Samoin kuin Cineasta arvosteli hän myöskin Labeota. Mutta Labeo seisoi hänen edessään aivan toisenlaisena luonteena. Edellinen oli hänen filosofinsa taikka runoiliansa. Jälkimäinen oli hänestä Romalaisen perikuva. Häntä ihastutti Labeon uhkea ruumiinrakennus, häntä ihastuttivat yhtä paljon, vaikka tuo kuuluu kummalliselta, tämän lahjomaton rehellisyys, tämän jalot hyvät avut ja ylevä siveydentunto. Nero nimitti häntä välisti "Herkuleeksi", mutta jälestäpäin hän mieluisammin puhutteli häntä "Catoksi." Labeon hyvät avut miellyttivät häntä aivan samalla tavalla kuin oivasti veistetty kuvapatsas. Molemmissa tapauksissa se oli ainoastaan maun asia. Nerolla oli tarkka käsitys olokappalten kelvollisuudesta. Häntä olisi loukannut, jos Labeo jossakin tilaisuudessa olisi näyttänyt taipumusta yleisiin paheisin taikka heikkouteen. Se olisi pilannut Neron idealin. Se olisi muka osottanut niin tavattoman huonoa makua Labeossa, ettei keisari olisi koskaan antanut sitä anteeksi eikä sitä unhottanut. Ja siis tämän kummallisen miehen mielestä ne vallattomuuden työt, joihin hän pakoitti muita ja joita hän itse harjoitti, olisivat olleet anteeksi antamaton rikos, jos Cineas taikka Labeo olisi niihin ruvennut. Muille olisi rikosten karttaminen, heille rikosten tekeminen tuottanut kuoleman.
Semmoinen Nero oli.
Jos nyt Cineas olisi ollut oikein viisas, olisi hän kääntynyt pois tästä hovista ja sen seuroista erään puoleen, joka olisi kertonut hänelle paljoa enemmän, kuin hän ikinä oli oppinut sekä "opettajalta" ja Isaakilta että myös keneltäkään muulta, jonka yhteyteen hän oli joutunut.
Paavali oli hänestä näyttänyt olevan mies, jolla oli varsin merkillinen luonne, ja Cineasta oli usein haluttanut saada kohdata häntä, vaikkei hän kuitenkaan vielä ollut tätä hakenut.
Tähän löytyi moninaisia syitä, joista hänen kreikkalainen ylpeytenä oli ehkä etevin. Hän ei ymmärtänyt tämän suuren Apostolin luonnetta sen täydellisessä ylevyydessä. Hän piti häntä urhoollisena, jopa muutamissa kohden suurenakin miehenä; mutta sydämessään hän halveksi Paavalia, koska tämä oli Juutalainen. Hän ei tahtonut semmoiselta mieheltä oppia mitään. Jos Paavali olisi ollut Senecan kumppaneita, taikka jos Cineas olisi nähnyt hänen liikkuvan Roman ylimysten parissa, olisi hän kukaties pyrkinyt Apostolin puheille. Asiain näin ollen, hän ei koskaan yrittänytkään.
Kuitenkin oli Cineas taipuvainen tuohon uuteen uskontoon, josta hän jo oli nähnyt niin kauniita ja liikuttavia ilmestymiä. Jopa hän tahtoi myöskin saada tarkempaa tietoa siitä. Hän luuli jo oppineena kaikki, mitä kristittyin kirjoitukset voivat opettaa hänelle, mutta lisäksi halasi hän saada lähemmältä nähdä kristityitä itseä.
XV.
Centurio.
Kun he olivat olleet muutamia viikkoja Romassa, Julius tuli Cineasta tervehtimään. Keskustelun kuluessa hän kysyi jälkimäiseltä, eikö tämän tehnyt mieli lähteä kristittyin kokouksia katsomaan.
"He pitävät varsinaisia kokouksiansa", hän lausui, "viikkonsa ensimäisenä päivänä. He noudattavat Juutalaisten tapaa siinä, että he jakavat ajan seitsenpäiväisiin osiin ja lepäävät yhden näistä seitsemästä päivästä maallisista askareistaan, aivan niinkuin Juutalaiset sabbatinansa. He eivät sinä päivänä tee minkäänlaista työtä eivätkä mitään asiaa aja, vaan katsovat sitä pyhäksi. He kokoontuvat aamulla viikkonsa ensi päivänä uskonnollisia menoja varten ja ovat valinneet tämän päivän, sillä he uskovat, että sinä päivänä heidän jumalansa, Kristus, ristiin naulitsemisensa perästä kuolleista nousi."
"Oletko sinä käynyt missään tämmöisessä kokouksessa?"
"Olen kyllä; monestikin. Kristityt pitävät näitä tärkeimpinä kokouksinansa. Heidän on tapa syödä leipää ja juoda viiniä yhdessä, sillä heidän opettajansa asetti niin ja käski heidän aina tehdä tällä lailla hänen muistoksensa. He panevat siihen juhlallisen ja mystillisen merkityksen ja luulevat, että heidän kokouksensa sinä päivänä on muita pyhempi. Mutta he pitävät myöskin öisin kokouksia ja tämä yö on niitä, joita he ovat tähän tarkoitukseen määränneet."
Cineas oli iloinen tästä tilaisuudesta ja sanoikin sitä. Hän tahtoi nähdä näitä kristityitä, kun he olivat itseksensä, ja saada tietää, kuinka he jumalaa palvelivat. Hän tunsi kyllin heidän oppinsa, niin että hän kunnioitti heitä, vaikka kohta hän ei näitä uskonutkaan. Hän tiesi, että niissä löytyi muutamia mitä jaloimpia totuuksia, joita hän koskaan oli kuullut, esimerkiksi jumalan hengellisyys, hänen kaikkivaltansa, hänen ääretön viisautensa ja monta muuta, joita hän tavallisesti ajatteli ainoastaan filosofiaan koskevaksi. Mutta näitten ohessa oli heillä hänen tietääksensä eräs oppi, paljoa suurempi kuin mitä filosofia ikinä oli opettanut; ja tämä oli tuo ylevä oppi äärettömän olennon personallisuudesta — hänen osan-otostansa ihmisten asioihin, hänen huolenpidostaan luontokappaltensa suhteen. Kristityt uskoivat, että hän suoraan, personallisesti otti osaa ihmisten toimiin; että hän katseli ihmisiä isän tunteilla; että hän piti murhetta kaikista luoduista kappaleistaan; — sanalla sanoen, että hän rakasti heitä.
Jumala rakastaa. Ihana oppi! Tämän kumminkin oli Cineas oppinut käsikirjoituksesta, jonka hän oli lukenut. Vaikka hän kyllä koetti verrata Sokratesta ja Jesusta toisiinsa, hän tunsi, että heidän välillään löytyi joku mystillinen eroitus. Hän tunsi, että toisen epämääräisillä lauseilla, jotka olivat epäilyksiä ja rajoituksia ja kaksimielisyyttä täynnä, ja toisen suorilla opeilla, joissa ilmestyi ihmeellinen voima ja mahti ja majesteetillisyys, että siis näillä oli suuri erinkaltaisuus. Toinen arveli, toinen selitti; edellinen epäili, jälkimäinen opetti. Jesuksen opetuksista hän vastaan-otti yhden totuuden, joka painui syvälle hänen mieleensä; semmoisen totuuden, jota hän oli usein vaivalla etsinyt, usein koettanut Platon kirjoituksista johtaa, mutta joka aina välttyi hänen käsistään ja aina oli vaikea määrätä; — tämä oli juuri se oppi, jota Jesus ennen kaikkia opetti — oppi jumalan rakkaudesta. Hän vastaan-otti tämän erinomaisella riemulla; hän tunsi, että siinä oli totuus, siinä oli jotakin, joka tyydytti hänen epäilyksensä poisti hänen levottomuutensa ja haihdutti sen sumun, joka usein peitti hänen mielensä. Jumala voi rakastaa ja jumala rakastaa. Tämä se oli, jonka hän kristityitten kirjoituksista oppi.
Ja sentähden hän ilolla suostui, kun Julius ehdoitti, että hän seuraisi häntä kristityitten kokoukseen.
Oli myöhäinen aika ja kuun ehdastaessa aivan pimeä. He lähtivät kahden kesken, mutta, kun liikkuminen Roman kaduilla hämärän tultua oli määrällinen, oli molemmilla aseet. Kumpainenkin kantoi tulisoittoa ja niin varustettuina he menivät määrätylle paikalle.
Julius kävi edellä. Kadut olivat kapeat ja monimutkaiset. Kummallakin puolen kohosivat rakennukset kovin korkealle, välisti kahdentoista- taikka viidentoistakertaisiksi. Julius näytti täydellisesti osaavan tien tässä katujen labyrintissä. Hän kulki nopeasti eteenpäin, poikkesi milloin mistäkin kulmasta eikä koskaan epäillyt. Cineas hämmentyi ennen pitkää niin täydellisesti, ettei hän ollenkaan tietänyt, missäpäin hän oli. Valkea loisti niistä ikkunoista, jotka olivat auki, ja vilahteli niistä, jotka olivat suljetut. Usein joku luja huuto ylhäältäpäin säikäytti heitä. Silloin suitti joku ikkuna aueta ja joku astia tyhjennettiin kadulle.
"Jos isäni olisi täällä", lausui Julius, "hän varmaan pilkkaisi tätä yhdeksi Roman tavaksi ja vannoisi, ettei kenenkään ihmisen henki ole pimeässä näillä kaduilla turvassa. Mutta tuolla — kuuleppas tuota! Mimmoisella paukahuksella se rymähti katuun!"
Kun hän puhui, joku esine tulla rytisi kadulle aivan heidän edessään. Se heitettiin jonkun rakennuksen ylimmäisestä kerroksesta ja jyrinä, jonka se synnytti, sekä voima, jolla se putosi, huomautti varsinkin Cineasta siitä vaarasta, joka iltaisin oli kaduilla tarjona. Hän oli iloinen, että hän kantoi kypärää päässänsä.
Näin he kulkivat pitkin pimeitä katuja, hypähtäen takaisin joka kerta kuin joku ikkuna heidän ylitsensä avattiin ja katsoen ympärilleen uhkaavaista vaaraa varoaksensa. Lopulta ilmestyi kaukaa valkea, ja ihmisten hälinä ja suuren väentungon tohina.
"Nyt tullaan Suburralle", lausui Julius.
He astuivat pitkin tätä; keskitse ihmisjoukkoja, jotka enimmiten tällä paikalla liikkuivat; keskitse lamppujen ja soittojen valaisemia puoteja ja aaltoilevaa väentunkoa ja kansanparvia, jotka näyttivät yhtä sakealta yöt päivät täällä hyörivän. Lukemattomat tulisoitot, joita suunnattoman suuri ihmispaljous kantoi kädessään, näitten soittojen ylöspäin pidetyt, liekitsevät huiput, jotka häilyivät ja heiskuivat ilmassa, loivat jylhän, lumoavan valonsa näkymölle ja synnyttivät outoja tunteita Cineaassa, jolle Suburran ihmeet ensi kerran yötistä aikaa esiintyivät. Toisinaan ilmestyi ihmiskihermästä jonkun aatelisen kantovuode, jonka edessä kävi pitkä jono klientejä ja jota toiset seurasivat, kaikki soittoja kantaen ja väen välitse raa'asti raivaten tietä itselleen, aivan huolimatta, kaatoivatko he kiiruisessa kulussansa muutamia henkilöitä kumoon ja tallasivat niitä jalkojensa alle. Näitten kaikkien joukosta nousi suuri pauhina ja sekavia huutoja; tuolla aatelisten saattajat räyskivät kansaa ja kansa räyski takaisin; täällä kaikenlaisten tavarain myyjät puodeistaan ääneen tarjosivat kauppakalujaan ja kutsuivat ohitse kulkevia ostamaan; täällä päihtyneet miehet tavan takaa kirkuivat hurjia laulujaan. Etäällä kaikki nämät eri huudot sekaantuivat epäselväksi ja huumaavaksi kohinaksi, sillä välin kuin likempänä jokainen yksityinen huuto kuului lujemmin kuin yleinen melu. Kauhea kumina, alhaison hurja tuuppiminen, ihmisten rientäminen, lukemattomien valkeain välke ja tuo vaaleankeltainen väri, jolla ne valaisivat näkymöä, kaikki yhtyi Cineasta hurmaamaan ja hämmentämään. Mutta Julius oli tottunut kaikkiin näihin ja kävi ripeästi ja sievästi edellä, samalla kuin Cineaan oli vaikea pysyä hänen rinnallansa.
Viimein he kääntyivät oikeallepäin eräälle syrjäkadulle ja tulisoittojansa korjattuaan he astuivat eteenpäin.
He eivät päässeet pitkälle, kuin jo kovia huutoja kuului; uhkaavia ääniä, ankaroita soimauksen sanoja ja jonkun naisen kimeitä äikähdyksiä.
"Varmaan muutamat konnat hätyyttävät jotakuta turvatonta naista", lausui Julius ja samaa päätä hän alkoi juosta Cineaan seuratessa. Jostakin kulmasta poikettuaan he tulivat äkkiä metelipaikalle.
Kymmenkunta miehiä, jotka kaikki näyttivät olevan humalassa, piirittivät, tulisoitto toisessa, miekka toisessa kädessä, yksinäistä miestä, joka seisoi selin seinää päin, sillä välin kuin nuori tyttö kyykisteli hänen takanansa. Mies näytti noin kuudenkymmenen vanhalta ja oli puettu romalaisen centurion asuun. Paljastetulla miekallaan hän koetti torjua päällekarkaajiansa. He karjuivat hänen ympärillään ja ryntäsivät häntä vastaan, mutta tuo paljastettu miekka, vaikka vanhan käsi sitä piteli, näytti pelottavan heitä ja pysyttävän heitä jotenkin kaukana hänestä. Ja sillä tapaa nämät, huutaen ja hyppien kuin hourupäiset, purkasivat hirveitä kirouksia tätä vanhaa miestä vastaan. Yksi heistä, joka näytti olevan johtajana, piti erittäin huolta siitä, että hän seisoi tarpeellisen kaukana, vaikka hän kyllä ahkerasti yllytti seuraajiansa. Hänen äänensä tuntui Cineaasta tuttavalta.
"Hei vanha koira!" hän huusi. "Mistä kerjäläissäädystä sinä olet lähtenyt? Kenen papuja sinä olet syönyt? Puhu, taikka ota vastaan potkoa. Te pelkurit", ärjäsi hän seuraajilleen, "miks'ette kaappaa häntä kurkusta kiinni ja kurista häntä?"
Näin yllytettyinä konnat yhtä haavaa hyökkäsivät vanhuksen kimppuun.
Hänen miekkansa iski yhden heistä kuoliaaksi. Toisen kävi samoin.
Seuraavana silmänräpäyksenä kymmenkunta käsiä tarttui häneen.
Silmänräpäys vielä ja hän olisi ollut kuoleman oma.
Mutta ääneen huutaen nyt Julius ja Cineas karkasivat heihin. Yksi, joka jo oli nostanut miekkansa sysätäkseen sitä centurion sydämeen, kaatui Julion miekkaan. Cineas työnsi toisen menemään samaa tietä. Kaikki muut peräytyivät pelästyneinä ja, kun eivät tietäneet, ahdistiko heitä joku kokonainen sotaväen vartiokunta, painoivat he pakoon.
Vanhus nosti ylös tytön ja lohdutti häntä.
"Kallis tyttäreni, Lydia kultaiseni", lausui hän hyväillen, "kaikki vaara on ohitse. Nouse ylös. Älä pelkää. Tule ja kiitä näitä urhoollisia pelastajia, jotka ovat vapauttaneet meidän kuolemasta ja häpeästä."
Nuori tyttö nousi vielä vavisten, silmät maassa ja ujosti äsken tulleita silmäiltyään hän heittäysi isänsä syliin. Vanha mies painoi häntä rintaansa vastaan.
"Jalot vieraat", hän lausui, "ketkä hyvänsä olette, ottakaat vastaan isän kiitokset. Minun henkeäni te ette ole pelastaneet, vaan tyttäreni kunnian. Olkoon teille suuren Jumalan siunaus!" ja taas hän syleili tytärtänsä.
"Mutta kuinka rohkenit lähteä ulos tämän nuoren tytön kanssa?" kysyi Julius ihmeellä katsellen kaunista nuorta olentoa, joka riippui isänsä kaulassa, vielä pelosta vavisten.
"Me olemme usein ennenkin lähteneet. Tämä on rauhaisa katu, kaukana niistä konnista, jotka pimeän tultua häiritsevät Romaa enkä minä tiedä, kuinka he tänä yönä sattuivat tulemaan tätä tietä. Itse suhteeni minä en pelkää mitään. Minä voisin helposti pitää puoltani näitä pelkureita vastaan ja kartoittaa ne luotani, vaikka olen ijäkäs. Mutta tyttäreni tähden" — vanha mies keskeytti puheensa.
"Mikä siis on saattanut tyttäresi liikkeelle?" kysyi Julius. "Mutta tulkaat, jätetään tämä. Me lähdemme teidän kanssanne. Me aioimme mennä johonkin, mutta emme nyt tahdo jättää teitä, sillä samat miehet voivat uudestaan teitä ahdistaa."
"Tunsitteko tuota ääntä?" kysyi Cineas, kun he astuivat eteenpäin.
"Mitä ääntä?"
"Johtajan."
"Aivan hyvin", vastasi vanhus. "Tämä ääni on yhtä hyvin tunnettu kaduilla kuin hovissa."
"Se oli siis" — Cineas epäili.
"Nero", sanoi vanhus totisesti. "Niin. Maailman hallitsia johtaa hämärällä rosvojen ja murhaajien joukkoja pitkin Roman katuja."
He asteksivat ääneti vähän aikaa. Lopulta Cineas lausui:
"Sinä rukoilit suuren jumalan siunauksia meille", sanoi hän tutkaellen ja äänellänsä tarkoittaen tuota puhetapaa jota eivät Romalaiset käyttäneet.
"Niin", vastasi vanhus, "minä tein sen; minä olen kristitty."
Julion huulilta pääsi hiljainen ilon huudahdus. "Minä ja ystäväni me emme ole kristityitä, mutta me tahdomme oppia tuntemaan jotakin heistä ja minä olin juuri viedä hänen yhteen teidän kokoukseenne."
"Minä myöskin hankin saattaa tyttäreni yhteen kokoukseen", lausui vanhus. Hän seisahti ja tarttui Julion ja Cineaan käteen. "Voi, nuoret miehet — te pelastajani ja hyväntekiäni — jospa suuri Jumala sallisi teidän tuntea itseään Kristuksen Jesuksen kautta, niinkuin minä tunnen hänen."
Hän astui taas eteenpäin. "Minä olen kristitty ja kuitenkin olen tänä yönä vuodattanut verta. Mutta mikä muu neuvoksi? Minä en olisi tehnyt sitä itseni tähden, mutta sopiko toisin menetellä, kun tyttäreni oli semmoisessa vaarassa? Ei; ei."
Julius ei ymmärtänyt semmoisia epäilyksiä. Hän sanoi, että hänen mielensä olisi tehnyt tappaa heidän kaikki — vaikkapa johtaja itse olisi kaatunut. "Ja mitä sinä, romalainen soturi, voit muuta tehdä kuin taistella, kun vaan sinun kimppuusi käydään?"
Vanhus ei vastannut tähän mitään, vaan jatkoi puhettansa, jostakin muusta keskustellen. Viimein he saapuivat jonkun portin luo ja tähän vanhus pysähtyi.
"Te olette hiljastuneet kokoukseen ehtimästä", hän lausui, "ja minun asuntoni on mitä halvimpia; mutta jos tahdotte astua sisään hetkeksi levähtämään, katsoisin itseäni kunnioitetuksi."
Sekä Julius että Cineas sanoivat mielellään siihen suostuvansa ja seurasivat vanhusta sisään.
Rakennus oli korkea, niinkuin tavallisesti Romassa. He seurasivat vanhusta useita portaita ylös, siksi kuin he viimein ennättivät juuri ylimmäiseen kerrokseen. Täällä he astuivat vähäiseen huoneesen ja tämä oli heidän uusien tuttaviensa koti. Tässä huoneessa oli yksi sohva, pikkuinen syrjäkammio, jonka päässä nähtiin muutamia vähäisiä vaaseja, yksi arkku, ynnä tuoleja. Tämän huoneen vieressä oli toinen, jossa hänen tyttärensä asui. Molemmat vieraat istuutuivat; palvelustyttö toi lampun ja, kun he olivat tulisoittonsa sammuttaneet, yksinkertaisen lampun himmeä loisto yksinään valaisi huonetta.
Vanhus kertoi heille, että hänen nimensä oli Cubulos ja hänen tyttärensä nimi Lydia. Julion ja Cineaan oli nyt parempi tilaisuus katsella uusien tuttaviensa ulkomuotoa. Cubulolla oli kunnian-arvoinen katsanto, kiherät harmaat hiukset, lyhyeksi leikattu parta ja hyvin huomattavat kasvonjuonteet, jotka olisivat näyttäneet karkeilta ja tylyiltä, jollei niissä olisi ilmestynyt erinäinen suloisuus ja lempeys, johon vallitsevana yhtyi jonkunlainen surullisuus. Hänen puheensa oli vähän katkonainen, ei kuitenkaan taitamattomuudesta, vaan pikemmin sentähden, että hänen mielensä ennalta oli ajatusten hallussa. Hänen tyttärensä ei ollut ensinkään isänsä muotoinen. Lydian kasvot olivat suloiset ja lempeät, hänen silmänsä isot, mustat ja kirkkaat, jommoiset ovat etelämaille omituiset, hänen hiuksensa uhkean tiheät ja mustankiehkuraiset ja hänen ihonsa tumman olivinvärinen. Hänen kasvoissaan ilmestyi suuri naisellinen puhtaus ja hellyys ynnä vienoin herkkätunteisuus; ja noissa hänen mustissa silmissään asui semmoinen rakkauden ja alttiiksi-annon voima, joka kerran viritettynä saatti vastustaa kaikkia ja kaikkia kärsiä. Nyt hän sentään oli vapiseva ja kaino, vielä pelon hallussa, kiitollinen pelastajiansa kohtaan, vaan kuitenkin melkein peläten heitä katsella; lauhkeasti totellen isänsä tahtoa, täyttäen hänen käskyjään nopeasti mutta hiljaisesti ja sitten peräytyen, ikäänkuin arka metsäkauris, omaan huoneesensa. Julius seurasi häntä silmillään ja katsoi siihen pimeään kammioon, johon Lydia oli vetäynyt, niinkuin olisi hän katseellansa tahtonut palauttaa hänen.
"Minä olen vuodattanut verta tänä yönä", lausui centurio vähän ajan päästä; "mutta minä otan Jumalan todistajaksi, etten sitä tehnyt itseni tähden; ei, ennemmin kuolisin tuhat kertaa. Minä vuodatin verta tytärtäni pelastaakseni — viatonta ja puhdasta tytärtäni. Ei! ei! se on mahdotonta, että minä olen sillä syntiä tehnyt. Kävikö minun jättää silmäteräni noille pahoille hengille."
"Syntiäkö tehnyt?" kysyi Julius suuresti kummastuen. "Tämä isku, jonka tytärtäsi varten iskit, oli elämäsi pyhin ja jaloin teko ja itse puolestani kiitän jumalaa, että olen elänyt, vaikka vaan sitä varten, että sain kerran tämmöisessä tilassa iskun iskeä. Mitä tänä yönä olen tehnyt, sen muistan aina ilolla. Kadutko, kun mieleesi johtuu tämä suloinen tyttö, jolloin hän peläten kyykisteli sinun takanasi? Rohkenetko toivoa, että olisit heittänyt miekkasi ja luopunut tyttärestäsi? Pois se!"
Julius astui vanhuksen luo, suuttumuksesta vavisten. Cubulos tarttui häntä käteen ja painoi sen sydäntänsä vastaan.
"Jalo ystävä! Sinun sanasi viihdyttävät minua. Sinä et voi tietää, mitä kauhua verenvuodatuksen ajatus synnyttää kristityissä. Mutta sinä puhut rauhaa omalle tunnolleni. Ei — tätä suloista lasta varten tappaisin vaikka kaksikymmentä vihollista."
"Ja minä — tuhat!" lausui Julius kiivaasti. Cubulos ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä sädehtivät mielihyvästä, kun hän katseli nuorukaista, joka jalossa innossaan seisoi hänen edessään.
"Minua ihmeyttää, mitä sinä olet lausunut!" huudahti Cineas todesti kummastuneena. "Kristityitten vihamiehet syyttävät heitä pelkurimaisuudesta ja kehnoudesta; ja mikä suurempi kehnous löytynee, kuin se, että isä tyvenesti ja vastustamatta jättää tyttärensä rosvojoukkojen käsiin? Semmoinen uskonto, joka näitä tämmöisiä opettaa, ei saata jumalasta lähteä."
"Älä puhu sen enempää", lausui Cubulos; "minä häpeän omia tunteitani.
Varmaan hän antaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt."
"Antaa anteeksi!" huusi Cineas. "Sopiiko tämä sana? — antaa anteeksi! Hän hyväksyy sitä. Hän kiittää sinua. Voi ystäväni, älä väärinkäytä tuota teidän uskontoanne, jossa löytyy niin paljon suurta ja puhdasta, sillä muutoin teet sen filosofiaa halvemmaksi ja vieroitat siitä mitä vakavimman sielun, joka ennen kaikkia pyrkii totuuteen. Minä se juuri olen; mutta jos minä havaitsen sinussa, joka olet kristitty, tämmöisiä tunteita, mitä ajatella? Eikö minun täydy luulla, että kaikki on vaan kehnoutta ja hengen köyhyyttä ja ylenkatsottavaa viheliäisyyttä?"
"Ei, ei", vastasi Cubulos. "Jos etsit totuutta, älä minusta eikä muista mitään päätä. Sillä kaikki ihmiset ovat heikot ja voimattomat. Me olemme syntiä ja pahuutta täynnä. Päätä Pyhän Olennon omista sanoista ja ainoastaan niistä; älä päätä hänen syntisten seuraajiensa syntisestä elämästä, kaikkein vähimmin minusta; sillä minä olen heikoin hänen palvelioistaan! Minä koetan tehdä hänen tahtonsa, mutta minä en voi. Elämäni on kulunut minun tavoittaissani parempaa luontoa; mutta, voi minua! taisteloni näyttävät kaikki olleen turhat. Sentähden on omatuntoni arka, minä varon syntiä kaikissa teoissani ja tunnen että kaikki, mitä teen, on syntistä; mutta hän on minun toivoni. Hän on ollut elämäni toivo. Hän ei hylkää minua. Häneen minä turvaan."
Cubulos peitti kasvonsa käsillään.
Molemmat ystävät viipyivät vielä vähäisen aikaa ja lähtivät viimein. He astuivat kotiin ääneti, kumpikin omissa ajatuksissaan — Cineas ihmetellen tätä uutta todistusta oman tunnon arkuudesta ja taipumuksesta oman tunnon vaivoihin taikka kumminkin katumukseen; Julius ajatellen vaan tuota kirkasta näkyä, joka oli hänen silmiään häikäissyt ja luonut ihanan loiston centurion halpaan asuntoon.
XVI.
Kristittyin kokous.
Tämän yön tapaukset synnyttivät Cineaassa suuren halun nähdä vähän enemmän kristityistä. Hän odotti jonkunlaisella maltittomuudella sitä päivää, jota nämät pitivät pyhänä, että hän Julion kanssa menisi heidän kokoukseensa ja katsoisi ja oppisi, mikä se oli, joka elähytti heidän sydäntänsä ja antoi kaikkien heidän elämällensä pyhän tarkoituksen. Hän aikoi ymmärtää sitä voimaa, jolla heidän uskontonsa vaikutti heihin, sitä voimaa, joka saatti heidän niin varovaiseksi heidän tekojensa suhteen, niin araksi syntiin, niin valmiiksi katumaan. Hän kummasteli tätä uutta ihmistunteen ilmestystä ja arveli, että jos hän itse rupeisi punnitsemaan joka ajatusta ja tutkimaan joka tekoa, hän huomaisi paljon hyljättävää ja monta kohtaa, jota hän ei voisi hyväksyä. Filosofia ei ollut koskaan tätä näyttänyt. Hän ei ollut koskaan oppinut näin katselamaan omaa sydäntänsä, tarkastamaan kaikkia sen kehoituksia ja sen kaikkia liikuntoja miettimään. Ne sisälliset taistelot, joita hän oli taistellut, olivat kaikki tarkoittaneet niitä ponnistuksia, joita hän oli tehnyt luovuttaaksensa puolestaan aineellisten olokappalten viehätysvoimaa. Hän oli koettanut elää tiedon elämää, käsittää maailmaa filosofialliselta kannalta ja ylenkatsoa sen huolia, mutta nyt alkoi hänen silmissään hämärästi siintää korkeampi tehtävä — yritys saada kaikki ajatukset ja tunteet aivan puhtaaksi ja pyhäksi. Tämä havainto täytti hänen ensiksi jonkinlaisella hämmästyksellä, sillä hän tunsi, että tuo ehdoton motivin puhtaus oli mahdoton saavuttaa; vaan kuitenkin hän näki, että sen taukoamaton tavoittaminen oli itsestänsä jalo ja jalouttaisi ihmisen kaikki ajatukset ja koko elämän.
Kaikki nämät seikat suurensivat vaan hänen haluansa saada enemmän tietoa kristityistä.
Muutamien päivien perästä he uudestaan lähtivät liikkeelle. Julius oli käynyt siellä ennen ja tunsi paikan. Huone oli kartanon ylikerroksessa, josta oli avara näky-ala Tiberiin päin. Leivän jakaminen oli jo tapahtunut ja molemmat ystävät olivat joutuneet keskelle kokoontunutta joukkoa, joka odotti muita pyhiä menoja.
Iso huone, johon noin sata henkeä mahtui, oli miehiä, naisia ja lapsia täynnä. Cineas katseli vähän kummastuneena paljaita seiniä, yksinkertaista koristamatonta huonetta. Kuvapatsasten ja maalausten poissa-olo miellytti hänen filosofiallista sieluansa; siliä aineellisia muotoja ei tarvita, kun henki palvelee korkeinta olentoa. Tämmöinen hänen ajatuksensa oli. Halpa pöytä seisoi huoneen yhdessä päässä ja sen takana istui useita miehiä, joilla oli huomiota kiinnittävä ulkomuoto ja joista yksi johdatti yksinkertaista jumalan-palvelusta. Cineas ei tuntenut häntä, mutta kansa näytti tuntevan hänen ja suuresti rakastavan häntä, sillä he katselivat häntä hellällä osan otolla ja kuuntelivat suurimmalla tarkkuudella jokaista sanaa, joka vuosi hänen huuliltaan.
He aloittivat jumalanpalvelusta virren veisaamisella, joka Cineaan harjaantuneesen ja tarkkaan korvaan kuului todellakin raa'alta ja runomitan puolesta barbarilaiselta. Läsnä olijat olivatkin alhaisempaa kansaluokkaa ja värsyt olivat sovitetut heidän käsityksensä mukaan. Näille kristityille olivat suurten kansallisrunoiliain hienot taidetemput osaksi taikka kokonaan oudot. He eivät ymmärtäneet mitään näitten säännöistä. Heillä oli omat rahvaantapaiset laulunsa ja heidän virtensä olivat sepitetyt semmoisten sääntöjen johdolla, jotka olivat sivistyneille tuntemattomat. He olivat tottuneet tavalliseen rytmiin, jossa oppineitten kansaluokkain kvantitativista runomittaa ei noudatettu ja toiselta puolen sanojen loppusointua rakastettiin. Cineas kuunteli heidän laulujaan ja muisteli Neron värssyjä. Sillä Nero oli ainoastaan koettanut kohottaa kansan käyttämiä muotoja ja antaa loppusoinnun vallita kelvolliseksi katsottujen kirjallisten tuotteitten rinnalla. Nämät kristityt käyttivät lauluissansa runomittaa ja loppusointua, jota he ymmärsivät ja arvossa pitivät ja virsissään he ilmoittivat uskontonsa jumaliset tunteet, kaikki sen toiveet ja puhtauden ja alttiiksi-annon ja ylevyyden. Virressä, jota he lauloivat, oli kööri, johon joka säveljakso päättyi ja josta Cineas ainoastaan muisti:
"Jesu, tibi sit gloria
In sempiterna saecula."
Kun he olivat laulaneet tämän, johtaja otti jonkun pergamentikääryn ja alkoi lukea.
Tässä oli korkeimman ja todellisimman siveyden vaatimus, lausuttuna semmoisilla sanoilla, jotka jo olivat Cineaalle tutut, jotka olivat antaneet hänelle aihetta syvään miettimiseen ja juurtuneet hänen muistiinsa.
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset; sillä heidän on taivaan valtakunta.
Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaat ovat siviät; sillä he saavat maan periä.
Autuaat ovat, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta; sillä he ravitaan.
Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden.
Autuaat ovat puhtaat sydämestä; sillä he saavat nähdä Jumalan.
Autuaat ovat rauhan tekiät; sillä ne pitää Jumalan pojiksi
kutsuttaman.
Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän
on taivaan valtakunta.
Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoavat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen, minun nimeni tähden."
Nämät sanat ja näitten kaltaiset ja monet muut senlaiset luki johtaja kokoontuneitten kuullen ja kaikki näyttivät suurimmalla hartaudella kiintyvän noihin elämän sanoihin. Ne olivat heidän Herransa omat sanat. Hän oli ne lausunut ja nämät hänen seuraajansa kuuntelivat niitä, vaikka ne olivat heille tutut, ikäänkuin olisivat kuunnelleet taivaasta tulevaa ääntä.
Näitten sanojen suuri merkitys, jonka Cineas oli jo ennen tuntenut, näytti muuttuvan suuremmaksi, kun hän nyt kuunteli niitä uusissa oloissa. Hän ei voinut olla vertaamatta tätä kokousta siihen filosofialliseen kouluun, johon hän oli nuorena kuulunut. Hän tunsi, että tässä oli jotakin jumalallisempaa. Kovin erinkaltaiset olivat nämät ja Sokrateen sanat.
Tuosta johtaja ojensi kätensä, nosti päätänsä ja aloitti juhlallista rukousta äärettömän Jumalan puoleen. Hän tunnusti monta syntiä ja pahantekoa. Hän pyysi anteeksi-antoa Hänen tähtensä, joka oli kuollut heidän hyväksensä. Hän rukoili ijankaikkisen Hengen apua, että he kaikki vaeltaisivat totellen hänen tahtoansa ja hurskaudessa eläisivät.
Kaikki nämät oudoksuttivat Cineasta. Hän ei vielä ymmärtänyt sitä eikä tuntenut, että hänenkin sopi ottaa osaa siihen. Hän ei tietänyt mistään rikoksesta. Ei mikään synti raskaana painanut hänen sydäntänsä. Mutta hän oli huolestunut. Jos nämät nuhteettomat ihmiset näin pitivät puutteita ja inhimillistä heikkoutta syntinä, minkätähden hän ei sitä tekisi, sillä hän ei siveytensä puolesta ollut heitä parempi? Uusi tekojen ja ajatusten ohje näytti ilmestyvän hänelle ja vanha itsetyytyväisyys, joka oli niin kauan asunut hänessä, alkoi kadota tämän rukouksen kaikkuessa. Hän alkoi ymmärtää, että voi löytyä jotakin semmoista, kuin rakkaus jumalaan ja elin-aikainen jumalanpalvelus ja harras alttiiksi-anto ja kaikkia voittava into — joista kaikista hän ei vielä tietänyt mitään. Tässä oli tieto jumalasta, aivan toisenlainen kuin se, joka hänellä oli, ja rakkaus jumalaan, suuresti eriävä siitä epämääräisestä tunteesta, jota hän oli sydämessään kantanut. Kaikki nämät seikat tunkeusivat hänen mieleensä.
Mutta viimein yksinkertainen jumalanpalvelus päättyi ja vähäinen seurakunta erkani ja Cineas lähti pois Julion kanssa monen ajatuksen ajelemana.
XVII.
Ennustuksen tarkoitus.
Jos Cineas olisi pyrkinyt Paavalin puheille, olisi kuka ties joku muutos hänen tunteissaan tapahtunut. Mutta nyt hän pysyi muuttumatta. Käsikirjoitus oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta hän ei ollut päässyt täyteen vakuutukseen sen totuudesta. Hänen terävä, tarkka ja tutkisteleva järkensä saatti hänen huolellisesti perustelemaan joka asiaa ja kysymään — minkätähden?
Helena ei koettanut taivutella häntä, sillä hän tiesi, että hänen yrityksensä olisi turha. Hän ei tehnyt sen enempää kuin puhui siitä onnesta, jonka hän tapasi tästä uudesta uskosta. Se oli poistanut hänen entisen pelkonsa ja levittänyt suloa tulevaisuuteen. Nyt hän vihdoin tiesi kuinka rukoilla ja kuinka ylistää. Samalla kuin hän kartti todistelemista, näytti hän, itsekään siitä tietämättä, veljellensä jotakin, joka oli tehokkaampaa kuin kaikki todistukset, — todella Jumalaa rakastavan hengen. Sillä kun Cineas katseli Helenaa ja ajatteli sitä muutosta, joka oli tapahtunut sisaren sydämessä ja vertasi hänen nykyistä tyyneyttänsä hänen entiseen alakuloisuuteensa, havaitsi hän, että tämä oli saanut jotakin, jota hän itse oli vailla. Helena oli tosiaankin saavuttanut mitä Cineas halusi — lujan uskon, vakavan uskon, täydellisen tiedon Jumalasta ja rakkauden häntä kohtaan. Cineas tahtoi tulla Helenan kaltaiseksi.
Filosofin järkiperäinen usko ei kuitenkaan ottanut totellakseen pelkkää sydämen halua ja niin tahtoi Cineas lähestyä Kristusta, mutta yhä vielä hänen järkensä esteli ja vastusti ja työnsi hänen takaisin.
Hän ihasteli lakkaamatta käsikirjoitusta ja sitä lukiessaan hän tunnusti viimein itsellensä, että tämä pikkuinen kirja sisälsi enemmän, kuin hän oli kaikista Platon teoksista keksinyt. Se oli suora. Se koski sydämeen. Hän havaitsi, että hän vähitellen ajatteli niitä ajatuksia, jotka tästä kirjasta vuotivat ja omisti sen lausetavan. Hän puhui Helenan kanssa taivaan valtakunnasta, Jumalasta, joka oli kaikkein isä, ja pyhyydestä.
Tästä pyhyydestä syntyi hänessä puhdas ja täydellinen perikuva, ylevämpi ja jumalallisempi kuin kaikki filosofian sommitelmat, ja hän huomasi, että hänen perikuvansa sai sen mystillisen olennon muodon, josta tämä kirja puhui. Sokrates ironioinensa katosi Cineaan mielestä ja hänen sijaansa tuli Kristus, tämän rakkaus ja kyynelet. Hän alkoi katsoa Kristusta siksi, jota kaikki hyvät ja viisaat filosofit olivat niin kauan etsineet ja jonka etsimistä he olivat niin monta vuosisataa jatkaneet — täydellisen hyväksi ja täydellisen kauniiksi olennoksi. Kaikki tämä näytti hänen mielestään Kristuksessa löytyvän.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut niin lähellä Kristin uskon todellista tunnustamista, kuin luulisi. Kaikki nämät ajatukset olivat järkiperäiset. Hänen kauneuden-tuntonsa oli kosketettu. Kristin usko näyttäysi hänelle estetillisessä valossa. Suuren kärsijän suru liikutti hänen sydäntänsä, mutta hän ei tietänyt minkäänlaisesta katumuksesta eikä mielen masentumisesta. Hän ei uskonut omaa synnillisyyttänsä. Itsetyytyväisyys, jota hän aina oli tuntenut, oli vielä voimissaan. Miksi hän katuisi? Mitä hän katuisi? Mikä tunnustus hänen tuli tehdä? Hän saatti pyytää jumalalta valistusta, mutta ei anteeksi-antoa.
Yhtä asiaa hän uskoi aivan lujasti ja se oli, että jos Juutalaisten pyhillä kirjoilla oli joku ylevä merkitys, koko tämä merkitys oli Kristuksessa haettava. Samalla kuin hän ajatteli Kristusta Juutalaisten kirjojen tarkoittamaksi, samalla hän teki nämät kirjat melkein jumalalliseksi. Ilman tämmöistä selitystä olivat Isaakin teoriat lapselliset ja alhaiset. Mutta hengellisellä tavalla selitettynä samat teoriat olivat hänen silmissään totisin ja korkein filosofia.
Hän viittasi tähän kerran Isaakin kuullen.
"Eiköhän sentään teidän Messiaksenne", kysyi hän, "josta te puhutte niin paljon, liene, niinkuin minä olen muistuttanut, joku pyhä profeetta — joku opettaja — joka tahtoo tehdä kansan sydämeltä puhtaammaksi ja elämältä paremmaksi? Tämä, luullakseni, olisi jumalalle sopivampi kuin että hän lähettää jonkun kuninkaan taikka kenraalin, joka vaan vuodattaisi ihmisten verta."
"Ei koskaan", huudahti Isaak kiivaasti sillä hehkuvalla innolla, joka aina ilmestyi, kun tämmöisiin viitattiin. "Ei ikinä. Ei kuuna kulloinkaan. Jumalan lupaukset ovat totiset ja oikeat ja ne täytetään. Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ne ovat tyhjäntäpöiset. Hän ei ole näin pilkkaava heitä, jotka ovat vuosisadat häneen turvanneet. Hän on mitä suorimmalla ja selvimmällä tavalla turvannut tämän asian meille, niinkuin me sen ymmärrämme; vuosisadat olemme odottaneet ja uskoneet ja toivoneet. Profeetta toisen perästä on tullut ja jokainen seuraava on puhunut samalla tavalla ja vahvistanut toivomme, että Vapahtaja tulee. Koska jumala on uskollinen ja totinen, hän ei omaa kansaansa petä."
"Hän on ennen monta, monta kertaa luvannut sekä hyvää että pahaa ja jokainen lupaus täytettiin. Hän lupasi esi-isillemme, kun he olivat orjina Egyptin maalla, että hän johdattaisi heidät kauniisen ja hedelmälliseen maahan; hän tekikin niin. He vaelsivat monta monituista vuotta vaivoja ja onnettomuutta nähden, mutta saapuivat kuitenkin viimein luvattuun maahan. Hän lupasi heille eri aikoina voiton monesta vihollisesta; ja voitto tulikin aina. Hän uhkasi valtakunnan jakoa; ja valtakunta jakaantui. Hän uhkasi, että viholliset valloittaisivat heidän maansa ja veisivät heidän pitkällöiseen vankeuteen; ja valloitus ja vankeus seurasivat. Hän lupasi vapautta tästä vankeudesta; ja vapaus tuli."
"Kaikki nämät olivat selviä lupauksia, jotka eivät tarkoittaneet mitään hämärää, hengellistä täytäntöä, vaan suoraa sananmukaista, ja suoraan ja sananmukaisesti jokainen näistä lupauksista täytettiin."
"Entä nyt, jos katselen tätä suurta lupausta, joka on kaikista lupauksista kaikkina aikoina korkein, ulottuen alaspäin meidän ensimäisestä isästämme Abrahamista, mitä minä havaitsen? Havaitsenko muuta kuin, että jos mikään on sananmukaista, tämä on suuremmassa määrässä, kuin mikään muu? Onko hän, joka johdatti kansaansa semmoisten surujen kautta ja niin heitä rasitti, onko hän tällä tapaa heitä pilkkaava ja näyttävä, että hän on pitkin heidän historiaansa huvittanut heitä tyhjällä varjolla — turhalla toivolla — mitättömällä tarinalla? Minkä-arvoinen profeetta yksistänsä on meillä orjuudessamme? Meillä on ollut profeettoja. Me emme enää semmoisia tarvitse. Me tarvitsemme häntä, että hän nousee Davidin valta-istuimelle Jerusalemissa sieltä maata hallitakseen, vaan ei opettaakseen. Me olemme väsyneet odottamasta ja rukoilemasta ja toivomasta ja isoamasta. Me olemme väsyneet ja sydämestä sortuneet. Voi sinä kauan odotettu! tule pian. Nouse valta-istuimellesi. Hallitse, kunnes kaikki viholliset ovat nöyristyneet jalkojesi juureen."
"Mutta mitä minä pelkään? Minä sanon sinulle", huudahti Isaak hämmästyttävällä voimalla, "että hän tulee ja ryhtyy hallintoonsa. Aika on käsissä. Kaikki seikat aavistavat hänen tuloansa. Sinä saat itse elää häntä nähdäksesi, jopa piankin."
Cineas lausui kummastustaan tästä ja pyysi Isaakilta selitystä.
"Profeettaimme ennustuksissa", lausui Isaak, "tuo Suuri ja Ainoa ei ole ainoastaan luvattu, vaan myöskin hänen tulonsa aika ilmoitettu. Vuosisadat ovat pappimme koettaneet määrätä tämän ilmestyksen aikaa ja tietysti he alusta luulivat sen tulevan varhemmin kuin mitä oli sanottu. Itsekukin sukupolvi ajatteli mielellään, että ennustus hänen aikanansa toteuntuisi. Nämät viimeiset kolme-, neljäkymmentä vuotta on kansa joka päivä vartonut hänen ilmestymistään. Vääriä Messiaksia on astunut esiin, perustaen vaatimuksiaan tähän ennustukseen ja välisti saanut monta seuralaista. Mutta he olivat kaikki valheprofeettoja. Hartaissa odotuksissaan he pusersivat kokoon epä-oikean selityksen pyhistä kirjoistamme. Tämä on syy, jonka vuoksi heidän toivonsa niin usein petti."
"Mutta nyt on aika sananmukaisessa merkityksessä tullut. Ei nyt tarvitse erehtyä, niinkuin ennen meidän esi-isämme. Meillä on pyhien profeettojen muistelmat ja suora ilmoitus hänen tulonsa ajasta, josta jokainen, joka pystyy luvunlaskuun, saa nähdä, että tämä on hetki. Tätä lukua olen ehtimiseen laskenut, epäillen erhetyksiä, epäillen omia toiveitani, että he hairauttaisivat minua, ja minä olen tullut siihen päätökseen, että tämä on juuri viimeinen mahdollinen aika, jolloin hän voi tulla. Hänen täytyy tulla nyt taikka ei koskaan. Jollei hän nyt viiden taikka kenties kymmenen vuoden kuluessa tule, ei hän ollenkaan tule, taikka on ennustus pelkkää vääryyttä, pelkkää petosta, ilmeistä pilkkaa, pahinta ja julminta pilkkaa. Mutta koska jumala ei voi pettää, täytetään tämä hänen sanansa."
Cineas kuunteli levollisesti. Hän ei ollut uutelias tutkimaan Isaakin luvunlaskuja, sillä hän oli enemmän kuin koskaan ennen varma siitä, että kaikki oli erhetystä. Hän ei ensinkään taipunut Juutalaisen ahtaisin ennakkoluuloihin, eikä voinut kuin ihmetellä sitä kuolemankaltaista sitkeyttä, jolla Isaak piti kiinni arveluistaan.
"Koko maa tuntee hänen läsnä-olonsa voiman", jatkoi Isaak. "Kansa tietää, että hän on lähellä. He nousevat häntä vastaan-ottamaan; he ovat vakuutetut siitä, että hän tulee. Mahtava väenliikunto alkaa ja koko maa järisee varustusten vahvasta kuminasta."
"Millä tavoin he itseänsä varustavat?" kysyi Cineas.
"Aseilla ja sotaa varten", huudahti Isaak kiivaasti. "Silla he ovat orjina ja tuntevat, että jos mielivät sopivalla tavalla kohdata vapahtajaansa, heidän tulee olla vapaina ja itse iskeä ensimäinen isku. Ja jokainen, joka on Judeassa oleskellut, tietää, että kaikista ihmisistä Juutalaiset ovat ne, jotka rohkenevat suurimpia ja suurimpia aikaan saavat. Sota täytyy tulla. Se on välttämätön. Romalaisten sortoa ei käy enää sietäminen. Jos Juutalaiset olisivat kärsivällisempää sukua, heidän olisi sittenkin syytä nousta ainoastaan kostoa varten. Mutta he ovat kaikista ihmisistä kaikkein vähimmän kärsivällisiä, eivätkä aio nousta kostoa, vaan vapautta varten; ja kaikkia varten, johon tämä vapaus heitä saattanee. He ovat kaikki samaa toivoa täynnä, sama kehoittava syy vaikuttaa kaikkiin, eikä ole sitä miestä — vai miestä? — ei ole sitä naista, eikä liioin lastakaan, joka ei ole valmis kaikkia uskaltamaan, jopa kuolemaan menemään. Mistä tämä tunto tulee, tämä into, niin yleinen, niin hurjanrohkea? Se ei ole ainoastaan inhimillinen eikä kansallinen, se tottelee suurempaa kehoitinta, kuin vaan isänmaanrakkautta. Se on jumalallinen, ylhäältä se tulee. Se on jumalan lähettämä. Tämä on hänen aikansa. Tämä on hetki, kauan toivottu, vaikka kauan viivytetty, halki vuosisatojen odotettu, varrottu rukouksilla ja kyynelillä ja nyt se tulee, ja hän tekee läsnä-olonsa tunnetuksi ja hän on siellä tuossa pyhässä maassa, vuodattaen voimaansa kansan sydämiin, että hän näin heitä herättäisi ja harrastuttaisi pyhään tarkoitukseen ja rajuun päätökseen, jonka rinnalla kaikki ainoastaan inhimilliset tunteet ovat heikot ja joutavat. Ensiksi hän saattaa kansan mahdolliseksi tähän korkeaan päämäärään ja sitten hän lähettää Messiaksen."
"Sinun puhettasi myöten", lausui Cineas, "jumala vaikuttaa tämän tunteitten kiihtymyksen, josta nyt olen kuullut. Mitä sinun luullaksesi korkein olento näillä kaikilla tarkoittaa?"
"Ensiksi vapauttamme", sanoi Isaak häntä keskeyttäen; "sitä kaikkein ensimäiseksi. Minä uskon, että hän tahtoo, jotta kansa, jonka hän niin usein ennen on vapauttanut, vielä kerta vapautetaan."
"Ymmärrätkö täydelleen mitä voimaa vastaan heidän on taisteleminen?" kysyi Cineas. "Sinä et ole mikään juutalainen talonpoika. Sinä olet kulkenut ympäri koko maailmaa. Sinä olet oleskellut Romassa. Sinä tunnet Roman vallan yhtä hyvin kuin minä. Katsotko mahdolliseksi, että yksi sen vähäisimmistä provinseistä pudistaa hartioiltaan Caesarin mahtavan ikeen, taikka että teidän kansa uskaltaa menestyksen toivolla sotia maailmaa vastaan?"
"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak.
"Kyllä; mutta etkö ole inhimillisten asiain menossa usein havainnut sitä tosi-asiaa, että heikomman kansan aina täytyy joutua voimakkaamman vallan alaiseksi, olipa sen asia kuinka oikea tahansa?"
"En", vastasi Isaak kuivankiskoisesti. "Kreikkalaiset eivät ajatelleet näin, kun Persia lähetti lukemattomat sotaparvensa heitä vastaan."
"Se on tosi", lausui Cineas; "mutta Persialaiset olivat Kreikkalaisia heikommat. Nämät samat Kreikkalaiset kulkivat sittemmin Aasian halki ja huomasivat heidän heikkoutensa. Romalaiset ovat toista laatua. He valloittivat Kreikanmaan ja pitivät sitä sangen helppona asiana. Löytyykö maailmassa kansaa, joka voi Caesarin legioneja vastustaa?"
"Löytyy", vastasi Isaak; "se kansa, jonka puolella jumala on, voi Caesarinkin legionit kukistaa. Menneessä historiassamme olemme toimittaneet yhtä suuria töitä kuin nämät. Tämä historia on täynnä voittoja, joita on saatu ankaran väkevistä sotalaumoista. Kansakuntamme varttui ja miehistyi keskellä mahtipontisia vihollista. Juutalaiset ovat monesti menestyksellä taistelleet monarkkeja vastaan, jotka olivat maailman hallitsioita. He ovat eläneet ja he ovat vuosisatojen kuluessa nähneet monen valtakunnan kohoavan ja sortuvan. He ovat nähneet Roman nousevan; he saavat nähdä sen häviävän."
"Senkö häviävän?"
"Miks'ei? Onko Roma vaurioin tuolla puolen? Ovatko Romalaiset jumalia, jotta he ainaiseksi ovat vastoinkäymisistä päässeet? He ovat elämänsä eläneet ja työnsä tehneet. Heidän aikansa on ohitse."
"Kun joku Roman armeija saapuu Judeaan, pelkään, että sinä huomaat sen yhtä voimakkaaksi kuin koskaan ennen."
"Minun on helppo ymmärtää Kreikkalaisen epäilys", lausui Isaak. "Teidän historiassanne on kaikki inhimillistä. Meidän historiamme on jumalallinen. Se on kokonaan jumalan tekemä. Me olemme eläneet alinomaisten ihmetöitten keskellä. Hän valitsi meidän omakseen kaikista kansakunnista. Hän on ollut meidän jumalamme, kun kansakuntien kaikki jumalat olivat epäjumalia. Hän on pelastanut meidän kaikista vihollisista ja hän taas meidän pelastaa."
"Mutta", jatkoi hän, "ei sinun omaltakaan katsantokohdaltasi kapina ole niin mielettömän rohkea yritys kuin sinä arvelet. Tunnetko vaan luonnon? Se on täynnä vuoria ja määrällisiä solia ja ympäristöään hallitsevia paikkoja, joista jokaisesta sopii tehdä toinen Thermopylae. Etevimmät kaupungit siaitsevat semmoisilla seuduilla, jotka antavat heille arvaamattoman suuren voiman, että ne, jos ovat muonavaroilla hyvin varustetut, voivat kuinka kauan hyvänsä kestää rynnäkköä. Ennen kaikkia on Jerusalemin asema vahva. Jos asukkailla on kylläksi elatus-aineita, he jaksavat ijät päivät kärsiä piiritystä. Vuoria on kaikkialla yli-ympäri. Sen muurit kohoavat ilmaan jyrkkien kallioin rinteiltä. Se on kaukana rannikosta."
"Mutta, jollei kansalla ole ruokavaroja tarpeeksi, kuinka sitten?"
"Ei mikään piiritys voi kestää niin kauan, että se saattaisi asukkaat nälänhätään", vastasi Isaak luottavaisesti. "Kaupungin puolustajat häiritsisivät alinomaa piirittäjiä. Juutalaisten tapporyntäysten hirmuiset hyökkäykset pyyhkäisisivät heidän pois. Paitsi sitä, samalla kuin Juutalaiset kärsisivät, eivät vihollisetkaan kärsimättä pääsisi. Koko maa täyttyisi vihamielisellä ja vimmapäisellä väestöllä. Heidän olisi mahdoton ruokavarojansa lisätä. Heidän matkansa katkaistaisiin. Vaikkapa piirittävällä armeijalla aina olisikin runsaat ruokavarat, ei se sittenkään saisi Jerusalemia valloitetuksi; mutta sitä myöten kuin minä tunnen maan ja sen asukkaat, luulen minä, ettei mikään armeija pysy ruu'assa Jerusalemin edustalla, jos kansa yksimielisesti päättää sotaa käydä. Jos Jerusalem nälkää näkee, niin piirittävän armeijan varmaan käy samoin, ja semmoisessa leikissä on helppo arvata, kumpi puoli ensiksi helpottaa. Juutalaiset saattaisivat ilolla kuolla nälkään, jos se on tarpeellista, mutta piirittävä armeija ei voisi tämmöiseen kauheaan pulaan jouduttuaan tulla autetuksi."
"Mutta ennenkuin nälkä piirittävän armeijan saavuttaisi", sanoi Cineas, "olisi Romalaisten viippauskoneillakin jotain tekemistä."
"Kyllä ja ankara työ olisikin. Kaikkiin Romalaisten viippauskoneisin riittäisi Juutalaisilta tulta ja harva pääsisi muurien juurelle. Mitäs tästä? Minun luullakseni päätaistelo taisteltaisiin ulkopuolella muureja ja kaupungin kohtalo ratkaistaisiin ilman mitään muurin-särkiöittä. Mutta miksi näistä asioista puhun? Ne ovat vähäiset. Juutalaisilla on semmoinen turva, josta maailma ei tiedä mitään. Vuosisadat ovat he katsoneet ylös jumalan puoleen, pikkuisinkin lapsi palvelee hengellistä olentoa. Hän ei tiedä ensinkään epäjumalista. Halvin talonpoika rukoilee näkymätöntä luojaansa. Hän uskoo häneen. Hän luottaa häneen. Tuo ainoa, johon he kaikki näin uskovat ja luottavat, ansaitsee tätä luottamusta ja osottaa itsensä semmoiseksi. Minä en saata puhua siitä, kuinka taistelon käy ja samalla ummistaa silmiäni häntä näkemästä. Hänestä päätös riippuu. Ja sopiiko minun ajatella, että hän tekee päätöksensä omiensa vahingoksi?"
"Mutta otaksukaamme, että Juutalaiset pääsevät vapaaksi, entä sitten?
Mielivätkö he jotakin suurempaa valtaa?"
"Mielivät", vastasi Isaak levollisesti.
"Mitä?"
"Maailmaa."
"Uskotko siis, että jumala kaikilla teoillansa tarkoittaa Jerusalemin joutumista maailman pääkaupungiksi?"
"Aivan hartaasti, aivan hartaasti", huudahti Isaak; "minä olen ennen näitä sinulle kertonut ja nyt takaan uskoani entistä lujemmin."
"Tämä sopii hänelle", lausui Isaak tuokion perästä; "sopii hänelle erittäin hyvin. Yksistään Juutalaisilla, hänen valitulla kansallansa, on hänestä tieto. Koko muu ihmiskunta ei tiedä hänestä mitään. Eikö siis ole hänelle soveliasta, että hän päättää tehdä itsensä tunnetuksi kautta koko maailman, niinkuin hän nyt on Juutalaisille tunnettu. Eikö tosiaankin maailma tulisi siunatuksi, jos se ainoata korkeinta olentoa kunnioittaisi? Nyt on koko maailma epäjumalinen. Jos Juutalaiset valloittavat maailman, on tämä vähän toista kuin tavalliset voitot ja se tarkoittaa jotakin suurempaa kuin tavallista keisarikuntaa veroinensa, maksoinensa. Se tarkoittaa jumalan tiedon levittämistä, että kaikki ihmiset oppisivat, että hän on heidän isänsä ja häntä rakastaisivat ja semmoisena häntä kunnioittaisivat. Tätä varten käskee hän meidän nousta. Tätä varten aikoo hän lähettää meille suuren johtajamme, jonka edessä kaikki Roman armeijat murskaksi musertuu ja koko maailman kansakunnat polviansa notkistavat. Tämä sopii jumalalle."
"Mutta millä hinnalla!" kysyi Cineas. "Verellä ja tulella ja hävityksellä ja ryöstetyillä kaupungeilla ja suitsevilla kylillä. Minkälainen olento se on, joka tällä tavoin koettaa saada ihmisiä itseänsä palvelemaan?"
"Kärsiköön maailma", lausui Isaak; "entä sitten? Se kärsii, jotta se tulisi siunatuksi. Yksi sukupolvi kärsii onnettomuutta, että kaikki nousevat sukupolvet pääsisivät todelliseen onnellisuuteen. Yksi sotihin astuu, yksi voittaa ja kaikki on ohitse. Hän on hallitseva, jonka on oikeus hallita. Hän on hallitseva merestä mereen ja virroista hamaan maailman ääriin!"
Cineas ei lausunut mitään. Hän näki kuinka Isaak oli muodostanut koko sielunsa tämän ainoan ajatuksen mukaan ja koska Isaakin ajatus ennen kaikkia muita oli vastenmielinen hänelle, katsoi hän paremmaksi puhe-aineesta luopua.
Mutta tämän keskustelun perästä katseli hän entistä suuremmalla tarkkuudella Judean maata, halukkaana kuulemaan uusia tältä haaralta ja näkemään, oliko kapina todella niin lähestymäisillään, kuin Isaak oli sanonut.
XVIII.
Britannialainen.
Cineas oli päässyt niin pitkälle, että hän huomasi Kristin uskon ihmeellisen sulon ja kauneuden. Häntä ympäröivätkin semmoiset olennot, jotka toivat hänen silmiinsä sen ihanimmat ilmestykset. Kunnian-arvoisa imettäjä, joka nyt oli saavuttanut koko entisen tyyneytensä; ja Helena, jolla ei enään ollut mitään hengellistä epäilystä eikä pelkoa; ja Markus, jonka koko elämä oli kulunut puhtaimpien vaikutusten kehässä; kaikki näyttivät hänelle, kuinka erinomainen tämä uskonto oli, joka opetti ihmiset kääntymään heidän luojansa puoleen, ei pelolla eikä epäilyksellä, vaan rakkaudella ja luottamuksella. Hän näki myös, että Julius oli heihin yhtymäisillään. Joku asia oli enentänyt Cineaan taipumuksia Kristin uskoon, joita hän oli kauan aikaa osottanut; hänen käyntinsä kristittyjen kokouksissa olivat alinomaiset; hänen käytöksensä oli muuttunut; ja joku suuri ja juhlallinen tarkoitus iti hänen sielussansa. Kaikki nämat asiat, joita hän joka päivä näki, suostuttelivat hänen tunteitaan ja hänen täytyi järjellänsä hillitä näitä tunteita ja olla varoillansa, etteivät ne veisi häntä ulkopuolelle hänen positivista uskoansa.
Ei mikään asia vaikuttanut Cineaasen niin suuresti kuin Markon sanat. Hän kuunteli usein kummastellen tuota solevaa, henkevää poikaa, kun tämä puhui Jumalasta, isästänsä ja taivaasta, jommoiset asiat olivat oudot kaikille pojille, joita Cineas oli milloinkaan nähnyt, mutta tuttavat tälle merkilliselle olennolle, jolla todestikin toisinaan, kun hän puhui näistä asioista, oli niin ilosta loistavat kasvot ja semmoinen pyhä-valo otsansa ympärillä, että näytti siltä, kuin hän itse olisi tuntenut jotain siitä maailmasta, josta hän niin mielellään puhui.
Markus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä Britannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin vielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka puutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus kantoi poikaa leveillä hartioillaan.
Markus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä täytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista, eikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin himmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella tarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa Cineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin, kun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle. Filosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento saattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta olentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla Markon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla olisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi jumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri Ainoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä vastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.
Tämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi pylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla leveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti korkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.
"Katso vaan", lausui Markus, "tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja sen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea. Kun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin tämä, mutta kirkkaampaa."
"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet", sanoi Galdus ihmetellen; "eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää sinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle."
"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin minullekin. Minä kaipaisin sinua siellä."
"Ei, ei; minä olen barbari, — sinä olet niinkuin jumala."
"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä siellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi pääseväsi sinne?"
"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne."
"Muuanne!"
"Niin, uudestaan soturina elämään taikka ehkä jonkinlaisena eläimenä.
Kuka sen tietää? En ainakaan minä."
"Uudestaan elämään! Niin; mutta ei täällä, ei soturina. Ei; sinäkin tulet enkeliksi tuohon kultaiseen maailmaan, jos vaan halajat ja koetat. Etkö sinä halaja?"
"Minä halajan olla sinun kanssasi", lausui Galdus lempeästi, tarttuen Markon pieneen, valkoiseen käteen ja katsellen häntä nöyrän hellällä rakkaudella.
"Etkö sinä rakasta Jumalaa?"
"Sinä olet minun jumalani."
"Oi Galdus! Ällös rohjetko sanoa niin. Yksi vaan on Jumala. Etkö sinä rakasta häntä?"
"Minä en tiedä hänestä mitään. Minä pelkään häntä."
"Pelkäät häntä!"
"Niin; kaikki, mitä ikinä kuulin yhdestä Jumalasta, taikka useista jumalista, saattaa minun heitä kaikkia pelkäämään. He ovat kaikki tuimia ja hirvittäviä. Salli minun pysyä kaukana heistä ja olla sinun luonasi."
"Sinä et siis tunne häntä", sanoi Markus surullisella äänellä.
"Ne jotka parhaiten tuntevat hänen, ne kaikkein enemmin häntä pelkäävät."
"Ketkä?"
"Druidit. He ovat meidän pappimme. He ovat ainoat, jotka kertovat meille jotakin hänestä."
"He eivät tunne häntä", lausui Markus vakavasti.
"Miksei? He ovat viisaita, kunnioitettavia miehiä, joilla on harmaat hiukset ja pitkä valkoinen parta. He asuvat vehmastoissa ja näkevät hänen välisti ja hän ilmoittaa heille, mitä hän tahtoo."
"Jos hän niin tekee, etkö sinä tiedä, kuinka hyvä hän on?"
"Hyvä! hän on hirvittävä."
"Hirvittävä! millä tapaa?"
"Hän janoo verta. Ei muuta kuin verta. Minä olen nähnyt, kuinka oma veljeni laskettiin kivelle ja kuinka pappi pisti terävän puukkonsa hänen kurkkuunsa."
Markoa kauhistutti ja Britannialaista totisesti katsellen kysyi hän:
"No, minkätähden tekevät nuot murhaajat niin?
"Sentähden, että hän himoitsee verta. Minä olen nähnyt pahempiakin kuin nämät. Minä olen nähnyt ison tarhan täynnä miehiä, naisia ja lapsin, ja papit sytyttivät sen tuleen yltäympäri ja polttivat heidän kaikki."
Markus oihkasi ja kätki kasvonsa Britannialaisen rintaa vastaan.
"Voi hirmua!" huudahti hän viimein, "mitä he näillä tarkoittavat? Mitä he ajattelevat? Luulevatko he, että he tuntevat hänen? Miksi he häntä luulevat? Se ei ole Jumala, jota he palvelevat. Se on paha henki. Hän kertoo teille valheita. Hän se juuri on, joka verta janoo."
"Hän olkoon kuka hyvänsä", sanoi Galdus tyynesti, "tätä tämmöistä he tekevät ja tästä syystä minä pelkään häntä ja ajattelen häntä hirvittäväksi."
"Mutta tämä on kokonaan väärin", lausui Markus kiivaasti. "He eivät tunne häntä. Hän rakastaa meitä. Hän vihaa verta. Nämät kauheat asiat kauhistavat häntä."
"Rakastaa meitä!" toisti Galdus pitkäänsä.
"Niin."
"Minä en ymmärrä. Jumala lähettää ukkosen ja salaman ja raju-ilmat ja myrskyt. Kuinka hän voi rakastaa meitä? Kun kuulen ukkosen jyrinän, pelkään minä häntä kaikkein enimmän."
"Mutta minä", sanoi Markus, "en pelkää ensinkään, sillä minä tiedän, kuinka hyvä hän on. Miksi ukkosta pelkäisin? Jumala antaa meille elatuksen ja valon ja suloiset kukat ja kirkkaan auringon paisteen. Tämä todistaa, kuinka hän pitää huolta meistä."
"Minä en ajatellut tätä", lausui Galdus vitkaan. "Ja lisäksi, niinkuin sinä tiedät, hän on ollut täällä. Hän tahtoi saada meidän kaikki taivaasen ja niin hän tuli ja asui meidän luonamme — ja kuoli. Enkö minä ole usein tätä sinulle kertonut?"
"Kyllä; mutta minä en ymmärrä sitä", vastasi Galdus ja näytti hämmentyneeltä. "Sinä olet toisenlainen kuin minä. Minä opin pelkäämään häntä ja nyt, kun sinä kerrot tämmöisiä minulle, arvelen että ne olivat aiotut sinulle eikä minulle."
"Kaikille", lausui Markus suloisella, matalalla äänellä. "Hän koko ajan kävi ympäri köyhien ja sairaitten ja pikkuisten lasten luona ja puhui hyviä sanoja; ja kun hän näki jonkun kärsivän, meni hän kohta sinne ja lohdutti häntä."
"Niinkuin sinä teit minun", lausui Galdus sädehtivin silmin ja vapisevalla äänellä, "tuolla paikalla, jossa makasin pelkurin kaatamana ja johon kaikki ihmiset jättivät minun yksinäni olemaan, kun olivat minun sinne viskanneet niinkuin koiran, ja sinä tulit kirkkain kasvoinesi; ja minä katsahdin ylös ja luulin, että joku näky ilmestyisi minulle. Sillä sinä seisoit kyynelet silmissä; ja silloin minä ensikerran kuulin sinun kalliin, suloisen äänesi ja sinä puhuit sääliväisesti, niinkuin äiti puhuisi ja minua kummastutti; mutta minä kunnioitin sinua sydämessä. Kun puhut minun kanssani sinun jumalastasi ja kerrot, kuinka hän kävi köyhäin ja rasitettujen luona, silloin minä ajattelen sinua, kun tulit sinne, enkä näe ketään muuta kuin sinun. Minä en tunne sinun jumalaasi, vaan minun. Sinä olet minun jumalani ja sinua minä palvelen."
Raaka, roteva Britannialainen sulki Markon voimakkaasti, mutta hellästi syliinsä; ja poika tunsi vankan sydämen sykkivän hänen jättiläis-ruumiissansa, joka nyt vapisi liikutuksesta ja hän tiesi, kuinka suuresti tämä raju, jyrkkä luonto oli häneen taipunut.
"Sinä rakastat minua, kallis Galdoni ja minä tiedän sen hyvin, mutta älä sano, että minä olen jumalasi. Minä rakastan sinua, mutta yksi löytyy, joka rakastaa sinua vielä enemmän."
"Ei ei — se on mahdotonta. Minä tiedän, kuinka sinä rakastat minua. Ja sinä olet saattanut minun unhottamaan isänmaani."
"Hän rakastaa sinua", sanoi Markus lapsen tavalla ajatustansa pitäen.
"Hän on antava sinulle paremman isänmaan."
"Minä en voi ajatella häntä. Sinä olet ainoa, jota voin ajatella, kun puhut rakkaudesta ja säälistä ja semmoisista asioista."
"No jos vaan tuntisit hänen ja voisit ajatella häntä niinkuin minä", lausui Markus, "silloin rakastaisit häntä ja tietäisit, että kaikki mitä minä olen tehnyt, on halpaa, verrattuna kaikkiin niihin, mitä hän on tehnyt! Jos minä tulin sinun luoksesi, kun olit haavoitettu ja vaivoja kärsit, tiedä, että se oli siitä, että hän lähetti minun sinne sinun tykösi. Hän oli siellä, mutta sinä et nähnyt häntä. Hän on paitsi sitä tehnyt monta vertaa enemmän kuin nämät; hän on kuollut sinun puolestasi, että sinä rakastaisit häntä ja pääsisit viimein taivaasen."
"Tällä tapaa sinä aina puhut", lausui Galdus, "mutta minä en voi nähdä, kuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää."
Näin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista uskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä kaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä Markus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen siitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta, jostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki muutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.