Britannialainen lausui tämän yksinkertaisilla, kiivailla sanoilla, mutta se syvä rakkaus, jota hän osotti Markoa kohtaan, ilmestyi kaikissa, mitä hän sanoi. Labeo nousi ja tarttui hänen käteensä.
"Urhoollinen Britannialainen", hän sanoi. "Sinä olisit aatelinen omassa maassasi. Ole vapaa. Ole minun vertaiseni. Tee tahtosi. Minä en ole enää sinun isäntäsi, vaan ystäväsi."
"Sinä olet Markon isä", lausui Galdus ja hänen vanha rintansa kohosi liikutuksesta; "minä tahdon olla sinun ystäväsi, taikka orjasi, taikka molemmat."
Tällä tavoin Galdus pääsi vapaaksi.
XXIV.
Ensimäinen vainomus.
Palon jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan toisen kaavan mukaan leveämmillä kaduilla ja matalammilla kartanoilla. Nero alkoi rakentaa "kultaista kartanoansa", johon oli koottu rikkautta ja komeutta ennen tuntemattomassa määrässä. Mutta työn sähinässä ja puuhassa kansa ei unhottanut suurta onnettomuutta eikä hevin luopunut siitä epäluulosta, johon se oli ruvennut tämän onnettomuuden aikaan-saattajan suhteen. Nero tunsi, että yleinen epäluulo, ikäänkuin turmiokas pilvi, uhkaavana riippui hänen ylitsensä; ukonpilvi, joka saatti milloin hyvänsä puhjeta ja kukistaa hänet valta-istuimelta. Tätä epäluuloa ei käynyt nauraminen, eikä sitä saanut unhotetuksi niinkuin joutavan huolen.
Hän koetti nyt jos jollakin poistaa epäluuloa itsestään, ja katsoi ympärilleen saadakseen joitakuita, joitten hartioille hän sukevasti sälyttäisi rikoksen, josta maailma häntä syytti.
Hänen ajatuksensa kääntyivät viimein kristittyjen puoleen. Näitten lukumäärä oli viime vuosina vähitellen lisääntynyt, ja vaikka he olivat vaan vähäinen osa väestöstä, heitä oli kylläksi paljon, että huomiota herättivät.
Sillä aikakaudella, ja myöhemminkin, kristittyjen kohtalo aina oli semmoinen, että heitä väärin ymmärrettiin. Usein jälestäpäin tapahtui eri maailman osissa, että, kun yleiset vaarat kohtasivat, alhaiso tätä viatonta, haitan tekemätöntä väkeä niistä syytti ja kosti sille hirveästi luulorikokset. Ja nyt nähtiin ensimäinen ja mainioin esimerkki, kuinka kristityt ansaitsematta kärsivät.
Muutamat seikat kristittyin elämässä ja käytöksessä sytyttivät epäluuloa taika-uskoisen rahvaan mielessä. Heidän puheensa ja lausetapansa selitettiin väärin. He puhuivat Kristuksesta, mainiten häntä kuninkaakseen; valtakunnasta, joka ei ollut tämän maailman; ja oppimaton kansa piti tuota jonkunlaisena kavalluksena keisaria vastaan. He tulivat yhteen salaisissa kokouksissa, ja kerrottiin että he niissä keskenänsä harjoittivat ilkeimpiä paheita. Tuota mystillistä ateriaa, jota he viettivät kuolleen Herransa muistoksi, erittäin epäiltiin. Huhu kävi, että he tässä ateriassa söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta — kummallisesti vääristeltiin tuo kuvannollinen juhlakäytös, jossa leipä ja viini edustivat Vapahtajan ruumista ja verta. Kun Carbo soimasi kristityitä, hän ei muuta kuin toisti rahvaan arveluita. Kristityt tulivat Syriasta taikka, oikeammin, heidän uskontonsa tuli tältä kulmalta, ja kun Syria oli aikakauden kovimpien paiseitten ja riettaimpien taikauskojen lähde, se kenties ei ollut kummallista, että Romalaiset viehättyivät epäilemään Kristin-uskoa ja luulivat, että tämä oli niitten syrialaisten uskontojen kaltainen, joista he olivat niin paljon kuulleet ja nähneet.
Asiain näin ollen Nero päätti uhrata nämät viattomat, mutta luulon-alaiset kristityt kansan vimmalle. Hänen asian-ajajansa kuiskuttelivat kaikkialla syytöksiä kristityitä vastaan ja istuttivat kansan mieleen ajatuksia heidän rikollisuudestaan. Vastenmielisyys heidän suhteensa yhä suureni; heidän nimensä joutui inhottavaksi ja raivokas alhaiso hätyytti kaduilla muutamia, joitten tiedettiin tätä uskoa tunnustavan.
Vähäinen joukko näki myrskyn nousevan ja vapisi. He tunsivat, että joku kauhea seikka uhkasi heitä ja neuvottelivat keskenänsä, millä tavoin parhaiten sitä vastustaa. Mutta ei mitään keinoa keksitty ja niin he päättivät kärsiä pahintakin, olipa sitten mitä hyvänsä. Muutamat heistä, jotka olivat enemmän kokeneet, kehoittivat nuorempia jäseniä pysymään lujina ja vaikka kuolemakin kohtaisi, uljaasti heittämään henkensä hänen tähtensä, joka uhrasi oman henkensä heitä varten.
Viimein myrsky riehahti irti. Keisarillinen julistus ilmestyi, jossa kristittyjä suoraan syytettiin, että he olivat polttaneet kaupungin; ja käsky annettiin, että kaikki, jotka palvelivat Kristusta, pantaisiin vankeuteen. Tämä ansaitsematon kanne loukkasi monta. Järkevämmät luulivat, että se oli Neron puolesta juoni, jonka kautta hän aikoi poistaa epäluulon itsestänsä, ja päättivät sitä vaan yhdeksi hänen monista hirmutöistään; mutta suurempi, ajattelematon osa kansasta piti syytöstä tosi-asiana ja huusivat kristittyjen verta yhtä kiivaasti kuin Juutalaiset kerta huusivat Kristuksen verta.
Kristityt odottivat ensimäistä iskua, eikä heidän tarvinnut kauan vartoa. Hallituksen käskyläiset kävivät yhtä haavaa neljään heidän kokoukseensa käsiksi, ja kaikki vietiin ilman mitään eroituksetta pois ja heitettiin vankeuteen tuomiotaan odottamaan.
Nyt aloitettiin näön vuoksi jonkunlaista tutkintoa. Keisarin käskystä joukko ilkeitä konnia astui esiin, tunnustivat itsensä kristityiksi, vannoivat todeksi kaikki ne inhottavat rikokset, joista kristittyjä tavallisesti syytettiin ja vakuuttivat, että he ja muut kristityt olivat sytyttäneet kaupungin ja sitten pitäneet tulta voimassa.
Tämän johdosta kristityt tuomittiin kuolemaan. Ehdotettiin, että ne naiset, jotka luopuisivat uskostaan, säästettäisiin, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi siihen suostunut. Hirveä rangaistus nyt valmistettiin heille. Se sai alkunsa keisarin keksiväisyydestä, joka sanoi, että niitten, jotka olivat aikaan saaneet niin monen kuoleman tulen kautta, niitten täytyi hukkua samalla tavalla, sillä vasta siinä tapauksessa rangaistus ja rikos olisivat tasasuhtaiset. Hän päätti huvittaa alhaisoa samalla kuin hän rankaisi kristittyjä ja muuttaa rangaistuksen toimeenpanon suureksi julkiseksi näytelmäksi. Ajattelemattomat katseliat, kun näkivät kristittyjen kärsimiset, tulisivat vakuutetuiksi näitten rikollisuudesta, jonka ohessa näkymön uusi hankkina oli rinnakkain esiin tuova semmoista komeutta ja kauheutta, jonka kautta hän saavuttaisi yhteisen kansan suosion.
Rangaistuspaikaksi valittiin keisarilliset puutarhat Vatikanon kunnaalla virran toisella puolella; sama paikka, jossa Nero oli laulanut Roman palaessa.
Näkymö oli Neron mukainen. Paaluja vajotettiin sadottain maahan vähän matkan päähän toisistaan pitkin kujamoja ja käytäviä. Niihin sidottiin itsekuhunkin kristitty lujaa kahleilla. Jokainen uhriraukka oli kantapäästä kiireesen verhottu paksulla puvulla, joka eli tehty moninkertaisesta kankaasta ja pikeen kastettu. Risukimppuja oli pantu läjiin heidän jalkojensa ympärille.
Nuot onnettomat odottivat tuomiotansa erinkaltaisilla tunteilla. Muutamissa nähtiin Kristin-uskon voitonriemu; mutta monessa ilmestyi ihmisluonnon heikkous. Muutamia kauhu tyrmistytti; toiset rukoilivat sääliä keisarilta, vartioilta ja rahvaalta. Ansaitsee kuitenkin panna muistoon, että kaikista niistä ei yksikään luopunut Kristin-uskosta.
Tässä nyt kummankin sukupuolen jäseniä saatettiin yhteiseen kärsimiseen. Tuossa nähtiin ijäkkäitä miehiä, joitten kunnian-arvoiset kasvot, harmaat hiukset ja pitkä, valkoinen, piellä tahrattu parta teki kamalan näkymön vielä kamalammaksi. Tässä oli nuoria tyttöjä, viattomia ja puhtaita, jotka eivät olleet mitään rikosta tehneet ja heidän vaaleat, pelokkaat kasvonsa olisivat synnyttäneet sääliä jokaisessa vähemmän paatuneessa väestössä kuin Roman. Mutta ei yhtäkään pelastajaa löytynyt. Niin kaikki samalla tavoin, nuoret ja vanhat, käänsivät ajatuksensa Hänen puoleensa, joka voi heidän pelastaa.
Sinä iltana, jolloin ensimäinen rangaistus tapahtui, Nero oli kovin ihastuksissa. Hän onnitteli itseänsä, kun hän oli keksinyt tämmöisen rangaistuksen, joka vastasi syylliseksi todistettujen rikosta ja samalla viritti uusia tunteita Romalaisissa, jotka kaikenlaisia tavattomia niin suuresti rakastivat. Hän oli asettanut niin, että rahvas laskettaisiin sisään ja sitten, merkkiä annettaissa, tulisoitot sytyttäisivät risukimput.
Nero oli usein ennen avannut puutarhansa kansalle, mutta ei koskaan tämmöistä tilaisuutta varten. Hän oli hankkinut uudenmuotoisia tulisoittoja. Juhlavalaistuksena olivat hänen saatanallisen julmuutensa palavat uhrit.
Vaunun-ajajaksi puettuna keisari ajoi edestakaisin pitkin polveilevia käytäviä, näyttäen taitoansa ihmisjoukolle ja iloiten tämän kättentaputuksista. Hän jatkoi siksi kuin hämärä joutui eikä voitu enää selittää hänen kauniita taidetemppujansa,
Summattoman suuri ihmispaljous saapui paikalle. Uuteliaisuus houkutteli useimpia; toiset tulivat jonkunlaisesta julmasta halusta nähdä kidutuksia, joita se mies suorastaan johdatti, joka osasi niitä laittaa. Roman alhaiso — miehet, vaimot ja lapset täyttivät puutarhat. He seisoivat kammokkaalla odotuksella katsellen uhrien muotoja, jotka olivat kiinnitetyt itsekukin paaluunsa ja vartoivat merkkiä, joka ilmoittaisi onnettomien tuomion.
Vihdoin merkki annettiin.
Yhtä haavaa sytytettiin satamääriä risukimppuja, joita oli läjitetty satojen paalujen ympärille ja liekit lensivät nopeasti pihkaista puu-ainetta myöten ja paaluihin kiinnitettyjen uhrien pikisiä pukuja ylös. Jylhän punainen loisto valaisi kauheata näkymöä. Puutarhat hohtivat vaalean-keltaiselta näistä hirveistä juhlatulista, ja heiskuna nousi korkealle ilmaan, että ne, jotka olivat jääneet kaupunkiin, katsoivat poikki Tiberin ja näkivät peläten tämän julman rangaistuksen merkkejä.
Ilma täyttyi kivun ja tuskan huudoilla onnettomien paaluihin sidottujen suusta, jotka näin kuolivat hirmuisissa vaivoissa. Katselioita hirvitti. Vaikka he olivat kylmäkiskoiset ja tottuneet amfiteaterin ilkeihin kohtauksiin, he kuitenkin tässä näkivät jotakin, joka vei voiton Roman huvitusten pahimmista kauhuista. Se säikähytti heitä. Se kauhistutti heitä. Tuskan huudot viilsivät kaikkien sydäntä. Tämä ei huvittanut katselioita, se loukkasi ja inhoitti heitä.
Mutta itsetyytyväisyydessään Nero, joka arvosteli kaikkia ihmisiä itseänsä myöten ja punnitsi kaikkien muitten tunteita, ei tietänyt ollenkaan juhlatuliensa todellisesta vaikutuksesta. Kun valkea leiskahti ylös palavista paaluista, hän nousi vielä kerran vaunuihinsa ja rupesi entiseen ajo-rataansa puutarhan polkuja myöten, rientäen rajusti edelleen; milloin pysähtäen pikaisesti hevosiansa, milloin kääntäen äkkiä oikealle, milloin vasemmalle. Mutta hän ei nyt kuullut mitään kädentaputuksia. Keisari ei kuitenkaan pitänyt sillä mitään väliä, hän arveli, että kansa oli joko liian ihastunut näytelmään, etteivät ottaneet vaaria hänen ajamisestansa, taikka muutoin, että heidän ihmetyksensä saatti heidän kykenemättömäksi mitään lausumaan.
Mutta kansa oli kammoa täynnä. Kaikki ne, joissa vielä oli joku ihmistunne, säälivät kärsiviä ja pitivät Neroa ilkeimpänä tyrannina. He seisoivat sydämen ahdistuksella katsellen tuskaa edessään, kunnes kivun ulina vaikeni ja kärsijät järjestänsä pääsivät vaivoistaan.
Viimein kaikki kävi pimeäksi; liekit sammuivat; ainoastaan vaaleankeltainen valkea hehkui, missä martyrit olivat menehtyneet; ja nyt pimeässä summaton ihmisjoukko hiljaisella murinalla lähti itsekukin kotiinsa.
Neron tuuma ei ollut kokonaan onnistunut.
Kristityitä ei hätyytetty enää kaduilla. Kansa suri heidän kohtaloansa.
Mutta vainomusta jatkettiin. Joka päivä vangittiin uusia uhreja. Mitkä ristiin naulittiin; mitkä ommeltiin villieläinten taljoihin vihaisten koirien revittäväksi; mitkä heitettiin amfiteaterin petojen eteen; mitkä moninaisella tavalla kidutettiin.
Mutta moni ymmärtäväisempi surkutteli suuresti kristittyjä heidän kärsimisissään. Heidän mielestään nämät heittäytyivät turmiollisiin tapoihin; mutta he näkivät, että he eivät joutuneet yhteisen hyvän, vaan ainoastaan yhden miehen julmuuden uhriksi. Ei kuitenkaan vielä käynyt mitään tekeminen. Keisari oli täysivaltainen hallitsia ja vaikka hänen julmuutensa hirvitti kansaa, tämä ei uskaltanut häntä estää.
Kristittyin vähäinen seurakunta oli surkeasti hajotettu. Moni pakeni itäisiin maakuntiin. Muutamat piilottelivat kaupungin ympäristössä. Toiset, jotka eivät päässeet lähtemään, odottivat levollisesti kuolemaa.
Yleinen suru ei painanut ketään niin raskaasti kuin niitä Labeon huvilassa, jotka Kristusta rakastivat. Helena oli kristitty, eikä tietänyt minä hetkenä hänkin vaadittaisiin valitsemaan, tahtoiko hän luopua Kristin-uskosta vai kuolla. Toiset asukkaat tunsivat, että he olivat suuremmassa vaarassa. Helena suitti pelastua. Hän oli Labeon puoliso ja tämän valta saatti suojella häntä tuhosta. Mutta, jos Cubulos otettaisiin kiinni, ei löytyisi mitään apua. Hän tiedettiin yhdeksi paikkakunnan etevimmäksi kristityksi. Itse puolestaan hän ei peljännyt mitään. Hän kuunteli vapisevana, kun vainomuksesta kerrottiin. Hän pelkäsi muitten, mutta ei itsensä puolesta. Hän oli altis mihin kohtaloon tahansa.
Mutta muut pelkäsivät Cubulon puolesta, kun hän itse ei pelännyt. Vaikka Julius oli itse suuressa vaarassa, hän päätti pelastaa kunnian-arvoisan vanhuksen. Cineas oli halullinen auttamaan.
Ei löytynyt mitään pakopaikkaa. Hallituksen kostoa ei käynyt kiertäminen. Hallituksen käsi ulottui koko sivistyneen maailman yli; ei ollut mitään vieraita valtioita, joihin sopi turvata. Parthia, Afrikan villit, ja Germanian raa'at kansakunnat — nämät olivat ainoat, joita sopi valita ulkopuolella romalaista maailmaa, eikä pako näihin barbarilaisiin kansakuntiin voinut tulla kenenkään mieleen.
Tänä epätoivon aikana ilmaantui Juliolle ja muille kristityille yksi paikka, johon helposti pääsi ja jossa samalla takaa ajaminen oli mahdoton. Tämän paikan olivat kristityt seurat jo Jumalalle pyhittäneet. Täällä kristittyin sopi erittäin etsiä turvaa, ja täällä he näkivät itsensä olevan keskellä niitten jäännöksiä, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Tämä paikka oli katakombit.
Paikkaa oli jo suuressa määrässä kaiveltu. Harva tiesi käytävien lukumäärästä taikka niitten suunnasta. Kaikki käytävät olivat hakatut semmoiseen kivikerrokseen, joka pysyi jämeänä ja aikaa myöten koveni, vaikka se oli pehmeä, kun sitä ensiksi leikattiin. Näistä lukuisista käytävistä rakentui labyrinti, jossa takaa ajaminen ei käynyt laatuun. Oliko se joku tämmöisen aikakauden ennakkotunne, joka saatti kristityt pitämään katakombeja turvapaikkana vaarassa, vai oliko se kuten sopii pikemmin päättää, ainoastaan turvallisuuden vaisto, joka vei heidän sinne, sitä ei tiedä ja vähänpä siitä; varma on, että vainomuksen ensimäisessä julmassa leimauksessa suuret ihmisjoukot pakenivat sinne turvaa etsimään ja asettuivat asumaan noihin kolkkoihin holveihin.
Tähän paikkaan Julius päätti viedä Cubulon. Ensiksi vanhus pani jyrkästi vastaan, olen halukas, niinkuin hän sanoi, kuolemaan Vapahtajansa tähden; mutta Julius vaikutti häneen hänen rakkautensa kautta tytärtä kohtaan ja sillä tavoin taivutti häntä lähtemään sinne. Lydia kenties olisi säilynyt Labeon perheessä Helenan turvissa; mutta hän ei ottanut ajatellaksensakaan eroa isästään. Kuinka ikänänsä tämän kävi, Lydia päätti seurata häntä ja tahtoi mieluisammin asua noissa maan-alaisissa holveissa keskellä kuoleman lahoavia jäännöksiä, kuin saavuttaa puolustusta sillä, että hän laski ijäkkään isänsä sinne yksin menemään.
Täällä siis Cubulos ja Lydia etsivät suojaa ja Julius seurasi heitä. Julius oli suurimmassa vaarassa. Hänen nimensä oli pyhitty pois sotamiesten nimiluettelosta ja hän oli julistettu kavaltajaksi ja lainhylyksi. Mutta hän ei osottanut mitään katumusta eikä kaksimielisyyttä. Hänen uskonsa ja omatuntonsa kannattivat häntä, eikä paitsi sitä edes näissä pimeissä onkaloissa elämän valo kokonaan himmentynyt, sillä Julion silmissä Lydian läsnä-olo kirkasti pimeyden.
Sangen paljon ihmisiä oli löytänyt suojaa täällä. Pitkältä kaupungin katujen alla liikkui toinen elämä, jonka olemista ylhäällä asuva väestö vaan vähäisen tiesi arvata. Aluksi tulivat ainoastaan miehet, mutta vähän ajan kuluttua, kun huomattiin, että naisia otettiin kiinni ja teloitettiin yhtä törkeästi kuin miehiä, hekin pakenivat tänne. Kun vaan suinkin oli mahdollista, he jättivät kaikki nuoremmat lapset jälkeensä muitten hoidettavaksi, mutta usein tämä ei käynyt laatuun ja näissä kauheissa holveissa löytyi paljon pieniä lapsia, joilta oli suljettu se päivänvalo, joka on niin tuiki tarpeellinen heidän hennolla ijällänsä. Tavattiinpa siellä äitejäkin, joilla oli aivan pikkuset lapset, joita heidän tuli kantaa ympäri sylissään.
Suru vallitsi kaikkien kasvoissa, mutta kaikki osoittivat kärsivällisyyttä. Ei kukaan valittanut. He olivat yhä odottaneet jotakin tämänkaltaista kohtaloa. Paitsi sitä heidän kohtalonsa alusta näyttikin paljoa paremmalta kuin niitten, jotka olivat kuolleet ristinpuussa taikka tulessa. Alussa näytti siltä; mutta kun aika kului ja varjot tummentuivat heidän ympärillään, tämä elämältä hautaus tuntui kovemmalta kuin kuolema. Moni jätti nyt piilopaikkansa, osaksi epätoivosta, osaksi jostakin jalosta itse-uhrauksen halusta; sillä elatus-ainetta oli vaikea hankkia ja ne, jotka lähtivät pois, arvelivat, että elämä tulisi huokeammaksi niille, jotka jäivät.
Pienet lapset tunsivat tämän kolkon ja pimeän elämä vaikutuksen kovin nopeasti ja turmioksensa. Moniaat sairastuivat kohta ja kuolivat vanhempainsa syliin. Toiset, aivan ryytyneinä, elivät elämää, joka horjui hautaa kohden. Usein näitten onnettomien viatonten vanhemmat rohkenivat lähteä pois huolimatta mistäkään vaarasta lastensa tähden. Mitkä palasivat kaupunkiin, entisiin asuntoihinsa; mitkä pyrkivät pois etäisiin seutuihin, jossa he toivoivat olevansa paremmassa turvassa; mutta pakenioista monta huomattiin, tutkittiin ja surmattiin ja tällä tapaa näytti olevan ainainen vaara uusista uhreista.
Niin tavoin murhe ja alakuloisuus vallitsi kaikkialla tässä jylhässä paikassa. Toisinaan saattivat evankeliumin sanat, joita heidän johtajansa jakoivat heille, vuodattaa hetkeksi lievitystä heihin, jopa myöskin täyttää heidän mielensä jonkinlaisella riemastuksella. Mutta ikävät tunteet olivat vaan ohitse meneviä; ei mikään ilo eikä tyytyväisyys voinut viihtyä niin hirveässä paikassa; pimeys vaikutti heidän ruumiinluontoonsa ja niinmuodoin myöskin heidän mieleensä.
Näitten kristittyin pakolaisten yleinen kanta oli kärsivällisen itsensä-kieltämisen. Heiltä katosivat kaikki toiveet tämän elämän suhteen ja he vartoivat hartaasti tulevaa elämää. He muistivat, että Kristus oli ennustanut, että suru olisi hänen seuralaisensa kohtalo; ja tässä surussa heidän tuli vaan notkistaa päätänsä ja hiljaisesti taipua hänen tahtoonsa.
Tässä murheellisessa surevassa joukossa löytyi kuitenkin yksi, joka ei näyttänyt tietävän mistään murheesta eikä surusta. Tämä oli kunnian-arvoinen Cubulos.
Hänessä tapahtui muutos tässä paikassa. Hän oli ennen ollut miettivä ja umpimielinen, alinomaa peläten syntiä, ja epäillen uskoansa. Mutta uusi elämä toi muassaan muutoksensa ja Cubulos näytti tuntevan, ettei hänen käynyt omiin ajatuksiinsa vaipuminen.
Mutta Cubulolle oli hänen menneestä elämästään tullut yksi muistettava kokemus, jota ei ole tarpeellinen tässä kertoa. Tämä kokemus oli semmoinen, joka tuotti toivoa muille ja sen muisto lohdutti hänen omaa sieluansa. Kun hän oli haudattu tänne keskelle tätä pimeyttä, hänen totuttu miettiväisyyden tapansa poistui ja hänen epäilyksensä niin ikään. Hän näytti halukkaasti käyvän ympärillään olevia rohkaisemassa, ja hänen lujasta uskostaan toiset tyyntyivät. Mikä hänen näin muutti? Koettiko kuolematon sielu, lähtöänsä aavistaen, pyhittää viimeistä aikaansa maan päällä voimakkaimmalla Herransa palveluksella?
Useat kristityt menivät kaupunkiin ruokavaroja noutamaan, valiten yön ennemmin kuin päivän. Näistä suuri osa ei koskaan palannut. Mutta heidän kohtalonsa ei peloittanut muita. Kaupungissa löytyi useita, jotka säälivät heitä ja auttivat heitä, välisti omankin hengen kaupalla.
Mutta heidän toimeliain ystävänsä oli Cineas. Äärettömän rikkautensa kautta hän voi palkata suuren ihmispaljouden, joka kuljetti elatus-aineita ympäristöön. Koska myöskin tiedettiin, että hänellä oli jonkunlainen julkinen virka kansan auttamista varten, häntä ei koskaan epäilty. Hänen oli siis tilaisuus tehdä paljon näitten pakolaisten hyväksi, joita hän niin suuresti hellitteli. Varsin usein hän itse meni alas ja koetti ilahuttaa heidän mieltänsä; mutta hän huomasi pian, etteivät mitkään ihmissanat voisi tämmöisiä sydämiä lohduttaa. Hänen kasvonsa ja muotonsa tulivat nyt tutuksi kaikille siellä ja he tiesivät hyvin, ettei hän ollut heidän joukkoansa; he saivat vähitellen kuulla hänestä kaikki ja monta, monta rukousta nousi taivaasen tämän jalon ystävän puolesta. Jos hyvien tekojen tieto tuottaa onnea, kyllä Cineas varmaan silloin tunsi suurimman onnen elämässään. Kun hän tuli, vilpitönten ja kiitollisten sydänten innokkaat tervehdykset heti häntä kohtasivat. Kaikki katselivat häntä kunnioittavalla rakkaudella ja kun hän kulki heidän joukossaan, kaikki hänen ympärillään rukoilivat Jumalan runsaimpia siunauksia hänelle.
Julion seuratessa Lydia toisinaan lähti katakombeista raitista ilmaa hengittämään, voimia maanalaiseen elämäänsä saadakseen. Ei kukaan koettanut enää houkutella häntä muuttamaa sieltä pois, sillä hän ei mielinyt ollenkaan isästänsä erota.
Niitten joukossa, jotka useimpia kertoja kävivät kaupungissa, oli Julius. Hän kävi yöllä ja päivällä mitään väliä pitämättä. Pelotonna, melkein hurjanrohkeana, keinokkaana ja kerkeä-neuvoisena, hän oli nähnyt monta vaaraa ja useasti ollut juuri vankeuteen joutumallansa, mutta aina menetellyt niin, että hän pääsi pakoon. Hänen ystävänsä vapisivat hänen tähtensä, mutta he eivät voineet estää hänen uskaliasta luontoansa ottamasta etevintä osaa ylämaailman vaaroihin.
Mutta Cubulon vankeus ei ollut pitkällinen. Ummehtunut ja kylmänkostea ilma ja pimeys yhtyivät hänen terveyttänsä heikontamaan. Hän riutui päivästä päivään. He pyysivät, että hän palaisi Labeon huvilaan, mutta hän ei suostunut.
"Ei", hän lausui. "Kerran olisin ilolla jäänyt sinne kohtaloani kokemaan, mutta nyt tahdon uhrata jälellä olevat päiväni näille sureville, jotka ympäröitsevät minua. Minä tunnen, että he saavat lohdutusta sanoistani."
Niin vanhus jatkoi harrasta toimitustansa, eivätkä nuot synkät onkalot näyttäneet aivan pimeältä, niin kauan kuin hän jaksoi puhua.
Mutta viimein hänen äänensä vaikeni ainaiseksi.
Hän heitti henkensä yöllä. Lydia ensiksi huomasi surettavan tapahtuman. Hän havaitsi eräänä aamuna isänsä makaavan vuoteellaan liikkumatonna ja kylmänä. Lydian huudot saattivat kaikki lähellä olevaiset paikalle. Täällä he näkivät vanhan miehen ruumiin, josta vapautettu henki oli ijäksi paennut.
Oli nyt yltäkyllin pimeyttä. He kaipasivat hänen kunnian-arvoisaa muotoansa, hänen jaloja kasvojaan; mutta ennen kaikkia, he kaipasivat hänen sanojansa, jotka eivät koskaan tauonneet tuottamasta muassaan toivoa ja lepoa ja jumalallista lohdutusta. Mikä oli hänen paikkansa täyttävä?
Mitä Lydiaan tuli, Cineas nyt, kun vanhus oli haudattu, yhä vaati, että hän tulisi asumaan Helenan kanssa. Surussaan ja yksinäisyydessään hänellä ei ollut mitään omaa tahtoa, vaan hän suostui vastustelematta tähän ehdoitukseen. Helena vastaan-otti hänen, ikäänkuin hän olisi ollut sisar.
Aivan pimeältä ja kolkolta katakombit nyt Juliosta näyttivät. Mutta hän jatkoi niinkuin ennen työtänsä yhteistä hyvää varten ja ainoa eroitus, jonka nämät seikat aikaan saattivat hänen ulkonaisten tekojensa suhteen, oli, että hän tuli vielä uskaliaammaksi, vielä rohkeammaksi ja vielä vähemmän kuin ennen huoli omasta hengestään. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi taivas häntä suojellut. Hän joutui joka päivä vaaroihin, mutta menetteli niin, että hän aina niistä suoriutui.
Cineas teki yhä ahkerammin työtä näitten masennettujen hyväksi, kun hän näki, että heidän vankeutensa pitkistyi ja heidän surunsa syventyi. Hän ihmetteli suuresti sitä päätöksen lujuutta, jota tämmöisissä oloissa osotettiin ja sitä uskoa, joka oli koko tämän lujuuden perustuksena. Hän ajatteli, että hän itse olisi vaan huono kristitty, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei voisi kärsiä mitään tämmöistä minkään uskon tähden. Hän ajatteli, että hän saattaisi kuolla omantunnon tähden, mutta tämmöinen elämä näytti hänestä niinkuin kalvava kuolema, hirmuisempi kuin mikään muu, joka kohtasi ristinpuussa taikka martyrinpaalussa.
Suruissaan he ilmoittivat kaikki tunteensa niissä virsissä, joita he niin mielellään veisasivat — Juutalaisten virsissä, joita kristitytkin olivat omistaneet ja joihin he olivat panneet uuden merkityksen:
"Herra autuudeni Jumala, minä huudan päivällä ja yöllä sinun edessäs.
Anna rukoukseni tulla etees; kallista korvas huutoni puoleen.
Sillä sieluni on surkeutta täynnä, ja elämäni on juuri lähes
tuonelaa.
Minä olen arvattu niitten kaltaiseksi, jotka hautaan menevät;
minä olen niinkuin mies, jolla ei voimaa ole.
Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka haudassa makaavat, joita et enää muista, ja jotka kädestäs ovat eroitettuina.
Sinä olet minun painanut alimmaiseen kaivoon, pimeyteen ja syvyyteen.
Hirmuisuudes minun ahdistaapi; sinä pakotat minua aalloillas, Sela!"
Tässä heidän epätoivonsa näytti saavuttavan sanansa. He sovittivat itseensä kaikki nämät lauseet ja katsoivat niitä ennustuksen-tapaiseksi. Samalla kuin he pyrkivät itsensä-kieltämiseen ja kärsivällisyyteen, he kuitenkin havaitsivat itsensä pakoitetuksi sanoin suruansa ilmoittamaan; ja missä vaan tuommoisia sanoja löytyi pyhässä kirjassa, he omistivat ne ja käyttivät niitä. Näitten joukossa oli toinenkin virsi, joka usein niihin aikoihin täällä kuultiin:
"Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.
Herra, kuule ääneni: vaarinottakoot korvas rukousteni äänestä.
Jos sinä Herra soimaat syntiä; Herra, kuka siis pysyy?
Sillä sinulla on anteeksi antamus; että sinua peljättäisiin.
Minä odotan Herraa: sieluni odottaa, ja minä toivon hänen sanaansa.
Sieluni vartioitsee Herraa, enemmän kuin huomenen vartiat, jotka
aamua odottavat.
Israel toivokoon herraan; sillä Herralta on armo, ja runsas
lunastus hänellä.
Ja hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä."
Näitten juutalaisen kirkon virsien rinnalla kuului myöskin kristillisiä hymnejä. Nämät olivat rakennus-tapansa puolesta yksinkertaiset ja noudattivat loppuvasteisin laadituita, kansan-omaisia kaavoja, jonka vuoksi sen-aikaisen kulkurin synnyttämä maku kenties loukkaantui, mutta jollei sävelten sointua lukuun oteta, sielu näissä sanoissa voi oivaltaa syvän merkityksen ja saada lohdutusta:
"Kun kauhuin keskellä
Pimeessä yksinäin
Pelossa, tuskassa
Ma laakson läpi käyn,
Niin veisaa kuoleman
Vaivoissa sieluni:
'Kuss' otas, kuolo, on
Ja voittos, helvetti?'"
"Mustassa murheessa,
Pimeessä yksinäin
Ma ristiinnaulittuun
Vaan luotan mielessäin;
Hän saattaa veisaamaan
Vaivoissa sieluni:
'Kuss' otas, kuolo, on
Ja voittos, helvetti?'"
XXV.
Kapinaliitto.
Näin oli monena vaivaloisena kuukautena kristittyin henki turvassa ainoastaan sen päivänvalon uhraamalla, jonka puutteessa elämä on vähä-arvoinen.
Cineas ei lähestynyt hovia kuin ani harvoin. Hänen velvollisuutensa yleisöä ja köyhiä kohtaan, jotka vielä suuressa määrässä olivat kodittomina ja avuttomina, olivat jonkinlaisena esteenä. Kun hän ajatteli, että hänen täytyi taas yhdistyä Neroon, häntä kauhistutti. Hän piti Neroa syypäänä kaikkiin niihin hirveihin tapauksiin, joita hän tuonain oli nähnyt: — tulipaloon; kansan suruun ja tuhoon; kristittyin julmaan rangaistukseen; näitten maan-alaiseen elämään ja kärsimiseen. Nero näytti hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut ihmiskunnan vihollinen — Pluto itse, ihmisen haamussa, lähetettynä laittamaan tuskaa ja kipua kansalle. Tätä hallitsiaa ja tätä hovia hän katseli inholla ja tunsi että hän ennen menisi vaikka mihin vaaraan kuin jatkaisi entistä elämäänsä siellä.
Tavallisessa tilassa olisi tämmöinen Cineaan käytös niin kateellisessa miehessä kuin Nerossa synnyttänyt kateutta ja epäluuloa ja näistä olisi varmaan joku omituinen kosto sukeunut. Mutta Nero oli todella unhottanut kaikki, mitä Cineaasen koski. Viime kuukausien kohtaukset olivat kokonaan sysänneet Neron pois hänen kirjallisista taipumuksistaan. Hän puuhasi juuri nyt ennen kaikkia kristittyin surmaamista. Se tosi-asia, että nämät olivat viattomat, teki hänen työnsä vain hupaisemmaksi. Mitä heidän erityiseen uskontoonsa tuli, tämä oli Nerosta yhdentekevä. Heidän palonsa salaisiin piilopaikkoihin, jossa he niin täydellisesti välttivät häntä, täytti hänen suuremmalla vihalla ja lisäsi hänen haluansa hukuttaa heitä.
Mutta nyt yksi seikka tapahtui, joka käänsi Neron ajatukset toiselle uralle ja vähensi hänen kostonhimoansa kristittyin suhteen, näyttäen hänelle uusia vihollisia, jotka olivat monta vertaa pelottavammat.
Neron julmuudet olivat täyttäneet yleisön mielen kauhulla ja muutamat uskaliaat miehet ajattelivat, että he saattaisivat keksiä keinon, jonka kautta maailma pelastettaisiin semmoisesta hirviöstä. Kapinaliitto laadittiin, johon kuului useita valtakunnan korkea-arvoisimmista ja mahtavimmista miehistä. He näkivät, että keisarikunta oli häviöön vajoamallaan ja etsivät jotakin miestä, joka, kun oli Nerosta päästy, pystyi vammaa parantamaan. Tämmöiseksi muutamat arvelivat Senecaa; mutta toiset ja enimmistö, katsoivat Cajus Piso soveliaammaksi; hän oli siinnyt Calpurnion heimosta ja oi Roman parasten perhetten sukua. Hänen oli luonteena miellyttävä; hänen ystävällinen ja kohtelias käytöksensä tekivät hänen rakkaaksi hänen ystävilleen. Hän ei ollut erittäin säännöllinen tavoiltansa; mutta tämä ei ollut salaliittolaisten mielestä miksikään haitaksi. Kapinaliitto solmittiin semmoisella innolla, että se tuskin oli aloitettu, kuin se jo oli kypsynyt toimeen pantavaksi. Senatorit, ritarit, soturit, jopa naisetkin rupesivat halulla siihen, sillä yhteinen viha Neroa vastaan elähytti heitä kaikkia.
Päivä oli määrätty ja kaikki asiat vähimpiinkin syrjäseikkoihin asti järjestetyt; se, joka ensimäisen iskun iskisi, oli valittu; mutta yhtäkkiä jonkun etevimmän salaliittolaisen huolimattomuuden kautta kaikki oli hukassa. Jonkun johtajan vapautettu orja sai tiedon tuumasta ja ilmoitti sen. Äkkiä suuri luku vangittiin ja pantiin kidutuslavitsalle. Heidän tunnustuksensa kietoutti muita. Useampia vangittiin ja käytettiin samalla tavalla. Kaikki joutui ilmiin. Yhden tunnustus aikaan sai kaikkien tunnustuksen. Kidutuslavitsa masensi heidän lujuutensa. Runoilia Lucanolta katosi hänen miehuutena, kun häntä kidutettiin, ja hän syytti omaa äitiään yritykseen osalliseksi. Nyt alkoi koston työ. Kaikki, jotka tavalla taikka toisella, syystä tai syyttömästi, luultiin kapinaliittoon osallisiksi, pantiin kiinni ja surmattiin. Muutamat näistä olivat todella rikokselliset. Toisten suhteen ei saatu mitään toteen. Etevin kärsivistä oli kuuluisa Seneca. Tämä mies kaikin vikoinensa, jotka eivät olleet harvat, oli aikakauden mainioin ja hänen ilman täyttä syytä määrätty kuolemansa on tuottanut suuremman loiston hänen nimellensä.
Kun kuolemankäsky tuotiin Senecalle, hän kuunteli sitä tyynellä mielellä. Hänen ei sallittu tehdä testamenttiänsä; niin hän lausui ystävilleen, että vaikka hänen ei ollut suotu palkita heidän hyviä töitään viimeisellä kunnioituksensa osotteella, hän kuitenkin saatti jättää heille elämänsä esimerkin, jota he saivat muistissaan säilyttää. Kun hän näki heidän purskahtavan itkuun, hän sanoi: "missä filosofian opit ovat, jotka vuosikaudet ovat opettaneet meitä elämän onnettomuutta vakavuudella vastaan-ottamaan? Oliko Neron julmuus mikään outo asia meille kenellekään? Hän murhasi äitinsä; hän kuoletti veljensä; ja näitten hirmutöitten perästä mikä muu jääpi hänelle kuin rikostensa täyttäminen opettajansa surmalla?"
Tuosta Seneca käänsi huomionsa puolisoonsa ja tätä syleillen hän tuokioksi vaipui mielenliikutukseensa. Sitten hän, toinnuttuansa, käski hänen viihdyttää suruansa. Mutta hänen puolisonsa ei ottanut lohdutusta kuullakseen, vaan päätti kuolla Senecan kanssa. Seneca katsoi hänen päätöstänsä jaloksi ja hyväksyttäväksi. "Koska sinä niin tahdot", hän lausui, "me kuolemme yhdessä. Me jätämme yhtäläisen järkähtämättömyyden esimerkin, mutta sinulle on etevin kunnia tuleva."
Nyt heidän suonensa avattiin. Seneca oli vanha, eikä hänen verensä vuotanut pikaisesti. Hän käski avata useampia suonia. Hänen vaivansa alkoivat jo valloittaa häntä ja peläten, että hänen kipunsa näky rasittaisi hänen puolisoansa, hän kehoitti häntä suostumaan siihen, että hän vietäisiin toiseen huoneesen. Nyt Seneca tyvenesti kutsui kirjoittajansa luokseen ja saneli hänelle jäähyväis-puheen, joka hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin.
Senecan puoliso ei kuitenkaan saanut kuolla. Nero pelkäsi, että tämä lisä-uhri vähentäisi kansan kunnioitusta häntä kohtaan ja hänen käskystään tämän suonet sidottiin ja hän pelastettiin. Hän oli jo tunnotonna ja heräsi semmoiseen elämään, johon hän oli väkisin pakoitettu.
Sillä välin kuin Senecan puoliso näin pelastui, hän itse hiukesi tuskissaan. Havaiten loppunsa viipyvän hän pyysi jotakin myrkkyä, joka annettiinkin hänelle. Mutta vaikutus tuskin tuntui. Hän halasi päästä elämästään. Hän tahtoi myöskin näyttää, mitä kuoleman ylenkatsetta filosofia saatti synnyttää. Kun hän siis huomasi, ettei myrkky vaikuttanut, hän käski, että hän pantaisiin lämpimään kylpyyn. Tähän pantuna hän parskutti vettä orjiensa päälle ja lausui: "minä toimitan juoma-uhria Jupiterille, vapauttajalle." Nyt höyry näännytti häntä ja ennen pitkää kuolema tuli. Näin Seneca kuoli, semmoinen mies, jolla oli monta vikaa, mutta joka kumminkin osotti, ettei hän pelännyt kuolemaa, vaan pysyi lujana loppuun saakka.
Etevin hänen jälkeensä, joka uhrattiin Neron kostolle, oli Lucanus, tuo kuuluisa runoilia. Tämän rikosta ja osan-ottoa kapinaliittoon ei käynyt epäileminen. Hänen suonensa avattiin ja veri juoksi alttiisti hänestä. Hänen jäsenpäänsä kävivät ensiksi hermottomaksi ja kylmäksi ja elinlämpö vetäytyi sydämeen; mutta hänen mielensä pysyi yhtä jäntevänä viimeisiin asti. Nyt hän muisti ne säkeet Pharsalia'ssaan, jotka kuvailevat samassa tilassa kuolevaa soturia. Hän toisti ne ja niitä lausuessaan hän heitti henkensä.
Ei saa ihmetellä, että Nero, tämmöiseen työhön kiintyneenä ajaksi unhotti taiteen ja kirjallisuuden leppeämmät sulot. Kosto veti kaikki hänen ajatuksensa puoleensa. Erittäin huvitti häntä Senecan kuolema, sillä tämän kunnioitettava luonne ja suuri maine tekivät hänen loppunsa suurimmassa määrässä merkilliseksi. Ne asianhaarat, jotka seurasivat tätä kuolemaa, myöskin Neroa huvittivat. Hän vannoi, että se oli kohtaus, jolla oli mitä suurin dramallinen vaikutus, ja jota tarvitsi näkymöllä esitellä. Hän katsoi Senecan puolison alttiiksi-antoa hyvin ihmeteltäväksi ja oli pahoillaan, että hän oli tämän kuoleman estänyt. Hän tunsi, että hän oli perinjuurin pilannut suuren tragillisen tapauksen, joka olisi sopinut Sofokleelle. Hän vakuutti, että hän vastedes tällaisessa tilassa tahtoisi mieluisammin panna jotakin vaaraan kuin pilata tositragillisen pathoksen liikuttavan esittelyn.
Lucanon suhteen Neron tunteet olivat hyvin samanlaiset. Tämän runoilian kuolema ilahutti häntä, sillä Lucanus oli kilpaillut hänen kanssaan, jopa menestykselläkin, jonka tähden Nero ei koskaan herjennyt häntä kovasti kadehtimasta. Nerossa kateus oli sama kuin kosto, ja nyt tämä kosto oli tyydytetty. Kuitenkin tämän miehen luonto oli niin kummallinen, että kun Lucanon kuolema hänelle kerrottiin, hän vuodatti kyyneliä. Hän lausui, ettei hän koskaan luullut, että Lucanolla oli niin hieno maku. Ihmeteltävä oli kuolla semmoinen sovelias lause huulilla. Hän vaan muistutti, että Lucanus oli tuonut esiin lauseen omista runoelmistaan, ja ajatteli muutamia omia sepitelmiänsä, joilla tämmöisessä tilassa olisi ollut suurempi vaikutus.
Cineas ja Labeo olivat sen vuoksi kokonaan unhotuksissa ja Nero tunsi tilansa tavallaan huokeammaksi, kun Cineas pysyi poissa; sillä jos tämä olisi ollut läsnä, Nero olisi ollut puolihäpeissään laimistuneista harrastuksistaan kirjallisuuden ja filosofian suhteen. Kapinaliitto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Onneksensa Cineas ei ollut koskaan missäkään määrässä pitänyt keskuutta Roman ylhäisten kanssa. Se pelasti hänen nyt. Sillä nyt epäiltiin kaikkia, eikä kuitenkaan kukaan tullut ajatelleeksikaan Cineaan syyttämistä; silla se tiedettiin hyvin, ettei hän ollut milloinkaan ottanut osaa Roman seuraelämään ja että hän, vaikka hän oli johonkin määrin hovimies, oli rajoittanut kaikki kunnian-osoituksensa vaan Neroon. Tosi-asia oli, että Roman seuraelämä aina oli vastenmielinen. Hyvän-avuiset olivat liian jäykät ja yksivakaiset ja huonontapaiset olivat liiaksi paheisiin vaipuneet. Löytyi kunnon miehiä Romassa, joita Cineas todella ihmetteli, mutta joitten seurasta hän ei huolinut. Hänen kreikkalainen luontonsa vaati jotakin enemmän nerollista, enemmän leikillistä ja vähemmän totista kuin hyvän-avuisen luokan Romalainen. Hänen avara tietonsa filosofiassa olivat myöskin kokonaan kreikkalaiset, hän ei tuntenut Roman kirjallisuutta kuin vähäisen, eikä pitänyt sillä paljon väliä; elämänsä tarkoituksen suhteen hän ei havainnut siinä mitään, joka viritti hänen oson-ottoansa ja hän pani suurempaa arvoa kristittyin yksinkertaisiin kirjoituksiin, kuin kaikkiin Ciceron teoksiin. Kaikki nämät olivat pitäneet Cineasta erinänsä Roman johtavista miehistä. Burrhus, Nero ja Labeo, nämät olivat ainoat, joitten kanssa hän oli ollut yhteydessä, eikä edes Tigellinus, jos hän olisi mielinyt kannella häntä vastaan väärien todistajien kautta, olisi voinut mitään kelpaavaa salavehkettä keksiä.
Nero oli niin täydelleen unhottanut Cineaan ja Labeon, että kun koroittaminen ylhäisempiin virkoihin tapahtui, jälkimäinen jätettiin syrjään ja joku Tigellinon ystävä asetettiin juuri siihen paikkaan, johon Labeo toivoi varmaan pääsevänsä. Muistutus tietysti ei olisi hyödyttänyt mitään, jos hänen olisi käynytkin semmoiseen alentuminen. Hänen täytyi voimiansa myöten kantaa tätä vastusta. Vastus oli todellakin kova. Se synkeytti hänen mieltänsä. Hän oli luullut, että hänen tulevaisuutensa oli taattu, ja tavallisten menojen mukaan hän toivoi vähän ajan perästä jotakin korkeata virkaa jossakin provinsissa, josta hän kenties pääsisi maaherraksi. Mutta nyt tämä seisahus hänen edistymisessään hävitti kaikki nämät kirkkaat näky-alat. Hän näki selvään, että jos hänen onnensa korkeimmillaan ollessa tämmöinen isku saatti kohdata, nyt hänen vastoinkäymisissään ei suinkaan mikään muutos parempaan päin ollut odotettavissa.
Pettyneissä toiveissaan hänen ei ollut nykyjään mitään muuta neuvoa, kuin palata takaisin huvilaansa, jotakin parempaa siellä vartoakseen. Kukaties hän vielä kuitenkin pääsisi korkeampaan virkaan armeijassa; kenties aikaa myöten joku parempi tulevaisuuden toivo koittaisi. Niin ankarasti olivat hänen kunnianhimoiset tuumansa loukkaantuneet, ettei hän ajatellut muuta kuin omia asioitaan. Nykyiset onnettomuudet pahoittivat häntä, mutta ne eivät synnyttäneet hänen mielessään sitä kauhua, jota Cineas tunsi. Hän tyytyi siihen, ettei hän puhunut mitään. Hän ei tuntenut mitään halua minkäänlaisiin välitystoimiin. Jos hänen edistymisensä olisi jatkaantunut, hän olisi suostunut pysymään yhteydessä hovin kanssa, vaikka kohta Nero olisi ruvennut pahempiin rikoksiin kuin koskaan ennen. Hän olisi kylläksi tyytyväinen omantuntonsa puolesta, kun hän vaan itse ei olisi mitään todellista rikosta tehnyt.
Kun aika kului ja hän havaitsi itsensä työttömäksi, hän vakaasti luuli, että joku vihamies oli ottanut himmentääkseen hänen näky-alojansa, eivätkä hänen ajatuksensa voineet kääntyä kenenkään muun kuin Tigellinon ja Hegion puoleen. Hän uskoi varmaan, että Hegio oli pistänyt hänen kartanonsa tuleen, eikä tietänyt, kuinka kauas tämän valta tuon uuden isännän suhteen ulottui. Tämmöisissä oloissa hän katsoi kaikkein parhaaksi olla varoillaan uusia, samasta lähteestä tulevia kommeluksia vastaan. Keskustellen Isaakin kanssa hän sai tietää, että Hegio oli ruvennut mitä toimeliaimmaksi Tigellinon kätyriksi ja nousi nousemistaan rikkaudessa ja arvossa. Hän luuli, että Hegio vielä ajatteli kostoa, ja että hänen täytyi varjella itseänsä häntä vastaan. Tähän hän ei voinut ajatella ketään soveliaampaa kuin Galdoa.
"Galdus", sanoi hän jonakuna päivänä, kun hän oli käskenyt
Britannialaisen luokseen, "sinä et ole enää palveliani, vaan ystäväni.
Eikö niin?"
"Siksi sinä olet minua nimittänyt", lausui Britannialainen vakavasti, "ja minä vaan odotan tilaisuutta, että saan osottaa itseni tämän nimen ansainneeksi."
"Minä en ole unhottanut urhoollista käytöstäsi. Tiedätkö, kuka oli syypää kaikkiin — kuka pisti kartanoni tuleen ja melkein surmasi poikani?"
"En", vastasi Galdus, tuima tuli silmissä; "kuka?"
"Hän on pahin vihamieheni. Hän oli kerta palveliani, mutta minä panin hänen pois hänen kunniattomuutensa tähden. Hän koettaa kostaa tämän minulle."
"Hän on kuoleman oma!" huudahti Galdus julman näköisenä.
"Ei, ei; sinä olet sivistyneessä maassa eikä Britanniassa. Romassa ei käy niin helposti ihmisiä tappaminen. Minä tahtoisin, että sinä pidät vaaria tästä miehestä. Hän on Asialainen, hänellä on ruskea iho, mustat kiharaiset hiukset, mustat silmät ja konnan muoto. Hänen nimensä on Hegio. Pidä vaaria hänestä. Jos sinä joskus näet hänen minun tiluksillani, tee hänen mitä tahdot. Jos vaan näet hänen näillä seuduilla, anna minun tietää siitä. Hän koettaa yhä vahingoittaa minua ja minä luulen, että hän on nykyisin tehnyt minulle paljon pahaa. Hän tekee kukaties enemmänkin pahaa."
"Jos hän sen tekee, perii hänen kuolema", lausui Galdus pitkäänsä ja juhlallisesti.
XXVI.
Vankeus.
Eräänä päivänä kävi Labeon luona joku, jota tämä el ollut moneen aikaan nähnyt.
Se oli Julius.
Vaaleana ja laihtuneena hän ei enään ollut sen pulskean, nuoren soturin näköinen, joka ennen oli siellä käynyt. Cineas oli alinomaa nähnyt hänet hänen uuden elämänsä alusta, mutta ei Labeo. Julion kasvoissa kuvautui semmoinen levottomuus, joka heti iski Cineaan mieltä ja synnytti pelkoa hänessä.
"Sinulla lienee pahoja uutisia?" sanoi Cineas tutkaellen, kun ensimäiset tervehdykset olivat ohitse.
"Niin on", vastasi Julius synkkämielisesti, "enkä minä muutoin olisi astunut valtion palveluksessa olevan upseerin asuntoon."
"Semmoinen minä en enään ole", lausui Labeo.
"Se on tosi", sanoi Julius, murheellisesti häntä hetken aikaa katsellen. Sitten pikaisella liikunnolla: — "nyt ei saa hukata mitään aikaa — minä tuon pahoja sanomia teille."
"Mimmoisia?"
"Labeo, sinun puolisosi on kristitty."
Labeo ja Cineas vaalenivat ja katselivat toisiaan, samalla kuin tuskastuttava kauhu heitä vävähytti. Molemmat tiesivät sangen hyvin, että Helena oli kristitty, mutta näinä julmina vainomuksen ja maankulkeuteen tuominnan aikoina tämän lainhylyn äkillinen käynti ja tämmöiset sanat hänen suustaan, aavistivat jotakin hirveätä.
"Entä sitten?" kysyi Labeo tuskin kuultavalla äänellä.
"He aikovat panna kiinni hänen", lausui Julius.
"Panna kiinni hänen!"
"Niin. Eikä saa hukata mitään aitaa. Hänen täytyy paeta."
"Paeta! mihin?"
"Katakombeihin."
"Katakombeihin! — elävältä haudattavaksi! Ja mitä mistä syystä?" huudahti Labeo kiivaasti. "Kuka rohkenisi panna kiinni häntä? Hän ei ole mikään tavallinen, rahvaasta lähtenyt nainen. Hän ei ole mikään päällekantajien ja valapattoisten todistajien kievoteltava. Koettakoot vaan, jos he uskaltavat."
"Ei saa hukata mitään aikaa", huudahti Julius häntä keskeyttäen, "ei silmänräpäystäkään. Minä lähdin pelastamaan häntä ja pelastamaan myöskin Lydiaa. Heidän täytyy paeta —- minun kanssani — kohta — taikka he ovat hukassa!"
"Paeta! — niinkuin pahantekiät! Paeta! — minun puolisoni! ei ikinä", huusi Labeo rajusti. "Ei ikinä. Senkaltaista ei ole vielä tapahtunut. Niin huonoksi minä en ole alentunut. Niin kauan kuin minä elän, elää hänkin. Hän ei sai lähteä sinne — ei — ei milloinkaan."
"Muista Neroa, ja sinä näet, ettei mikään julmuus ole hänelle mahdoton."
"Nerolla ei ole mitään syytä vihata minua. Hän on suuresti suosinut minua nyky-aikoihin saakka."
"Muut ovat sysänneet sinun syrjäpuoleen", sanoi Julius maltittomasti. "Sinä et voi tehdä mitään. Mutta aika kuluu minulta. Joudu. Jos halajat pelastaa puolisosi, käske hänen valmistaa itseänsä; ellei, kutsu kumminkin Lydiaa."
Cineas ei lausunut sanaakaan. Labeon oli täällä valta. Hän ei tietänyt mitään sanoa, eikä sanonutkaan mitään. Äkki-arvaamaton isku hämmensi häntä.
Nyt Julius rukoili Labeota, että hän pelastaisi puolisonsa; että hän lähettäisi hänen pois, taikka itse saattaisi häntä matkalla; että hän ennemmin tekisi mitä hyvänsä, kuin sallisi hänen jäädä kotiin. Vaan Labeo kielsi lujasti. Hän ei voinut vielä ymmärtää, kuinka kukaan tohtisi panna Helenaa kiinni. Koko hänen ylpeytensä oli viritetty. Hän ei aikonut koskaan myöntyä tähän, joka näytti olevan niin suuri epäsuosio. Sillä se näytti hänestä semmoiselta häväistykseltä, joka lisäsi hänen nykyiset vastoinkäymisensä, ja hän taisteli sitä vastaan ja päätti pitää puoltansa kovan onnen suhteen.
Kun Julius siis havaitsi kaikki varoituksensa turhaksi, hän suuressa tuskassaan ja kiireessään vaati, että Lydia kutsuttaisiin. Tähän Labeo mielellään suostui. Asian-laita selitettiin nuorelle tytölle ja Helena, joka kuuli uutiset synkeimmillä, kauhunsekaisilla aavistuksilla, joudutti Lydiaa ja sanoi hänelle jäähyväisiä, ikäänkuin olisivat he viime kerran maailmassa toinen toisensa kohdanneet. Julius tuskin salli sanaakaan sanottavan, vaan lähti heti matkalle. Ratsu, joka oli tuonut hänen sinne, vei molemmat takaisin heidän määräpaikkaansa kohden.
Labeo ja Cineas olivat nyt jätetyt omien ajatustensa haltuun. Ennen pitkää Helena ilmestyi, vaaleana ja pelästyneenä. Hän heittäysi puolisonsa syliin. Labeo kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, painoi häntä sydäntänsä vastaan, ja katseli tuimasti ylös, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakuta luultua vihollista.
"Ei ole mitään vaaraa", hän lausui, "eikä pelon syytä, armas puolisoni.
Ken uskaltaisi panna kiinni sinun?"
Helena vapisi ja itki.
"Minä olen semmoinen pelkuri", hän sanoi, "minä en voi vastustaa vaaraa."
"Vaaraa! Ei! sinä olet liian hento joutumaan edes vaaran pelkoon. Eikä turmio koskaan kohtaa sinua, niin kauan kuin minä elän."
"Eikö olisi parempi, että pakenisin?" kysyi Helena arasti.
"Pakenisit! Voi, mihin? Mikä paikka on turvassa Nerolta? Mutta miksi paosta puhua? Ei löydy mitään syytä. Tämä on turhaa hätäilemistä. Lienee todella ollut joku vaara tarjona, mutta ei sinun. Minulla on vielä vähän voimaa ja valtaa. Minä en ole vielä aivan arvoton mies. Sulpiciot eivät ole niin halvat, että he ovat joutuneet jonkun tyrannin uhri-raukoiksi. Ei, ei. Rauhoita itseäsi, ystäväni. Katso ylös — ainoiseni — tämä vaara on vaan tyhjä luulo, se oli erehdys Julion puolesta — erehdys — siinä kaikki."
Tämmöisillä sanoilla Labeo koetti viihdyttää puolisoansa, mutta, vaikkei hän, harmi sydämessä, uskonut mitään vaaraa löytyvän, hän ei suinkaan ollut levollinen. Pahat aavistukset kiusasivat häntä. Sillä nimensä ja arvonsa puolesta etevät kristityt olivat jo kärsineet kaikkein julmimman kuoleman ja kenties kuitenkin tapahtuisi, että Helena pantaisiin vankeuteen.
Sillä välin kuin Labeo koetti vuodattaa Helenaan luottamusta, jota hän itse oli vailla, Cineas istui kalveana ja tuskaantuneena, laattiaan katsellen. Hän tiesi tyyni vaaran. Hän oli odottanut jotakin tämänkaltaista ja hän näytti nyt havaitsevan tulleeksi, mitä hän pelkäsi.
Kun nyt nämät kolme olivat näin yhdessä pelon ja tuskan käsissä, he kuulivat äkillisen melskeen ulkoa — hevosjalkain töminän, aseitten kalskeen. Helena kuuli tämän ensiksi. Hän havahti ja painui likemmäksi puolisoansa.
"Jumalani!" hän huusi, "tue minua. Minä en voi tukea itseäni."
Labeo piti häntä sylissään ja katseli tuimasti oveen päin. Hälinä likeni. Kuului ääniä portikosta, jalan iskua laattiata vastaan ja kenenkään kutsumatta taikka ilmoittamatta askelet lähestyivät.
Yksi upseeri astui huoneesen; useat sotamiehet seurasivat häntä. Näitten perästä tuli yksi, jonka näky täytti Labeon katkerimmalla vihalla. Se oli Hegio.
Hegio oli saanut voiton kostossaan. Labeo tiesi sen. Tätä kostoa harjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen vimmassaan.
Upseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi läsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata velvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti toimitettavansa laadun. Hän oli lähetetty vangitsemaan Helenaa, Labeon puolisoa, koska tämä oli kristitty ja valtakunnan kavaltaja. Tätä lausuessaan hän otti esiin keisarillisen käskykirjan.
Labeo silmäili sitä hetken aikaa ja sitten upseeria.
"Tämä on joku julma leikinteko keisarilta", lausui Labeo viimein käheällä äänellä.
"Niin minäkin toivon", vastasi upseeri; "mutta minun ei käy menetteleminen kuin yhdellä tavalla."
"Aiotko sanoa, että panet hänen kiinni?" kysyi Labeo, lujemmin syleillen puolisoansa, kun tämä peloissaan painui häntä vastaan.
"Mitä minä muuta saatan tehdä?" vastasi upseeri hämmentyneen tavalla. "Sinä tiedät, että minun täytyy totella käskyjä. Minun täytyy vangita hänet."
"Ei ikinä!" huusi Labeo rajusti.
"Kuinka?"
"Ei ikinä!"
"Sinun ei tarvitse puhua tuolla tavalla", sanoi upseeri, koettaen päästä tästä tuskalloisesta kohtauksesta sillä, että hän näytti suuttuneelta. "Sinun täytyy myöntyä. Keisari käskee."
"Minä en tee sitä ja sinä saat kertoa sen hänelle."
"Minun täytyy siis ottaa hänet", sanoi upseeri.
"Tee se omalla edesvastauksellasi."
"Se tapahtuu sinun edesvastauksellasi", vastasi toinen, jonka viha oli yltymällänsä. "Miksi vastustat minua? Minä teen velvollisuuteni. Hänen sopii vannoa, ettei hän ele mikään kristitty ja kaikki muuttuu hyväksi. Tässä kaikki, jota hänen tulee tehdä."
Nyt Helena vapisi yhä kovemmin. Hegion silmät kiilsivät. Hän astui upseerin luo ja lausui matalalla äänellä:
"Sinä et ole sanonut mitään pojasta."
"Pojasta."
Labeo toisti sanat niitä ajattelematta ja vielä suurempi kauhu tunki hänen sydämeensä.
Upseeri katseli Hegiota.
"Kuka on käskenyt sinun sekaantua tähän?" hän huusi. "Tuleeko sinun muistuttaa minua siitä, jota mielellään unhottaisin?" Kääntyen Labeon puoleen hän sitten lausui pitkäänsä ja vastahakoisesti: "on toinenkin — yksi poika; minun täytyy ottaa hänetkin."
Helena kuuli tämän. Huudahtaen hän irroitti itsensä ja syöksähti ulos huoneesta. Ei kukaan seurannut häntä. Labeo asettui oven suuhun ja tuijotti sotamiehiä ikäänkuin mieletön.
"Tarttukaat häneen!" lausui upseeri. "Pitäköön kaksi hänestä kiinni, ja muut seuratkoot minua. Minun täytyy tehdä loppu tästä."
Kaksi sotamiestä karkasi Labeota vastaan ja ryhtyen häneen he pitivät kiinni hänen molemmista käsivarsistaan ja vetivät hänen pois, sillä välin kuin muut, Hegio etupäässä, menivät sisään Helenaa noutamaan.
Tällä välin melu ja Helenan huudot olivat panneet kaikki liikkeelle; vaaleina ja vapisevina palveliat tulivat joukottain joka taholta. Muitten muassa tuli Galdus, joka aina uskollisena ja kiintyneenä yhteen kaikkia voittavaan rakkauteen, juoksi ensiksi Markon huoneesen. Siellä hän näki Helenan, joka vimmassaan sulki poikaansa syliinsä.
"Pelasta hänet! Voi, pelasta hänet!" Helena huudahti, kun hän havaitsi
Galdon. "Sotamiehet ovat täällä. He aikovat viedä hänen vankeuteen."
Tällä haavaa lujia askelia kuului marmorilaattialta ja kun Galdus kääntyi, hän näki sotamiesten lähestyvän Hegion johdolla. Galdus seisoi ikäänkuin vastarintaan asettuva leijona. Hänen jättiläisruumiinsa täytti oven suun. Mutta hän oli aseeton ja sotamiesten peitset ojennettiin häntä vastaan.
"Pois tieltä", huusi upseeri.
Galdus epäili vähän aikaa. Sotamiehet likenivät. Hän ei voinut tehdä mitään ja huokauksella, joka näytti halkaisevan hänen ruumiinsa, hän peräytyi heidän edestään. Siinä hän seisoi, käsivarret ristiin laskettuina, näkymöä katsellen. Hän tarkasteli Hegion kasvoja; hän tunsi, että tämä oli se mies, josta hänen oli käsky pitää vaaria; hän havaitsi hänen synkän katsantonsa ja sen voitonriemun, joka asui näissä kasvoissa.
Lyhyt aika vaan tarvittiin toimen täyttämiseksi. Helena otettiin kiinni ja pelosta melkein nääntyen hän, samalla kuin poika riippui hänessä kiinni, astui ulos sotamiesten välissä. Markus näytti säikähtyneeltä ja hämmentyneeltä, ollen mitään ymmärtämättä ja vaan tietäen, että jotakin hirveätä oli tapahtunut.
Nyt he palasivat saliin.
Upseeri kääntyi Labeon puoleen.
"Ole hyvällä mielellä", hän lausui vapisevalla äänellä. "Sinun ei tarvitse pelätä mitään. Puolisosi vannoo, ettei hän ole mikään kristitty. Hän tulee takaisin."
Labeo ei virkkanut mitään. Hän seisoi kahden sotamiehen välissä tuijotellen eteensä. Hänen vaaleat huulensa liikkuivat, vaikkei mitään sanaa kuulunut, ja kova tuska kuvautui hänen liikkumattomissa silmissään. Ei, ei löytynyt mitään sanoja tämmöistä kohtausta varten.
Tuosta sotamiehet hyvästi-jättöäkään sallimatta astuivat pois vankinensa. Ne, jotka pitivät Labeosta kiinni, odottivat siksi kuin toiset olivat jättäneet kartanon ja laskien hänen vapaaksi, hekin lähtivät.
Labeo seisoi paikallansa liikahtamatta. Poistuvien askelten kopina tuntui, kun seurue nousi hevosten selkään ja ratsasti matkoihinsa; hän seisoi ja kuuli, mutta ei yrittänyt lähtemään perästä.
Siinä seisoi myöskin Cineas, sortuneena, samanlaisia tunteita tuntien, vaikka ei niin tuimia kuin kovan onnen kohtaama puoliso ja isä. Hänkin oli hämmentynyt eikä kyennyt mihinkään toimeen.
Labeo seisoi ikäänkuin huumeissa, rajusti tuijotellen. Hänen otsansa suonet olivat paisuneet pakahtumaan asti, hänen hampaansa olivat kiristyksissä, hänen kätensä kiinni pusertuneet ja silmät hehkuivat kuin tuli. Siinä oli Cineaskin, kasvot tuskasta vaatevalkeana.
He olivat ääneti.
Mutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion levännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi ympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos portikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin saliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat asetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä oli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen. Labeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.
Cineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti itsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.
"Ei, ei", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.
"Ei vielä", lausui Labeo kolealla äänellä. "Toisen veri täytyy ensin vuotaa."
"Kenenkä veri?"
"Minä himoon kostoa."
"Onhan toivoa", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.
"Toivoa!" huudahti Labeo hurjistuneena. "Luuletko sinä, että Helena kieltää Kristuksen? Sinä et tunne häntä."
"Minä menen Neron puheille."
"Neron", keskeytti Labeo, "yhtä hyvin tiikerin."
"Minä toivon, että voin taivuttaa häntä."
"Minä tiedän jotakin parempaa kuin taivuttelemisen. Pois. Vaikka sinä olet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan ylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen turoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen Neron."
Tikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas kuuli nopean hevosen neljästyksen.
Mutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä. Yksi, joka rakasti vaan yhtä ainoata ja seurasi sitä nyt, kun se häneltä riistettiin. Yksi, joka oli kasvatettu Britannialaisten sodissa, joissa miehet kilpailivat hevosten kanssa nopeudessa ja jaksoivat tuntikaudet juosta heidän rinnallansa; jossa vaunun-ajajat osasivat hypätä ylös vaunujensa vehmaroille taikka täyttä riiviä laukkaavien hevosten selkään ja samalla tappelun töitä toimittaa. Verenkostajan tavalla hän ajoi takaa. Hän oli kostoa varten erottanut yhden joukosta ja tämä yksi oli Hegio.
Kostossansa Galdus saatti olla malttavainen ja uupumaton. Hän ei muistanut ollenkaan väsymystä eikä tien pituutta; hän seurasi ja piti heitä kaikkia silmällä.
Näin he viimein saapuivat Romaan ja kun he ratsastivat pitkin katuja,
Galdus vielä ajoi heitä takaa.
Vaan kummoinen vangittujen tila tässä seurueessa oli? Alusta Helena tuskin oli havainnut, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kylmä yö-ilma herätti hänet hänen puoli-horroksistaan ja hän alkoi ymmärtää koko vaaransa. Hän ja Markus istuivat saman hevosen selässä upseerin ja Hegion välissä. Kun Helena rupesi tarkasti punnitsemaan asemansa pahimpia kauhuja, nämät kauhut lauhkeentuivat ja hän havaitsi itsensä voimakkaammaksi ja levollisemmaksi. Hän pusersi Markoa lujemmin rintaansa vastaan ja notkistaen hänen ylitsensä, hän itki viljaltaa. Kyynelet huojensivat hänen sydäntänsä. Vaan nämät kyynelet, jotka vierivät Markon kasvoille, virittivät samantunteisuutta tämän lempeässä lapsen-luonnossa. Markus oli jo osottanut, kuinka uljas ja urhoollinen hän todella oli. Hän oli jo katsellut tulen tarjoamaa kuolemaa kasvoista kasvoihin ja saattanut sen hämille. Hän oli sama nyt eikä hänen ylevä mielensä hetkeksikään vipistynyt. Sillä hän oli niitä, joihin toisten kärsimykset kipeästi koskevat, mutta jotka samalla ovat miehuulliset ja kukistumattomat omassa sydämessään. Herkkätunteinen ja urhoollinen, tytön vienous, mutta leijonan hermot ja sydän — semmoinen Markus oli. Äidin hellyys ja isän voimakas luonto olivat hänessä yhdistyneet. Tämmöiset luonnot ovat jaloimmat; lempeät rauhassa, uljaat sodassa.
"Äiti", hän lausui, "älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke."
"Se on sinun tähtesi, poikani."
"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä voin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka uljaasti voin kuolla."
"Minä tahdon lohduttaa sinua", sanoi Markus vähän ajan perästä. "Minä tahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta minä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä minä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin."
Monta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän koetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen etevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja etevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen pojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan. Uskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli kuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia voimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään tuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto, joka oli tuolla puolen.
Vihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet uudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten kartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu, jossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten seinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken perästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja toi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista. Tätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle syrjäkadulle.
Viimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa muureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.
"Tämä ei ole määräpaikka", lausui Hegio upseerille. "Heidän asuntonsa on oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan ja näytän tietä."
Upseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen seurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.
Lopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner. He ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat viimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan yksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha, tukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo korjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään asuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka näytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä päättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti eteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja Hegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.
Vähän ajan kuluttua Hegio tuli ulos, nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois.
Hän ei tietänyt, että yksi, joka oli nähnyt kaikki, oli pitänyt häntä koko ajan silmällä.
Hän ei tietänyt, että kostaja oli hänen jäljissään.