Cineaalla oli paljon ajattelemista, kun hän ratsasti kotiin. Oli jo myöhäinen ilta, kun hän ehti huvilan portille. Kova hälinä veti hänen huomionsa puoleensa. Kuului siltä kuin se olisi tullut kiivaasta kiistasta. Hän tunsi kartanonhoitajan Hegion harmittavan äänen, joka röyhkeimmällä tavalla käski jonkun lähteä pois.
"Mene tiehesi!" huusi hän. "Enkö minä jo ole sanonut sinulle, ettei hän ole täällä?"
"Pois tieltä, riiviö!" vastasi toinen. "Päästä minut sisään, taikka rutistan pääsi murskaksi!"
"Sinäkö?"
"Juuri minä, sinä hävytön ruoskan-ruoka! sinä ilkeä hirtehinen! Eikö sinun selkääsi tarpeeksi kypsetty, kun orjana riuottelit, ettei sinun olisi tarvis yllyttää minua nyt lisiä antamaan?"
Hegion kävi vihan vaahto suusta.
"Minä olen Roman kansalainen!" hän lausui. "Minä huudan orjat tänne ja pieksetän sinun."
"Sinäkö Roman kansalainen!" ärjähti toinen katkeran ylenkatseen naurulla. "Sinä Syrian sikiö! Kuinka ainoastaan pari päivää sitten sinä tarjottiin torilla myytäväksi, jalat kipsillä silattuna, niinkuin muutkin orjat, tuoreena, äsken maahan tulleena tavarana. Sinäkö, sinä hirtehinen, Roman kansalainen? — kauppakalu, tuotu tänne viikunain ja taatelein seassa ja samaan luokkaan luettu? Pois, mieletön, taikka minä lyön sinun kuoliaaksi!"
Hän astui Hegion puoleen. Tällä silmänräpäyksellä joutui Cineas paikalle. Hän oli kuullut, mitä oli lausuttu ja havaitsi heti, että vieras itsekin kykeni puoliansa pitämään. Tämä oli roteva mies; hänellä oli sotamiehen muoto ja hän näytti olevan noin viiden kymmenen vuoden vanha. Kun Hegio näki hänen lähestyvän, peräytyi hän pari askelta ja huusi isolla äänellä orjille: "Corbalio! Storax! Hoi! ottakaat kiinni tämä mies!"
Melkein samalla jo voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa. Hegio rehki ja kimpuili hurjasti. Mutta hänen syrialaiset jäsenensä eivät pitäneet vastustajan vahvoille suonille, jotka olivat romalaisessa sotapalveluksessa norjenneet ja tuhansissa taisteloissa terästyneet. Väkevällä hyömäyksellä hän viskasi kartanonhoitajan taaksepäin ja paiskasi hänen maahan.
Tällä oli joukko tukevia orjia tullut saapuville. Hegio nousi seisaalle ja kiljaisi heitä käymään vieraasen käsiksi. Cineas oli astunut ratsahilta ja vieras ja Hegio havaitsivat hänen nyt ensikerran. Hän viittasi kädellänsä orjia takaisin ja kääntyi vierasta päin.
"Ottakaat kiinni hänet!" Hegio taas karjasi vihoissaan Cineaasta kokonaan huolimatta ja koettaen orjia yllyttää.
"Jollet sinä vaikene", lausui Cineas kylmäkiskoisesti, "ryhtyvät he sinuun". Ja suurella ylenkatseella käänsi hän selkänsä päin Hegiota. Syrialainen katseli häntä synkästi.
"Terve, jalo Cineas", lausui vieras. "Minun nimeni on Aurulenus Carbo; ja minä tulin tänne tänä aamuna poikani Julion pyynnöstä, joka on centuriona Auguston armeijassa ja pitää suurta ystävyyttä sinua kohtaan."
"Juliusko?" huudahti Cineas innolla; "Julionko isä? Sydämestä terve tullut, ystäväni. Minä olen usein halunnut tavata sinua." Ja hän syleili vierasta.
"Olit sinä kuka olit", huusi Hegio, raa'asti heitä keskeyttäen, "pois täältä, taikka —"
"Kuinka!" huudahti Cineas, "etkö sinä tiedä, että, jos minä vaan virkan sanankin, nämät orjat ilolla panevat sinun kiinni ja suomivat sinua hengettömäksi? Pois, vimmattu, äläkä saata kovempaa rangaistusta itsellesi! pois!"
Hegion silmät lantuivat maahan tulisesta katsannosta ja kirouksia mutisten kääntyi hän pois ja meni tiehensä.
"Suo minun pyytää anteeksi, ystäväni", sanoi Cineas, "tämän hultion hävyttömyydestä. Hän on konna, jota minä juuri nyt aion rangaista, niinkuin hän ansaitsee."
"Sinun ei tarvitse pitää mitään puolustuspuhetta", vastasi Carbo. "Ja olethan paitsi sitä nähnyt, että minä kostin itse puolestani. Mutta nämät tämmöiset eivät kummastuta minua. Jokainen mahtava talo on täynnä näitä heittiöitä, joitten on lupa rankaisematta koiruudellaan solvaista kaikkia, jotka eivät liiku lukuisa saattoväki muassa. Joutavia! Ollaan tästä puhumatta. Roma on täynnä näitä Syrian hylkylä. Orontes purkauu tänne ja koko valtakunta on Idän inhoista tulvillaan. Mutta minä aion kertoa sinulle, minkä vuoksi tulin tänne. Minun poikani Julius saapui kotiin noin kaksi kuukautta sitten, eikä tietänyt ennenkuin eilen, että sinä olit täällä. Kuu hänellä tänään oli muita toimia, hän ei itse päässyt sinua tervehtimään. Sen takia minä tulin hänen sijastaan; sillä minä tiedän kyllin kaikki, mitä sinä olet tehnyt hänen hyväksensä ja minä tahdon kiittää sinua, koska olet pelastanut hänen huonoudesta ja häviön tilasta. Hän on kertonut minulle, jalo Cineas, että hän, Athenaan majoitettuna, joutui kiusauksen valtaan ja pikaisesti tuli rappiolle. Sinä tapasit hänen, jopa juuri semmoisella hetkellä, jolloin hän rahapelin kautta oli pääsemättömiin velkaantunut ja viran hukka ja perikato olivat hänen tarjonansa. Sinä tapasit hänen, kun hän oli päättänyt murhata itsensä ja sinä johdatit hänen seuraasi, maksoit kaikki hänen velkansa ja, mikä parempi on, opetit häntä hyviä avuja ahkeroitsemaan. Mitäpä puheista? Hän pelastui ja sinun kauttasi. Jalo Cineas, isä kiittää sinua poikansa pelastuksesta."
Vakava Romalainen, joka oli puhunut kaikki nämät huomaamatta, että Cineas oli yrittänyt häntä keskeyttämään taikka hänen ylistyksiänsä ehkäisemään, tarttui nyt tämän käteen ja pusersi sitä innokkaasti.
"Sinä ylistelet minua liiaksi", alkoi Cineas; mutta Carbo katkaisi hänen puheensa.
"Tässä on kylläksi. Minä en koskaan enää viittaa siihen. Minä vihaan ylistyksiä; mutta nämät sinä olet ansainnut. Puhutaan muista asioista."
"Tule siis", lausui Cineas; "menkäämme sisään" ja he astuivat yhdessä huoneesen päin.
"Minä luulin, että sinä asuit Romassa", sanoi Cineas, kun he kumpikin sohvaansa nojausivat ja viiniä oli asetettu heidän eteensä. "Sinun poikasi sanoi, että sinulla oli oma talo kaupungissa."
"Niin olikin", vastasi Carbo, "viime vuoteen saakka. Mutta Roma iljetti minua aina. Se on syrialainen kaupunki ja pahuus, joka siellä kaikkialla vallitsee, tuntuu rehellisestä ihmisestä hirmuiselta. Mitäpä minusta Romassa? Minä en voi valhetella; minä en voi liehakoita eikä liioin kumarrella. Kun käyn jossakussa ylhäisessä perheessä, minä en voi hetkikausia leperrellä ynseitten palveliain kanssa, kunnes isäntä huolimattomasti viittaa minua puoleensa. Sentähden minä muutin sieltä pois tänne maalle pikkuiselle tilalleni, jossa saan nauttia raitista ilmaa ja vapautta."
"Asutko sinä lähellä täällä?"
"No, asun; vähäinen taloni on ainoastaan penikulman päässä. Sinä voit nähdä rakennukset" ja hän osotti sormellansa pikkuiseen huvilaan päin, joka pilkisti kaukaa puitten välistä.
"Niin", jatkoi Carbo, ruveten uudestaan Romasta puhumaan; "siellä ei ole rehellisyydellä mitään sijaa eikä työllä palkintoa. Omaisuus hupenee päivä päivältä ja seuraavana päivänä yhä enemmän hupenee. Minä havaitsin vähäisten säästöjeni kutistuvan ja sillä tapaa päätin asettua maalle, niin kauan kuin vielä oli jotakin elinpäivistäni jälellä, niin kauan kuin ruumiini oli terve ja vahva ja niin kauan kuin voin liikkua sauvaan turvaamatta. Jääkööt petturit sinne; asukoot ne siellä, jotka voivat muuttaa valkean mustaksi, jotka voivat varkaudella ja kavalilla koukuilla itseänsä elättää. Kaupunki kihisee kulkunuijista, jotka ennen oliat koko Italiassa tunnetut, mutta nyt Romassa hääräävät teaterein ja julkisten näytelmien johtajina. Mikseivät he kaikkia itsellensä anastaisi? Niin todella aikaa voittain käykin. Tällä tämmöisellä tavalla Onnetar meidän kanssamme leikkiä laskee. Ei, ei. Romasta ei ole asuntopaikaksi minulle. Minä en voi pettää yleisöä sillä, että sanoisin itseni tähtien selittäjäksi taikka loihtijaksi; minä en voi enkä tahdo luvata tuhlareille heidän isänsä murhaamista; minä en ole koskaan sammakkojen sikikuntaa tutkinut, osatakseni siitä onnen vaiheita ennustella; enkä minä kartanonhoitajana pitäisi varkaita luonani. Minä en siis sovi Roman asukkaaksi ja sinä näet minun täällä; ja täällä minä olen tätä haikeata virttä vetäen, joka aina on ajatuksissani. Anna minulle anteeksi, ystäväni; mutta minä olen vanhan ajan Romalaisia ja minun on katkera nähdä isänmaani perikatoa."
Cineas vakuutti hänelle, että hän otti osaa hänen tunteisinsa ja ymmärsi hänen mielen-karvautensa.
"Mielen-karvausko?" toisti Carbo. "Niin, kenen sydäntä ei kivistä, kun hän näkee syntymämaansa joutuneen vapautettuin orjien ja muukalaisten tanssiattarien valtaan. Imartelia on ainoa, jolle suosionosoitukset ovat tarjona. Syrialainen pystyy siihen virkaan paremmin kuin Romalainen. Orjana tulee hän tänne; ja yhtäkkiä on hän jo päässyt suureen suosioon ja saattaa istua sinua ylempänä pöydässä. Hän on valmis valehtelemaan sinusta ja erottamaan sinun kokonaan pois seurasta."
"Köyhällä ei ole tässä mitään edistymisen toivoa. Jopa oikeudenkin edessä hänen valaansa halveksitaan. Tuo kaikkein kunnollisin mies — tuo Numa itse jonkun nykyisen romalaisen tuomio-istuimen eteen ja ensimäiseksi kysytään tulojansa. Montako orjaa hänellä on? Montako auran alaa hän viljelee? Köyhät sysätään alhaisimmille sijoille pöydässä ja huonoimmille istuimille julkisissa näytelmissä."
Yhtäkkiä hän herkesi ja alkoi lempeällä ja aivan toisenlaisella äänellä puhua jostakin muusta. Cineas havaitsi, että hän oli vakava ja tyven, kun muista asioista keskusteltiin, mutta kun vaan Romasta puhe syntyi, hän muuttui katkeraksi, kiivaaksi ja tuliseksi. Hän rakasti isänmaatansa; hänen terävä silmänsä näki sen turmion, johon se oli vaipuva; eikä mikään toivon säde hänelle koittanut. Ei myöskään Cineaalle. Hänkin tunsi pääkaupungin pahat tavat eikä ymmärtänyt, kuinka kaikki viimein päättyisi. Näin päivä ehtoontui ja myöhään illalla Carbo lähti.
VI.
Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa.
Muutamain päiväin perästä kävi Carbo taas Cineaan luona ja tällä kertaa oli hänen poikansa Julius muassa. Jälkimäinen oli melkein saman ikäinen kuin hänen ystävänsä ja kantoi romalaisen centurion pukua. Hän tuli suuresti isäänsä, mutta hänen kasvoissaan oli enemmän hienoutta ja käytöksessä enemmän kohteliaisuutta. Cineas oli ulkona, kun he ratsastivat pihaan ja kiirehti heitä vastaan. Julius astahti maahan ja syleili häntä hellästi.
"Onnea ja terveyttä, kallis ystävä", lausui Julius. "Kuinkapa iloitsen, kun taas nähdä sinua ja lisäksi täällä!"
"Iloa ja terveyttä, armas Julius, ja tuhat kertaa terve tultua:
Ken sun Italian maille jälleen
Luo jumalain kotimaasi saattoi?
niinkuin Horatiosi lausuu; mutta tule:
Siis uhriteuras Jupiterille vie!
Laskeite luonain laakerin varjohon,
Sodasta uuvuksissa, maistain
Viiniä, jonka ma sulle säästin."
"Kuinka?" huudahti Julius, hymyillen, kun hän käsitysten ystävänsä kanssa astui huoneesen, "alennatko sinä itsesi kertomaan latinalaisen runoilian lauseita? — sinä kiihkoisa Kreikkalainen!"
"No, tämmöisessä tilaisuudessa minä mielelläni säännöistä poikkeen,
Horation tavalla:
"Ma hurja tahdon olla kuin Edonit;
Suloista mun on riemuella
Ystävän tultua armahimman."
Kaikki kolme olivat ennen pitkää huoneessa ja istuivat kukin sohvassaan, viiniä edessä. Cineas kyseli ystävältänsä kaikenlaisia. Hänellä oli paljon tiedusteltavaa, sillä hän ei ollut kuullut toisesta mitään siitä asti, kuin he olivat Athenassa yhdessä.
Viimein kysyi Cineas häneltä, mikä sattumus oli hänen Romaan saattanut.
Tästä kysymyksestä muuttui Julion käytös.
"Cineas", lausui hän, "minun matkani vaiheet ovat mitä ihmeellisimpiä milloinkaan olen kuullut."
"Kerro ne kaikin mokomin minulle", lausui Cineas suurella osan-otolla.
Tuosta alkoi Julius:
"Kun olin Palestinassa, löytyi siellä merkillinen Juutalainen, nimeltä Paavali. Tämä mies oli mainio siitä rohkeudesta ja innokkaasta tavasta, jolla hän puollusti erästä uutta uskontoa. Tätä saarnatessansa oli hän nähnyt lukemattomia vaivoja ja vaaroja. Viimein ottivat hänen vihollisensa hänen kiinni ja vetivät hänen oikeuden eteen. Tällä välin oli hän käyttänyt oikeuttansa Roman kansalaisena — hän oli Tarsosta syntyisin — ja vetonut Caesariin. Festus olisi päästänyt hänen vapaaksi, jollei tämä vetominen olisi tapahtunut; asiain näin ollen hän lähetti hänen Romaan muutamien muitten vankien kanssa ja minä määrättiin heitä kuljettamaan."
"Kohta ensi näöllä vankini muoto vaikutti minuun. Hänen iloinen ja kohtelias käytöksensä, hänen tyytyväinen mielenlaatunsa ja täydellinen hyväntahtoisuus olisivat itsestänsä taivuttaneet minun hänen puoleensa. Mutta hänessä oli jotakin enemmän, sillä näitten kaikkien takana oli hänellä juhlallinen ja todellinen harrastus, hänen elämänsä tarkoitus."
"Hän ryhtyi mielellään puheesen jokaisen kanssa, jota ylimalkain kävi lähestyminen ja pian minäkin olin kiertynyt keskusteluisiin noista ylevistä aineista, joita sinä, Cineas, ensiksi opetit minua rakastamaan: sielusta, kuolemattomuudesta ja jumalasta. Minä en ole milloinkaan kuullut semmoisia ajatuksia kuin ne, jotka tällä miehellä oli. Ensiksi minä vertasin häntä Sokrateesen; jälestäpäin havaitsin, ettei Sokrateen opetukset yksikään ainoa sisältänyt mitään tämänkaltaista."
"Hän saavutti itselleen kaikki minun luottamukseni. Minä kerroin hänelle, mitä olin Athenassa kokenut, parannuksestani, sinun hyvyydestäsi, 'opettajasta' ja tämän opista; joita kaikkia hän suurella tarkkuudella kuunteli."
"Tavallista kulkua myöten tulimme Lykian kaupunkiin Myraan ja täällä tapasin yhden Alexandrian haahden, joka oli matkalla Italiaan, viljalla lastattuna. Tähän laivan me kaikki nousimme."
Sitten kertoi Julius mitä kummallisimmasta matkasta, joka koskaan on muistoon pantu; meren vaaroista; satamasta, jonka turviin jo paettiin, mutta joka jälleen jätettiin; tuosta kauheasta myrskystä, jonka käsissä heidän heikko aluksensa saamatonna ajeli; kaikkien laivassa olevien epätoivosta; yhden miehen sankarin-kaltaisesta ryhdistä, joka sanoillansa loi kaikkien sydämeen tyyneyttä, miehuutta ja toivoa. Hän kuvaili, kuinka he viimein viskattiin maalle, eikä yhtäkään henkeä menehtynyt, vaan kaikki pelastuivat, niinkuin Paavali oli ennustanut. Sitten mainitsi hän Paavalin ihmetöitä Melitassa ja kaikkien kummastusta, jotka ne näkivät. Tämän jälkeen kysyi hän Cineaalta:
"Mitä sinä tästä arvelet? ja kaikki nämät minä olen omin silmin nähnyt."
"Se on ihmeellistä!"
"Se on tosi, sillä minä näin sen. Se on sen jumalan voima, jonka palvelia Paavali on."
Cineas ei lausunut mitään.
Julius jatkoi kertomustansa:
"Me vietimme talvea saarella ja monta monituista kohtausta tapahtui siellä, joka ei koskaan mielestäni mene. Tämän ajan kuluessa puhui Paavali tarkemmin minun kanssani suuresta opistansa, jota varten hän oli niin kauan voimiansa ponnistanut ja niin paljon kärsinyt. Näitä kolmea kuukautta minä ainiaan muistan; ja minulla on paljon sinulle kerrottavaa, jota minun täytyy säästää toistaiseksi, koska minä tarvitsen pitkän ajan voidakseni näin tärkeistä asioista sinun kanssasi keskustella."
"Mutta minä tahdon päättää kertomukseni. Me olimme saarella noin kolme
kuukautta ja sitten, kuin talvi oli kulunut, nousimme Castor ja
Pollux nimiseen laivaan ja saavuimme jonkun ajan perästä Puteoliin.
Sieltä tulimme Romaan."
"Hänellä näytti olevan paljon ystäviä täällä, jotka vartoivat häntä, sillä joukottain tulivat he häntä kohtaamaan, jopa muutamat Forum Appii'hin ja Tres Tabernae'hen asti. Heidän yhteentulonsa todisti, että tämä eriskummainen mies oli synnyttänyt heissä mitä hartaimpia ystävyyden tunteita."
"Oletko sinä jälestäpäin häntä nähnyt?" kysyi Cineas.
"Olen", vastasi Julius, "usein. Minun vartianvirkani ei oikeastaan kokonaan loppunut ennenkuin muutamia päiviä takaperin, kun vein hänen Burrhon luo. Hän otettiin hyvin vastaan. Burrhiuskin kunnioitti häntä ja salli hänen asua itsekseen yhden vartioivan sotamiehen kanssa."
"Minä kuulin Burrholta tästä yhtymyksestä", sanoi Cineas.
Julius näytti kummastuneelta.
"Minä olin Romassa pari päivää sitten ja kävin hänen luonansa. Hän ylisti suuresti tätä miestä."
"Hän on ihmeellinen mies. Hänen valtansa muitten suhteen on kummallinen. Minä kuulin erään ylevän puheen, jonka hän piti Feston ja kuningas Agrippan edessä. He ihastuivat hänen jaloon käytökseensä ja kaunopuheisuuteensa. Laivalla ollessaan hän vaikutti samalla tavalla meihin kaikkiin, minusta alkaen halvimpaan merimieheen asti. Hänen ryhtinsä tuossa pitkässä ja kauheassa myrskyssä oli uljas. Hänen miehuutensa ei höltynyt tuokioksikaan. Hänen levollisissa kasvoissaan kuvautui kaiken aikaa kirkas leppeys; ja kun hän puhui, hän aina hymyili iloisesti. Kaikkein mustempana hetkenä, jolloin epätoivo täytti jokaisen sydämen, hän seisoi vankkana, ikäänkuin olisi hän ollut täydessä turvassa. Minä puolestani luulen itsessäni olevan yhtä paljon rohkeutta kuin tavallisissa ihmisissä; mutta tässä oli mies, joka sillä välin kuin me tuskailimme ja odotimme viimeistä hetkeämme, pysyi niin järkähtämättömän vakavana meidän joukossamme, että yksistään hänen muotonsa tuotti meille uskallusta."
"Hänen tarvitsee tulla Romalaiseksi", lausui Carbo. "Hän on miehen mies. Minä en huoli siitä, mitä hänen kantajansa sanovat hänestä, hän on paras miehen peri-kuva."
"Semmoinen mies", sanoi Julius, "joka vastaa Horation jaloa kuvaelmaa:
"Ei aimo miehen, sitkeämielisen,
Voi järkähyttää tahtoa kiinteää
Raivolla rahvas, käskiessään
Kehnoja, eikä tyrannin katseet,
Ei Adriankaan myrskyinen valtias,
Ei Jupiterkaan ukkosennuolineen.
Jos maa ja taivas raukeais, hän
Pelvotta raunioin alle sortuis."
"Mutta hänessä oli jotain muuta kuin paljas urhoollisuus", lisäsi hän mietiskellen; "hänessä oli tuo hengen voima, joka piti hänen pystyällä ja teki hänen muita ihmisiä mahtavammaksi. Tämän yliluonnollisen voiman kautta hän ennusti meille meidän hädästä pääsömme, pelasti itsensä kaikkein myrkyllisimmästä mateliaisesta ja paransi sairaita kätensä päälle panemisella."
"Hän on noitamies", lausui Carbo, "hän saa voimansa jostakin saastaisesta lähteestä."
"Saastaisestako? Koko hänen elämänsä on puhdas ja kaikki hänen ajatuksensa ja sanansa. Sillä, huomatkaat, hän teki kaikki nämät hyvyydestä ja sääliväisyydestä; hän ei ole mitään voittoa ahnehtiva velho. Hän on köyhä ja hänen täytyy usein omin käsin tehdä työtä leipäänsä varten."
"Jos hänellä olisi yliluonnollinen voima, tarvitsisiko hänen työtä tehdä? Eikö hänen sopisi muuttaa kiviä kullaksi?" lausui Carbo.
"Hän ei sitä missään tapauksessa tee; vaan kuitenkin minä tiedän, että hänellä on semmoinen voima, sillä minä olen nähnyt sen. Hän ei koskaan kerskaile eikä isottele. Mutta kun köyhä isä kantaa hänen luokseen kalvean lapsensa taikka itkevä äiti pyytää hänen tulemaan poikansa kuolinvuoteelle, silloin jumalallinen sääliväisyys kirkastaa hänen kasvonsa ja hän lähtee, hyvyydestään ja hellyydestään, sairasten puolesta rukoilemaan ja heitä pelastamaan. Hän sanon: 'se on kaikki sen Jumalan työ, jota minä nöyrästi rukoilen; minä olen ainoastaan heikko ihminen, jok'en itsestäni saa mitään aikaan.'"
"Yksi hänen kumppaneistansa kertoi lisäksi minulle paljon hänestä. Hän kertoi hänen kummallisesta matkastaan maissa ja Kreikassa, — kuinka hän välisti kivitettiin melkein kuoliaaksi, mutta toisinaan häntä jumalaksi kunnioitettiin. Tämä mies, joka oli hänen matkatoverinsa, oli itse erinomainen henkilö, jossa havaittiin paljon Paavalin mielen-tyyneyttä ja syvää tarkoitusta; mutta hän näytti pitävän itsensä vähäpätöisenä ystävänsä rinnalla."
"No, tuo yliluonnollinen voima ei ole aivan käsittämätön!" lausui
Carbo. "Eikö Sokrateellakin ollut tämmöinen suojeleva henki?"
"Sokrateen suojeleva henki oli aivan toisenlainen kuin tämä. Se oli enemmän jonkun sisällisen vartian kaltainen, joka varoitti häntä vaaroista; se ei ollut mikään itsetoiminen voima niinkuin tämä, jonka avulla Paavali sairaita paransi."
Cineas ei juuri lausunut mitään. Julion kummallinen kertomus painui syvälle hänen mieleensä. Tämä Paavali oli jo ennen hänestä erinomainen. Nyt olivat asianhaarat ympäröinneet häntä uudella ja suuremmalla viehätysvoimalla.
"Mitä ne suuret opit ovat, joihin sinä niin isolla innolla viittaat?" kysyi Carbo. "Mika Paavali on? mitä hän opettaa? Mikä se uusi asia on, jota varten hän kärsii niin paljon ja on altisna kuolemaan?"
"Minä en voi juuri tällä haavaa selittää näitä", vastasi Julius.
"Ainakin hän on kristitty —"
"Kristitty!" huudahti Carbo häntä keskeyttäen. "Kuinka! ainoastaan kristitty!"
Hänen muotonsa ilmoitti ylenkatsetta ja suuttumusta.
"Minä tunnen heidän: — Roman kirouksen ja maailman hylkyjoukon. Nämäthän ne miehet ja opit ovat, jotka saattavat keisarikunnan häviöön."
"Kuinka?" kysyi Julius lempeästi.
"No, he harjoittavat inhottavia salaisia paheita."
"Minä tiedän sen perättömäksi", sanoi Julius; "sillä minä olen ollut saapuvilla monessa heidän salaisimmassa kokouksessaan ja vakuutan sinulle, että heidän tarkoituksensa on puhdas ja pyhä."
"Olkoon niin, he ovat kumminkin pelkureita; he opettavat, että sodankäynti on vääryys, että pelkurimaisuus on heidän jumalallensa otollinen. Roma on kylläksi jo veltostunut; mutta tämä oppi, se se voi miehuuden viimeisen kipinän sammuttaa."
"Isäni", lausui Julius totisesti, kun Carbo oli herjennyt puhumasta, "oliko se mies, josta olen kertonut, pelkuri? Hän, joka tuon hirmuisen onnettomuuden uhatessa urhoollisuudellaan häväisi Roman soturit, hänkö pelkuri? Soisinpa useita tämmöisiä löytyvän."
"Ei", vastasi Carbo suoraan; "ei kumminkaan hän ole mikään pelkuri. Totta puhuen! ei mikään koeta miehen luontoa niin paljon kuin haaksirikko."
"Ja minä takaan sinulle, että kaikki muut ovat tässä kohden hänen kaltaisensa. Sinä olet kuullut heidän vihamiestensä joutavia loruja; sillä kaikista ihmisistä maailmassa kristityt kaikkein vähimmin kuolemaa pelkäävät. Aasiassa heidän on monen ollut kärsiminen ja kuoleminen; ja he menevät aina teloitettavaksi ei ainoastaan mielentyyneydellä, vaan myöskin ilolla."
"Ilollako?"
"Niin. Heidän uskonsa on semmoinen, että he ovat varmat siitä, että he pääsevät ikuisen onnellisiksi taivaassa; ja sentähden he eivät pelkää kuolemaa. Lienevätköhän semmoiset ihmiset pelkureita?"
Carbo oli vaiti.
Lopuksi päivää Cineaalla ja Juliolla oli paljon haastelemista toinen toisensa kanssa. Keskustelua kristityistä jatkettiin; mutta lavealta kertoi Cineas Labeon poissa-olosta ja Hegion konnamaisuudesta. He erkanivat illalla, keskinäisesti luvaten käydä toistensa luona.
"Ja minä vien sinun jonakuna päivänä tätä kummallista Juutalaista katsomaan", lausui Julius hymyllä, jok'ei kokonaan peittänyt sitä suurta totisuutta, jolla ehdotus tehtiin.
VII.
Syrialainen saa nuhteita.
Kymmenen viikkoa oli kulunut siitä ajasta, jolloin imettäjä ensiksi sairastui ja hän alkoi nyt vähitellen tointua. Isaak piti rehellisesti puheensa ja osotti väsymätöntä huolta; hyvä menestys palkitsisin hänen taitonsa. Hän vastaan-otti tyvenmielisesti Helenan kiitokset ja ylistykset ja jatkoi tointansa paremmilla toiveilla kuin koskaan ennen.
Kun imettäjä rupesi ymmärtämään, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, hän kaikkein ensiksi huomasi Helenan hellät huolet. Eivät mitkään sanat näyttäneet kylläksi voivan ilmoittaa hänen kiitollisuuttansa. Hän vuodatti kaikki jalon sydämensä hartaat tunteet emäntänsä eteen ja vakuutti, ettei hän milloinkaan voisi tämmöistä hyvyyttä kostaa.
Välisti palasivat imettäjän ajatukset siihen hänen elämänsä surulliseen tapaukseen, jonka Cineas niin äkkiä oli hänen muistiinsa johdattanut ja Helena ymmärsi sen murheen, joka ilmaantui hänen kasvoissaan; mutta sairas rauhottui, heti kuin hän alkoi muita asioita ajatella ja tuo tavallinen kirkkaus, joka ennen loisti hänen muodostaan, pääsi taas valtaansa. Helena kartti tarkasti tähän suureen suruun viittaamasta, eikä kajonnut mihinkään aineesen, joka jollakin tapaa suittaisi siihen yhtyä. Hän puhui ennemmin hänen kanssaan hänen parannuksestaan ja siitä ajasta, jolloin hän jälleen rupeisi Markoa hoitamaan.
Mitä Markoon tulee, oli hänen ilonsa rajaton, kun imettäjä taas tunsi hänen. Hän oli ollut kovin suruissansa siitä, ettei tämä ollut ensinkään taudin kestäessä pitänyt hänestä lukua ja lapsellisella tavallansa pelännyt, että hän oli tehnyt jotain, joka oli imettäjää loukannut; mutta nyt palaava järki ja terveys saattoivat kaiken imettäjän entisen rakkauden vireille ja Markus näki, ettei hän ollut muuttunut.
"Sinä olet taas minun oma rakas imettäjäni", lausui hän, kun hän hartaasti syleili häntä ja suuteli hänen vaaleita kasvojaan. "Ja nyt sinä pian kävelet minun kanssani käsi kädessä niinkuin ennen platanipuitten alla ja kertoilet minulle tuosta kalliista Jumalasta ja Vapahtajasta ja kaikista noista kummallisista tarinoista. Enkä minä, armas imettäjä, ole yhtäkään ainoata niistä unhottanut, vaan olen ajatellut niitä joka ilta, kunnes nukuin ja sitten minä näin unta niistä aamuun asti."
Imettäjä silitti lempeästi pojan päätä laihalla kädellänsä ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
"Niin, lapsi kultani; minulla on paljon, paljon kertomista sinulle ja, jos Jumala suo, kävelemme taas platani-puitten alla."
"Ja minä rupean kuunteliaksi", lausui Helena leppeästi.
Imettäjä katsahti ylös tutkistellen. Kummasteleva ja suuri uuteliaisuus näkyi hänen silmissään.
"Minä olen Markolta kuullut niin paljon sinun kertomuksistasi", sanoi
Helena ystävällisesti, "että minua haluttaa kuulla vielä enemmän.
Tiedätkö, miltä tuntuu, kun mieli aina hehkuu ja palaa johonkuhun
parempaan lohdutuksen lähteesen kuin se, jonka tämä elämä tarjoopi?
Sinä tiedät, sinä tiedät! Sinä voit ymmärtää minun tunteeni."
"Sinunko tunteesi, rakastettu emäntäni?" huudahti imettäjä ja toivo hohti hänen kasvoistansa; "minä tahtoisin panna henkeni sinun tähtesi. Jospa minä vaan rohkenisin kertoa sinulle, mitä tiedän; jos sinä vaan haluaisit kuunnella."
Hän vaikeni.
"Sieluni", lausui Helena totisella äänellä, "sieluni kaipaa rauhaa. On ainoastaan yksi, joka voi sen antaa sille. Sinä olet löytänyt hänen. Hän se juuri on, jonka nimen sinä olet houreissasi maininnut, jota rukoilet, johon turvaat. Jospa vaan minä voisin tietää, mitä sinä tiedät ja tuntea niinkuin sinä tunnet, silloin saisin rauhan. Sinun täytyy opettaa se minulle. Sinun täytyy puhua minulle, niinkuin olet Markolle puhunut. Sinun täytyy ilmoittaa minulle salainen lohdutuksesi."
Imettäjä vapisi liikutuksesta ja pannen hermottomat kätensä ristiin ummisti hän silmänsä ja hänen huuliltansa kuului rukouksen sanoja.
"'Siunaa Herraa, sieluni!' lausui hän viimein äänellä joka väräytti Helenaa. 'Siunaa Herraa, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, siunaa hänen pyhää nimeänsä!' Hän on kuullut rukoukseni. Hän on herättänyt nämät kaikki sydämet, että ne kaipaavat häntä."
"'Sieluni ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalassa,
Vapahtajassani.'"
Helena pidätti häntä lempeästi.
"Ei nyt, ei nyt", hän sanoi. "Sinä olet liian heikko. Vähinkin mielenliikutus raukaisee sinua ja tekee sinun heikommaksi."
"Voi kallis emäntä", vastasi imettäjä, "se ei heikennä minua, se vahvistaa."
"Ei. Katso, kuinka sinä väriset. Sinun sydän-raukkasi sykkii, niinkuin se olisi pakahtumaisillaan."
"Mutta minä viihdyn, jos puhun tästä sinun kanssasi. Juuri tässä ajatuksessa on lohdutus ja lepo."
"Aivan niin; mutta sinun täytyy pitää tämä ajatus itseksesi, kunnes olet voimistunut."
"Oi, minä halaan nyt puhua siitä sinun kansiasi!" ja innoissaan yritti imettäjä kohottamaan itseänsä kyynäspäälleen. Mutta hän oli liian heikko ja vaipui kohta takaisin huoaten.
"Tuosta", lausui Helena leppeästi, "sinä näet, kuinka heikko sinä olet. Minä olen pahoillani, että tulin tästä nyt puhuneeksi. Kun olet vaurastunut, minä tahdon ilolla kuunnella, mutta nyt täytyy minun kieltää. Ajattele, kuinka Isaak, joka niin huolellisesti ja taitavasti on hoitanut sinua, suuttuisi, jos minä malttamattomuuteni kautta saattaisin sinun uudestaan taudin käsiin. Ei, ei. Meidän täytyy molempain odottaa."
"Minä tottelen siis", sanoi imettäjä heikolla äänellä. "Sinä tiedät paremmin kuin minä ja minä teen, mitä hyvänsä tahdot. Mutta voi, minkä uuden lohdutuksen olet minulle antanut! Jos mikään asia voi väleen tehdä minun terveeksi, niin tämä se on. Se on jo poistanut minusta kaikki minun suruni."
Imettäjä luuli lujasti muutamain päivien jälkeen pääsevänsä toiveittensa perille ja kykenevänsä puheisiin emäntänsä kanssa siitä hyvästä aineesta, jonka keskustelemiseen tämä oli häntä pyytänyt; mutta hän ei arvannut voimiensa heikkoutta. Hänen ijästyneessä ruumiissansa ei ollut sitä jäntevyyttä, jonka kautta lyhyellä aikaa taudin kohtauksista toivutaan; päivä toisensa perästä kului eikä kuitenkaan mitään erinäistä muutosta havaittu, ei silloinkaan kuin parantuminen tavallista kulkuansa kävi.
"Armas äiti", sanoi toisinaan Markus, "kummallista, että rakkaan imettäjäni täytyy niin kauan kärsiä! Ensiksi minä luulin, että hän jättäisi meidän ja lähtisi tuohon kirkkaasen maailmaan, jossa enkelit ja pyhät lapset asuvat; mutta hän ei mennyt, ja nyt, minkä vuoksi hän ei tule terveeksi?"
Helena selitti hänelle, kuinka niin vanha ihminen tarvitsee pitkän ajan kostuaksensa.
"Minä rukoilen Jumalaa hänen puolestansa, — Jumalaani ja Vapahtajaani — ja siinä on syy, minä luulen, jota vasten hän paranee; eikä hän olisi parannut ensinkään, jollen olisi rukoillut — eikö niin, äiti?"
"Minä en tiedä, kultaseni", lausui Helena, jok'ei ymmärtänyt mitä oikein vastata.
"Mutta minusta on vaikea rukoilla ilman häntä; se on, minusta tuntui siltä."
"Kuinka?"
"No, en minä tiedä; mutta, kun hän oli minun kanssani, näytti siltä, kuin olisi koko huone ollut enkeleitä täynnä ja välisti niinkuin Vapahtajani olisi seisonut vieressäni, hymyillen minulle aivan niinkuin imettäjä ennen hymyili. Ja kun hän oli kipeä, oli huone aivan tyhjä. Mutta jonkun ajan perästä alkoivat enkelit tulla jälleen; ja nyt, kun minä rukoilen, minä luulen, että Jumala kuulee."
Näin oli Markon tapa haastella äitinsä kanssa, sillä välin kuin Helena hartaammin kuin koskaan ennen halusi tulla osalliseksi tuommoiseen puhtaasen ja pyhään yhteyteen ja ruveta poikansa suhteen samaksi kuin imettäjä oli ollut.
Koko tämän ajan oli Cineas ollut melkein tykkönään kiinni Isaakin tutkimuksissa ja niissä erinäisissä tuumissa, jotka olivat tarjona, kun aiottiin Hegiota vastaan neuvoja nivoa. Siitä asti kuin Hegio purkasi vihansa Carboa vastaan, ei Cineas muutamana päivänä pitänyt hänellä mitään väliä; mutta viimein tuotti hän kartanonhoitajan eteensä. Syrialainen tuli sisään ja hänen kalseat kasvonsa olivat entistänsä synkeämmät. Hänen tervehdyksensä osotti niin suurta halveksimista, että Cineas katsoi tarpeelliseksi siitä muistuttaa.
"Ystäväni", hän lausui, "kun astut isäntäsi eteen, sinun pitää käyttää itseäsi alamaisen tavalla."
Hegio ei puhunut mitään ja Cineas jatkoi:
"Kun solvasit ystävääni Carboa, olisit ansainnut tulla rangaistuksi ja pois ajetuksi; mutta minä en tahto menetellä väärin, vaan odotin sen vuoksi siksi kuin vihani lauhtui, että voin harjottaa kohtuutta sinun suhteesi."
"Sinun ei ole mitään tekemistä minun kanssani", vastasi Hegio jyrkästi.
"Sinä et ole minua pestannut."
"Sen perästä, mitä nyt on tapahtunut, olisi oikein, että heti kohta lähettäisin sinun matkoihisi", lausui Cineas tyynesti. "Mitä minun oikeuksiini ja valtaani täällä koskee, minä luulen sinun erehtyneen. Minä olen Markon holhoja ja tämän kartanon haltia."
"Sinäkö?" huudahti Hegio kummastellen.
"Minä en tiedä, mitä myönnytyksiä tulee suoda tuommoiselle hävyttömälle konnalle, kuin sinä olet. Sinä et nähtävästi tiedä, kuka ja mitä minä olen. Sinä et näytä tietävän, että minä voisin silmänräpäyksessä tehdä lopun sinusta ja sinun viheliäisestä elämästäsi."
"En", vastasi Hegio kylmäkiskoisesti; "en minä sitä tiedä."
"Että sinä täydellisesti tyydyt ja pääset siitä huolesta, onko minun oikeuteni perustettu, minä tahdon näyttää sinulle nämät asiakirjat, jotka sinun isäntäsi on allekirjoittanut. Sinä näet, että hän on määrännyt, että, jos muutamat asiat tapahtuvat, minä rupean hänen poikansa holhojaksi ja koko hänen omaisuutensa täysivaltaiseksi haltiaksi. Nämät asiat ovat tapahtuneet ja minä olen täydellisesti uusiin toimituksiini ruvennut. Minä olen isäntä täällä."
"Sinä luulet kai, että minä aion kostaa sinun solvauksesi. En laisinkaan. Sinä olet liian huono minun huomattavakseni. Sinä olet kurjimmasta kansan suoskusta kohonnut tähän asemaan. Minä tyydyn siihen, että saan sysätä sinun siitä pois.
"Kenties sinun murheesi tämän perheen edusta saattaa sinun kummastelemaan, kuinka minä olen asetettu tänne tämmöisen vallan pitäjäksi. Sillä minä voin huomispäivänä myydä nämät kaikki, jos mieleni tekee. Minä tahdon päästää sinut tästäkin surusta. Markus ei peri ainoastaan tätä kartanoa, vaan myöskin minun omaisuuteni. Tämä ei ole mitään sen suhteen, mitä minä jätän hänelle. Minun kuoltuani omistaa hän enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa Akajassa, niistä lähtee itsekustakin enemmän tuloja kuin mitä sinun vertaisesi onneansa varten tarvitsee. Sinä näet siis, että Labeon sekä perillinen että kartano ovat hyvässä turvassa minun hoivissani. Häneltä jää pojalle tämä kartano ja viisikymmentä orjaa; minä annan hänelle enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa ja kymmenen tuhatta orjaa."
"Sinä olet viekas konna, mutta sinä olet tyhmästi asiaasi ajanut. Keinokkaana petturina olisi sinun pitänyt hankkia tarkat tiedot minusta. Sinä olisit sitten koettanut synnyttää minussa hyvää ajatusta itsestäsi. Pahoin sinä erehdyit, kun rohkenit röyhkeydellä kohdella miljonien omistajaa. Minä olisin enemmän hyödyttänyt sinua, kuin Tigellinus; sillä, jos olisit koettanut, olisit voinut rankaisematta pettää minua. Häntä sinä et voi pettää."
"Kuule vielä, mimmoinen kaksinkertainen houkkio olet ollut. Sinä luulet olevasi Tigellinon suosikki a lemmitty. Sinä tiedät, että suojeliasi antaisi huomenna ristiin-naulita sinun, miellyttääkseen niin rikasta miestä kuin minä olen. Etkö tiedä vai oletko unhottanut, mitä rikkaus Romassa aikaan saa? Etkö tiedä, että tämä sinun uusi suojeliasi uhraisi tuhat semmoista kuin sinä, jos hän sen kautta voisi päästä miljonain hallitsian suosioon ja testamentin kautta saada edes osan hänen rikkaudestaan?"
Syrialainen oli kuunnellut Cineasta syvillä ja vaihtelevilla tunteilla. Alusta oli hän pitänyt tätä Kreikkalaisena, joka kenties oli suurta sukua, mutta niinkuin useammat Kreikkalaiset, vähissä varoissa. Niin paljon kreikkalaisia seikkailioita oleskeli Romassa, että paljas nimi oli samanveroinen kuin kova hätä ja näppärä petturimaisuus. Hän luuli, että Cineas oli tullut anastamaan tätä kartanoa itselleen.
Ihmeekseen ja suureksi hämmästyksekseen havaitsi hän mimmoinen hölmö hän oli ollut. Ensiksi hän ei uskonut Cineaan vakuutuksia, vaan piti kaikki tyhjänä kerskauksena. Mutta kun Cineas sanoa sukaisi hänelle Tigellinon nimen — tämän nimen joka jo oli kaikkien kauhuna — kun hän mainitsi sen niin halveksivalla tavalla, niin tyvenen mahtavana muodoltansa, silloin näki hän, että Cineaalla oli kaikki ne rikkaudet joita tämä omiksensa väitti. Silloin näki hän koko äärettömän typeryytensä. Cineas oli nimittänyt juuri sen asian, joka kaikkein enimmin valloitti Hegion mielen. Raha oli Hegion jumala. Miljonain valtava hallitsia oli hänestä miltei jumalallinen olento. Koko hänen käytöksensä muuttui. Hänen kasvoissaan ilmestyi mitä suurinta ja ilkeintä nöyryyttä. Cineaskin kummastui tästä muutoksesta.
"Jalo Cineas", sanoi hän, syvästi kumartaen tämän edessä, "minä olen pahasti sinua loukannut. Jos minun sopii toivoa itselleni anteeksi saamista sinulta, täytyy minun hartaasti pyytää sitä. Kuule minua: minun ainoa rikokseni oli, mitä itse nimität solvaukseksi ystävääsi vastaan. Voi' minä en tietänyt, että hän oli sinun ystäväsi. Hän tuli — ja sinä suot minulle anteeksi, jos sanon, ettei hänellä ollut sitä majesteetillista ja ylevää ulkomuotoa, joka sinun ystävillesi sopii — hän tuli ja jakeli minulle käskyjänsä niin ylpeästi, kuin olisin ollut hänen orjansa. Minun kiivas luontoni yltyi. Hän löi minua ja se vimmastutti minua. Minä unhotin itseni sinunkin läsnä ollessasi ja nöyrimmällä tavalla anon minä anteeksi pikaista ylenkatsettani. Minua oli ankarasti lyöty ja minä olin harmista hurjistunut."
"Voi! minulla ei ole mitään arvoa Tigellinon silmissä enkä minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Minä tiedän hyvin, että semmoinen mies, kuin sinä, voi tehdä, mitä hän tahtoo, köyhälle mies-rukalle, kuin minä olen. Säästä minua. Minun on henkeni sinun käsissäsi. Polvillani minä rukoilen sitä sinulta."
Ja inhoittavassa nöyryydessään lankesi Hegio todestikin maahan ja halasi Cineasta polvista.
Hänen koskemisensa vaikutti Cineaasen niinkuin jonkun matelia-eläimen.
"Nouse", lausui hän kylmäkiskoisesti; "minä en pyydä sinun henkeäsi. Minun on siinä kyllä, että ymmärrät minua niin hyvin, että tiedät minun voivani sen helposti sinulta riistää, jos niin minua haluttaa. Mutta se ei haluta minua."
Hegio nousi ja lausui hänelle ylimäärin kiitoksiansa.
"Kuule minua", sanoi Cineas, "ja lähde sitten. Koska minä nyt ryhdyn tämän kartanon hoitamiseen, tahdon tietää, millä kannalla sen asiat ovat olleet Labeon lähdön jälkeen. Laita täydellinen tili kaikista. Näytä se minulle. Varo, ettet mitään väärennä. Sillä minä sanon sinulle, että jos epäilen vaan ainoatakaan kohtaa, minä tutkin kaikki; ja voi sinua, jos niiksi kerta tulee! Mene nyt!"
Hegio yritti puhumaan.
"Anna minulle aikaa —"
"Aikaako? No, minä en tahdo sinua hoputtaa. Käytä siihen yksi kuukausi taikka kaksi. Muista vaan, mitä minä olen sanonut ja ole varovainen! Mene nyt!"
Syvästi kumartaen Hegio tuskastuneella muodolla jätti huoneen.
VIII.
"Opettaja."
Niistä monesta kartanosta, jotka olivat lähellä Labeon huvilaa, oli yksi, jonka omistaja oli Aulus Plautius, korkea-arvoinen mies, joka oli tehnyt ensimäiset valloitukset Britanniassa keisari Claudion hallitessa. Hän oli ollut maaherrana siellä; ja muut olivat laventaneet hänen valloituksiansa, siksi kuin kapina alkoi. Hänen virkansa oli ollut vaivaloinen ja hän tunsi juurta-jaksain Britannialaiset. Kohta tänne ensikerran tultuaan oli Helena joutunut tuttavuuteen Plaution puolison kanssa, mutta suru ja kivulloisuus pitivät häntä paljon kotona, etteivät he suuresti toistensa kanssa seurustelleet.
Hänen nimensä oli Pomponia Graecina. Hän oli jaloa sukuperää, ja hänen luontonsa oli vielä jalompi. Sillä aikaa kuin imettäjä hitaasti parani, joutui Helena eräänä päivänä iloisen hämmästyneeksi, kun Pomponia tuli häntä tervehtimään. Paitsi sitä iloa, jonka hänen läsnä-olonsa tuotti, toivoi Helena vähäisen, että jonkunlaisia uutisia oli Britanniasta tullut. Kun tavallisten tervehdysten perästä hiukan oli keskusteltu yleisistä asioista, lausui Pomponia:
"Minun ei tarvitse kysyä, oletko sinä levoton puolisosi tähden. Minä tiedän hyvin, mitä semmoinen tuska maksaa, sillä, niinkuin tiedät, taisteli minunkin puolisoni heitä vastaan; mutta samalla kertaa, kallis ystäväni, arvelen, että on paljon toivoonkin syytä."
Hän alkoi sitten kertoa Helenalle moninaisia, jotka suurimmassa määrässä tätä lohduttivat. Hän mainitsi Britannialaisten omituisuuksia, heidän äkki-arvaamattomia päällekarkauksiansa, heidän kateuttaan ja keskinäisiä kiistojaan, heidän taipumustansa vähän ajan perästä yhteisestä yrityksestä luopumaan. Hän vakuutti, että hänen oma puolisonsa arveli, ettei ollut vähintäkään pelon syytä Suetonion armeijan suhteen; vaan että se välttämättömästi, jos edes jommoistakaan päällikkyyttä löytyi, perin juurin voittaisi Britannialaiset ja ottaisi heistä koston.
Nämät tämmöisestä lähteestä saadut sanat vaikuttivat monta vertaa enemmän kuin kaikki, mitä Helenalle oli lausuttu. Ne hänen mieltänsä rauhoittivat. Jos kukaan, tiesi Aulus nämät asiat, ja hänen ajatukseensa Helena nyt pani suurta arvoa. Pomponia ilostui, kun hän näki sanojensa vaikutuksen siinä enentyneessä vilkkaudessa, joka äkkiä Helenassa ilmestyi.
"Rakas ystäväni", lausui hän, "se aika, jolloin puolisoni oli poissa, oli kaikkein merkillisin elämässäni. Minä en unhota sitä koskaan. Hänen sotiensa kestäessä oli keskinäinen yhteys hänen ja meikäläisten välillä toisinaan katkaistu ja hirmuinen levottomuus vaivasi minua. Minä en tietänyt mitä tehdä, mihin mennä."
"Ja kuinka se päättyi? mitä tapahtui?" kysyi Helena, kun Pomponia tuokioksi taukosi.
"Minä tein lakkaamatta lupauksia jumalille puolisoni onnellista palausta varten. Mutta meidän uskontomme jumalat näyttivät minusta aina hirmuisilta. Minä en uskonut noita tavallisia tarinoita heistä; vaan minulla ei ollut mitään muuta tietoa heistä kuin tarinain antama. Minä noudatin menetyksessäni jonkunlaista taika-uskoa ja tunsin koko ajan, että se oli pelkkää taika-uskoa. Minun lupaukseni lausuttiin muutamille siveyttömille daimoneille, jollei niitä lausuttu sattumukselle, taikka aivan ketäkään ajattelematta. Tämä se oli, joka huoletti minua. Mutta kenties minä väsytän sinua, kun tällä tavalla itsestäni puhun."
"Minuako väsytät? Oi, ei", huudahti Helena; "minua haluttaa kuulla kaikki. Mikä hyvä onni saattikaan sinua luokseni? Minä olen samoja epäillyt, vaikka vähäisen eri tavalla, ja myöskin nyt minä kaipaan jotakin parempaa kuin tämä yleinen uskonto taikka kreikkalainen filosofia."
"Kallis ystävä", lausui Pomponia suuresti liikutettuna, kenties minun kertomukseni voi hyödyttää sinua. Minä en tuntenut mitäkään filosofiaa. Minä olin vaan yksinkertainen nainen, minä olin saanut aivan tavallisen kasvatuksen — mutta minä jatkan. Palvelustyttöni katseli usein minun suruani ja havaitsi viimein sen syyn ja kaikki haluni ja toivoni."
"Tämä tyttö oli Kyrenestä kotoisin ja oli jonkun ajan palvellut minulla. Hänen uskontonsa oli ihan toisenlainen kuin minun. Minä en sitä koskaan paljon ajatellut, sillä itsekullakin kansalla on oma uskonsa; ja minä luulin hänen uskonsa olevan niinkuin muitten hänen kansalaistensa."
"Mutta ennen pitkää minun oli syytä ajatella toisin. Vähitellen ja syvimmällä kunnioituksella rupesi hän uskonnostansa puhumaan. Minun huomioni oli herätetty ja osan-ottoni viritetty. Siinä oli jotain, joka suuresti vaikutti minuun. Hän puhui eräästä korkeimmasta olennosta — totisesta jumalasta, joka hallitsee kaikki ja kaikkia hoitaa. Hän kertoi, kuinka tämä ainoa loi ihmiset, mutta he tekivät syntiä häntä vastaan. Hän jutteli, kuinka hän armahti heitä heidän syntiin-lankeamuksensakin perästä ja ajatteli neuvoja heidän pelastuksekseen. Hän nimitti vielä monta sanansaattajaa, jotka jumala oli lähettänyt maailmaan, — miehiä, joista emme Kreikanmaalla ja Romassa ole koskaan kuulleet, mutta jotka kuitenkin jättivät sanomansa ihmisille kirjoituksissa, jotka vielä säilyvät. Ennen kaikkia hän kuvaili, kuinka joku oli tulossa, jonka oli määrä selittää kaikki ja antaa maailmalle uusi uskonto ja uusi toivo."
"Hänellä oli paperi-kääry näitä ihmeellisiä sanomia, josta hän luki sanoja, niin täynnä rakkautta ja armoa, niin kummallisia tarkoituksensa puolesta ja sisältäen niin yleviä aatteita, että sydämeni pohjasta tunsin, että ne tulivat taivaasta. Suuren jumalan rakkaus ja armo! Tämäpä ajatus johtui mieleeni, iki-päiviksi siihen jäädäksensä. Sitten luki palvelustyttöni minulle eriskummaisia ilmoituksia ja ennustuksia eräästä, joka oli tulossa. Lopulta luki hän kijoituksen, joka ilmoitti, että hän oli tullut."
"Että hän oli tullut!" huudahti Helena, pannen kätensä ristiin ja kääntyen loistavin silmin Pomponiaa likemmäksi. "Oi, kuinka sinun sanasi painuvat sieluuni! Kuka hän on ja milloin hän tuli?"
"Se kirja, jonka palvelustyttöni luki minulle, sisälsi kummallisen kertomuksen eräästä, joka meidän tähtemme rupesi ihmiseksi ja oleskeli vuosikausia maailmassa ja viimein surmattiin!"
Helena toisti nämät sanat, kammova kunnioitus silmissään.
"Voi! kallis ystäväni, sinun on vielä opittava kaikkein ihmeellisin kertomus, joka ikinä on kerrottu — kuinka hän tuli ja syntyi maailmaan; kuinka hän eli ja opetti; mitä lempeitä sanoja hän lausui; mikä hyvyys ja sääliväisyys asui kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan; mikä ääretön rakkaus voimistutti häntä koko hänen elinkautensa. Sinun on vielä opittava" — ja Pomponian ääni muuttui matalammaksi ja juhlallisemmaksi — "kuinka hän petettiin ja vainottiin ja lyötiin ja ruoskittiin ja pilkattiin; ja kuinka hän kaikenlaisia häväistyksiä kärsittyään ristiin naulittiin."
Nämät sanat vavistuttivat Helenaa. Ne olivat hänestä jotakin uutta. Hän oli kuullut kristityistä ja tietänyt, että he palvelivat erästä, joka oli ristiin naulittu; mutta hän ei koskaan ollut ajatellut tämän tosi-asian todellista merkitystä. Hän oli pitänyt heitä halpoina ja oppimattomina uskonlahkolaisina; ja siksi kuin hän sai tietää, että imettäjä oli yksi heidän joukostaan, luuli hän heitä tavoiltansa huonoiksi. Mutta nyt heidän uskonsa esitteli henkilö, jota hän kunnioitti, tavalla semmoisella, joka täytti hänen kummastuksella ja kauhulla. Tämäkö ristiin naulittu siis oli tuo ainoa, jonka luoksi hän oli pyrkinyt? Tämäkö oli se ainoa, jota hän niin kauan oli etsinyt?
"Minä en tahdo heikoilla sanoillani jutella tätä kertomusta", sanoi Pomponia, "mutta salli minun antaa itsellesi tämä kallis-arvoinen kirja, jossa kaikki nämät ovat kerrotut. Minä tuon sen sinulle. Sinä saat sitten lukea sen. Se sopii varsin hyvin sinulle. Kaikki, mitä minä siitä löysin, kun palvelustyttöni antoi sen minulle, olet sinäkin siitä löytävä: — rauhaa, toivoa ja siunausta, jota ei voi kuin sanella."
"Voi, tuo tämä kirja minulle, jos sinulla on semmoinen", lausui Helena.
"Elämäni ainoa tarkoitus ja toivo on saada hänestä jotain tietää."
"Oi, rakas ystäväni, tässä kirjassa hän sanoo: 'oppikaat minusta, ja te löydätte sielullenne levon!' Tässä minä sain levon sieluuni ja olen sen siitä asti aina tuntenut."
"Oliko tämä se huoli, johon jälestäpäin jouduit, kun sinun puolisosi piti tuon tutkinnon?" kysyi Helena, tarkoittaen erästä Romassa hyvin tunnettua tapausta.
"Oli", vastasi toinen. "Kun hän palasi, minä kohta kerroin hänelle kaikki. Hän kysyi minulta niitä näitä uskostani, mutta ei hän juuri paljon siitä huolinut. Hän näytti kunnioittavan tämän uskonnon yleviä ja jaloja oppeja. Mutta muutamat hänen ystävistänsä ja muutamat heimokuntamme jäsenet panivat pahaksi, koska minä en enää tahtonut ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin ja koettivat synnyttää nurjaa mieltä minua vastaan. He panivat liikkeelle pahoja huhuja minusta ja tuottivat minulle paljon murhetta. Puolisoni sai tietää sen ja päätti tehdä siitä lopun. Hän kutsui muutamia sukulaisia luoksensa ja tutki minua heidän läsnä ollessaan. Minä laadin täydellisen kertomuksen uskonnostani ja sen opinkappaleista. Puolisoni julisti minun juhlallisesti viattomaksi, eikä sen koommin ole minua sillä tavalla vaivattu. Minulla on minun osani suruja ja minä odotan enempiä. Kuitenkin minä turvaan häneen, joka itse on kärsinyt niin paljon; ja hänestä minä olen saanut rauhan sieluuni."
Tuesta seurasi hetkeksi aikaa syvä äänettömyys ja Cineaan tulo esti puheen jatkamista. Hän tervehti Pomponiaa suurella kunnioituksella ja lausui:
"Minä toivon, että sinun on onnistunut karkoittaa joku määrä sisareni surusta. Sinulla on ennen ollut samanlaiset huolet ja sinä olet havainnut ne perättömiksi."
"No niin", lausui Helena; sitten kuin hän tuli, tuntui siltä, kuin olisi kumminkin osa tuosta raskaasta surun taakasta mielestäni poistunut."
"Sisään tullessani minä kuulin sinun puhuvan 'sielun rauhasta.' Älä anna minun keskeyttää semmoista keskustelua. Taikka jos se on kahdenkeskeistä, suo minun peräytyä."
Mutta he kielsivät häntä menemästä, vaatien häntä jäämään.
"Olkoon niin", sanoi Cineas, "ja jos jään tänne, otan minäkin osaa samaan keskusteluun. Olenko minä koskaan kertonut sinulle, kallis sisar, 'opettajan' elämän viimeisistä vaiheista?"
"Et sinä ote."
"No, jos sinä siis haluat kuulla niitä, tahdon minä nyt kertoa ne. Se selittää myöskin johonkin määrin syyn omaan Roman matkaani ja näyttää sinulle suuren tarkoituksen minun elämässäni. Minä niin tavoin teen täydelleen uskontunnustuksen", lausui hän hymyillen; "enkä minä rupea mihinkään anteeksi pyyntöön, sillä teidän, ettei mikään, joka vaan 'opettajaan' koskee, voi kumminkaan sisartani ikävystyttää."
Näin lausuen alkoi hän:
"Sinä tiedät hyvin, rakas sisareni, kuinka puhtaat ja ylevät oivallisen opettajamme opit olivat. Mutta sinä, jalo Pomponia, ehkä et tunne niitä ja sentähden minä nyt tahdon ne selittää."
"Opettajanvirkansa alusta oli hän tullut siihen päätökseen, että kaikkein parhaimmat nykyiset opit talletetaan Platon kirjoituksissa ja että jaloin ihmisen esikuva on Sokrateen elämästä ja luonteesta löydettävä. Nuot opit olivat hänen kaavansa. Tässä elämässä havaitsi hän neljä suurta pää-äjatusta, joita hän aina koki omassa elämässään noudattaa ja teroittaa oppilaittensa mieleen. Nämät olivat:
"1. Itsensä kieltäminen. 2. Hyväntekeväisyys. 3. Alinomainen huoli sielusta. 4. Uskollisuus jumalaa kohtaan."
"Jos olet lukenut mitään Sokrateesta, tiedät, että hän kaikissa lauseissaan ja erittäin 'Puolustuspuheessaan' panee suurinta arvoa näihin. Hän kehoitti meitä itsekieltämiseen, mainiten Sokrateen sääntöjä itsehillinnöstä ja siveydestä ja kohtuullisuudesta. Hän kehoitti meitä ihmisrakkauteen, muistuttaen meitä, kuinka Sokrates kulki ympäri, tehden hyvää — kolmekymmentä vuotta työskennellen kaikkein ihmislajien ja luokkien eduksi, laimin lyöden omia etujansa ja muitten onneksi itseänsä kokonaan uhraten. Huoli sielusta oli hänestä elämän ainoa suuri tarkoitus, ainoa, jonka kautta me voimme valmistaa itseämme siihen hengelliseen elämään, joka tämän maallisen jälkeen seuraa. 'Sielu, sielu', lausui hän usein, 'kuinka se suurimpaan täydellisyyteen ehtii — tuo on ainoa tarkoitus, joka kuolemattomalle olennolle sopii!' Voi! kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän esitteli jumalan luontoa ja näytti että sielu oli laadultaan hänen kaltaisensa ja kuinka sen tulee olla hänen kaltaisensa tunteitten ja luonteen puolesta! Kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän näytti meille jaloimman esikuvan semmoisesta sielusta, joka on valmis jumalaansa kohtaamaan, kuvaillen Sokrateen viimeisiä hetkiä ja viimeistä keskustelua, jolloin hän jumalallisilla sanoillaan koko päivän ihastutti oppilaitaan ja sitten toivolla ja ilolla ja innostuneena joi myrkyn ja laskeusi alas — minkä vuoksi? — kuollaksensako? ei; vaan jumalaansa kohdatakseen! Nyt kääntyi hän tavallisesti tästä juhlallisesta voiton kohtauksesta hänen merkilliseen tutkintoonsa oikeuden edessä ja lausui, ettei jaloin aika Sokrateen elämässä ollut tämä kunniakas kuolema, vaan enemmin hänen 'puolustuksensa' loppusanat, joilla hän antaa anteeksi vainoajillensa. Tämä, hän lausui, on korkein kohta, johon ihmissielu on saapunut, kun se pyrkii luojansa kaltaiseksi."
"Ennen kaikkia juurrutti 'opettaja' mieleemme uskollisuutta jumalaa kohtaan, — hänen tahtonsa ehdotonta noudattamista. Sokrateen ylevät lauselmat näyttävät, mimmoinen jokaisen sielun asema on oleva. Hän kertoi tuomareillensa, että jumala oli pannut hänen Athenaan, että hän opettaisi kaikkia ihmisiä pitämään huolta heidän sielustansa ja että hän tahtoi mieluisammin kuolla kuin luopua tehtävästänsä. Hän vakuutti, että hän aikoi totella jumalaa enemmän kuin ihmisiä, eikä myöskään suostuisi vapaaksi pääsemiseensä, jos se myönnettäisiin hänelle sillä ehdolla, että hän jumalansa pettäisi. Tämä oli, väitti 'opettaja', mainitun perusaatteen suurin voitto, että ihminen voi näin pitää itseänsä samana kuin jumala ja ajatella ja tuntea ja tehdä, kuin olisi hän aina tämän kanssa yhdistetty."
"Täksi 'opettaja' ymmärsi Sokrateen jumalallisen äänen. Hän luuli, että jumala oli ilmestyttänyt Sokrateen seurusteliakseen; ja sillä tapaa opettajankin oman elämän korkeimmaksi tarkoitukseksi tuli pääseminen johonkin sen kaltaiseen jumalan yhteyteen, jossa Sokrateen oli sallittu elää. Tämä oli hänen elämänsä päämäärä ja hän koetti vuodattaa oman henkensä kaikkiin oppilaisiinsa. Tätä varten hän ottikin rukouksekseen seuraavan ihmeellisen Sofokleen köörilaulun:
"Oi että mun ois suotu hurskautta täydellistä
Sanoista, töissä saavuttaa,
Joiden on säännöt vakaat
Laadittu taivahan korkeudessa,
Joiden on isä Olympon valtias yksinään!
Niiden ei ole alku ihmisluonto kuolevainen,
Unehen vaivuttaa niit' ei unhotus voi;
Suuri on jumala näissä eikä vanhene milloinkaan."
"Saman laulun johdolla väitti opettaja, että itserakkaus ja luontomme ylpeys etupäässä estivät jumalan lain täyttämistä, joka oli sydämeemme kirjoitettu; ja piti vastasäkeitten loppua kaikkein parhaimpana päätöksenä:
"Jumala vartianain olkoon ainiaan!"
"Mutta noin kymmenen vuotta takaperin tapahtui kummallinen kohtaus, josta hänen toiveensa kokonaan raukenivat ja hänen mielensä täyttyi surulla. Se oli Philon seikka."
Nyt laati Cineas Pomponialle uudestaan saman kertomuksen, jonka hän oli jutellut sisarellensa; ja kertomus liikutti mitä syvimmällä tavalla tätä naista, erittäin kun hän kuuli imettäjästä ja hänen siitä asti kestäneestä taudistaan. "Hän on yksi sinun uskolaisistasi", kuiskasi Helena — "hän on kristitty; hän on saanut rauhan — hän uskoo sinun jumalaasi — hän on luvannut, että minä saan oppia häneltä." Pomponia pusersi Helenan kättä ja näki kielin kertomattomia asioita; sillä välin kuin Cineas, joka oli liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän havainnut heidän puhettansa, jatkoi kertomustaan.
"Tässä tuli nyt esiin semmoinen asia, joka todisti, että koko hänen filosofiansa oli mitätön. Siitä virisi kysymys, joka katkeroitti hänen elämänsä ja synkeytti hänen sielunsa. Se oli ilkeimmän synnin kamala näky ja tämän synnin hellittämättömät oman tunnon vaivat. Kumma kyllä, tämä ei koskaan ennen hänelle tapahtunut. Kenties tuo olikin tapahtunut; mutta silloin vaan teorian alalla ja se oli tämä ainoa kauhea tosi-asia, johon hänen filosofiansa meni haaksirikoksi."
"Kuinka jumala voi syntiä anteeksi antaa? Se oli hänen kysymyksensä. Hän oli ollut siinä vahvassa luulossa, että Plato ulottui kaikkiin. Hän arveli ennen, että kääntyminen pois synnistä — parannus — riitti. Nyt hän näki, että löytyi semmoinen sielun tuska, jota ei mikään elämän parannus voi itsestään liennyttää. Hänen täytyi myöntää, ettei Platossa ollut tähän kylläksi. Plato ei tietänyt mitään neuvoa tämmöiseen tapaukseen. Vaan jollei Platossa ollut tähän kylläksi, ketä muita siis oli tarjona?"
"Hän ei tuntenut ketään."
"Hän rupesi syvempään ajattelemiseen ja mietintöön; mutta hänen alakuloisuutensa heikensi hänen terveytensä. Oli aivan ikäänkuin se vankka perustus, johon kaikki hänen toiveensa olivat rakennetut, olisi murskaksi rauennut."
"Kun minä tähän saakka olin ollut hänen lempi-oppilaansa, tulin minä nyt hänen ainoaksi kumppanikseen. Sillä hän luopui nyt kokonaan opetustoimestaan, sanoen, ettei hän tietänyt mitään ja ettei hänellä ollut mitään opettamista."
"'Suurin siunaus, jonka jumala voi ihmisille antaa', lausui hän kerta minulle, 'on totuuden tieto. Mutta kuinka tähän tietoon päästään? Itsestänsä ei voi siihen saapua. Plato näyttää kaikki, mitä ihminen itse voi oppia — korkeimman tiedon, jonka kukaan voi itsellensä hankkia. Ei mikään filosofi Platon jälkeen ole päässyt häntä edemmäksi, eikä mitään lisättävää keksinyt!' Hän muistutti minua usein siitä kohdasta Faidon'issa sielun kuolemattomuuden suhteen, jossa Plato panee Simmiaan todesti tunnustamaan, ettei kukaan ihminen voi päästä kuin määrättyyn rajaan ja että ihminen edemmäksi päästäksensä tarvitsee apua joltakulta korkeammalta voimalta. 'Sillä meidän täytyy', sanoo Simmias, 'näitten asiain suhteen joko oppia muilta, mimmoiset ne ovat, taikka itsestämme ne keksiä; taikka, jos molemmat nämät keinot ovat mahdottomat, meidän täytyy valita särkymättömin ihmispäätelmä, ottaa tämä haahdeksemme ja siihen astuttuamme, niinkuin se, joka lautalla meren vaaroihin lähtee, purjehtia läpi elämän, jollei pääse kulkemaan turvallisemmalla tavalla ja vähemmällä vaaralla jollakulla tukevammalla aluksella taikka jumalallisella sanalla!'"
"Tähän kohtaan hän usein viittasi, siksi kuin me molenmat käytimme näitä sanoja hyvin tuttuna lausepartena, joka tarkoitti jonkunlaista suuresti toivottavaa taivaan voimaa, joka kaikki asiat selittäisi."
"Mutta kuukausien kuluessa riutui hän riutumistaan, eikä ollut mitään, joka olisi saattanut toinnuttaa häntä hänen voivuksistaan. Ja viimein minä näin, että hän oli tuonelaan lähtevä."
"Ja niin tavoin hän viimein meni pois", lausui Cineas tuskin kuultavalla äänellä. "Hän jätti minun — hän, ystäväni, isää kalliimpi; ja kun hän tällä viimeisellä hetkellä syliini nojaantui, olivat hänen viimeiset sanansa, jotka kuulin hänen lausuvan:
"'Oi jumala, ilmoita itsesi!'"
Kaikki olivat ison aikaa äänettöminä. Cineas oli ensimäinen, joka alkoi puhua.
"Voi!" lausui hän, "kaikki elämä ja kaikki uskonnot ovat hämmennystä täynnä! Mikä sen poistuttaa? Se ei koskaan poistu, ennenkuin pääsemme siihen toiseen elämään, jota me kaikki odotamme. Siellä saamme totuuden tietää. Muistatko, Helena, noita Pindaron jaloja värssyjä, joita lauloimme, kun olimme yhdessä armaassa kodissamme Athenassa? Laulakaamme ne vielä, kallis sisareni ja palauttakaamme sydämemme lapsuutemme aikoihin ja kääntäkäämme ajatuksemme taivaasen."
Hänen pyynnöstään nousi Helena ja tarttui kanteleesen, joka oli jollakin istuimella. Sitten lauloi hän lyhyen alkusoitannon jälkeen seuraavat säkeet, sillä välin kuin Cineas häntä säesti:
"Valon vainioilla autuailla,
Jossa Phoibos ainiaan
Kultasätehin kirkastaapi
Yön hiljaisuutta, päivää pilvetöntä,
Siellä riemua rauhallista
Hurskaat nauttivat, huoletonta.
Ei ole pakko vaivalla vaikealla
Kiusata maata kiittämätöntä,
Aaltoin vaaroja kauheita kestää;
Voimat ei raukea työstä raskahasta
Henkeä varten heikkoa, kurjaa;
Tuoll' asunnoissa riemun ja rauhan
Heille suodaan palkka vilpittömyyden,
I'äti hurskaiden seurassa saavat
Eloa viettää kyyneletöntä."
"Eloa viettää kyyneletöntä!" toisti Helena. "Ei ole koko kirjallisuudessamme mitään tämänkaltaisia sanoja. Oi tuota elämää! Mutta kuinka sen löydämme?"
"Jumala on meitä johdattava, kallis sisareni", lausui Cineas.
Ja kun Pomponia katseli näitä molempia hartain sydäminensä, menivät hänen silmänsä kyyneliin ja hän rukoili, että Jumala antaisi heille sen tiedon itsestänsä, joka on ijankaikkinen elämä.