XXVII.
Kostaja.
Niin Hegio ratsasti pois tietämättä, että yksi oli hänen jälissään, joka aikoi vaatia hirveätä tiliä näistä kaikista.
Hän ratsasti pois hiljakseen ja huolettomasti. Hänen hevosensa ja hän itse olivat molemmat väsyksissä pitkästä ajosta ja ponnistuksesta.
Hän tahtoikin kulkea verkalleen, saadaksensa hekumoida täydellisestä kostostaan. Paljon oli tehty, enemmän oli tekemättä — kristittyin ansaittu rangaistus — Vatikanon puutarhat. Ajatus oli suloinen semmoiselle sielulle kuin hänen.
Hän ajatteli muita asioita. Tuo upseeri oli halveksinut häntä ja kohdellut häntä ylpeydellä. Hän oli myöskin epäillyt velvollisuuttansa täyttäessään. Tämä oli rangaistava. Labeonkin tuli kukistua — ja Cineaan — ja kaikkien hänen vihamiestensä.
Hän laski ohjakset suruttomasti käsistään, kun hän ratsasti edelleen — vaipuneena ajatuksiin, jotka niin suuresti huvittivat häntä — ja tässä mielentilassa hän matkusti samaa kulkua kaupungin läpitse.
Viimein hän lähestyi Esqvilinon kunnasta. Tässä oli Tigellinon mieli-asunto ja tähän Hegion oli määrä mennä. Leveä aukea ala, joka oli raivattu liekkien pidättämistä varten, oli vielä entisellään, peittyneenä hävitettyjen kartanoin jäännöksillä. Täällä oli aivan pimeä. Hegio ratsasti eteenpäin.
Yhtäkkiä musta haamu syöksähti pimeästä hänen ohitsensa ja ennenkuin hän ennätti kannustaa hevostansa, ennenkuin hän ehti edes ajattelemaan, jo voimakas käsi oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja temmannut hänen alas hevosen selästä. Säikähtyneenä hevonen hypähti pystyyn ja kiiti pois tuulen nopeudella.
Putouksestaan musertuneena, tuntemattoman päällekarkaajansa kouristuksesta puoleksi kuristettuna Hegio makasi maassa; mutta muserrus ja kuristus unhottuivat siinä kuolettavassa pelossa, joka huuhotti hänen suonissaan; sillä arempi sydän kuin hänen oli tuskin kenelläkään. Hän oli niitä, jotka saattavat kuolla pelosta, ja nyt kaikki hänen voimansa vuotivat pois pelon tyrmistyksessä.
Hän koetti huoata rukouksen sanoja, mutta turhaan.
Yksi käsi pusersi hänen kurkkuaan, toinen haperoitsi hänen uumiansa ja irroitti sen kalliin vyön, joka niitä ympäröitsi. Hetkeksi helpotti käsi hänen kurkustaan.
"Säästä minua", huusi Hegio, kun hän sai hengittää. "Minä annan sinulle kultaa, jos sitä halajat. Minä olen keisarillinen upseeri. Varo itseäsi, jos vahingoitat minua. Sinä saat kärsiä siitä! Minä tahdon maksaa jotakin — sano hintasi."
Ainoa vastaus oli piukka side, joka laskettiin hänen suunsa eteen ja sisään, ikäänkuin suukapula, joksi hänen päälle karkaajansa oli kiertänyt hänen vyönsä ja nyt lujasti siteli hänen ympärilleen, että se todella esti häntä vähintäkään ääntä päästämästä.
Tuosta käänsi tuntematon päällekarkaaja hänet selkä ylöspäin, istahti hänen hartioilleen, tarttui hänen käsivarsiinsa, väänsi ne taaksepäin ja ottaen oman vyönsä veti ne yhteen kiinni. Hegio havaitsi itsensä varsin voimattomaksi vihollisensa kynsissä.
Nyt päällekarkaaja nousi seisaalle ja pitäen lujasti kiinni Hegiosta käski hänenkin nousta. Sanaakaan virkkaamatta hän työnsi Hegiota edellänsä. Hegion tuntui olo huokeammalta, kun hän huomasi, että he menivät Esqvilinoa päin; mutta pelko ja kauhea epäluulo valloittivat hänen, kun hän näki, että hän vaadittiin astumaan Labeon kartanon raunioita kohden.
Nämät rauniot olivat vielä jälillä. Seinät olivat useimmista paikoista lauenneet, mutta yhdellä sivulla noin puoli seinää vielä oli pystyssä. Tähän varjokkaasen paikkaan, josta tumma seinä kohosi, Hegio havaitsi itsensä pakotetuksi menemään ja kykenemätönnä puhumaan taikka vastustamaan, hän astui eteenpäin.
Viimein he seisahtuivat yhden aukon eteen, joka johdatti rakennuksen alla oleviin holveihin. Oli pilkkosen pimeä. Tuokion aikaa Hegio rinnusteli ja yritti vastusta, mutta hänen vangitsiansa voima oli liian suuri. Hänen täytyi astua alas. Portaat olivat vielä täynnä hirsiä ja tuhkaa. Näitä alaspäin vanki-raukka sysättiin ja hänen vangitsiansa seurasi. Lopulta he pääsivät pohjalle.
Hegio tunsi nyt, että hän vedettiin kappale matkaa eteenpäin umpi-pimeässä. Hänen pelkonsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Tällä hetkellä hän maisti kuoleman katkeruutta.
Tuosta Hegio käskettiin laskeuta maahan. Hän heittäysi taaksepäin eikä totellut. Silmänräpäyksessä hän viskattiin rajusti pitkälleen ja hänen vangitsiansa piti häntä taas allansa.
"Minä otan nyt pois suukapulasi", lausui vakava ja pelottava ääni raa'alla muukalais-murteella, jota ei Hegio tuntenut. "Mutta minä pidän tikarin rintasi edessä ja jos päästät vähimmänkään huudahuksen, sinä kuolet. Vastaa minua, äläkä virkkaa mitään muuta."
Suukapula otettiin nyt pois.
"Säästä minua", huokasi Hegio. "Jos halajat kultaa —"
"Hiljaa, mieletön, taikka sinä kuolet. Vastaa kysymyksiini", sanoi syvä, vakava ääni.
"Mitä sinä pyydät?"
"Labeon puolison ja pojan."
Kun nämät sanat lausuttiin, huuto kuului pimeässä holvissa.
Hegio kavahti ylös ja äikähti.
Mutta päällekarkaajan koura pihdisti hänen kurkkuaan.
"Mieletön! jos vielä mitään äännät, sinä kuolet", huudahti hänen vihollisensa ja pidellen häntä lujemmin hän koetti tirkistää pimeän puhki. "Kuka hyvänsä lähestyy, se kuolee", hän huusi.
"Kuka täällä on?" lausui ääni, jonka sävelet olivat todesti tutut
Hegiolle ja Galdolle.
Galdus päästi ilon huudahuksen. Hegio joutui uuteen pelon tuskaan.
"Isäntä! Ystävä! Labeo!" huusi Galdus. "Hän on meidän vallassa täällä.
Minä tiedän missä he ovat. Ei kaikki ole hukassa."
"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Labeo kammottavalla äänellä. "Rohkenetko kehoittaa minua toivoon?"
"Minä sanon sinulle, että me voimme vielä pelastaa heidän. Minä seurasin heitä ja näin kaikki."
"Missä sinä olet, pelastajani ja ystäväni?" huudahti Labeo, jonka ääni sortui liikutuksesta.
"Täällä, viiniholvin ovella. Täällä; tule tänne; tule luokseni ja ota osaa ilooni, sillä minä olen saanut kiinni hänen."
"Kenen olet saanut kiinni?" sanoi Labeo hämmästyneenä saapuen paikalle ja koskettain Galdon hartioita. "Kenen olet tuonut tänne?"
"Hegion."
Tähän Hegio huudahti.
"Hiljaa, koira! — täytyykö minun tappaa sinut?" sanoi Galdus sahealla kuiskauksella.
"Oletko saanut kiinni tuon kyykäärmeen?" kysyi Labeo inholla. "Hän on sinun. Tee hänen mitäs tahdot. Minä en huoli hänestä ollenkaan. Mutta, voi jalo ystäväni — poikani pelastaja — tule, kiirehtikäämme; jos tiedät missä he ovat, pelastakaamme heidät nyt, taikka kuolkaamme; älkäämme tuhlatko mitään aikaa."
"Odota silmänräpäys. Minun täytyy kysyä tuolta koiralta jotakin", vastasi Galdus.
"Vastaa minua", hän huusi käskeväisesti, kääntyen Hegion puoleen.
"Puhu", voihkasi Hegio.
"Tahdotko henkeäsi varten laskea emännän ja pojan takaisin hyvään turvaan?"
"Kyllä, kyllä", huudahti Hegio kiihkeästi; "anna minun vaan mennä ja minä vannon, että ennen sydän-yötä" —
"Mieletön! tätä minä en pyytänyt. Vai antaa sinun mennä. Ei, ei — ei ennenkuin emäntä ja poika seisovat vapaina edessämme."
Hegio huokasi.
"Anna meille käskykirja vartioille, että he päästävät vangit irti ja jos nämät jätetään meille, me tulemme takaisin sinua vapauttamaan."
Hegio huokasi.
"He eivät tottele mitään minun käskykirjaani. Salli minun vaan tavata
Tigellinoa."
"Ei ikinä. Sinä et liikahda tästä paikasta, ennenkuin he ovat vapaat.
Eiköhän sinun käskykirjasi vapauta heitä?"
"Ei. He ovat keisarillisia vankeja. Ainoastaan Tigellinon taikka Neron käsky voi vapauttaa heidän."
"Mitä sinä siis voit tehdä?"
"Päästä minut Tigellinon puheille ja minä saan hänen taipumaan."
"Ei tässä kuin tuhlataan sanoja", huudahti Labeo. "Hän puhuu totta; hänellä ei ole mitään valtaa. Hän ei ole parempi kuin orja. Jätä hänet ja kiirehtikäämme pois."
"Kerro minulle kumminkin tämä", sanoi Galdus. "Montako vartiata löytyy tuossa kartanossa?"
"Missä kartanossa??"
"Vastaa minua äläkä kysele — siinä kartanossa, jossa he ovat vangittuina."
"Ainoastaan kaksi."
"Nekö molemmat, jotka jätettiin sinne? Eikö siellä ole muita?"
"Ei ketään."
"Jos havaitsen, että olet pettänyt minun, sinun on kahta pahempi."
"Se on totta", oihkasi Hegio, "heitä on vaan kaksi."
"Pois siis!" huudahti Labeo. "Aika kuluu meiltä tämän viheliäisen tykönä. Joudu."
"Odota silmänräpäys", lausui Galdus.
Hän pani vielä kerran kapulan Hegion suuhun. Tuosta hän sitoi hänen jalkansa lujasti semmoiseen asemaan, joka kokonaan esti häntä liikkumasta. Sitten hän nosti hänen syliinsä näyttäen semmoiselta, joka täydellisesti tunsi paikat pimeässäkin, ja astut yhteen paikkaan, joka oli etäämpänä aukosta. Se oli viiniholvi. Ovi oli kiskottu saranoiltaan ja makasi permannolla. Galdus nosti sen sijoillensa ja lujitti ketjut, jotka vielä olivat paikallaan, teljellä, että tuli vahva vankihuone siinäkin tapauksessa, että Hegio pääsisi irti kahleistaan.
Kaikki nämät veivät vaan vähän aikaa. Nyt Galdus ja Labeo kiirehtivät pois. Galdus kävi edellä.
"Onko sinulla mitään aseita?" kysyi Galdus, kun he pääsivät ulos holvista.
Labeo näytti hänelle tikarinsa.
"Hyvä! Me tarvitsemme sitä."
Tästä he kulkivat joutuisasti Marsin tannerta kohden.
Viimein he ehtivät kartanon luo. Kaksi vartiaa seisoi ovella ja kuu, joka paraikaa oli ylenemäisillään, valaisi näkymöä. Galdus ei tietänyt, olivatko nämät vartiat samat, jotka ensin olivat siihen asetetut, vai olivatko he jo vaihetut toisiin. Mutta se ei huolettanut häntä.
Kun nämät molemmat vartiat näkivät vasta-tulleet, he nousivat ja kysyivät heiltä, mitä he tahtoivat.
"Minä olen Sulpicius Labeo, keisarillisen henkivartioston väkeä, ja olen tullut niitten vankien tähden, jotka ovat täällä."
"Sinun valtakirjasi?" kysyi vartia.
"Tässä se on", sanoi Galdus, ja tarttuen hänen kurkkuunsa hän paiskasi hänen maahan.
Labeo sieppasi toisen syliinsä ja piti hänestä lujasti kiinni.
"Älä hiisku sanaakaan, taikka kuolet!" hän lausui vakaasti.
Mies oli vaiti.
Lyhyen painelun jälkeen Galdon oli onnistunut sitoa vankinsa vahvasti.
Mies makasi liikkumatta maassa.
"Tule nyt tänne", lausui Labeo, kun Galdus oli päättänyt työtänsä, "ja sido tämänkin toverin kädet."
Galdus teki niin.
"Missä vangit ovat? Sano, taikka kuolema sinun perii."
"Minä en sano, jollet lupaa säästää henkeäni", vastasi mies.
"Mieletön! Me tiedämme helposti löytää heidän. Mutta minä en tarvitse sinun henkeäsi. Ota avaimet ja saata meidät heidän luokseen."
"Käteni ovat sidotut", sanoi vartia. "Avaimet ovat vyölläni. Ota ne, ja minä näytän tietä."
He astuivat rakennukseen. Galdus otti lampun. Muutamien askelten perästä vartia seisahtui yhden oven eteen.
Vapisevalla kädellä Labeo avasi sen. Hän otti kynttilän ja Galdus jäi sotamiestä vartioimaan. Toinen oli jätetty ulkopuolelle.
Kaikki oli hiljallaan, kun Labeo astui sisään. Mutta siellä ilmestyi näky, joka saatti hänen suruisan sydämensä sykkimään nopeasti ilosta. Tuossa, permannolla, olkikasalla makasi tuo ylhäinen, hento nainen, kaunis poika sylissä. Hänen puolisonsa ja poikansa, kadotetut, mutta jälleen löydetyt, ei äkkipelon hallussa, eikä epätoivossa, vaan levollisessa unessa.
Labeo notkistui alaspäin ja suuteli heitä, ja kuumat kyynelet putoilivat hänen puolisonsa kasvoille. Helena hykähti ylös ja huudahti.
Labeo sulki hänen syliinsä.
"Sinä olet pelastettu! Joudu! Pakene!"
"Oi Jumalani! Sinä olet kuullut rukoukseni!" lausui Helena, kun hän nojautui puolisoonsa ja nousi.
"Hiljaa! Joudu!" huusi Labeo.
Hän kieppasi maasta poikansa, joka heräsi ja havaitsi itsensä isänsä sylissä. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisin. Muutamat katkonaiset kummastuksen ja ilon ja rakkauden huudahukset — siinä kaikki. Labeo riensi ulos, kantaen poikaansa ja hänen puolisonsa seurasi.
"Galdus", hän sanoi, "pane molemmat vartiat tuohon huoneesen ja lukitse ne sinne."
Galdus sysäsi sisään vartian, joka oli hänen kanssaan, meni ulos ja kuljetti toisenkin sisään.
Nyt he kaikki kiirehtivät pois.
Lähin portti oli kappaleen matkan päässä ja tähän he käänsivät askeleensa.
"Mihin me nyt lähdemme?" kysyi Galdus.
"Katakombeihin."
Matkallansa he eivät kohdanneet ketään. Heidän tiensä kävi parhaastansa yhden palaneen kaupungin-osan läpitse, jota ei vielä oltu uudestaan rakennettu. Kaikkialla äänettömyys ja häviö.
Ennen pitkää Helena valitti voimattomuuttansa. Väsymys ja mielenliikutus, jota sekä suru että ilot olivat synnyttäneet, olivat liian paljon häntä raukaisseet.
Nyt Labeo jätti Markon Britannialaisen käsiin ja ottaen Helenan syliinsä he liikkuivat edelleen niinkuin ennen.
He ehtivät pian kaupungin portille, eivätkä vartiat tehneet mitään estettä. He astuivat portista jollekin tielle taikka kadulle ulkopuolella kaupunkia ja kääntyen oikealle kulkivat yhtä sivutietä, siksi kuin he tulivat Via Appia'lle. Pitkin tätä he nyt vaelsivat, kunnes saapuivat siihen paikkaan, josta kristityt menivät alas katakombeihin. Cineas oli kerta näyttänyt tämän paikan Labeolle ja jälkimmäinen muisti sen hyvin.
Yksi mies seisoi vähän matkan päässä ja kun he tulivat paikalle, hän lähestyi ja katseli heitä. Kuutamalla he selittivät, että hän oli kaivaja.
"Ketä te olette?" hän kysyi lempeästi.
"Yksi meistä on kristitty", sanoi Labeo, joka oikein arvasi, että tämä mies oli jonkunlainen vartia alla-olevien pakolaisten puolesta.
"Me haemme turvaa", jatkoi Labeo. "Osaatko neuvoa meille tietä? Vie minut Julion luo. Tunnetko häntä?"
Sanaakaan virkkamatta mies meni alas ja toiset seurasivat. Kun hän tuli pohjaan, hän sytytti yhden tulisoiton ja astui vähän matkaa pitkin mutkikkaita käytäviä. Viimein hän saapui yhteen paikkaan, jossa pari kolme miestä makasi. Yksi näistä oli valveilla.
Se oli Julius.
Hän katsoi ylös hämmästyneenä.
"Labeo! Kuinka sinä olet yhtäkaikki tuonut Helenan tänne. Kiitos
Jumalan!"
"Löydätköhän jotakin paikkaa, jossa Helena saattaa levätä?" kysyi
Labeo.
Julius nousi kohta ja alkoi käydä edellä. Mutta nyt Galdus pyysi kaivajaa johdattamaan itseään jälleen ulos, koska hänellä oli kaupungissa jotain toimitettavaa, josta hänen täytyi pitää vaaria. Julius otti vastaan Markon ja Galdus lähti. Ahkerassa leposijan etsinnässään Labeo juuri silloin tuskin ajattelikaan hänen lähtöänsä. Hän ajatteli sitä kuitenkin jälestäpäin.
Julius vei heidän siihen paikkaan, jossa Lydia oli. Nuori tyttö herätettiin ja ilossaan, että Helena oli päässyt hyvään turvaan, hän tuskin saavutti sanoja. Sillä hän oli kuullut Juliolta siitä suuresta vaarasta, joka uhkasi.
Pian oli paikka löydetty, jossa Helena sai levätä. Uupuneena ja heikontuneena hän kohta vaipui uneen ja Markus nukkui hänen viereensä.
Nyt Labeo kertoi Juliolle kaikki.
"Vai olet sinä todella kärsinyt näitä kaikkia siitä kuin näin sinun viimeiseksi?" Julius kysyi. "Mutta kuinka sinä ja Galdus satuitte yhteen samalla paikalla?"
"Minä", vastasi Labeo, "olin mennyt keisaria tapaamaan ja pyytämään turvaa puolisolleni ja pojalleni. Jos hän olisi kieltänyt, minä olisin pistänyt hänen kuoliaaksi ja sitten itseni. Koston ajatus, se minua tuki. Galdolla oli omat tuumansa ja hän olisi voinut vapauttaa heidän ilman minutta ja olisikin niin tehnyt; mutta minä en tiedä, mihin hän olisi kätkenyt heidän; ken ties holveihin. Niin, se lienee ollut hänen aikomuksensa."
"Vaan missä Galdus nyt on?" Labeo kavahti ylös.
"Hän on poissa! Voi Hegio! Minä näen tästä sinun kohtalosi! Niin,
Britannialainen ei tahdo pettyä kostonsa suhteen."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Galdus lähti heti kun ensiksi tulimme tänne. Hän ei suinkaan ajatellut muuta kuin kostoa Hegiolle."
Julius ei sanonut mitään. Mimmoiseksi tämä kosto tuli, heidän oli mahdoton arvata. Barbarilla oli omat keinonsa.
Labeo ei voinut nukkua; mutta suru se ei ollut, joka vei häneltä unen. Äkkinäinen muutos epätoivosta toivoon oli suuri. Kun hän ajatteli nykyistä turvallisuutta, tulevaisuus jäi häneltä näkymättömiin. Pimeys, kosteus ja nuot kolkot kalliot, jotka ympäröitsivät häntä, olivat kaikki unhottuneet. Yksi suuri ilo täytti hänen sielunsa, ilo siitä, että hän oli saanut takaisin puolisonsa ja poikansa.
Kun Galdus lähti katakombeista, hän astui joutuisasti takaisin kaupunkia kohden. Kolme tuntia oli vaan kulunut sydän-yöstä ja kuu kumotti kirkkaasti.
Takaa-ajossaan Galdus ilta-yön aikana oli miettinyt monta seikkaa.
Hän tiesi, mihin Hegio oli tuominnut pojan ja äidin — kuolemaan, kuolemaan tulen kautta. Tulella oli ollut etevä tehtävä Hegion hankkeissa. Galdus kantoi vielä hänen sytyttämiensä liekkien arpia. Tämä oli toinen kerta, kuin hän pelasti Markon tästä kohtalosta.
Hän oli ajatellut näitä kaikkia takaa-ajossaan. Hän oli ravinnut julmaa barbarilaista sieluansa tällä ainoalla toivolla.
Hän oli määrännyt koko käytöksensä ja tiesi kuinka kaikki päättyisi.
Hän astui kaupunkiin ja saapui Esqvilinoon ja Labeon kartanon rauniot kohosivat viimein hänen eteensä — muistuttaen häntä hänen kärsimyksistään, yllyttäen häntä hänen kiivaassa kostonhimossaan.
Holvit olivat pimeät ja hiljaiset. Hän pelkäsi, että saalis oli häneltä riistetty. Jos tämä rautakäsi milloinkaan olisi vavissut, se varmaan olisi sitä tehnyt, kun hän kärsimättömyydestään koetteli maan-alaisen vankihuoneen oven pitimiä.
Ne olivat jääneet koskematta.
Hän tempasi auki oven — hän riensi sisään. Siellä hänen uhrinsa vielä makasi. Hän veti hänen ulkopuoliseen holviin.
Hegio ei voinut sanoa mitään eikä mitään tehdä. Se olikin aivan yhtä.
Galdon luonto oli heltymätön.
Hän päästi irti Hegion kädet ja riisui pois hänen päällysvaatteensa ja pukunsa. Näitten koristukset ilmoittivat Hegiota keisarillisen perheen palveliaksi. Nämät laski Galdus syrjään. Sitten hän otti päältänsä oman tunikansa ja pani sen Hegion ylle. Itse hän nyt pukeusi Hegion vaatteisin.
Kun Hegion kädet olivat vapaat, hän kauheasti ponnisti voimiansa suukapulastansa päästäkseen, mutta Galdus käski hänen vihaisesti luopua kokeestaan ja heritti tikariansa.
Nyt Hegio nosti ylös kätensä rukoilevaisesti, mutta turhaan. Sillä kun
Galdus oli saanut itsensä puetuksi, hän vielä kerran sitoi kiinni
Hegion kädet.
Tämän tehtyänsä hän päästi irti hänen jalkansa.
Taluttaen Hegiota sen siteen päästä, jolla hänen kätensä olivat kiinnitetyt, Galdus nyt kuljetti häntä holveista ulos, kunnasta alaspäin ja aution seudun poikki Marsin tanterelle.
Hegio ei tehnyt mitään vastarintaa. Hän luuli, että häntä vietiin siihen vankihuoneesen, johon hän oli sulkenut äidin ja lapsen, jotta hän olisi apuna jossakin vapauttamisen tuumassa.
Kun he saapuivat Marsin tanterelle, Hegio kummastellen havaitsi, että hänen vangitsiansa astui suoraan Tiberiä kohden, missä Vatikanoon vievä silta kävi sen poikki.
Astuen sillan ylitse he ehtivät puutarhojen portille.
Tässä vartiat pysäyttivät heidän.
"Minä olen tuonut yhden kristityn, joka tänä yönä vangittiin ja on tuomittu heti teloitettavaksi."
Kun nämät sanat lausuttiin, Hegio heittäysi rajusti taaksepäin. Mutta Galdus piti hänestä lujaan kiinni. Sotamiehet astuivat esiin ja tarttuivat vankiin.
"Hän on puettava tunica molesta'an ja poltettava."
"Milloin?"
"Heti."
"Kuka sinä olet ja missä sinun valtakirjasi on?"
"Tässä", vastasi Galdus, näyttäen yhtä sormusta, jonka hän oli ottanut vankinsa sormesta. Sotamies katseli sitä, vaan ei näyttänyt havaitsevan mitään siinä. Mutta Galdon puku osotti, että hän varmaan oli ylhäinen mies.
"Kuka sinä olet?"
"Hegio", lausui Galdus, "keisarillisen perheen väkeä. Tämä mies on tuomittu kohta teloitettavaksi ja minun täytyy jäädä katsomaan, että asia pannaan toimeen."
Sotamiehet arvelivat, että kaikki oli oikeassa. Kristityitä oli niin paljon tuotu sinne poltettavaksi, että tämä oli hyvin tavallinen seikka heille. Niin he sen enempää kysymättä veivät Hegion pois ja Galdus seurasi.
Sotamiehet kirjoittivat ylös sen nimen, jota Galdus sanoi Hegion nimeksi. Se oli: "Galdus, Britannialainen."
Tosi-Galdus katseli, kun nimi-Galdus kärsi.
Tämä näky ei kauhistuttanut Galdoa. Hän oli nähnyt tämmöisiä tapauksia ennen. Hän oli nähnyt nuot hirveät Druidein uhri-juhlat, joissa kymmenkuntia onnettomia raukkoja poltettiin pajutarhoissa. Hän oli nähnyt omien sukulaistensa kärsivän tämmöistä. Hänestä ei ollut vaikea katsella, kun vihamies kärsi samaa.
Hegio-raukka ei voinut virkkaa mitään, eikä mitään tehdä. Hänen tuskansa kuvautui hänen silmissään ja kasvoissaan. Hän tiesi peräti hyvin, kuinka hänen oli käyvä. Mutta tämä tuska vaan täytti Galdon riemastuksella.
Uhri peitettiin tavallisella terva- ja pellavavaatteella ja sidottiin paaluun.
Nyt pistettiin tulisoitto kylkeen.
XXVIII.
Vapaus.
Tällä välin Cineas ei ollut saanut tietoa mistäkään. Suruun vaipuneena ja pahimmilla epäluuloilla kiusattuna hän varoi uhkaavia onnettomuuksia eikä ymmärtänyt, kuinka niitä karttaa. Kun Labeo oli lähtenyt, hän jäi jälille ja painui kamalimpaan pelkoon. Käsivarret ristiin laskettuina hän käveli levottomasti tuntikaudet edestakaisin, koettaen turhaan keksiä jotakin keinoa, jolla hän vapauttaisi vangit.
Kun hän ei pystynyt mitään ajattelemaan eikä myöskään jaksanut tuskaansa kantaa, hän viimein nousi hevosensa selkään ja ratsasti Romaa kohden. Epätoivossaan hän päätti turvata semmoiseen neuvoon, johon hän ei olisi ryhtynyt, jos olisi hänen oman henkensä pelastusta kysytty. Hän päätti vetoa Tigellinoon.
Oli varhain aamulla, kun hän saapui Romaan ja hän meni suoraan Neron lemmityn asuntoon. Suuri joukko klientejä seisoskeli jo ovilla odottaen, että saisivat lausua kunnian-osoituksensa suojelialleen. Cineas avasi itselleen tien näitten välitse ja taivutti runsaalla lahjomisella palveliat Tigellinoa herättämään ja toimittamaan tälle Cineaan anomuksen kahdenkeskeisestä puheesta.
Tuskinpa mikään asia olisi tuottanut Tigellinolle suurempaa iloa. Kun Cineas, Neron suosittu, tuo nerokas, hyvän-avuinen ylpeä Cineas, tuo mies, jonka asema oli semmoinen, ettei hän sitä koskaan saavuttaisi, kun tämmöinen mies rukoilevana tuli hänen luokseen — se tuntui hänestä tosiaankin suloiselta. Tigellinus näki, kuinka syvältä isku oli sattunut, koska se oli tämmöisen miehen musertanut. Hänen teki suuresti mieli nähdä häntä ja hän kiirehti ulos pääsaliin, johon Cineas oli laskettu.
Cineas tervehti häntä vakavasti. Hän oli kovin vaalea, mutta levollinen ja arvonsa mukainen. Ei mitään pelkoa eikä kumartelevaisuutta ilmestynyt kopeassa Megakleidissä, vaan sen sijaan joku ylevä käytöstapa, joka oli karvas marja Tigellinolle.
Cineas rupesi kohta asiaansa. Kun hän oli pyytänyt anteeksi, että hän oli niin sopimattomasti tunkeunut Tigellinon puheille, hän lausui:
"Minulla on asia, joka koskee muitten elämää ja kuolemaa. Sisareni ja hänen lapsensa ovat vankeudessa. Minä tahdon pelastaa heidän ja käännyn sinun puoleesi. Ei kukaan tunne sinun valtaasi paremmin kuin minä. Määrää mitä tahdot tehdyksi ja minä teen sen."
Tigellinus loi silmänsä maahan Cineaan tyvenen ja tutkistelevan katsannon edessä, eikä juljennut katsoa häntä kasvoihin.
"He ovat valtion vankeja. Laki pitää vaaria heistä. Mitä minä voin tehdä?" hän vastasi.
"Sinä et ymmärrä minua", lausui Cineas. "Minun pyyntöni on tämä. Minä tulin tänne heitä lunastaakseni, maksoi mitä maksoi."
"Heitä ei käy lunastaminen. Sinun täytyy vetoa valtioon eikä minuun."
"Heidän henkensä on kalliimpi minulle", lausui Cineas siitä huolimatta, mitä Tigellinus oli sanonut, "kuin tuhansien muitten. Tahdotko sinä tuhat heidän sijastaan. Minä annan sinulle tuhat orjaa heidän edestään."
"Minä sanoin jo sinulle", vastasi Tigellinus, "että minä en voi tehdä mitään. He eivät ole minun vallassani. Sinun täytyy kääntyä Caesarin puoleen."
"Sinä et tahdo ymmärtää minua", lausui Cineas kylmäkiskoisesti. "Enkö minä ole sanonut, että tahdon lunastaa heidän keisarin varjolla?" Ja hän pani erittäin pontta näihin sanoihin. "Minä olen rikas. Sano hintasl Mitä hyvänsä tahdot, minä annan."
Tigellinon silmät säkenöivät tuokion ahneudesta. Mutta hän vastasi kohta:
"Sinä et tiedä, mitä sanot. Min en ole heidän omistajansa. He eivät ole orjia. He ovat vankeja. Jos he olisivat minun vallassani, minä en saattaisi myydä heitä. Minä antaisin tutkistella heitä oikeuden edessä ja jos he olisivat viattomat, laskisin heidän vapaaksi."
"Sano hintasi", lausui Cineas, osottaen samaa halveksimista toisen sanojen suhteen kuin ennen. "Sano se. Voivatko miljonat ostaa heidän?"
Tigellinus katseli tuokion Cineasta ja loi sitten silmänsä maahan. Kova taistelu alkoi hänessä. Hänen ahneutensa oli suuri. Miljonia ei leikin joka päivä käsiinsä saanut. Mutta nyt virisi toinen voimakkaampi tunne — viha; siihen yhtyivät kateus ja kosto ja nämät kaikki veivät ahneudesta voiton. Miljonia vastasi sen miehen kukistuminen, jota hän niin vihasi. Kenties kaikki nämät miljonat muutoinkin joutuivat hänen haltuunsa ja samalla kuin kosto tyydytettiin, samalla oli kenties ahneuskin saavuttava kaikki, mitä se himosi.
Näitä tuntien ja ajatellen hän pudisti päätänsä.
"Ei", hän lausui, minä olen voimaton. Tämä ei ole mikään raha-asia; se koskee lakiin"
"Miljonia!" sanoi Cineas voimakkaasti.
"Kylläksi puhuttu", vastasi Tigellinus, nousten ja koettaen näyttää varsin arvokkaalta. "Sinä et tiedä, mitä sinä teet. Sinä pyydät rikkoa lakia ministerin lahjomisella. Minä en saata suostua siihen, että minua solvaistaan häpeällisillä ehdotuksilla. Minä olen sanonut sinulle, että nämät vangit ovat lain käsissä. Tämän lain täytyy käydä täytäntöön."
Cineas ei sanonut mitään enään. Hän ymmärsi sangen hyvin ne syyt, jotka vaikuttivat Tigellinoon, ja huomasi, että kaikki ponnistukset täällä olivat aivan turhat, koska hän vaan suitti joutua häväistyksen alaiseksi ilman mitään menestyksen toivoa. Niin hän sanaakaan virkkaamatta meni pois.
Pitkäänsä ja surullisesti hän lähti, mietiskellen, mitä olisi paras tehdä. Eikö hän saattanut käyttää rikkauttansa milläkään muulla tavalla? Eikö hän saattanut palkata muutamia huimapäitä ja löytää paikkaa, johon vangit olivat suljetut ja vapauttaa heitä? Huimapäät olivat helposti saatavissa. Roma oli semmoisia täynnä. Mutta enemmän kuin tämä oli tehtävä. Jos hän vapauttaisi heidän, mitä sitten? Mihin hän pakenisi? Tosin kyllä katakombit löytyivät, mutta tämä näytti melkein yhtä kovalta kuin kuolema.
Hän ajatteli nyt Neroa. Eiköhän siellä saisi mitään aikaan? Nero ehkä myöntää hänelle tämän asian — hänen ensimäisen ja ainoan pyyntönsä. Oli mahdotonta, että tämä seikka jollakin tapaa koski Neroon. Ilmeisesti oli Tigellinus yksistänsä sen toimeen pannut. Suuressa huolettomuudessaan Nero kenties myöntäisi hänelle tämän, eikä sen koommin asiasta lukua pitäisi.
Tämä näytti olevan hänen ainoa apuneuvonsa.
Tuosta hän muisti Labeon, hänen tikarinsa ja hänen vimmansa. Mitä oli näistä lähtevä? Labeo oli mennyt Neroa tapaamaan. Oliko hän tämän löytävä? Yksi oli ennen häntä vetova keisariin, vaan jollei tämä ensimäinen vetominen onnistuisi, mitä sitten? Oliko Labeo epätoivossaan tekevä niinkuin hän oli uhannut, oliko hän käyttävä asettansa keisaria vastaan?
Hämmentyneenä ja huolestuneena hän ratsasti edelleen, mutta viimein hän arveli, että suorin keino, jolla kaikki epäilykset poistettaisiin, oli se, jotta hän heti meni keisarin luo. Hän tiesi, ettei käynyt mitään aikaa tuhlaaminen; hetken tarve vaati nopeutta ennen kaikkia.
Hän jättäysi tämän tunteen valtaan pelkästä epätoivosta. Se kenties olisi parempi; se ei saattanut olla pahempi. Hän oli kääntyvä Caesarin puoleen.
Tätä ajatellen hän ratsasti linnaa päin Vatikanon puutarhoihin. Hän saapui Marsin tanterelle ja kulkien tämän poikki lähestyi sitä siltaa, joka kävi virran yli.
Kun hän likeni siltaa, yksi mies kiinnitti hänen huomiotansa, käyden tämän poikki ja tullen häntä vastaan.
Hänen muotonsa oli merkillinen. Puettuna semmoiseen asuun, jota keisarin väki piti, hänellä oli kuitenkin jonkun pohjoismaitten tartarin kasvonjuonteet. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen tuuhea partana ja viiksensä antoivat hänelle hurjan ja raa'an ulkomuodon.
Ei näitten kasvojen suhteen voinut erhettyä.
Se oli Galdus.
Kummastuneena tästä yhtymyksestä ja tuommoisesta muutoksesta Cineas tietämättä pidätti hevosensa ja tuijotti ihmeissään äsken tullutta. Toinen lähestyi, outo voitonriemu kasvoissa.
"Galdus!" lausui Cineas.
"Riemuitse!" huudahti toinen. "Kaikki ovat pelastetut."
"Pelastetut!" vastasi Cineas; eikä hän voinut sanoa sen enempää. Voimakas ilontulva vieri hänen suontensa läpitse — ilo joka oli niin suuri, ettei saattanut puhua mitään. Hänen kummastuksensa oli kumminkin yhtä suuri, ellei suurempi.
"Mitä kaikki nämät merkitsevät? Kuinka he ovat pelastuneet? Onko tämä aivan totta? Ja mitä tuo puku tarkoittaa? Mitä sinä täällä teet? Missä he ovat?"
Cineas olisi laskenut koko joukon tämmöisiä kysymyksiä, jollei Galdus olisi häntä estänyt.
"Seisominen ja puhuminen täällä on vaarallista", Galdus sanoi. "Meidän täytyy rientää pois, vieläpä nopeastikin. Tänä yönä olemme tehneet semmoisia asioita, jotka saattavat koko Roman kintereillemme."
"Keisari?" kysyi Cineas vapisevalla äänellä, Labeon uhkausta ajatellen.
"Minä en tiedä hänestä mitään. Meillä on ollut tekemistä toisenlaisten ihmisten kanssa. Mutta joudu — tule — seuraa minua; minä kerron sinulle, missä he ovat, minä kerron sinulle kaikki."
Näitä puhuessaan Galdus kiirehti suurin askelin pois ja Cineas kääntyi ja seurasi. Ei sanaakaan virketty, ennenkuin he olivat jättäneet kaupungin kadut. Silloin Galdus jutteli hänelle kaikki.
Hän kertoi Cineaalle kuinka hän ajoi Hegiota takaa ja otti hänen kiinni, kuinka hän tapasi Labeon ja mitenkä he vapauttivat vangit. Viimein hän kertoi hänelle hirveän pontevilla sanoilla, kuinka hän oli kostanut Hegiolle.
Tämmöinen kosto kauhistutti Cineasta kesken hänen iloansa. Hän katseli kummastuksella tätä miestä, joka rakkautensa puolesta oli yhtä hellä Markolle kuin äiti, mutta jonka kosto vihamiehen suhteen oli niin julma.
Kuinka tämä kaikki oli päättyvä? Tämä teko ei ollut mikään tavallinen. Vankien vapauttaminen oli loukannut valtion majesteettia ja tähän soimaukseen oli lisätty pahempi rikos. Näitä miettien he ehtivät katakombien aukolle. Tämä paikka oli kylläksi tuttu Cineaalle, mutta se hirvitti häntä, kun hän ajatteli, että se oli Helenan ja Markon turvapaikka.
He astuivat portaita alaspäin ja käytäviä myöten ja Cineas löysi ennen pitkää ne, jotka hän luuli kadonneiksi.
Yhdistymisen ilossa pari kolme päivää kului ja turvallisuuden tunto valaisi pimeyden. Mutta kun turvallisuuteen totuttiin, syntyi pian syvä murheellisuus kaikissa. Kuinka voi kärsiä tämmöistä elämää ja minkä arvoinen tämä elämä oli? Sitä kenties kestäisi kauan; eikä näin hennoille olennoille kuin Helenalle ja Markolle ollut mikään muu tarjona kuin kuolema.
Cineasta inhotti ja hän kävi toivottomaksi näissä jylhissä varjoissa, jossa kuolleitten hautoja näkyi joka haaralla.
Hän joutui epäilyksiin. Hän päätti panna henkenä alttiiksi niitten hyväksi, joita hän rakasti. Miksei hän niin tekisi? Nero oli aina taipunut siihen valtaan, jonka hän oli ymmärtänyt hankkia itselleen tämän suhteen. Miksei hän nyt sitä koettaisi?
Hän päätti tehdä niin.
Kolmannen päivän aamuna hän lähti liikkeelle tätä tarkoitusta varten.
Nero oli palannut Romaan ja Cineas löysi hänen Vatikanon linnasta.
Hän meni uljaasti sinne, ja astui Caesarin eteen eri-oikeutetun katsannolla. Hän oli päättänyt panna kaikki alttiiksi tässä ainoassa yrityksessä.
Sisään tullessaan hän näki, että myöskin Tigellinus oli siellä.
Nero oli vasta sinä aamuna palannut Romaan. Tigellinus oli kertonut hänelle pitkän jutun. Hän oli kertonut tapahtuneesta vangitsemisesta ja vankien vapauttamisesta ja vartian kuolemasta. Toinen sotamies oli aamulla löydetty suljettuna siitä huoneesta, johon vangit oli pantu. Oli myöskin Hegio salaisella tavalla kadonnut. Nämät oli Tigellinus kertonut. Nero näytti suuttuneelta ja vihaiselta.
Kun Cineas astui sisään, Nero katseli häntä pahalla naurulla.
Cineas oli pukenut kasvonsa aivan loistavan iloiseen muotoon. Hän ei ollut päättänyt ainoastaan kuolla, vaan myöskin alentaa itseänsä. Hän päätti Helenan tähden taipua jonkunlaiseen liehakoimiseen, taikka oman arvon myyntiin, jos hän sillä voisi Neroa suostutella. Näin hän oli varustettu kaikkiin.
"Vai niin", sanoi Nero kuivakiskoisesti, "sinä olet vihdoin täällä.
Mikset ole ennen tullut tänne?"
Cineas veti hienotunteisuutensa syyksi. Keisari oli ollut vaarassa ja saanut työskennellä oman pelastuksensa toivossa ja vihollistensa rankaisemisessa. Ei hänen mieleensäkään ollut tullut että hän semmoisena aikana Caesarin tietoihin tyrkyttäisi niin vähäpätöisiä asioita kuin hänellä oli tarjona. Mutta hän oli tullut heti kuin hän luuli, että asianhaarat sietivät.
Kaikki nämät, joita oli lausuttu semmoisella luontevalla sievyydellä ja hienolla imarruksella, johon vaan Cineas pystyi, tuntuivat Nerosta varsin miellyttävältä. Kuitenkin hänen käytöksensä vielä oli äreänpuolinen.
"Athenalainen", hän lausui pilkkaavalla äänellä, "luuletko sinä, joka niin suuresti ihmettelet Sokratesta, luuletko sinä, että sinussa on kylläksi hänen filosofiaansa, jotta osaat kuolla niinkuin hän? Sillä, totta puhuen, minä aivan vakaasti aion koettaa jotakin senkaltaista sinun suhteesi."
Cineas hymyili iloisesti. "Luulen", hän vastasi, "minä luulen niin. Mutta ennenkuin koetat sitä, sinun tarvitsee sallia minun jutella itsellesi paras kertomus, jonka sekä sinä että minä olemme elämässämme kuulleet. Se on lisäksi ihan tosi ja minä olen vasta taannoin sen kuullut."
Cineaan iloinen huolettomuus ihastutti Neroa ja tämän uuteliaisuus oli viritetty, kun hän ajatteli jotakin kertomusta; sillä ei kukaan rakastanut kertomuksia enemmän kuin hän, eikä kenkään osannut laatia mitään kertomusta paremmin kuin Cineas.
"Sinä oivallinen filosofi!" hän huudahti, muuttaen koko käytöksensä yhtä sydämelliseksi kuin ennen. "Minä en ole koskaan semmoista miestä tavannut, joka saattaisi kuulla tämmöisiä sanoja minun suustani."
"Mitkä sanat?" kysyi Cineas huolettomasti. "Nuotko kuolemasta? Mitä kuolema on? Minä en huoli paljon kuolemasta enkä elämästä. Kuolema; no, kuolema on vaan jonkunlainen muutostila, jonkunlainen rupeaminen toisesta elämän muodosta toiseen. Myrkytä minut, taikka polta minut, milloin vaan katsot hyväksi. Se on minulle yhtä kaikki."
Tigellinus katsoa tuijotti typerällä ja ilmeisellä kummastuksella. Nero purskahti hillittömään nauruun.
"Sinä olet mitä suurin mies", Nero huudahti. Tuosta hän syleili
Cineasta jonkunlaisella ihastuksella. "Sinun kaltaistasi ei löydy. Voi
Cineas, sinun täytyy opettaa minulle uhkea huolettomuutesi kuoleman
suhteen."
"Minä en osaa opettaa mitään sinun kaltaisellesi. Kun olen sinun kanssasi, minä en opeta; minä opin", vastasi Cineas. "Mutta, koska sinä aiot surmata minun, minun täytyy kiirehtiä ja jutella kertomukseni."
"Surmata sinun! Minä en surmaisi sinua koko maailman edestä. No, Cineas, sinä olet ihme ihmisten joukossa. Mutta juttele minulle kertomuksesi. Minä halajan sitä kuulla."
Tällä hetkellä Tigellinus pyysi Nerolta saadaksensa sanoa hyvästi ja lähti pois kiukkua täynnä. Hän näki Cineaan voitonriemun, ja tämä sekä hämmennytti että vimmastutti häntä. Mitä hän voi tehdä — hän, tavallinen alhainen himojen kätyri tämmöisen miehen rinnalla, joka laski leikkiä kuolemasta ja nauroi kuoleman kauheata haltiaa vasten silmiä?
Nyt Cineas alkoi kertomustansa. Hän jännitti voimiansa niin, kuin hän ei koskaan ennen ollut tehnyt. Hän tiesi Neron tavattoman mielihyvän, kun joku hyvin osattu dramallinen asema taikka näkymön-omainen vaikutus tuli esiin. Niin Cineas antausi kokonaan kertomukseensa. Eikä hänen älyisä eikä hänen kertomustaitonsa koskaan ollut suurempi kuin nyt. Nero kuunteli ihastuneena.
Aluksi Cineas jutteli Hegion käytöksestä — hänen ilkeydestään, konnamaisuudestaan ja yrityksistään hänen isäntänsä turmioksi, jotka olivat päättyneet niin, että hän itse pantiin pois.
Sitten hän puhui, kuinka Hegio oli koettanut kostaa. Hän haasteli kartanon palosta ja Labeon maalle muuttamisesta.
Lyhyeltä laadittuaan vangitsemisen tapahtumia hän pysytti Neron huomiota Galdossa, kun tämä seurasi ratsastajaa. Nero kuunteli hengittämättä kertomusta kostajasta, joka ajoi rikollista takaa; hän kuuli kuinka Galdus karkasi Hegioon ja veti hänet hevosen selästä ja sitoi hänen ja kuljetti hänen pois holveihin.
Nyt aikoi kertomus vankien vapauttamisesta, joka esitettiin värisyttävällä vaikutuksella. Vartiain vangitseminen näytti huvittavan Neroa, ja ihastuksen huudahuksilla hän kiitteli Britannialaista.
Mutta mikä hänen ilonsa oikein ylimmilleen saatti, oli Galdon lopullinen kosto Hegion suhteen. Sit hän kuunteli syvimmällä mielenliikutuksella ja kysyi sitä Cineaalta monta monituista kertaa.
Vaatteitten muuttaminen ja toisen paneminen toisen sijaan näyttivät hänestä ihmeteltävältä.
"Voi", hän huusi, "jospa Tigellinus olisi kuullut tämän! Hän ei tiedä sitä. Hän toimitti minulle tyhmän ja taitamattoman esittelyn tästä verrattomasta kertomuksesta. Hänen juttunsa oli kaikin puolin tavallinen. Sinun juttusi on jumalallinen. Hän ei ole kuullut parasta osaa. Se sopii Sofokleelle. Siitä saisi paremman tragedian säikeen kuin minkä koskaan olen kuullut. Siitä onkin tragedia syntyvä. Minä itse kirjoitan sen. Minä saatan tämän tapauksen tunnetuksi koko maailmalle. Minä saatan tämän oivallisen Britannialaisen kuolemattomaksi."
"Mutta missä hän on?" Nero huudahti. "Mikset tuonut häntä tänne? Minun täytyy saada hänet tänne ja katsella häntä. Hän on puolijumala. Tuo hänet heti tänne."
Cineas ilmoitti, että he olivat kaikki paossa.
"Paossa! No, leikki on loppunut. Menkööt he kotiin kaikki tyyni. Minun täytyy nähdä tämä Britannialainen ja hän saa itse kertoa minulle, miltä hänestä tuntui ja kuinka hän menetteli, kun hän katseli liekkejä. Lähetä heidät kaikki kotiin. Minä annan sinulle luvan. Minä kirjoitan armokirjan heitä kaikkia varten. He ovat toimittaneet kukin osaansa semmoisessa kertomuksessa, joka viepi voiton kaikista, mitä olen ikinä kuullut."
Ja hetken vaikutuksesta Nero kirjoitti täydellisen armokirjan ja pisti sen Cineaan käteen.
"Toimita Britannialainen minun luokseni", Nero lausui. "Minun täytyy nähdä hänet. Minun täytyy myöskin nähdä minun Romalaiseni jälleen. Minulla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tigellinus ne kaikki toimeen pani. Mutta kaikki on päättynyt hyvin. Kaikki on käynyt ihmeellisellä tavalla. Meidän täytyy ryhtyä tämän tragedian tekemiseen, Cineas. Sinä saat neuvoa. Sinun älysi on oleva hyödyksi minulle."
"Minua ilahuttaa, että sinä olet tullut. Minä olen kyllästynyt noihin kristittyihin. He ovat typeriä. He eivät voi enää minua huvittaa. Minä tahdon kääntyä uudella ihastuksella jälleen taiteeni ja runouteni puoleen. Me palautamme takaisin nuot onnelliset hetket, joita meidän oli tapa viettää näissä korkeissa harrastuksissa."
Näin Nero puhui, lausuen vielä paljon tämänkaltaista, joka kaikki osotti, että kirjallinen mielenteko nukuksissa ajan oltuaan jälleen oli hänessä herännyt vanhaan voimaansa. Cineas taipui nähtävällä innolla kaikkiin tuumiin, joita Nero esitteli. Hän suostui kaikkiin. Hän piti kädessään tuota kallista kirjaa, joka lahjoitti elämän ja vapauden hänen ystävilleen. Tässä oli kaikki, mitä hän halasi.
XXIX.
Muutoksia.
He olivat viettäneet kolme päivää katakombeissa. Kuinka suloiselta ja kirkkaalta luonnon kasvot näyttivät, kun he lähtivät ulos ja näkivät jälleen iloisen ja ihanan auringon-paisteen, viheriät lehdet, uhkeat kasvit ja ihmisen asunnot. Tässä maan-alaisessa elämässä oli kaksinkertainen kauhu: sitä elettiin pimeydessä ja keskellä kuolemaa. Se oli kuollon varjon laakso. Voi! tämä varjo oli vierähtänyt heidän sielunsa ohitse.
Markus oli suuresti muuttunut. Hänen hellä ja herkkätunteinen luontonsa oli saanut semmoisen vamman, jok'ei ollut lyhyellä ajalla parantuva. Raskas alakuloisuus, joka näytti kummalliselta ja luonnottomalta pienessä pojassa, oli valloittanut hänen mielensä. Pimeyden kauhu oli syvältä vaikuttanut hänen sieluunsa.
He rupesivat taas entiseen elämäänsä huvilassa; mutta tämä elämä, semmoisena kuin se kerta oli, ei voinut palata jälleen. Menneitä tapauksia ei käynyt hevin unhottaminen. Koko perhettä synkeytti sen murheen yön muistot, jolloin Helena turvasi Labeoon ja Markus turvasi Helenaan ja isä tuskissaan näki niitten katoavan, joita hän rakasti ja jotka nyt, niinkuin hän luuli, ijäksi häneltä riistettiin. Se ei milloinkaan mennyt Helenan mielestä. Hän oli tuonut Lydian muassaan takaisin, vaalean, miettivän tytön, joka katakombeissa eläessään oli muuttunut luonnoltansa ja jossa uuden kauhun sijaan pysyväinen alakuloisuus oli astunut. He olivat nyt kaikki turvassa, kumminkin sillä hetkellä; mutta se suuri vaara, joka oli seurannut heitä, näytti vähentävän heidän elämänsä suloisuutta ja he menettelivät ja puhuivat, niinkuin varoisivat uudestaan joutuvansa samaan tilaan.
Galdus yhdistyi jälleen siihen poikaan, jonka hän oli kahdesti temmannut kuoleman käsistä; mutta poika oli muuttunut. Hänen iloinen naurunsa ei enää helähdellyt saleissa. Hän oli nähnyt surua ja elänyt vuosikausia. Hän oli totinen ja harvapuheinen. Ennen hän ilmoitti Galdolle kaikki tunteensa, toiveensa, pelkonsa, ilonsa, murheensa; mutta nyt hänen kokemuksensa oli suurempi ja ne tunteet, jotka asuivat hänessä, olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, ettei niitä saanut lausutuksi.
Galdus ei puhunut koskaan Hegiosta Markon kanssa. Hän tiesi pojan luonnon ja kuinka tämä kammoi riitaa ja verta. Kertomus hänen kostostaan olisi täyttänyt pojan kauhulla. Galdus tunsi tämän omalla himmeällä tavallansa eikä jutellut Hegiosta Markolle.
Mutta yksi löytyi, jolle Galdon oli tilaisuus laatia kertomuksensa, ja tämä oli Nero. Keisari oli usein muistuttanut Cineasta tästä ja käskenyt hänen tuoda Britannialaisen luoksensa. Cineas noudatti hänen tahtoansa. Nero katseli ihmetellen vieraansa jättiläisruumista ja havaitsi tämän vakavissa, rohkeissa kasvoissa semmoisen voiman, jota hän näki harvassa seuralaisessaan. Galdus ei suinkaan ollut mikään raakalainen. Hänen mielenlaatunsa, joka oli ylevä, oli kohonnut yhä ylevämmäksi, koska hän kauan aikaa oli ollut yhdessä Markon kanssa, ja hänen uljaissa barbarilaiskasvoissaan kuvautui jonkunlainen sielun sivistys, joka synnytti kunnioitusta ja ihmetystä.
Kehoitettuna tekemään tiliä teoistaan Nerolle, Galdus laati koko kertomuksen. Hänen jutussaan ei ilmestynyt sitä sievyyttä, joka oli Cineaan kertomukselle omainen, eikä sitä niin taitavasti toimitettu eikä sen hienoimpia kohtia niin hyvin saatettu näkyviin; mutta yhtä kaikki oli sen vaikutus kumminkin yhtä suuri.
Sillä tässä seisoi mies itse ja esitteli kertomusta itse tapausta näyttämällä. Kun hän kertoili, hänen mielenliikutuksensa yhä suureni. Hän eleli tätä tapausta uudestansa. Kaikki tunteet, jotka olivat palaneet hänessä tuona muistettavana yönä, elivät ja hehkuivat vielä kerran. Hänen tuimia kasvojaan elähytti vaihetellen suru, viha, kosto taikka voitonriemu. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen puuhkea partansa ja hänen vankka ruumiinsa, hänen kurkkuperäinen äännöstapansa, hänen muukalainen sanankoroituksensa, hänen kummalliset liikenteensä, kaikki nämät saattivat hänen aivan merkilliseksi.
Ihastuksissaan Nero otti omasta kaulastaan kultavitjat ja pani ne
Galdon kaulaan.
Hän vakuutti, että tämä kertomus oli antanut hänelle uuden runollisen into-aiheen. Hän aikoi jatkaa tragediansa ja tämä oli maailmaa kummastuttava. Hän vannoi myöskin, että Galdus itse oli tätä tragediaa näkymöllä toimittava. Semmoisella tavalla kertomus Neroon vaikutti.
Jonkun ajan perästä Labeo lähti hoviin. Hän ei mennyt mistään erityisestä syystä, vaan osaksi jostakin epämääräisestä velvollisuuden tunteesta ja osaksi vanhasta korkeamman viran halusta. Sangen vähäiseksi oli tämä halu nyt käynyt. Se kova koetus, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli laimentanut hänen kunnianhimoansa ja semmoisella tavalla, jota hän ei voinut koskaan unettaa, näyttänyt hänelle, kuinka kovin epävakaiset ihanimmatkin toiveet ovat. Hän käänsi ajatuksensa hartaammin kuin milloinkaan ennen puolisoonsa ja lapseensa, jotka hän oli melkein ollut kadottaa. Hän rupesi ajattelemaan semmoista onnea, jota hän saavuttaisi yhdessä näitten kanssa ilman mitään korkeampaa arvoa taikka suurempaa valtaa kuin mikä hänellä nyt oli.
Mutta hänen asemansa hovissa tuntui hovissa ennen kaikkia tuskaloiselta sen vuoksi, ettei hän voinut kärsiä silmäinsä edessäkään sitä miestä, jonka käskyn kautta niin kova onnettomuus oli kohdannut häntä, sitä miestä, jota vastaan hän oli kerta tarttunut aseisin ja jonka hän oli vannonut surmataksensa. Sopiko hänen anoa suosion-osoituksia tältä mieheltä, taikka jos niitä tarjottaisiinkin hänelle, sopiko hänen vastaan-ottaa niitä? Hän tunsi, ettei hän voinut.
Hänen vaiti-olonsa ja hänen umpimielisyytensä jäivät Nerolta huomaamatta. Labeo oli aina ollut semmoinen ja Nero oli tottunut katselemaan häntä jonkinlaiseksi kuva-ihmiseksi hovissaan, joksikin koristeeksi, taidetuotteeksi. Eikä keisari voinut ajatella että Labeo katsoisi vangitsemisen tapauksia joltakin muulta kannalta kuin hän itse. Tämän isän ja puolison sydän oli salattuna Nerolta; että siinä kätkeytyisi katkeria muistoja ja syviä haavoja, sitä Neron kaltainen suorastansa ei voinut käsittää.
Muutamien kuukausien perästä Labeo havaitsi, ettei hän voinut kestää tätä elämää ja hän alkoi inhota sitä — inhota viheliäistä hovimiesten parvea ja sitä ilkeätä tyrannia, joka johdatti. Hän päätti muuttaa pois.
Muutkin asiat vaikuttivat häneen; mutta ennen kaikkia Markus. Kuukausi toisen perästä oli mennyt, mutta sumu, joka oli laskenut tälle nuorelle sydämelle, ei ottanut millään tavoin haihtuaksensa. Hänen isänsä ja äitinsä katselivat kovalla huolella näitä kasvoja, jotka näyttivät päivästä päivään muuttuvan alakuloisemmaksi. Markus hauteli aina omia ajatuksiaan ja elätteli noita mustia haaveita, jotka olivat valloittaneet hänen mielensä. Se oli semmoinen sielun tila, joka saattaa miehen mielipuoleksi ja välttämättömästi kuolettaa lapsen. Tämän Labeo näki. Hän katseli pelolla tämän pojan lakastuneita silmiä, jäntitöntä liikuntoa ja hitaisia askelia, tämän pojan, jonka erittäin hilpeä luonto vähäistä ennen oli virkistyttänyt koko perhettä ja täyttänyt sen ilolla. Markus oli tauonnut nauramasta ja leikitsemästä. Hänen isästänsä tuntui ikäänkuin olisi poika herjennyt olemasta itsekaltaisenansa. Hän tunsi että ennen kaikkia perin-juurinen asuntopaikan muutos oli tarpeellinen, eikä katsonut mitään paikkaa niin soveliaaksi kuin Britanniaa.
Mutta samalla kuin hän lähti takaisiin sinne, samalla hän luopui kaikista toiveista pikaisen viran-ylennyksen suhteen; vaan Labeo oli alkanut pitää sitä vähässä arvossa. Britannia tarjosi heille uusia oloja. He olivat oleskelleet siellä ennen ja rakastivat sitä. Markus kenties tointuisi jälleen Pohjanmeren voimistuttamassa ilmassa ja tulisi entiselleen.
Labeon ei ollut vaikea päästä legionan päälliköksi. Nerosta oli aivan yhdentekevä, lähtikö hän vai ei; ja niin he ennen pitkää olivat hankkineet kaikki lähteäkseen semmoiseen paikkaan, jossa ei ollut mitään synkkiä, yhä vireillä pysyviä muistoja eikä mitään alinomaista pelkoa uusista vaaroista.
Sulpicia jätettiin jälelle ynnä Isaak kartanoa hoitamaan. Lydia jäi myöskin ja Cineas, joka oli päättänyt viipyä vielä jonkun ajan Romassa. Labeo otti mukaansa puolisonsa ja poikansa ja Galdon.
Aika kului ja Tigellinus oli koettanut vieroittaa Neron mieltä hänen jälleen elpyneistä taipumuksistaan kirjallisten harrastusten suhteen. Tämän miehen luonto ei sallinut minkäänlaista kilpailemista. Hän pyysi ennen kaikkia luovuttaa keisaria Cineaan yhteydestä, sillä hän tunsi, että niin kauan hänen valtansa myöskin oli vaan puoleksi taattu. Tätä varten hän vei keisarin pois Romasta useammin kuin ennen ja pidemmäksi aikaa erältänsä. "Kultainen kartano" kohosi paraikaa ja ennenkuin tämä oli valmis, Nerolla ei ollut mitään hänen suuruuttansa vastaavaa asuntoa. Muut paikat tarjosivat suurempaa vaihtelevaisuutta ja Bajaessa taikka Neapelissa Neron oli tilaisuus nähdä enemmän uutta ja yhtä suurta ylellisyyttä. Cineas tunsi olonsa suuresti huojentuneeksi, kun Nero jälleen oli poissa. Yhteys keisarin kanssa inhotti häntä. Nyt kun hänen rakkaat ystävänsä olivat turvassa, hänellä ei ollut mitään toimitettavaa hovissa eikä hän halannut mitään niin paljon kuin saada hiljaisuudessa lähteä pois. Hänen tahtonsa täytettiin, jopa parhaalla lailla, silla hovi oli muuttanut pois ja tavallisella huikentelevaisuudellaan Nero pian unhotti pois "filosofinsa". Neron tragedia jäi kesken-eräiseksi suunnitelmaksi ja mielikuvituksen luomien sijaan astuivat tositapausten kauhut.
Tigellinus yllytti kaikkia isäntänsä pahoja intohimoja eikä mitään niin suurella menestyksellä kuin tämän julmuutta. Useat Roman parhaista miehistä kukistuivat hänen vehkettensä kautta. Cineas oli kadonnut näkymöltä eikä Tigellinus enään ajatellut häntä, vaan siirsi kaiken kateutensa Petronion puoleen. Tämä iloinen, huoleton ja hilpeä mies kävi yhä hovissa, sillä tämä oli hänen rakkain kotinsa, eikä Tigellinon juonitteleminen eikä Neron karttuva julmuus peloittanut häntä.
Viimein Petronius sai surmansa. Tigellinus syytti häntä osalliseksi suureen kapinaliittoon ja Nero uskoi taikka kumminkin katsoi sopivaksi olla uskovinansa. Nero sattui juuri silloin olemaan huvimatkalla Neapelin lahden tienoilla. Petronius seurasi häntä, mutta pantiin kiinni Cumaessa. Hän havaitsi, että hän oli tuomittu ja vastaan-otti kuoleman samalla iloisella mielellä ja tyvenellä ylenkatseella, jolla hän kaiken elin-aikansa oli maailmaa katsellut. Hän kuoli omituisella tavalla. Hän ei tahtonut elää epätiedossa ja niin hän ylenkatseellisesti valmisteli lähtöänsä maailmasta eikä kuitenkaan tahtonut näyttää hätäilevältä. Hän avasi suonensa ja sidotti ne taas tavan takaa, kadottaen vähäsen verta joka kerta ja vähitellen mennen heikommaksi. Mutta koko ajan hänen ystävänsä ympäröitsivät häntä ja näitten kanssa hän laverteli ja laski leikkiä tavallisella huolettomuudellaan. Hänen mielensä ei tehnyt puhua totisista filosofillisista kysymyksistä, niinkuin sielun kuolemattomuudesta taikka kuoleman ylenkatseesta, vaan hän tahtoi mieluisammin kuulla soitantoa ja laulantoa, lempirunoja ja iloisia säveliä. Hän jakeli lahjoja kaikille, kävi ympäri sekä sisällä että ulkona, pani ajaksi maata, ja näin hän iloisesti ja tyvenesti laski pilaa kuoleman kanssa. Samalla kuin hän ylenkatsoi kuolemaa, hän osotti yhtä suurta ylenkatsetta tuhottajiensa, Tigellinon ja Neron suhteen, ja vietti viimeisiä tuntejansa sillä että hän kirjoitti kertomuksen Neron irstaisuudesta, jonka hän lähetti keisarille lukittuna tämän omalla sinetillä.
Tällä välin kristittyin vainoaminen oli suuresti laantunut. Useat palasivat kotiinsa ja koettivat, niin paljon kuin mahdollista oli, päästä näkyvistä. Keisarilla oli suurempia ja arvokkaampia uhreja eikä hän enää huolinut heistä. Hänen julistuksensa heitä vastaan oli kuitenkin yhä voimassa; alhaisemmat virkamiehet väijyivät vielä heitä, ja vaikka halpasäätyiset kristityt saattivat jäädä huomaamatta, löytyi sentään muutamia, joita oli mainittu nimeltä ja joitten vangitsemista vielä puuhattiin niinkuin sangen tärkeätä asiata. Etevämpiä näitten joukossa oli Julius.
Koko tämän ajan kuluessa oli vanha Carbo ollut aivan toisenlainen kuin ennen. Heti alusta hän suri poikaansa ja katui omaa kovuuttansa. Hän ihmetteli salaisesti tämän lujuutta ja urhoollisuutta ja hankki aina itselleen tarkkoja tietoja hänen tilastaan ja rohkeista toimistansa. Hän olisi mielellään keksinyt jotain keinoa, jolla hän voisi saada poikansa takaisin ja sopia hänen kanssaan, mutta ei tietänyt kuinka. Hänen romalainen ylpeytensä esti häntä ensi askelta astumasta, eikä Julius voinut tulla hänen luokseen. Näin hän kauan aikaa taisteli suruansa vastaan, siksi kuin hän ei voinut kauemmin sitä kestää.
Eräänä päivänä hän kävi Cineaan luona ja puhui entisellä tavallaan ajan pahuudesta. Hän soimasi kovasti Neroa ja luetteli hänen rikoksiaan. Lopulta hän puhui kristittyin vainomuksesta, mainiten sitä Neron ilkeimmäksi teoksi ja vakuuttaen, että kristittyin hyvät avut olivat hänestä täydellisesti todeksi näytetyt sillä, että Nero oli valinnut heidän kostonsa esineeksi. Jos he olisivat olleet miksi hän kerta luuli heitä, he eivät olisi koskaan näin kärsineet.
Cineas kuunteli tätä kummastuksella ja ilolla. Hän ajatteli, että hän kenties voisi saattaa isän ja pojan yhteen; häntä ilahutti, kun hän ajatteli, että tämmöinen onni odotti hänen ystäväänsä ja mietiskeli, kuinka hän parhaiten saisi tämmöisen yhtymyksen aikaan, kun vanha Carbo, joka oli ollut ääneti vähän aikaa, äkkiä alkoi puhua siitä, jota Cineas juuri tuumi, ja huudahti tuskin kuultavalla äänellä:
"Cineas, sinä tiedät, missä hän on. Vie minut hänen luokseen."
Tämä poisti kaikki vastaukset. Hyvin iloisena Cineas heti suostui. He lähtivät viipymättä siihen paikkaan, jossa Julius oli ollut niin kauan ja pääsivät ennen pitkää perille. Carboa hirvitti, kun hän meni portaita alas, astui pimeätä labyrintia ja ajatteli, että tämä oli se paikka, johon hänen poikansa oli karkoitettu. Ja minkä tähden? Viattomuuden, oikean uskonnon ja hyvien avujen tähden.
Viimein isä tapasi poikansa. Jättäen Carbon taaksensa Cineas toi Julion hänen luokseen. Julius tuli, vaaleana ja laihana, jommoiseksi hän nyt oli muuttunut, kantaen kurjan elämän merkkejä ja kalvealla muodollaan ollen vielä kalveampi tulisoittojen tummassa valossa. Carbo katseli häntä tuokion ja sulki hänen sitten syliinsä.
"Voi minun poikani!" hän lausui ja purskahti itkuun.
"Isäni", sanoi Julius, joka oli yhtä syvästi liikutettu, "minä tiesin koko ajan, että olit antanut anteeksi minulle."
Vaan Carbo alkoi nyt kirota heikkouttaan ja koetti pidättää kyyneliänsä, mutta kun hän uudestaan katseli poikaansa, kyynelet jälleen täyttivät hänen silmänsä, kunnes hän viimein kävi istumaan, peitti kasvonsa käsillään ja itki katkerasti.
Nyt, kun vanhus oli löytänyt poikansa ja painanut häntä jälleen sydäntänsä vastaan, hän ei voinut ajatella pidempää eroa. Hän vaati kiivaasti, että Julius kohta jättäisi tämän paikan ja tulisi kotiin. Hän lupasi puolustaa häntä kaikkia vaaroja vastaan ja Julius hymyili suruisesti ja lempeästi, kun vanhus vakuutti, että hän tahtoi panna henkensä alttiiksi häntä varten, jos joku yritti viemään häntä vankeuteen.
"Minä tiedän, isäni, että sinä tekisit niin, samoin kuin minäkin tekisin sinun tähtesi, mutta minun täytyy ajatella muita asioita. Pelko oman itseni puolesta ei pidätä minua täällä. Minusta ei ole mitään pelkoa. Minun olisi helppo välttää vainoajia. Mutta täällä on muutamia, joitten ei olisi helppo. He ovat vähemmän toiveliaat ja enemmän pelokkaat kuin minä. Me, jotka olemme voimakkaat, me kannamme heikkojen kuormaa. Tämmöinen meidän uskontomme on. Muutamat näistä onnettomista, pelokkaista hengistä eivät rohkenisi jättää tätä paikkaa. Niin kauan kuin yksi ainoa kallis Kristuksen lapsi löytyy täällä, niin kauaksi minun tulee jäädä tänne ja auttaa ja lohduttaa häntä. Muutamien on velvollisuus opettaa; minun on velvollisuus suojella pelkääviä ja heikkoja. Ja minä olen luullakseni tehnyt jonkunlaista hyötyä heille."
Carbon silmät sädehtivät, kun hän katseli poikaansa ja kuuli hänen sanojansa.
"Jumala varjelkoon, poikani, että he kadottaisivat sinun! Minä ymmärrän sinun. Minun täytyy suostua. Se on vaikeata. Mutta minä en voi sanoa mitään. Jos olisin nuori, minä rupeisin kristityksi ja tulisin tänne sinua auttamaan. Sinä elät kunniakasta elämää, jalo poikani. Mutta enkö minä saa koskaan nähdä sinua? Täytyykö minun mennä takaisin ja elää ilman sinua? Tahdotko antaa vanhan isäsi kuolla hänen luonansa olematta?"
"Minä tulen sinun luoksesi, milloin ikinä vaan pääsen", vastasi Julius. "Minä vietän päiväkausia sinun luonasi. Ennen pitkää minun kenties on tilaisuus jäädä kotiin. Malta vähän mieltäsi, kallis isäni. Ajattele, mitä tekemistä minulla on. Me tulemme usein yhteen nyt. Kiitä Jumalaa, että tämä eripuraisuus on ohitse."
Julius piti puheensa. Hän kävi usein isänsä luona ja viipyi toisinaan kauan. Häntä ei kohdannut koskaan mikään vaara. Tämä uusi elämä ja tämä osittainen pääsö holvien pimeydestä ja kosteudesta vaikuttivat nähtävästi häneen. Hänen vaalea muotonsa muuttui verevämmäksi ja hänen mielensä kävi hilpeämmäksi.
Mutta yksi seikka oli, joka vaikutti etuisammin häneen kuin kirkas ilma ja auringonpaiste ja sovinto hänen isänsä kanssa.
Oli yksi, joka aina odotti hänen tuloansa ja laski hänen poissa-olonsa päivät ja kuuli hänen äänensä sykkivällä sydämellä — yksi, jonka koko olento, jolta kaikki muut siteet olivat katkenneet, nyt liittyi hellästi häneen ja sai hänessä elämänsä lohdutuksen. Tämä oli Lydia.
Lydian luona käydessään Julius alkoi viipyä yhä isomman aikaa. Suuren osan ajastansa hän vietti Labeon huvilassa. Hänen isänsä seurasi häntä. Kun Julius oli poissa, vanhus tuli toisinaan sinne, sillä hän tiesi, että tämä paikka oli kallis hänen pojallensa, ja halasi puhua jonkun kanssa hänestä. Välisti hän valitsi Cineaan; mutta ennen pitkää hän tapasi toisen kuuntelian, joka ei koskaan väsynyt kuuntelemasta, kun hän puhui tästä aineesta, joka oli taipusa kuuntelemaan tuntikaudet ja kehoittamaan häntä ja innostuttamaan häntä kysymyksillään. Carboa miellytti tämä kuuntelia enemmän kuin mikään muu. Ja niin hän viimein tuli joka päivä Labeon kartanoon puhumaan Lydian kanssa ainoasta aineestaan.
Hän taukosi Romaa soimaamasta; hänen entinen katkeruutensa ja hänen jyrkkyytensä olivat kadonneet ja antaneet tilaa lempeämmälle ja ystävällisemmälle mielenlaadulle. Nuot vakavat sotamiehen kasvot ja tuo lempeä ääni, jolla hän aina puhutteli Lydiaa, muistuttivat toisinaan tätä hänen omasta isästään ja saattivat hänen rakastamaan Julion isää.
Aika kului ja Julius alkoi päästä entiseen lujaan terveyteensä. Elämä oli muuttunut suloiseksi. Katakombeihin turvattiin vaan välisti äkillisessä pelossa. Kaikkein pelokkaimmat olivat rohjenneet lähteä pois ja ruvenneet entiseen elämäänsä. Lopulta Julion oli tilaisuus jäädä kokonaan isänsä luokse.
Nyt Julius ja Lydia olivat lähellä toisiaan. Yhdessä kestettyjen kärsimysten muistot liittivät heidän yhteen, ja näytti siltä kuin heidän surunsa olisivat ajaksi haihtuneet.
Tämä kaunis nuori tyttö oli perinjuurin vaikuttanut koko Julion luontoon. Julius oli nähnyt hänet hänen halvassa ylähuoneessaan, jossa hän asui isänsä kanssa; hän oli vartioinnut häntä noissa kolkoissa katakombeissa, jossa tämä oli ummistanut isänsä silmät. Hän oli monta kertaa pelastanut hänen henkensä.
Ulkona taivasalla taas kerta ollen Julius ei saattanut enää kärsiä sitä vähäistä estettä, joka vielä eroitti heitä toinen toisestansa. Elämä oli ikävä ja armoton ennenkuin Lydia oli hänen kanssaan kaikkiin osaa ottamassa. Hän ei malttanut odottaa siksi kuin hänen tilansa oli aivan turvallinen.
Jos minä odotan siksi, minun täytyy odottaa kuolemaan asti. Lydian täytyy ottaa minut semmoisena kuin minä olen, vaarassa, kuolema silmieni edessä, ja meidän on oleva sama kohtalo, tulkoonpa mimmoinen tahansa. Niin kauan kuin olen kristitty, niin kauan minun asemani pysyy tämmöisenä. Ja mikä enempi on, Lydia on samassa vaarassa.
Näin Lydia pääsi turvattomasta ja yksinäisestä elämästänsä. Carbon kartano, muitten rinnalla varsin halpa, näytti Lydian mielestä kuninkaan linnalta. Lydian läsnä-olo saatti sen kirkkaammaksi ja hohtavammaksi Julion silmissä. Carbon ei tarvinnut enää mennä Labeon kartanoon tapaamaan jotakuta, jonka kanssa hän saisi puhua pojastansa. Julion puoliso rakasti tätä ainetta enemmän kuin kukaan muu ja niin onnellisesti kuluivat vanhuksen päivät, että hän näytti nuortuvan uudestaan eikä viimein tietänyt ketä hän enemmän rakasti, poikaansa vai vasta saatua tytärtänsä.