"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla tavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä sanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon vääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta; samat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta — ajattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on vastattu kaikkiin — vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on jumala! Kaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä oikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa", jatkoi Isaak tavallista suruisemmalla äänellä; "ainoa vastaus sille, joka kysyy: miksi minä kärsin?
"Herra antoi ja Herra otti:
Herran nimi olkoon kiitetty."
"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?"
Cineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä kättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.
Cineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain stoalaisuuden kaltaista.
"Stoalaisuuttako?" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. "Kaukana siitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen jumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen katoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu näkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki asiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen minä turvaan."
Sillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä muuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän ajattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä mietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella ja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista rhytmillistä laulua:
"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Hän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä maahan.
Olisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas kuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut Egyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen mieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä runoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat ylistyksensä todellakaan olleet perättömät.
"Tämän", lausui Cineas, "on varmaan joku teidän runoilioistanne sepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?"
"Monta", vastasi Isaak innokkaasti; "mutta ei dramallista. Ne ovat parhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa teoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa, löydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme jumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat. Meillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat samat."
"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän lyyrillisiä kirjailioita?" kysyi Cineas uuteliaasti. "Onko teillä mitään meidän runomittamme kaltaista?"
"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä aikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän soittotaitomme epäilemättä paras maailmassa."
"Mikä niitten aine on?"
"Niissä on kaikissa vaan yksi aine", sanoi Isaak; "mutta koska tämä aine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa."
"Mikä tämä ääretön sisältö on?" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä ymmärtäen.
"Jumala!" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella. "Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä."
"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä", sanoi Cineas hämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin, jotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa tarkoitettiin.
"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu", sanoi Isaak, "ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut Kreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka vetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän runoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen kreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron täydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen kirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos Pindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa kuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä meidän runoelmamme ovat."
Cineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi kiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän oli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin ylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti kotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. "Lopulta", ajatteli hän, "ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä ymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto hänessä."
Jos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että tämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen silmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän hengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän puhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen äänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi sopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa ja Israelin jumalan koko voimaa — tämä muisto paloi hänen sydämessänsä ja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten Hebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri aikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti sortajansa — hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.
"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne", sanoi Cineas. "Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin jonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista, kuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä."
Isaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja seisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka Juutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin silminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava katsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli nähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon Jupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.
Isaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni, mutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:
"Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.
Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan
vihollisistani.
Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat
peljätit minun.
Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.
Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan: niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä tulee hänen korviinsa.
Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit,
koska hän vihastui.
Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa,
niin että hiilet siitä sytyit.
Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen
jalkainsa alla.
Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain
päällä.
Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut
pilvet.
Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja
leimauksilla.
Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla
ja leimauksilla.
Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset,
ja peljätti heitä.
Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit,
Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen
puhalluksesta.
Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista
vesistä.
Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani,
jotka olit minua väkevämmät.
Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.
Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän mielistyi minuun."
Näitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle muistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak kiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen liikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti säkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven jyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat itsestänsä Markon rukoukseen. "Mistä kaikki nämät sanat tulivat?" hän ajatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän aatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä ensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä hän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki pelastaakseen häntä — ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys Cineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni toivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista, toivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin oli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä kerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon ylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!
"Jatka! jatka!" huudahti hän, kun Isaak taukosi; "taikka ei — herkeä — ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes olen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni."
"Kyllä, Cineas", lausui Isaak; "mutta nämät virret ovat ainoastaan vähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja lohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun kansakuntani."
Hän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti taistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. "Ei, ei", virkki hän itseksensä: "minä en saa ajatella sitä;" ja nyt kääntyen Athenalaisen puoleen: "jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se voittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen."
Taas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:
"Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni."
Hän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti suuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. — Tuo kalvava koti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä hänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle sydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui hänen luokseen.
"Isaak", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja jalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: "Älköön minun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi, että olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä asioita."
Isaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän
Cineasta.
"Voi", sanoi hän suruisesti hymyillen, "minä ajattelen näitä asioita joka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa itseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun unohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä kirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin suuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä ulkoa lausumaan."
Kynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän antoi Cineaalle.
"Ja nyt", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle uralle, "tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään tulin tänne."
Tuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli määrätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.
"Nyt, Isaak", jatkoi hän, "sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja kuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä tarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun tehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan hoitamiseen."
Kun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot todellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.
"Sinäkö itse, Cineas?" hän huudahti. "Minä olen siis vapaa suuresta ja raskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat äärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman äveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja mikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu täällä."
"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä jo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut tämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa mieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä soisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko Hegio paljonkin Romassa?"
"Paljon."
"Minkä vuoksi?"
"Hän askaroitsee kauppatuumissa."
"Minkälaisissa?"
"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten — erittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan lainaskellut rahoja muille."
"Rahojako lainaskellut?"
"Niin."
"Onko hän rikas?"
"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja", lausui Isaak salaisella viittauksella.
"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä", sanoi Cineas.
"Niin".
"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä rikastuttaakseen."
"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen asia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut", jatkoi Isaak jotensakin kuivankiskoisesti. "Seneca, tuo kummallinen filosofi ja moralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa yhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä, kuinka ne tuhlata."
"Tigellinus!"
"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää hän, kumpi hänen isäntänsä on."
"Kuinka?" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.
"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää tilikirjat hänelle."
"Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen tiedät?"
"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni tähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla semmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja päätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen etuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä yhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme toisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa lähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme vieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä tunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja tietää kaikki suuren maailman salaisuudet."
"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että tarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon aikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan. Minä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet Labeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis menivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen siitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän tietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini Hegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka päivän elämästänsä."
"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti Caesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen henkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin kauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton, ja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut toimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat tapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja turvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi Roman kauhuista."
"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen ja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja niitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä asioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan. Takaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli tässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle kunnian-osoituksensa."
"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia keksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee kartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee."
"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?" kysyi Cineas. "Suurin vääryys perustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan edes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi."
"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt olisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi tuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on usein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku hovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän tottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa. Hänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa kartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin tehdään joka päivä."
Kylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi käydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi, oli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.
"Kaikki nämät minä tunnen", lausui Isaak, "mutta en tiedä tarkemmin, mitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää hän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on kuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden haltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta minä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa ja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis emäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään."
"Toiselta puolen", sanoi Isaak, "löytyy paljon, joka pidättää Tigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon puolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt Tigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi ja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä ystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun jalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä — hän on, niinkuin kaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta — tekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan työhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta."
"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule, että nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän käytöksessänsä. He vartovat."
"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin puolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän kauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle. Yksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja vihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään itselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka päivä."
"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?"
"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että Hegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme kuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut äärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle todeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää niin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta kuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt."
Innokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin hyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi aikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi noin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä ajatuksia ja kovasti tuskautuneena.
IV.
Poika ja hänen imettäjänsä.
Kun Cineas kohtasi sisarensa, hän löysi hänen perheinensä peristyliumista, joka oli komea, pylväillä ympäröitetty sali, aukko katossa. Hänen anoppinsa, Sulpicia, oli siellä; hänen poikansa, Markus, seisoi hänen vieressään ja imettäjä istui aivan lähellä. Taas iski tämän erinomainen muoto Cineaan mieltä. Siinä ilmestyi niin paljon nähtyjä vaivoja ja kestävää kärsivällisyyttä.
Kun hän astui sisään, koetti Sulpicia paraikaa omalla tavallansa Helenaa lohduttaa. Hän oli vanhanpuolinen nainen, niin sanoaksemme oikeata romalaista lajia: yksivakaiset ja jalot kasvot, mukava käytös ja katsanto, joka osotti jommoistakin ylpeyttä. Hän oli niitä, jotka eivät koskaan voineet unohtaa että he kuuluivat gens Sulpicia'an.
"Jos olisit Romalainen, tyttäreni", lausui hän niin lempeästi, kuin hän voi, "näyttäisit suurempaa vakavuutta."
"Mutta minä en ole Romalainen", sanoi Helena jotenkin surullisesti, "enkä minä voi unhottaa, että Lucius vaarassa."
"Vaarassako?" vastasi Sulpicia halveksien. "Missä vaarassa? — noitten Britannian raakalaistenko puolelta? Ja mitä, kultaseni, voivat he romalaisen armeijan?"
"Eivätkö he jo ole liian paljon aikaan saaneet?" lausui Helena; ja hän painoi poikaansa yhä lujemmin rintaansa vastaan, niin ilmoittaen salaisen ajatuksensa, että tämä yksin on nyt hänelle jäänyt.
"Minun poikani puoliso", lausui Sulpicia aivan nuhtelevalla äänellä, "saisi oppia luottamaan enemmän Roman sotureihin. Nämät Britannialaiset ovat äkki-arvaamattomalla kapinallansa kiskaisseet muutamia etuja itselleen; mutta he eivät ole vielä Suetoniota kohdanneet."
"London, Verulam, Camaldunum!" huokaili Helena; ja puhuessansa hän hyräytyi itkuun; sillä selvään ja hirveästi kangastivat hänen silmissänsä barbarilaisen koston kaikki kauhut noilla hänelle aivan tutuilla paikoilla. Hän oli hyvin tuntenut nämät seudut. Hän oli asunut jonkun ajan niissä itsekussakin ja voi kokonaan niitten kohtalon kovuuden käsittää.
"Ainoastaan äkillisellä päällekarkauksella saivat he vartiakuntamme valtaansa", sanoi Sulpicia vähän tylysti. "Tietysti saattavat Romankin soturit semmoisessa tilassa tulla voitetuksi. Mutta Suetoniota seuraa Romalaisten ydinjoukko; ja, kun hän palaa, näyttää hän heille, mitä kosto on. Ensimäiset uutiset, jotka saamme, kertovat varmaan, että hän on kääntänyt takaisin ja rangaissut nuot viheliäiset kapinoitsiat heidän ansionsa mukaan."
"Pahin seikka on se", huokasi Helena, "että noilla viheliäisillä kapinoitsioilla on jonkunlainen syy meteliinsä. Boadicean kärsimät vääryydet."
"Minä en usko sanaakaan tuosta; nämät ovat kaikki heidän valheitansa. Romalaiset ovat aina jalosti vihollisiansa kohdelleet. Tietysti tämä kurja nainen, jos hän tahtoi nostaa kapinan, helposti voi siihen tekosyitä keksiä."
"Olisivatko he olleet niin rajut ja leppymättömät, jollei heillä olisi ollut joku syy?"
"Tietysti he olisivat olleet", vastasi Sulpicia semmoisella äänellä, jota vastaan ei käynyt inttäminen. "Tietysti he olisivat olleet. Kapinoitseminen on barbarilaisten luonto. Ja tämä todistaa, että ankaruutta tarvitaan. Sinun on mahdoton olla turvassa tuommoisten hylkyjen joukossa, jollet lujasti heitä sorra ja alinomaa valvo. Kun heidän armeijansa taas ovat maahan ruhdotut, saavat he, toivon minä, muistomarjan, jota he eivät äkkiä unhota."
"Heidän armeijansa ovat niin suuret ja he ovat niin tuimat ja urhoolliset!" lausui Helena.
"Entä siten? Roman armeijat eivät milloinkaan katso vaan lukumäärää, kun he barbarilaisia vastaan taistelevat. Meidän soturimme voivat helposti kukistaa heidän; eikä todellakaan heidän suuri lukumääränsä muuta kuin saattaa heidän häviönsä varmemmaksi ja laveammaksi."
"Minä varon, ettei minulla ole sinun luottamuksesi", lausui Helena. "suuret vauriot ovat toisinaan Roman sotajoukkoja kohdanneet. Muista Carboa, Cassiota, Aureliota, Caepiota ja Manliota, jotka kaikki Germaneja vastaan sotiessansa joko voitettiin taikka vangittiin. Muista ennen kaikkia Varoa ja hänen kolmea legionaansa, jotka surkeasti tuhottiin."
"Hyvinpä sinä, tyttäreni, tapaturmat muistatkin", sanoi Sulpicia kylmäkiskoisesti. "Minä puolestani ajattelen mieluisammin meidän voittojamme. Eivätkö nämät Germanit ole meidän valtamme alaisina tai kumminkin peloissaan? Eikö Britannialaisia ole voitettu? Kaikki vauriomme ovat lähteneet kenraaleimme liiasta rohkeudesta. He eivät ole ymmärtäneet barbarilaisten sotatapaa. Jahka vaan varovainen kenraali menee noita vastaan, mikä toivo heille jää?"
"Eivätpä kuitenkaan meidän parhaat kenraalimme", lausui Helena, katsoen kaikkia pahimmalta kannalta, "ole suuria toimittaneet. Eikä Juliuskaan, kun hän Britanniaan lähti, kyennyt sitä valloittamaan. Hänen kauttansa saari tuli Romalaisten tietoihin, hän ei saattanut sitä heidän valtansa alle."
"Oih, kuinka järjetön sinä olet", sanoi Sulpicia suuttuen. "Vähät siitä, valloittiko hän sen vai ei. Jos hän olisi niin tahtonut, olisi hän sen helposti tehnyt. Toiset tuumat vaativat häntä muuanne. Heikkokuntoisemmat kuin hän valloittivat sen sangen kerkeästi; ja tämä kapina joutuu pian unhotuksiin. Suetonius on aivan toisenlainen kuin muut kenraalit ja hänellä on suuri armeija."
"Mutta ajattele, kuinka suunnattoman suuria joukkoja Britannialaisia löytyy", jatkoi Helena. "Kuinka vimmastuneita ja uskaliaita. Minä olen kuullut sinun kertovan heidän kuuluisasta päälliköstänsä, Caractacosta — ja sinä sanoit, että kaikki Romalaiset ihmettelivät häntä — ja Claudius päästi hänen vapaaksi. Jos heillä nyt on semmoisia miehiä, pelkään minä, että tämä kapina yltyy ankarammaksi, kuin sinä luulet."
"Sinä olet lapsi, tyttäreni, etkä tunne Romalaisten luontoa. Tämän kapinan täytyy tyrehtyä. Boadicean ja kaikkien hänen seuralaistensa täytyy rikoksistansa joutua rangaistukseen. Kenties on Suetonius jo tähän aikaan tehtävänsä tehnyt ja kurittanut häntä, niinkuin hän ansaitsee. Se tapa, jolla nämät barbarit ovat menetelleet, ilmoittaa myöskin heidän todellisen luonteensa. He käyttivät legionain poissaoloa kapinan nostamiseksi. He tekevät rynnäkön ja kaikki lakountuu heidän edessänsä. Tämmöisissä tiloissa he usein ovat vaaralliset; mutta kun aavalle tappotanterelle tullaan, silloin he eivät pysty mihinkään. Yhden taikka kahden legionan suuruinen romalainen armeija vastaa varsin hyvin heidän isointa sotajoukkoansa. Vaan, jos sinä tahdot yhä edelleen pahimpia luulla, mitä voin minä tehdä taikka sanoa sinun lohdutukseksesi?"
"Ei mitään — ei mitään. Sinä olet hyvä ja ystävällinen ja minä olen heikko ja toivoton. Jos minulla olisi sinun lujuutesi, ajattelisin aivan kuin sinä."
"Minä olen romalainen vallasnainen", sanoi Sulpicia ylpeästi.
"Ja minä olen kreikkalainen", vastasi Helena.
"Mutta sinun täytyy oppia romalaiseksi", lausui Sulpicia leppeästi; ja lähestyen Helenaa hän suuteli tätä ja lisäsi: "tule, tyttäreni, toivo parasta; osota kumminkin enemmän lujuutta äläkä epäile. Turvaa jumaloihin. He ovat aina Roman sotajoukkoja suosineet."
Taas hän suuteli Helenaa ja hänen kättänsä likistettyään lähti hän huoneesta. Helena nojasi päätänsä kättään vastaan ja tunteihinsa vajoten käänsi hän kasvonsa pois ja itki.
Hänen pikkuinen poikansa liihentihe äitiänsä likemmäksi ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. Muutaman silmänräpäyksen istuivat molemmat siinä asemassa. Mitä Cineaasen tulee, hän ei tietänyt mitä sanoa. Sisartansa säälitellen oli hän kuitenkin epätiedossa, kuinka hän voisi hänen raskasta mieltänsä keventää. Niin istui hän äänetönnä sopivaa tilaisuutta odottaen.
Voimiansa ponnistaen sai Helena viimein tunteensa hallituksi; kääntyen syleili hän poikaansa ja katseli kauan ja lempeästi häntä.
"Äiti-kultani", lausui hän, "minkätähden sinä itket? Älä sure isää.
Kyllä Jumala häntä suojelee."
Pikkuinen poika katseli häntä vakavana ja totisena lapsen-kasvoiltansa.
Hänen äitinsä suuteli häntä ja silitteli hänen päätänsä lempeästi.
"Sydänkäpyni", hän lausui, "mitä sinä Jumalasta tiedät?"
"Oho, minä tiedän", vastasi Markus, "kuinka hän pitää huolta kaikista.
Hän on meidän isämme ja hän rakastaa meitä."
"Rakastaa meitä!" Helena kätki nämät sanat sydämeensä ja punnitsi niitä. "Rakas poikani, sinulla on välisti kummallisia ajatuksia ja tunteita", sanoi hän vähän ajan perästä. Cineaskin ymmärsi näitten sanojen suuren merkityksen. Hän ei ollut koskaan tämmöistä Platon kirjoista oppinut. Tämä lapsi oli jo hänen kuullen lausunut sanoja, jotka tunkivat hänen sielunsa pohjaan ja häntä värähyttivät ja niin katseli hän nyt äitiä ja poikaa, kummastellen, mitä uusia lausuttaisiin.
"Minä rukoilen Jumalaa armaan isäni tähden", sanoi Markus juhlallisella äänellä, joka niin nuoren suusta kuului oudolta. "Minä rukoilen, ja Jumala kuulee minua. Ja minä uskon, että minun rakas isäni palaa sodasta. Enkä minä itke, kun ajattelen häntä, vaan olen iloinen."
"Sinäkö rukoilet suurta Jumalaa — sinä, pieni lapsi?" kysyi Helena.
"Niin; sillä hän on sanonut, että kaikki pienet lapset saavat tulla hänen luokseen."
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Helena vähän hämmästyneenä. "Minä en ole milloinkaan tietänyt, että hän on lausunut mitään. Koska hän tämän lausui?"
Markus katseli häntä jonkinlaisella nuhtelevalla kummastuksella.
"Kuinka! etkö sinä tiedä?" kysyi hän vähän ajan perästä. "Minä tunnen juuri ne sanat, jotka hän lausui ja minä rakastan niitä. Mutta tunnethan sinäkin ne?" lisäsi hän, äkkiä ajatellen, että hänen äitinsä laski leikkiä.
"En, poikaseni; minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat. Sinä olet niin kummallinen;" ja Helena katsahti Cineaan puoleen, jonka silmät olivat häneen luodut ja havaitsi, että tämä kiinteästi tarkasti heitä.
"Minä tunnen nämät sanat", lausui Markus; "ja rakastan niitä. Tämän tähden minä rukoilenkin. Sillä hän sanoi, että pienet lapset rukoilkoot. Hän sanoi: sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät heitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta; — etkö sinä ole tätä ennen kuullut."
Helena ei vastannut mitään. Cineas kuuli nämät sanat samalla kummastuksella kuin ennen. Koko lapsen ulkomuoto osotti, että hän täydellisesti ymmärsi sen asian, josta hän puhui. Hänen käytöksessään ei ollut mitään epätietoisuutta eikä ajatusten häiriötä.
"Milloin hän tämän lausui?" kysyi Helena viimein. "Minä en ymmärrä sinua."
"No kun hän oli täällä."
"Täälläkö?"
"Niin, maailmassa. Kun hän jätti taivaan ja asui maan päällä."
"Kun hän jätti taivaan — ja asui maan päällä", toisti Helena. "Jumalaistarumme eivät sisällä senkaltaista kertomusta. Suurin osa jumalista vietti näitten tarujen mukaan eri aikakausia ihmisten parissa, mutta eiväthän ihmiset sentähden muuttuneet paremmiksi."
"Niin, mutta tämä on tuo suuri Jumala ja meidän isämme", sanoi Markus totisesti. "Hän rakasti meitä ja armahti meitä ja sillä tapaa hän tuli ja asui täällä meitä siunatakseen. Juuri silloin tulivat pienet lapset hänen luoksensa. Ja he tahtoivat ajaa pienet lapset pois. Mutta hän sanoi: Sallikaat niitten tulla, ja älkäät niitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta!"
"Minkä sadun lienee hän kuullut?" kysyi Cineas.
"Jonkun, joka on puhdistunut ja muuttunut hänen omissa suloisissa ajatuksissaan", lausui Helena, poikaansa hyvästi suudellen ja syleillen.
"Sanoiko hän, että sinä saisit rukoilla häntä?"
"Kyllä", vastasi Markus innokkaasti. "Hän sanoi, että me anoisimme, mitä tarvitsemme ja hän antaa sen meille ja hän sanoi, että me pääsemme taivaasen, jos rakastamme häntä."
Rakkautta taas — häntä rakastaa. Voi, suloinen lapsien ajatus. Kaikki on vaan rakkautta taikka vihaa. Rakastaa Jumalaa. Kenties tämä lapsen mielestä on helppo; mutta miehen se on vaikea. Näin ajatteli Cineas kuunnellessaan ja arveli vielä, että Markus oli kuullut jonkun toisinnon noista monesta Jupiterin saduista. Kuitenkin häntä kummastutti, ettei hän ollut koskaan mitään tämänkaltaista kuullut.
Silla välin kuin näitä keskusteltiin, imettäjä ei ollut näyttänyt kuuntelevan. Surullisin, mutta kirkkain kasvoinensa istui hän erinänsä perheryhmästä, kädet kiinni jossakin neulomustyössä ja silmät nähtävästi siihen kääntyneinä. Kuitenkin hän oli huomannut kaikki ja kuullut kaikki.
"Mutta, armas äiti", lausui Markus hyväillen häntä, "kuinka sinä et ole kuullut siitä suloisesta ajatuksesta, että Jumala rakastaa sinua?"
"Jumalako rakastaa minua?" virkki Helena kummallisella, vitkaisella äänellä ja katsoi miettivin silmin Cineasta.
"Etkö sinä sitä tiedä? Sinä puhut niin oudosti", sanoi Markus lapsen tavallisella luopumattomuudella.
"Entä kuinka sinä sen tiedät?" kysyi hänen äitinsä.
"No, minä olen tietänyt sen aina — se on, siitä asti kuin imettäjä tuli meille. Ja niin minä tulen hänen luokseen ja rukoilen häntä ja, kun katselen kirkasta, sinistä taivasta, luulen usein näkeväni Jumalan valtakunnan ja pienten lasten joukkoja hänen istuimensa ympärillä."
"Tämä olisi siis puhtaampi taivas kuin Olympon", lausui Cineas.
"Ja kun minä olen murheellinen, rukoilen häntä ja hän poistaa kaikki minun murheeni."
"Oi, herttaiseni, sinun sanasi koskevat minun sydämeeni. Mitä sanoja nämät ovat? Mistä sinä olet kaikki nämät oppinut? Kerro minulle enemmän, mitä tiedät!"
Helena puhui totisella, kaipaavalla äänellä. Pikaisella liikunnolla kohotti imettäjä päätänsä, mutta painoi sen kohta alaspäin ja kaksi isoa kyyneltä vieri neulomukselle hänen eteensä.
Markus katseli kummastuneena äitiänsä.
"Kuinka, etkö sinä ole kuullut, että hän kuulee kaikki meidän rukouksemme ja pyyhkii pois kaikki meidän kyynelemme? Minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi ja mitä minä rakastan yhtä paljon kuin noita toisia sanoja, jotka jo sinulle lausuin."
"Mitkä ne ovat?"
"Hän sanoi; 'tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa.' Hänen sanansa ovat hyvin suloiset, äitikultani."
"Tulkaat minun tyköni!" toisti Helena. "Mitä tämä on? Markus, mistä olet kaikki nämät oppinut? — että Jumala voi rakastaa; että hän sanoo: 'tulkaat minun tyköni;' ja ottaa vastaan myöskin pieniä lapsia. Tämä ei ole yhteisen kansan eikä filosofian taruja. Ovatko kaikki nämät sinun omiasi, lapseni? Ovatko nämät sinun omia ajatuksiasi? Mutta kerro minulle uudestaan nuot sanat."
Taas kertoi Markus nämät taivaallisen suloiset sanat ja hänen äitinsä kuunteli hartaasti ja ilostuneena, ikäänkuin olisi hän tahtonut iki-päiviksi istuttaa ne mieleensä.
Yhä liikutti imettäjä neulaansa ja näytti kokonaan työhönsä kiintyneen.
Cineas kuunteli yhtä innokkaasti kuin ennen.
"Jos me vaan voisimme pitää tätä luojamme todellisena äänenä", lausui hän viimein juhlallisesti, "ja kaikki, mitä tämä armas poika on meille kertonut, hänen sanoinansa, mikä lohdutus lähtisi siitä sinulle ja minulle! Mikä lohdutus olisi siitä lähtenyt eräälle, jonka kotitalo usein on juohtunut minun mieleeni! Enkö minä koskaan ole kertonut sinulle eräästä eriskummaisesta Theofilon oppilaasta, nimeltä Kleon, jolla nimellä hän oli kumminkin Athenassa tunnettu. Vuosi tai pari sinun lähtösi jälkeen tuli hän jostakusta Kretan kaupungista Athenaan ja joutui pian kaupungin huonoimpain nuorukaisten seuroissa irstaisuudestansa mainioksi. Jonakuna päivänä Theofilos paraikaa opetti, kun Kleon, parvi kumppaneita muassaan, astui sisään. He näyttivät vasta pääsneen juomingista, vaikka oli varhain aamulla. He olivat öljyltä voideltuina, seppeleet päässä ja viinin lemut löyhyivät heidän ympärillänsä. Theofilos esitteli juuri mieli-ainettansa, kuolemattomuutta. Hän puhui sielun ijankaikkisesta elämästä tämän jälkeen, hyvän-avuisten ja pahantapaisten ihmisten tilasta. Hän näytti, että ne ihmiset, jotka rakastivat hyviä avuja, olivat kaikkein enemmän Jumalan kaltaisia ja että heidän täytyi aikaa voittain välttämättömästi tulla yhä enemmän hänen tapaisekseen; samalla kuin toiselta puolen rikollisten ja saastaisten piti mennä seurustelemaan muitten vertaistensa kanssa. Näitä kaikkia selitti hän sillä ylevällä innolla, joka teki meidän kuuluisan opettajamme niin kalliiksi kaikille hänen oppilaillensa ja painoi hänen opetuksensa aivan syvälle meidän sydämeemme."
"Reijailiat kuuntelivat tarkkuudella ja ihmeeksemme näytti Kleon kovasti liikutetulta. Kun luento oli päättynyt, lähtivät hänen kumppaninsa pois, mutta hän jäi paikalle. Suurimmalla kunnioituksella kysyi hän Theofilolta, saisiko semmoinen kuin hän ruveta hänen oppilaaksensa. Theofilos käski häntä sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt yhtyi hän meihin ja kävi kolmatta vuotta joka päivä näissä luennoissa."
"Hänestä tuli kummallinen, harvapuheinen mies. Hän kartti kaikkien muitten oppilaitten seuraa, mutta halusi mielellään olla opettajan luona. Joku kova kuorma rasitti hänen sydäntänsä. Koska minä usein kävin opettajan tykönä, satuin monasti olemaan siellä semmoisina aikoina, jolloin Kleon toi esiin muutamia omituisia kysymyksiänsä."
"Opettajan suuri tarkoitus oli opettaa, että jumala oli pyhä ja oikea ja että hyvät avut saattavat ihmiset ikuiseen onneen. Kleonin teki mieli tietää, kuinka rikollinen ihminen voi muuttua hyvän-avuiseksi ja kuolemattomuuden saavuttaa. Hän katsoi taaksensa semmoiseen elämään, josta hän nyt inholla kääntyi pois; mutta tämän entisen elämän muisto soimasi hänen omaa tuntoansa. Hän pelkäsi suuresti, että kosto kohtaisi häntä jostakin kauheasta työstä, jota hän ei tahtonut koskaan mainita."
"Opettaja koetti vakuuttaa hänelle, ettei hän, koska hän nyt oli erkaunut huonosta elämästänsä ja pyrki hyviin avuihin, voinut mitään muuta tehdä. Mutta Kleon ei tyytynyt siihen."
"Minulla on oman tunnon vaivoja! oman tunnon vaivoja!" lausui hän kerta sydämeen tunkevalla äänellä; "ne vievät minusta hengen. Olkoon, että sinun ylevät oppisi sopivat hurskaille ihmisille, jotka eivät koskaan ole langenneet. Mutta kun on langennut niin syvälle kuin minä, olisi jumalatonta ajatella jumalaa."
"Jumala kuulee sinua, jos rukoilet häntä!"
"Ei", vastasi Kleon; "minä olen koettanut. Mutta jumalatonta on rukoilla häntä. Jos voisin jutella sinulle, mitä olen tehnyt, näkisit itse, että ainoastaan kosto on minulle tarjona. Voi, kuinkapa mielelläni tekisin jotain pelastaakseni itseäni näistä oman tunnon vaivoista! Kuinka toivon itselleni Oedipon kohtaloa, jolle, tarinan mukaan, Vaiheettaret olivat näyttäneet sen paikan, jossa hän viimein saisi levon. Minä tahtoisin lähestyä noita pelottavia jumalattaria ja odottaa loppuani, tulkoonpa vaikka tuonelasta kauhea kutsumus."
"Tämä oli hänen huolensa — katumus jostakusta synkästä rikoksesta, jota hän ei tahtonut nimittää, ja ylen suuri toivottomuus, koskei hän luullut pääsevänsä sydämen vaivastaan."
"Minä tunnen", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, "ettei minulla ele mitään toivoa. Kuolemattomuus ei ole muuta kuin kirous minulle. Ijäti eläminen on ijäti kärsiminen. Kaikkein pahinta on jumalaa ajatella. Minkä vuoksi minä olen olemassa? Minäkö rukoilla häntä? Mahdotonta, Ja kuitenkin hän yksistään voi vastata minun sieluni hirmuisiin kysymyksiin. Hän yksin voisi anteeksi antaa. Oi, jospa vaan voisin mennä hänen luokseen! Mutta hän on minulle hirveämpi kuin nuot leppymättömät Erinnyt!"
"Vihdoin näimme hänen viimeisen kerran. Eräänä päivänä tuli hän opettajan luo ja ilmoitti tälle, että hän menehtyisi, jos hän jäisi Athenaan. Hän tahtoi koettaa toista vireämpää elämää. Hän tahtoi ruveta sotapalvelukseen romalaiseen armeijaan. Kenties sodan kohina haihduttaisi hänen ajatuksensa ja vähentäisi hänen oman tuntonsa vaivaa. Ja sillä tavoin hän lähti. Opettaja ei voinut tehdä tuon onnettoman mitään. Tämä koski kovin kipeästi häneen. Synkkämielisyys valloitti hänen. Hänen entinen uskalluksensa oli kadonnut. Hän näki uusia kysymyksiä kohoavan, joita hän ei ollut ennen ajatellut ja joihin hän ei ensinkään pystynyt vastaamaan."
"No, eikö Kleon koskaan ilmoittanut rikostansa? kysyi Helena, joka oli suurimmalla huomiolla tätä kertomusta kuunnellut.
"Kyllä", vastasi Cineas; "ja myöskin todellisen nimensä."
Jos Cineas olisi tällä haavaa katsonut imettäjää, olisi hän hämmästynyt hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Cineaan kertomuksen alussa oli imettäjä levollisesti jatkanut neulomistansa; mutta viimein hän herkesi siitä ja katseli totisena kertojaa. Mahtava mielenliikutus näytti kokonaan hänen itsehillintänsä. Hänen aina vaaleat kasvonsa kääntyivät nyt harmaansinisiksi. Hänen jäsenensä tyrmistyivät; ja pannen kätensä ristiin hän katsoa ällisteli puhujaa. Epätiedossaan hän hengähtämättä odotti kertomuksen loppua. Muut eivät huomanneet häntä ja Cineas istui, silmät syvämietteisesti käännettyinä laattiaan päin.
"Niin, hän ilmoitti Theofilolle kaikki", jatkoi Cineas. "Hän oli, niinkuin minä jo sanoin, Kretasta kotoisin. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta aivan nuorena joutunut pahuuden poluille. Hän tuhlasi isänsä omaisuuden ja kuoletti hänen sydämensä. Silloin rupesi hän rahapeliin; ja vihdoin hän kerta kamalan kovasydämisenä vei oman äitinsä pois Kyreneen ja myi hänen orjaksi."
Helenan sydän meni kylmäksi rinnassaan. Mutta toinen seikka johdatti nyt hänen ajatuksensa toisaalle. Se oli imettäjä. Istualtaan nousten hän astui tai pikemmin hoiperteli Cineaan luokse; ja nojauten raskaasti hänen hartioillensa, huoahti hän, kauheasti, tuimasti tuijotellen:
"Hänen nimensä — hänen oikia nimensä?"
Cineas katsahti ylös ja häntä hirvitti. Hän arvasi asian todellisen, katkeran laidan. Mutta se oli liian myöhään. Ohkaisten hän vastasi:
"Philo Kretalainen."
Imettäjä hengähti syvältä ja vaipui laattiaan. Helena äännähti, Markus juoksi imettäjän luo ja notkistui hänen ruumiinsa yli, huikeasti vaikeroiten.
"Voi!" huusi Cineas, "mitä minä olen tehnyt? Minä onneton!"
"Sinäkö? Mitä sinä olet tehnyt? Mitä nämät kaikki ovat?"
"Vie hänet hänen huoneesensa. Ja oi, Helena, ole lempeä hänelle. Hän tointukoon; hän parantukoon. Rakasta häntä ja ole hänelle hyvin lempeä, sillä hän oli Kleonin äiti!"
V.
Caesarin ministeri.
Imettäjä ei parantunut äkkiä. Isku oli ollut aivan arvaamaton ja tuima ja hänen ajastunut ruumiinsa kukistui siihen. Kuitenkin Helena hoiti häntä niin huolellisesti, kuin hän suinkin voi ja osotti hänelle niin suurta hellyyttä, kuin olisi tämä ollut hänen oma äitinsä. Että imettäjä oli orja, siitä ei tämä jalomielinen nainen laisinkaan pitänyt lukua.
Romalaisten orjien tila oli sekä parempi että huonompi kuin nyt. Ei ollut päältä nähden mitään eroitusta heidän ja heidän isäntänsä välillä. Heillä oli usein, niinkuin Isaakilla, suuret tiedot ja erinomaiset luonnon lahjat ja kaikissa tiedollisissa harjoituksissa olivat he isäntäänsä paljon etevämmät. Orjilla oli usein korkea sivistys ja mitä siistikkäin käytöstapa. Heidän velvollisuutensa olivat yhtä laajat kutu heidän taitonsakin ja isojen kartanoin hoito jätettiin usein heidän käsiinsä. Heiltä ei puuttunut muuta kuin vapaus ja sen voivat he ostamalla hankkia itselleen. Toiselta puolen sai kohdella heitä mitä kovimmalla tavalla. Orja-raukoilla ei ollut mitään turvaa tunnottominta isäntää vastaan. Kauheinta julmuutta harjoitettiin yleiseen ja tuon tuostakin nähtiin orjain riippuvan ristillä, taikka muihin kuoleman tuskiin hiukeevan. Heitä oli summattoman suuri joukko, jopa on arvattu, että Roman valtakunnassa oli yhtä paljon orjia kuin vapaita, joitten lukumäärä nousi kuuteen kymmeneen miljonaan henkeen.
Monta viikkoa imettäjä-parka sairasti hengen heinänä. Markoa ei saatu lohdutetuksi ja, kun hän voivotti imettäjäänsä, näkyi selvään, mistä hän oli ammentanut ne aatteet, jotka Helenasta ja Cineaasta tuntuivat niin uusilta ja oudoilta.
"Voi, armas imettäjä", huudahti hän välisti, kun hän hellästi silitti hänen laihaa kättänsä ja painoi sitä huuliansa vastaan, "armaani, kuka nyt kertoo minulle Jumalasta ja taivaan valtakunnasta ja nuot suloiset tarinat, jotka sinä opetit minulle? Eikä hän puhu sanaakaan, vaikka hän kukaties ainaiseksi jättää minun. Eikö hän milloinkaan enää puhu, äiti?
"Häneltäkö sinä, Markus, opit nuot ihanat sanat, joita olet kertonut minulle?" kysyi Helena ja hän katsoi enentyneellä osan-otolla näihin kalveihin ja murheellisiin kasvoihin, joitten muodon hän niin hyvin tunsi. Häneltäkö?"
"Niin, kaikki; ja paljon enemmän kuin minä voin kertoa sinulle. Hän puhuu niin kauniisti; kun kuuntelen häntä tahtoisin olla poissa tuossa kirkkaassa maailmassa, jonne hän lähti."
"Hän? Kuka?"
"Vapahtaja."
"Mikä vapahtaja? Minä en ymmärrä."
"No, vapahtaja on se nimi, jolla hän puhuttelee sitä kallista Jumalaa, jota hän rukoilee, sillä hän rakasti meitä ja pelasti meidän. Mutta etkö sinä tätä tiedä? Tiedät kai!"
Helena oli vaiti ja katseli mietiskellen imettäjää. Hän arveli, että hän kenties tässä tapaisi jotain, joka olisi kumminkin hänelle parempi kuin Cineaan filosofia. Kukaties löytäisi hän sen salaisen lähteen, josta tuo tyyni alttiiksi-antamus ja puhdas suloisuus vuotivat, jotka ilmestyivät kaikissa imettäjän töissä ja sanoissa.
Imettäjä meni nyt taidottomaksi. Isaak, jok'ei ainoastaan ollut kirjaston hoitaja, vaan myöskin perheen lääkäri sanoi hänen kyllä paranevan, vaikka kestäisi kauan, ennenkuin hän pääsisi entisiin voimiinsa. Niinkuin moni hänen maanmiehensä osasi Isaak hyvin parannustaitoa, siksi myöten kuin se oli niihin aikoihin edistynyt. Hän oli perin-pohjin lukenut kaikki lääkärinkirjat ja tutkinut useitten kasvien luonnon ja käytännön.
Imettäjä ei tuntenut ketään pitkään aikaan. Hänen ajatuksensa haihattelivat herkeämättä sinne tänne. Hourauksissaan hän lausui sydämensä salaiset mietteet ja Helena kuuli paljon siitä suuresta surusta, joka vuosikaudet oli piileskellyt hänen povessaan.
Ajatustensa kierteessä hän usein puhui kodistansa Kretassa ja mainitsi kaupungeita, jotka Helena tyyni tiesi. Hän puhui paljon pojastansa ja näytti luulevan, että hän vielä kerran piti häntä, pikkuista poikaa, sylissänsä. Välisti hänen tunteensa puhkesivat ilmiin ja hän syyteli tuskan sanoja. Toisinaan hän isot ajat laususkeli: "petetty! petetty! hänen kauttansa petetty!"
Tuosta hän taas hetken perästä tyyntyi ja hänen häilyvät ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Katkonaisen rukouksen sanoja — jonkun puoleen, jota hän puhutteli vapahtajakseen — alkoi yhä tiheämmin kuulua ynnä paljon muita asioita, joita ei Helena voinut ymmärtää.
Hän puhui vapahtajastansa, kuinka tämä oli elänyt kärsivän elämää; hänen tuskastaan ja suruistaan. Tämäkin oli petetty, vieläpä ystävänsä kautta.
"Mitä kaikki nämät ovat?" kysyi hän Markolta.
Ja Markus jutteli hänelle ihmeellisen kertomuksen. Siinä ei ollut täyttä johtoa, siinä puuttui jotakin, ikäänkuin ei hän olisi tuntenut sitä kokonaan, mutta se kuvaili erään kärsimyksiä, jota Markus nimitti rukoustensa jumalaksi eli vapahtajaksi.
Nämät kaikki sytyttivät Helenassa outoja toiveita. Hän halusi tietää koko tämän salaisuuden. Hän puoleksi tunsi, että siinä löytyi vastaus hänen omiin vakavimpiin mielipyyntöihinsä.
Viimein imettäjä eräänä päivänä, jolloin Isaak oli läsnä, aloitti tavalliset rukouksensa ja tällä kertaa mainitsi hän ehtimiseen semmoista nimeä, joka vaikutti erinomaisella tavalla kumminkin yhteen hänen kuulioistansa.
Se oli Jesuksen Kristuksen nimi.
Juuri Juutalaisessa tämä kummallinen vaikutus havaittiin. Hänen muotonsa musteni, hänen silmänsä valoivat valkeata. Pitkän aikaa taistellen jotakuta voimakasta mielenliikutusta vastaan, jupisi hän viimein tyyneiksi taivutetuilla sanoilla:
"Hän on noita kristittyjä."
Nämät sanat lausui hän verrattoman katkeralla ylenkatseella.
"Kristittyjäkö?" säisti Helena; "minä olen kuullut paljon puhuttavan heistä ja heitä vastaan. Mitä ne ovat? Minkä vuoksi tämä niin kovasti sinuun koskee?" lisäsi hän huomaten, että Isaak vielä oli mielenliikutuksensa vallassa.
Isaak rakasti Helenaa suurella hellyydellä ja kunnioituksella. Hän häpesi, kun hän oli antanut tämän nähdä tunteittensa rajun kuohun ja koetti päästä tavalliseen itsehillintäänsä.
"Ei se ole mitään", sanoi hän. "Meidän kansamme on kärsinyt paljon noitten kristittyjen tähden ja minussa kytee vanha kansallisnurjuus heitä vastaan."
"Vihaatko sinä heitä?"
"Enemmän kuin kuolemaa", huudahti Isaak, silmänräpäykseksi unhottaen itsensä; mutta kohta maltti hän mielensä ja lausui: "suo minulle anteeksi; mutta joku kipinä entisistä kansallistunteistani tuikahtaa toisinaan ilmiin."
"Minua pahoittaa, että tulin jotakin sanoneeksi, joka on sen sytyttänyt", lausui Helena vähän surkuttelevaisesti. "Mutta häntä sinä et kuitenkaan saa vihata. Hän on minun uskollisin ja luopumattomin kumppanini."
"Sinun tähtesi", sanoi Isaak, "minä tahtoisin heittää kaikki viat. Mutta, nämät sikseen, sinun ei tarvitse pelätä mitään. Lääkärin toimissani minä en koskaan omia tunteitani muistele. Taiteeni on altisna sille, jonka hyväksi sitä kulloinkin harjoitan ja vaikkapa kävisin veriviholliseni luona, koettaisin, jo tieteeni vuoksi, tehdä kaikki häntä parantaakseni."
Tämmöisiä kohtauksia tapahtui usein tässä rauhallisessa huoneessa, mutta Isaak ei koskaan enää näyttänyt mitään mielenkiintymystä. Hän palasi taas entiseen hiljaisuuteensa, kävi sairastansa katsomassa, määräsi rohtoja ja pani kaikki taitonsa liikkeelle.
Näin kuluivat viikkokaudet.
Imettäjän sairastaessa Cineas ahkeraan askaroitsi omissa toimissansa. Hän oli usein kahden kesken Isaakin kanssa ja tilikirjojen tutkiminen kävi joutuisasti. Asioita alkoi kyllin ilmestyä semmoisia, jotka synnyttivät levottomuutta ja näyttivät, että oli ollut syitä pahimpiin epäluuloihin.
Eräänä päivänä päätti Cineas käydä Burrhon luona, joka oli keisarillisen henkivartioston pää-upseeri ja valtakunnan korkein mies itse Neron jälkeen. Hän ja Seneca olivat olleet keisarin opettajina ja samalla kuin jälkimäinen selitti hänelle filosofiaa, opetti edellinen sotatieteitä.
Burrhon linna oli Roman komeimpia. Avarat puistot ympäröitsivät sitä ja monta auran alaa oli peitetty lavealla katolla, jota marmoripylväät kannattivat, tarjoten sade-ilmalla sopivaa paikkaa aseharjoituksille. Linna oli sangen laaja ja vestibuliin oli isännän ratsaskuva asetettu.
Linnan edustalla seisoi suuri joukko klientejä odottaen huoneenhaltian ovella sportula'ansa eli pientä koppaa, joka sisälsi tuon jokapäiväisen raha- tai muonamäärän, jonka mahtavain perheitten päämiehet jakoivat seuralaisillensa. Kun Cineas lähestyi, hän havaitsi jonkunlaisen hämmingin väkijoukossa. Nähtiin, että joku klienti oli muassaan tuonut umpinaisen kantovuoteen, jossa hän sanoi vaimonsa olevan. Huoneenhaltia ei tahtonut uskoa häntä, eikä luvannut antaa vaimon osaa, ennenkuin hän oli nähnyt, oliko tämä todella siinä vai ei. Turhaan vakuutti klienti, että hänen vaimonsa oli kipeä ja nukkui. Huoneenhaltia vaati jämeästi kantovuoteen avaamista ja havaitsi sen tyhjäksi. Kovasti suuttuneena hän nyt kieltäytyi klientin omaakin osaa antamasta ja ajoi hänen pois, kansaparven hihittäessä, juuri kuin Cineas tuli.
Kun hän saapui saliin, näki hän ison joukon ihmisiä, jotka vartoivat vuorostansa päästäkseen mahtavan miehen puheille. Cineas antoi runsaan lahjan jollekulle palvelialle ja käski hänen ilmoittaa nimensä isännälle. Sana tuli, että hän kohta laskettaisiin sisään.
Cineas astui sisään ja Burrhus, jonka kasvoissa näkyi todellinen ilo, nousi istualtansa ja syleili häntä.
Hän oli ijäkäs mies, hänellä oli kaunis sotamiehen muoto ja hän oli puettu uhkean keisarillisen henkivartioston kenraalin komeaan asuun. Kaikki muut klientit käskettiin viipymättä pois ja Cineas jäi kahden kesken Burrhon kanssa.
"Kuinka! rakas Athenalaiseni. Kuinka sinä olet menetellyt, kun olet irtaunut Akropolista? Salli minun vakuuttaa, että teet minulle kahdenkertaisen hyvän työn, ensiksi siinä, että tulit minun luokseni ja toiseksi, että päästät minun klienteistäni."
Nyt seurasi paljon kysymyksiä Cineaan terveyden tilasta, tulo-ajasta ja asuntopaikasta. Lempeästi hän nuhteli Cineasta, kun ei tämä ollut ennen käynyt hänen luonansa ja pyysi saadaksensa tehdä hänen hyväksensä jotain semmoista, jota hän sai aikaan.
Kun sitten oli suoritettu kaikki nuot puheen alkajaiset, jotka ovat tavalliset, kun kaksi ystävää yhtyy, kysyi Cineas, oliko Britanniasta mitään sanomia tullut.
"Ei — ei mitään", vastasi Burrhus. "Tämä näyttää pahalta, mutta me luotamme kaikki Suetonioon. Aha! minä ymmärrän — Labeo on siellä. No, kyllä minä luulen, että hän kuitenkin eheänä palaa. Nämät barbarilaiset tekevät tavallisesti suuren rynnäkön ja antavat sitten pilkota itsensä pirstaleiksi."
Burrhus kohteli Cineasta likeisen ystävän tavalla. Nuoruudessaan oli hän itse usein käynyt Athenassa, jossa hän oli joutunut läheiseen tuttavuuteen Cineaan isän kanssa, joka oli äärettömän rikas ja eli aivan komeasti ja rehevästi. Jälestäpäin oli Burrhus silloin tällöin nähnyt tämän ja viime kerroilla Athenassa käydessänsä oli hän osottanut suurta mieltymystä Cineaasen, joka siihen aikaan oli ikänsä heiteellä. Hänellä oli sillä tapaa nyt paljon kysyttävää ja hän oli nähtävästi erittäin ihastunut vanhan ystävänsä seuraan.
Labeosta puhuen lausui hän äkkiä:
"Teillä on pahanretkinen mies tuolla maalla — kovin kelvoton mies — kartanonhoitaja Hegio."
Cineasta kummastutti.
"Mitä!" sanoi hän. "Kuinka sinä sen tiedät?"
"Kah, minulla on urkkijoita joka paikassa ja minä voin kertoa sinulle kaikenlaisia hänestä. Hän käyttää isäntänsä rahoja kauppavehkeisin ja jonakuna päivänä suittaa niistä tulla loppu. Olisi parempi, jos sinä pitäisit tarkempaa vaaria hänestä."
"Sitähän nyt teenkin", vastasi Cineas ja hän mainitsi nyt tilikirjojen tutkimista, joka paraikaa oli käsillä.
"Se on oikein. Sinun täytyy olla vähän varovainen. Kaikki, mitä sinun älykäs Juutalaisesi on puhunut sinulle, on tosi. Hegio on ruvennut yhteyteen tuon konnan Tigellinon kanssa."
"Onko Tigellinon ja keisarin väli hyvä?"
"Erinomaisen hyvä. Tigellinus on tunnoton hylky ja on valmisna vaikka mihin, kun hän vaan pääsee keisarin suosioon."
Cineas oli ääneti. Hän tuli ajatelleeksi minkälainen mies keisari oli. Yksin Neron nimikin oli ihmiskunnan kauhu. Burrhon ja Senecan vaikutus oli lakannut ja vaikka he vielä olivat Neron suosiossa, hän kuitenkin oli aikaa sitten herjennyt olemasta heidän hoitonsa alaisena. Mitä törkein irstaisuus ja kauhein riettaus ja muutamain Roman jaloimpien murha, kaikki nämät rikokset oli tämä äitinsä surmaaja toimeen pannut ja perille saattanut ja ne kaikkuivat maailman korvissa. Muita rikoksia oli vielä tulossa, yhtä inhottavia kuin nämät, mutta hirmuisempia. Semmoisesta hallitsiasta ei ollut aika hiiskua mitään ja sekä Burrhus että Seneca, jotka kyllä puhuivat suoraan kaikista muista asioista, olivat tässä kohden varovaiset ja äänettömät.
Viimein alkoi Burrhus muutamien silmänräpäysten perästä:
"Minun tykönäni kävi tänä aamuna jotensakin omituinen vieras, rakas Cineas, ja minä olen pahoillani, kun et sinä tullut varemmin, että olisit ollut saapuvilla meidän yhdessä ollessamme."
"Kuka se oli?"
"No, eräs Syrialainen — nimenomaan Juutalainen; kaikkien noitten kristittyjen mahtava johtaja, joista nyt niin paljon kuulee. Hänen nimensä on Paavali."
"Paavali!" lausui Cineas, näyttäen suuresti uutetiaalta. "Mimmoinen mies se on?"
"Varreltansa vähänläntäinen, hinterä ja laiha. Hänen kasvonsa ovat varsin merkilliset. Hän on erinomaisen miellyttävä mies muodoltaan. Hänen silmänsä ovat hyvin terävät, hän näyttää lukevan toisen ajatukset; ja hänen käytöksessänsä on jonkunlaista hehkuvaa uskonkiihkoa, joka suuresti vaikutti minuun. Hän kertoi minulle niistä pitkällöisistä vainomuksista, joita hän yhtä mittaa oli saanut kärsiä uusien oppiensa vuoksi ja näytti olevaa aivan valmis vielä samoja kestämään. Minä en ole koskaan kenessäkään nähnyt jalompaa henkeä eikä alttiimpaa urhoollisuutta. Mikä ennen kaikkia ihmeytti minua, oli se — ettei hänessä, vaikka hän oli täydellinen uskonkiihkolainen, ollut mitään semmoista loukkaavaa itsekylläisyyttä, jota melkein aina havaitsee senkaltaisissa miehissä. Päinvastoin hän oli erittäin häveliäs ja peräti kohtelias. Hänen käytöksensä osotti mitä suurinta sievyyttä ja hyvää kasvatusta."
"Minä aloitin keskustelun ystävällisellä tavalla; ja koska kohta miellyin häneen, johdatin tutkimustani niinkuin vanha tuttava, jolloin puhe sattumalta kääntyi kirjallisuuteen, jonka huomasin hänen juurta-jaksain tuntevan. Minä sain nyt tietää, että hänen pikavihaiset maanmiehensä, moninaisesti häntä ahdistettuansa, olivat heittäneet hänen vankeuteen ja hänen viimein täytyi vetoa Caesariin. Roman kansalaisena hänen oli oikeus tehdä niin."
"Näistä sain minä kysymyksilläni tiedon. Lopulta minä käskin hänen selittää itselleni perusmietteensä. Minä olin suostunut tähän mieheen ja minua halutti kuulla, mikä se oli, jonka vuoksi hän oli kärsinyt niin paljoa. Kun hän oli saanut luvan minulta, niinkuin myöskin kehoituksen vapaasti puhua, aloitti hän mitä kummallisimman kertomuksen, jota en minä, yksinkertaisena sotamiehenä, ymmärtänyt, mutta kenties sinä taikka Seneca, jotka olette filosofeja, siitä selkoa tekisitte."
"Hän jutteli minulle, että Juutalaisten joukossa oli ilmestynyt suuri opettaja, joka julisti itsensä jumalaksi taikka oikeammin ainoaksi jumalaksi; ja vanhaa tapaansa myöten Juutalaiset vainosivat häntä, veivät hänen viimein Pilaton tutkittavaksi ja panivat hänen hengeltä. Kaikki nämät tunsin jo ennen, mutta se keino, jolla hän nämät esitteli, oli sangen erinomainen."
"Silminnähtävästi oli hän ankarasti vastustanut tämän miehen seuralaisia ja vilkkaasti ottanut osaa heidän surmaamiseensa. Mutta jonakuna päivänä, kuin hän matkusti Damaskoon, tehokkaammalla tavalla työtänsä jatkaakseen, eräs näky äkki-arvaamatta häntä kauhistutti; ja hän vakuuttaa, että hän selvään näki taivaalla tuon mystillisen Jesuksen haamun, joka käski hänen luopua hänen työstänsä. Tämä tapaus iski niin hänen mieleensä, että hän itse rupesi kristityksi. Mutta minä en voi likimainkaan laatia tätä kertomusta, niinkuin hän. Minä tunsin, että kumminkin hän uskoi, mitä hän sanoi, huolimatta siitä, uskoinko minä vai ei. Hän oli perinjuurin rehellinen — jommoinenkin ihme näihin aikoihin."
"Hän kertoi vielä minulle paljon opistansa — että tämä Jesus on jumalan poika; että sielu on kuolematon ja että tämä kuoli sitä pelastaaksensa; mutta minä tunnustan, että kaikki nämät olivat enemmin ulkopuolella minun ajatusteni piiriä, sillä minä en ole koskaan paljon sellaisista asioista huolinut. Hän puolestansa uskoi sitä; ja se juuri minua kummastutti. Hän oli altis kuolemaan uskonsa tähden. Kuinkapa monessa Roman miehessä, rakas Cineas, asuisi tämmöiset tunteet?"
"Mutta minä en osaa ensinkään kuvailla sinulle, kuinka voimakkaasti hän puhui. Siinä ei ilmestynyt taide, vaan luonto. Vaikka minä en ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän puhui, tunsin kuitenkin, että kaikki oli totta; hänen käytöksensä saattoi minun näin tuntemaan. Kuunnellen ja katsellen häntä muistin nämät vanhan Homeron tunnetut jakeet:
"Vaan kun mahtava ääni Odysseyn rinnasta raikkui,
Lausehet lensivät kuin lumihöhtyvät talvella tuiskii,
Ei hänen vertaistaan lie ollut maan asujissa;
Emmepä muotoa vaan ihastelleet sankarin silloin."
"Kuinka hänen sitten kävi?" kysyi Cineas, joka oli tarkasti kuunnellut.
"No, minä laskin hänen vapaaksi. Alusta minä tunsin tämän miehen ja tutkimus oli ainoastaan näön vuoksi. Sen tähden minä lähetinkin hänen pois, ystävällisesti häntä puhutellen ja lausuen hänelle, että mielellään tahtoisin häntä jälleen kuulla ja nähdä. Hän katseli minua kunnioituksella, vaikka puoleksi nuhtelevaisesti, ikäänkuin olisi hän ajatellut, että minä unhottaisin hänen, enkä koskaan enää kuuntelisi sitä oppia, jota hän piti niin kalliina — mutta hän ei enää tämän suhteen puhunut mitään; vaan, kun hän oli lausunut minulle sulimmat kiitoksensa kohtuullisuudestani ja oikeudentunnostani, hän jätti soveliaalla kohteliaisuudella hyvästi ja lähti."
Cineas ei hetkeen aikaan sanonut mitään. Se suuri tarkkuus, jolla hän oli kuunnellut kertomusta tästä tutkimuksesta, todisti, että se oli hänen mieltänsä suuresti viehättänyt. Burrhus näytti olevan hyvillään tästä ilmeisestä osan-otosta; sillä hän näki siitä, että hän oli tuonut esiin semmoisen aineen, josta hänen vieraansa piti paljon lukua. Viimein lausui Cineas muutamilla sanoilla, kuinka hän suuresti ihmetteli tätä Juutalaista ja mainitsi tahtovansa nähdä häntä.
"Hän huvittaisikin sinua enemmän kuin minua, rakas Cineaani", lausui Burrhus, "sillä minä olen sotamies, mutta sinä filosofi. Sinulle tämän miehen opit olisivat otolliset. Sinä voit niitä ymmärtää ja keskustella niistä. Mutta minä en kumpaankaan kykene."
Paljon haasteltiin vielä kaikenlaisista asioista.
"Sinä tahdot kaiketi päästä Caesarin tienoille?" lausui Burrhus vähän ajan jälkeen kysyväisellä äänellä.
Cineas viivytti vastaustansa. "Kyllä", sanoi hän viimein, kun ensiksi olemme saaneet jotakin tietoa Labeon kohtalosta."
"Olisi etuisampi, jos menisit hänen luoksensa", vastasi Burrhus. "Sinun omituiset taidon lahjasi suostuttelisivat hänen kauneuden tuntoansa. Hänen taipumuksensa vaartaa kahtaalle — kirjallisuuteen ja hekumaan. Tigellinus koettaa päästä arvoon sillä, että hän jälkimäistä halua kasvattaa; mutta suo minun sanoa sinulle, Cineas, että sinä voit vähän aikaa kilpailla myöskin Tigellinon kanssa, jos keisarille esittelet jonkun uuden teorian runon sepityksestä."
"Paljon kiitoksia", lausui Cineas. "Kun kerta lähden, tiedän minä siis, kuinka käytän itseni."
"Kun lähdet, vie hänelle joku uusi sävel- taikka runoustaiteen tuote ja, kun annat sen hänelle, puhu innokkaasti taiteesta. Sinun asiasi menestyy kohta. Minä vaadin sitä sinulta", lausui Burrhus. "Seneca olisi vielä arvossa, jos hän vaan olisi pysynyt entisessä mielenlaadussaan. Mutta hän tulee vanhaksi, eikä ole niin suuressa määrässä runoilia kuin filosofi. Kun lähdet Caesarin luo, älä ole liian filosofillinen. Ole runoilia! — ole runoilia!"
Cineas hymyili; ja kun hän vähän ajan perästä heitti jäähyväisensä, olivat Burrhon viimeiset sanat: "muista vaan! ole runoilia!"