Viimein Nero huudahti:
"Miksei kukaan teistä tapa itseänsä ja näytä minulle kuinka kuolla?"
Ei kukaan heistä kuitenkaan suostunut tähän pyyntöön vaan kaikki istuivat lattiaan katsellen.
Nyt Nero pani käsivartensa ristiin ja katsellen heitä jokaista purskahti kyyneliin.
Mutta vähän ajan päästä hän hypähti ylös ja lausui:
"Nero, Nero, tämä on häpeä! Sinun viivyntösi on kunniaton; nyt ei ole aikaa surullisiin liikutuksiin; aika vaatii miehen mieltä."
Mutta rohkeus, jota hän halasi, ei näyttänyt tulevan, ja hän seisoi epäneuvoisena, milloin haparoiten tikariansa, milloin kävellen edestakaisin vähäisessä huoneessa.
Vihdoin hän seisahtui ja katseli tuimasti saattajiansa.
"Te", hän lausui, "olette pelkureita ja pettäjiä. Jollei, te näyttäisitte, kuinka tulee kuolla. Voi, jospa täällä olisi yksi, jonka olen tuntenut. Sillä minä olen tuntenut miehen ja ainoastaan yhden koko elämässäni, joka nauroi kuolemaa. Oi, jospa hän olisi täällä! Cineas! Cineas! missä sinä nyt olet? Miksi luovuit ystävästäsi? Sinulla ei kumminkaan ole mitään valitusta minua vastaan. Voi Cineas, jos sinä vaan olisit täällä, kuinka hyvin sinä näyttäisit minulle tien tuonelaan! Voi! mimmoinen taiteilia minussa kuolee!"
Kun hän näin puhui, joku melu kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli hyvin tunnettu. Se oli ratsasjoukon töminä. Oltiin häntä takaa ajamassa.
Nero kavahti ylös. Hän värisi pelossaan. Mutta pelko ei voinut kuolettaa hänen päähimoansa. Hän ei lausunut omia sanojaan, vaan Homeron:
"Ratsujen joutuisain mun korvani rientävän kuulee."
Tarttuen yhteen tikariinsa hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pisti sen kurkkuunsa. Yksi saattajista auttoi häntä toisen iskun iskennässä. Tämä oli kuolemanhaava. Nero kaatui taakse päin kuollen. He nostivat hänen sohvalle.
Vähän ajan kuluttua takaa-ajajat, jotka tavalla taikka toisella olivat saaneet tiedon hänen piilopaikastaan, saapuivat kartanoon ja riensivät huoneesen, centurio etupäässä. Centurio koetti pidättää veren juoksua.
Nero nosti hiueten silmänsä.
"Liian myöhään", hän lausui; ja sitten hän lisäsi tuskin kuultavalla äänellä: "tämäkö teidän uskollisuutenne on?"
Seuraavana silmänräpäyksenä kaikki oli ohitse.
Hän makasi kuolleena, mutta vielä kuolemassakin hirveänä, sillä hänen rajujen intohimojensa vaikutus säilyi vielä pelottaen katselioita. Näitten intohimojen valta, jotka olivat hallinneet häntä vuosikaudet, olivat jättäneet jälkensä hänen kasvonjuonteihinsa. Nuot kasvot, jotka hänen nuoruudessaan eivät olleet rumat, olivat muuttuneet julmannäköiseksi ja myöskin kuolemassa kauheus pysyi ja kammotti niitä, jotka seisoivat lähellä.
XXXV.
Judea.
Sillä välin kuin Lännen armeijat näin kapinoitsivat keisaria vastaan,
Idän armeijat olivat toista kapinaa kukistamassa.
Vespasianus jätti Neron Kreikkaan ja käytti Roman voimaa Judeassa. Hän ei kohdannut mitään tavallista vihollista. Juutalaiset olivat sotaisa kansa, urhoolliset ja uskaliaat ja he puolustivat isänmaatansa. Luonto oli muodostanut tämän maan helposti puolustettavaksi. Kaikkia tasankoja ympäröivät vuoret, jotka olivat ikäänkuin linnoitus päällekarkaajia vastaan, jossa urhoolliset miehet harjaantumattominakin saattivat tehdä lujaa vastarintaa ja usein armeijojakin päältänsä torjua. Vuorten välillä oli solia, joitten läpitse ei kukaan voinut ilman ankarinta taisteloa tunkea ja rohkeita miehiä löytyi, jotka olivat valmiit joka solasta tekemään toista Thermopyleä.
Näissä miehissä oli jotakin enemmän kuin tavallinen urhoollisen kansan uljuus. Suuri aate innostutti heitä. Jokainen heistä luuli, että jumala oli hänen puolellaan; jokainen muisti entiset kunnian ajat, jolloin tämä jumala oli tullut heidän avukseen ja antanut heidän voittaa yhtä mahtavat viholliset kuin Romalaiset. Nuot pyhät virret, jotka kuuluivat heidän jumalanpalvelukseensa, puhuivat entisistä kansallisista voitoista, eikä kukaan, joka lauloi niitä, saattanut epäillä, että ne tulevaisuudessa toistettaisiin. Eivät edes tappiotkaan, vaikka niitä monta perätysten tapahtui, voineet järkyttää heidän lujuuttansa eikä vähentää heidän luottamustansa jumalaan. He yhä odottivat sitä aikaa, jolloin hän astuisi esiin ja jolloin hänen apunsa tulisi yhä tuntuvammaksi siitä syystä, että se oli kauan viipynyt. Niin jokainen tappio tapasi heidän yhtä uskaliaina kuin milloinkaan; ja jos he vetäytyivät pois yhdestä paikasta, se oli vaan uudistaakseen taisteloa toisaalla.
Tämä Juutalaisten kiivas uskonvimma innostutti yhtä paljon kaikkia — miehiä, naisia, jopa lapsiakin. He olivat syntyneet ja kasvatetut semmoisessa kansassa, jossa yksi aate oli yleinen ja tämä aate oli tuo luja vakuutus, että he olivat korkeimman olennon valittu ja suosittu kansa. Antaumista ei koskaan ajateltu. Taisteloissaan he voittivat tai kuolivat. Ei löytynyt mitään keskikantaa. Heidän rohkeuttansa suurensi, jos sitä kävi suurentaminen, niitten vankien katala kohtalo, jotka joutuivat Romalaisten käsiin. Nämät tehtiin mitä kurjimmiksi orjiksi ja lähetettiin tekemään työtä Korinthon kanavalle. Joka uusi sodan vaihe, olipa voitto taikka tappio, vaan vahvisti Juutalaisten jäykkää mieltä ja saatti heidän sotimaan suuremmalla hurjuudella ja palavammalla innolla.
Tavallinen kenraali kenties ei olisi pitänyt tämmöisille vihollisille — niin tulisille, niin suruttomille, niin vähän omasta hengestään huoliville, niin kestäväisille ja niin valppaille; viholliselle, joka ei odottanut päällekarkausta, vaan rajulla rynnäköllä töyttäsi vastustajia kohti, toisinaan kukistaen kaikki; joka ei tyytynyt taisteloon päivällä, vaan kävi yhtä ankarasti yölläkin kimppuun; joka perääntyi vaan hyökätäkseen uudestaan esiin ja kuolemassakin uljasteli voittajien edessä.
Mutta Vespasianus ei ollut tavallinen kenraali. Hänen miehensä olivat mitä parhaimmalla tavalla harjaantuneet ja hän tiesi kuinka käyttää heitä suurimmalla edulla. Juutalaisten uskonvimmaa vastaan hän asetti Roman legionain harjaantuneen urhoollisuuden ja oman neronsa. Vähitellen jälkimäiset pääsivät voitolle ja hitaasti mutta vakaasti Roman sotaliput siirtyivät eteenpäin Judeassa, sillä välin kuin Juutalaiset synkkämielisinä vetäytyivät takaperin, yhä taistellen ja yhä vartoen kauan odotettua vapauttajaansa.
Tähän sotaan Labeo ja Cineas olivat heittäyneet ja tämän kenraalin johdolla he taistelivat. He eivät ajatelleet asiansa oikeutta, sillä he katsoivat varmaksi, että se oli oikea, koska se oli sota kapinoitsioita vastaan. Roman nimessä oli heillä kyllin. Syytä he eivät etsineetkään: heidän tarkoituksensa oli sota, jonka vimmassa ja hehkussa he toivoivat saavansa helpoitusta siitä surusta, joka heitä rasitti. Työ, ankara työ, se estää ajatukset mieltä kalvamasta; ja työtä he halasivat, vähän huolien siitä, mimmoinen tämä työ oli.
Heti Judeaan tultuansa he olivat tavanneet, mitä he halasivat — vireän sodan tuiman kiihoituksen, sodan, jota käytiin valppaita ja miehuullisia vihollisia vastaan. He rupesivat kohta tähän uuteen elämään semmoisella innolla, semmoisella kiivaudella ja suruttomuudella, joka teki heidän molemmat mainioiksi. Heidän järkähtämätön ystävyytensä, heidän likeinen kumppanuutensa ja heidän yksimielisyytensä sekä tappelussa että muualla saattivat heidän kuuluisaksi niin omien miesten kuin vihollistenkin joukossa. He ryhtyivät mitä rohkeimpiin yrityksiin, eikä toinen pitänyt enemmän väliä hengestänsä kuin toinenkaan. Mihin hyvänsä toinen meni, toinen meni myöskin ja tämä yhteys ystävyydessä ja urhollisuudessa teki heidän niin tunnetuksi, että romalaiset armeijat pitivät näitä molempia parhaina sotureinaan, ja leiri kaikkui heidän maineestaan. Cineas ylennettiin nopeasti ja olisi päässyt legionan päälliköksi, jos hänen olisi tehnyt mieli; mutta Labeo oli jo koroitettu semmoiseen päällikkö-virkaan, eikä Cineas halannut mitään niin suuresti kuin saada olla niin lähellä ystäväänsä kuin vaan mahdollista. Viran-ylennyksestä hän ei huolinut. Hän oli vaan iloinen, että hänen edistymisensä oli ollut kylläksi pikainen, jotta hän sai pysyä Labeon luona, asua samassa teltassa ja olla lähellä häntä taistelossa. Viran-ylennys ei muuttanut heidän käytöstään tappelussa. Labeo osoitti suurempaa huolettomuutta henkensä suhteen kuin mitä muut katsoivat viisaaksi legionan komentajalta, ja johdatti miehiänsä vaarallisimpiin yrityksiin; ja Cineas, jolla oli vähemmän edesvastausta, pani vielä vapaammin henkensä alttiiksi.
Sodan jyminä, alinomainen valvonta, lakkaamattomien marssien vaiva, voiton kiihoitus — kaikki nämät olivat soveliaat vetämään heidän ajatuksiansa puoleensa ja poistamaan heistä noita muistoja, jotka olivat niin tuskalloiset. Labeo ei mielinyt enään itsemurhaa. Siitä huolesta, jolla hänen täytyi hoitaa virkaansa, hän havaitsi, että tämä elämä vielä tarjosi alaa hänen ajatuksilleen ja tarvitsi hänen tointansa. Isänmaanrakkaus vaatimuksineen virisi. Sota-into alkoi kilpailla hänen haikean surunsa kanssa ja pääsi voitolle, koska se oli vilkkaampi ja kiihkeämpi. Se suuri edesvastaus, joka hänellä nyt oli, tuotti omat huolensa ja omat tuskansa; hänen täytyi suunnitella päällekarkauksia ja puolustuksia; hänen täytyi ottaa osaa toisten kenraalein neuvotteluun ja muistuttaa mieleensä kaikki kokemuksensa entisiltä ajoilta, tehdäkseen sitä hyödylliseksi nykyisyydelle. Tämmöisissä asioissa hänen ajatuksensa parhaasta päästä askaroivat — ainoastaan vähäinen aika jäi muita asioita varten. Kun hän pystyi ajattelemaan, nämät esineet tunkeusivat itsestänsä hänen mieleensä ja vaativat miettimistä; ja kun hän ei kyennyt ajattelemaan niitä, väsymys ja vaiva voittivat hänen ja hän kääntyi usein pois virkatoimistaan unen helmoihin.
Samoin kuin Labeon oli myöskin Cineaan laita. Uusi ajatusten työksenteleminen tuotti uudet huolet ja uudet mietteet; nämät kenties eivät olleet niin tärkeät kuin Labeon, mutta kuitenkin kylläksi tärkeät, että ne kiinnittivät suureksi osaksi hänen huomiotansa. Alhaisemmassa virassaan hänellä oli myöskin vähempi edesvastaus ja suurempi tilaisuus osoittaa itsepuoleista urhoollisuutta. Hän oli päällikkönä rajuissa väkirynnäköissä, hän johdatti rohkeita partioretkiä, ja joka yrityksessä, jossa erityistä miehuutta ja oman hengen halveksimista kysyttiin, hän aina kävi etupäässä. Näin olivat molemmat eri tavalla, mutta samassa toimessa saavuttaneet, mitä he enimmin halasivat — huojennusta surusta.
Sota jatkaantui, ja vaikka Juutalaiset tekivät mitä miehuullisinta vastarintaa, heidän täytyi yhä peräytyä Roman armeijan edestä. Vespasianon sotataito voitti heidän huiman urhoollisuutensa. Vuorisola toisensa perästä läväistiin, linna linnan perästä valloitettiin. Vespasianolta sotaretki oli alinomainen työnteko. Ainoastaan lyhyt lepo-aika sallittiin sekä omille että vihollisen sotamiehille.
Ei kuitenkaan tämmöisessäkään sodassa, jossa niin moninaisia tapahtui, ollut mahdollista, ettei olisi muutamia lepohetkiä suotu. Vaikka ne olivat lyhyet, niitä kuitenkin oli, ja sotamiehet asettivat leirinsä ja lepäsivät ajan vaivoistaan. Tämmöisiä aikoja Cineas ja Labeo kaikkein enimmin pelkäsivät.
Sillä nyt, kun kaikki oli turvassa, kun armeija lepäsi hyvin varustetussa leirissä ja kaikki toimitukset olivat osaksi lakkautetut, se mielenjännitys, jonka sodan puuhat olivat synnyttäneet, taantui, ja vireästä elämästään heidän täytyi palata joutilaisuuteen ja kaikkiin niihin ajatuksiin, joita työttömyys kasvatti.
Sillä heiltä oli ajatus semmoisina aikoina sama kuin muisto, ja muisto oli tuska. Kaikki, mitä oli ollut suloista heidän entisessä elämässään, kääntyi nyt katkeraksi sen vuoksi, että kaikki oli kadonnut, ja jokainen mieluisa muisto vaan viilsi sitä sydäntä, joka vielä kaipasi entisyyttä ja ikävöitsi sen autio-maille. Koko entisyyttä pimitti mustana pilvenä se suru, johon se oli päättynyt, ja ajatus, joka palasi menneesen elämään, kulki tämän elämän läpitse, kunnes se saapui tuohon synkkään kuolinhuoneesen Britanniassa.
Ainoa rauhan ja levon mahdollisuus oli herkeämättömässä työssä, ja kun tämä taukosi, silloin kaikki heistä muuttui mustaksi ja kolkoksi. Cineaan eteen ilmestyi silloin sen pois-menneen muoto, johon koko hänen sielunsa oli niin likeisesti liittynyt, ja kaikki tämän entisen, kerta niin suloisen elämän ilot kääntyivät nyt suruksi, jota ei voinut lausua, kun ajatteli, että kaikki oli päättynyt kuolemaan. Labeon eteen astui hänen rakastetun poikansa muoto, tämän viimeiset hellyyden ja kaipauksen sanat — sanat, jotka viipyivät vielä ja soivat aina hänen suomissaan, ikäänkuin vaatien huomiota ja kehoittaen häntä niitä tottelemaan.
Semmoisina aikoina molemmat ystävät vaistomaisesti etsivät toinen toisensa seuraa, saaden toistensa sydämen äänettömästä samatunteisuudesta sitä lepoa ja lohdutusta, jota ei mikään muu voinut antaa. He eivät lausuneet monta sanaa toisilleen; he istuivat ääneti; mutta välisti he puhuivat matalalla, surullisella äänellä entisestä elämästään Athenassa, ja jutellessaan niistä ajoista, jolloin he olivat poikina yhdessä, toisinaan melkein heistä tuntui, kuin olisivat he jälleen poikia. Tänä lapsuuden aikana Athenassa löytyi kuitenkin yksi, joka aina oli läsnä, valaisten näkymöä, yksi, jonka tyttömäinen nauru kaikkui heidän korvissaan puhki vuosikausien, ja jonka kaunis, hieno muoto ilmestyi heidän eteensä keskeltä sen entisyyden kuvia, josta nämät niin suuresti muistuttivat. Ei kumpikaan heistä maininnut koskaan hänen nimeänsä, mutta kumpainenkin tunsi, että hänellä oli etusija toisen ajatuksissa, ja vaikka he eivät uskaltaneet nimittää häntä, he kuitenkin kantoivat häntä sydämessään ikäänkuin keskustaa, jonka ympärille kaikki muut muistot kokoontuivat.
He eivät koskaan puhuneet Romasta eikä Britanniasta. Tämä oli eri asia. Sillä nämät paikat olivat yhteydessä semmoisen ajan kanssa, jolloin Helena oli Labeon luona, oli kokonaan hänen omansa, ja jolloin hänen kotinsa täyttyi sen pojan kirkkaan kauneuden loistosta, jota he niin rakastivat. Labeo ei koskaan viitannut mihinkään, joka jollakin tapaa, vaikkapa kuinka vähässä määrässä, oli yhteydessä Markon kanssa. Tämä aine oli liian pyhä, ettei siihen saanut edes vähänkään kajota; tämä suru oli kokonaan hänen omansa, eikä Cineas saattanut käsittää isän rakkauden ja kaipauksen pohjatonta syvyyttä.
Näin kuluivat levon hetket, molemmille ikävinä ja tuskalloisina, ja he koettivat sotatuumien miettimisillä haihduttaa ajatuksiaan; mutta heidän yrityksensä olivat usein turhat, ja ainoa lievike oli uudistettu työ.
Työtä ei kuitenkaan milloinkaan kauan puuttunut. Levon lyhyet hetket menivät pian ohitse, leiristä lähdettiin ja vielä kerta alettiin marssia, ja taistelo vaaroinensa, vaiheinensa vaati omalla tavallaan heidän mieltänsä uusiin ponnistuksiin.
Tähän taisteloon he riensivät uudella innolla, paeten surullisia ajatuksiaan, paeten itseänsä ja tavotttaen taas sitä lievikettä, jonka he olivat ennen löytäneet.
Näin sotaa kesti, kuukausi toisen perästä kului, ja Juutalaiset yhä perääntyivät, alinomaa päällekarkaajia vastustaen ja mielien viimeisiin tapella. Sillä nyt koko kansakunta oli nousnut semmoisella voimalla kuin ei milloinkaan ennen, ja koko sen entisyyden kaikki kärsivällisyys ja varronta ja kaipaus etsivät nyt tyydytystä. Usko odotti nyt tuota suurta vapauttajaa ja vartoi yhä, tappiossa ja häviössä, hänen ilmestymistään.
XXXVI.
Jotapata.
Roman armeija oli viikkokaudet ollut pidätettynä Jotapatan edessä. Sama kaupunki oli mitä vahvimpia koko maassa, ja tähän olivat kaikki ne eri tahoille hajonneet juutalaiset sotajoukot turvanneet, jotka olivat perääntyneet päällekarkaajien alta. Romalaiset piirittivät sitä suurimmalla taidolla ja voimalla, mutta Juutalaiset taistelivat niin tuimasti — he olivat niin valppaat puollustuksessaan ja niin rajut uloshyökkäyksissään — ettei saartotyö edistynyt kuin vähän. Toisen päivän voitto meni toisena hukkaan.
Romalaisten armeija seisoi näin kaupungin edustalla, yhä varustaen noita heittokoneita, jotka olivat niihin aikoihin tavalliset, käyttäen kaikkia silloin tunnettuja rynnäkkökeinoja ja jatkaen yritystään sillä kärsiväisellä sitkeydellä, josta he aina olivat erinomaiset.
Labeo oli tavallisuutta myöten ollut hyvin toimelias kehoittaessaan miehiänsä ryntäyksiin. Hänen muurinsärkiänsä vietiin useimmin esiin ja jyskyttivät kaikkein ankarimmin tukevia muureja; hänen miehensä riensivät hurjimmin vihollista vastaan, joko rynnäkköportailla tai liikkuvilla torneilla; ja livitin- ja nakinkoneet, joita hän käytti, tekivät alinomaa työtä. Toiselta puolen, jos hän enimmän altisti Juutalaisia, hänellä myöskin oli kaikkein enimmän rasitusta heistä; häntä kohtasivat useimmat päällekarkaukset, ja hänen täytyi pitää tarkinta vahtia.
Eräänä päivänä oli kiihkeästi taisteltu. Juutalaisissa oli syntynyt uusi into, kun oli tullut taitava johdattaja, joka ennen muita nähtiin muureilla, kehoittaen miehiänsä erinomaisiin urhotöihin. Palavia aineita mätettiin niitten soturein ylitse, jotka käytäyttivät muurinsärkiöitä. Tulista öljyä kaadettiin niitten päälle, jotka yrittivät kiipeemään muureja ylös. Yksi liikkuva puutorni, joka vaivaloisen työn perästä juuri oli valmistunut, poltettiin poroksi. Uupuneina ja nääntyvinä täytyi Romalaisten vetäytyä takaisin leiriinsä.
Täällä he menivät levolle. Väsyneenä päivän työstä laskeusi Labeo sohvalleen. Voipuneet vartiat pitivät uutelosti vahtia.
Yhtäkkiä huuto kuului, hirveä hädän melu, jota heti vimman ja koston karjuna seurasi. Huima säikähdys levisi leiriin. Sotamiehet kavahtivat jaloillensa. Labeo oli ensiksi liikkeellä ja kiireesti tarttuen aseisinsa hän riensi meteli-paikalle.
Hämminki täytti leirin. Joka taholta tuli sotamiehiä parvittain, muutamat puoleksi aseissa, toiset aseettomina, hätääntynyt joukko. Vartiakunnat perääntyivät; jo oli päävallien sisäpuolella joukko Juutalaisia, jotka julmassa rynnäkössään kaatoivat kaikki edessään. Heidän päällikkönänsä oli se johdattaja, jonka urhoollisuus oli ollut niin mainio sinä päivänä muureilla. Hän se oli, joka oli tuumannut tämän yötisen päällekarkauksen, ja hän johdatti miehiänsä voittoon.
Labeo huomasi heti kaikki. Silmänräpäyksessä hän kokosi miehensä. jakeli käskyjään, järjesti miehensä ja tarjosi vahvan esirinnan riemuitsevalle viholliselle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin. Romalaiset kestivät tätä ryntäystä. Tänä hämmästyksen ja kauhun hetkenä he seisoivat jämeinä ja uljaina, puoleksi vaan aseistuneina, mutta kuitenkin pelottomina, ja heitä innostutti Labeon tyvenet käskyt ja heidän oma vankka sotataitonsa. Kerta toisensa perästä karkasivat Juutalaiset vihollisiansa vastaan, mutta Romalaiset pitivät paikkansa. Nyt aikoi likikätinen taistelo, jossa jokainen päällekarkaaja valitsi miehensä ja kävi hänen kimppuunsa.
Tässä tappelussa Juutalaisten johdattaja oli erittäin merkillinen. Hänen äänensä elähytti hänen seuraajiansa, ja hän vei heidän uudella vimmalla taisteloon joka kerta kuin he työnnettiin takaisin. Hän oli puettu komeaan sota-asuun, joka kerta oli ollut jonkun romalaisen upseerin. Hän ei tyytynyt käskyjen antamiseen, hän astui itse etupäässä, käyttäen aseitaan turmiokkaalla vaikutuksella, missä hyvänsä vaan sopi.
Labeolla oli vaan puolet leirin sotamiehistä. Ensimäisessä hätärymäkässä hän oli laittanut linjansa niistä, jotka ensiksi ilmestyivät. Toiset olivat hajallaan, joko vielä maaten taikka liikkuen ympäri epäjärjestyksessä. Vaara kohotti hänen urhoollisuutensa korkeimmilleen. Hän seisoi sotajoukkonsa etupäässä, pannen uljaasti henkensä alttiiksi. Kenraalin esimerkki vaikutti kaikkiin sotamiehiin. He seisoivat vääjämättä eivätkä vihollisten rajuimmatkaan päällekarkaukset voineet heitä hajoittaa.
Vihdoin Juutalaisten johdattaja rupesi ratkaisevaan ryntäykseen sitä paikkaa vastaan, jossa Labeo seisoi. Tämän hirveän hyökkäyksen edestä, jossa jokainen Juutalainen oli halukas uhraamaan henkensä kansakuntansa hyväksi, nuot lujat Romalaisetkin perääntyivät. Epätoivossaan Labeo sieppasi yhden sotalipun, käski miestensä seurata ja syöksähti keskelle vihollisten rivejä. Romalaiset riensivät lippunsa ja kenraalinsa jälkeen. Taistelo, joka nyt alkoi, oli hirveä. Tuimasti töytättiin molemmilta puolin lippua kohti; toiset toivoivat valloittavansa sitä, toiset tahtoivat sitä puollustaa. Silmänräpäyksessä Juutalaiset ympäröitsivät sitä rohkeata johdattajaa, joka oli leimahtanut heidän keskellensä ja heitä vastaan vyöryttänyt Roman legionain tiveät rivit. Labeo iski ympärillensä, kehoittaen miehiänsä, ja hänen miehensä koettivat avata tietä hänen luokseen vihollisten läpi.
Viimein Labeo kaatui. Lippu temmattiin hänen käsistään. Haavoja täynnä hän makasi kentällä, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen hermoton kätensä heilutti vielä heikosti miekkaa. Kuolemaa uhkasi kymmenet peitset.
Äkkiä kaikkui huuto kesken tappelun jyminää.
"Pois! Säästäkäät häntä! Ryhtykäät Romalaisiin! Hän on minun."
Se oli Juutalaisten johdattaja. Hänen seuralaisensa tottelivat ja karkasivat Romalaisiin.
Juutalaisten johdattaja heittäysi polvillensa ja koetti nostaa ylös
Labeota.
"Voi Labeo!" hän huusi äänellä, jonka toinen hyvin tunsi. "Minä olen pelastanut sinun. Kiitetty olkoon jumala!"
"Isaak!" huudahti Labeo hämmästyneenä.
"Minä se olen", vastasi toinen. "Voi! että minä nostin kättäni semmoista vastaan, jota minä rakastan. Minä tunsin sinut äänestäsi pimeässä. Jumalan kiitos, minä olen pelastanut sinun."
"Minä en halaa mitään turvallisuutta — kuolemaa minä halaan. Jätä minut, ja anna heidän tappaa minut."
"Ei millään muotoa. Minä tahdon pelastaa sinun. Minä kannan sinun johonkin pois melskeestä."
Ja Isaak kumartui nostaakseen haavoitettua syliinsä. Mutta samalla kuului huuto, ja suuri joukko aseellisia Romalaisia töyttäsi esiin syrjästä päin, ahdistaen päällekarkaajia kylkipuolesta. Heitä johdatti Cineas, joka oli ollut leirin toisessa päässä eikä kuullut ensin telmettä. Mutta kun sähinä saavutti hänen korvansa, hän kavahti ylös, kokosi kaikki sen puolen sotamiehet ja vei ne taisteloon. Hänen kerkeä mielensä oli heti havainnut koko asian laadun ja hän oli niin asettanut rynnäkkönsä, että hän kävi Juutalaisten kylkiväkeen käsiksi ja ajoi heidän takaisiin hirveässä epäjärjestyksessä. Toiset Romalaiset riensivät esiin uudella innolla, ja Juutalaiset näin jouduttuansa kahden päällekarkaaja-joukon väliin perääntyivät pelästyneinä.
Tähän ei mennyt kuin muutama silmänräpäys.
Isaak laski Labeon maahan ja syöksähti esiin.
"Eteenpäin!" hän huusi. "Abrahamin jumalan nimeen, joka taistelee meidän puolestamme, nyt on aika. Eteenpäin!"
Mutta Romalaiset paiskasivat heidän joka haaralta takaisin, ja Juutalaisten hurjimmat ponnistukset olivat turhat. Edelliset lennätettyinä esiin ensimäisen ryntäyksen tuimuudesta sylväsivät syrjälle kaikki edestänsä; ja jälkimäiset, vaikka vielä taistelivat, eivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan tämän ryntäyksen koko ankaruutta. Cineas astui miestensä etupäässä, keskellä kahakkaa, käskien heitä kostamaan tätä häväistystä ja palkitsemaan heidän vahinkoansa. Yhtäkkiä hän näki valloitetun sotalipun heiluvan korkealla keskellä Juutalaisjoukkoa. Tämän luo hän koetti miekallansa raivata tietä itselleen. Hän osoitti sitä sotamiehilleen, hän käski heitä heidän sotamiehen valansa, Roman nimen ja heidän miehuutensa kautta voittamaan takaisin tuota kadotettua lippua.
Yhä rajummin ponnistivat Romalaiset voimiansa, ja nyt kun he joka taholta karkasivat Juutalaisiin, he laajemmalta kumosivat näitten rivejä.
Keskellä taistelevain tunkoa seisoi Isaak lähellä lippua, kehoittaen miehiänsä. Häntä kohti Cineas vei valitun joukon seuralaisistaan — miehiä, joita hän oli tottunut johdattamaan rohkeimpiin yrityksiin. Lyhyt, kiivas taistelo avasi heille tien heidän päämääräänsä — kymmenkunta käsiä tarttui kadonneesen lippuun — Juutalaiset, jotka koettivat puollustaa sitä, ruhdottiin maahan.
Nyt Cineas riensi eteenpäin, etsien Juutalaisten johdattajaa, itse otellakseen hänen kanssaan.
Isaak seisoi paikallansa, vähäinen joukko Juutalaisia ympärillään. Kaikki muut peräytyivät epäjärjestyksessä. Hänen äänensä kaikkui voimallisena ja väkevänä keskellä taisteloa, milloin rukoillen, milloin soimaten. Mutta hänen miehensä eivät voineet kokoontua, ja ennen pitkää Romalaiset olivat yliympäri.
"Cineas!" huusi heikko ääni keskeltä sekanaista ihmishälinää.
Cineas kuuli ja tunsi Labeon äänen. Hän makasi kentällä, ja taistelevat sotamiehet tallasivat häntä. Silmänräpäyksessä Cineas kaappasi ystävänsä syliinsä ja kantoi hänen pois vaarasta.
"Voi Labeo! tämmöisessäkö tilassa minä löydän sinun?" huudahti Cineas surullisesti.
"Jätä minut", sanoi Labeo vihaisella äänellä. "Viskaa takaisin nuot kirotut Juutalaiset. Mutta älä vahingoita Isaakia."
"Isaakia!" huudahti Cineas kummastuneena.
"Hän on heidän johdattajansa. Hän pelasti minun. Pelasta hänet. Jätä minut. Joudu, taikka tulet liian myöhään."
Vaikka hämmästyneenä Cineas heti ymmärsi asian laidan. Hän kiiruhti siihen paikkaan, jossa Isaak vielä taisteli. Hän käski sotureitansa ottamaan Juutalaisten johdattajaa vangiksi.
Uupuneena vaivoista ja haavoista Isaak taisteli heikosti, mutta yhä hän piti puoltansa, sillä hän oli päättänyt kuolla tässä leirissä; vaan Romalaiset karkasivat häneen. Miekka väännettiin hänen kädestään. Samalla hän paiskattiin maahan, ja lujat kädet tarttuivat kiinni häneen.
Tällä välin Romalaiset yhä ajoivat Juutalaisia takaa, ja nyt asiat kävivät tavallista tietänsä. Päällekarkaajista oli tullut järjestämätön lauma säikähtyneitä pakenioita, jotka leirissä kokoon sullottuina tuskin pääsivät peräytymään. Moni jaksoi hypätä vallien ylitse, mutta enimmät tuhottiin surmaa tuottavan tarhan sisässä. Harva palasi kaupunkiin.
Vihdoin kaikki oli ohitse; viimeinen pakolainen oli päässyt pois; viimeinen päällekarkaaja oli kaatunut. Romalaiset ryhtyivät haavoitettujen vankien korjaamiseen, kuljettivat heidän pois ja hautasivat kuolleitaan. Työksentelevien sotamiesten hälinä täytti leirin.
Labeo vietiin teltaansa ja hänen sota-asunsa riisuttiin pois. Cineas tiesi Isaakin taidon ja toi hänen haavoitettua tutkimaan. Isaakin käytös oli jalo ja tyven niinkuin ennenkin, eikä hänessä huomannut minkäänlaista alakuloisuutta.
Labeo oli kovasti haavoitettu monesta paikasta, mutta päävaara oli hänen hirveissä rutistuksissaan. Isaak tutki niitä hellästi ja huolellisesti ja ilmoitti Cineaalle, että Labeon tila oli varsin vaarallinen, mutta että hän alinomaisen hoidon ja täydellisen levon kautta kuitenkin suitti kostua. Labeon teltasta hän löysi semmoisia yksinkertaisia lääkkeitä, joita siihen aikaan käytettiin haavoja ja tauteja vastaan. Hän tukotti Labeon haavat ja vetäytyi sitten likeiseen teltaan, johon Cineas oli majoittanut hänen.
"Sinäkin olet haavoitettu.", hän lausui Isaakille. "Sinun tulee pitää huolta itsestäsikin. Sinä olet täydessä turvassa, sillä Labeo ja minä suojelemme sinua. Älä ole murheissasi. Sinä olet vähän ajan perästä taas vapaa."
"Vähän ajan perästä!" huudahti Isaak syvällä liikutuksella. Hänen silmänsä loistivat; kyynelet puhkesivat niihin. Hän tarttui Cineaan käteen ja lausuen muutamia tuskin kuultavia sanoja kääntyi pois.
XXXVII.
Surun virka.
Labeon haavat olivat niin kovat, ettei hänen parantumisestaan ollut mitään tietoa. Ensi työksensä Cineas siirsi ystävänsä pois sodan liikkumasijoilta; ja koska hän itse tahtoi olla tämän luona, hänkin ajaksi jätti armeijan ja otti Isaakin mukaansa. He lähtivät vähäiseen, Akkonin lähellä olevaan kylään, joka sijaitsi korkean vuoren kukkulalla. Aava meri levisi heidän eteensä, ja lounaasta siinsi jalon komea Karmelin vuori. Täällä, tässä puhtaassa vuori-ilmassa, jossa viileät merituulet alinomaa kävivät, Labeo löysi paikan, jossa hän voi pian toipua. Ainoastaan muutamat naiset ja lapset olivat jääneet kylään. Melkein kaikki miehet, jopa pojatkin olivat menneet taistelemaan. Noissa huolestuneissa kasvoissa Cineas näki sodan surkeat jäljet. Näitten asukas raukkojen puolisot, veljet ja isät olivat jättäneet heidän; ja vaikka he hartaasti uskoivat, että Juutalaisten jumala viimein antaisi voiton valitulle kansallensa, he kuitenkin vielä pelkäsivät omien rakkaittensa turvallisuuden puolesta.
Täällä Isaakin herkeämättömät huolet aikaan saattivat Labeon parantumisen. Isaak näytti jälleen joutuneen entiseen mieli-alaansa — tulleen tyveneksi, itseään hillitseväksi. Ei mitään jälkeä näkynyt siitä uljaasta johdattajasta, joka oli vienyt tuimat seuralaisensa tuohon mainioon yötiseen päällekarkaukseen. Kun Cineas välisti katseli häntä, häntä ihmeytti, oliko tämä todella sama mies; mutta hän oli nähnyt kyllin sitä syvää tulta ja niitä intohimoja, jotka kytivät tämän tyvenen pinnan alla, että hän ymmärsi, kuinka tämä mies saatti tuoda esiin kaksi aivan erinäistä luonnetta.
Vihdoin Labeo virkistyi niin, että hän jaksoi liikkua ulkona raitista ilmaa hengittämässä, hänen paranemisensa ei vaatinut kuin aikaa.
Eräänä iltana, kun Labeo oli mennyt levolle, Cineas ja Isaak istuivat ulkona katsellen merelle päin, jossa Karmel vuori kohotti jättiläishaamuansa, kangastaen mahtavalta hämyssä. Isaak oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä puhunut paljon.
"Isaak", sanoi Cineas yhtäkkiä, "tahdotko tulla vapaaksi?"
Isaak hykähti. "Vapaaksi!" hän huudahti eikä sanonut sen enempää.
"Se on mahdollista."
"Mahdollista! puhutko täyttä totta'? Päästä vapaaksi! Oi Cineas, minä mielelläni antaisin koko sen elin-ajan, joka lienee minulle suotu, jos vaan saisin olla vapaana yhden kuukauden — niin, ainoastaan yhden kuukauden."
"Yhden kuukauden! sinä pääsnet vapaaksi niin kauaksi kuin elät. Silla sinä olet pelastanut Labeon hengen ja hän on kiitollisuuden velassa sinulle ja minäkin hänen puolestaan. Niin Isaak, sinä ansaitset vapautesi."
Isaak istui kiinteästi katsellen Cineasta, kädet kiinni pusertuneina ja rinta kohoten voimakkaasta liikutuksesta.
"Mutta, jos olisit vapaa, mitä sinä tekisit? Tahtoisitko jäädä tänne luoksemme?"
"Voi Cineas", vastasi Isaak, "minä tahdon viipyä täällä niin kauan kuin te pidätätte minua lähtemästä; mutta jos sinä kerta sanot, että minä olen vapaa, minun täytyy mennä."
"Etkö sinä viipyisi täällä vapaana?"
"Ei hetkeäkään."
"Etkö edes Labeon tähden?"
"On toinen, jota minä rakastan enemmän kuin Labeota."
"Kuinka! onko sinulla sukulaisia?"
"Israel!" huudahti Isaak syvästi liikutettuna; "isänmaa, kansakuntani; niitä minä rakastan ennen kaikkia, — niitten hyväksi minä ilolla uhraan henkeni."
"Israel", lausui Cineas surullisesti; "etkö sinä tiedä, että maanmiehesi kaikkialta perääntyvät Roman armeijain edestä?"
"Juuri sentähden minä tahdon yhdistyä heihin"
"Jos sinä sen teet, elämäsi ei kestäne kuukauttakaan."
"Minun henkeni on arvoton. Henkeäni minä en rakasta, vaan isänmaatani."
"Mutta, jos maanmiehesi tekevät turhaa työtä, miksi tahtoisit yhdistyä heihin?"
"Heidän työnsä ei ole turha."
"Romalaiset ovat joka paikassa olleet voittosat tähän saakka."
"Niin, mutta aika on tuleva."
"Mikä aika?"
"Se aika, jolloin kaikki nämat muuttuvat. Jumala vallitsee, kansakunnat vaviskoot."
"Teidän jumalanne ei ole vielä tehnyt mitään."
"Meidän jumala malttaa odottaa. Hän on kärsivällinen. Hänellä on oma aikansa. Hän hoitaa maailmaa rajattoman viisautensa mukaan ja rupeaa avuksi omalla määrätyllä ajallansa."
"Mutta kohta ikään ei löydy mitään pelastettavaa."
"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule."
"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu
Romalaisten soturien käsiin?"
"Jerusalem!" huudahti Isaak nousten seisaalleen. "Pyhä kaupunki! Sitä ei koskaan valloiteta — ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä. Ei; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin hän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi, jospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla kuolisin."
"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak", lausui Cineas synkkämielisesti, "ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin ymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei olisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi perikatoa."
"En", vastasi Isaak juhlallisesti; "jos minulla ei olisi mitään toivoa, minä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä kummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän temppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas toivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko, johon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta mistäkään onnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei mikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja että hän viimein on tuleva maailmaan."
Cineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.
"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee johdattamaan armeijoitanne?"
"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se on parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän tutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me emme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!"
"Isaak", lausui Cineas vähän ajan perästä: "sinä olet vapaa."
"Vapaa!"
"Aivan vapaa. Minä pyydän, että sinä menet, jos mielesi tekee, taikka jäät tänne, jos halajat. Sinä et ole enää mikään vanki. Kuuletko sinä?"
"Minä kuulen", vastasi Isaak; "mutta tunteeni voittavat minun. Sano se uudestaan", hän huudahti rukoilevan äänellä. "Sano minun kuullakseni se vielä kerta. Anna minun tietää, etteivät korvani petä minua."
Taas Cineas lausui nuot sanat.
Isaak lankesi polvillensa ja katsahtaen ylöspäin kiitti Israelin jumalaa. Sitten kääntyen Cineaasen, hän koetti lausua kiitollisuuttansa. Turhaan; liikutus valloitti hänen. Hän ei voinut puhua. Hän heittäysi Cineaan puoleen ja syleili häntä.
Nyt hän sanaakaan virkkaamatta meni kiireesti pois. Cineas näki hänen haamunsa poistuvan pimeään. Hän katseli häntä, kun hän pyrki nopeasti sitä vuorta ylöspäin, joka kohosi kylän takaa, ja viimein hän kokonaan katosi näkyvistä.
Niin kauan kuin Labeon tila oli peräti arveluttava, Cineas oli semmoisessa mielen levottomuudessa, joka antoi hänelle yltäkyllin aihetta ajatuksiin. Mutta nyt, kun vaara oli mennyt ohitse, nuot vanhat tunteet, joita hän oli niin kauan vastustanut, palasivat uudella voimalla. — Parantumisen tila tuskastuttaa aina mieltä. Labeo havaitsi itsensä siirtyvän takaisin semmoiseen elämään, jota hän vierosi. Joka päivä vaan enensi hänen synkkämielisyyttänsä, sillä hänen eteensä astui elävämpänä kuin ennen se suuri suru, jota sodan toivot olivat vaan viihdyttäneet, mutta eivät koskaan kokonaan tauottaneet.
Isaakin poislähtö saatti heidän enemmin kuin ennen heidän omien ajatustensa valtaan. Ei löytynyt mitään, joka voi huojentaa niitä taikka niitä poistaa. Kun he istuivat yhdessä, he havaitsivat, että he vaipuivat entiseen alakuloisuuteen ja entiseen epätoivoon.
"Voi!" lausui Labeo kerta, äkkiä keskeyttäen pitkää vaitioloa, "miksi minä pelastuin? Miksen saanut kuolla tuonne?"
Cineas huokasi, mutta ei sanonut mitään.
"Minä katson eteenpäin", jatkoi Labeo, "ja korkein toivoni on kuolema. Se kunnianhimo, joka minulla kerta oli, on aikaa kadonnut. Ei mikään kehoita minua eikä mikään sulostuta elämääni. Kun olin taistelotanterella, minulla oli sotamiehen tunteeni ja sodan innoitus. Nämät ovat nyt menneet."
"Älä ole murheissasi", lausui Cineas. "Sinä pääset ennen pitkää takaisin legionasi luo. Joka päivä tekee sinun voimallisemmaksi."
"Kyllä; mutta silla välin kuin minä odotan voimieni palaamista, suru kalvaa sydäntäni ja minä käyn heikommaksi. Ruumiin on vaikea tointua, kun sielu sairastaa."
Näin heidän oli tapa puhua. Cineas huomasi, ettei hän voinut toista lohduttaa.
Hän näki, että filosofia oli muutamia valituita varten, ja mikä enempi oli, ainoastaan silloin, kun he olivat terveinä taikka onnellisina. Mitä se hänelle nyt antoi, taikka mitä hän oli siltä oppinut, jota hänen sopi antaa Labeolle. Ei mitään. Kaikki mitä hän voi sanoa, oli vaan mitä halpa sotamies saatti sanoa kipeälle kumppanillensa: — "älä ole murheissasi. Sinä pääset pian terveeksi."
Hänelle ja hänen ystävillensä Plato ei antanut mitään lohdutusta. Kaikista tämän kirjoituksista hän ei löytänyt mitään, joka voi viihdyttää sydäntä sen vainoissa ja surevaan vuodattaa virvoitusta ja rauhaa. Tuossa, joka sivulla seisoi Sokrates välisti ylevänä, mutta useimmiten ivaavana, väitteliäänä, pilkallisena, semmoisena, joka ei sopinut tauti- eikä kuolinvuoteelle. Cineaan sielu vaati sanoja, jotka olivat hellemmät ja enemmän samantunteiset. Hän kaipasi jotakin semmoista, jota hän voi tallettaa sydämessään.
Hänen mielensä eteen ilmestyi, ikäänkuin vanha muisto, yhden muoto, josta hän oli kerta lukenut ja joka, kuten hän oli ajatellut, oli paljoa etevämpi kuin Sokrates; yksi, joka aina oli hellä, aina myötätunteinen — joka katseli rakkaudella koko ihmiskuntaa ja valitsi kumppaniksensa ei ylpeitä, ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä ja alhaisia ja ennen kaikkia niitä, jotka kärsivät. Surevaa ja rasitettua sydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän lohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot, murheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa ilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä lempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt hänen surussaan? Sokrates, tuo rautainen mies, oli poissa ja hänen sijassaan seisoi Kristus suruineen.
Hänen mielensä eteen ilmestyi se olento, joka oli puhunut tästä elämästä ja tulevasta semmoisen äänellä, joka oli molemmissa Herra ja Mestari; joka hellässä säälissä tämän elämän surun suhteen ei koskaan herjennyt viittaamasta toiseen elämään, jossa surut kokonaan katosivat ja kaikki Häneen yhtyivät. Tämä Ainoa tuli murehtivan luo ja käski, ettei hän suruansa tukahuttaisi eikä sitä mielestään luovuttaisi, vaan ennemmin katsoisi ylöspäin ja saavuttaisi helpoituksen ja havaitsisi, että Jumala ja taivas, ne kaikelta pahalta tutkaimen katkaisivat ja surusta poistivat tuimimman kivun.
Tämä Ainoa oli itse kärsinyt ja surrut, ja tiesi sentähden parhaiten, kuinka ottaa osaa muitten suruun.
Ja Cineas tiesi hyvin niistä muistoista, jotka nyt tunkeusivat hänen mieleensä, kuinka todellinen se lohdutus oli, jonka tämä Ainoa voi antaa. Hän oli nähnyt sen. Hän oli havainnut sen katakombien kolkkoudessa, jossa ne, jotka olivat keskellä pimeyttä, kyynelissä ja pelossa, kuitenkin kestivät kaikki: ja toisinaan osoittivat suurta tyyneyttä, puhdasta ja ylevää malttavaisuutta, joka todisti, että he olivat uskonsa voimalla voittaneet oman sydämensä.
Hän oli nähnyt sen saman surun rasittaissa, jota hän nyt kantoi — oli nähnyt sen, kun ero tuli ja puoliso temmattiin pois ja jälkeen elävä jäi yksin maailmaan. Hän oli nähnyt jälkeen jääneen seisovan rakkautensa haudalla, pyhä rauha kasvoissa ja sydämessä, ja laskevan lemmittynsä hautakammioon ja lähtevän pois eikä kuitenkaan sortuvan.
Hän oli nähnyt äitien imettävän kuihtuneita lapsiaan, jotka nääntyivät ja kuolivat kauheaan piilopaikkaansa; eivätkä kuitenkaan nämät äidit nurkuneet eikä heidän sydämensä pakahtunut. Usko sai heidän luomaan silmänsä siihen jumalalliseen lohdutukseen, jota he olivat sydämessään pitäneet, ja omansa kadottaneet saattivat seisoa haudalla ja yhdistyä kristittyjen lauluun — lauluun, jossa ilmaantui rakkaus, voimakkaampi kuin kuolema, usko, joka voitti surun ja toivo ijankaikkisuutta täynnä.
Ennen kaikkia hän muisti Helenan sanat, joita tämä lausui, kun hänen poikansa oli erkaantunut hänestä. Silloin hän makasi taidotonna surusta ja Cineas oli ääneti; vaan Helena seisoi voimakkaana, surevana, mutta levollisena, ja puhui sanoja, joita Cineas oli säilyttänyt sydämessään:
"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."
"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä, niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt lunastettujen joukossa."
"Siinä on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät tietoon hänestä ja tuntevat hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa. Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen, jollei Markus?"
"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."
Cineas muisti hyvin nämät sanat, yksinkertaiset, mutta sydämeen painuvat sanat, jotka ilmoittivat mikä tuki häntä ja tuotti hänelle rauhaa; mutta vielä paremmin hän muisti ne sanat, joilla hän ilmoitti oman uskonsa, jolla hän pysyi kiinni hänessä, jota hän sanoi Jumalaksensa ja Vapahtajakseen:
"Hän on totuus", lausui hän noissa sanoissa, joita Cineas ei ollut koskaan unhottanut; "hän on totuus. Etsi häntä ja sinä löydät rauhan."
"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."
"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä ja sinä kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen kokonaan Kristuksen uskossa."
"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin häneltä tämän ainoan asian — että Jumala rakastaa minua. Sillä minä tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi rakasti minua."
"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka eteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan asua Hänen luonansa ijäti."
"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se on, joka tämän tekee."
"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."
Kaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti toivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli tuntenut.
Hän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka Helena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä aikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.
Hän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta jumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet häneen vaikuttamatta.
Cineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli kokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan sukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat kaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa, että hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas. Kaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli kurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen kiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen niin ylenkatsoi.
Tuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.
Eikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä ollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti — sepä kysymys, joka virisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen omaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän oli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli muuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan oli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen perus-ohjetta; "tunne itsesi". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut koskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha itserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä luulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen todellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät hänelle.
Kun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta, josta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää taipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.
"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!" Tätä hän alkoi ajatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi hänen — mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.
Labeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.
Mutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta huomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui. Viimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän saakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.
"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta se näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut niin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni."
"Cineas, ystäväni, veljeni", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui toisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. "Kuule minua, ja minä kerron sinulle, mitä sydämessäni on."
"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko? Tokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja kuulin Markon äänen:
"'Isä, me yhdymme jälleen!'"
"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta korvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne ensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'"
"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se sanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua."
"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen yöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen unissani."
"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen äänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois pahasta. Eikö se johdata minua hyvään?"
"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä minä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja jota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?"
Cineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän pusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.
"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me etsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä. Olkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa, josta me tässä olemme lukeneet."
Näitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla ystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin taivas.
Labeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja ennen pitkää hän oli kokonaan terve.
Nyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.
Täällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa tapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä mitään.
Nero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt valta-istuimella — Vitellius.
Judean sota oli keskeytynyt, sillä sotamiehillä oli toiset hankkeet. He eivät sallineet, että Lännen armeijat muuttivat keisarin valtaa milloin minkin kenraalin käsiin. He arvelivat, että Idänkin armeijoilla oli jotakin sanomista.
Kaupunkiin tultuansa Cineas sai tietää, että muutamia kuukausia takaperin käsky oli tullut, että hän vangittaisiin. Hän oli kuitenkin jäänyt vangitsematta osaksi syrjäisen olopaikkansa tähden ja osaksi Neron kuoleman vuoksi. Cineas ei tahtonut millään lailla olla tämmöisen vaaran alaisena. Hän koetti nyt päästä Vespasianon puheille ja pyysi tämän välitystä. Tähän Vespasianus heti suostui ja lupasi hävittää keisarillisen käsky-kirjan.
Vespasianus oli ennen pitkää itse julistuttava keisarillisia käskykirjoja. Armeijan silmissä hän oli soveliain pyrkimään keisarin-istuimelle. Tämä suuri kenraali kääntyi Judeasta Romaa päin, ja asiansa Idässä vakavalle kannalle asetettuaan hän purjehti Italiaan. Ainoastaan lyhyt aika kului siitä kuin hän perille saapui, ennenkuin hän pääsi keisariksi.
Tällä välin Cineas ja Labeo vartoivat Caesareassa.
XXXVIII.
Jerusalemin hävitys.
Vihdoin Vespasianus oli tukevasti asettunut maailman valta-istuimelle.
Roman armeijoilla oli aikaa uudistaa valloituksiansa joka taholla, ja
Titus kiirehti päättämään Judean sotaa.
Jerusalem oli sotaretken päätarkoitus. Koko taistelo kertyi sen ympärille. Kaikki muut vahvat paikat olivat valloitetut taikka saatetut käyttämättömäksi; vaan jälellä oli vielä kaikkein lujin linnoitus, tärkeä asemansa puolesta, mutta Juutalaisille vielä tärkeämpi korkeimman olennon suosioon katsoen.
Taaksepäin, yhä taaksepäin olivat Juutalaisten armeijat tungetut, siksi kuin ne vaivoin olivat kaikki joutuneet tuohon yhteiseen keskipaikkaan. Mutta Jerusalemin täytyi vastaan ottaa paljon muitakin, jotka tulivat ja vaativat sisään päästäksensä. Pääsiäisjuhla lähestyi, ja sukukunnat kokoontuivat pääkaupunkiin sitä pitämään. Suuria joukkoja tulvaili sinne; he eivät pelänneet ajan vaarallisuutta eivätkä ajatelleet onnettomuutta. He tulivat vaarin ottamaan esi-isiensä tapoja ja viettämään pelastustansa Egyptistä. Oli kolmatta miljonaa henkeä, jotka täyttivät pyhän kaupungin kapeat kadut ja sulloontuivat vallin sisäpuolelle, asuen majoissa taikka väli-aikaisissa suojissa ja toivoen saavansa muutamien päivien perästä palata kotiinsa.
Mutta tätä näin yhteen tunkeunutta väkeä tapasi äkkiä sanoma Romalaisten lähestymisestä. Aluksi he eivät uskaltaneet lähteä, kun pelkäsivät vihollisia; viimein he eivät päässeet lähtemään, sillä vihollinen seisoi heidän silmiensä edessä.
Vihdoin ilmestyi kauan pelätty vihollinen. Sillä puolella kaupunkia, jossa vuoret olivat loivemmat ja jossa Bezetha sijaitsi, Romalaisten armeijat hankkivat asettamaan leiriään.
Jos Jerusalem olisi ollut, mitä se kerta oli, järjestys ja laki ylinnä, se kenties olisi pilkaksi saattanut yksin Titonkin neron ja Roman armeijat. Mutta järjestys ja laki olivat jo aikaa kadonneet. Kiihtyneen kansan raivo teki kaiken hallituksen mahdottomaksi, kaupunki joutui hourupäisyyden ja uskon vimman alaiseksi. Vallattomuus oli ohjaksilla, ylhäisimmät virat tallattiin jalkojen alle, ja hurja alhaiso oli oppimattomalle maamiehelle antanut ylimmäisen papin ikäkausina kunnioitetun arvon. Romalaiset olivat karkoitetut kaupungista, mutta heidän sijaansa tuli niitä, jotka olivat paljoa pahemmat kuin Romalaiset — miehiä, jotka koettivat käyttää isänmaansa vaurioita omaksi edukseen ja täyttivät kaupungin kansalaissodan verenvuodatuksella, samalla kuin vihollinen oli heidän porteillansa.
Jerusalemilla oli muitakin vihollisia kuin Romalaiset. Se taisteli itseänsä vastaan.
Vallien sisäpuolella oli kolme eri leiriä ja kolme vihollis-armeijaa. Eleazer piti temppeliä vallassaan, Johannes kaupungin ylipuolta ja Simon sen alipuolta. Nämät kolme ottelivat alinomaa keskenänsä semmoisella hellittämättömällä urhoollisuudella ja jäykällä julmuudella, joka olisi varmaan tuottanut voiton heidän kansakunnalleen, jos sitä olisi käytetty yhteistä vihollista vastaan.
Lakkaamatonta sotaa kävivät nämät kolme johdattajaa seuralaisineen toinen toistansa vastaan. Ei mikään yhteinen puollustustuuma Romalaisten suhteen ollut mahdollinen. Kaupunki oli taistelevien lahkokuntien käsissä ja asukas-raukkojen täytyi kärsiä paljon näitten kunnottomien väkivallasta. Riitelevät puolueet eivät vimmassaan ajatelleet mitään eivätkä mitään säästäneet. Heidän hurjuutensa nousi ylimmilleen, kun jossakin heidän tappelussaan ne aitat, joissa viljavarat pidettiin, syttyivät tuleen ja toive Jerusalemin elättämisestä sammui liekkeihin.
Tämmöiseen paikkaan Isaak tuli, kun Cineas oli laskenut hänen vapaaksi. Hän tapasi maanmiehensä sen väli-ajan vietännössä, jonka Vespasianon lähtö Italiaan oli tuottanut. Hän havaitsi kaupungin olevan täynnä eripuraisuutta, täynnä koko maakunnan huimapäitä, jotka olivat tulleet sinne etupäässä kunnianhimon taikka saaliin vuoksi eikä suinkaan turvallisuutensa tähden. Hän näki semmoisten miesten, joita hän inhosi ja ylenkatsoi, kohonneen korkeimpiin virkoihin; hän näki kaupungin jaetuksi puolueisin, kun yksimielisyys oli kaikkein tarpeellisin; hän näki näitten puolueitten kuluttavan Israelin voimaa, eikä löytynyt ketään, joka tahtoi taikka kykeni järjen ääntä kuuntelemaan.
Sillä puolueriidat olivat päässeet voitolle ja isänmaanrakkaus oli mennyt näkymättömiin. Simonilla Johanneksella oli kummallakin seuralaisensa, jotka pitivät heidän puoltansa. Kaikki muu kansa seisoi avutonna, molempien saaliina. Kaupunki oli täynnä laittomuutta ja hämminkiä. Riitauntuneena itsensä kanssa se odotti Roman mahtavaa armeijaa.
Tämmöiset asiat täyttivät Isaakin katkeruudella. Hän koetti tehdä kaikki, mitä rehellinen ja palava mieli saatti tehdä. Oli aikoja, jolloin hänen innokkaat sanansa saivat toimeen jotakin, mutta tavallisesti oli niillä, joita hän puhutteli, omat harrastuksensa. Hän ei voinut tehdä Simonin seuralaisten mitään, ja koko muu kansa oli saamaton. Oli kuitenkin yksi seikka, jonka hän olisi tainnut helposti aikaan saattaa. Hän olisi ehkä voinut nostaa Bezethan miehet Simonin tyranniutta vastaan ja johdattaa heitä. Kenties hän olisi karkoittanut tämän miehen; kukaties hän olisi päässyt edemmäksi ja karkoittanut Johanneksenkin. Mutta tämän asian toimeenpanoa Isaak ei koskaan ajatellut. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi pahentaa kaupungin onnetonta tilaa neljännen puolueen synnyttämisellä. Hän koetti ennemmin sovittaa; täydellisemmin julistaa vanhaa uskoa tulevaan Messiakseen; kehoittaa kaikkia yhdistymään hänen tähtensä, että kun hän tulisi, hän löytäisi heidän valvomasta.
Mutta Isaakin ponnistukset yksimielisyyden ja rauhan ja uskon suhteen olivat kaikki turhat. Kummallinen mielenhämmennys ilmestyi kansassa, rehellisiä miehiä oli harvassa, kansankiihoittajat ja älyltään menneet uskonvimmaiset hallitsivat kaikkia asioita. Isaakin oli vaikea säilyttää sitä lujaa uskoa, jossa hän aina tähän saakka oli pysynyt. Taistelo uskon ja epätoivon välillä oli hirveä. Järki osotti hänelle, että kaupunki oli perikatoon tuomittu; se ei osottanut mitään pelastuksen keinoa; usko koetti vaan heikosti riippua kiinni entisessä luottamuksessaan. Israelin Jumala näytti kääntäneen pois kasvonsa, ja vaikea oli ajatella, että hän kuitenkin aikoi pelastaa valitun kansansa. Mutta vielä vaikeampi oli ajatella, että vastoin kaikkia hänen lupauksiansa valittu kansa hukkuisi. Tämä oli taistelo Isaakin povessa, ja taistelo täytti hänen tuskalla. Hän koetti pitää kaikkia kauhuja ympärillänsä kansan syntien rangaistuksena. Mutta semmoinen rangaistus, joka tuli jumalalta, kuritti, ja Isaak näki, ettei tässä ilmestynyt mitään puhdistavaa eikä kurittavaa. Nykyolot näyttivät pikemmin siltä vimmapäisyydeltä, joka käy hävityksen edellä, näyttivät olevan kansallisen elämän kukistus, Israelin hukka ja kuolema.
Kaikki seikat hänen ympärillänsä suurensivat hänen epäuskoansa. Sinä päivänä, jolloin hän saapui kaupunkiin, hän havaitsi erään haamun valleilla — laihan, raantuneen olennon, joka näytti vanhalta hebrealaiselta profeetalta, mutta kiivaalta ja rajulta, palavat silmät yhä tuijottavina, aivoiltansa riivattu. Hänellä oli ainoastaan yksi sana, ainoastaan yksi lause, eikä hän milloinkaan herjennyt tätä kertomasta. Nämät sanat, jotka Isaak nyt ensi kerran kuuli, synnyttivät hänessä kammottaman pelon, täyttivät hänen mielensä semmoisella aavistuksella, jossa hän ei rohjennut antaa ajatustensa viipyä, ja pudistuttivat hänen ruumistansa kauhun väristyksellä.
Nämät olivat ne sanat, joita tämä hurja profeeta lausui, kun hän astui pitkin muureja, jossa hän mielellään käyskeli, huutaen kamalia sanojansa käheällä ja kauhistuttavalla äänellä, yksitoikkoisella sävelellä, joka ei koskaan muuttunut:
"Huuto idästä, huuto lännestä,
Huuto kaikista neljästä tuulesta,
Huuto Jerusalemista ja templistä,
Surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse,
Huuto myös kaiken kansan ylitse.
Voi, voi, voi sinuas! Sinä vaivainen Jerusalem!"
Isaak oli ennen kuullut tästä miehestä. Kansa tunsi hyvin hänen huutonsa. Seitsemän vuotta hän oli huutanut sitä kautta koko Judean. Häntä oli suomittu ja kidutettu ja monin tavoin rangaistu. Turhaan. Hän ei lausunut muuta kuin: "voi Jerusalem!" ja vielä yöt päivät sama huuto kaikkui: — "voi, voi Jerusalem!"
Vaikka enimmät asukkaat olivat tutustuneet tämän miehen kanssa ja pitivät hänen huutoansa kurjan, viattoman mielipuolen lauseena, vaikuttivat hänen sanansa eri lailla niihin, jotka ensikerran hänen kuulivat. Isaakista ne tuntuivat hirveältä ja kuuluivat ikäänkuin jonkun Jumalan profeetan ääni.
Ei muitakaan kauhuja puuttunut. Kun Isaak ensitulonsa iltana surullisena kävi ympäri väentungossa, hän havaitsi, että kaikki ihmiset pelästyneinä katselivat taivasta kohden. Hän katsahti ylös ja yhteinen pelko levisi hänen omaan sydämeensä. Keskeltä taivasta hän näki miekanmuotoisen pyrstötähden, joka osotti kaupunkiin päin, häviötä ennustaen. Alusta syntyi vaan äkkipelko. Yö toisensa perästä tuli, ja tuo kammottava kuva kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi, tulipunaisena leimuten tummalta taivaalta ja kauheana ja uhkaavana ulottuen ilman rannalta sen keskikohdalle.
Suuressa rakkaudessaan Israelia kohtaan ja vankassa uskossaan Israelin jumalaan Isaak, kun ensimäinen säikähdys oli asettunut, ei tahtonut pelolta katsella tätä merkkiä.
"Ei", hän huudahti ja hän puhutteli kansaa joka paikassa, "ei, tämä ei ole mikään hirmun merkki, vaan toivon. Se on vapauttajan lupaus. Sillä kuinka Israel on pelastettava? Niinkuin se aina on pelastettu — miekalla. Ei kuitenkaan ihmisten miekalla, vaan sen taivaallisen olennon, joka asettaa sen tuonne silmiemme eteen, tähtien keskelle, kertomaan meille, että hän on uskollinen. Valmistakaamme itseämme häntä varten. Hän on tulossa!"
"Meidän silmämme näkevät hänen tulonsa julkisen kunnian. Halleluja!
Ylistetty olkoon hänen nimensä!"
Ja Isaakin innokkaat sanat, semmoisen uskon lauseen, joka tuokioksi vilkahti esiin epätoivon pimeydestä, kohoten toivoon ja taivaasen, sytyttivät kansan sydämet. Hekin tahtoivat toivoa ja uskoa ja ylistää. He yhdistyivät hänen sanoihinsa ja kymmenet tuhannet äänet huusivat: "Halleluja!"
Mutta vimmassaan ja kiihkossansa kansa ei voinut aina pitää toivoa. Heidän tunteensa vaihtelivat. Toivo kääntyi epätoivoksi. Äkillinen säikähdys vierähti heihin. Ihmisten mielet sekaantuivat. Näkyjä havaittiin ilmassa; haamuja liikkui pimeässä; äänet, jotka eivät olleet kuolevaisten, näyttivät vaikuttavan monen häirääntyneisin aisteihin.
Sadottain kulkupuheita kävi joka päivä suusta suuhun, täyttäen kaikki ylenluonnollisella pelolla. Loistavat valkeat paloivat temppelin ympärillä; yksi porteista aukeni itsestänsä; ihme seurasi toisensa perästä, jokainen enentäen pelkoa tai toivoa: ja niin usko ja epätoivo, ilo ja pelko taukoamatta vaihtelivat, kunnes ihmiset uskoivat mitä hyvänsä, ja samanlainen kiihtymys vaikutti kaikkein aisteihin; kunnes kaikki näkivät ne ennusmerkit, joita yksi luuli näkevänsä; kunnes kokonaiset joukot katselivat ylös taivaasen päin ja näkivät ilmassa taisteloon asetettuja sotalaumoja ja vaunuja ja armeijoita ja kuulivat tappelun pauhinan ja sodan jyminän.
Tämmöisessä tilassa olevan kaupungin luo Romalaiset tulivat. Kun Romalaisten legionain välkkyvät rivit ensiksi ilmestyivät, kansa ei peljännyt. He uskoivat, että tällä tapaa Israelin viholliset olivat saatetut Jerusalemin eteen, jotta kaikki hävitettäisiin ja korkein olento kostaisi valittujensa puolesta. Jumalan kansa oli saatettu kasvoista kasvoihin vihollisiansa vastaan, ja päätös olisi näitten vihollisten täydellinen turmio.
Tätä Isaak julisti, koettaen rohkaista kaikkein sydäntä ja toivoen, että jos Romalaiset asettuisivat piirittämään, sisälliset riidat herkeisivät. Vihollisten armeijain ilmestys ei tuottanut hänelle kuin toivoa ja levollisuutta. Puolueitten täytyi, niin hän ajatteli, hävitä sodan syttyessä.
Romalaiset alkoivat rakentaa leiriänsä sille ainoalle puolelle, josta piiritys kävi laatuun, kaupungin alipuolelle. Täällä, heidän ja kaupungin välillä oli kolme tukevaa vallia, itsekukin ympäröiten eri kaupungin osaa; vaan tämänpuoliset vallit olivat ainoat, joita Romalaisten heitinkoneet voivat ahdistaa. Toisella puolella oli jyrkänteitä.
Mutta kun Romalaiset alkoivat sijoittaa itseänsä ja varustaa leiriään, Juutalaiset eivät olleet joutilaina. Ensikerran tämän vihollisensa nähdessään, joka näin tuli pyhän kaupungin eteen aseilla ja heittokoneilla, koko tuo hurja väestö vimmastui.
Isaak näki, että nyt oli paras aika ryhtyä toimeen, semmoinen aika, jolloin sopi käydä Romalaisten kimppuun päällekarkauksen ankaruudella ja jolloin Juutalaisten soturein oli tilaisuus panna voimansa liikkeelle noissa äkillisissä ja rajuissa hyökkäyksissä, joista he olivat niin mainiot.
Häntä itseä oli ylistetty omista sankaritöistä ja erittäin urhoollisuudesta Jotapatassa. Suuri paljous tunsi hänen hyvin ja seurasi häntä, mihin hän vaan johdatti. Asuen Bezethan puolella, jonka hän tiesi ensiksi joutuvan rynnäkön alaiseksi, hän päätti puolestansa ottaa toimekseen vihollisen torjumisen, toivoen, että sisälliset riidat viimein lahoisivat.
Nyt ensimäinen suotuisa tilaisuus ilmestyi hänelle, ja innokkailla sanoilla, välkkyvin silmin ja ripeillä liikenteillä hän kävi ympäri kehoittaen kaikkia itseänsä seuraamaan. Ääretön paljous valmisti itsensä häntä tottelemaan.
Romalaiset olivat paraikaa leiriänsä varustamassa. Kymmenes legiona seisoi lähinnä.
Yht'äkkiä portit aukaistiin, ja lukemattomat joukot hyökkäsivät ulos.
Aukiolla rivejänsä järjestettyään ensiksi tulevat, urhoollisuutensa ja vahvuutensa tähden valitut miehet, lähestyivät Romalaisia. Näitä seurasivat summattomat parvet, muutamat järjestyksessä, toiset sekaseuroin, mutta kaikki rientäin eteen päin, kunnes koko lakea musteni ihmisistä, ja yhä virtaili porteista vähentymättömiä joukkoja. Sillä tämän ryntäyksen huuto kuului kautta kaupungin, ja kaikki ottivat osaa; ja semmoiset, jotka eivät koskaan olleet nähneet eikä kuulleet mitään Isaakista, nyt töyttäsivät vihattua vihollista vastaan.
Kaikkien etupäässä kävi Isaak.
Romalaiset eivät olleet kerinneet varustustöitään päättämään. Lakea oli avoinna. Tavallisella nopeaneuvoisuudellaan ja jonkunlaisella ylenkatseella edessänsä olevan paljouden suhteen he asettuivat sotarintaan ja odottivat päällekarkausta.
Se tuli.
Huudolla semmoisella, joka kohosi ikäänkuin vahvat, peräkkäin seuraavat ukkosen jyskeet taivasta kohden ja kaikkui ympäröivistä kunnaista, siksi kuin se ammahti takaisin ja vieri koko kaupungin ja koko Romalaisten leirin yli, semmoisella huudolla Juutalaiset syöksähtivät vihollisiansa vastaan.
Romalaiset olivat jo oppineet tuntemaan Juutalaisten hurjaa uskaliaisuutta ja tuimia päällekarkauksia; mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään tämänkaltaista. Sillä tässä Juutalaiset tulivat kaikki kaatavana laumana, raivolla, joka kauhisti. Sotajärjestyksestään luopumatta Romalaiset laittoivat linjojansa peitsillä ja kilvillä ja kestivät ensimäisen rynnäkön. Mutta Juutalaiset eivät huolineet peitsistä eikä kilvistä, vimmassaan joka mies unhotti kuoleman, unhotti itsensä ja kiirehti vaan heittäymään vihollisten peitsiä kohti, että hän niin murtaisi heidän hyvin järjestetyt rivinsä ja avaisi tietä kumppanillensa.
Romalaiset seisoivat ajan väistymättä. Ensimäinen ryntäys oli torjuttu, ja toinen, ja kolmas. Mutta Juutalaiset perääntyivät vaan uudestansa esiin töymätäksensä ja joka kerta töymäys kävi hirveämmäksi, koska se toi muassaan sen lisääntyneen pontevuuden, joka lähti niistä enenevistä joukoista, jotka yhä riensivät eteenpäin ja toivat vauhtinsa voiman ensimäisten rivien hyökkäykseen. Vihdoin joku julma Juutalaisten hyömäys sai Romalaisten keskirinnan vetäytymään vähän takaperin. Satoja Juutalaisia sylvähti sinne. Isaak sieppasi käteensä romalaisen sotalipun ja huusi miehiänsä. He ryntäsivät eteenpäin uudella innolla. Romalaisten linja katkesi, ja silmänräpäyksessä ääretön joukko Juutalaisia tulvasi aukosta sisälle, kiersi legionan ja kävi siihen käsiksi sekä edestä että takaa.
Juutalaiset olivat siitä erinomaiset, että heidän vimmansa pysyi laimentumatta, jopa pikemmin yltyikin heidän taistellessaan. Romalaiset hämmästyivät. Heidän vihollistensa tuimuus kammotti heitä. Heidän rohkeutensa höltyi, ja heidän hajoitetut rivinsä pelottivat heitä. He havaitsivat, että heitä ahdistettiin joka taholta. He eivät voineet enään pitää paikkaansa. He taantuivat. He vetäytyivät takaperin. Äkillinen säikähdys masensi heitä, ja he pakenivat kaikille ilmoille samalla kuin Juutalaiset ajoivat takaa, Isaak etupäässä, kantaen valloitettua lippua.