lujasti luottaa; henkeä palvella. Tämä on meidän sukukuntamme ominainen luonne. Me rukoilemme näkymätöntä, emmekä tarvitse epäjumalia hänen edustajiksensa. Näin ei ole ainoastaan muutamain filosofien laita, vaan koko kansakunnan. Halpa, oppimaton talonpoika, sivistymätön käsityöläinen, raaka kalastaja, kaikki meillä uskovat tuon ainoan jumalan olemista ja läsnä-oloa. Semmoista kansaa ei ole missään muualla ja, jollei se todella olisi olemassa, kaikki sanoisivat sitä mahdottomaksi, jotka eivät tunne muita kuin tavallisia sukukuntia."
"Hän loi meidän, valitsi meidän, eroitti meidän muista, kasvatti meitä, että me tulisimme hänen kansaksensa. Hänen kansanansa me olemme eläneet. Koko hänen menetyksensä meidän suhteen on tarkoittanut tätä. Kun olimme hänen unhottamaisillamme, saatti hän meidän takaisin. Kun todesti epäjumalia palvelimme, hän rankaisi meitä. Polvesta polveen olemme sillä tavalla eläneet, ja sillä välin kuin koko maailma eli pimeydessä, on meillä ollut totuuden valo. Meillä on totuus ollut ja me olemme säilyttäneet sen näihin päiviin saakka."
"Mutta historiassamme löytyy jotakin muuta kuin tämä. Me olemme näin kauan totuutta tallettaneet, mutta meille on ilmoitettu, että meidän on paljon suurempia toimittaminen. Vuosisadasta toiseen on se lupaus meille annettu ja mitä juhlallisimmissa tiloissa uudistettu, että, nousevina aikoina jolloinkulloin yksi tulisi, joka tapaisi meidän kaikki valmistettuna ja levittäisi koko maailmaan Abrahamin jumalan palvelluksen. Silloin saisimme palkinnon kärsimyksistämme, me valitut, me kasvatettu kansa seuraisimme Messiastamme tähän jaloon voittoon. Me olisimme kaikissa osalliset. Niinkuin me olemme ottaneet osaa suruun, niin ottaisimme osaa myöskin iloon. Koska jumalamme on saattanut meidät sodan alaiseksi, hän viimein antaa meille kunniakkaan voiton."
"Tästäpä syystä on oikein ja kohtuullista, että hän tekee meidän maailman hallitsioiksi. Meidän valtamme Messiaksen hallitessa olisi paljoa parempi kuin Romalaisten. Se aika on tuleva, jolloin kaikki nämät tapahtuvat. Silloin ei löydy mitään hirmuvaltiaita, ei ahdistettuja ja ryöstäviä armeijoita, eikä sorretuita kansakuntia, jotka kapinoita nostavat. Meidän jumalamme on silloin muuttava itse luonnonkin muodon. Korvet vihantuvat. Pedot kesyvät. Sota on tuntematon, mutta jumala hallitsee Sionin pyhältä kunnaalta."
Cineas ei virkkanut mitään; kaikki nämät olivat hänestä Juutalaisen puolettomia houreita. Nuot pyhät kirjat eivät siis sisältäneet mitään muuta. Näin hän ajatteli ja jonkunlainen pettynyt toivo sai sijaa hänessä. Hän arveli, että, jos kukaan, tiesi Isaak nämät asiat, eikä Isaakin selitys miellyttänyt häntä.
"Kaikki pyhät kirjamme ovat näitä täynnä", sanoi Isaak. "Nämät ennustukset ovat joutuneet kansamme iloksi ja tueksi ja tätä varten odotamme ja kärsimme. Tämä on, mitä ne kertovat. Kuule."
Ja Isaak alkoi:
"'Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, pakahtukaat te vuoret ihastukseen; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on raadollisiansa armahtanut.
Mutta Sion sanoo: Herra hylkäsi minun. Herra unohti minun.
Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa
poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda.
Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt; sinun muuris ovat
alati silmäini edessä.'"
Isaak pysähtyi hetkeksi ja huokasi. Sitten toisti hän nuot muutamat viimeiset värsyt, samalla kuin hänen silmänsä säihkyivät liikutuksesta. Sen perästä jatkoi hän:
"'Sinun rakentajas rientävät; mutta sinun kukistajais ja hävittäjäis pitää pakeneman sinusta pois.
Nosta silmäs ympäris, ja katso, kaikki nämät kootut tulevat sinun tykös. Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, sinä olet kaikilla näillä niinkuin kaunistuksella itses puettava, ja sinä käärit ne ympärilles niinkuin morsian.
Sinun autio, hävitetty ja turmeltu maas on silloin ahdas oleva
asuakses, koska raatelias sinusta kauvas pakenevat.
Vielä sinun hedelmättömyydes lapset korvihis puhuvat: ahdas on
minulla sia, istu puolees, että minäkin asuisin sinun tykönäs.
Mutta sinä olet sanova sydämessäs: kuka nämät minulle synnytti? sillä minä olin hedelmätön, yksinäinen, ajettu pois ja syösty ulos. Kuka nämät on minulle kasvattanut? Katso minä olin yksinäni jäänyt, kussa nämät silloin olit?
Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä nostan käteni pakanain puoleen, ja korotan lippuni kansain puoleen, niin he tuovat edes helmassansa sinun poikias, ja sinun tyttäriäs hartioilla kannetaan.
Ja kuningasten pitää oleman sinun holhojas, ja heidän kuningattariensa sinun imettäjäs, heidän pitää lankeeman kasvoillensa maahan sinun edessäs, ja nuoleskeleman jalkais tomua. Silloin sinä tiedät, että minä olen Herra, ja ettei kenkään tule häviöhön, joka minuun toivoo.
Otetaanko saalis väkevältä pois? taitaako joku päästää vanhurskaan vangit?
Sillä näin sanoo Herra: nyt vangit väkevältä otetaan pois, ja tuiman saalis irralle pääsee; ja minä tahdon riidellä riitaveljeis kanssa ja pelastaa lapses.
Ja minä annan hävittäjäis syödä omaa lihaansa, ja heidän pitää juopuman omasta verestänsä, niinkuin viinan mehusta; ja kaikki liha on tietävä, että minä olen Herra, sinun auttajas, ja sinun lunastajas, Jakobin väkevä.'"
Näitä värssyjä lausuessansa Isaak näytti taas, niinkuin kerta ennen, unhottavan kumppaninsa. Hän oli ikäänkuin yksin haasteleva. Lohdutus, voitonriemu olivat kaikki hänen omansa. Näissä sanoissa löytyi jotakin, jok'ei ollut Cineaasen vaikuttamatta. Se hellä yhteys, jonka ne kuvailivat olevan valitun kansan ja heidän jumalansa välillä, näytti tukevan Isaakin ylevää uskoa hänen kansansa aiottuun päämäärään. Tämä päämäärä näytti olevan selvillä sanoilla lausuttu, vaikkei koko aate Athenalaista miellyttänyt. Paljas aineellinen menestys, valloitus, voitonriemu, vaikka kohta suuret seurauksiltansa, eivät hänen mielestänsä olleet jumalan korkein toimi. Näin alentuisi tuo ylevä ajatus äärettömästä järjestä. Näin tehtäisiin Jerusalemista vaan toinen Roma. Ja kuinka hänen, Athenalaisen, mielestä tämmöisessä hankkeessa olisi mitään jumalallista?
"Katso tuossa", lausui Isaak, "tulevaisuuden kuvaus. Kaikki on selvään kerrottu meille; siihen me luotamme. Messias on tuleva ja meitä näihin kaikkiin johdattava."
"Se on tavallansa sangen suurenmoista", sanoi Cineas; "mutta minä en voi vielä tämmöisessä tarkoituksessa nähdä mitään, joka olisi jumalalle sopivaa. Jos tämä olisi kuvaannollisesti puhuttu; jos teidän Messiaksenne olisi opettaja; jos hänen voittonsa olisivat totuuden; jos hän opettaisi mikä täydellinen hyvyys ja täydellinen kauneus on, silloin se jumalalle sopisi."
"Opettajako!" lausui Isaak sanoin selittämättömällä äänellä; "uusiko opettaja! Mitä semmoinen toimittaisi? Lukemattomia opettajia on tullut. Profeetat ja papit ovat puhuneet jumalan käskyjä. Mitä he ovat aikaan saaneet? Ei mitään. Tuskin meidänkään kesken, valitussa kansassa, heidän sanojansa kuunneltiin. Ei, me tarvitsemme jotain ylhäisempää, me tarvitsemme voimakasta hallitsiaa, joka suurilla, jumalan kaltaisilla ihmetöillä meitä voittoon johdattaa. Hän johdattaa meitä meren poikki, joka avautuu meille tietä antaaksensa ja kaikki luonnon voimat taistelevat meidän puolellamme vihollisiamme vastaan."
Cineas katseli häntä pettyneen muotoisena.
"Tässäkö siis kaikki on? Tähänkö teidän jumalallinen ilmestyksenne päättyy? Tähän verraten on Plato todestansa jumalallinen. Sokrates on jumala tämmöisen Messiaksen rinnalla. Sillä teidän turvattu johtajanne ei muuta kuin täyttää maailman hirmuisilla sodilla ja koko ihmiskunta runnottaisiin."
"Mutta ajattele, mikä suurenmoinen päätös näistä kaikista tulee."
"Mikä suurenmoinen päätös! Sekö, että Jerusalem olisi Roman sijasta pääkaupunkimme. Tämän taistelemisen ja marssimisen ja voittamisen aate tyydyttää ainoastaan rahvaanomaista mieltä. Mikä jumalallinen olento näitä kaikkia tarvitsee? Sinä teet hänen semmoiseksi, joka uhraisi kaikki maailman kansakunnat erästä näytelmää varten. Sopikoon nämät Olympon haltialle, filosofian jumalalle ne eivät sovi."
"Hänen voittonsa", sanoi Isaak Cineaan ilmeisestä tyytymättömyydestä ja halveksivasta jyrkkyydestä vaaria pitämättä — "hänen voittonsa kuljettaa hänen kansaansa. Se täyttää maailman hänen kunniallansa. Loppu kaikista on kaikkien onni. Maailma näkee uuden kultaisen aikakauden ja hän hallitsee — kaikkia."
"Ja keskellä tätä hänen suuruuttansa olisi hän paljoa alhaisempi kuin meidän 'suuri opettajamme', kun tämä, kuolemaan tuomittuna, astui esiin ja lausui vihamiehilleen, kuinka hän heille kaikille anteeksi antoi."
"Sinun Messiaksesi Jerusalemin valta-istuimella, kukistuu maailman voittajana, Juutalaisten armeijam ympäröitsemänä olisi vähän-arvoisempi kuin Sokrates vankihuoneessansa, kun tämä riemun hymyllä tarttui pikariin ja joi myrkyn. Minä en pane mitään arvoa sinun valloittajaasi. Sano minulle, että teidän voiton ennustuksenne ovat kuvaannolliset. Sano minulle, että hänen voittonsa koskee sieluun, silloin minä tähtään tuota jumalallista teidän pyhissä kirjoissanne."
"Ei", sanoi Isaak totisesti ja kiivaalla varmuudella. "Mahdotonta. Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ei mikään ole totta. Pyhkäise pois tämä sananmukainen totuus ja kaikki vuosisatojen toivo kuolee. Silloin ovat Juutalaiset pilkaksi joutuneet. Tuo arvelu, että Messias olisi kuvaannollinen ihmisten mielten valloittaja, on häväistys meitä vastaan alennus-tilassamme. Ei, ei!" hän lausui ikäänkuin vimmassa, "minä olen ollut taipuvainen tähän ajatukseen, mutta se on ohitse. Minä pysyn jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Ei hän, joka vallitsi meidän ja saattoi meidän niin pitkällöisiin kärsimyksiin, aio koskaan pilkata meitä semmoisella valekuvalla. Ei hän, joka käski meidän toivoa, aio koskaan pettää meitä näin ja sortaa meidän sydäntämme — ei koskaan! — ei koskaan!"
"Tämä", hän jatkoi vähän ajan päästä ja semmoisella äänen katkeruudella, jota ei Cineas ikinä ennen ollut havainnut, "tämä se on, jonka vuoksi minä vihaan kristityitä. Nämät ovat ainoat, jotka tuovat meidän eteemme tämän pilkan, tämän luulokuvan ihan paljaanansa. Kuule minua".
"Eräs mies ilmestyi, joka sanoi opettavansa muutamia uusia oppeja. Hän sai seuralaisia, Aina seuralaisia saa, yhtä kaikki mitä opettaa. Nämät hänen oppilaansa sanoivat, että hän oli Messias. Hän sanoi itse samaa. Hän väitti, että hän oli siinnyt meidän kuninkaallisesta huonekunnasta ja oli Juutalaisten kuningas. Tämän vuoksi hän tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin."
Isaak kiristi hampaitansa tätä lausuessaan. Hänen vihansa teki, että hänen sanojansa tuskin eroitti.
"Mitä — mitä, arvaappas, tästä seurasi? Hajosivatko hänen seuralaisensa? Ei. He rohkenivat panna toimeen uuden petoksen. He rohkenivat sanoa, että hän oli noussut kuolleista; ja tuhat kertaa suuremmalla innolla kuin ennen he julistivat, että tuo pahantekiä oli Messias."
"Kaikista näistä oli se todennäköisyys, joka ilmestyi heidän todistuksissansa, meille Juutalaisille katkerin. He sovittivat kaikki meidän ennustuksemme tähän mieheen. He veivät meiltä kaikki — kaikki — kaikki. Nämät ne ovat, jotka sanovat, että kaikki noissa ennustuksissa on hengellistä ja että tämä Messias on tullut opettajana ihmisten mieliä valloittamaan."
"Vielä pahempi. He veivät kaikki meidän toivomme, kaikki meidän halumme, kaikki omalta jumalalta meille, hänen valituilleen annetut lupaukset — he jakelevat kaikkia näitä muille vieraille kansakunnille. He julistavat ristiin naulitun Messiaksensa opit kaikille kansakunnille ja opettavat, ettei Juutalaisilla ole suurempia etu-oikeuksia ja toiveita kuin muilla ihmisillä. Pahin kaikista heidän opettajistaan on Paavali, joka nyt on Romassa — joka riemuitsee tästä opista — uskostansa luopunut Juutalainen, heittolainen, isänmaansa kavaltaja, jumalansa pettäjä."
"Voi meidän kansakuntamme tuskia, pitkän pitkiä tuskia, jos kaikki tähän loppuu; jos hän, joka vuodatti meidän lopullisen voittomme toivon, sen näin meiltä riistää! Mutta ei. Minä en koskaan, en koskaan anna tämän kiusaajan viedä itseltäni omaa uskoani häneen! Vaikka hän lopettaisi minun ja minun kansakuntani, häneen kuitenkin turvaan! Hän täyttää lupauksensa. Hän siunaa kansaansa. Minä ylistän ja siunaan hänen pyhää nimeänsä, niin kauan kuin minä elän."
"Ei — ei! Hän tekee, mitä hän on sanonut. Sillä meidän profeettamme ovat selvään ilmoittaneet ajan ja tämä aika on nyt käsissä. Monta vuotta takaperin me odotimme häntä, mutta nyt hän pian tulee. Kaikki, mitä tähän aikaan tapahtuu, todistaa sitä. Kaikki Juutalaiset nyt toivovat ja vartovat. He odottavat hänen tuloansa. Mutta ei! sydäntä särkee, kun täytyy odottamistaan odottaa ja yhä vielä kysyä: 'eikö hän koskaan tule?'"
Isaak keskeytti puhettansa ja, pannen kätensä ristiin, nosti hän ne taivasta kohden ja lausui ääneen loistavin silmin:
"'Joska sinä taivaat halkaisisit, ja astuisit alas, että vuoret vuotaisit sinun edessäs, niinkuin valkia sytyttää risu-läjän, niinkuin valkia veden kiehahuttaa.
Että sinun nimes tulis tiettäväksi vihollisilles, ja että pakanat
edessäs vapisisit.
Niitten ihmetten tähden, jotka sinä teet, joita ei kenkään toivonut;
koska sinä menit alas ja vuoret edessäs sulasit.
Ei maailman alusta kuultu, eikä korviin tullut ole, eikä yksikään silmä nähnyt ole, paitsi sinua, Jumala, mitä niille tapahtuu, jotka sinua odottavat.'"
Hän herkesi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten:
"'Sillä sinä peitit kasvos meiltä, ja annat meidän nääntyä
suurissa synneissämme.
Mutta nyt Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi, sinä
olet meidän valajamme, ja me olemme kaikki sinun käsialas.
Älä Herra niin kovin vihastu, äläkä ajattele syntiämme; katso
sitä, että me olemme kaikki sinun kansas.
Sinun pyhyytes kaupungit ovat hävitetyt, Sion on autioksi tehty
ja Jerusalem on kylmillä.'"
Isaak peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan aikaa ääneti. Cineas ihmetteli niitä sanoja, joita tämä oli lausunut. Näitten ilmaisemaan nöyryyteen, totiseen syntien tunnustukseen, murheesen kansakunnan kärsimysten vuoksi, yhtyi vielä luottamus jumalaan, semmoinen luottamus, joka näytti surussakin sisältävän järkähtämätöntä uskoa. Hän havaitsi vielä, että Isaakin sanat tarkoittivat suurta valloittajaa, jotakuta kuningasta, joka saattaisi maailman Jerusalemin alaiseksi. Häntä kummastutti, kuinka tämmöinen aate vielä kyti kansassa, joka näki edessänsä Roman vastustamattoman vallan.
Lopulta Isaak hetken kuluttua katsahti ylös. Hän oli rauhoittunut.
Vienosuruinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.
"Minä en tiedä, jalo Cineas", hän lausui, "kuinka puolustaa itseäni tämän liiallisen kiivauden vuoksi. Se aine, joka asetettiin eteeni, tulistuttaa minua aina vasten tahtoani. Minä menen suunniltani. Suo minulle anteeksi, minä olin tänään tuoda sinulle tutkimusteni hedelmät. Hegion tulee tehdä tiliä kymmenestä miljonasta sestertistä. Sen mukaan kuin minä hänen asiansa tiedän, hän hyvin voi palkita nämät. Katso", lausui Isaak ja toi esiin muutamia taulusia, jotka hän laski Cineaan eteen, "tässä on loppupäätös."
Nyt rupesi Isaak selittämään luvunlaskujaan ja näytti Cineaalle koko
Hegion menetystavan, siitä asti kuin perhe oli tullut Britanniasta.
Vailinki havaittiin semmoiseksi, kuin hän oli ilmoittanut.
Cineas otti tauluset ja sanoi:
"Se on jollakin tavalla korvattava; Labeon täytyy saada nähdä, että kaikki on maksettu", ja sitten hän sanoi jäähyväisensä.