"Halleluja! Jumala on antanut meille voiton! Israelin jumala taistelee puolellamme!"
Tämmöinen huuto kaikkui kesken taistelon jyminää, ja Juutalaiset uskoivat nyt täydelleen, että heidän vapahduksensa hetki oli tullut ja että heidän vihollisensa olivat heidän vallassaan.
Mutta ainoastaan yksi legiona oli karkoitettu. Toiset olivat jälellä, lujina sotataidossaan, säikähtymättä, pelkoon joutumatta.
Kymmenennen legionan takana seisoi Labeon väki. Sotamiehet tunsivat hyvin Juutalaisten ryntäykset, ja heitä oli koetettu mitä rajuimmissa tappeluissa. Taistelon kohina oli havauttanut heitä kaikkia, ja Labeo oli järjestänyt heidän; ja kun kymmenes legiona pakeni ja Juutalaiset ajoivat takaa, Labeon sotamiehet astuivat esiin taisteloa uudistamaan.
Koko Romalaisten armeija oli varoillansa. Titus itse oli komentanut kaikki sotamiehensä tappelua laidallensa asettamaan. Legiona toisensa perästä pantiin liikkeelle ja astui vihollisia vastaan.
Mutta Juutalaisten ryntäystä, jota voiton hehku ja usko Israelin jumalan läsnä-oloon riennyttivät, ei voitu helposti pidättää.
Labeon sotamiehet seisahtuivat tämän päällekarkauksen yhä vyöryvien aaltojen eteen.
Heidän esirinnassaan raivosi kauhea taistelo. Juutalaiset vielä heittäysivät vihollisten peitsiä vastaan, tyytyväisinä, jos he kuolemallansa voivat avata tietä muille, ja niitten takaa, jotka kaatuivat, toiset tunkivat eteenpäin, hurjina, vimmapäisinä, ja ilma täyttyi huudoilla, ikäänkuin mieletönten riekunalla.
Juutalaisia kaatui sadottain ja tuhansittain, mutta Romalaisia kaatui myöskin, ja vaikea oli heidän jämeitten riviensä pysyä järjestyksessä ja henkiin jääneitten liittyä yhteen, että kaatuneitten sijat täytettiin.
Vihdoin Romalaiset horjuivat. Turhaan Labeo koetti pysyttää miehiänsä. Tässä näin jatketussa, näin vilkkaassa päällekarkauksessa oli Romalaisille liiaksi. Labeo seisoi miestensä ensimäisenä ja pani rohkeasti henkensä alttiiksi; hän vannotti heitä kaikkien kautta, mitä he pitivät pyhänä, olemaan järkähtämättä. Rivin toisessa päässä taisteli Cineas sillä urhoollisuudella, jota hän aina osotti. Mutta Romalaiset väistyivät, ja vaikka heidän rivinsä pysyivät muuttumatta, he yhä tungettiin taaksepäin — tosin vaan askel askelelta, mutta itse perääntyminen oli omainen heitä lannistamaan.
Taaksepäin, yhä taaksepäin he havaitsivat itsensä työnnetyksi.
Keskeltä tappelua Cineas eroitti Isaakin, joka yhä johdatti miehiänsä ja piti valloitettua lippua korkealla ilmassa. Hän näytti olevan ikäänkuin lumottu, sillä vaikka hän liikkui taajimmassa taistelossa, ei mikään häntä tavoittava isku pystynyt häneen. Kaikkialla hänen ympärillänsä hänen miehensä kaatuivat, mutta yhä Isaak taisteli ja kehoitti miehiänsä, ja hänen huutonsa kaikkui lujana ja selkeänä:
"Halleluja! sillä Israelin jumala on täällä!"
Nyt Cineas ajatteli, että hän oli aikaan saattanut kaikki nämät, koska hän oli laskenut Isaakin vapaaksi, ja hän syytteli katkerasti itseänsä.
Legiona toisensa jälkeen astui esiin. Titus seisoi keskellä miehiänsä, kehoittaen heitä pysymään paikallansa, käymään eteenpäin, kostamaan noita kurjia Juutalaisia, joita he olivat niin usein voittaneet. Ja muutamat seisoivat vääjäämättä; mutta keskirinta, jossa ankarimmin taisteltiin, alkoi taantua. Peräytyessään he painuivat jonkun rinteen juurelle, jota ylöspäin heidän täytyi nousta. Täältä sotamiesten sopi nähdä koko sen sotavoiman laajuus, joka ahdisti heitä. Heidän ja kaupungin välillä lakea oli musta inhimillisistä olennoista, jotka kaikki ryntäsivät eteenpäin. Tämä näky täytti heidän kammolla.
Yhä he peräytyivät.
Epätoivossaan Cineas oli rientänyt Labeon puolelle, ja kesken tappelua molemmat ystävät nopeasti neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Kauas ja aavalle taistelo ulottui. He näkivät Romalaisten vetäytyvän takaisin tulisen vihollisensa edestä.
He näkivät kuitenkin, että koko taistelo oli esirinnalla; että Juutalaiset olivat harjaantumattomat ja saavuttivat etunsa paljaalla ruumiillisella voimalla ja huolettomalla alttiiksi-annolla enemmän kuin sotataidolla.
Heidän kylki- ja takaväkensä olivat jääneet kokonaan suojelematta.
Silmänräpäys, ja kalkki oli selvillä.
Sievän liikehdyksen kautta Labeo vei miehensä pois taistelosta ja perääntyen hän astui nopeasti kunnaan vieremän ylitse vasemmalle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin, muutamat vielä hätyyttäen hänen legionaansa, toiset koettaen saartaa toisia Romalaisia. Mutta Labeo kuljetti kiireesti miehensä kappaleen matkaa eteenpäin, ja nyt hänen soturinsa lujalla huudolla iskivät Juutalaisten kylkeen.
Tämmöisen kiinteän ihmisryhmän ryntäyksen edestä kaikki kumoontui. Juutalaiset eivät odottaneet päällekarkausta tältä kulmalta. He kääntyivät sitä vastustamaan, mutta turhaan. Heidän alttiiksi-antonsa, heidän suruttomuutensa ei heikentynyt, mutta heillä ei ollut samat edut. Esirinnalla paino oli yhtä suuri kuin ennen ja ne, jotka olivat takana, sysäsivät eteenpäin niitä, jotka olivat esirinnalla. Nyt kaikki hämmästyivät ja saatettiin epäjärjestykseen.
Avuttomina Juutalaiset syöstiin hajalle.
Romalaiset astuivat suoraan koko lakean poikki, käännähtivät ja kävivät takaapäin vihollisten kimppuun.
Suljettuna kahden vihollisrivin väliin Juutalaiset perääntyivät joka taholla. He havaitsivat pian vaaransa. Nyt Romalaisten sotataito osotti turmiollista vaikutustansa heidän omien epäjärjestykseen joutuneitten joukkojensa suhteen. Ne Romalaiset, jotka olivat esirinnalla väistyneet, kääntyivät kerran vielä, kun he näkivät omat miehensä vihollisten takana.
Juutalaiset voitettiin.
Äkillinen säikähys levisi heihin. He koettivat paeta. Ainoastaan yksi tie oli mahdollinen, ja tämä saatti jyrkälle vuorenrinteelle. Sinne he työnnettiin. Suurin parvin he viskattiin sitä alaspäin, ja Romalaisilla, jotka seurasivat lähellä, oli kaikki korkeamman aseman edut.
Tänne, tätä vuorenrinnettä alaspäin Juutalaiset hämmentyneinä, epäjärjestyksessä ja lannistuneina kaikki syydettiin kokoon, samalla kuin Romalaiset ajoivat heitä takaa. He kykenivät tuskin mihinkään vastarintaan. Taistelo kääntyi kauheaksi veren-vuodatukseksi.
Tuhansia, jotka pääsivät tungosta pois, pakeni pitkin laaksoa takaisin kaupunkiin ja pelastui; mutta tuhansia kaatui Romalaisten alla.
Oli yksi joukko, joka ei joutunut säikähyksiin. Työnnettynä takaisin he yhä taistelivat ja perääntyivät vakaasti sille portille, josta he olivat tulleet. Nämät olivat ne miehet, joita Isaak oli johdattanut.
Heidän etupäässään Isaak seisoi vielä pitäen valloitettua sotalippua. Turhaan Romalaiset karkasivat näihin, koettaen voittaa takaisin lippuansa. Juutalaisten järkähtämätön urhoollisuus taannutti heidän. Ja niin vitkoin ja vastustellen vei Isaak miehensä takaisin, ja portit avattiin; ja vaikka kohta he olivat voitetut, heidän oli kumminkin onnistunut saada sotalippu valtaansa.
Tämmöinen oli tuo kiivaan taistelon päätös.
Mutta Juutalaisten mieli ei ottanut masentuaksensa. Päivä toisen perästä kului, ja yhä he tekivät päällekarkauksiansa. Romalaiset olivat nyt päättäneet varustuksensa eikä heitä voitu helposti karkoittaa asemiltansa. Joka päivä taisteltiin vaihetellen milloin menestyksellä milloin vahingolla. Alinomaa Romalaiset kuitenkin voittivat, ja alinomaa Juutalaiset joutuivat tappioon, siksi kuin viimein Romalaisten heitinkoneet olivat valmiit valleja kohden vieritettäväksi.
Nuot raskaat heitinkoneet, Romalaisten tykistö, kuljetettiin esiin; nakin- ja livitinkoneet lennättivät heittokeihäitänsä ja kiviänsä perikatoon tuomittuun kaupunkiin; muurinsärkiä jymähytteli vahvoja valleja.
Kiviä ja heittokeihäitä sateli lakkaamatta. Aluksi muutamien näitten kivien suunnaton koko ja niitten kauhea vaikutus, kun ne putosivat maahan ja ruhtoivat kaikki murskaksi, säikähytti Juutalaisia. Oli yksi heitinkone, joka sinkahutti hirveän isoja kiviä. Kun nämät tulivat vonkuen ilmassa, valleilla olevien Juutalaisten oli määrä antaa merkki ja pyrkiä suojaan.
Häviön profeetta käveli ympäri muureilla taistelevien miesten välitse, julistaen turmiota niinkuin ennen. Harva piti nyt lukua hänestä. Mutta eräänä päivänä yksi seikka tapahtui, joka saatti monen ajattelemaan sekä häntä että hänen ennustuksiansa.
Kun hän astui pitkin muureja, hän yht'äkkiä seisahtui ja kertoi pahaa ennustavaa huutoansa:
"Voi Jerusalem!
Voi, voi Jerusalem!"
Hän herkesi tuokioksi.
"Kivijyrkäle tulee!" huusivat juutalaiset sotamiehet, kun he näkivät yhden äsken mainituista vahvoista heittomöhkäleistä tulevan.
Kaikki sotamiehet juoksivat eri suunnille suojaan.
Profeetta seisoi liikahtamatta.
Nyt hänen äänensä kaikkui hirveällä voimalla:
"Voi Jerusalem!
Voi, voi Jerusalem!
Voi minuakin!
Voi, voi minuakin!"
Kauhea kivi tulla suhisi ilmassa. Se tapasi puhujan ja rutaisi hänen mähyksi.
Häviön profeetan ääntä ei kuultu enään, sillä häviö itse oli tullut.
Muurinsärkiät jyskyttivät muureja, ja alinomaisista tösmäyksistä nuot vankat kehät järkkyivät. Taukoamatta Juutalaiset ponnistivat voimiansa vaaraa häätääkseen. He tekivät rohkeita uloshyökkäyksiä. He polttivat muurinsärkiät. He karkoittivat pois vihollisen. Mutta kaikista Juutalaisten rajuista ryntäyksistä sai Romalaisten sotataidon hellittämätön lujuus aina voiton.
Vihdoin saatiin suuri rikko valleihin. Romalaiset riensivät rynnäkköön. Hirmuinen taistelo syntyi. Romalaiset tunkeusivat kaupungin sisään ja raivasivat tietä itselleen pitkin katuja. Vaikka Juutalaiset taistelivat urhoollisesti, he perääntyivät ja etsivät viimein turvaa Akra nimisessä kaupungin osassa, jota toinen valli ympäröitsi. Alakaupunki oli Romalaisten vallassa. Titus asetti leirinsä sen keskelle ja valmisti nyt itseänsä toista muuria valloittamaan.
Alakaupungin valloittaminen lannistutti Juutalaisia, mutta he eivät kuitenkaan joutuneet epätoivoon. He ajattelivat, että ylikaupunki vielä voisi heitä suojella. He luottivat sen tihkeihin muureihin ja jyrkkiin rinteisin. Kansaa tuki toivo, että se hetki nyt tulisi, jolloin heidän johdattajansa ilmestyisi. Etevin niistä, jotka semmoisilla toivoilla koettivat kehoittaa heitä toimeliaisuuteen, oli Isaak. "Aika ei ole vielä tullut", hän lausui; "jumala ei tule, ennenkuin ihmiset ovat tehneet parastansa. Mutta viimein, kun emme enää voi tehdä mitään, silloin hän on ilmestyvä."
Ja kansa rohkaisi jälleen mielensä.
Mutta sillä välin kuin Romalaiset ahdistivat ulkoapäin, eripuraisuus ei sammunut. Ei ulkonainen vihollinen eikä yhteinen vaara voinut tukahuttaa sitä kiivasta kiistaa, joka riehui muurien sisäpuolella. Toisinaan molemmat puolueet yhdistyivät, mutta kun sovinnon syy oli poistunut, he palasivat jälleen entiseen vihamielisyyteensä, ja Simon ja Johannes jatkoivat hurjaa taisteloansa.
Näin kaupunki tuhlasi voimansa. Loppumattomat kauhut seurasivat toisiansa muurien sisäpuolella.
Yhä useammin Isaak joutui epätoivoon. Hänen uskonsa horjui. Hän ei voinut katsella, kuinka tämä loppui. Hän ei saattanut silmänräpäystäkään uskoa, että kaupunki valloitettaisiin. Jumalan temppelin häväistys ei näyttänyt todennäköiseltä eikä mahdolliselta. Vapauttajan täytyi tulla — mutta milloin, voi! milloin?
"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan!"
Tämmöinen huuto pääsi Isaakin epätoivoon vaipuneesta sielusta, kun hän näki kauhut ympärillänsä. Tämmöiset kauhut näyttivät liian suurilta. Tämmöisiä kauhuja ei voinut hänen mielestään edes se lopullinen kunnia palkita, jota hän odotti.
Hänen ainoa lohdutuksensa oli sota. Taistelon tuimuus saatti hajottaa hänen ajatuksiansa, ja hän tunsi jonkunlaisen huojennuksen, kun hän syöksi takaisin Israelin viholliset.
"Mutta, oi Herra, kuinka kauan?"
Voi, hän ei tietänyt sen tuskan suuruutta, joka vielä oli kohtaava kaikkia perikatoon tuomitussa kaupungissa.
Hirveissä kärsimyksissään kansa tällä välin ei tietänyt, mitä tehdä. Useat koettivat paeta. Titus, jonka lempeys ja sääli onnettomia Juutalaisia kohtaan ei koskaan vähentynyt, vastaan-otti laupeasti suuret joukot. Mutta jonkun ajan perästä Juutalaiset koettivat kauhean tilansa kautta vaikuttaa Titon tunteisin ja houkutella Romalaisia pauloihinsa. Useat Romalaiset olivat saaneet surmansa hellien tunteittensa tähden. Semmoiset seikat tekevät lopun kaikesta säälistä. Ei kukaan Juutalainen enää päässyt pakenemaan. He olivat suljetut kaupunkiin, ja poislähtö oli mahdoton.
Leiristään alikaupungista Titus hankki väkirynnäkköä toista muuria vastaan. Hänen muurinsärkiänsä tekivät viimein suuren aukon valleihin, ja hänen intoisat soturinsa syöksähtivät ylikaupunkiin.
Ensiksi Juutalaiset perääntyivät ja antoivat romalaisten tunkeuta melkoisen kauas. Oman intonsa väessä Romalaiset astuivat pitkin katuja, karkoittaen vihollisiansa ja luullen, että he olivat voittaneet.
Mutta yht'äkkiä karkasi ääretön joukko Juutalaisia heihin lähellä särjettyä vallia. Aukko oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli. Sitä ei oltu lavennettu, että suurempi joukko olisi yhtä haavaa päässyt sen läpitse, eikä voitu helposti tuoda apuväkeä niille, jotka jo olivat vallien sisäpuolella. Tänne Juutalaiset hyökkäsivät. Suuri paljous asettui joukon luo, ajaen takaisin niitä, jotka yrittivät tulemaan sisään. Toiset ryhtyivät niihin Romalaisiin, jotka jo olivat vallien sisäpuolella. Yht'äkkiä joka rakennus näytti täyttyvän vimmatulla väestöllä. Jokainen syrjäkatu näytti puuskaavan esiin taisteloon rientäviä Juutalaisia. Romalaisia ahdistettiin joka taholta. Ylt'ympäriltä heidän vihollisensa töyttäsivät heitä vastaan. Kartanoitten katolta isot joukot viskasivat alas kiviharkkoja ja keihäitä ja palavia heitto-aseita.
Romalaiset taistelivat tavallisella vakavuudellansa, mutta heidän vihollistensa lukumäärä oli liian suuri ja heitä hätyytetttin hirveän haitallisessa asemassa. He perääntyivät joka paikassa vihollistensa edestä. Kaikkialta heidän ympäriltänsä ja heidän päältänsä näkyi vihollisia. He koettivat vetäytyä takaisin, mutta heitä saarrettiin kapeihin katuihin, ja takaisinlähtö oli mahdoton. Muutamat pääsivät pois, mutta enimmät joutuivat Juutalaisten koston uhriksi.
Eräässä paikassa yksi romalainen upseeri seisoi, joka selin seinää päin kauan aikaa torjui luotansa vihollisjoukkoa. Hänen pitkällöinen vastustamisensa uuvutti häntä viimein, ja vaikka hän vielä taisteli, hänen iskunsa kävivät heikommaksi.
Yhtäkkiä yksi Juutalaisten kiivaimmista johdattajista karkasi kohotetuilla aseilla häntä vastaan.
Romalainen piti kilpeänsä ylöspäin ja valmisti itseänsä otteluun tämän uuden vihollisen kanssa.
Mutta äkkiä hänen vihollisensa laski peitsensä alas.
"Cineas!"
"Isaak!"
Molemmat tunsivat samalla toinen toisensa.
"Takaisin! takaisin!" huusi Isaak seuralaisillensa. "Tämä on minun vankini."
Mutta hänen seuralaisensa eivät näyttäneet tahtovan totella. Vimmassaan he töyttäsivät esiin, silmänräpäys vielä, ja Cineas olisi ollut kuoleman oma. Mutta, kun Cineas alkoi puollustaa itseänsä, Isaak heittäysi hänen eteensä.
"Takaisin", hän huusi. "Ensimäinen, joka koskee häneen, kuolee. Hän on minun."
Isaakin äänessä ja ryhdissä oli jotakin, joka näytti synnyttävän pelkoa
Juutalaisissa. He peräytyivät.
"Tätä tietä!" lausui Isaak Cineaalle. "Joudu, taikka olet hukassa."
Ja hän syöksähti yhden oven luo. Cineas seurasi.
Isaak riensi ylös katon harjalle ja astui pitkin monta kattoa. Kerta häntä pidätettiin; mutta hän lausui pidättäjille, että Cineas oli hänen vankinsa, jota hän kuljetti pois. Nyt hän pääsi menemään, vaikka kyllä vastuksella.
Tuosta Cineas kulki useitten rakennusten ylitse kokonaisen kadun alaspäin. Kaikkialta hänen ympäriltänsä kuului taistelon tohina, Juutalaisten riemuhuudot ja haavoitettujen ja kuolevien vaikeroiminen.
Vihdoin Isaak saapui yhteen rakennukseen, jonka katon aukosta hän aikoi astua alas.
Cineas seurasi ja havaitsi viimein itsensä olevan eräässä huoneessa. Kartano näytti olevan autiona. Katsoen ulos ikkunasta hän näki pihalla kasan kuolleita ruumiita.
Isaak huomasi, että Cineas säpsähti nämät nähdessään, sillä ruumiit olivat naisten ja lasten ruumiita.
"He kuolivat nälkään!" lausui Isaak käheällä kuiskauksella, joka värisytti.
"Täällä", lausui Isaak vähän ajan perästä, "täällä sinä olet turvassa."
Cineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.
"Voi!" hän huudahti viimein. "Kuinka te kärsitte!"
"Kärsimme!" sanoi Isaak; "meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä ajatella."
"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?" kysyi Cineas huoaten.
"Antautua! ei ikinä!" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. "Jokainen Juutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa alttiiksi tässä taistelossa — koko kansakunta, miehet, vaimot ja lapset."
"Ei voi tulla kuin yksi loppu", lausui Cineas. "Ken voi Romaa vastustaa?"
"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään."
"Toivo!" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.
"Toivo — niin. Enemmän — usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me uskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee meitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän."
"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä, jommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät? Miksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan, voi sinä kaikkein korkein?"
"Mutta kuitenkin, miksi minä puhun? Hänellä on omat tarkoituksensa. Kenties tämän tuskan muisto tästälähin eroittaa meidän paremmin pakanoista ja saattaa meidän, hänen omansa, enemmän tunnetuksi. Mutta, oi sinä, joka vallitset korkeudessa! eikö tässä ole kyllin? Miksi enemmän vaatia? Kuinka kauan täytyy meidän kärsiä? Kuinka kauan on vihollinen riemuitseva? Kuinka kauan, voi Sierra, kuinka kauan?"
"Titus on armelias. Hän säälii teitä", lausui Cineas. "Hän koettaa poistaa teidän tuomiotanne. Mutta mitä hän voi tehdä, jos te yhä häntä vastustatte? Ettekö voi palata entiseen kuuliaisuuteen Roman alle, joka kuitenkin tuotti teille niin paljon vapautta? Teidän temppelinne olisi kuitenkin teidän hallussanne."
"Roman alle! Ei ikinä. Nyt on se aika tullut, jolloin tämän maailman valtakunnat joutuvat Herran ja hänen valitun kansansa käsiin. Kärsimistemme suuruudesta sinun sopii päättää, kuinka loistosa tuleva voitonriemu on oleva. Niin, jos enemmän kärsimistä tarvitaan, me voimme enemmän kärsiä. Me emme ole vielä vuodattaneet kaikkia kyyneliämme. Me voimme vuodattaa useampia. Me voimme menettää enemmän verta. Me voimme tehdä yhtä paljon kuin olemme tähän asti tehneet, hänen tähtensä, joka on meidän vapahtava."
"Hän on tulossa. Päivä on aivan lähellä. Se päivä on käsissä, jolloin
Titus herää kohtaamaan sitä, joka on suurempi kuin hän itse, ja jolloin
Juutalaiset rientävät voittoon taivaallisen vapauttajansa jäljissä."
Cineas ei puhunut sen enempää. Hän ihmetteli tätä uskoa, niin väärää, mutta kuitenkin niin lujaa, joka näin pysyi kiinni luottamuksessansa keskellä epätoivoa. Hän tiesi parhaiten, kuinka perättömät Isaakin toiveet olivat. Sillä Vapahtaja oli jo tullut niinkuin Cineas tiesi, ja tehtävänsä tehnyt. Jesuksen ennustukset kaikkuivat hänen korvissaan, ja hän tiesi hyvin, mimmoinen loppu oli tuleva. Tälle sielulle, sen erehdyksille, sen toivoille, sen kaipaukselle ja sen ylevälle uskolle olivat kuitenkin hänen myötätunteisuutensa ja kyynelensä tarjona.
Hänen tilansa oli perin vaikea. Hänen henkensä oli pelastettu; mutta kuinka kauaksi? Hän oli semmoisessa kaupungissa, jossa kansa joka päivä kuoli nälkään, jossa ihmiset taistelivat keskenänsä ruoastaan, ja nälänhätä tuhosi paljon enemmän väkeä luin Romalaisten miekka. Hän oli yksinäisessä asunnossa, mutta jos häntä kerta havaittaisiin, hän oli hukassa. Isaak itse ei tietänyt mitä tehdä. Mahdoton oli laskea hänet vapaaksi. Valleilla pidettiin nyt niin tarkkaa vahtia, että jokainen paon yritys olisi huomattu.
Mutta yksi pelastuksen keino ilmestyi ennen pitkää. Vaikka Romalaisten oli täytynyt peräytyä, he kuitenkin varustivat itseänsä voittamaan takaisin, mitä oli kadotettu. Uusi rynnäkkö tehtiin. Muurinrikko lavennettiin ja summattomia joukkoja tulvaili siitä sisälle, valloittaen kaikki. Pitkäänsä, vakaasti ja täydessä järjestyksessä he astuivat katuja myöten, ajaen Juutalaisia edessänsä, varjellen itseänsä äkillisestä päällekarkauksesta sillä että he lähettivät sotamiehiä pitkin rakennusten kattoja ja tappaen kaikki, jotka olivat huoneissa. Näin he tekivät toisen rynnäkkönsä ja valloittivat koko Akra nimisen kaupungin-osan, siksi kuin viimein Juutalaiset karkoitettiin pois ja turvautuivat ylimpään kaupungin-osaan, johon kuului Sion, Morian vuori temppelineen, ja Antonian torni.
Kun Romalaiset tunkeusivat joka kaupungin osaan, he kulkivat pitkin sitä katua, johon Cineas oli suljettu. Hän juoksi rakennuksen harjalle, kun hän kuuli heidän huutonsa. Hän näki Romalaisten sotalippujen välkkeen. Hän oli pelastettu.
Mutta vaikka Romalaiset olivat näin valloittaneet Bezethan ja Akran, vaikein tehtävä kuitenkin oli jälellä. Sionin vuori oli melkein mahdoton valloittaa. Temppeli oli mitä lujimmalla tavalla linnoitettu; ja Antonian torni oli yksistään kyllin vahva vastustamaan kokonaista armeijaa, vaikka kohta kaikki muut paikat olisivat valloitetut. Tämmöinen työ oli Titon edessä.
Ennenkuin Titus saatti piirityksen perille, hän kuitenkin vielä tarjosi armoa. Vimmattu kansa hylkäsi halveksien hänen tarjomuksensa.
Niitä tosin oli monta, jotka kurjuudessaan eivät halanneet mitään niin paljon kuin heittämystä. He katsoivat omia johdattajiansa mitä viheliäisimmiksi ihmisiksi. He eivät nähneet ainoatakaan miestä, jossa olisi ollut rehellisyyttä ja todellista isänmaanrakkautta ja jonka ympärille heidän olisi sopinut kokoontua. Mitä Johannes ja Simon olivat, että he olisivat heihin luottaneet? Näitten miesten lähettiläät kävivät alinomaa ympäri, ryöstäen ja murhaten ja yleistä onnettomuutta enentäen. Se kansa, jota tämmöiset johdattivat, ei näyttänyt olevan ne valitut, joitten luo joku vapauttaja tulisi. Heiltä katosi miehuus ja uskallus. Usko kuoli, ja tuhannet ajattelivat, että jumala oli hylännyt Israelin.
Näin tungettuina kokoon Sioniin Juutalaiset alkoivat nähdä mitä kauheinta nälkää. Elatus-aineita ei voitu hankkia kuin varkain, ja mitä saatiin vallien sisäpuolelle, sieppasivat ne usein käsiinsä, jotka olivat lähinnä. Useat koettivat paeta, ja niin he karkasivat oman onnensa nojaan Romalaisten luo. Monta näistä Romalaiset surmasivat heidän maanmiestensä entisen petollisuuden rangaistukseksi, mutta kuitenkin suuri paljous pelastui. Vaan sisällisessä tyranniudessaan Johannes ja Simon lähettivät kaikkialle suuria miesjoukkoja pakoa estämään. Nämät kävivät kartanosta kartanoon ja missä hyvänsä he löysivät jonkun, joka halasi lähteäksensä pois taikka oli edes tyytymätön, he löivät hänen kuoliaksi. Jokainen kartano oli jäänyt kuljeksivien laumojen saaliiksi. Muutamat tulivat ryöstön, mutta useimmat elatus-ainetten vuoksi. Monta vähäistä ruokavarastoa, jota jonkun perheen isäntä oli vaivalla säästänyt, veivät tämmöiset konnat ja heittivät perheen kuolemaan kovinta kuolemaa.
Vihdoin Titon heitinkoneet olivat valmiit ahdistamaan Antonian tornia. Tämä oli mitä tukevimmalla tavalla rakennettu ja sijaitsi ympäristöä hallitsevalla paikalla. Suunnattoman suuria koneita varustettiin täällä ja mahdottoman isoja muurinsärkiöitä kuljetettiin muureja kohden. Mutta Juutalaiset työskentelivät yhtä suurella innolla. He kaivoivat perustukset pois heitinkoneitten alta ja täyttivät onkalot syttyväisillä aineilla, joihin he pistivät tulta. Tuli poltti kaivettujen käytävien kannatuspuut, ja äkki-arvaamatta nuot kauhean isot heitinkoneet roiskahtivat liekkeihin, jotka leimahtivat ylös pirstaleita myöten ja nielaisten kaikki panivat tuhaksi Romalaisten pitkällisen työn.
Heitinkoneet näyttivät turhilta, ja toista neuvoa täytyi koettaa. Titus päätti saartaa kaupunkia nälänhädällä ja niin tavoin pakoittaa asukkaita antaumukseen. Legionat asetettiin pieniin joukkokuntiin yltympäri kaupunkia. Joka mies teki työtä, jopa semmoisella innolla, että erittäin lyhyessä ajassa, kolmessa päivässä, semmoinen salpa ympäröitsi koko Jerusalemia, jonka ylitse ei kukaan päässyt.
Nyt nälänhätä näytti todellakin välttämättömältä. Tähän saakka oli elatus-aineita tavattomalla rohkeudella tuotu kaukaisilta seuduilta, ja ihmiset saattivat pimeällä päästä kaupunkiin; mutta nyt tämä vartioilla varustettu romalainen valli esti kaikenlaisen yhteyden ulkopuolen maailman kanssa.
Kun saarros oli saatu valmiiksi, Titus lähti käymään sitä yliympäri; häntä seurasivat useat upseerit, joitten joukossa Cineas ja Labeo. Kun he tulivat siihen paikkaan, jossa Hinnomin syvä laakso oli heidän allansa, he näkivät näyn, joka puhui äänekkäämmin kuin sanat piirityksen kauhuista. Hautaamattomia ruumiita makasi siellä tuhansittain, peittäen laakson pohjaa ja vietoksia, johon niitä oli kaupungista kannettu ja huolimattomasti viskattu. Näitten mätänemisestä lähtevä paha haju täytti ilman. Titoa pudistutti, ja hän huusi jumalia todistajiksi, ettei hän ollut syypää tähän.
Kaupungin sisässä nälänhätä nyt kohtasi kaikkia. Koko perheitä kuoli.
Cineaan sopi nähdä tämän suuren tuskan merkit, kun hän katsoi alas Hinnomin laaksoon; mutta kaupungin sisässä Isaak näki ja tunsi itse tuskan.
Päivästä päivään joku kauhun kertomus tuli hänen kuuluviin; kertomuksia, joita ei voinut uskoa, luonnottomia, inhottavia; kertomuksia, joitten toden-näköisyyttä täytyi epäillä, siksi kuin yksi seikka tapahtui, joka saatti hänen uskomaan kaikki, ja ensiksi synnytti hänen mielessään sen ajatuksen, että jumala oli ijäksi kääntänyt kasvonsa pois Israelista.
Nälästä vimmastuneena eräs nainen tappoi oman lapsensa elättääkseen itseänsä sen lihalla. Ne nälästyneet raukat, jotka tulivat hänen huoneesensa ruokaa etsimään, näkivät tuon julman atrian ja lähtivät pois kauhistuneina. Kaupunki kaikkui tästä hirveästä kertomuksesta.
Isaak kuuli sen ja havaitsi, että se oli tosi.
"Voi Abrahamin jumala!" hän lausui katkeralla sydämellä, "jos tämmöisiä sallit, mikä se on, jonka et salli tapahtua?"
Silloin Isaakin usko horjui. Hän katsoi temppeliä kohden, jonka kultaiset seinät välkkyivät auringon säteissä yhtä kirkkaasti kuin ennen.
"Sinä korkeimman olennon asunto!" hän lausui; "Israelin pyhä paikka!
Kun nämät seikat ovat tapahtuneet, ei sinulla ole mitään toivoa. Oi
Israelin kunnia! Minä en tahdo elää sinun jälkeesi. Minä tahdon kuolla
sinun raunioihisi."
Isaak taisteli, mutta se ei ollut enää toivon taistelo. Se oli epätoivon taistelo, jossa se, joka tietää, että kaikki on hukassa, koettaa myydä henkensä niin kalliisen kuin mahdollista on.
Romalaiset huomasivat, etteivät heidän heitinkoneensa voineet tehdä Antonian tornin mitään, ja niin he koettivat toisia keinoja. Vähäinen joukko uskaliaita miehiä lähti omasta ehdostaan eräänä pimeänä yönä matkalle, kiipesi varkain muureja ylös ja pääsi torniin. Juutalaisten vartiat nukkuivat. Ne tapettiin. Romalaisten sotatorvien toitotus ilmoitti sekä ystävälle että viholliselle, että torni oli valloitettu. Tuhansia Romalaisia ryntäsi edellisten jälkeen. Juutalaiset hämmentyivät ja joutuivat säikähyksiin. Torni oli heiltä mennyt.
Tornin vieressä oli temppeli, ja käytävä yhdisti molemmat. Tätä myöten riensivät Romalaiset ensi menestyksen hehkussa, toivoen saavansa senkin samassa rynnäkössä valtaansa. Mutta Juutalaiset olivat nyt hereillä ja syöksähtivät esiin joka kulmalta pyhää paikkaa puolustamaan. Pitkällöinen ja kiivas oli taistele. Lopulta Romalaiset tungettiin takaisin.
Antonian torni oli kuitenkin heidän, ja tämä oli suuri askel lähemmäksi täydellistä voittoa.
Katsoen temppelin äärettömään lujuuteen ja kuinka vaikea heidän oli päästä sen luo koneillansa, Titus käski, että torni jaotettaisiin, jotta leveä tie saataisiin temppelin muurien luo, johon sopisi asettaa heittokoneet ja jota myöten hänen sotamiehensä saisivat astua kylläksi suurin joukoin Juutalaisia kukistamaan. Tämä oli jättiläis-yritys, mutta Roman armeijain ponnistukset olivat aina mitä innokkainta laatua. He työskentelivät tavallisella uutteruudellaan ja ennen pitkää syntyi semmoinen tie temppelin vallein luo, joka oli sovelias heidän tuumillensa.
Ennen lopullista rynnäkköänsä Titus kuitenkin viivähti; koko piirityksen kestäessä säälin ja armeliaisuuden tunteet olivat asuneet hänessä. Hän tahtoi vielä kerran hankkia pelastuksen tilaisuutta näille onnettomille ja perikatoon tuomituille kärsiväisille. Hän tahtoi myöskin säilyttää tätä kunniakasta temppeliä, joka kimalsi niin kirkkaana hänen silmiensä edessä — maailman ihmettä — Israelin pyhää paikkaa.
Kerran vielä hän tarjosi heittämystä, mutta se hylättiin.
Sinä päivänä suuri kauhu valloitti Juutalaiset.
Ilmoitettiin, että jokapäiväinen uhraus oli jäänyt tekemättä.
Uhriteuraita ei löytynyt enään.
Jokapäiväinen uhraus, jota oli toimitettu vuosisatojen kuluessa, oli loppunut, side, joka sitoi Israelin jumalaansa, oli iki-päiviksi katkennut.
Isaak kuuli nuot uutiset, mutta ne eivät häntä kummastuttaneet. Hän oli valmistanut itseänsä kaikkein pahimpiin. Syvempi synkkämielisyys vallitti hänen. Hän kuuli monen, joka vielä pysyi vuosisatojen rakkaassa uskossa, vakuuttavan, että nyt, koska uhraus oli loppunut, vapauttajan täytyi tulla. Hän kuuli tämän, mutta hymyili vaan katkerasti.
"Vapauttaja", hän lausui. "Niin — niin, vapauttaja on lähellä; mutta meidän kaikkein vapauttaja on kuolema."
Muurinsärkiät jyskyttivät päivät päätänsä temppelin valleja; mutta näitten kauhean isojen kivien, jotka entisinä vuosisatoina olivat pystytetyt ja näyttivät jättiläisten työltä, ei voitu mitään. Muurinsärkiät eivät voineet järkyttää entisten Juudan kuninkaitten kiviä.
He ryhtyivät nyt muihin neuvoihin ja sytyttivät isoja valkeita porttien eteen. Tuli levisi. Nuot tukevat portit eivät kestäneet ankaraa kuumuutta. Ne hiiltyivät, kouristuivat ja viimein luhistuivat.
Tuskin malttoivat Romalaiset odottaa valkean asettumista. Niin kiivaasti he halasivat ryhtyäksensä rynnäkköön. He syöksähtivät porteista sisälle, mutta tapasivat täältä Juutalaiset seisomasta lujina, yhtä vääjäämättöminä kuin ennen, uudesti rohjentuneina, koska he taistelivat pyhällä alalla. Tuli levisi pylväskäytäviin ja hävitti puu-aineen. Mutta keskellä valkeata Juutalaiset yhä pitivät puoltansa, ja viimein Romalaiset pakoitettiin perääntymään.
Mutta rynnäkkö uudistettiin seuraavana päivänä. Romalaiset töyttäsivät esiin yhä lisääntyvissä joukoissa. Juutalaiset voitettiin vihdoin. He vetäytyivät sisemmälle temppelin pihalle.
Nyt viimeisen taistelon päivä tuli.
Sinä päivänä oli kaikki ratkaistava. Titus oli antanut ankaran käskyn, ettei pyhää rakennusta saisi vioittaa ja että niitä tulia, joita he käyttivät ryntäyksessään, pidettäisiin syrjällä tästä paikasta.
Tämän päivän aamu koitti. Oli kymmenes päivä Ab nimisessä kuukaudessa, vuosipäivä, jona muinoin Aabelin kuningas poltti temppelin.
Tänä aamuna ilmestyi kiihottuneille Juutalaisille jotakin, joka osotti heille, että kaikki oli hukassa.
Päivä valkeni varhain ennen auringon nousua, samalla kuin näkymö yliympäri peittyi himmeään aamuhämärään.
Yht'äkkiä kuului kumina, summattomien joukkojen juoksun kaltainen sähinä, ynnä lukemattomat äänet, matalina, juhlallisina, äärettömän surullisina:
"Lähtekäämme täältä!"
Nämät sanat kuulivat Juutalaiset, kun he laihoina ja nääntyneinä ja epätoivoon joutuneina katselivat ja kuuntelivat:
"Lähtekäämme täältä!"
Noitten joukkojen juoksu kävi yhä mahtavammaksi, koko ilma ja koko pyhä kunnas tuntuivat olevan täynnä niitten läsnä-olosta.
Viimein ne muuttuivat silmin nähtäviksi samoin kuin ne ennen olivat korvin kuultavat.
Yht'äkkiä nähtiin tummassa hämärässä lukemattomia haamuja, jotka täyttivät ilman ja tiiskuivat edelleen pitkässä juhlakulussa, päät alaspäin, ikäänkuin huolehtien ja kasvot kätkettyinä vaatteisin, ja yhä kuului vaikeroiminen.
Varjokkaista reunustoista nyt selitettiin niitten kalujen pyhät kuvat, joita käytettiin temppelissä jumalan palveluksessa — näkyleivän pöytä, kultainen kynttiläjalka ja ennen kaikkia tuo pyhä liiton-arkki, joka kerta seisoi vanhassa temppelissä, jonka armoistuimen yli oli Pyhimmän varjo. Kaikki nämät eroitettiin. Ja Juutalaiset, joitten aisteja pitkälliset yövalvonnat ja paastoamiset olivat häirinneet, huomasivat ne, kun ne näyttivät liikkuvan ilmassa.
Viimein kaikki katosi, ja aurinko nousi ja valaisi noita kauhun kasvoja, jotka tuijottivat sitä paikkaa kohden, jossa näky oli hävinnyt.
Epätoivon huuto pääsi kaikkein huulilta. He tiesivät, että heidän hetkensä oli tullut.
Romalaiset hyökkäsivät rynnäkköön. Koko armeijan sotakuntoinen väki tuotiin esiin tekemään tätä ryntäystä ratkaisevaksi ja vastustamattomaksi. Suunnattoman suuria joukkoja liikkui rinnettä ylöspäin ja virtaili noihin aukkoihin, joita liekit olivat tehneet.
Juutalaiset tiesivät, että kaikki oli hukassa, mutta he taistelivat niin, kuin eivät olleet koskaan ennen taistelleet. Joka mies halasi kuolla, mutta oli päättänyt oman henkensä palkinnoksi panna yhden Romalaisen hengeltä.
Taaksepäin, vielä taaksepäin he tungettiin, mutta yhä he taistelivat. Etenevät Romalaiset seisoivat viimein pyhän rakennuksen edessä. Tämän ympäri taistelo raivosi. Juutalaiset tahtoivat ennen kaikkia kuolla lähellä sitä.
Cineas ja Labeo olivat tuossa, keskellä tappelua, ja huomasivat Juutalaisten epätoivon ja koko heidän alttiiksi-antonsa. Yht'äkkiä joku romalainen soturi sieppasi kekäleen käteensä ja syöksähti temppelin luo. Hän piti sitä ylöspäin yhtä ikkunata vastaan. Liekit rupesivat temppeliin. Ne levisivät käsittämättömällä nopeudella pitkin puu-ainetta ja kalliita ikkunavaatteita. Valkean valo seisautti kaikki.
Kauhun huuto pääsi Juutalaisten suusta. Yhteisestä mielenvaatimuksesta he töyttäsivät kaikki pyhän rakennuksen luo.
Romalaiset itse pysähtyivät tuokioksi.
Liekit leimahtivat ylös, peittäen kaikki, kunnes koko toinen puoli oli tulessa. Juutalaiset nostivat ylös kätensä epätoivossa. He riensivät sisään ja ulos, muutamat rajusti huutaen toisia pelastamaan tätä paikkaa.
Viimein näky ilmestyi, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Temppelin katolla yksi mies seisoi, pitäen kädessään miekkaa, jota taistelon veri ja palavan rakennuksen savu olivat tahranneet. Hän seisoi tuokion liikkumatta, ollen sillä puolella, jota tuli ei vielä ollut saavuttanut ja katsellen liekkejä, jotka toiselta puolen ammahtivat taivasta kohden.
Kun Cineas katsoi ylös alla olevasta joukosta, hän tunsi nämät kasvot.
Se oli Isaak.
Muutamia silmänräpäyksiä Isaak seisoi liikkumatta. Nyt hän astui eteenpäin ja viskasi miekkansa liekkeihin.
Tuosta hän nosti puristettua nyrkkiänsä taivaasen päin, ja katsellen ylös huusi korkealla ja ankaralla äänellä:
"Voi Abrahamin jumala! Miksi pilkkasit sitä kansaa, joka luotti sinuun!"
Silmänräpäys — hän riensi eteenpäin ja hypähti riehuviin liekkeihin.
XXXIX.
Loppu.
Kaikki oli ohitse!
Romalaisten hellittämättömyys oli vienyt voiton Juutalaisten uskonvimmasta. Pyhä rakennus oli poltettu tuhaksi. Romalaiset pitivät voitonriemua Sionin raunioilla. Juudan kansa kadotti vanhan asemapaikkansa ja aloitti vuosisatoja kestävää maankulkeuttansa.
Romalaisten armeija päätti työnsä, kokosi kurjat kansan tähteet ja lähetti ne maanpakolaisuuteen. Ne Juutalaiset, jotka jäivät maahan, olivat pakoitetut etsimään piilopaikkoja — lymyttelemään vuorenloukoissa — ja odottamaan siksi kuin tämä onnettomuus taukoisi.
Kuukausi kului toisensa perästä.
Vähitellen muutos tapahtui. Turvaton ja kova-osainen kansa rohkeni palata takaisin rakastettuun Jerusalemiinsa ja rakentaa uudestaan hävinneitä asuntojansa.
Niitten joukossa, jotka näin palasivat, olivat kristityt, joille Jerusalem oli yhtä kallis kuin Juutalaisille. He olivat paenneet heti myrskyn lähetessä, sillä he tiesivät, mimmoinen loppu oli oleva. Kun nyt loppu oli tullut, he pyrkivät kerran vielä siihen paikkaan, joka oli niin pyhä heidän silmissään sen kautta, että heidän Herransa oli siellä oleskellut.
Labeo ja Cineas katselivat Jerusalemia semmoisilla tunteilla, joita ei mikään muu paikka voinut synnyttää.
Täällä se ihmeellinen olento kerta asui, jota he olivat oppineet pitämään toivonansa, lohdutuksenansa ja kaikkein etsintönsä päämääränä.
Täällä oli vielä Hänen askeltensa jäljet; täällä näytti vielä Hänen läsnä-olonsa varjo pysyvän; ja Hänen sanansa tuntuivat vielä soivan ilmassa.
Kaikkialla heidän ympärillänsä hävitys vallitsi. Ne harvat asukkaat, jotka yrittivät asumaan siellä, ne vaan enensivät paikan surkeata näkyä. Muurit olivat jaotetut. Rakennukset raunioina. Kuolleitten ruumiita oli haudattu; mutta milloin ikänänsä Cineas katsahti alas Jerusalemin ympärillä oleviin syviin laaksoihin, hän ajatteli sitä näkyä, jonka hän kerta oli nähnyt, kun ruumiita tuhansittain makasi siellä.
Kun he katsoivat ympärillensä kaikkiin näihin, heidän mieleensä muistui
Kristuksen sanat, joita tämä oli lausunut, kun hän itki Jerusalemia.
Jerusalem! hyvinpä se kaipasi kyyneliä; myöskin jumalallisen olennon kyyneliä.
Niin kristityt palasivat kerta vielä elämään entisillä asuntopaikoillansa ja vielä kerta etsimään noita seutuja, jotka olivat heille niin kalliit. Näitten joukosta Cineas ja Labeo tapasivat monta, jotka voivat antaa joka paikalle sen oman sulon ja palauttaa jumalallisen olennon elämän heidän eteensä koko sen sanomattomalla, liikuttavalla voimalla.
Tuossa he näkivät öljyvuoren; tuossa he näkivät Gethsemanen; ja tuossa he näkivät ennen kaikkia Golgatan vuoren.
Kaikki nämät seikat ja monet muut molemmat ystävät näkivät, kun he kävelivät nöyrinä, täynnänsä kunnioitusta ja puhdistettuin sydämin keskellä näitä näkymöitä, kuunnellen noitten leppeitten kristittyin kertomuksia, jotka niin hellästi seurasivat Herransa jälkiä sen kaupungin ympärillä, jota Hän rakasti ja johon Hän oli kuollut. Tämän kaupungin rauniot kuvasivat heidän eteensä jotakin, joka puhui Hänen jumaluudestaan; siinä kammottavan ankarassa kohtauksessa, joka oli tapahtunut heidän silmiensä edessä, he näkivät vanhan ilmestyksen lopun, jonka jälkeen uusi oli tuleva. Se Vapahtaja, jota Juutalaiset odottivat, oli todella tullut. Hän oli tehtävänsä tehnyt. Hän oli mennyt pois. Mutta Juutalaiset eivät tietäneet sitä. He olivat sokeuttaneet silmänsä ja paaduttaneet sydämensä; ja sillä välin kuin he jäykällä itsepintaisuudella vartoivat aineellista kunniaa kansakunnallensa, he olivat syöstyneet pohjattomaan kurjuuteen.
Kun aika kului, tuntui näistä molemmista vihdoin ikäänkuin kaikista esineistä, jotka voivat vetää heidän ajatuksensa puoleensa, ainoastaan tämä asia ansaitsisi heidän etsimistänsä, ja se oli Hänen löytämisensä, jota he nyt alinomaa halasivat oppiakseen, rakastaakseen, jolle he tahtoisivat antaa kaikki tunteensa ja koko elämänsä.
Viimein Romalaisten armeijat määrättiin toisiin asemapaikkoihin, ja Cineas ja Labeo, joitten oli täytynyt tähän asti pysyä Palaestinassa, saivat nyt vapaasti palata ja noudattaa omaa mielitekoansa. Eivätkä he tämän suhteen halanneet mitään niin paljon kuin ristiin naulitun Jesuksen Kristuksen tuntemista.
Pergamossa he löysivät opettajan, joka kertoi heille kaikki, mitä he tahtoivat tietää.
Hänen jalkainsa juuressa he istuivat, tyytyväisinä häntä kuunnellen ja vastaan-ottaen häneltä kertomuksen siitä Jumalallisesta sanasta, josta Cineas oli kerta lukenut filosofien kirjoissa, joissa tätä nimeä käytettiin ihmisten kaipausten ilmoittamiseksi. Nyt he oppivat, että Sana oli muuttunut lihaksi ja että ihmiset olivat nähneet Hänen kunniansa, Isän ainosyntyisen pojan kunnian, joka on täynnä armoa ja totuutta.
Tältä opettajalta he kuulivat suuremman ja jumalallisemman opin, kuin mikä koskaan oli Athenassa kuultu.
Ja kaikki tarkoitti vaan tuota yhtä ylevätä totuutta: "Jumala rakastaa!"
Jumala rakastaa! Tämä oli koko ilmestyksen päämäärä. Kaikkivaltias on myöskin kaikkia-rakastava. Oi jumalallinen ja ääretön totuus! täytyi olla Jumala itse, joka antoi tämän ihmisille.
Pergamus näytti pyhältä paikalta, kun he kuuntelivat kertomusta
Kristuksesta — Kristuksesta Hänen teoissaan, sanoissaan,
rukouksissaan; Kristuksesta Hänen voimassaan ja laupeudessaan;
Kristuksesta Hänen viisaudessaan ja tiedossaan; ennen kaikkia
Kristuksesta Hänen rakkaudessaan.
Ja he oppivat, että Kristus, kun Hän meni pois, ei jättänyt omiansa lohdutusta vaille.
Hän oli mennyt, mutta Yksi oli jäänyt ja oli aina jäävä, kautta vuosisatojen, loppuun saakka; Yksi, joka on jumalallisen rakkauden ja hellyyden olemus; Yksi, joka itsessään käsittää kaikki rajattoman armon syvyydet; jonka toimi on ihmisten saattaminen Jumalan luo, anteeksi-antamisen ja taivaan tien aukaiseminen, rauhan lausuminen murehtivalle, toivon tuottaminen ja epätoivon karkoittaminen: Pyhä Henki, Lohduttaja.
Kaikki näitten miesten mielipyynnöt näyttivät yhdistyvän tähän. He tyytyivät asumaan siellä. He olisivat mielellään unhottaneet kaikki muut asiat ja viettäneet elämänsä hurskaassa mietinnössä.
Mutta tämä ei sopinut heille.
Toista kuin hiljaista mietintöä tarvittiin. Heidän velvollisuutensa oli toisenlainen.
Tämä velvollisuus oli ennen kaikkia Kristuksen seuraaminen; ja niinkuin Hän koetti kaikista enimmin kutsua ihmisiä Jumalan luo ja pyhyyteen, niin tuli myöskin kaikkien Hänen oppilaittensa, itsekunkin omalla tavallansa tehdä.
Ja niin Cineas ja Labeo vaadittiin saattamaan muille ihmisille sitä totuutta, jonka he olivat oppineet.
Cineas lähti Athenaan ja siellä filosofian oppilaitten ja opettajien keskellä hän kulutti elämäänsä julistaessaan ylevempiä oppeja kuin Platon. Omasta kokemuksestaan hän tiesi parhaitten osoittaa, missä filosofia ei riittänyt; ja jossa Plato epäröitsi, hän näytti, että Kristus oli aivan kylläinen.
Tämä tuli hänen elämänsä työksi: kansan eteen astuminen, ristiin naulitun Kristuksen julistaminen tuossa ajatuksen keskustassa, vanhan maailman neron ja tiedon pääkaupungissa. Hän ajatteli, jopa syystäkin, että koko hänen mennyt elämänsä, hänen moninaiset tunteensa, hänen laveat kokemuksensa muissa sekä filosofiallisten että juutalaisten oppien laaduissa, hänen avara maailman havaintonsa, kaikki ilmoittivat Athenaa hänelle sopivaksi paikaksi.
Hänen työnsä ei ollut turha. Hän kävi ympäri kaikissa kansanluokissa, puhuen, saarnaten, keskustellen, kehoittaen, siksi kuin Athenalaiset pilkalla rupesivat nimittämään häntä "uudeksi Sokrateeksi"; mutta Cineaalla oli aivan toisenlainen esi-kuva kuin Sokrateen, ja hän koetti muodostaa koko elämäänsä Jesuksen elämän mukaan.
Hän sai kärsiä paljon vastusta ja ivaa. Hän sai kuulla monta pilkkapuhetta, ja vuosikausina ihmiset eivät herjenneet ihmettelemästä, kuinka kukaan Megakleidi ja nerollinen mies, joka tunsi hyvin kaikki Kreikan taiteet ja kirjallisuuden ja filosofian, oli koskaan saattanut ruveta ristiin naulittuun barbarilaiseen uskomaan.
Eivät kuitenkaan kaikki olleet ilkastelioita. Oli monta, joilla oli samat tunteet kuin kerta hänellä. Näitten luona hänen lähetystoimensa onnistui, ja hän iloitsi, kun hän näki, että monet sydämet vastaan-ottivat sen lohdutuksen, jota ainoastaan Kristus voi tuottaa.
Labeolla oli eri vaikutus-ala. Hän ei ollut luonnon eikä kasvatuksen puolesta sovelias liikkumaan pilkkaavien sofistain ja väittelevien filosofien parissa. Hän tahtoi jutella tuota yksinkertaista ristin kertomusta yksinkertaisille ihmisille.
Sillä mitä muuta hänellä elämässä oli, kuin tämä. Suuren surun muisto oli vielä hänessä eikä mikään, jota maailma saatti tarjota, häntä miellyttänyt. Hän oli saavuttanut rauhan, ja hänen ainoa halunsa oli, että hän saisi antautua rauhan evankeliumin julistamiseen.
Mutta ennenkuin hän lähti siihen paikkaan, jossa hän aikoi viettää jälellä olevat päivänsä, hän kävi viime kertaansa Romassa.
Juliolta oli tullut kirje, joka ilmoitti, että Labeon kunnian-arvoisa äiti oli kuolemallansa.
Yhdessä Lydian kanssa eläessään ijäkkään Sulpician oli tilaisuus nähdä paljon Kristin uskosta. Huomaamatta sen yksinkertaiset opit koskivat hänen sydämeensä. Yksinäisyys saatti hänen surulliseksi, sillä tuo suloinen lapsen lapsi, jota hän piti niin rakkaana, oli kuollut: hänen lemmitty poikansa oli poissa, tehokkaasti ottaen osaa vaaralliseen sotaan; ja hänen nykyinen murheensa teki hänen kokonaan soveliaaksi vastaan-ottamaan sitä uskoa, joka ennen kaikkia tuottaa lohdutusta. Omassa uskonnossansa hän suorastaan ei löytänyt minkäänlaista lohdutusta. Kansallis-uskonnon tarun-omaiset jumalat, joita hän jollakin tapaa muodoksi tunnusti, eivät olleet miksikään avuksi hänen kaltaisellensa. Ei siinä kyllin, että he eivät voineet vetää murehtivaa puoleensa; he sysäsivät tämän pois luotansa. Tässä uskossa, jos sitä sopi uskoksi sanoa, tulevaisuus oli kokonaan synkkä, ja kun Sulpicia havaitsi itsensä lähestyvän toisen maailman rajaa, hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä.
Mutta Kristuksen usko, joka oli Lydialla ja jota tämä rakasti, tuli hänen tarjokseen tänä pimeyden aikana, ja kun hän katsoi eteenpäin, hän näki, että se valaisi koko tulevaisuuden. Se lupasi toivoa ja taivasta ja kuolemattomuutta. Se oli semmoinen, jota lientyneen sydämen oli vaikea hylätä; jonka puoleen se oli harras kääntymään. Lydian suusta, joka pitkin koko elin-aikaansa oli vastaan-ottanut opetusta isältänsä, kertomus Kristuksesta tuli mieluisana Sulpicialle, kunnes hänkin viimein uskoi.
Mutta hänen iso ikänsä ei sallinut pitkää viipymistä maan päällä; ja se kirje, jonka Labeo sai, kutsui hänet hänen äitinsä luo.
Kaikki ne lapsen tunteet, joita hän ikinä oli tuntenut, virisivät jälleen, kun hän seisoi äidin vuoteen vieressä; mutta suru, jota hän tunsi, lauhkeni kun hän kuuli ne rakkauden ja lujan luottamuksen sanat, joita Sulpicia viimeisessä hengähdyksessään lausui.
Se suloinen voima, joka oli ollut Lydialla Sulpician suhteen, vaikutti myöskin Carboon. Ijäkkään miehen entinen tylyys oli suureksi osaksi kadonnut. Hän oli jo aikaa oppinut katselemaan Kristin-uskoa kumminkin kunnioituksella; hän oppi viimein katselemaan sitä rakkaudella. Häntä ilahutti, kun hän sai auttaa poikaansa tämän työskennellessä kristityn seurakunnan hyväksi. Samanlainen työ tuli hänen elämänsä tarkoitukseksi.
Sulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota Romaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa hyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi. Hän antoi sentähden huvilansa ja tiluksensa Juliolle, ja kun tämä ei tahtonut vastaan-ottaa niitä, hän vaati sitä ja sanoi, ettei hän antanut sitä hänelle, vaan Kristukselle. Nyt Julion ei käynyt kauemmin kieltäminen. Tilukset tulivat hänen omakseen, mutta kaikki, mitä ne tuottivat, oli altisna kristityille heidän tarpeittensa täyttämiseksi taikka heidän yritystensä edistämiseksi.
Koko Labeon sydän oli kiintynyt yhteen paikkaan ja tämä oli Britannia.
Siellä hänen puolisonsa, siellä hänen poikansa lepäsi, yhä rakastetut vähentymättömällä voimalla — yhä kaivatut. Siinä maassa, jonka haltuun nämät kalliit jäännökset olivat jätetyt, hän päätti viettää elämänsä.
Kun hän tuli tuolle hyvin tunnetulle paikalle ja seisoi kerta vielä haudalla ja kyynelsilmin luki sydämensä lemmittyjen hautakirjoituksen, kauhea tuska iski hänen mieltänsä. Hänen tunteensa valloittivat hänen. Hän lankesi polvillensa ja huokasi huolissaan.
Epätoivo näytti vielä kerran voittavan hänen. Hän oli väärin arvannut voimansa. Hän ei tietänyt kuinka vanha suru jälleen syttyy, kun palajaa sen entisille näkymöille.
Mutta kun hän makasi tuossa polvillansa, kädet kiinni pusertuneina, silmät veristyneinä ja rinta kohoilevana, kaikki ajatukset täynnä tätä entisten vuosien tuskaa, toiset asiat vähitellen johtuivat hänen mieleensä sitä viihdyttämään ja lohduttamaan. Keskeltä menneitten aikojen näkyjä uudet ilmestyivät. Kiihtyneessä mielenkuvituksessaan hän näki puolisonsa ja lapsensa seisovan vieressään, mutta näitten molempain välillä oli Kolmannen haamu, haamu, joka kantoi kauheita arpia, mutta jonka kasvoissa asui ääretön rakkaus. Nämät kasvot katselivat häntä ja katseinensa ne puhuivat — rauhaa.
Ja taas hänen poikansa ääni kuului, niinkuin se oli niin usein ennen kuulunut, suloinen lapsen ääni, joka sanomattoman rakkauden sävelillä lausui:
"Isä, me yhdymme jälleen!"
Silloin suuri ilo valloitti Labeon, ja koko hänen epätoivonsa katosi ja tuossa, poikansa haudankin äärellä, hän tunsi rinnassaan täydellisen rauhan.
Kautta Britannian hänen kasvonsa ja muotonsa ja äänensä tulivat tutuiksi niin Romalaisille kuin maan omillekin asukkaille, olivatpa ystävällisiä tai vihamielisiä. Paljon hän kärsi. Hän oli usein kovasti haavoitettu, toisinaan kuolema näytti välttämättömältä; kuitenkin hän yhä jatkoi tointansa ja koetti kertoa kaikille sekä Romalaisille että barbareille rakkauden kertomusta. Näin vuodet kuluivat.
Täällä Britannian maalla löytyi toinen, jota Labeo usein ajatteli ja jota hän halasit kohdata.
Tämä oli Galdus.
Kun Britannialainen oli jättänyt Labeon, hän oli jättänyt koko romalaisen maailman taaksensa. Hän kääntyi peräti pois tämän puolesta ja lähti pohjoiseenpäin niitten heimokuntien luo, jotka vielä olivat vapaat. Hän kulki heimokunnasta heimokuntaan, ja havaiten monta näistä romalaisen vaikutuksen alaiseksi hän yhä jatkoi tietänsä.
Vihdoin hän tuli Kaledonian heimokuntien luo. Suru saatti hänen etsimään rauhaa taistelossa. Tuo hiljainen, vuosikausia pitkä elämä, jota hän oli viettänyt keskellä sivistystä ja hientynyttä maailmaa, synnytti nyt hänessä suuren muutoksen. Surun painossa koko hänen barbarilaisluontonsa nousi, ja sodan ajatus tuli hänen mieleensä niinkuin Cineaan ja Labeon. Hänen urhoollisuutensa, hänen voimansa ja rohkeutensa, hänen sotataitonsa, joka oli kaksinkertaisella tavalla varttunut, ensiksi pitkällisestä kansallis-aseitten käyttämisestä ja toiseksi hänen gladiatori-kasvatuksensa kautta, kaikki nämät tekivät hänen soturina eteväksi, ja se heimokunta, johon hän vaan asettui, valitsi hänen päällikökseen. Sivistynyt elämä ja yhteys älykkäitten ihmisten kanssa olivat laajentaneet ja karaisseet hänen luonnosta terävää järkeänsä. Hän oli myöskin liikkunut maailmassa. Suru oli tehnyt hänen totiseksi ja tyveneksi. Hän oli sovelias hallitsemaan. Hänen vaikutuksensa havaittiin läheltä ja kaukaa. Heimokuntien riidoissa hän vaadittiin ratkaisiaksi, kunnes viimein useat niistä vapaa-ehtoisesti valitsivat hänen johdattajakseen.
Suuri aate valloitti hänen mielensä, ja tämä oli kaikkien heimokuntien yhdistäminen liittokunnaksi, joka vastustaisi Romalaisia ja ajaisi heidän armeijansa pois Britanniasta. Tämä aate elähytti häntä. Hän kävi ympäri kansassa, sytytti heidän sydämiänsä, muistutti heitä Boadicean kärsimistä vääryyksistä, luetteli Romalaisten rikoksia ja kehoitti kaikkia yhtymään. Hänen sanansa painuivat syvälle maan-asukasten sydämeen, ja hänen oma henkensä innostutti kaikkia. Hän pääsi kaikkien yhteiseksi johdattajaksi. Maan-asukkaat nimittivät häntä "Gald cachach", se on "Gald, taistelojen taistelia." Romalaiset kuulivat hänen maineensa ja antoivat hänelle omalla kielellänsä nimen "Galgacus."
Tämä nimi annettiin hänelle, koska hänen aikaisemmat ponnistuksensa Romalaisia vastaan olivat onnistuneet. Sillä nyt Romalaiset yrittivät päättämään Britannian valloitusta, ja Agrikola johdatti varovaisesti legionejansa semmoista vihollista vastaan, jonka sotatemput hän hyvin tunsi. Hän havaitsi, että Galdus paraikaa vehkeili liittoa, ja päätti itse iskeä ensimäisen iskun. Hän lähetti laivaston tutkimaan noita lahtia, joita sanottiin Clotaksi ja Bodotriaksi. Kun Kaledonialaiset näkivät laivaston, he pelästyivät ja aloittivat heti sodan. Galdon johdattaessa saavutettiin monta etua. Kerta eräässä yötisessä päällekarkauksessa he menestyivät niin, että Romalaisten armeija ainoastaan hädin tuskin pelastui.
Vihdoin molemmat armeijat sattuivat yhteen Grampianin vuorilla, ja täällä taisteltiin ratkaiseva taistelo. Galdus puhutteli miehiänsä kaikella sillä palavalla kaunopuheliaisuudella, joka teki hänen niin mainioksi siinä puheessa, joka on säilynyt Taciton kirjoituksissa ja seisoo niissä mitä jaloimpana vapauden ja isänmaan-rakkauden todistuksena, jota aikakirjat koskaan ovat tallettaneet.
Tuo suuri taistelo oli taisteltu; maailma tietää, kuinka se päättyi. Isänmaanrakkaus, urhoollisuus, vimma, epätoivoo, nämät eivät yksikään auttaneet mitään Romalaisten sorajärjestystä ja sotataitoa vastaan. Kaledonialaisten liittokunnan armeija oli kukistettu. Heimokunnat vetäytyivät synkkämielisinä yhä pohjoisemmaksi odottamaan siellä myöhempää aikaa, jolloin he kerta vielä kävisivät Romalaisten kimppuun.
Galgacus katosi näkymöltä. Gald, taistelojen taistelia, ei enää nostanut heimokuntia.
Hän näki toivojensa hävinneen ja tuumiensa rauenneen. Halu, joka oli elähyttänyt häntä, kuoli. Mikä jäi jälelle?
Suru, joka syntyi siitä hänen suuresta rakkaudestaan, joka vuosikaudet oli yhä säilyttänyt sen suloisen pojan muistoa, jota hän kerta piti jumalanansa, jonka sanat hän hyvin muisti, jonka muoto näkyi hänen unissaan. Vielä nytkin, kesken kiihtymystä ja tappelua, nämät kasvot ilmaantuivat, täynnänsä lempeätä lapsen sääliä, niinkuin ne kerta olivat näyttäyneet tuossa julmassa amfiteaterissa, kun ne tulivat hänen sammuvien silmiensä eteen, ja hän tunsi hellät kädet ja kuuli rakkauden sanoja.
Kaikki nämät pysyivät hänen muistissaan.
Kosto, sota, kunnianhimo, kaikki oli mennyt; rakkaus oli jälellä — semmoinen rakkaus, joka asuu voimakkaassa, uljaassa, kiivaassa luonnossa — rakkaus vankka, katoamaton. Eikö hän ollut pitänyt tätä rakkautta vuosikausia, kun hän kantoi tätä poikaa sylissään ja unhotti isänmaansa ja heimonsa rakkaudessaan häntä kohtaan?
Oli noin vuosi kulunut Grampianin taistelosta, kun Labeo, joka oli käynyt pohjoisempana kuin koskaan ennen, palasi vanhan tapansa mukaan paastoamaan ja rukoilemaan poikansa haudalla. Kun hän tuli tämän luo, hän näki yhden miehen haamun penkerellä haudan edessä. Tämä mies oli aivan liikkumatta. Labeo katseli häntä kauan ääneti kummastuen.
Vihdoin hän lähestyi ja tarttui mieheen, joka makasi siellä. Toinen käänsi päätänsä puoleksi häntä päin ja katsahti ylös kiivaasti ja tuimasti.
Ne kasvot, jotka hän näki kuun valossa, olivat vaaleat ja kovin laihat. pörheä parta ja viikset peittivät niitten alipuolen, ja sykertyneet hiussuortuvat vierivät alas otsalle. Kuitenkin Labeo heti tunsi ne. Hän tunsi ne siitä surusta, jota ne osoittivat. Kuka muu saatti murehtia hänen poikansa haudalla kuin tämä?
Labeo heittäysi polvilleen hänen viereensä ja syleili häntä.
"Galdus!" hän huusi. "Ystävä, veli, sen pelastaja, jota me molemmat kerta rakastimme, taivas on saattanut meidän yhteen. Me emme saa enään erota."
Nämät sanat lausuttuina vapisevalla äänellä ja syvällä liikutuksella huomauttivat Britannialaista, joka hämmentyneenä katseli Labeota.
"Etkö sinä tunne Markon isää?" kysyi hän.
Galdus heittäysi Labeon syliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Hän lähetti sinun", hän lausui viimein. "Hän, josta Markon oli tapa puhua. Minä olen maannut täällä polvillani monta yötä, ja minä olen koettanut muistuttaa mieleeni, mitä Hänestä kuulin. Hän otti pois minun poikani — minun jumalani. Minä en koskaan ymmärtänyt häntä. Minä olen vaan barbari. Hänkö tämän teki? Hänkö sinun tänne lähetti?"
"Hän sen teki, teki varmaankin", huudahti Labeo, kun kyynelet puhkesivat hänen silmiinsä. "Hän se on, eikä kukaan muu."
"Ystäväni ja veljeni", lausui Galdus, "minä en jätä sinua koskaan. Minä olen löytänyt sinun, ja jos sinä sallit minun jäädä luoksesi, minä annan sinulle rakkauteni ja elämäni. Minä tahdon kuulla Hänestä, jota Markus rakasti. Hänen täytyy olla Markon kaltainen, ja Hän suonee minun nähdä poikani tuossa kirkkaassa maailmassa, johon Markus sanoi menevänsä. Voitko sinä kertoa minulle Hänestä? Taikka voitko kertoa minulle, mitä Markus tarkoitti? Minä tiedän kaikki ne sanat, joita hänen oli tapa lausua; mutta minä olen vaan barbari enkä voi niitä ymmärtää. Sinä osaat selittää ne minulle, ja minä tahdon sanasta sanaan toistaa, mitä minä kuulin, että opin niitä ymmärtämään."
"Tule", sanoi Labeo. "Me emme koskaan enään eroa. Minä kerron sinulle Hänestä, ja Hän, joka johdatti meidän yhteen tänne, Hän saattaa sinun ymmärtämään."
* * * * *
Aika kului, ja Britannialainen kuuli Labeolta kertomuksen siitä Ainoasta, jota Markus rakasti. Vähitellen koitti hänelle sen totuuden valo, joka on yhtä selkeä halvimmalle kuin viisaimmalle, koska sen tarkoitus on rakkaus.
Britannialainen, jossa asui niin voimakas rakkaus, saatti paremmin kuin moni kylmäkiskoisempi luonto tuntea jumalallisen rakkauden täyden voiman, kun kerta sen aate oli tullut hänen mieleensä. Löytyi vielä toinenkin rakkaus, joka palkitsi hänen oman rakkautensa — rakkaus, laajempi ja syvempi kuin se, jonka hän oli kadottanut. Aate tuli ensiksi himmeänä, mutta se tuli; ja mitä hän sai, sen hän piti, ja se kasvoi hänessä, kunnes se viimein varttui väkeväksi — loistavaksi valoksi, joka kirkasti koko hänen elämänsä.
Hän kiintyi Labeoon. Matkoillansa, keskusteluissaan, vaaroissaan, hädän uhatessa Labeolla oli kumppanina tämä uskollinen, samatunteinen sydän, — sidottuna häneen kaksinkertaisen siteen kautta — sillä hän rakasti samaa kadonnutta ja samaa Vapahtajaa. Galdus oppi viimein tekemään jotakin enemmän kuin tuntea samoja tunteita. Hän osasi puhua kansalaisilleen omalla raa'alla, yksinkertaisella tavallansa totuudesta ja taivaasta ja siitä Jumalasta, jota Druidit eivät olleet koskaan tunteneet ja Druidein seuralaiset eivät koskaan olleet odottaneet.
Näin nämät miehet kestivät yhdessä iloa ja surua ja vaaraa ja vaivaa, tarjoten Romalaisille ja barbareille sitä totuutta, jonka he olivat oppineet; työskennellen vuosien vieriessä, kunnes työ päättyi ja lepo tuli.
Galdus pääsi tähän lepoon ensiksi.
Kun Labeo hankki hänen ruumistansa hautaa varten, hän huomasi kultaisen kotelon, joka riippui hänen kaulassaan. Se oli kerta ollut Markon. Tämä oli kantanut sitä, niinkuin romalaisten poikien oli tapa. Galdus oli ottanut sen ja pitänyt sitä lähinnä sydäntänsä kaikki nämät vuodet.
Labeo pani sen omaan kaulaansa ja kantoi sitä kalliina muistona pojastansa, kunnes he yhdistyivät taivaassa.