XI.
Kartanonhoitaja rangaistu.
Hegio oli jo aikaa huomannut, kuinka suuresti hän oli erhettynyt, kun oli ynsistellyt Cineasta vastaan. Heidän muistettavan yhtymyksensä jälkeen oli hän ruvennut tiedustuksiin ja nähnyt, että Cineas tosiaankin oli semmoinen, joksi hän oli sanonut itsensä, jopa vielä mahtavampikin. Hänen rikkautensa, hänen suuret tietonsa, hänen jalo sukuperänsä ja hänen maineensa tekivät hänen mitä etevimmäksi Romassa käviäksi. Jos Hegio olisi ollut jotakin muuta kuin oppimaton vapautettu orja, olisi hän näin kuuluisan miehen tuntenut. Ei myöskään hänen suojeliansa, Tigellinus, voinut kuin sanoa häntä kouhoksi ja vakuuttaa hänelle, että hän puolestansa mieluisammin tahtoisi Cineasta ystäväksi kuin vihamieheksi.
Labeon takaisin-tulo enensi Hegion hämmennystä. Sillä Labeo palasi voitonriemun ja kunnian-osoitusten tuoksinassa, suuren voiton julistajana, laakerikirjetten tuojana. Nero kerrottiin ottaneen häntä vastaan mitä kohteliaimmalla tavalla. Viran koroitus oli hänen tarjonansa, suosio ja edistyminen hovissa. Semmoisen miehen suhteen Hegio ei ollut mitään.
Kauppatuumiinsa oli hän menettänyt paljon rahaa ja menetti vieläkin. Mutta se summa, jonka hän oli ottanut Labeon rahavaroista, oli suuri ja kenties huomattaisiin tarkalla luvunlaskujen tutkimisella. Jos niiksi tulisi ja kaikki saataisiin ilmi, oli hänen rahat takaisin maksaminen. Hänen oli mahdoton paeta. Roman keisarikunnassa ei ollut karkureilla mitään turvapaikkaa. Hallituksen käsi ulottui kaikkialle; ja semmoinen mies kuin Cineas voi saada kiinni Hegion Roman valtakunnan äärimmäisistä osista. Jollei hän voisi rikostansa sovittaa, oli kovin rangaistus hänen edessänsä. Tigellinus ei ruvennut semmoisessa tapauksessa välittäjäksi. Jos semmoinen mies kuin Hegio onnettomuuteen joutui, ei todellakaan Tigellinus hänestä mitään piittaisi. Hegio ei voinut kuin jättää menetystapansa asianhaarain ohjattavaksi ja, jos hänen rahan-anastuksensa tulisi ilmi, palkita sen, sikäli kuin ne sen vaativat.
Viimein tuli päätös.
Eräänä aamuna kutsui Labeo häntä luoksensa ja hän totteli käskyä. Kumma kyllä, Hegio, vaikka hän muutoin oli hävytön, kammosi ja kunnioitti Labeota ja pelkäsi häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Tuon vaikutti kenties hänen isäntänsä ruumiillinen etevyys, tämän kasvanto ja voima, tämän rautainen vartalo ja tukeva koko, taikka vaikutti tämän jäykkä romalainen luonto, tämän levoton jäntevyys ja masentumaton tahto. Juuri nämät ominaisuudet tekivät Labeon muista erinomaiseksi ja juuri näitä Syrialainen pelkäsi. Taikka oli tuohon kenties syynä joku salainen aavistus, että tämä mies kerta määräisi hänen kohtalonsa — joku selittämätön tulevaisuuden ennakkotunne, joku tietäjän kyky vasta tapahtuvien suhteen. Oli miten oli, Hegio kunnioitti Labeota; eikä hän koskaan, isäntäänsä kohdatessaan, katsonut tätä suoraan kasvoihin; vaan loi tavallisesti semmoisissa tiloissa silmänsä maahan, voimakkaamman luonnon valtaa tunnustaen.
Saapuville tullessaan Hegio havaitsi Labeon totiseksi ja ankarannäköiseksi. Kaikki oli tullut ilmiin, sillä Cineas oli kertonut Labeolle kaikki. Hegio huomasi pian, ettei ollut mitään toivoa. Jollakin tavalla, jota hän ei tuntenut, oli Labeo saanut tietää koko vajauksen.
Hegio päätti kohta mukaantua oloja myöten. Hän ei tietänyt, kuinka muutoin käyttää itseänsä. Labeon korkea asema teki kaikenlaisen riidan heidän välillään mahdottomaksi; ja Hegio oli päättänyt pahimmassa tapauksessa uhrata kaikki, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään muu keino auttaisi.
Kun siis Labeo näytti hänelle tilin omaisuudestaan ja kysyi häneltä erityisten rahasummain käyttämistä, Hegio vastasi, että hän oli kuluttanut sisääntulot kartanon hyväksi. Koko se rahamäärä, jonka Labeo luuli puuttuvan, oli tallella. Hänen kauppatuumansa eivät olleet juuri hyvin onnistuneet, mutta ei hän mihinkään tappioonkaan ollut joutunut. Kaikki oli säilyssä ja minä hetkenä hyvänsä saatavissa. Kuivankiskoisesti ilmoitti Labeo hänelle, etteivät semmoiset kauppatuumat olleet hänelle mieliksi ja ettei hänen kartanonhoitajansa saanut panna hänen rahojansa tämmöisellä tavalla alttiiksi. Hänen oli velvollisuus kerätä kaikki sisääntulot ja pitää huolta niistä, mutta hänen ei ollut oikeus ruveta kauppatuumiin eikä saattaa hänen rahojansa vaaran-alaisiksi hurjilla kauppavehkeillä Afrikan puolella. Kaikkiin, mitä Labeo lausui, vastasi Hegio suorasti, että kaikki oli tallella; ettei hän ollut ryhtynyt mihinkään hurjiin kauppavehkeisin; että hän ainoastaan isäntänsä eduksi oli kauppaa harjoittanut ja voisi vastata jokaisesta obolista. Asia päättyikin niin, että Hegio maksoi kaikki kaivatut rahat ja äyritönnä lähti isäntänsä talosta.
Äyritönnä, mutta koston tuumia täynnä. Sillä Labeo pani hänen pois; laski hänen häpeällä menemään; uhkasi tehdä lopun hänestä; kielsi häntä koskaan eteensä tulemasta; ja kaikki Hegion katkera viha virisi ja hän jätti kartanon, havaiten itsensä köyhtyneeksi mieheksi ja vannoen sydämessään, että hän kaikki nämät jollakin tapaa kostaisi, jos Vaiheettaret joskus hänelle siihen voimaa antaisivat.
Näin tuli Hegiosta ero.
Samana päivänä kuin tämä tapahtui, kävi Carbo Labeolla vieraissa. Hän kuuli asian.
"Vai niin, teidän konnanne on mennyt. Hyvä, antakaat hänen mennä ja liittäkööt hän ja Tigellinus onnensa yhteen. Tigellinus on oleva parempi isäntä kuin teidän jalo Labeonne. Voi näitä Syrialaisia! näitä Syrialaisia! kaupunki on niitä täynnä! Koko Syria on tullut Romaan ja tuonut tänne kielensä, menonsa ja tapansa, lyyransa ja tanssiattarensa. Tämä on Roman kirous. Enkö minä tehnyt oikein niitä paetessani? Pitääkö minun olla Romassa, kun Hegion vertaisille annetaan parempi sia pöydässä kuin minulle ja mahtavain suosio on heidän tarjonansa? Hänen kaltaisensa voivat edistyä siellä. Liehakoitsemalla ja imartelemalla he sukeltavat suurten perhetten luottamukseen, hoitavat näitten asioita ja katselevat halveksien rehellisiä, vanhan-aikaisia Romalaisia."
"Taisi häneltä mennä kaikki, mitä hänellä oli, tämän loven täyttämiseen", sanoi Cineas. "Ei suinkaan hänelle mitään jäänyt."
"Oho, hänellä on yltäkyllin — yltäkyllin. Eihän tuo herja liene suotta kauppavehkeinensä veijaillut. Ja olkoonkin köyhä, kyllä hän taas pian rikkaaksi pääsee. Hän lierittelee itsellensä jonkun muun luottamuksen. Nämät ne ovat, jotka tätä nykyä luikahtavat mahtavuuteen ja arvoon. Romasta ei ole rehellisten miesten olopaikaksi eikä köyhien, jos he ovat rehellisiä. Kaikkien köyhien Romalaisten täytyy muuttaa pois. Siitä on erä, ettei Roma ole koko maailma. Löytyy paljon paikkoja, jossa vanhan-aikainen yksinkertaisuus vielä menestyy. Meillä on Praeneste ja Gabii ja Tibur, joissa ei kenenkään tarvitse pelätä, että heidän rakennuksensa luhistuvat kokoon taikka palavat. Mutta Romassa asuu ihminen hengen kaupalla. No, suureksi osaksi pönkät kaupunkia pystyssä pitävät. Tarkastaja-koira määrää, että joku vaarallinen halkeama rakennuksen seinässä huolellisesti kalkitaan ja menee tiehensä. Seuraavana päivänä tuo vanha rakennus-raiska raukee ja rutaisee perheen hengettömäksi. Muista yöllisiä tulipaloja. Minun luullakseni Roma joku päivä kokonaan menee tuhaksi. Minua kummastuttaa, että se on niin kauan säilynyt. Mutta nyt on jouduttu siihen, että minä, kun välisti katselen kaupunkia kohden, näen kymmenkunnan taloja melkein joka yö yhtä monella eri taholla palavan. Tämä ei kelpaa köyhälle, sillä häneltä menee kaikki. Mutta rikkaalta tämä käy varsin hyvin laatuun. Jos rikas polttaa talonsa, jopa seuraavana päivänä kaikki hänen ystävänsä lähettävät hänelle kalliita lahjoja: — kuvapatsaita, koru-astioita, maalauksia, kulta- ja hopeakaunistuksia, kirjoja, vieläpä rahojakin. Nuot rikkaat saavat paremmat kalut kuin ne, jotka heiltä hävisivät; mutta jokainen ymmärtää heidän konnankoukkunsa. Kun Roma on palanut, rikkaat rakentavat sen uudestaan. Minä toivon vaan, että he kaikki yhdessä palavat."
"Romassa ei ole mitään järjestystä. Hämyssä ihmisparka lähtee hengen vaaralla liikkeelle. Silloin ikkunat avataan kahdalleen, hänen kulkiessaan, ja raskaita saviastiain kappaleita viskataan niistä kadulle. Minä tunnen aina itseni kiitolliseksi, kun näen, että ainoastaan astiain kappaleita nakataan ulos. Mutta tämä ei ole mitään. Ollaan hengen vaarassa paljoa pahemmistakin syistä. Yötistä aikaa on kaupunki rosvojoukkojen vallassa, jotka päihtyneinä ja viinanhaluisina kähäjävät pitkin katuja. Jos he tapaavat rikkaan miehen, jolla on pitkä jono saattajia, tietävät he hyvin pysyä kaukana hänestä; mutta jos he kohtaavat yksinäisen ihmisrukan, silloin he karkaavat häneen, ja kaikki mitä hän saattaa pyytää taikka rukoilla, on se, että hänen sallitaan lähteä kotiin, hammas taikka kaksi jälellä suussa. Tämä asianlaita on nyt huonompi kuin koskaan ennen. Nuoret miehet tekevät sitä alituiseksi työksensä. Tuommoinen ei saa olluksi, jollei hän ole ketään maahan kapistanut; uni ei tule mielipahalta öisiin hänen silmiinsä. Ylhäisimmät ovat pahimmat; enkä minä pelkää sanomasta, että Caesari on kaikista pahin."
"Caesari!" lausui Cineas. "Aiotko sinä sanoa, että Caesari kuljeksii pitkin katuja ja hätyyttää ihmisiä?"
"Hämmästyttäneekö mikään, mitä Caesari tekee?" vastasi Carbo tuiman katkeralla äänellä. "Onko mikään rikos, mikään ilkityö liian suuri? Mutta ei ole viisasta semmoisesta aineesta puhua. Romalla on kumminkin hyvin sille sopiva hallitsia. Mutta eihän tätä ijäti kestäne. Juliolla oli Brutonsa, Cajolla Caereansa; Nero saa surmansa jonkun kädestä, jonka jumalat lähettävät."
Carbo rohkeni vaaralliselle alalle; mutta hän uljasteli pelottomasta puheestaan. Hän herjasi Caesarin luonnetta mitä kiivaimmalla tavalla, jutteli kaikki kertomukset hänen sanomattomista rikoksistaan ja julisti hänelle kostoa. Cineaan mieli keventyi vähän, kun hän näki Carbon lähtevän; sillä hän pelkäsi, että joku palvelioista salaa kuuntelisi tätä rajumielistä vanhaa Romalaista.
XII.
Amfiteateri.
Markus ei ollut koskaan käynyt amfiteaterissa ja hänen isänsä päätti hankkia hänelle huvituksen, jonka hän luuli poikaa suuresti miellyttävän. Sentähden Labeo eräänä päivänä vei hänen sinne. Se oli ennen tuon mainion Colosseumin aikaa; mutta tämäkin rakennus oli suunnattoman suuri, vaikkei sillä ollut jälkeläisensä kokoa.
Kun he astuivat sisään ja istuutuivat, heille ilmaantui kummallinen näky. Kaikkialla heidän ympärillänsä oli lukemattomia istuimia, täynnänsä kymmeniä tuhansia ihmisiä, kaikensäätyisiä ja kaiken-ikäisiä. Alemmilla istuimilla siaitsivat ylhäisemmät kansaluokat samalla kun alhaiso oli tuonnemmaksi asettunut. Rakennuksen toisessa päässä nähtiin keisari koroitetulla paikalla.
Useita miekkailuita oli jo pidetty, ja kun he tulivat sisään, oli juuri lyhyt loma-aika. Pian alkoivat miekkailut uudestaan. Muutamia likikätisiä taisteluita toimitettiin erilaatuisilla aseilla. Ensimäinen ottelu loppui niin, että toinen taistelioista pisti toisen sydämen puhki. Markus näki veren purskahtavan esiin; näki miehen kaatuvan kuoliaaksi; kuuli mieltymyshuudot kaikkialta ympäriltänsä.
Hän painoi kasvonsa isänsä käsivartta vastaan ja häntä hirvitti.
"Isä, minä tahdon mennä kotiin."
Hän lausui nämät sanat tuskin kuultavalla äänellä, kun hänen isänsä kallistui hänen puoleensa kysyäksensä mikä häntä vaivasi.
"Minkätähden" Oletko sinä kipeä, poikaseni?"
"Olen; minä en saa katsotuksi, kuinka ihmisiä tapetaan."
"Vai niin! siinäkö kaikki?" lausui Lateo levollisesti. "Se ei tee mitään. Tähän sinä pian totut. Muista, että sinä sanoit, että sinusta tulee urhoollinen soturi. Sinun tarvitsee nyt jo ruveta katsomaan, kuinka ihmiset taistelevat ja surmaavat toisiansa. Sinä olet Romalainen."
Markoa kauhistutti ja hän siirtyi likemmäksi isäänsä.
"No, rakas poikani, katso ylös. He miekkailevat."
Markus kokosi kaikki lapsellisen rohkeutensa ja pakoitti itsensä katsomaan kiistakentälle. Mutta häntä ilvotti nähdä taistelevia miehiä, jotka veristyneinä ja pölyttyneinä tappelun tuimuudessa huokasivat ja vaikeroivat. Taas häntä pudistutti ja hän kätki kasvonsa isänsä rintaa vastaan.
"Minä en julkene! Oi, minä en julkene", hän nyyhkytti.
"Älä nyt, oma poikaseni, minä tiedän ettet sinä ole mikään pelkuri", sanoi Labeo ison ajan perästä. "No, ole romalainen poika! Katso, kaikki miehet ovat menneet pois ja he ovat nyt lähteneet tuomaan esiin petoja. Koetappas katsoa tätä."
Taas nosti Markus kasvonsa ja näytti väkisin irroittavan ne heidän suojapaikastansa sekä voimansa takaa pakoittavan silmänsä näkymöä kohden.
Hän näki arenan edessänsä, siinä yhden miehen. Tämä mies seisoi keskikohdalla, kasvot heitä päin kääntyneenä, ainoastaan lyhyt miekka aseena. Hän oli soleva, harteakas ja runteva. Hänen rehtava ruumiinsa toi esiin hänen uhkeaksi muodostuneet jäntäreensä. Hänellä oli vaaleat, pitkät hiukset, jotka tiheinä suortuvina vyöryivät hänen päästänsä. Hänen kasvoissaan ilmestyi vakavuutta ja rohkeutta ja kun hän katseli yleisöä ympärillänsä, osotti koko hänen käytöksensä tyyntä ja uljasta huolettomuutta.
"Minä tiedän kertoa sinulle kaikki hänestä", sanoi Labeo, aikoen luovuttaa poikansa tunteet tuosta kauhusta, joka oli niin peräti valloittanut hänen. "Minä tiedän kertoa kaikki hänestä. Hän on Britannialainen. Meidän soturimme ottivat hänen kiinni ja lähettivät hänen tänne muitten vankien joukossa. Hän on ollut jonkun ajan opissa ja koko Roma on kiihostunut hänen tähtensä. Hänestä näyttää tulevan oiva gladiatori."
Tässä kova kiljuna keskeytti Labeon. Se tuli vivarium'ista, jossa pedot pidettiin suljettuina. Labeo luuli, että Markus säikähtyisi tästä; mutta hänen ihmeeksensä kipelsi poika välkkyvin silmin hänen jalkojensa luo ja vartoi innostuneena saadakseen nähdä, mistä se tuli.
Kiljuna toisensa perästä kuului.
"Etkö sinä pelkää?" kysyi Labeo.
Markus ei kuullut häntä. Labeo ei ymmärtänyt poikansa hienoa arkaluontoisuutta. Ihmisveren näky — ihmisten kuoleminen — ne häntä olivat kammottaneet.
Ennen pitkää joku rautaristikko paiskattiin auki ja tiikeri hypähti esiin. Hän ei ollut moneen päivään saanut mitään ruokaa ja hänen julmuutensa oli hirveä. Hän seisahtui tuokioksi hiiluvin silmin ja pieksi kupeitaan hännällänsä. Silloin hän havaitsi Britannialaisen.
Hän rönkäisi kauheasti.
Britannialainen silmäili häntä levollisesti. Tiikeri syöksähti häntä kohden. Viimein se kyyristyi ja karkasi sitten hirmuisella huippauksella suoraan häntä vastaan.
Mutta Britannialainen oli varoillaan. Taitavasti väistäen hän kerran lujasti iskeä sivahutti petoa. Tämä oli kuoleman isku. Kookas eläin karjahti kauheasti ja kellistyi värähdellen hiekalle.
Ikäänkuin ukkosen jyrinä kaikkuivat äärettömän katseliajoukon mieltymyshuudot. Markus yhdistyi muihin, taputtaen käsiänsä.
"Minun oma kelpo poikani!" sanoi Labeo ylpeästi. "Tiesinhän minä, että sinä vihdoin mieltyisit tähän."
"Kyllä; mutta en silloin, isä, kuin ihmisiä tapetaan! Se on liian kauheata."
"Odota ja katso", lausui Labeo.
Tiikerin ruumis vietiin pois ja taas kiinnitti aukenevan rautaristikon kirskuna kaikkien huomion. Tällä kertaa se oli leijona. Hän astui esiin verkalleen ja katseli ympärillensä arenalle ikäänkuin hämmästyneenä. Hän oli mitä isoimpia laatuansa — oikea jättiläinen kooltaan — ja häntä oli kauan säästetty jotakuta etevää vastustajaa varten. Hänessä näytti olevan kahden semmoisen eläimen vastus kuin edellä käynyt tiikeri. Hänen vieressään oli Britannialainen niinkuin lapsi.
Leijona oli kauan nähnyt nälkää; mutta ei hän osottanut semmoista raivoutta kuin tiikeri. Hän juoksi vitkalleen arenan poikki ja kokonaan ympäri sitä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin pääsöpaikkaa. Havaiten itsensä joka puolelta saarretuksi, hän palasi jälleen keskikohdalle ja painaen suunsa aivan lähelle maata, hän laski niin kumajavan, niin kaikkuvan, niin kestävän ärjynän, että koko aimfiteateri siitä järkkyi.
Britannialainen ei liikahtanut. Ei mikään jäntäre hänen kasvoissansa vavahtanut. Hän piti päänsä pystyssä, vartoen, miekka tanassa. Viimein kääntyi leijona kokonaan häntä päin ja peto ja miekkailia seisoivat silmästä silmään toinen toistansa katsellen. Mutta ihmisen tyven katsanto näytti tuskauttavan ja vimmastuttavan eläintä. Hän ammahti takaisin, karvojansa ja häntäänsä pöyristyttäen; ja harjaansa pudistaen hän lyykistyi alas hirmuista hpökkäystä varten. Summaton kansajoukko istui kuin lumottuna. Tässä olikin näky, jonka vertaista ei usein nähdä. Leijonan tumma haamu töytäsi eteenpäin; mutta taas heittäysi gladiatori, niinkuin äskenkin, syrjään ja lyödä jämäytti. Mutta tällä kertaa miekka sattui johonkuhun kylkiluuhun. Se heltesi hänen kädestänsä. Leijona oli vaan vähäisen haavoitettu; eikä isku muuta kuin ärsytti häntä hurjimmilleen.
Ei Britannialaiselta kuitenkaan tänä kamalana hetkenä hiukkaakaan hänen kylmäkiskoisuudestaan kadonnut. Aivan aseetonna hän seisoi leijonan edessä, päällekarkausta odottaen. Kerta toisensa perästä leijona hyömäsi häntä vastaan; mutta taitava gladiatori väisti aina, koettaen sukevilla liikunnoillaan päästä siihen paikkaan, jossa hänen aseensa oli ja saada sitä haltuunsa. Uskollinen miekka kädessänsä hän nyt vartoi nyt viimeistä ryntäystä. Niinkuin ennen leijona tulla tuoksahti; mutta tällä kertaa Britannialainen tähtäsi oikein. Miekka kävi sen sydämeen. Kauhea peto kaatui, tuskissansa sinne tänne väänneksien. Kavahtaen uudestaan kämmenilleen, hän riensi arenan poikki ja vielä kerran karjuen hän kaatui kuoliaaksi sen rautaristikon luo, jonka kautta hän oli tullut.
Mutta gldiatoria, vaikka hän oli voittanut, olivat nämät ponnistukset raukaisseet. Hän laskeusi alas, nojautuen käsivarttansa vastaan ja katsoen maahan päin. Hänen raskaan hengityksensä voivat katseliat istuimiltaan asti kuulla. Sillä tuossa kauheassa ottelussa oli leijona tuskin suonut hänelle hengen vuoroa, ja hän oli nyt kovasti uupunut.
Mutta Romalaiset eivät koskaan tunteneet sääliä. Palveliat tulivat esille ja niitten joukossa kypärällä ja miekalla varustettu mies. He heittivät yhden verkon ja kolmikärjen Britannialaiselle, jättäen hänen uuden vastustajan haltuun.
Tämä oli tuo aseellinen gladiatori. Hän oli Afrikalainen, yhtä vantera kuin Britannialainen ja ruumiiltansa yhtä notkea. Ei ollut mitään surkua, ei mitään armoa, et mitään kunnollisen käytöksen tuntoa edes käsityksenäkään semmoisessa kansassa, joka näin julkeni suostua siihen, että taisteloon asetettiin vastakkain mies, joka oli väsynyt kahdesta mitä ankarimmasta ottelusta, ja mies, joka oli aivan veres.
Voivuksissaan Britannialainen nousi hitaasti ja tarttui verkkoon ja kolmikärkeen. Hän ei ollut kolmatta taisteloa odottanut ja hänen ryhtinsä näytti lannistuvan. Hän jännitti kuitenkin voimiansa ja viskasi verkon vastustajaa kohden. Se ei tavannut. Britannialainen alkoi nyt juosta, Afrikalainen seurasi. Tämä oli mitä tavallisimpia arenan taisteloita; ja jollei Britannialainen olisi ollut uuvuksissa, olisi hän kenties voittanut. Mutta hän juoksi hitaasti, koettaa selvittää verkkoansa uutta heittoa varten. Raittiina ja vikkelänä pääsi Afrikalainen joka askeleella vähän likemmäksi. Lopulta Britannialainen kääntyi ja nosti verkkonsa sitä nakatakseen. Silmänräpäys aikaa, ja jo survaisi Afrikalainen miekkansa hänen kylkeensä. Britannialainen kaatui.
Äkkiä kuului iso, huikea huuto. Se oli Markon suusta. Hän heittäysi isänsä syliin.
"Oi, pelastakaat hänet! pelastakaat hänet!" hän huudahti. "Viekäät hänet pois! pelastakaat hänet!"
Labeo koetti viihdyttää häntä, mutta turhaan. Surunsa innoissa poika hylkäsi hänen hyväilyksensä ja huusi vaan niin kuin ennen: "pelastakaat hänet!" Labeo otti sen vuoksi Markon käsivarrellensa ja jätti paikkansa katsoakseen, saisiko hän jotain aikaan.
Tällä välin makasi Britannialainen samalla paikalla, johon hän oli kaatunut, Afrikalainen kumartuneena hänen puoleensa. Tämä oli niitä tapauksia, jossa katseliain tuli ratkaista voitetun kohtalo. Afrikalainen katsoi ylös. Hetken perästä myöskin Britannialainen vaivoin kohotti itseänsä ja nojausi käsivarttansa vastaan. Mutta hiljalleen vaipui hänen päänsä hermotonna takaisin ja
"Kyljestä hiljaa vuoti veripisarat."
Kaikkuvat suosiohuudot tervehtivät Afrikalaisen voittoa, ja joku aika kului, ennenkuin ne heikkenivät. Noitten tunnottomien katseliain hallussa oli urhoollisen miehen kohtalo. Se päätettiin pian. Näissä katselioissa oli syntynyt korkea ajatus Britannialaisesta. Siitä oli pitkä aika kulunut, kuin he olivat nähneet semmoisen voiton pedoista, kuin hän oli näyttänyt heille. Tämä leijona, jonka hän oli tappanut, oli ollut kaikkien gladiatorein kauhu. He eivät tahtoneet kadottaa näin hyvää miekkailiaa. Hänen tarvitsi elää; hänen tarvitsi vielä huvittaa heitä. He tahtoivat antaa hänen tointua hänen haavastaan, jos hän kykeni. Kun siis Afrikalainen katsoi ylös, hän näki kaikkien käsillään osottavan, että Britannialainen saisi elää. Hän kääntyi huolimattomasti pois ja esille tulevat palveliat nostivat ylös haavoitetun ja kantoivat hänen pois.
Labeota itseä oli viimeinen taistelo inhottanut. Hän oli viettänyt suuren osan elämästänsä muissa maissa; mutta vaikka hän kyllä oli tottunut amfiteateriin, ei hän kuitenkaan voinut muuttua sen ainaiseksi käviäksi. Hän ei ollut saavuttanut tuota oikeata kylmäkiskoista julmuutta, joka oli omituinen tavallisille katselioille. Britannialainen miellytti häntä ja hän päätti tehdä tämän hyväksi, mitä hän voi.
Yhdessä Markon kanssa astui hän alempia käytäviä myöten, siksi kuin hän tuli gladiatorein puolelle. Kun hän tuli sisään, sekanainen näky ilmestyi hänelle. Yltympäri oli gladiatoreja, mitkä nauraen, mitkä riidellen, mitkä viiniä juoden. Hän nosti poikansa syliinsä ja kysyi muutamilta lähellä seisovilta, missä Britannialainen oli. Hän ei tietänyt, kuinka asia arenalla oli päättynyt; mutta hän arvasi, että Britannialaista ehkä oli säästetty, koska hän oli liian hyvä tuhlattavaksi. Ne miehet, joita hän oli puhutellut, viittasivat huolimattomasti toiseen nurkkaan. Avaten itselleen tietä väki-tungon läpitse, meni hän sinne ja löysi sen, jota hän oli hakenut.
Hän oli tylysti viskattu yhteen loukkoon permannolle, että hän olisi poissa tieltä, ja oli jätetty aivan itsekseen. Ei kukaan pitänyt hänellä väliä eikä koettanut tyrehyttää hänen haavojansa. Kun Markus näki hänet hänen kurjassa tilassansa, hän päästi kestävän, matalan huudon. Hän pyrki maahan isänsä sylistä ja tarttui gladiatorin käteen.
"Oi isäni, kuinka kovasti hän kärsii! Tokko hän kuolee? Etkö sinä tahdo pelastaa häntä? Kuinka tuo on hirmuista tappaa häntä! Pelasta hänet, armas isäni! Voi katso, kuinka veri vuotaa hänestä ja kuinka vaalea hän on! Ja hänen silmä-parkansa ovat kiinni!"
Gladiatori avasi puoleksi silmänsä; ja kesken hänen tuskaansa kajasti hänen kasvoistaan hieno hämmästys siitä, että joku ajatteli häntä.
"Oi isäni", lausui Markus kyynelsilmin, "etkö tahdo toimittaa häntä pois? Sinä tahdot pikkuisen poikasi tähden. Jos sinä rakastat minua, kallis isäni, ota hänet pois. Katso, kuinka kovasti hän kärsii!"
Koko hänen poikansa käytös — tämän kyynelet, kiihkeä levottomuus ja hellittämättömyys — niissä oli enemmän, kuin Labeo voi vastustaa. Paitsi sitä, vaikka hän oli romalainen soturi ja tottunut verta näkemään, oli tässä näyssä jotain, joka loukkasi hänen oikeudentuntoansa.
Niin kutsui hän heti muutamia vartioita luoksensa ja käski heidän viedä pois Britannialaisen. Hänen arvonsa vaati kuuliaisuutta; ja vartiat kantoivat haavoitetun gladiatorin toiseen huoneesen, jossa he laskivat hänen oljille makaamaan.
"Lähettäkäät nyt joku tänne hänen haavaansa hoitamaan", lausui Labeo.
Ennen pitkää tuli muuan palvelia, joka tutki hänen haavaansa ja tukotti sen yksinkertaisella tavalla.
"Isä", sanoi Markus, "Sinä et saa jättää häntä tänne."
"Kuinka niin? No, mitä minä voin tehdä?"
"Sinun täytyy ottaa hänet pois."
"Poisko? Mihin sitten?"
"Kotiin."
"Mitä minä gladiatorilla tekisin, kallis poikani? Minä en tarvitse häntä itse edessäni miekkailemaan."
"No, ei — minä tarvitsen häntä. Anna hänet minulle, rakas isäni. Minä tahdon pelastaa hänen henkensä ja pitää häntä omanani."
"No — sinulla on kummalliset mielijuohteet", lausui Labeo, "mutta luultavasti minun täytyy tehdä, mitä sinä sanot."
"Katso — hän näkee meidän — hän tuntee, että me olemme hänen ystävänsä", huudahti Markus innokkaasti.
Gladiatori avasi silmänsä puoleksi ja näytti himmeästi käsittävän asian. Hän näki nuot suloiset lapsen kasvot rakkauden ja sääliväisyyden kirkkaassa valossa; näki silmien loistavan hellästä osan-otosta, hänen omiinsa kääntyneinä. Hän katseli kummastuneena näitä kasvoja. Oli ikäänkuin uusi aate olisi syntynyt hänessä. Hän oli hämmennyksissä.
Markus tarttui taas hänen käteensä.
"Isä, kallis isäni, anna hänet minun omakseni. Etkö anna?" Sinä pelastat hänen ja annat hänen minulle — eikö niin — ja otat hänen meidän kanssamme?"
"No, ei nyt", lausui Labeo epäillen.
"Niin, mutta koska?"
"Minun täytyy ensiksi tavata muutamia ja kysyä; ja sitten, rakas poikani, hankin minä hänen pois sinulle."
"Armas isäni, tiesinpä minä, että sinä suostuisit. Ja me kohtelemme häntä hyvin", sanoi Markus, "ja hän paranee tästä kauheasta haavasta."
Koko ajan oli Markus pitänyt gladiatorin käden omiensa välissä ja haavoitettu mies makasi häntä katsellen. Hänen kasvoissaan kuvautui pian suuri lempeys hämmennyksen sijasta. Hän näytti ymmärtävän mitä tarkoitettiin. Hän havaitsi, että tämä kirkas, kaunis olento anoi hänen henkeänsä ja koetti pelastaa häntä hänen surkeasta tilastaan. Heikosti ja hitaisella ponnistuksella nosti hän Markon hienon käden ylöspäin ja painoi sen tuokioksi huuliansa vastaan. Iso kyynel puhkesi hänen silmistänsä ja vieri hänen poskilleen.
"Oi isäni", sanoi Markus, "hän tietää, että minä olen suruissani hänen puolestansa. Katso, hän on suudellut kättäni. Koska sinä tahdot noutaa hänen pois tästä hirmuisesta paikasta?"
"Ei tänään", vastasi Labeo; "mutta minä puhuttelen heitä ja käsken heidän kohdella häntä hyvästi; ja sitten kun hän vähäisen voimistuu, minä tuotan hänen täältä."
Tämä näytti tyydyttävän Markoa. Hänen isänsä kutsui sitten palvelian, joka oli sitonut Britannialaisen haavan, luoksensa ja pistäen vähän rahaa tämän käteen, neuvoi hän, mitenkä haavoitettu mies oli hoidettava, samalla sanoen, että hänen oli aikomus muutaman päivän perästä muuttaa hänen pois, jos hän tointuisi. Palvelia arveli, että hän kyllä tulisi terveeksi, ja lupasi tarkkaan noudattaa kaikkia Labeon käskyjä. Tämän perästä isä ja poika menivät pois.
"Kallis isäni", sanoi Markus, kun he lähtivät, "mikä saattaa ihmiset niin julmiksi? He haluavat nähdä verta. Kaikista näistä sydämeni kipeentyy. Minä en tahdo koskaan tulla takaisin tänne. Ja minun tekee niin kovin mieli saada tämä miesraukka pois kotiin. Kuinka hän kärsi! Kuinka kauheata se oli! ja vaikka hän oli ollut niin urhoollinen! Oi kuinka minä toivon, että hän pian paranee. Mutta mikä saattaa ihmiset niin julmiksi?"
"No, eivät he ole julmia", vastasi Labeo, koettaen kiertää hänen kysymystään. "Se on heidän tapansa. He ovat aina olleet semmoiset. Sinä opit kyllä rakastamaan sitä, kun vanhenet."
"En koskaan", sanoi Markus kauhistuen; ja sitten vähän ajan perästä lausui hän matalalla, nuhtelevaisella äänellä: "tokko sinä tahdot opettaa minua yhtä julmaksi, armas isäni?"
Labeo näytti hämmästyneeltä. Lopulta hän lausui:
"Rakas poikani, kun sinä rupeat sotamieheksi, sinä ajattelet toisin."
"Mutta pitääkö sotamiehen olla julma? Ethän sinäkään ole julma. Sinä et hennoisi kiusata hevosparkaa; enkä minä ole koskaan nähnyt, että sinä olet pahoin kohdellut ketään. Minä tahdon olla niinkuin sinä; enkä minä tahdo koskaan olla julma. Minä tahdon olla laupias. Tämän on imettäjä minulle opettanut. Hän sanoo: 'autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupeuden.'"
"'Autuaat ovat laupiaat'", toisti Labeo. "Se on viisas puheenparsi. Niin, kallis poikani, ole niinkuin sinä tahdot. Sinulla on hyvä, jalo sydän; enkä minä tuo sinua tänne toisten, ennenkuin itse haluat."
XIII.
Cineas ja Helena.
Markus ei antanut isälleen mitään rauhaa, ennenkuin tämä oli tuottanut gladiatorin huvilaansa. Haava oli tuima, mutta terveydeltänsä terästyneen Britannialaisen vahva ruumis oli vammaa voimallisempi, ja hän parani nopeasti. Markus ystävöittyi häneen ja gladiatori puolestansa näytti rakastavan tätä viatonta poikaa melkein kuin jumalaa. Hän ei voinut puhua kuin muutamia katkonaisia latinalaisia sanoja, josta syystä Markus koetti opettaa tätä kieltä hänelle.
Britannialainen sanoi, että hänen nimensä oli Galdus, ja että hän oli ollut yksi Trinobantien päälliköistä. Oli syntynyt jonkunlaisia meteleitä viljaveron vuoksi ja muuan romalainen sotaväen osasto oli hätyyttänyt hänen kansalaisiansa. Hän teki vastarintaa. Tämän johdosta nousneessa tappelussa tuo vähäinen sotajoukko karkoitettiin. Tuosta toinen suurempi joukko ennätti paikalle ja riidan kestäessä Galdus vangittiin. Hän jätettiin henkiinsä ja lähetettiin Romaan. Soturi-muotonsa ja voimakkaan vartalonsa tähden hän valittiin gladiatoriksi. Semmoinen oli hänen kertomuksensa. Se juteltiin tuskin käsitettävällä kielellä ja ilmaisi niin tulista vihaa Romalaisia vastaan, että hänen nuori toverinsa siitä säikähtyi. Mutta sydämessään Markus taipui kokonaan Galdon puoleen. Kaikenlainen väkivalta ja sorto loukkasi häntä, ja tässä oli hänen edessänsä mies, joka haasteli hänelle semmoisen kertomuksen kärsimästänsä vääryydestä, että tästä syttyi hänessä epämääräinen halu rangaista jotakuta. Tämä semmoisesta lähteestä vuotava samatunteisuus suurensi Galdon kunnioitusta ja rakkautta Markoa kohtaan ja saattoi hänen herkeämättä omistamaan huolensa tälle suloiselle lapselle. Hänen karkea barbarilainen luontonsa ihastui kummallisella tavalla tähän nuoruuden armauteen ja hempeyteen ja Markus seisoi hänen edessään niinkuin jumala.
Uljaalla mielihyvällä ajatteli Markus tuota, että hän oli pelastanut tämän urhean barbarilaisen. Hän oli tämän suojelia. Aina, kun hän ei ollut isänsä seurassa, hän oli Galdon luona. Nämät molemmat nähtiin melkein joka hetki päivästä kävelevän yhdessä, Galdus seuraten Markoa, mihin hyvänsä tämä meni ja usein kantaen häntä hellästi sylissään. Aikaa myöten hän kertoi Markolle, ettei hänellä ollut mitään sukulaisia Britanniassa. Kaikki olivat kaatuneet sotaan ja hänen isänsä, viimeinen jälellä oleva, oli kuollut Camaldunumissa, ennenkuin hän lähti Britanniasta.
Eräänä päivänä hirveä tapaus pelästytti koko Romaa. Se oli Labeon huvilan lähellä asuvan Pedanion murha. Murhamies oli joku hänen orjistansa. Pedanius oli aina ollut mainittu julmuudestaan. Ensimäinen esine, jonka Cineas oli nähnyt, kun hän tuli Labeon kartanoon, oli Pedanion portilla ristiin naulittujen orjien kauhea kuva. Ei kukaan Romalainen ollut niin julma kuin hän. Suuri vääryys oli aikaan saattanut tämän hirmutyön. Muuan hänen orjistansa, joka monen vuoden kuluessa oli säästänyt rahaa ostaaksensa itseänsä vapaaksi ja jo oli maksanut suuremman osan, havaitsi, ettei hänen ahne isäntänsä tahtonutkaan pysyä kaupassa. Tämä vaati suurempaa summaa, joka yhdessä maksetun kanssa olisi tehnyt enemmän, kuin mitä alusta oli pyydetty. Olisi vielä mennyt viiden vuohen työ tämän maksamiseen, eikä sittenkään ollut varmaa, että hän pääsisi vapaaksi. Mies vaipui raskaimpaan alakuloisuuteen ja päätti viimein kostaa. Sydän-yönä hiipi hän Pedanion makuuhuoneesen ja pisti hänen kuoliaaksi. Aamulla löydettiin ruumis, tikari vielä haavassa.
Likiseutu ja kaupunki täyttyivät kauhulla. Eikä ainoastaan tämän salamurhan, vaan sen seurausten tähden; sillä laki sääsi, että tämmöisessä tilassa kaikkien orjien ilman eroituksetta piti kuoleman. Koska nyt löytyi neljä sataa orjaa kartanossa, tämmöinen lamanansa tapahtuva teloitus loukkasi itse Romalaisiakin. Roman väestö, joka sääli näin monta viatonta ihmistä, vastusti tätä menetystä niin suurella kiivaudella, että oltiin miltei täydessä kapinassa. Hirnuisin levottomuus vallitsi Romassa. Asia otettiin puheeksi senatissa ja muutamat pitivät kansan puolta; mutta enimmät, joilla itsellä oli orjia ja jotka kenties eivät suuresti luottaneet näitten uskollisuuteen, tahtoivat noudattaa lakia sen suurimmassa ankaruudessa. He väittivät, ettei enään olisi mitään turvallisuutta ja että valtion etu vaati, että kaikki surmattaisiin.
Kuolemaan tuomittujen lukumäärä, heidän ikänsä ja sukupuolensa ja suurimman osan ilmeinen viattomuus synnytti sääliä senatin jäsenissäkin, vaan laista ei poikettu. Mutta kansassa nousi orjien hyväksi suurempi melu kuin milloinkaan ennen. He ryhtyivät aseisin, täyttivät kaupungin telmeellä ja estyttivät teloitusta.
Labeo oli niitten puolella, jotka vaativat lempeää menetystä ja hän kuuli kauhulla senatin päätöksestä. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Nero oli määrännyt, että laki piti pantaman toimeen. Hän päätti surkeilematta saattaa sen perille. Hän lähetti ulos julistuksen asiasta, käski täyttää kadut sotamiehillä, jolla tapaa kansa hillittiin, ja keskellä koko kaupungin kammoa kaikki orjaraukat mestattiin. Se on kummallinen asia, että yksi senatoreista todella tahtoi, että myöskin kaikki vapautetut orjat surmattaisiin; mutta Nero, joka sattui olemaan sillä leppeällä mielellä, johon hän välisti joutui, kielsi sitä tekemästä ja arveli, että jos kohta oli oikein, että vanhat lait koko ankaruudessaan säilytettiin, se oli väärin, että niitten kovuutta karaistiin.
Koko tämä tapaus kolkostutti Labeon asunpaikkaa. Tuossa oli aina Pedanion huvila näkyvissä ja aina se muistutti tästä inhottavan kauheasta teosta. Helena havaitsi, ettei hän enää voinut levossa asua siinä ja pyysi puolisoansa, että he muuttaisi johonkuhun muuhun paikkaan, jota eivät tämmöiset hirvittävät muistot saastuttaisi. Markoonkin oli tämä aivan syvästi koskenut. Hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänen kipeimmällä tavalla tuntemaan mestauksen armottoman julmuuden, eikä hän koskaan kävellyt lähellä sitä rajaa, joka eroitti molemmat kartanot. Hän pysyi aina kartanon toisella äärellä eikä koskaan kammoomatta katsonut tätä paha-enteistä paikkaa. Useat asiat kiusasivat hänen lempeätä luontoansa ja antoivat hänelle tietoa maailman kurjuudesta ja vääryydestä. Gladiatorein kärsimiset, Galdon ja hänen maanmiestensä näkemät vääryydet ja tuo kauhea, eroitusta tekemätön kosto, jonka saaliiksi orjat olivat joutuneet, rasittivat hänen herkkätunteista mieltänsä. Hän teki taas usein tehtyjä kysymyksiänsä: "mikä tekee Romalaiset niin julmiksi? — eikö heissä ole minkäänlaista sääliväisyyttä?" Moneksi päivää kuvautui hänen kasvoissansa semmoinen yksitotisuus ja raskasmielisyys, jota ei ennen ollut hänessä nähty ja hänen murheellinen katsantonsa todisti jotakuta suurta sisällistä ahdistusta. Näytti siltä kuin hänen hennokas ruumiinluontonsa olisi nääntynyt elämän pimeimpien kysymysten alla, jotka liian varhain asetettiin hänen eteensä.
Tämmöisissä tiloissa Markus välisti puhui Galdon kanssa ja kertoi hänelle kaikki tunteensa; ei sentähden, että Galdus oli hänelle kalliimpi kuin kukaan muu, vaan sentähden, että tämä oli tiedossa häntä heikompi. Hän ei voinut niin vapaasti jutella tämmöisistä asioista isänsä eikä äitinsä eikä Cineaan kanssa. Hän ajatteli, että he kenties katsoisivat kaikki lapselliseksi. Mutta niin ei Galdus. Galdus uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Galdus katsoi kunnioituksella hänen puoleensa. Sen vuoksi hän haasteli kaikki tunteensa Galdolle; ja vaikkei tämä osannut niin hyvin hänen kieltänsä, että hän olisi ymmärtänyt kaikki, voi hän kuitenkin helposti käsittää ne suuret ja yksinkertaiset oikeuden ja kohtuuden totuudet, jotka Markus hänelle lausui. Eikä ollut mikään tavan määräämä käytös vääristänyt tätä oikeudentuntoa. Toinen oli lapsi, toinen barbari, ja heidän oli siis kantansa samanlainen, kun molemmat vielä olivat luonnon helmoissa ja kaukana kujeista ja juonista.
Mutta Markon mielenliikutus ei jäänyt hänen vanhemmiltansa havaitsematta. He luulivat, että hänen terveytensä pilaantuisi, jos hän peräti kauan ja alinomaa tätä hirveätä asiata mietiskelisi; ja tämä enensi Helenan halua muuttaa muualle.
Labeo ei ollut vastahakoinen. Hän oli ruvennut melkein yhtä mittaa käymään hovissa. Nero suositteli häntä erinomaisessa määrässä, sanoi häntä aina Herkuleeksi ja yleisesti hoettiin, että hän oli aiottu suureen valtaan ja arvoon. Kaikki nämät tekivät hänen taipuisaksi hankkimaan itsellensä kartanoa kaupungissa; ja sillä tavoin koko perhe useitten kuukausien perästä tuli Romaan.
Asuntopaikan muutos vaikutti hyödyllisellä tavalla Markoon. Kartano oli jalo rakennus keskellä puutarhoja Esqvilinon kunnaan rinteellä. Sen katolta oli avara katsanto kaupunkiin. Galdon kaivatessa Markus mielellään tahtoi kävellä kaduilla, pitkin meluavaa ja väestä kuohuvaa Suburraa, taikka hälisevällä, vireällä Forumilla. Hän muisti vielä nuot hirmuiset tapaukset, jotka olivat niin tuskastuttaneet häntä, mutta kuitenkin himmeämmin. Aikaa voittain vetivät toiset asiat hänen huomionsa puoleensa ja ystävänsä Galdon kanssa hän useasti puhui ison pääkaupungin ilmiöistä.
Siihen aikaan, jolloin he muuttivat Romaan, oli imettäjä täydellisesti toipunut ja oli nyt yhtä terve kuin koskaan ennen. Hänen suloiset, kirkkaat kasvonsa saatiin vielä kerta nähdä perheen naisten joukossa. Ne monet keskustelut, jotka hän oli pitänyt emäntänsä kanssa, olivat synnyttäneet todellisen ystävyyden, jossa imettäjän orjatila ei tullut Helenan mieleenkään. Uusi side oli myöskin heidän välillään punoutunut Helenan taipuvaisuudesta Kristin uskoon. Imettäjän ylevät ja puhtaat tunteet saattoivat hänen mitä viehättävimmällä tavalla esittelemään emännällensä sen käsikirjoituksen jumalallisia opetuksia, jonka hän oli saanut.
Cineaan ja hänen sisarensa suuri samamielisyys johdatti heidän ehtimiseen toinen toisensa seuraan. Cineas ymmärsi Helenan. Hän taipui tämän tunteisin. Kun Helena puhui Kristin uskosta, näytti hän olevan uutelias tietämään, kuinka se oli vaikuttanut häneen. Cineas sanoi, että tämä uskonto seisoi ihmeen ihanana heidän kaikkien edessään ja että se kenties viimeiseltä oli juuri se, jota he etsivät. Mutta vaikka sen opit olivat ihmeellisellä tavalla koskeneet häneen, löytyi hänestä kuitenkin paljon vastuksia.
Helena puhui tästä aineesta semmoisella ihastuksella, jota hän ei koskaan ennen ollut osottanut; ja he olivat niin yhdenkaltaiset, että Cineas aina joutui samaan mieli-alaan, jopa toisinaan otti osaa Helenan riemuunkin siitä, että tämä viimein oli päässyt totuuden perille.
"Kuinka minä iloitsen, kallis sisareni", hän lausui, "että sinä olet löytänyt, mitä olet halannut. Minä puolestani koetan tutkia asioita tarkemmin kuin sinä. Minä punnitsen monelta taholta joka kysymystä. Kenties sinä olet oikeassa, mutta minä en voi luontooni mitään; paitsi sitä olisi minulla paljon lausuttavaa, mutta minä en henno häiritä sitä levollisuutta, jonka olet saavuttanut."
Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Helena antoi hänelle sen käsikirjoituksen, jonka hän itse oli niin suurella liikutuksella lukenut. Hän otti iloisesti vastaan sen ja käytti monta kuukautta sen lukemiseen, kunnes kaikki sanat ja opit olivat hänelle tutut.
"Minä tunnen, että olen puoleksi kristitty", sanoi hän kerta; "ja jollen kokonaan siksi muutu, ammennan kirjasta kuitenkin aatteita, jotka eivät milloinkaan minulta unhotu. Siinä löytyy lauseita, joita sopii sanoa jumalallisiksi ja jotka näyttävät sisältävän kokonaisten filosofiallisten järjestelmien loppujohteet ja päätökset."
"Minä en voi muuta kuin uskoa, että jumala oli lähettänyt tämän kummallisen miehen sanansaattajaksi tähän kansaan, sitä opettamaan. He eivät odottaneet hänen kaltaistansa; he vartoivat aivan toisenlaista, niinkuin Isaak usein on minulle kertonut."
"Hänen elämänsä ihmeyttää ja kummastuttaa minua. Minä olen aina koettanut ajatuksiani ohjata tosi-filosofialliseen suuntaan ja niin välisti itsekseni kuvailla, mimmoiseksi sellaisen olennon filosofiallinen elämä muodostuisi. Minä olen tuntenut, että hän halveksisi kaikenlaista jokapäiväistä latelemista ja kääntyisi ainoastaan ymmärryksen puoleen, mutta ei tunteitten. Minä näen tässä, mikä on enempi kuin itsekseni olen kuvaillut: minun epäselvän kehäykseni todellisen sisällön; tihkeän, täysinäisen olennon minun miettimäni heikon varjon sijasta."
"Minä en tiedä, mitä ajatella hänen ihmetöistänsä; mutta, jos ne ovat todenperäiset, ovat ne sitä lajia, kuin niitten tulee olla. Niillä ei koskaan pyydetty yleisön hyväksymistä; niitä ei koskaan tehty kummastuttamista varten. Vaan ne tehtiin ihmisten hyväksi — sairaitten parantamiseksi, surevien lohduttamiseksi. Tämä oli Sokrateen todellinen luonne ja hänen elämänsä varsinainen laatu — käyminen kaikkien ihmisluokkien joukossa, kansan edun harrastaminen. Hän laimin löi omat asiansa ja uhrasi itsensä kokonaan lähimmäistensä hyväksi. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että minä havaitsen tässä juutalaisessa opettajassa jotakin enemmän intomielistä, kuin meidän kreikkalaisessa opettajassamme — jotakin enemmän hellää, enemmän sääliväistä, enemmän jumalallista. Ennen kaikkia on hänessä jotain enemmän varmaa. Niinkuin kirja itsekin sanoo, hän puhuu semmoisen tavalla, jolla on taattu arvo. Hän julistaa, mitä hän tietää todeksi. Sokrates antaa viittauksia ja todistelee ja lausuu harvoin mitään varmaa. Hän noudattaa kieltoperäistä keskustelutapaa; mutta juutalainen opettaja sanoo aina suorastaan, mitä mikin on."
"Tästä syystä tunkeekin kaikki, mitä hän sanoo, suorastansa sydämeen ja mieleen. Muutamat sanat toimittavat semmoisen asian, jonka umpimääräiseen selittämiseen Sokrates jo panee paljon puhetta. Hän kuvailee myöskin jumalaa ylevämmällä tavalla. Hän sanoo suoraan, että korkein olento on meidän isämme ja kohdastaan rakastaa luontokappaleitaan. Tämmöistä Sokrates ei koskaan sano. Minä käsitän tämän, kallis sisareni; minä hyväksyn tätä; minä tahdon pitää sitä syvällä sydämessäni, niin kauan kuin elän; ja vaikka en olisi oppinut mitään muuta sinun kirjastasi, olen kumminkin keksinyt tämän ja tässä suuressa opissa riemuitsen."
"Minä en voi kertoa sinulle kaikkia ajatuksia, jotka ovat täyttäneet mieleni, sitten kuin lu'in tämän kirjan. Koko elämäni näytti muuttuneen. Kaikki mitä ikinä olen lukenut, näytti taas palaavan mieleeni; ja lempirunoiliani jaloimmat laineet näyttivät viriävän muistissani ja asettuvan näitten sanojen äärelle, ujostellen, koska he eivät vertoja vetäneet. Kaikkein enimmän minä ajattelin Prometheyn sanoja. Kuinka usein minä olen maininnut tätä luonnetta ihmishengen korkeimmaksi kuvaukseksi; mutta minä en milloinkaan luullut, että koskaan saisin lukea kenenkään todellisen ihmisen elämänkertomuksen, joka itse oli kaikki, mitä minä Prometheyssä ihmettelin, jopa vielä enemmänkin."
"Kun lu'in tuosta tuskan kuolemasta, minä muistin monta kohtaa tästä runoelmasta, jotka näyttivät sopivan verrattavaksi. Sinä tunnet ne hyvin, sillä kuinka usein olemme niitä yhdessä lukeneet ja laulaneet! Kuinka minä tunsin, että voin sanoa tälle kärsijälle tämän kööri-laulun ylevillä sanoilla:
"Vavisten näen sua kiusattavan
Tuskilla tuhansilla
* * *
Koska kuolevaista rakastit
Jalosti lemmellä liiallisella!"
"Niin; siinä toiseen kertaan nähtiin kaikki, mitä Aiskhylos on tuonut eteemme — olento, joka rakastaa ihmisiä, joka tekee hyvää heille, joka kärsii heidän puolestansa, joka kantaa korkeimman olennon käsittämättömän vihan. Mutta Aiskhylon korkein olento on hirmuvaltias, sillä välin kuin tämä kärsivä aina puhuu rakkaudestansa."
"Kun minä näen hänen nääntyneenä yrttitarhassa, johtuu Prometheyn valitus mieleeni:
"Kun kuolevaisille ma hankin kunniaa,
Ikehen alle sallimuksen ankaran
Ma jouduin."
"Mutta minä havaitsen, että tässä juutalaisessa opettajassa asuu monta vertaa jumalallisempi henki; niin suuressa määrässä, että tämä vertaaminen käy mahdottomaksi; ja kun Prometheyn sanat ovat johtuneet mieleen, enempi ajatteleminen näyttää, että yhtäläisyys on ainoastaan osittainen. Kuitenkin on tässä paljon, jota sopii muistaa. Kun uhri on ristiin naulittu, hänen vihollisensa pilkaten ivaavat häntä ja muistuttavat meitä Kraton sanoista Prometheylle:
"Sä jumaloilta oikeudet ryöstäen
Ne tuhlaat noille päivän olennoille vaan!
Voivatko nämät vaivojasi huojentaa?"
"Tässä ilmestyy sama ylenkatse, jota näen kerrottavan sanoissa: 'muita
Hän autti, itseänsä Hän ei voi auttaa.'"
"Ja samoin myöskin, kun minä näen tämän viattoman uhrin, tämän pyhän ja jumalallisen olennon hänen tuskissansa, lausun niitten sanat, jotka katselivat Prometheytä:
"Näen sun, Prometheys,
Ja silmäni kauhistuupi,
Se peittyvi kyynelpilveen,
Katsoessain, miten ruumiis nääntyy
Näin tuskissaan, kalliohon
Vahvoin kahlehin kiinnitetty."
"Ja kun he vielä lausuvat:
"Ma itken sun kurjaa kohtaloas, Prometheys!
Silmistäni kyynelvirrat
Alituiset viljoin vuotaa
Näin poskia kastutellen."
"Niin molemmat kärsivät rakkaudesta ihmisiä kohtaan:
"Tän tuskan sait ja rakkaudestas
Ihmistä kohtaan."
"Mutta minä huomaan suuren eroituksen näitten molempien kirjain, tämän kreikkalaisen runoelman ja juutalaisen kertomuksen välillä. Toisen mukaan on korkein olento kauhea hirmuvaltias, mutta toisen hellä ja rakastava isä; edellinen synnyttää pelkoa, jälkimäinen herättää rakkautta."
"Kaikkein enimmin, sisareni, minuun on koskenut noitten tapausten tragillinen luonto, jotka seurasivat tämän mystillisen miehen kuolemaa: taivasten pimeneminen, maanjäristys ja kaikki muut kohtaukset, jotka todistavat, että itse luontokin sääliä tunsi. Samoin Prometheyssä luonto ottaa osaa ja kaikki sukukunnat yhtyvät yleiseen vaikeroimiseen:
"Ylt' ympärillä
Koko maa jo vaikertaapi,
* * *
Yhtyvätpä kaikki kansat
Pyhän Aasian puoll' asuvaiset
Murhees raskaan huokauksiin;
Kolchiin asujatkin, immet
Taisteloissa urholliset,
Sekä Skythain heimokunnat
Tuolla äärillä maailman Maiotin luona;
Arabiankin urhot ovat,
Kaukason portin vartiatkin
Korkeassa linnassansa,
Jotka tuimasti taisteloon rientävät keihäinensä."
"Sinä tiedät, kuinka 'opettajan' aina oli tapa sanoa, että kaikkein jumalallisin kohta Sokrateen elämässä oli se, kun hän antoi anteeksi vihollisilleen. Tätä minäkin aina katselin samalta kannalta. Minä mielistyin täydelleen tämän miehen majesteetilliseen, jumalan kaltaiseen luontoon, tämän miehen, joka niin voitti inhimillisen heikkouden, että hän kääntyi niitten puoleen, jotka silloinkin paloivat koston himoa ja lausui heille vasten kasvoja, että hän antoi heille anteeksi. Nämät sinäkin hyvin tunnet, sillä samat opit esiteltiin myös sinulle ja sinä olet tottunut katsomaan asioita samoilla silmillä kuin opettaja. Sinun on siis helppo ymmärtää, kuinka koko minun luontoani väräytti, kun pääsin siihen kohtaan tämän kummallisen miehen kärsimisessä, jossa hän rukoilee jumalaa antamaan anteeksi vihamiehilleen. Tämä korkeimmalla kunnialla seppelöitsee hänen ylevää elämäänsä. Ei olisi ollut ihmeellistä, jos tämmöisessä ruumiillisessa kivussa jotain koston himon kaltaista olisi hänessä ilmestynyt ja jos nuot suuret tuskat olisivat pakoittaneet häntä huutamaan kostoa hänen julmille vihamiehilleen. Mutta hänessä ei ollut mitään senkaltaista; hänessä ilmestyi jotakin korkeampaa — hänessä ainiaan asui sama rakkaus ihmisiä kohtaan, joka oli ollut omituinen hänen elämällensä; ja hän puolusti heitä, sanoen, etteivät he ymmärtäneet, mitä he tekivät."
Tämmöinen oli Cineaan uskontunnustus. Hän lausui sen suoraan, suuresti liikutettuna ja niin totisena, että selvään näkyi, että kirjan lukeminen, jonka Helena oli lainannut hänelle, oli vaikuttanut koko hänen olentoonsa. Helena ei virkkanut sanaakaan; eikä hän rohjennut millään lailla Cineasta keskeyttää. Hän toivoi, että Cineas päättäisi nämät kaikki sillä ilmoituksella, että hän oli löytänyt kaikki, mitä hän ikinä oli etsinyt. Cineaan tunteitten ilmeinen syvyys liikutti häntä itseä ja hän toivoi, että he riemulla yhdistyisivät tämän uuden opin tunnustamiseen. Ja kun Cineas vihdoin herkesi puhumasta, Helena siis lausui:
"Ja mitä sinä luulet tämän ihmeellisen olennon olevan? Luuletko mahdolliseksi, että hän on kaikki, miksi kristityt häntä sanovat?"
Cineas oli vähän ajan ääneti.
"Minä tiedän kaikki, mitä kristityt uskovat, ja minä saatan sanoa, etten vielä ole mikään kristitty. Kenties ei minusta koskaan kristittyä tulekaan. Minä kerron sinulle, sisarelleni, mimmoinen minun nykyinen ajatukseni on, sitä myöten kuin se minussa on selväksi muodostunut."
"Minä luulen, että tämä mies on toinen Sokrates, syntynyt muitten, kenties etuisampien asianhaarain vallitessa. Monen keskustelun kautta, joihin olen joutunut Isaakin kanssa, olen saanut tietää paljon Juutalaisista. He olivat kansakunta, jossa melkein joka hengessä liika-intoisia uskonnollisia mietteitä rehotti. He olivat kovin vakavia ja hurskaita, he kunnioitivat syvästi korkeinta olentoa, jonka he luulivat aina olevan keskellänsä."
"Toiselta puolen me Athenalaiset aina olemme olleet vilkkaita, sukkelia ja ivapuheisia, sekä suuresti rakastaneet toteen-näyttöjä ja keskusteluita. Meidän suurella opettajalla oli meidän luontomme. Keskustelut huvittivat häntä; hän oli hilpeä, leikkisä, näppärä vastaamaan ja rakensi väitöksiänsä sillä suorakohtaisella tavalla, joka on luonteenomainen sille kansalle, johon me kuulumme. Keskusteluissa häntä ei voittanut kukaan, hänen sukkeluutensa oli verraton, hänen ironiansa kaikkia kukistava. Hän oli suuri opettaja, mutta kokonaan Athenan kaavainen."
"Mutta tämä juutalainen opettaja lähti vastikään juhlallisesta, harvapuheisesta kansasta, joka oli taipusa kunnioitukseen, joka oli tottunut jumalaa perin yleväksi ajattelemaan ja oli vakuutettu hänen rakkaudestansa heitä kohtaan. Hän oli tämmöisen kansan oikea lapsi. Hän oli juhlallinen, muihin vaikuttava, totinen, niinkuin he itse. Hän puhui väittöperäisesti, niinkuin he, eikä kieltopuolisesti. Hän ei koskaan epäselvästi määritellyt totuutta, hän julisti sen suoraan. Lyhyeltä puhuen, hän oli juutalainen Sokrates, jollei tämmöinen lause olisi itse suhteensa vastakkainen; elikkä hän oli, mikä Sokrates olisi ollut, jos hän olisi ollut syntyänsä Juutalainen."
"On monta seikkaa, joita minä en voi ymmärtää, erittäin mitä hänen ihmetöihinsä ja niitten luontoon tulee. Sokrates vakuutti suoraan, että hän oli jumalan lähettämä, aivan niinkuin tämä juutalainen opettaja; mutta hän ei koskaan tahtonut käydä ihmetten tekiästä. Hänen yliluonnollisen voimansa ainoa tunnusmerkki oli hänen 'suojeleva henkensä' — hänen daimoninsa. Mutta kenties oli parempi, ettei hänellä skeptillisten Athenalaisten joukossa ollut voimaa ihmetöitten tekemiseen. Tuo olisi varmaan ennen aikaa tehnyt lopun hänen toimestaan."
"Tämmöiset ovat minun nykyiset mielen-vaikutukseni, kallis sisareni; mutta monta vastusta on edessäni. Nämät minun tunteeni suittavat muuttua. Mutta sinä tiedät, kuinka varovainen minä olen, mikä aito Athenalainen olen, kuinka minä ensiksi kaikkia kohtia punnitsen, ennenkuin uusiin mielipiteisin taivun. Usko minua kuitenkin, kun vakuutan, ettei se, mitä olen tässä kirjassa lukenut, äkkiä minulta unhotu. Minä tunnen nytkin, että se kummallisella tavalla vaikuttaa minuun."
Näitä oli tämä kirja Cineaassa aikaan saanut. Helena ei puhunut paljon, sillä hän tiesi, että kaikenlainen yritys todistusten esiin tuomiseen vaan vahvistaisi Cineasta niissä mielipiteissä, joita tämä ottaisi puolustaaksensa. Hän jätti ennemmin veljensä itsekseen.
XIV.
Neron hovi.
Neron hovissa ihmiskunta näki hulluuden ja pahuuden verrattomalla tavalla menoansa pitävän. Keisari oli aina innolla rakastanut kaikkia, mitä kreikkalaista oli, niin taidetta ja kirjallisuutta kuin voimisteluakin. Hän ei itserakkaudessaan tyytynyt olemaan näitten suojeliana, hän koetti itse kaikissa kilvoitella. Hän pani toimeen taidon koetuksia soitantoa, painelua ja ratsastusta varten — nimeltä Neronia — joita pidettiin joka viides vuosi. Näihin kyllästyneenä hän päätti astua arenalle voittaaksensa muutamia noista kunnianosoituksista, joita Pindaron laulut muinoin saattivat aivan kuuluisaksi. Hän tavoitti vaunun-ajajan mainetta ja tahtoi paitsi sitä lyyralla säestäen laulaa omia runoelmiansa. Hänen oli tapa sanoa, "että tämä oli muinaisina aikoina urosten ja kuninkaitten ainainen työ." Hän riisti niitten mainioin miesten nimeä, jotka tällä keinoin olivat saattaneet itsensä eteväksi ja sanoi, että Apollolla oli vähemmän kunniaa ennustusky'ystään kuin virastaan runottarien suojeliana. Tämmöiseksi kuvapatsaat tätä jumalaa osottivat.
Seneca ja Burrhus koettivat estää maailman hallitsiaa itseään kansan silmissä alentamasta, ja alussa he osaksi häntä pidättivät. Hänen käytettäväksensä aidattiin avara ala Vatikanon juurella ja siellä hän ensiksi vähänläntäisen seuran edessä harjoitti rakastettuja taiteitansa. Mutta hänen kunnianhimonsa ei viihtynyt näissä ahtaissa rajoissa; hän kutsui kansaa katsomaan itseään ja heidän mieltymyksensä, jossa ei ollut päätä eikä määrää, johdatti hänen toisiin puolettomuuden tekoihin.
Nyt hän päätti kaunistaa omia hullutuksiaan sillä, että hän otti muita pariinsa. Hän sai käsiinsä köyhiä ylimysperheitten jälkeisiä ja maksoi heille heidän avustansa. Hän toimitti nämät esiin julkiselle näkymölle. Menestys viehätti hänen yhä edemmäksi, ja runsailla antimilla hän houkutteli monta romalaista ritaria näytteliän toimeen arenalle.
Tuosta hän asetti erään huvituslajin nimeltä "nuorten ajanviete." Ylhäiset kirjoituttivat itsensä tähän yhtiöön ja ennen pitkää kaikki kansaluokat pyrkivät sen jäseniksi. Näytelmällisen taiteen edistäminen oli sen tarkoituksena. Korkean-säätyiset naiset noudattivat vallitsevaa tapaa. Eräs kahdeksankymmenen vuotinen nainen nimeltä Aelia Catella unhotti itsensä niin, että hän tanssi näkymöllä. Hekuma ja turmelus hallitsivat ylimpänä täällä ja nämät huvit imartelivat pahimpia himoja.
Kaikki nämat seikat näyttivät yllyttävän Neroa toisesta hurjuudesta toiseen. Ajan turmelus rohkaisi häntä kaikkien estetten poistamiseen. Viimeiseltä rupesi hän näytteliän virkaan kansan edessä julkisella teaterilla. Lyyra kädessä hän astui näkymölle, varsinaisten soittoniekkojen taidetta tavoitellen. Joukko ystäviä ympäröitsi häntä, tribuneja ja centurioita oli saapuvilla ja osa keisarin henkivartioväestä piti vahtia häntä suojellakseen. Kaikki osottivat mieltymystä maailman hallitsialle.
Tämän ohessa Nero perusti romalaisen ritari-yhtiön nimeltä Auguston seura, jonka jäsenet olivat nuoria, ilkeimpiin paheisin taipuvaisia miehiä. He auttoivat Neroa hänen huimimmassa vallattomuudessaan, olipa sitten soitannossa taikka kilpa-ajossa. Johtajille maksettiin itsekullekin vuosipalkaksi neljä kymmentä tuhatta sestertia. Näistä sai suojelia hartaimmat puolustajansa, he ylistivät kaikkia hänen tekojansa, lausuen hänelle ylenpaltisia mielisanoja ja sakeita imarruksia; sillä jokainen heistä toivoi tämän kautta korkeammalle pääsevänsä.
Runoilian-maine oli yksi Neron kiihkeimmistä toiveista. Kaikkia, jotka rakastivat runotaidetta, kehoitettiin yhtymään tätä varten perustettavaan seuraan. Seuran jäsenet kokoontuivat likeisten tuttavain tavalla ja toivat kokouksiinsa, mitä he olivat siittäneet. Toisinaan heillä oli muassaan kesken-eräisiä runokappalia, joita he koettivat sovittaa yhteen kekonaiseksi runoelmaksi, aina kuitenkin jättäen etumaisen sijan keisarin tuotteille.
Näin Nero kesken hirmutekojansa tuhlasi aikansa mitättömillä puuhilla yhtä paljon kuin pahoilla tavoillaan ja maailma noudatti hallitsijan antamaa esimerkkiä, jopa liian nopeastikin.
Koko tämän ajan Burrhus ja Seneca olivat hillinneet Neroa; mutta nyt tuli aika, jolloin nämät esteet poistettiin.
Burrhus kuoli yhtäkkiä jostakin kaulan kivusta. Ihmiset puhuivat keskenänsä, että joku Neron lähettiläs oli myrkyttänyt hänen ja että, kun keisari oli käynyt kuolevan ystävänsä luona, tämä oli kääntänyt kasvonsa pois hänen puolestaan.
Hänen kuolemansa jälkeen Tigellinus nousi. Burrhon virka annettiin hänelle ja yhdelle toiselle Rufus nimiselle, mutta Tigellinus oli todellinen hoitaja. Tigellinus oli kauan viettänyt tunnottoman pahuuden elämää ja tämän kautta kohonnut keisarin etevimmäksi lemmityksi. Burrhus vihasi häntä aina ja piti häntä jonkunlaisessa kurissa, mutta nyt ei mikään enään estänyt häntä toivojensa perille pääsemästä. Samat keinot, joitten avulla hän niin pitkän aikaa oli vaikuttanut Neroon, pysyttivät yhä tätä vaikutusta ja enensivät päivästä päivään hänen valtaansa.
Seneca tunsi seuraukset ystävänsä kuolemasta. Ei ollut enää mahdollinen huovata hovin turmelusta vastaan, ja hän havaitsi pian sen muutoksen, joka oli tapahtunut hänen asemassaan. Salaiset vihamiehet rupesivat laskemaan juonia hänen perikadokseen. Hänen ääretön rikkautensa ja ne välikappaleet, joita hän käytti tämän suurentamiseen, olivat hänestä luovuttaneet hyvän-avuistenkin suosion, samalla kuin ylimalkain hänen luonteensa pahantapaisia vihoitti. Tigellinon ilkeät kätyrit ja huonommat hovimiehet eivät lakanneet koskaan Neron mieltä panettelemuksillaan täyttämästä, siksi kuin Seneca viimein huomasi, ettei hänen enään ollut tilaisuus mukavasti ja turvallisesti asua hovissa.
Hän pyysi Nerolta saadaksensa peräytyä yksinäisyyteen, luetteli ne monta suosion-osotusta, jotka olivat tulleet hänen osakseen, ylisti keisaria hänen jalomielisyydestään, mainiten ikäänsä ja kivulloisuuttansa pyyntönsä puolustukseksi.
Nero vastasi häntä erittäin miellyttävillä ja kohteliailla sanoilla. Hän vakuutti Senecalle, että hänen tuli kiittää häntä kaikista, mitä hän tiesi, ja ilmoitti, ettei hän ollut koskaan sopivalla tavalla palkinnut häntä niistä hyvistä töistä, jotka tämä oli hänelle tehnyt. Nero kielsi häntä lähtemästä, sanoen, että hän vielä tarvitsi hänen viisaita neuvojansa.
Tähän sai Seneca sääntyä ja vaikka hän epäili Neron vilpittömyyttä, täytyi hänen vielä olla yhteydessä tämän kanssa. Mutta kateutta ja epäluuloa häätääksensä hän eli mitä hiljaisimmalla tavalla, kartti komeutta ja kävi vaan harvoin ulkona. Hän pelasti henkensä vähäksi aikaa, mutta hänen arvonsa oli kadonnut, eikä Nero nyt viimeisestä esteestä päästyänsä ollenkaan julmuuttansa pidättänyt. Kaikki, jotka herättivät hänen epäluuloansa, poistettiin kuoleman kautta. Hänen etevimpiä uhrejansa oli jalo Plautus, jonka kuolema täytti maailman kammolla. Kuitenkin oli yleinen mielenlaatu niin orjallinen, että Roman senati, kun tästä murhasta tiedon sai, sääsi yleisiä lupauksia ja rukouksia jumalille. Tämä senatin menetys opetti Nerolle, ettei mikään vastus kohdannut häntä yhdenkään hänen mielihalunsa täyttämisessä.
Nyt Nero päätti saattaa perille yhden aikomuksen, jota hän jonkun aikaa oli pitänyt, ja tämä oli eronsaanti hänen puolisostansa Octaviasta. Octavian puhdas elämä oli alin omaisena nuhteena toiselle ja hänen oma luonteensa saattoi hänen semmoisen miehen kuin Neron vihattavaksi. Ennen kaikkia — Nero oli kovasti rakastunut Poppaeaan ja päättänyt ottaa tämän puolisokseen. Helposti löydettiin vääriä todistajia, jotka vannoivat, että Octavia oli tehnyt häpeällisiä rikoksia. Hänen palveliansa pantiin kiinni ja kidutettiin ja vaikka useat kestivät vaivansa, muutamia kuitenkin löytyi, jotka tuskan voitteessa tunnustivat, mitä ikinä heiltä vaadittiin. Octavia tuomittiin, hylättiin, lähetettiin pois linnasta ja ajettiin jälestäpäin maanpakoon.
Mutta kansa rakasti ja sääli Octaviaa; murinaa syntyi ja viimein nousi semmoinen meteli, että Neron täytyi kutsua hänet takaisin hänen maankulkeudestaan. Mutta Poppaea oli vannonut hänen kuolemansa, eikä herjennyt koskaan tätä varten kaikilla juonillaan Neroon vaikuttamasta. Hän ei katsonut vehkettänsä vaikeaksi. Toisia tuumia sommiteltiin onnetonta naista vastaan ja viimein saatiin kunniaton konna, joka syytti Octaviaa uusista rikoksista, ja tämä syöstiin vielä kerta maasta pois. Muutaman päivän perästä sai hän käskyn surmata itsensä. Hän oli nuori ja arka, hän oli nähnyt paljon suruja ja tässä viimeisessä onnettomuudessa hän kuolema silmäin edessä horjui. Mutta hänen rukouksensa eivät auttaneet mitään. Hän otettiin kiinni, hänen suonensa avattiin ja kun ei veri hänen pelkonsa vilulta kyllin nopeasti juossut, hän vietiin löylykylpyyn ja kuristettiin siellä kuoliaaksi.
Koko Romaa kauhistutti, vaan kuitenkin käski senati, että tästäkin tapauksesta, niinkuin muista, jumalille kiitoksia kannettaisiin.
Mutta hovi-elämässä ei tiedetty mistäkään muutoksesta. Yhä jatkettiin iloa ja hekumaa ja yhä Nero harrasteli kirjallisuutta ja filosofiaa ja taidetta. Nerokkaita miehiä kävi vielä hovissa; he eivät tosiaankaan, vaikka olisivat tunteneet mitä hyvänsä, rohjenneet jäädä sieltä pois, sillä he pelkäsivät, että he härnöttäisivät epäluuloista hirmuvaltiasta.
Lucanus ja Seneca, suuria nimiä sillä aikakaudella ja suuret nimet vielä nyt, kävivät usein hovissa. Niitten joukossa, joita Nero suosi, ei ollut kukaan hänelle otollisempi kuin tuo iloinen ja hilpeä Petronius. Hänellä oli kummallinen luonto, joka valaisi muutamia tämän aikakauden omituisuuksia. Hän nukkui päiväkaudet ja joi yökaudet. Käytöksessään hovissa hän osotti itsensä aivan suruttomaksi. Hän pyrki ylöspäin sillä, että hän harjoitti kaikkia tunnetuita huveja. Hän tuhlasi äsmältä rahoja, mutta ei koskaan ettänsä jättänyt; hän noudatti samaa varovaisuutta huvituksissaankin, silla hän kartti liiallisuutta. Hän oli epikurilainen, mutta ei mikään ahmustaja; hän toimitti hienotapaisen ja siistikkään lehottelian virkaa. Hän oli viehättävä keskusteluissa, iloinen tai sukkela, osaava soitannossa ja taiteessa ja kirjailia, jonka kaikki eteväksi myönsivät. Tämmöisenä hän olennossaan yhdisti kaikki ne taidot ja tavat, jotka parhaiten voivat saavuttaa Neron kaltaisen suosiota. Hän tuli arviotuomariksi maun asioissa ja vaikutti niin suuresti keisariin, — niin suuresti tosiaankin, että Tigellinus rupesi kadehtimaan häntä enemmän kuin ketään muuta ja koetti ennen kaikkia kukistaa häntä. Petronius tunsi hänen pahansuontinsa, mutta ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän ei ollenkaan huolinut onnestaan, eikä liioin surrut, toiko nouseva päivä myötänsä kunniaa, vai häviötä. Tämän uljaan huolettomuuden vuoksi oli hän kukaties ainoa koko hovissa, joka oli todella niin hilpeä kuin hän näytti.
Tällä välin oli Cineaan ja Labeon asema omituinen. Molemmat katsoivat inholla Neron rikoksia. Cineaasta tuntui Burrhon kuolema kuin kova onnettomuus ja entisen ystävyyden muisto saatti tämän poismenon haikeaksi. Mutta kaipaus Burrhon suhteen ei vetänyt vertoja hänen surullensa Octavia raukan puolesta. Häntä iljetti, että nämät tämmöiset teot saivat tapahtua ja että liian nöyrä senati niitä ylisti.
Kuitenkin hän vielä kävi hovissa ja erinäisistä syistä Nero otti häntä vastaan vähentymättömällä suosiolla. Jos hän olisi pysynyt poissa, olisi hän välttämättömästi synnyttänyt tyrannissa epäluuloa ja tätä epäluuloa olisivat hänen kadehtijansa kujeillaan kartuttaneet. Ainoa keino, jonka kautta hän voi luopua hovista, oli Athenaan palaaminen. Mutta tähän hän ei ollut halullinen. Hänen oli paljon syitä jäädä Romaan.
Ei mikään sisällinen pelkurimaisuus saattanut häntä hovissa-käyntiänsä jatkamaan. Jos oikea tarve vaati, Cineas olisi osottanut yhtä paljon urhoollisuutta kuin kukaan muu. Mutta, jos hän nyt olisi jollakin tavalla näyttänyt, että hän paheksi Neron menetystä, hän ei sillä olisi toimittanut mitään. Hän olisi vaan kietoontunut perikatoon, eikä hän tietysti tahtonut vaaraa kiusata. Etupäässä hän ajatteli itseään. Hänen oli elämänsä tarkoitus suuri ja hän tahtoi rauhassa tätä toteuttaa. Hän ei tahtonut päätähavin syöstä vankeuteen, eikä maankulkeuteen, eikä kuolemaan. Hän olisi voinut kestää kaikki nämät, jos hän olisi luullut, että velvollisuus pakoitti, mutta nyt hänen velvollisuutensa näytti vaativan, että hän saattaisi totuuden-etsintönsä perille. Hän tahtoi olla filosofina. Mutta, jos hän olisi ainoastaan itsestänsä huolinut, olisi hän epäilemättä ensi kiivastuksissaan eronnut hovista, seurauksiin tyytyen. Häntä inhotti se mies, joka oli maailman valta-istuimella, ja vaan suurella vaivalla voi hän tämän läsnä ollessa jatkaa entistä käytöstapaansa. Häntä inhottivat sykofantit, jotka täyttivät hovin ja olivat valmiit tekemään mitä rikosta hyvänsä keisarin suosioon päästäksensä. Mutta hänen täytyi ajatella muita kuin itseään. Hänen sisarensa ja Labeo ja Markus olivat kaikki hänen kanssaan ja, jos hän joutuisi epäsuosioon, se kohtaisi heitäkin. Labeon toiveet saisivat kuoleman iskun, hänen valoisa näkö-alansa himmentyisi ja vuosien työ menisi turhiin. Eikä tässä kyllin. Neron ystävyyden väheneminen, julkinen epäsuosio olisivat vaan kaikkien heidän turmionsa enteenä. Tigellinus seisoi valmiina ahdistamaan heitä, saati vaan sovistui. Palkatuilla parvillansa voi hän tehdä minkälaisia syytöksiä hyvänsä heitä vastaan ja väärillä todistajilla niitä vahvistaa. Jos Cineas joutui Neron epäsuosioon, niin hän itse ja kaikki hänen ystävänsä takertuisivat yhteiseen onnettomuuteen.
Kaikista näistä syistä täytyi Cineaan, niin kauan kuin hän oli Romassa, käydä hovissa, niinkuin ennen. Raskaalla mielellä hän kuitenkin sitä teki. Rikokset, jotka vallitsivat siellä, olivat liian ilmeiset ja liian suuret. Se seura, jossa hänen täytyi olla, iljetti häntä.
Labeo puolestansa ei tietänyt ollenkaan siitä tuskasta, joka Cineasta ahdisti. Neron rikokset kammottivat häntä suurimmassa määrässä. Mutta hän arveli, ettei hänen tullut niistä mitään sanoa. Sotamieheksi kasvatettuna hän oli koko elinaikanaan joutunut yhteyteen semmoisten ihmisten kanssa, jotka aivan hänen silmiensä edessä tekivät ilkeimpiä rikoksia. Neron teot eivät loukanneet häntä niin paljon kuin Cineasta. Tottumus oli paaduttanut hänen.
Hänen elämänsä päätarkoitus oli virassa edistyminen. Hän oli kunnianhimoinen; mutta se oli jalo kunnianhimo, johon yhtyivät rakkaus hänen poikaansa ja hellät ajatukset tämän tulevista kunnianviroista. Hän näki vaivaa, mutta syy oli se, että hän tahtoi jättää suuren nimen ja suuren perinnön Markolle. Näitä kilvoitellessaan hän ei koskaan olisi juljennut ruveta siihen kelvottomuuteen, joka niihin aikoihin oli aivan tavallinen. Hänen sielunsa ei pystynyt mihinkään häväisevään tekoon. Häntä ilahutti, että hänen oli tilaisuus käydä hovissa ja hän toivoi, että hän sen kautta pääsisi johonkuhun korkeaan ja arvokkaasen virkaan.
Oli kuinka oli, näitten molempain asema ei kuitenkaan ollut niin tuskalloinen, kuin tuota luulisi. Syy tähän oli Neron kummallinen luonne. Kaikessa irstaisuudessaan ja hurjuudessaan hän ei koskaan pyytänyt heitä kumppaneikseen. Hän ei todellakaan sitä edes odottanut. Hän katseli näitä kumpaakin ihan toisilla silmillä.
Cineaan kanssa Nero ei koskaan puhunut kuin taiteesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Athenalaisen mainiot tiedot näissä asioissa miellyttivät häntä. Hän ei tahtonut katsoa häntä miltäkään muulta kannalta. Hän nimitti häntä runoiliakseen taikka filosofikseen. Hän eroitti huvituksensa kokonaan kirjallisista pyrinnöistään; eikä hänen mieleensäkään tullut pyytää Cineasta enemmän kuin Senecaa huviensa osan-ottajaksi. Nero tavoitti mielellään filosofein puhekeinoa, hän toi esiin lauseita Platon teoksista, hän keskusteli semmoisista esineistä kuin sielun kuolemattomuudesta, summum bonum'ista ja muista tärkeistä kysymyksistä, joista filosofit yleiseen väittelivät. Hän tahtoi mielellään puhua myöskin runomitasta, selittää omia teorioitansa siitä ja esitteli uusia parannuksia värssyjen rakennustavassa. Nero luotti ehdottomasti omaan kykyynsä. Hän luuli itsensä jonkunlaiseksi kaikenpuoliseksi tiedetten suojeliaksi ja tahtoi ennemmin pitää itseänsä semmoisena kun maailman hallitsiana. Noissa keskusteluissa sielun kuolemattomuudesta taikka kreikkalaisista kilpaleikistä taikka vaihettelevan runomitan vaikutuksesta, hän ei sattumaltakaan ajan tapauksiin vähintäkään viitannut. Agrippina ja Octavia olivat unhottuneet. Hän eli entisyydessä. Muisnaisaikojen runoiliat, sankarit taikka jumalat olivat ainoat, joista hän huoli. Hänessä dilettantin henki muodostui erinomaisemmaksi kuin milloinkaan ennen.