XXX.
Etevin martyri.
Kun Roman kristityt näin alkoivat jälleen vapaasti hengittää ja palata entisiin toimiinsa jonkinlaisella turvallisuudella, vähäinen seurakunta täyttyi ilosta yhden tapauksen johdosta, joka oli heille varsin suuren-arvoinen.
Se ei ollutkaan mikään vähäinen asia, se oli suuren Apostolin takaisintulo.
Hänen kanssansa tuli Philo, joka oli seurannut häntä kaikkialla hänen matkoillansa ja joka nyt näytti kalveammalta, heikommalta, mutta kuitenkin hehkuvammalta ja hartaammalta kuin milloinkaan.
Monta oli kertomusta, joita nuot kiusatut raukat Romassa tiesivät jutella vainomuksistaan ja kärsimyksistänsä. Siinä huojennuksessa, joka nyt oli saatu raskaasta sorron taakasta, he kuitenkin varoivat vaaraa. He arvelivat kaikki, että tämä vaara kohtasi juuri etevimpiä heidän joukostaan, ja heistä kaikista Paavali oli kaikkein etevin.
Hänen puolestaan he pelkäsivät. He pyysivät häntä pelastamaan itseään sillä, että hän oli hiljaisuudessa ja poissa näkyvistä. Mutta Paavalin luonto ei sallinut tätä. Hän oli viettänyt elämänsä keskellä uhkaavia vaaroja ja kun hän lujasti luuli, että hän ennemmin tai myöhemmin saisi surmansa uskontonsa vuoksi, hän oli yhtä valmis heittämään henkensä Romassa kuin jossakin muussa paikassa.
Hän jatkoi sentähden tointansa suurimmalla julkisuudella ja menetteli kaikin puolin aivan niinkuin hallitus olisi suvainnut kristityitä. Tässä tilassa hän pian herätti huomiota; ja kun siellä löytyi useita virkamiehiä, jommoisia aina joka paikassa löytyy, jotka koettivat saavuttaa kunniaa virka-intoa osottamalla, hänen toimensa viimein päättyivät siihen, että hän vangittiin.
Tutkinnon perästä hän pantiin maan-alaiseen Mamertinin vankihuoneesen
Kapitolion kunnaan juurella.
Täällä hän valmisti itseänsä kuolemaan. Philo, hänen alinomainen seuralaisensa, oli vangittu samaan aikaan, suljettu samaan paikkaan ja tuomittu samaan kohtaloon.
Kappale aikaa kului Paavalin vangitsemisesta, ennenkuin hän teloitettiin, jotta hänen oli tilaisuus vastaan-ottaa muutamia ystäviä, lohduttaa heitä ja kirjoittaa muille kaukana oleville jumalallisen virvoituksen sanoja.
Niitten joukossa, jotka kävivät vankia tervehtimässä, oli Cineas.
Hän oli nähnyt Paavalin ennen, kun tämä toimitti elämänsä suurta työtä.
Hän katseli nyt ihmetellen tätä miestä hänen vankihuoneessansa, tätä miestä, joka seisoi hänen edessään kahleissansa, tyvenenä, maltillisena, leppeänä ja niin iloisena käytökseltään, että Cineas täyttyi kummastuksella.
Apostoli sanoi, ettei hän ainoastaan täydellisesti tahtonut kärsiä vankeutta, vaan todesti halasi kuolla. Hän sanoi, että hän oli valmis menemään pois ja että pois meneminen maailmasta merkitsi taivaasen pääsemistä. Hän oli taistellut Kristuksen taisteloa ja nyt hänen sotapalveluksensa oli päättynyt. Hän lähti nyt saamaan palkintoa töistänsä. Loppuvalon siunaus oli hänen edessään; kunnia semmoinen, jota ei kukaan voinut käsittää; autuus ijankaikkinen ja sanoin sanomaton. Hänen taistelonsa oli taisteltu; hänen juoksukenttänsä oli päähän juostu; hän oli ollut uskollinen ja taivas oli hänen tarjonansa.
Cineas katseli suurimmalla ihmetyksellä Paavalin käytöstapaa kuoleman lähetessä. Hän ajatteli, että tämä mies, joka seisoi hänen edessään, kuolisi Sokrateen kuoleman. Hän oli aina niin mielellään muistanut tätä kuolemaa ja hän tunnusti itselleen, että löytyi semmoisia kohtia, joissa Apostoli vei voiton filosofista.
Paavali ei jäänyt pitkäksi aikaa vankeuteensa.
Muutamien päivien perästä loppu tuli.
Hänen ei tarvinnut kärsiä tulella polttamisen kovempia tuskia. Roman yleisö oli jo kauan aikaa sitten saanut kyllänsä kauhuja, ja paalussa palavien ihmisten näky synnytti toisenlaisia tunteita, kuin mitä se ennen oli synnyttänyt.
Nyt kun Paavalin vuoro tuli, arveltiin, että lakia noudatettiin, jos hän kärsisi kuoleman-rangaistuksen samalla tapaa kuin joku muu kansalainen. Tuli oli vaan erinomaisissa tiloissa käytettävä; sitä ei tässä vaadittu.
Tavallinen kuolema mestauksen kautta sallittiin hänelle.
Hänen ylevää henkeänsä tuki viimeiseen hetkeen asti korkea, järkähtämätön usko — usko, joka oli enemmän kuin usko, sitten kuin se oli lujistunut varmaksi tiedoksi ja vakuutukseksi.
Hän tiesi, että taivas oli hänelle avoinna. Hän näki kunnian-kruunun, joka oli säilytetty hänelle korkeudessa.
Tämän taivaan loisto näytti valaiseman hänen kasvojaan; ja ne, jotka katselivat häntä, luulivat näkevänsä enkelin kasvot.
Kun tämä jalo pää kaatui kirveen alla, siinä oli yksi, joka katseli ja havaitsi kaikki, joka piti tätä Kristin-uskon suurimpana voitonriemuna.
"Jää hyvästi, oi Paavali!" hän lausui. "Jalo sielu — kristitty — filosofia etevämpi! Mene ylös taivaasen heimolaistesi luo! Sinä olet jumalallinen. Sinä olet voittanut Sokrateen."
Paavalin kanssa toinenkin kärsi.
Hänen ystävänsä, hänen alinomainen kumppaninsa, hänen uskollinen ja innokas seuraajansa.
Vihdoin herkesivät Philon surut ja kyynelet, ja hän oli onnellinen, kun hän sai panna henkensä alttiiksi Kristuksen tähden ja kuolla Paavalin viereen.
Hellät ystävät ottivat ylös heidän ruumiinsa ja kantoivat ne siihen paikkaan, jota kristityt kuolleet jo olivat pyhittäneet samoin kuin niitten läsnä-olo, jotka olivat kerta vainon aikana asuneet siellä ja joille maailma ei sopinut — siihen paikkaan, joka myöhemmillä vuosisadoilla oli täyttyvä kristittyin monumenteista ja jota nyky-aika oli kunnioittava martyrein pyhillä muistoilla.
Tähän paikkaan he hautasivat Paavalin.
Tänne he hautasivat myöskin Philon, samaan kammioon, jossa hänen äitinsä lepäsi; ja hänen äitinsä päällekirjoituksen yli he piirsivät kyyhkysen, joka kantoi öljypuun oksaa — sen rauhan kuva, jonka he olivat saavuttaneet — ja nämät yksinkertaiset sanat:
"Philon ja Clymenen Bisomum."
XXXI.
Tuonelle menneet.
Labeo oli saanut uuden asuntopaikan Britanniassa lähellä Londonia. Hänen huvilansa, josta oli avara katsanto virralle, sijaitsi kaupungin rajalla. London oli uudestaan rakennettu. Siinä ei näkynyt kuin muutamia jälkiä siitä hävityksestä, jonka alaiseksi se oli joutunut.
Labeo luuli, että Markus täällä, tässä tyvenessä ja levollisessa paikassa, kaukana Roman tuskalloisista muistoista, unhottaisi menneet ajat; että hänen nuoren sydämensä taakka keventyisi ja taudin oraat häviäisivät. Mutta Markossa ei havaittu mitään parannuksen merkkiä. Unissaan hän vielä näki katakombien kauhut ja asui hautojen keskellä ja seisoi kuolleitten vieressä. Hänen arkatuntoinen luontonsa ei voinut helposti poistaa tuon tuskan-paikan hirveätä vaikutusta. Niinkuin hän uneksi, samoin hän ajattelikin ja isää suretti, kun hän kuuli poikansa aina puheissaan mainitsevan kuolemaa ja hautaa. Turhaan koettiin jos jotakin apukeinoa, jolla poikaa huvitettaisiin. Huvitukset olivat kadottaneet sulonsa. Hän piti liian vähän väliä niillä. Hänen vanhempansa näkivät, kuinka hänen voimattomuutensa ja tyhjyytensä eneni ja heidän levottomuutensa kasvoi. Luultiin, että kylmempi, karaiseva ilma-ala vaikuttaisi etuisasti häneen; mutta ei mitään muutosta parempaan päin huomattu.
Helenan koko olento oli kiintynyt hänen lapseensa ja tämän huono terveys piti häntä alinomaisessa levottomuudessa ja tuskassa. Hennokkaalla ja heikkohermoisella Helenalla ei ollut koskaan ollut luja terveys ja tuo kova kokemus, johon hän oli joutunut, kun hän maisti kuoleman katkeruutta, oli jättänyt jyviä ja pysyväisiä jälkiä. Useita harmaita hiuksia ilmestyi jo tällä otsalla, joka vielä oli nuori, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakoontuneet, ja yhä pysyivät surun merkit. Jos Markus olisi päässyt entisiin voimiinsa, ja elämä olisi ollut iloinen — jos hän itse olisi palannut täydelliseen rauhaan ja vapauteen, jossa ei olisi ollut mitään murhetta — silloin olisi hän kenties jälleen tointunut tuon vaiherikkaan yön kauhuista. Mutta toiset surut astuivat entisten sijaan ja Markon laihat, vaaleat kasvot, jotka yöt päivät haamottivat hänen silmissään, vaikuttivat haitallisemmin kuin katakombit.
Kun poika hiukeni, äiti havaitsi, että hän itsekin hiukeni! Hän ei puhunut siitä kenellekään. Hän pelkäsi, että hän enentäisi puolisonsa surua. Hän piti salaisuuttansa sydämessään, ja tätä sydäntä pakotti, kun hän ajatteli poikaansa, joka näin heiltä riistettäisiin. Hän tiesi, että hänen ja Markon elämällä oli sama juoksu.
Usein tämä ajatus tuli elävästi hänen eteensä, kun hän katseli Markoa ja silloin hän likisti häntä kiivaasti sydäntänsä vastaan ja lausui: "voi suloinen poika!" vaan sitä ajatusta, joka oli hänen mielessään, hän ei tohtinut lausua.
Mutta, kun Markon kasvot kävivät laihemmaksi ja hänen vartalonsa hoikemmaksi ja hänen silmänsä kiiltävämmäksi, Helenankin kävi samoin, ikäänkuin olisi joku hieno samantunteisuus ollut heidän välillään, joka yhdisti molemmat yhteiseen kohtaloon.
Kaikki nämät huomasi Labeo. Hän näki kaikki, kun hän murheellisena katseli sitä muutosta, jonka aika oli vaikuttanut molemmissa ja havaitsi, kuinka molemmat voipuivat yhdessä. Hän näki kaikki. Hän tiesi, mikä se salaisuus oli, jota Helena rakkaudessaan ei tahtonut ilmoittaa.
Alusta hän taisteli vastaan ja koetti kovasti epäillä, järjellään kumota pelkoansa. Turhaan. Äiti ja poika olivat hänen edessään, näyttäen, mikä oli tulossa. Hän koetti toivoa, mutta toivo kävi yhä heikommaksi, kunnes se vihdoin kokonaan sammui, ja hänen täytyi taistella sitä kauhua vastaan, joka ilmestyi täydellisenä hänen edessään.
Sillä Markus meni viimein niin voimattomaksi, ettei hän enää jaksanut kävellä ympäri.
Nyt Labeo kantoi häntä ympäri taivahalla; hellästi, lempeästi, samalla kuin hänen sydämensä oli pakahtumallaan ja hänen äänessään, joka aina oli hellä ja lempeä, ilmestyi uusi hellyys, uusi rakkauden hehku ja syvä kaipaus hänen sydämensä lemmittyyn. Voimakas mies kantoi vaaleata, kuolevaa poikaa ympäri puutarhaa koko päivän, taikka istui pitäen häntä sylissään, katsoen häntä kasvoihin sanomattomalla rakkaudella. Hän tahtoi aina olla poikansa luona; hän ei tahtonut kadottaa yhtä ainoatakaan sanaa eikä katsetta. Hän kokosi ne kaikki muistoonsa.
Sillä välin kuin isä kantoi poikaansa ympäri puutarhaa, Helenan oli tapa katsella heitä etäältä ja ajatella semmoisia ajatuksia, joita hän ei ollut halullinen lausumaan.
Ja Labeo käänsi poikansa riutuneesta muodosta silmänsä pois toisen yhtä rakkaan olennon hoikkaan vartaloon ja havaitsi tämän kalveat, laihtuneet kasvot ja ajatteli, kestäisikö tämä kaikki, mitä oli tulossa.
Sillä hän tiesi sen — hän tiesi sen. Hän näki edessään mustan pilven eikä mitään valonsädettä. Ero, kaksinkertainen, perin vaikea, jota ei voi ajatella — tuska, joka musertaa sydämen, suru sanomaton. Ja tämän tulevaisuuden synkeys pimitti koko hänen elämänsä, jotta joka tuleva päivä toi pahemman pelon ja saatti hänen yhä likemmäksi epätoivoa.
Mutta kun Markus kävi heikommaksi ruumiin puolesta, hänen sielunsa tuli voimakkaammaksi. Hänen mieli-alansa muuttui iloisemmaksi ja hän koetti rohkaista ja lohduttaa äitiänsä; mutta ennen kaikkia hänen ajatuksensa ja sydämensä kääntyivät hänen isänsä puoleen.
Koko hänen luontonsa oli ollut lempeä. Hänen luontonsa perustus oli rakkaus ja nyt, kun maailma katosi ja elämän sulo haihtui, tämä rakkaus kohosi kaikkia korkeammaksi ja kokoontui hänen isäänsä.
Kenties tämä tuli siitä ylpeydestä, jota hän aina oli tuntenut isän suhteen; sillä Labeo oli aina ollut Markon mielestä miehuuden korkein perikuva — semmoinen, jota hän saatti suurimmassa määrässä ihmetellä ja kunnioittaa — semmoinen, joksi hän itse kerta oli toivonut varttuvansa.
Kenties hän ajatteli, ettei hänen äitinsä tarvinnut niin paljon hänen rakkauttansa; kukaties hän näki, että suru olisi vähempi, kun sitä kärsisi lyhyemmän ajan. Äiti oli surustansa pääsevä, sillä välin kuin isän täytyi kantaa kovaa onneansa ilman lohdutusta tai tukea.
Tämä se oli, joka sai Markon yhtä suurella hellyydellä palkitsemaan kaikkea sitä rakkautta, jota isä runsaasti osotti hänelle, ja kun Labeo katseli poikansa kasvoja, tämä loi häneen vakavan rakkauden katseen; hän tavoitti hyväilyksiä ja antoi isänsä pitää kiinni kädestänsä; kaikkien näitten kautta ilmoittaen, mitä sanat olivat liian heikot lausumaan.
Olipa yö taikka päivä, Labeo ei hennonut koskaan luopua pojastaan. Tämän nukkuessa Labeo valvoi hänen luonaan ikäänkuin koettaen läsnä-olollaan suojella häntä lähestyvästä vaarasta.
Aika kului ja Markus heikontui yhä, siksi kuin ei isä enään voinut kantaa häntä sylissään, vaan täytyi valvoa tämän huoneessa ja nyt Labeo vietti koko aikansa siinä huoneessa, jossa Markus makasi.
Ja kun ruumis raukeni, henki yhä vaurastui. Markossa oli vähemmin tämän maailman omaa, enemmän taivaan. Sanat, joita hän lausui, eivät olleet lapsen sanoja. Hän puhui asioista, joista ei Labeo tietänyt mitään; mutta sanat sykähyttivät koko tämän olentoa ja kokoontuivat hänen muistoonsa ja virisivät jälki-vuosina.
Ne sanat, jotka useimmiten olivat hänen huulillaan, olivat muutamat yksinkertaiset sanat, jotka lausuttiin heikolla, mutta totisella äänellä ja semmoisella syvän rakkauden katsannolla, jota ei kuolema itse saanut himmentymään.
"Isä, me olemme kaikki siellä viimein."
"Isä, minä olen ensiksi siellä."
"Isä, me yhdymme jälleen."
Silloin Labeo katsoi omaan sieluunsa ja kysyi itseltänsä: tiesikö hän tämän, niinkuin hänen poikansa sen tiesi? Oliko hän varma siitä? Tämä poika oli. Mutta oliko hän itse? Ja hän tunsi, ettei hän ollut.
Isän rinnalla äiti oli samassa tuskassa, heikkoudessaan valvoen saman vuoteen vieressä ja vaan tahtoen elää kylläksi kauan, jotta hän voisi lohduttaa isää, kun isku ensiksi tulisi — yhtä surullisena, mutta ilman epätoivoa; sillä nyt, kun tuo verkkainen, mutta varma loppu lähestyi, synkein suru peitti Labeon ja hänen sielunsa täyttyi haikeudella.
Kuitenkin jokainen hetki, joka vei osan pojan elämästä, vei yhtä suuren osan äidin elämästä.
Kesken tätä Markon oli tapa puhua yksinkertaisia sanojansa taivaasta ja Jumalasta, ikäänkuin olisi hän puhunut jotakin, joka oli jokaiselle tuttu. Labeo ei kuitenkaan tietänyt mitään näistä asioista ja Markon tunteet olivat häneltä salassa. Se Ainoa, jota Helena ja hänen poikansa niin rakastivat, oli tuntematon hänelle eikä hän uskonut Häneen. Menestyksensä ja onnensa aikana hän ei ollut kääntynyt Hänen puoleensa ja nyt, surun tullen, hän seisoi kaukana Hänestä.
"Isä", lausui Markus, "me yhdymme jälleen. Emmekö yhdy, isä? Sano, isä!"
Ja tuskissansa isä suuteli poikansa vaaleita hiuksia, mutta ei voinut vastata, siksi kuin Markus vaati häntä niin, että hänen täytyi sanoa jotakin.
"Oi, minun poikani, suokoon sen suuri jumala!"
"Hän suo — Hän suo — isäni!"
Tämmöisillä sanoilla tämä kirkas, nuori sielu kohosi puhtaampaan maailmaan, hurskaampaan seuraan ja jumalallisempaan rakkauteen, jättäen jälkeensä hiljenevien sanojensa muiston, että ne säilyisivät tämän isän särkyneessä sydämessä ja jäisivät siihen vuosikausiksi, kunnes ne viimein, ikäänkuin kallis kylvö, kasvaisivat hedelmää.
Oli varhainen aamu, kun Markus jätti heidän. He olivat valvoneet hänen luonaan koko yön. Hän makasi ääneti isänsä sylissä, hengittäen nopeasti ja pää nojautuneena tämän isän rintaan, joka aivan hervotonna vapisi niinkuin lapsi, samalla kuin hänen sydämensä ankarat tykytykset todistivat hänen tutkaansa.
Päivä koitti ja poika avasi silmänsä.
"Isä", hän lausui.
"Voi minun poikani!" huokasit Labeo tuskan äänellä.
"Suutele minua, isä."
Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Ja kun isä painoi huulensa kylmää otsaa vastaan, tämä lempeä sielu kaikin hellin suloinensa ja ihanteineen meni hiljaisesti pois. Vieno hymy kirkasti kuolleen marmori-kasvoin juonteet. Labeo ummisti nämät silmät, jotka katselivat häntä semmoisella rakkaudella viimeisiin asti, ja laski hiljalleen sohvaan sen ruumiin, johon hän näki kaiken toivonsa ja kaiken rakkautena ja kaiken onnensa hukkuvan.
Nyt koko hänen surunsa, kauan pidätettynä ja vastustettuna, puhkesi ilmiin ja voitti hänen. Hän hapertui taaksepäin ja kaatui lattialle.
Hellät ystävät ottivat hänet hoiviinsa. Hän tointui ja palasi kovaan kaipaukseensa, mutta ainoastaan joutuakseen uuteen suruun.
Cineas oli tullut Romasta, kun hän ensiksi kuuli, että Markon tauti oli huolettavaa laatua, ja oli nyt tässä murhettivassa perheessä. Hän näki semmoisen surun, jota hän ei voinut lievittää. Mitä hänen sopi sanoa? Ei mitään. Helenalla oli enemmän sanomista. Helena se oli, joka puhui, kun hän kumartui Labeon ylitse, joka nääntyi suureen suruunsa, vaikka hän oli horroksistaan virvonnut. Labeo istui ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä. Ainoa ääni, jota hän kuuli, oli sen viimeiset sanat, joka nyt makasi tuossa, häneltä ijäksi kadonneena.
Näin Labeo ajatteli, ja jos tämä ainoa ajatus muodostui miksikään, se oli siksi — että hänen lemmittynsä, hänen silmäteränsä oli mennyt, mennyt ijäksi, iki-päiviksi; ja minkä arvoinen elämä nyt oli? Voiko hän elää tämän jälkeen? Tohtiko hän elää ja kohdata, mitä oli hänen edessään. Hän ajatteli tuota vanhaa Sulpicion tikaria, johon hän oli kerran ennen tarttunut, kun tämä sama poika vietiin häneltä pois.
Suloiselta ja hiljaiselta Helenan ääni kuului kesken tätä vimmaa ja epätoivoa.
"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."
"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä, niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt lunastettujen joukossa."
"Siina on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät tietoon Hänestä ja tuntevat Hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa. Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen, jollei Markus?"
"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."
Mutta Labeo ei kuullut mitään. Kaikki nämät näyttivät vaan turhilta sanoilta. Cineas kuuli ja muistutti mieleensä Paavalin sanat katakombeissa Clymenen haudalla. Hänen filosofiansa ei tarvinnut mitään lohdutusta surussa, mutta tässä oli jotakin, joka hyvin saatti tuottaa lohdutusta ja lepoa. Eikö se sitä tehnyt? Tuossa poikansa kadottanut äiti istui, mutta vaikka hänen luonnollinen surunsa oli suuri, sielun usko vei siitä voiton. Hän katsoi tuonnemmaksi hengettömästä ruumiista ja näki todellisen poikansa taivaassa, kirkkaudessa.
Mutta Helenan itse ei tarvinnut murhettia. Hänen eronsa Markosta ei ollut kauan kestävä ja hän tiesi sen. Hän tiesi sen, kun hän seisoi katsellen noita kalliita jäännöksiä, jotka laskettiin hautakammioon, hän tiesi sen, kun hänen sydämensä heikot tykytykset juhlallisesti ennustivat hänelle lähestyvää hetkeä; ja hän ajatteli, että lyhyen ajan perästä hänkin lepäisi siellä, ja murhettijat saattaisivat hellästi ja kyynelsilmin hänen tuhkansa viimeiseen lepopaikkaan.
Helena liikkui ympäri heikkona, mutta yhä hän koetti pysyä pystyssä niin kauan kuin mahdollista oli. Vaan Markon hautajaisten jälkeen hän ei enää noussut. Hän vaipui vuoteen omaksi, ja puoliso ja veli saivat vielä toistakin eroa huolehtia.
Hän oli nääntynyt sekä ruumiin että sielun puolesta monen onnettomuuden ja surun ja tuon kauan kestäneen Markon hoidon kautta, jossa hän oli ajaksi jännittänyt voimiansa viimeisiin asti ja niin vaan joutunut suurempaan hermottomuuteen. Ei ollut mitään toivoa hänen suhteensa. Häntä oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi kuolla.
Labeo ei sanonut mitään. Hän oli arvannut sen edeltäpäin; hän oli tietänyt sen, kun hänen poikansa kuoli. Hän oli silloin ollut epätoivossa ja kärsinyt kovinta tuskaa. Nyt hän ei voinut tuntea mitään tunteita. Hänen edessään makasi hänen elämänä kumppani, jota hän niin hellästi ja uskollisesti oli rakastanut ja hän tiesi, että tämäkin oli hänen jättämäisillään. Oli semmoisia hetkiä, jolloin hän heittäysi helleytensä tai surunsa valtaan, mutta enimmiten hän istui jäykkänä, kivettyneenä, jumalien edessä nöyrtymättä.
Mutta Cineasta kauhistutti, kun hän näki Helenan näin menevän pois. Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen isänsä kuolema oli ainoa seikka koko hänen elämässään, joka oli koskaan häntä surettanut. Tämä kuolema tapahtui, kun hän oli sillä ijällä, jolloin tunteet ovat tuikeat, mutta suru, vaikka kohta syväkin, pian haihtuu. Nyt hän oli joutuva suruun ja hän tunsi, että hän oli kantava sitä hautaansa asti.
Sillä lapsuudessaan ja poikuudessaan ja ensi miehuudessaan hän ja Helena olivat olleet eriämättömät, yhtyen kaikkiin taipumuksiin ja kaikkiin iloihin sillä kummallisella hengellisellä samantunteisuudella, joka saatti molemmat toinen toistansa lähestymään ja teki toisesta toisen vastikon. Hän rakasti Helenaa niin, kuin hän ei koskaan ollut rakastanut ketään muuta inhimillistä olentoa. Kaikki hänen elämänsä suloisimmat tapaukset olivat yhteydessä Helenan kanssa. Ei mikään rakkaus ollut voimakkaampi kuin tämä, eikä kestäväisempi.
Helena tiesi sen tuskan, joka uhkasi Cineasta, kuinka tämä kadottaisi hänen eikä enää löytäisi ketään, joka ymmärtäisi häntä ja hänen harrastuksiaan; kuinka alinomaisessa rakkaudessaan hän pitäisi mielessään sisarensa muistoa ja saattaisi lapsuutensa kumppanin myöhempien vuosiensa kirkkaimmaksi muistoksi. Mutta Cineaalla se ei ollut oleva kuin pelkkä muisto.
Nyt, kun hän makasi tällä vuoteella, josta hän ei enää toivonut nousevansa, hänen sielunsa katseli toiseen maailmaan ja nautti näkevän jotakin sen kirkkaudesta. Helena puhui nyt niinkuin hän näkisi, mitä hänen edessänsä oli. Labeo ei huomannut, mitä hän sanoi; mutta Cineas kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki ja muutamat sanat, joita Helena lausui, väräyttivät koko hänen luontoansa.
Kaikki tarkoitti Kristusta.
"Hän on totuus. Etsi häntä ja sinä pääset lepoon."
"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."
"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä, ja sinä kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen kokonaan Kristuksen uskossa."
"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä oli juuri se asia, jota hän opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin häneltä tämän ainoan asian — että Jumala rakastaa minua. Sillä minä tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi rakasti minua."
"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka eteen minun täytyy mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan asua Hänen luonansa ijäti."
"Cineas, filosofia voi mietityttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se on, joka tämän tekee."
"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! silloin sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."
Tämmöisiä sanoja Helena lausui välipäisin, ei yhteen jaksoon, vaan usein heikkoudesta pysähtyen; eikä Cineas ollut koskaan kuullut mitään sanoja, jotka olisivat niin vaikuttaneet hänen sydämeensä.
Hän ajatteli itsekseen, että Helenan puhdas henki jo näki sanoin sanomattomia asioita, ja että hänen kirkas järkensä ymmärsi kuoleman synkän salaisuuden.
Tätä uutta tapausta ei tarvittu, jotta Cineas havaitsisi, ettei kuolema pelottanut Kristuksen seuraajia. Hän oli jo oppinut sen monen kautta, joka oli kuollut levollisesti viimeisessä henkäyksessään lausuen Lunastajansa nimeä. Eikä hän juuri ajatellutkaan paljasta rohkeutta eli tyvennyyttä kuoleman lähetessä. Itse puolestaan hän tunsi, että hän saattaisi kuolla tyvenesti. Seneca oli kuollut jalosti; Petronius iloisesti. Mutta hän näki sen, että Helenan tyvenyys ja ilo olivat kovin eriäviä semmoisesta, jota tämä maailma saattaa antaa. Ne olivat ylevää ylevämmät — ne olivat jumalalliset.
Niinkuin hän oli ennen halannut tulla kristityksi, niin hän nyt vielä enemmän sitä halasi. Löytyi vastuksia hänen edessään. Hän ei tietänyt niitten syytä, mutta hänen oli sallittu kerta siitä selkoa saada; ja kun Helena puhui, tämä näytti kirkastetulta hänen silmissään ja hän katseli ja kuunteli, niinkuin enkeliä kuuntelisi ja halasi tunteaksensa tätä riemullista tunnetta ja puhua tällä taivaallisella tavalla.
Näin päivät kuluivat ja Helena riutui riutumistaan, puhuen yhä vähemmän, viimeisissä ajatuksissaan lausuen milloin puolison milloin veljensä nimeä.
Nyt Helena alkoi hourailla. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen hänen onnelliseen tyttöytensä aikaan. Taas hän hyöri Cineaan kanssa kotinsa armaissa oloissa taikka istui ja puhui tuntikaudet platanipuitten alla. Hän lausui hiljaa vanhojen laulujen sanoja, lapsuuden laulujen, noitten suloisten, noitten muistista katoamattomien; ja tätä kiertelevää mielikuvitusta kuunnellen Cineas tunsi kaikkien omien ajatustensa menevän takaisin tuohon ihanaan aikaan ja kaipaava, hiuduttava koti-ikävä valloitti hänen sydämensä. Voi, jos voisi murtaa ajan sulut ja palata semmoiseen nuoruuteen keskelle semmoista onnea. Mutta nuoruus oli mennyt ja Helenan kanssa onnikin oli menevä. Jos hän vaan saisi Helenan tunteen istutetuksi sydämeensä ja voisi katsoa ylös taivaasen, niinkuin tämä niin mielellään katsoi, ja niinkuin hän nimittää sitä kodikseen. Silloin kenties entisyys katoisi tulevaisuuden suloon.
Se oli kummallista, ettei Helena houreissansa tuntenut puolisoansa, mutta aina Cineaan. Tämä tieto, että ainoa, jota hän oli aina rakastanut, enemmän kuin mitään muuta maailmassa, näin saatti unhottaa kaikki muut paitsi hänen, tämä tieto tuotti murheellisen lohdutuksen murhettivalle sydämelle. Näin lapsuuden muistot kaikista muistoista kestävät kauimmin ja houreissa entisyys elää, sillä välin kuin nykyisyys katoo.
"Vie minut pois, Cineas, pois. Minä tahdon lähteä kotiin. Miksi sinä pidät minua täällä?"
Helena katsoi kummallisen rukoilevalla tavalla, kun hän lausui tämän. Athenalaiseen kotiinsa, lapsuutensa kotiin hän tahtoi palata. Hän ei tietänyt, missä hän oli, eikä tuntenut tätä huonetta eikä kartanoa omakseen.
"Etkö sinä pian lähde kotiin, Cineas, ja ota minua mukaasi? Minua peloittaa. Mitä minä täällä teen tässä vieraassa paikassa? Vie minut kotiin. Minä tahdon lähteä kotiin."
Voi uupunut henki, Cineas ajatteli, kun hän koetti rauhoittaa häntä.
Sinä todella lähdet kotiin, mutta ei Athenaan.
"Sinä saat lähteä kotiin, voi minun sisareni!" Cineas lausui.
"Milloin?" Helena kysyi levottomasti ja kiihkeästi.
"Milloin? Pian, aivan pian", Cineas lausui, kun kuumat kyynelet vierivät hänen silmistään.
Kotiin! Oi niin! Kauan Helenan ei tarvinnut huoata huokauksiaan ja pyytää Cineasta, että hän veisi hänen pois sieltä. Hänen kotinsa odotti häntä ja hän saavutti, mitä hän halasi, sillä hän vietiin kotiin; mutta jumalallisempaan kotiin ja kirkkaampaan ilma-alaan ja hohtavampaan seuraan kuin kaikki ne, jotka asuivat hänen muistissaan — kotiin, joka oli tähtien tuolla puolen, ijankaikkiseen kotiin taivaassa.
XXXII.
Pois sotaan.
Isku, joka oli kohdannut molempia ystäviä, sorti heidän maahan. Kumpaisellakin oli oma surunsa, eikä kumpikaan tohtinut lausua toiselle ainoatakaan lohdutuksen sanaa.
Labeon tuska näytti ajaksi kokonaan hämmentäneen hänen, ja hän oli ja liikkui ympäri melkein jonkunlaisessa huumaustilassa. Vähitellen tämä tila helpontui, mutta vaan tehdäksensä hänen suruansa katkerammaksi. Pimeys näytti laskeuneen yhä mustempana hänen ympärilleen ja jokainen valonsäde ijäksi kadonneen.
Aikaa myöten molemmat ystävät vetäyntyivät toinen toisensa puoleen ja vaikka kumpainenkin alusta oli sulkeunut yksinäisyyteensä, samantunteisuuden voima kuitenkin saatti heidän yhteen. He puhuivat vähän taikka ei mitään. He kävivät tiluksia katsomassa taikka ratsastivat ympäri lähitienoilla taikka istuivat salissa, enimmiten ääneti, lausuen ainoastaan tarpeellisimpia ja tavallisimpia sanoja, vaan kuitenkin he tässä harvapuheisuudessaan kumpainenkin etsivät toistensa seuraa ja kaipasivat sitä.
Kaikki oli mennyt; ystävyys oli jälellä — kahden jalon luonnon voimakas ystävyys, joka oli alkanut lapsuudessa, oli lujistunut ja vahvistunut vuosien kuluessa. Kumpikin tunsi juurtajaksain toisen luonteen ja kumpikin oli toisen uskollisuutta kokenut. Nykyisessä surussaan kumpikin tiesi, että toinen murehti. Cineaan kärsivä kato ei ollut kaksinkertainen niinkuin Labeon, mutta hänen arka luontonsa saatti hänen tunteensa kiivaaksi ja hänen tuskansa aivan haikeaksi. Hänen elämässään oli suuri aukko, eikä hän tietänyt, kuinka sitä täyttää. Sillä hän oli niin tottunut luottamaan Helenan samantunteisuuteen, silloinkin kuin he olivat erillänsä, että tämä näytti olevan välttämättömän tarpeellinen; ja nyt, kun hän oli kadottanut sen, hän tunsi suuresti sen arvon. Mistä hän milloinkaan löytäisi jälleen niin puhtaan ja ylevän sielun, semmoisen sielun, joka lisäksi olisi niin aivan samansointuinen hänen oman sielunsa kanssa?
Löytyi vielä kolmaskin, jonka suru ei suinkaan ollut vähemmin katkera kuin näitten — raaka, voimakas luonto, jonka epätoivo kuvaantui hänen kasvojensa äänettömässä tuskassa. Tämä oli Galdus.
Näinä viime kuukausina hänellä ei ollut kuin yksi ajatus, ja tämä oli Markus. Kun tuo pieni poika ei enää jaksanut olla liikkeellä, Labeo oli ottanut Galdolta tämän taakan, joka oli niin suloinen jälkimäiselle; syvässä rakkaudessaan ja kolkoissa aavistuksissansa isä ei kuitenkaan unhottanut sitä suurta rakkautta, joka asui Britannialaisen vankassa rinnassa. Galdon sallittiin ottaa osaa sairastavan pojan hoitoon ja kalliit ne hetket olivat, jolloin hän sai kantaa näin mieluista taakkaa.
Kun Labeo kantoi Markoa ympäri tiluksilla, Galdus seurasi poikaa silmillään ja oli aina vartioimassa, hartaasti odottaen jotakin tilaisuutta saadakseen tehdä jotakin, yhtä kaikki mitä; mutta kaikki, mitä hänen oli tilaisuus tehdä, tuotti hänelle mitä suurimman onnen.
Kun ei Markus enää jaksanut käydä ulkona taivasalla, seisoi Galdus taikka käveli koko ajan lähellä hänen huonettansa, siksi kuin Labeo viimein sääli häntä ja antoi hänen olla huoneessa. Britannialaisen käytöksessä ilmestyi se mielen vakavuus, joka on omainen luonnon ihmisille, mutta ne, jotka katselivat häntä, näkivät, että hänen voimansa usein raukeni, ja milloin hyvänsä hänen silmänsä vaan kohtasivat Markon, hänen kasvonjuonteittensa vakava tylyys väheni ja lientyi sanomattomaan rakkauteen.
Vihdoin kaikki oli ohitse, ja Galdus seisoi tuossa ilmeisenä tuskan kuvana. Hän jäi päiviksi, jopa välisti öiksikin, rakastetun ystävänsä haudalle, ikäänkuin hänen uskollisuutensa voisi kutsua takaisin pois-menneen. Hänen kiihkeä rakkautensa sitoi hänen tähän paikkaan, johon hän näki tämän rakkauden hautaantuneen, ja sillä välin kuin Labeo ja Cineas kartanossa taistelivat tuskaansa vastaan, Galdus piti hiljaista suruansa haudalla. Täällä molemmat ystävät toisinaan tapasivat hänen ja näkivät tämän kolmannen surun, joka saatti kilpailla heidän oman surmaa kanssa. Tämmöisissä tiloissa he vaan näkivät ja astuivat ohitse eivätkä lausuneet mitään.
Vähän ajan perästä Labeo muuttui. Hänen ensi huumauksensa poistui, mutta sen sijaan tuli elävä tieto hänen kovasta tappiostansa. Se synnytti hänessä haikean surun, joka ilmaantui kirouksissa taivasta vastaan. Se saatti hänen jäykistelemään kohtaloansa vastaan ja suuttumaan, ikäänkuin hänen kärsimisensä olisi ollut väärä. Kun hän ajatteli kykenemättömyyttänsä, hän kävi kiivaammaksi. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Ei löytynyt ketään, jolle hän olisi voinut kostaa, ja se taivas, jota hän kirosi, oli ulkopuolella hänen valtaansa.
Eräänä aamuna hän yhtyi Cineaasen puutarhassa. Hän oli muodoltaan tavattoman vaalea, hänen silmiänsä veristi ja hänen kasvoissaan ilmestyi hurja levottomuus, joka säikähytti hänen ystäväänsä.
"Cineas", lausui Labeo — ja tämä oli melkein ensimäinen sana, jonka hän oli kuukausiin ehdollansa lausunut hänelle — "minä en voi kärsiä tätä kauemmin. Minä tapan itseni, jos tätä vielä kestää."
Cineas katseli häntä murheellisen kummastuneena, mutta ei sanonut mitään.
"Minä olen jo kerran yrittänyt", jatkoi toinen. "Se oli tänä aamuna — päivän koitteessa", hän lausui katkonaisesti. "Minä olen viettänyt tavattoman unetonta yötä, ja sydäntäni särki. Äkkiä yksi ajatus joukahti mieleeni. Minä tahdon tehdä lopun tästä heti ja ijäksi. Miksi minä elän, jos minun täytyy näin elää? Ja minä rupesin suuresti kaipaamaan kuolemaa."
"Minä nousin, otin esi-isäni tikarin, jota olen alinomaa kantanut, toimitin juoma-uhrin Jupiterille, vapauttajalle, ja nyt ojensin käsivarteni pistääkseni tikaria sydämeeni. Mutta" — ja Labeon ääni kävi matalaksi ja sortui liikutuksesta — "yhtäkkiä luulin kuulevani äänen — joka ei ollut mikään ihmisääni — äänen, joka vaan puhutteli sieluani — se oli hänen äänenä — se sanoi: 'Isä, me yhdymme jälleen.'"
"Ja tikarini heltesi kädestäni. — Voi minun poikani!" vaikeroitsi Labeo, pusertaen kiinni kätensä, "näitkö sinä minun tähtien takaa ja tulitko pidättämään kättäni? — Minä katsoin sitä hyväksi ennusmerkiksi, olipa se sitten mielikuvitukseni taikka lemmittyni ääni. Minä en tahdo kuolla pelkurin tavalla kärsimisiä karttaakseni. Jos häväistys olisi edessäni, silloin minä seuraisin esi-isääni."
"Mutta minun täytyy tehdä loppu tästä. Minä en voi elää näin. Joka päivä saattaa tilani pahemmaksi ja minä kärsin nyt enemmän, kuin milloin isku ensiksi iskettiin."
"Tuntuuko sinusta niin, voi minun sieluni ystävä?" lausui Cineas matalalla, surullisella äänellä. "Jos niin tuntuu, löytyy yksi ehto meillä molemmilla — sinulla ja minulla: menkäämme pois."
"Pois! Mihin?"
"Pois — pois — johonkin pois täältä. Toiveliaasen elämään, jossa saatamme unhottaa kaikki nämät ja unhottaa itsemme. Judeaan."
"Judeaan!" lausui Labeo, jok'ei oikein ymmärtänyt häntä.
"Niin", vastasi Cineas oudolla innolla. "Judeaan — legioneihin — sotaan. Sillä siellä on sota. Koko maa on nousnut kapinaan, ja siellä on taistelo semmoinen taisteltava, jota ei maailma Philippi'n perästä ole nähnyt. Se on ajatuksemme toisaalle kääntävä. Me seuraamme Roman kotkia. Sinä johdatat legionejasi voittoon. Me taistelemme toinen toisemme vieressä ja ryntäämme noitten kallio-kaupunkein muureja ylös, jotka siaitsevat vuorten huipuilla. Silloin, jos kaipaamme kuolemaa, se saavutetaan pian, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos halaamme elämää, elämä tulee, tuottaen semmoisia ajatuksia, jotka ovat suotuisammat kuin ne jotka täällä meissä asuvat. Sota on alkanut, ja armeijat ovat jo menneet sinne kostamaan Cestion tappiota. Minä kuulin tämän eilen kaupungissa."
Nyt Cineas, joka pelkäsi, että Labeo olisi vastahakoinen, puhui hänen vanhasta legionastaan, joka oli mennyt sinne, ja noista vanhoista teltakumppaneista, joitten kanssa Labeo oli jo kokenut sotaretkien vaaroja ja sodan ankaraa kiihoitusta. Hänen viehättävää puhettaan kuunnellen Labeo havaitsi koko entisen sota-intonsa syttyvän rinnassaan; muistot, jotka olivat kauan olleet sammuksissa, virisivät jälleen; koko hänen sotamiehen luontonsa nousi; hän muisti entisten kunniakkaitten sotaretkien päiviä ja taisteloin hehkuvaa kuumuutta; Roman sotaliput ja välkkyvät aseet ja valkoiset teltat kuvaantuivat hänen eteensä; hänen silmänsä säihkyivät, hänen sieramiansa värähteli ja hänen sydämensä sykki nopeasti.
"Menkäämme pois", hän huudahti, Cineasta keskeyttäen. "Tuo on miehelle ja Romalaiselle sopiva elämä. Miksi minä seison täällä vaikeroiten niinkuin lapsi, kun kaikki nuot ovat edessäni? Kiiruhtakaamme. Me menemme yhdessä. Sinä et ole sotamies, Cineas, mutta sinä olet urhoollinen ja osaat käyttää aseita, ja minä näytän sinulle, kuinka Roman armeijoita johdatetaan."
"Minä lähden sinun kanssasi eikä kenenkään muun kanssa, elämään tai kuolemaan maailman ääriin saakka. Jos kuolemme, kuolkaamme somasti, niinkuin miehet tappelussa eikä vuoteellamme."
Tämä uusi ajatus elähytti molempia ystäviä, kun he hankkivat poislähtöänsä. He ilmoittivat pian päätöksensä Galdolle ja pyysivät häntä seuraamaan itseään.
Tämä ajatus vaikutti yhtä paljon Britannialaisen mieleen kuin
Labeonkin.
"Te lähdette sotaan?" hän kysyi.
"Niin."
Galdon silmät sädehtivät.
"Ja minä olen vapaa?"
"Yhtä vapaa kuin minä."
"Siinä tapauksessa minäkin lähden, mutta ei teidän kanssanne." Voi Labeo, minulla on toiset sodat. Minä olen Britannialainen, minä en taistele Roman sotalippujen alla."
"Minä olen Britannialainen ja olen isieni maassa. Minä kuulen isieni äänen unissani, ja he vaativat minua kostoon. Minä olen unhottanut heidän ja ummistanut korvani heidän käskyiltänsä. Minä kuulen heitä nyt ja tottelen."
"Kaikkialla Britannian vuorilla heimokuntamme vielä asuvat, ja pohjoisessa he ovat kaikki vapaat. Jos minä olen vapaa, minä tahdon elää vapaata elämääni heidän kanssaan."
"Tuo ainoa, jota minä palvelin niinkuin jumalaani, on jättänyt minun", hän jatkoi sortuvalla äänellä. "Mitä jääpi minulle kuin lähtö takaisin vanhojen jumalieni luo? Kansani tarvitsee minua. He tarvitsevat vielä puolustajia. Minä tahdon taistella heidän puolestaan ja kuolla heidän tähtensä."
Labeo ei lausunut mitään. Hän luuli, että Galdus lähtisi takaisin heimokuntaansa ja heittäisi henkensä jossakin turhassa kapinassa. Mutta hän tunsi Galdon eikä koettanut muuttaa hänen päätöstänsä.
"Minä en tahdo odottaa siksi kuin te lähdette", lausui Galdus. "Minä menen ensiksi ja heti. Voi sinä, jonka poikaa minä jumaloitsin, anna minun viimeistä kertaa syleillä sinua, jätä minut sitten haudalle ja ennen päivän koittoa minä lähden."
Britannialainen syleili nyt Labeota ja lähti. Koko yön hän makasi Markon haudalla. Aamulla he menivät katsomaan häntä, mutta hän oli poissa.
Labeo ja Cineas eivät enää viipyneet kauan. Muutamina päivinä he olivat päättäneet vähäiset valmistuksensa. He jättivät kartanon ja näkivät ennen pitkää takanansa Britannian valkoiset rannat, kun heidän laivansa riensi laineitten ylitse.
Matkan tapaukset hajottivat heidän ajatuksensa ja estivät heitä muistamasta suruansa niin alinomaa kuin tähän asti.
Ennen pitkää he saapuivat Romaan.
Nyt Labeo syleili äitiänsä ja kertoi hänelle päätöksensä. Kunnian-arvoisa nainen suostui tähän, sillä hän piti sitä aivan luonnollisena asiana. Ottaen osaa poikansa syvään suruun hän oli iloinen, että Labeon oli tilaisuus välttää sitä kiivaan sodan toimissa.
Ennen lähtöänsä Labeo asetti äitinsä tilan mukavalle kannalle. Hän pani Julion kartanon hoitajaksi, joka luottamus suuresti edisti nuoren centurion arvoa, ja käski hänen pitää hellää vaaria Sulpiciasta. Lydia oli tullut kalliiksi Sulpicialle, joka oli ruvennut rakastamaan häntä, kun hän asui huvilassa, ja Labeo tunsi, että hänen äitinsä elämä tämän seurassa olisi onnellinen.
Nyt Labeo ajatteli sitä rehellistä palveliaa, jonka uskollisuus oli nähty monessa tilaisuudessa monena vuotena, ja kun kaikki hänen valmistuksensa olivat suoritetut, hän päätti tehdä Isaakin vapaaksi.
Kun hän ilmoitti päätöksensä Juutalaiselle, hän suuresti hämmästyi tämän sanoman vaikutuksesta. Hänen kasvonsa lensivät liikutuksesta punaiseksi ja kääntyivät kohta kalman-vaaleaksi. Juutalainen lankesi Labeon jalkain suureen.
"Suokoon Abrahamin, Isaakin ja Jakobin jumala sinulle runsaimmat siunauksensa, hän pitkittäköön sinun elämäsi ja täyttäköön kaikki sinun toiveesi ja halusi."
Labeo keskeytti häntä ja vakuutti hänelle, että hän jo oli tehnyt kylläksi sitä ansaitakseen ja että kiitollisuus, jota hän oli osottanut, yltäkyllin palkitsi sen vapauden, jonka hän oli antanut. "Mutta miksi tämä ilo? Minä luulin elämäsi olevan onnellisen täällä. Sinä näytit aina tyytyväiseltä."
"Jalo Labeo? Maanpakolainen ei ole koskaan onnellinen eikä tyytyväinen. Hänen sydäntänsä särkee alinomaa. Juutalaiselle isänmaa on kalliimpi kuin kenellekään muulle. Ja mitä minuun tulee, yöt päivät minä olen itkenyt, kun muistin Sionia. Mutta minä olen turvannut jumalaani ja Hän on minun vapahdukseni kallio. Hän on kuullut minun rukoukseni. Kiitetty olkoon hänen nimensä."
"Mutta sinä et voi nyt palata Judeaan."
Isaak loi silmänsä maahan.
"Siellä on nyt sota."
"Minä kuolisin mieluisammin siellä, kuin eläisin missään muualla", vastasi Isaak.
"Tahdotko siis lähteä sinne?" kysyi Labeo kummastuneena.
"Sinä et estä minua?" kysyi Isaak hartaasti.
"Estää sinua? ei suinkaan, jos tahdot lähteä."
Isaak nosti päätänsä eikä sanonut mitään, mutta hänen kohoavassa rinnassaan ja säihkyvissä silmissään oli jotakin, joka ilmoitti sanoin sanomattomia asioita. Labeo ei ymmärtänyt sitä silloin. Hän ymmärsi sen jälestäpäin.
XXXIII.
Nero Kreikassa.
Ennenkuin Cineas jätti Roman lähteäkseen Britanniaan, Neron taiteelliset ja tieteelliset taipumukset olivat erinomaisella tavalla virvonneet. Hän oli viettänyt jonkun aikaa osaksi hekumallisissa huveissa osaksi uhkeissa tuumissa keisarikunnan rajojen laventamiseksi, kun yksi seikka tapahtui, joka käänsi kaikki hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Lähetyskunta toimitettiin Kreikan kaupungeista, joka toi Nerolle voitonseppeleen hänen etevyydestään soittotaiteessa. Ei mikään asia olisi voinut miellyttää häntä enemmän kuin tämä. Se oli odottamaton, ja saatti hänen ylen iloiseksi. Hän vastaan-otti lähettiläät lempeimmillä tervehdyksillä, käski heidän pöytäänsä ja tuhlasi heihin kaikki kunnian-osoitukset, joita hän suinkin voi keksiä. Hän puhui heidän kanssaan omituisella tavallaan taiteesta ja kirjallisuudesta; hän lauloi heille, ja he kuuntelivat ihastuneina ja palkitsivat häntä innokkaimmilla kädentaputuksilla. Kreikkalaisina ja Caesarin vieraina he eivät säästäneet imartelemista, ja heidän hieno hyväilemisensä täytti hänen ilolla. Hän puolestaan ihmetteli heitä heidän kauneuden-tuntonsa tähden, joka saatti heidän ymmärtämään hänen kauniita taidonlahjojansa, ja innoissaan hän laimin löi kaikki muut huvitukset ja kaikki julkiset toimitukset. Kreikkalaiset noudattivat kokonaan hänen taipumustaan ja vaativat viimein vahvasti, että hän kävisi Kreikassa ja antaisi tämän maan asukkaille tilaisuutta kuulla hänen jumalallista ääntänsä, sanoen hänelle, ettei se ollut oikein, että hän piilotti mainiota neroansa semmoisessa maassa kuin Italiassa, jossa ei häntä millään lailla ymmärretty, ja vakuuttaen hänelle, että jos Kreikkalaiset vaan saisivat nähdä hänen ihmeelliset taitonsa, he jakaisivat hänelle korkeimmat palkinnot kaikissa kilpaleikeissä.
Tämmöisen loistavan maineen toivo häikäisi Neroa täydellisesti ja karkoitti kaikki muut asiat hänen ajatuksistaan. Hän päätti lähteä Kreikkaan ja ryhtyi matkansa valmistuksiin. Nämät toimitettiin mitä komeimmalla tavalla. Viisituhatta korkeasukuista nuorukaista, joitten päällikkö Tigellinus oli, määrättiin häntä saattamaan. Näihin yhtyi summattoman suuri joukko kaupungin irstaimmista ja huonoimmista asukkaista. Mutta tämä saatto-armeija ei kantanut aseita; he ottivat vaan mukaansa soittokoneet, että kaikki matkan tarvekalut olisivat yhdenmukaiset. Tuhat vaunua kuljetti ruokavaroja ja hopealla peitetyt muulit vetivät näitä vaunuja. Kaikki hevoset olivat koristetut uhkeimmilla valjailla, ja merkillinen omituisuus tässä prameudessa oli suuri joukko afrikalaisia orjia, kaikki puettuina kauniisin vaatteisin, ja kalliit rannerenkaat käsivarsissa.
Nämät hankkeet veivät jommoisenkin ajan, mutta viimein he nousivat maalle Kreikassa. Nyt he panivat toimeen mitä yrityksen menestymiseen tarvittiin. Kreikan kilpaleikkejä pidettiin ikivanhan tavan mukaan eri vuosina, mutta Nero ei malttanut odottaa niitten säännöllistä vietäntö-aikaa. Hän julistutti sentähden käskyn, että kaikki pidettäisiin hänen käyntinsä aikana, ja että joka paikassa odotettaisiin siksi, kuin hän saapui sinne. Kadehtien niitten mainetta, jotka olivat saaneet palkintoja entisinä vuosisatoina, hän käski, että kaikki heidän kuvapatsaansa hävitettäisiin; hän kutsui kuitenkin kaikki etevimmät silloin elävät taiteiliat kilpailemaan jokaisessa taiteen taikka voimistelun haarassa, olipa runoilemisessa taikka soitannossa taikka juoksemisessa taikka vaunun-ajossa.
Sitten hän aloitti kummallista matkaansa ympäri Kreikkaa, käyden kaupungista kaupunkiin ja antaen kansan ihmetellä itseään. Joka näytännössä pidettiin huolta siitä, että odotetut mieltymys-osoitukset saataisiin. Hänen omat seuralaisensa asetettiin kuunteliain joukkoon muitten suostumus-osoituksia johdattamaan. Eikä suostumus-osoituksia puuttunut. Joka kerta, jolloin keisari astui näkymölle, oli loistava voitto, ja Nero jättäysi täydelleen hetken viehättävään valtaan. Kaikki läsnä-olevat kilpailiat tunnustivat, että maailman hallitsian suurempi nero oli voittanut heidän, ja kun eräs onneton raukka pyrki kilpailemaan Neron kanssa, liktorit veivät hänen pois kaikkien katseliain nähden. Halveksiminen rangaistiin niinkuin maankavallus. Vespasianus sattui kerta olemaan läsnä jossakin tämmöisessä näytännössä ja meni nukuksiin sen kestäessä. Suuttunut keisari ajoi hänen pois hovista, ja hän olisi ehkä saanut surmansa huonon makunsa tähden, jollei Judean sota olisi vaatinut hänen tointansa.
Samalla kuin kansa näin ilmoitti mieltymystänsä, heidän oli vaikea taistella sitä tunnetta vastaan, jolla Kreikkalaiset heti havaitsivat, mitä oli naurun-alaista. He näkivät Neron astuvan esiin ja tavottelevan suositun taiteilian kaikkia temppuja, he näkivät, kuinka hän ponnisti ääntänsä, mullisti silmiänsä, nousi varpailleen, hengähtyi ja vaivasi ruumistansa siksi kuin hänen ennestäänkin punainen ihonsa kävi karmosini- ja purpuraväriseksi. Hän kilpaili kaikissa taidon harjoituksissa; milloin soittoniekkana, milloin murhenäytteliänä, milloin vaunun-ajajana. Vaunun-ajajana hän yhdessä tilaisuudessa noissa suurissa Olympian leikeissä suljahti pois vaunuistaan, ja hänen täytyi jättää ajokertansa kesken. Kuitenkin hän sai palkinnon.
Näin Nero voitti voittonsa, ja Nemean, Python, Isthmon ja Olympian leikkien suuren-arvoiset kunnian-osoitukset annettiin kaikki hänelle. Kaikkiansa hän näytännöillään voitti kahdeksan sataa eri seppeltä. Senati kantoi, niinkuin tavallisesti, kiitos-uhreja jumalille ja teki hänen voittonsa päivät yhteisiksi juhlapäiviksi.
Ei sentään Neronkaan voitonriemu ollut täydellinen. Kesken kaikkia juhlamenoja hänkin toisinaan tunsi syyllisen omantuntonsa soimaukset. Hän kantoi vuosikaudet äitinsä murhan kauheata muistoa, ja tunnusti kerta, että tämän haamu ajoi häntä takaa ja vainosi häntä ruoskinensa, käärmeineen, ikäänkuin joku koston jumalatar. Näitten omantunnon vaivojen vuoksi hän ei juljennut käydä Athenassa, sillä hän tiesi, että hän siellä näkisi noitten kammottavien jumalattarien vanhan temppelin ja tarhan. Ei Spartaakaan hänen käynyt lähestyminen, koska Lykurgon lait erittäin ja ankarasti rankaisivat semmoisia rikoksia kuin hänen. Hän ei uskaltanut käydä Eleusin mysterioita katsomassa, sillä kuuluttaja käski pois kaikki murhamiehet ja vanhempansa surmaajat. Tämmöinen tuskalloinen pelko pidätti häntä juuri niistä paikoista, joihin hänen mielensä etupäässä olisi tehnyt.
Tällä matkalla hänen puolettomuutensa työt olivat varsin suunnattomat, ja hänen vaatimuksiensa tyydyttämistä varten syntyi entistä pahempi sorto Romassa. Ne, jotka hän oli jättänyt poissa ollessaan hallitsemaan, olivat vaan iloissaan, koska heidän oli tilaisuus omaksi hyödykseen harjoittaa tyranniutta. Äärettömät rahasummat koottiin kovimman julmuuden ja kiskomisen kautta, ja Roma näki lakkaamatta ryöstöjä ja verenvuodatuksia. Kaupungin rikkaimmat ja kuuluisimmat miehet määrättiin uhriksi ja käskettiin lähtemään pois — tavallinen käsky näihin aikoihin, jota ei kukaan koskaan rohjennut olla tottelematta. Mutta Neron julmuus ulottui avarammalle kuin vaan Romaan. Hänen rakkautensa Kreikkaa ja kaikkia kreikkalaista kohtaan ei estänyt häntä ollenkaan hänen rakkautensa maata rystämästä. Juuri ne kaupungit, jotka olivat häntä kuunnelleet ja jakaneet mieltymys-osoituksia hänelle, juuri ne tehtiin hänen saaliinhimonsa uhriksi, ja etevimmät asukkaat ajettiin maankulkeuteen taikka murhattiin, jotta sopi anastaa heidän omaisuutensa.
Tällä välin tila Romassa alkoi käydä arveluttavaksi. Kansan mielestä Neron käskyläisten tyranniutta ei käynyt sietäminen; luja ja kiivas murina nousi. Sanansaattajia lähetettiin keisarille, jotka varoittivat häntä asiain laidan vuoksi ja käskivät hänen palata. Mutta uusi tuuma oli tähän aikaan viehättänyt Neroa. Hän aikoi kaivattaa kanavan Korinthon kannaksen poikki. Hän viipyi kauemmin sentähden että tämä työ todella toimitettaisiin ja hän sen kautta saavuttaisi ikuisen kunnian. Tässä vehkeessä ollen hän vielä jatkoi julkisia näytäntöjänsä ja vietti aikansa verisillä tragedioilla todellisessa elämässä ja tekotragedioilla julkisella näkymöllä.
Viimein vaara kuitenkin yltyi joka taholta. Roma oli kapinaan nousemaisillaan. Liekki alkoi levitä muuallekin. Valtionhoitaja Helius lähti pelästyneenä Romasta ja kiirehtien Kreikkaan tuli Neron luo Korinthoon. Kertomus, jonka hän toi tullessaan, esti suorastaan Neroa kauemmin Kreikassa viipymästä, ja tämän täytyi jättää loistavan maineensa kilpatanner, jossa hän oli noin vuoden aikaa oleskellut.
Nero saapui ensiksi Neapoliin ja astui kaupunkiin semmoisella triumfilla, joka sopi tälle ihmeteltävälle nerolle, joka oli saavuttanut niin monta kunniapalkintoa. Muut kaupungit panivat toimeen samanlaisia triumfeja, ja vihdoin kaikki juhlamenot kohosivat korkeimmilleen Romassa. Hänen edessään kulki pitkä juhlaseurue, kantaen niitä seppeleitä ja kukkakiehkuroita, jotka hän oli voittanut, ja pitäen korkealla ilmassa kirjoituksia, jotka julistivat sen suuren Romalaisen mahtavaa neroa, joka oli voittanut kaikki Kreikkalaiset heidän nimen-omaisella alallaan. Kaupunki kaikkui ylistyslauluista ja pyhistä hymneistä Apollon, soitannon ja runouden etevimmän jumalan puoleen. Pitkän juhlaseurueen jälkeen nähtiin ne triumfivaunut, joita Augustus kerta oli käyttänyt. Niissä Nero istui, ja hänen vieressään Diodoros, soittoniekka. Kukkia sirotettiin kaduille keisarin eteen. Pyhiä teuraita kannettiin alttareille, uhrien ja suitsutusten savu nousi ilmaan, ja kaduilla kuului niitten ilon- ja suosion-huudot, jotka koettivat soveliaalla huutamisella soveliaimmalla tavalla tervehtiä tämmöistä voittajaa.
Kesken näitä kaikkia yksi asia täytti Neron harmilla ja vihalla, ja se oli Cineaan poissa-olo. Hän oli odottanut, että tämä olisi ollut ennen muita halullinen seuraamaan häntä Kreikkaan, ottamaan osaa hänen triumfeihinsa ja ihastelemaan hänen taidonlahjojaan. Sen sijaan Cineas ei ollut ensinkään tullut näkyviin eikä edes lähettänyt mitään anteeksipyyntöä. Tämänkaltaisella matkalla Cineas olisi ollut kaikki kaikissa. Se kunnioitus, jota Cineaan mainiot tiedot olivat synnyttäneet Nerossa, vaikutti, että tämä vielä halukkaammin tahtoi, jotta Cineas olisi saapuvilla, ja kartutti hänen suuttumustansa Cineaan poissa-olon vuoksi. Alusta Nero luuli, että Tigellinon kateus oli syypää siihen, ja syytteli tästä lemmittyänsä; mutta jälkimäisen selityksistä hän näki, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.
Keskellä Kreikan matkansa huvituksia hän ei ollenkaan kysynyt Cineasta, vaan yhä, aivan viimeisiin asti ajatteli, että Athenalainen saapuisi sinne. Hän luuli vahvasti, että Cineas jäi korkeinta nautintoa vailla, johon hän milloinkaan pystyi, kun hän ei kuullut hänen omaa jumalallista ääntänsä; ja usein, kun kolmenkymmenen-tuhannen ihmisen mieltymys-huudot raikauttivat teateria, hän ajatteli itsekseen: — voi, jospa vaan Cineas olisi täällä!
Mutta kuukausi toisen perästä kului eikä Cineas vielä tullut, ja yhä vaikeammaksi kävi tätä poissa-oloa puollustaa. Alussa Nero ei suuttunut, sillä hän luuli, että Cineas tulisi kylläksi rangaistuksi, kun hän saisi täydelleen tietää, mitä hän oli jäänyt paitsi. Mutta ennen pitkää Nero vihastui ja alkoi vähitellen ajatella, että häntä halveksittiin, siksi kuin tämä ajatus muuttui todelliseksi epäluuloksi, ja epäluulo varttui vakuutukseksi. Nyt hänen vihallaan ei ollut päätä eikä määrää, ja tulinen kostonhimo täytti hänen sielunsa.
Vasta Romaan tultuansa Nero kysyi Cineasta. Silloin hän sai tietää kaikki — että Cineas oli matkustanut Britanniaan ja sitten palaten Labeon kanssa tämän seurassa lähtenyt Judeaan.
Tämä saatti Neron vimman pahimmilleen. Cineas oli tietänyt, että hän oli Kreikassa, vaan kuitenkin mieluisammin lähtenyt Judeaan. Miksi? Tyhjästä uuteliaisuudesta. Ei suinkaan taistelemista varten. Ja hän oli osoittanut itsensä kylmäkiskoiseksi Caesarin neron suhteen. Tämä oli halveksimista, häväistystä. Cineaan täytyi kuolla!
Kaikkein ensimäinen toimi, johon hän ryhtyi, oli se että hän käski vangita Cineaan ja tuoda hänen Romaan tutkittavaksi.
"Hänen täytyy kuolla tällä kertaa", sanoi Nero Tigellinolle. "Minä aion koettaa, eikö voi saada kuolemaa kauheaksi hänellekin."
XXXIV.
Neron loppu.
Ne suostumushuudot, jotka Nero oli kuullut Roman kaduilla olivat määrätyt olemaan viimeiset, jotka osotettiin tälle miehelle, jonka elämään tragedia ja komedia olivat niin omituisella tavalla yhteen kutoontuneet. Tuskin hän oli palannut, kuin hän sai tiedon mitä vaarallisimmasta kapinaliitosta. Tämän hän kukisti, ja nyt, luullen että hänen tulevaisuutensa oli varma, hän päätti jättää pääkaupungin vaarat ja huvitella jossakin turvallisemmassa paikassa. Hän lahti sentähden Neapoliin ja antautui ajaksi himoihinsa ja soittotaitoon. Siellä hän tapasi kaikki, mitä hänen taipumuksensa vaativat. Hänen sotamiehensä jaksoivat pitää vähemmän kaupungin rahvaan pelossa. Lähiseutujen kauneus viehätti häntä. Neapolin näky-alat olivat aina mieluisat hänelle ja Baijaen huvitukset aivan tarjona.
Mutta hänen ilonsa täällä kesti vaan lyhyen aikaa. Koko maailma oli herännyt ja nousi vapauttamaan itseänsä sorrosta, jok'ei ollut ainoastaan kauhea vaan myöskin häpeällinen. Gallit olivat jonkun aikaa olleet levottomina ja täällä ensimäiset metelit alkoivat. Täällä löytyi mies, nimeltä Vindex, joka oli siinnyt Aqvitanian vanhoista kuninkaista ja joka nyt astui mahtavana esiin maailmaa vapauttamaan. Joko viha tyrannia vastaan yllytti häntä taikka kunnianhimo taikka molemmat yhteensä, hän päätti sysätä Neron siltä valta-istuimelta, jota tämä oli häväissyt. Hän lähetti kirjeitä ympäröivien provinsien maaherroille ja paitsi muita Galballe, joka piti valtaa Hispaniassa, ja ehdotteli, että Nero tuhottaisiin. Galba oli voimakkain ja etevin heistä. Hän kuului Sulpicioin heimoon ja oli sen kautta jossakin määrässä sukua Labeon kanssa. Hän oli kuuluisa soturi ja hänen nimensä oli aikakauden merkillisimpiä. Hän vastaan-otti Vindexin ehdotukset suurella epäneuvoisuudella; hän ei suostunut niihin eikä suoraan niitä hylännyt. Mutta kaikki muut maaherrat kieltäysivät yhdistymästä Vindexin kanssa, joko pelosta taikka uskollisuudesta ja lähettivät hänen kirjeensä Nerolle.
Vindex pani kuitenkin tuumansa toimeen. Hän kävi ympäri Gallein joukossa ja kiihoitti heitä. Ennen pitkää liitto laadittiin ja hän pääsi suuren armeijan päälliköksi.
Galba pysyi varovaisena ja kaksimielisenä. Viimein hän kutsui kansan kokoon Uuteen Karthagoon ja havaitsi heidän niin vihamielisiksi Neroa vastaan, että he kohta tervehtivät häntä keisariksi.
Nero kuuli kaikki, mutta koetti ummistaa silmänsä vaaralta. Hänen oli tapa puhua joka päivä vähän aikaa ystäviensä kanssa valtion asioista ja sitten havaiten tämän aineen kovin ikäväksi, hän vei nämät luokseen ja soitti heidän kuullen taikka näytti heille muita sieviä taidonlahjojansa. Hän kehui erittäin yhtä konetta, joka veden voimalla toimitti soitantoa ja muistutti piloillaan, että hän aikoi näyttää sitä näkymöllä, kun vaan Vindex heittäisi hänen rauhaan.
Mutta vähitellen uutiset alkoivat yhä enemmän huolettaa. Galba oli vihdoin suoraan päättänyt nousta Neroa vastaan. Vindex tuli päivästä päivään yhä voimakkaammaksi ja oli joka paikassa levittänyt kapinallisia julistuksia, joissa Neroa nimitettiin "Aenobarboksi" ja "kehnoksi komediantiksi." Nimi "Aenobarbus" koski Neron isää ja harmitti erittäin, mutta liikanimenä se ei ollut mitään verrattuna noihin toisiin sanoihin, "kehnoon komedianttiin." Kun Nero ensiksi kuuli ne, hän oli juhlapäivällisillä ja vihoissansa hän hypähti ylös ja kaatoi ruokapöydän. Hän kirjoitti heti senatiin ja kehoittaakseen sitä vielä enemmän hän lisäsi: "Katsokaat, Patres conscripti, Vindexin hävyttömyyttä… Hän on juljennut sanoa, että minulla on huono ääni ja että minä huonosti soitan lyyraa." Senati ryhtyi kohta keisarikunnan vallan harjoittamiseen. He julistivat Galban valtion viholliseksi ja määräsivät hinnan Vindexin hengestä.
Käskyjä annettiin eri kenraaleille, että he lähtisivät kapinoitsioita vastaan. Muitten joukossa Virginius Rufus oli saanut tämmöisen käskyn ja varusti itseänsä sitä tottelemaan. Hänen omat sotamiehensä vihasivat Neroa ja tarjosivat hänelle keisarin arvoa. Mikä hyvänsä hänen päätarkoituksensa lienee ollut, hän päätti kuitenkin mennä Vindexiä vastaan ja tekikin niin. Armeijat tulivat yhteen ja seisoivat toinen toistansa vastaan, kun Vindex pyysi keskustelun-pitoa. Keskustelu tapahtui ja Virginius teki jonkunlaisen suostumuksen kapinoitsiain päällikön kanssa ja alkoi peräyttää armeijaansa, kun yhtäkkiä sotamiehet, väärin ymmärtäen tätä liikuntoa ja yltyneinä vihasta Galleihin, itse-altansa ryntäsivät näitä vastaan. Tappelu tuli pian yleiseksi. Gallit voitettiin ja pakenivat ja alakuloisuudessaan Vindex lankesi miekkaansa.
Galba kuuli tämän epätoivolla, mutta Nero riemuitsi. Kun uutiset olivat tulleet yhä pahemmaksi, Nero oli havainnut vaarallisen asemansa ja oli lähettänyt käskyn eri armeijoille, että ne palaisivat ja kokoontuisivat yhteen paikkaan yhteistä vihollista vastaan. Hän oli myöskin jättänyt Neapolin ja tullut takaisin Romaan. Silloin saapuivat sanomat Vindexin ja hänen armeijansa tuhosta, ja ilon innossa keisari tarttui lyyraansa ja virittäen sitä rupesi voitonriemua laulamaan.
Mutta koko maailma oli nyt herännyt. Koko Roma oli tyytymätön ja kapinaan valmistunut. Itsetyytyväisyydessään Nero ei ollenkaan tietänyt, että hän oli synnyttänyt vihaa, vaan tahtoi ennemmin pitää itseänsä mitä ihmeteltävimpänä ja pikemmin kansallisena miehenä, joka ehkä oli syyllinen pariin kolmeen rikokseen, mutta ylimalkain ansaitsi ihmetystä. Hän arveli, että hänen voittonsa Kreikassa itsestään toimittivat hänelle suunnattoman suuren oikeuden kansan kiitollisuuteen. Mutta hovimiehet ajattelivat toisin. He näkivät uhkaavan myrskyn eikä kukaan heistä kaikista nähnyt sitä niin selvään kuin Tigellinus. Luontoansa noudattaen tämä mies, kun hän näki isäntänsä huononevan aseman, päätti että hän ei ainoastaan hylkäisi häntä, vaan myöskin jouduttaisi hänen perikatoansa. Toisen, Nymphidius nimisen kanssa he tekivät salaliiton ja heidän onnistui yllyttää keisarillisen henkivartioston soturit kapinaan. He julistivat Galban asian oikeaksi ja luovuttivat antimilla ja lumoavilla lupauksilla nämät miehet heidän uskollisuudestaan. Ennen pitkää kaikki oli toimitettu ja Neron paras turva oli kadonnut.
Tällä välin Nero alkoi huomata yleisen tyytymättömyyden. Senati osotti sitä, kansa ja henkivartiosto. Pelko valloitti hänen sielunsa. Kauhu ja kostpuhimo vaikuttivat vuorotellen häneen. Hän aikoi kerta uudestaan sytyttää kaupungin tuleen ja laskettaa amfiteaterin pedot kansan joukkoon, sillä välin kuin hän yleisessä hämmästyksessä pakenisi Egyptiin. Tämä saatiin ilmi, kerrottiin julkisesti ja suurensi vaan kansan vihaa.
Tigellinus ja Nymphidius havaitsivat nyt, että sopiva aika oli tullut. Mutta heitä ei haluttanut astua suoraan esiin, vaan he tahtoivat mieluisammin vaikuttaa Neron pelkoon. He sentähden menivät hänen luokseen, näyttivät murheellisilta ja kertoivat hänelle, että kaikki oli hukassa; että kansa ja henkivartiosto olivat nousemaisillaan; että pako oli hänen ainoa pelastuksensa ja ettei hän saanut silmänräpäystäkään menettää.
Epätoivo valloitti nyt vaipuvan hallitsijan. Hänen ei enään ollut mitään toivoa entisen mahtavan asemansa suhteen. Sotamiehet, joita hän oli kutsunut takaisin, olivat osaksi saavuttamattomissa ja osaksi tyytymättömät. Hän etsi apua kaikkialta, mutta ei löytänyt. Hän käveli ympäri linnassa eikä tietänyt mihin paeta eikä mitä tehdä. Silloin hänen rikostensa muistot virisivät ja ennen kaikkia hänen mieleensä tuli, kuinka hän oli ilkeästi surmannut kalliimmat sukulaisensa. Vielä hänen tuskassansakin hänen elämänsä suurin mielihalu tuli näkyviin ja kun hän saatti epätoivonsa sanoiksi, hän käytti yhtä Sofokleen Oedipon säettä, jota hänen oli tapa lausua näkymöllä:
"Mun kuolla käski isä, äiti, vaimoni!"
Hän koetti saada jotakin laivaa, joka veisi hänen Egyptiin ja käski, että yksi varustettaisiin Ostiassa. Turhaan. Ei kukaan tahtonut totella hänen käskyjään. Yksi hänen sotamiehistään, joka näki hänen kauhunsa, lausui hänelle tämän säkeen Virgiliosta:
"Onkohan kuolema siis niin kauhea?"
Hän koetti nyt juoda myrkkyä, jota oli laitettu häntä varten, mutta hän ei saattanut rohkaista mieltänsä. Hän meni huoneesensa ja heittäysi sohvalleen. Hänen tuskansa oli hirveä. Hän käski jonkun surmata itseänsä, mutta kun hän ei saanut ketään, hän huudahti: "ystäväni luopuvat minusta enkä minä voi löytää ketään vihollista." Tuosta hän riensi Tiberin rannalle hukuttaakseen itseänsä, vaan palasi takaisin, kykenemätönnä sitä tekemään ja päätti purjehtia Hispaniaan Galbalta henkeänsä rukoilemaan. Mutta ei mikään laiva ottanut häntä sinne viedäkseen. Hämmennyksissään hän juoksutti päässään kymmenkuntia tuumia, mutta ei mikään ollut mahdollinen. Hän mieli astua esiin puettuna armon-anojaksi ja mainiolla kaunopuheisuudellaan pontevasti vetoa kansaan; mutta pelko tämän kansan vimmasta esti häntä. Tuolla seisoi maailman hallitsia linnassansa; ei mikään vihollinen ollut näkyvissä, mutta hän tiesi, että koko maailma oli nyt hänen vihollisensa, eikä ollut mitään paon eikä pelastuksen toivoa.
"Eikö löydy mitään piilopaikkaa, jossa minulla olisi aikaa ajatella, mitä minun on tekeminen?" hän huudahti.
Yksi hänen vapautettu orjansa, nimeltä Phaon, tarjoutui viemään häntä erääsen paikkaan, joka oli muutamain penikulmien päässä kaupungista, jossa hän saisi jonkun aikaa piileskellä. Nero suostui kiihkeästi tähän tarjomukseen. Hän riensi pois ilman kengättä, ilman päällysvaatteetta, eikä mitään muuta kuin tunika päällä. Phaon heitti vanhan vaipan hänen yllensä ja peitti hänen kasvonsa, ettei häntä tunnettaisi. Kolme miestä paitsi Phaonia seurasi häntä. Tällä tapaa Nero vietti viimeistä yötänsä.
Päivän koitteessa keisarillisen henkivartioston soturit kokoontuivat ja julistivat Galban keisariksi. Senati vahvisti heidän päätöksensä. Nyt he ilmoittivat Neron valtion viholliseksi ja tuomitsivat hänen kuolemaan vanhan tasavallan ankaraa lakia myöten.
Tällä välin Nero kiirehti Phaonin huvilaan. Ratsastaessaan hän kuuli huudot, jotka nousivat praetorianein leiristä. Muuan työmies tien vieressä kavahti ylös, kun he ratsastivat ohitse, ja lausui: "katso, nuot miehet ovat Neroa takaa ajamassa." Edempänä kuolleen ruumis makasi tiellä. Tämän nähdessään Neron hevonen säpsähti. Kartanon lähelle tultuansa he seisauttivat hevosensa ja nousten ratsahilta lähtivät astumaan siinä kasvavan kaislikon poikki. Phaon tahtoi nyt kätkeä Neron yhteen hietakuoppaan, siksi kuin hän valmistaisi maan-alaisen käytävän kartanoon. Mutta Nero ei suostunut, sillä hän arveli, että tämä oli yhtä kuin elävältä hautaantua. Aukko tehtiin ennen pitkää rakennuksen seinän alipuoleen ja Nero könti siitä sisälle. Hän vietiin halpaan huoneesen, jossa hän laskeusi alas yksinkertaiselle vuoteelle, repaleinen peite päällänsä. He toivat hänelle vähäisen leipää, mutta tämä inhotti häntä; ja ainoa vesi, jonka he voivat hankkia, oli kovin likaista. Sitä hän kuitenkin joi pikkuisen.
Kaikki huomasivat, että piileskeleminen taikka turvallisuus oli mahdoton. Jonkun ajan päästä he kertoivat sen Nerolle ja neuvoivat häntä surmaamaan itseänsä. Ainoastaan tällä tavalla hän voi välttää vihamiestensä kostoa. Hän tiesi sen hyvin, mutta kuolema oli hirveä ja hän koetti viivettää sitä niin kauan kuin mahdollista.
Ennen Romasta lähdettyänsä Phaon oli käskenyt yhden hänen palvelioistaan tuoda uutisia kaupungista. Heidän odottaessaan sanansaattaja tuli, tuoden muassaan muutamia asiakirjoja. Nero tarttui halukkaasti niihin ja luki senatin julistuksen, jossa säädettiin, että hän oli rangaistava vanhan tasavaltaisen lain mukaan.
"Mikä kuolemanlaji se on?" hän kysyi. "Mikä entinen tapa on?"
Phaon ensiksi epäili, mutta viimein, kun häntä vaadittiin, hän vastasi:
"Tasavallan lain mukaan sidotaan sen miehen pää, joka kuolee valtion vihollisena, kahden paalun väliin. Hän on aivan alastonna ja piestään tällä tapaa kuoliaaksi liktorin vitsoilla."
Neroa vavistutti eikä hän sanonut mitään. Nyt hän veti esiin kaksi tikaria, jotka hän oli tuonut muassaan ja nousi seisaalleen, heiluttaen niitä kummassakin kädessä. Tuosta hän koetti niitten kärkeä, jonka jälkeen hän ojensi vielä kerran käsivartensa ja seisoi tuokion, kooten koko rohkeuttansa. Kaikki, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän tällä hetkellä surmaisi itsensä.
Mutta muutamain silmänräpäysten perästä Nero pisti tyvenesti molemmat tikarit jälleen tuppeen ja kääntyen yhden saattajansa puoleen, lausui:
"Laulakaat ruumiinlaulu ja toimittakaat viimeiset juhlamenot ystävällenne."
Se, jonka puoleen hän kääntyi, lauloi ruumiinlaulun ja Nero kuunteli nähtävällä mielenliikutuksella. Tätä seurasi äänettömyys.