Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata, miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon. Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään. Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa, mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.
Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn ääni sanoi:
"Harry eno, tunnetko sinä neiti Maytonia kohtaan?"
"Tunteeko minua? — kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen sisarenpoikani poskea.
"Willy!" sanoin minä — huomasin melkein huutavani — "Willy, sinä et saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."
"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei tuntisi minua, Willy?"
"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja —"
"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun mies tuntee respektiä naista kohtaan."
"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon rakastamiseksi."
Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden. Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden. En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin oli tehtävä — voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy olla suora.
"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa, "Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla, että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä —"
"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan.
Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."
Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa hämmästyttävällä nopeudella. Hän ei kääntänyt keskustelua toisaalle — oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä voinut. Hän ei ollut vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista, että —
Kumarruin hänen puoleensa ja toimin Willyn neuvojen mukaisesti. Kun hän ei pahastunut, minä painoin toistamiseen huuleni hänen otsalleen, sitten hän vähän kohotti päätään, ja minä näin huolimatta pimeydestä ja varjoista, että Alice Mayton oli antautunut armoille. Minä tartuin hänen käteensä ja ojentautuen täyteen pituuteeni minä kiitin Jumalaa hartaammin, kuin olin koskaan kirkossa kiittänyt. Silloin kuulin Willyn sanovan: "Tahdon suudella teitä molempia", ja näin säteilevän Aliceni tempaavan tuon pikku lurjuksen syliinsä ja osoittavan hänelle enemmän hellyyttä, kuin mitä olisin hänen luonteelleen luullut mahdolliseksi. Sitten hän sieppasi Toddyn ja antoi hänelle monta merkkiä anteeksi annostaan — en uskalla ajatellakaan, että ne johtuivat kiitollisuudesta.
Äkkiä pari kolme naista ilmestyi kuistille.
"Tulkaa pojat", sanoin minä. "Tulen siis huomenna kolmelta hakemaan teitä ajelulle, neiti Mayton. Hyvästi!"
"Hyvästi", vastasi maailman suloisin ääni. "Olen valmis kello kolme."
VIII LUKU.
Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.
"Willy", sanoin minä niin pian kun olimme päässeet pensasaidan ulkopuolelle. "Mistä pidät eniten maailmassa?"
"Rintasokerista", vastasi Willy viipymättä.
"Entäs sitä lähinnä?"
"Appelsiineistä."
"Entäs sitä lähinnä'?"
"No, viikunoista ja rusinoista ja pikkusista herttaisista kissanpojista ja rummuista ja kuvakirjoista ja pienistä kupeista, joissa voi valmistaa multa-ruokaa ja kilpikonnista ja pienistä työntökärryistä."
"Eikö muusta?"
"Kyllä, suurista mustista koirista ja pukista ja rattaista, joissa se voi minua vetää."
"Hyvä, poikaseni — huomenna saat kaikki nämä tavarat."
"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Luulen, että sinä olet vähän Jumalan tapainen, etkö olekin?"
"Miksi arvelet niin, Willy?"
"Oi, siksi, että voit yht'äkkiä tehdä niin monta asiaa. Mutta eikö pikku Toddy saakaan mitään?"
"Kyllä, mitä hän vain haluaa. Mitä tahtoisit, Toddy?"
"Minä tahtotin kajamellitikaajin", vastasi Toddy.
"Mitä muuta?"
"En tahdo mitään muuta; kun on paljon tavajoita, niin niittä on niin paljon vaivaa."
Ajatukset, jotka tänä iltana liikkuivat mielessäni — tunto siitä, kuinka ihanaa on olla mies ja olla rakastettu — nöyryyden tunne, joka seuraa tällaista voittoa, jonka minä olin saavuttanut — onnellisten ajatusten ja ylevien päätösten nopea vaihtelu — kukapa mies ei tuntisi koko tarinaani paremmin, kuin mitä minä osaan kertoa? Panin sisarenpoikani vuoteeseen. Kerroin heille kaikki sadut, mitä he pyysivät, ja kun Willy rukoillessaan sanoi: "ja siunaa sitä kaunista tätiä, jota kohtaan Harry eno tuntee", keskeytin sydämmellisellä syleilyllä hänen hartaudenharjoituksensa. Lapset olivat olleet ylhäällä niin paljon yli tavallisen maatapanoaikansa, että he vaipuivat uneen ilman mitään edelläkäypää vakuutusta, että he tulisivat niin tekemään. Nukkuessaan olivat heidän kasvonsa suorastaan enkelimäiset. Seisoessani siinä kynttilä kädessä kiitollisena heitä katselemassa muistui mieleeni eräs surullisesti laiminlyömäni velvollisuus. Kiiruhdin kirjastoon ja kirjoitin sisarelleni seuraavasti:
"Hillcrest, maanantai-iltana.
Rakas Helena!
Olisin kirjoittanut sinulle ennemmin, jos olisin ollut oikein selvillä siitä, mitä sanoa pojistasi. Tunnustan, että aina tähän asti olen ollut sokea muutamille heidän hyveillensä ja olen kuvitellut silloin tällöin huomaavinani jonkun hairahduksenkin. Mutta suomukset ovat pudonneet silmistäni ja minä näen selvästi, että sisarenpoikani ovat enkeleitä — todellisia enkeleitä. Ja jos mielestäsi liioittelen, pyydän sinua kääntymään Alice Maytonin puoleen, joka sivullisenakin sen voi todistaa. Älkää tulko ensinkään kotiin — kaikki on täällä niinkuin olla pitää — ja jos tulette, kutsun luultavasti itseni viettämään lopun kesää teidän kanssanne. Olen muuttanut mieleni mitä tulee väitteeseen, että on vaivaloista asua maalla ja matkustaa joka päivä junalla kaupunkiin. Käske Tomia miettimään olisiko naapuruudessanne jotakin sopivaa maapalstaa, josta hän luulee minun pitävän.
Toistan, pojat ovat enkeleitä, ja Alice Mayton on myöskin enkeli. Ja onnellisin kangasliikkeessä palveleva mies on sinua alati rakastava veljesi
Harry."
Aikaisin seuraavana aamuna lyöttäydyin sisarenpoikieni seuraan. Minun piti välttämättömästi saada purkaa tunteitani jollekin — jollekin, joka oli myötätuntoinen ja viaton ja puhdas. Kaipasin sisartani — äitiäni, mutta jollekin täytyi minun heti saada puhua. Willy olikin siihen erinomaisen sopiva; hän osasi kuunnella, oli luonnostaan herttainen ja vastauksissaan näppärä. Kunnianarvoisimman neron viisaus ei olisi voinut korvilleni olla niin mieluisaa kuin tuon lapsen lepertely tänä kauniina aamuna. Mitä Toddyyn tulee — siunattu olkoon se laki, jonka mukaan jokainen teko saa palkkansa! — hänen tapansa matkia ja kerrata kuulemaansa aiheutti, että hän koko aamun mumisi: "Neiti Mayton, Neiti Mayton", ja tuo nimi tuntui käyvän yhä suloisemmaksi, kun Toddy sitä lakkaamatta toisti. Willy tosin käytti myöhään ja varhain tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen edellisen illan lupauksistani, ja Toddy taas yhä uudestaan kyselläkseen karamellisikaaria, mutta kaikki nämä keskeytykset vain joka kerta lisäsivät minun omaa iloani. Willyn toivomusten täyttämiseen uhrattiin kolme tuntia ja tyhjä paikka ajoneuvoissa; sitäpaitsi täytyi pukin rattaineen tulla perässä.
Iltapäivän ohjelma oli laadittu niin, että se täysin tyydytti kaikkia. Annoin Mike rengille puolisen kruunua, että hän valjastaisi pukin ja opettaisi lapsia ajamaan sitä; täten sain vapaasti ajaa pois, ilman että kaksi pientä säälittävästi kirkuvaa olentoa seurasi minua.
Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä, voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista naisista oli kuistilla — naisten muisti on toisinaan erinomainen. Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista säteilevämpänä.
"Mutta missä ovat pojat?" hän huudahti.
"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi jätin heidät kotiin."
"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on vuoteessa."
"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice, joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.
Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista, silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.
Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen, joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi kauvan olin toivonut joskus tulevani.
Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.
"Nyt meidän täytyy olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", sanoi
Alice.
"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi kaikille onnellisille lapsellisuuksille."
Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen; hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa — silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice — siunattu olkoon kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! — painautui minua vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina, joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni — en tiedä mistä — tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan. Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.
"Willy", huusin, "lopeta huutosi ja tule tänne. Missä on Mike?"
"Hän — uhuu — meni — uhuu — pistämään piippuunsa — uhuu — ja minä annoin piiskan vain vähän koskea pukkia — uhuu — ja sitten se läksi nelistämään — uhuu —."
"Paha pukki lähti nelittämään", vakuutti Toddy.
"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa teille vaatteet", sanoin minä.
"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy kulta — ja sinäkin Toddy. — Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin — älä itke, annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne paranevat."
"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla tavalla kiivetä ylitsesi."
"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta, "kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."
Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme. Huomattuaan meidät hän heti huudahti:
"Voi teitä, pikku paholaiset — pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä, he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin käsiksi."
Mutta ei mikään niin jokapäiväinen asia kuin virtahepo tai vaunut voineet häiritä mieleni taivaallista rauhaa tänä iltojen ihanampana. Jonkunlainen vaistomainen käsitys siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei, näkyi vallanneen sisarenpoikani. Ehkäpä kohtaaminen rakastettuni kanssa sen teki, tai ehkäpä se johtui vain luonnollisesta jännityksen laukeamisesta, mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasia on, että lopun iltaa noissa kahdessa likaisessa puvussa oli kaksi lasta, joista sai jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä Paratiisin asujamet näyttävät ja mitä he toimivat. He söivät illallisensa tekemättä mitään kepposia, joita heillä aina oli varalla suuri joukko, eivätkä he salaa kuljetelleet pöydästä voin ja leivän jätteitä pianolle, käyntikorttilippaaseen, ja muihin paikkoihin, jotka eivät soveltuneet vastaanottamaan tällaista hyljättyä tavaraa. He pyysivät, että laulaisin heille jotakin illallisen jälkeen, ja kun lauloin "Juo maljani vain silmilläsi" ja "Sinä olet minun sydämeni valtiatar", he seisoivat kuunnellen, hiljaisina, katse täynnä kunnioitusta. Kun he läksivät levolle, seurasin heitä erikoisesta pyynnöstä, mutta heillä ei näyttänyt olevan mitään halua telmimiseen ja leikkimiseen, kuten tavallisesti maatamenon aikana. Kun Willy oli vuoteessa, sulki hän silmänsä, pani kätensä ristiin ja rukoili:
"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja Harry enoa ja kaikkia muitakin, niin, ja siunaa oikein, oikein, sitä kaunista tätiä, joka lohdutti minua, kun pukki oli minulle paha, ja anna hänen lohduttaa minua monta, monta kertaa, Kristuksen tähden, amen."
Ja Toddy vääntelehti ja kääntelehti, huoahti raskaasti, heitti päänsä taaksepäin ja rukoili:
"Jakat Jumala, älä anna tuon pahan pukin enää heittää minua päälleni maantienojaan ja anna Hajji enon ja ten tievän tädin olla lähellä, kun minä enti kejjan loukkaan itteni."
Sitten toivotimme toisillemme hyvää yötä, ja minä jätin nuo pikku kullat antautuakseni kokonaan omien ajatusteni valtaan, jotka olivat niin rauhalliset ja niin suloiset, kuin ei maailmassa olisi olemassakaan kangasliikkeitä, ei epäluotettavia liiketuttavia, ei liikekilpailua, politiikkaa, liikeyhtymiä, arvopaperipörssejä, epävarmoja pankkeja, poliittisia häväistysjuttuja tai henkilökohtaisia ikävyyksiä — ei mitään, joka olisi voinut estää lyhyen loma-ajan kestämistä läpi elämän.
IX LUKU.
Sateinen päivä — aamu.
Seuraava aamu olisi voinut tuntua kauhealta kenestä muusta hyvänsä, mutta ei rakastuneesta nuoresta miehestä. Sade valui virtanaan tuohon tasaiseen, hartaaseen tapaansa, joka ikäänkuin takaa, että se tulee jatkumaan koko pitkän päivän. Taivas oli läpitunkemattomien, lyijynkarvaisten pilvien peitossa, vesilätäköitä muodostui teille, jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat pölystä pehmeinä; kukilla oli päät nuokuksissa kuten pahantekijöillä, jotka ovat valvoneet koko yön ja häpeävät katsoa päivänvaloa silmiin. Kanatkin olivat nolostuneen näköisiä ja muutamat toisista kanaloista karkuteillä olevat kukot etsivät suojaa Tomin kanatarhassa tarvitsematta silti ensin joutua alttiiksi Tomin kukon voimalle ja taidolle.
Mutta yksikään ihminen minun mielentilassani ei olisi helposti voinut tuntea olevansa masennuksissaan huonon sään takia. Olisinhan kyllä mieluummin ajellut ulkosalla pilvettömän taivaan alla tai lojunut puiden varjossa tai mennyt iltapäivällä postitoimistoon, jonne tie kulki aivan rouva Clarksonin täysihoitolan ohitse — mutta eihän saanut elää vain itseään varten. Viereisessä huoneessa nukkui kaksi ihmistainta, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja jotka olisivat hyvin pahoillaan, kun näkisivät, minkälaiset taivas ja maa olivat — ja minä panisin parhaani heitä huvittaakseni niin, että he unohtaisivat, ettei ulkosalla ollut auringon paistetta — minä istuisin heidän vuoteensa vieressä valmiina kertomaan satuja, heti kun he heräisivät ja minä saisin heidät niin hyvälle tuulelle, että he nauraisivat kanssani sekä pilville että sateelle.
Aloin heti heille sommitella satua; tapahtumapaikka tulisi olemaan maatalo sateisena päivänä ja henkilöt kaksi pikku poikaa, jotka voisivat olla niin huimaavan iloisia ilmasta huolimatta. Edistyin hyvin hitaasti kuten ainakin ihmiset, jotka ovat tottumattomia satuja laatimaan; totta puhuen olin ehtinyt vain edellä mainittuun suunnitelmaan, kun lasten huoneesta kuului vihaista murinaa.
"Mitä on tekeillä, Willy?" huusin pukeutuen niin pian kuin mahdollista.
"Vo-o-o-i-kuun-Toddy-y-", kuului jonkun verran epäselvä vastaus.
"Mitä sinä sanoit?"
"En mitään."
"Sitähän minä ajattelin."
"Et saa ajatella."
"Willy — Willy — oleppas nyt kiltti,"
"En minä tahdo olla kiltti!"
"Pidetäänpäs vähän hauskaa, Willy, — etkö tahdo telmiä?"
"En, ei telmiminen ole hauskaa."
"Tahdotko sinä karamellin."
"Ei enolla kuitenkaan ole karamelleja."
"Et saa yhtään ainoata, jos et lakkaa juonittelemasta."
Vastaukseksi kuului vain kovaa vuodevaatteiden kahinaa poikien huoneesta, ja kesken kaikkea läiskähdys, joka pelottavasti muistutti korvapuustia; sitten kuului pitkällistä uikutusta, joka muistutti voitelemattomien kärrynpyörien kitinää.
"Mitä nyt, Toddy?"
"Willy löi minua-vo-voii-i!"
"Miksi löit veljeäsi, Willy?"
"En minä lyönyt".
"Löitpät", kirkasi Toddy.
"Mutta kun nyt en lyönyt — sinä olet paha poika, kun noin narraat,
Toddy."
"Mitä sitten teit, Willy?" puutuin minä puheeseen.
"Minä — minä vain — vain käännyin vuoteessani ja minun käteni oli ojennettuna, ja sitten se putosi Toddyn päälle — siinä kaikki."
Tällöin olin jo pukeissa ja poikien huoneessa. Molemmat sisarenpoikani istuivat vuoteissaan, Willy yrmeänä kuin vanha häkkilintu ja Toddy kyyneleet vuolaina valuen poskia alas.
"Älkää olko vihaisia toisillenne, pojat," sanoin. "Se ei ole oikein. Mitä luulette Jumalan ajattelevan, kun Hän näkee, miten äreitä olette toisillenne?"
"Ei Hän mitään ajattele", sanoi Willy, "luuletko sinä, että Hän voi nähdä noin mustien pilvien läpi?"
"Hän näkee kaikkialle, Willy, ja Hän on hyvin pahoillaan, kun Hän näkee, kuinka pikku veljekset ovat vihaisia toisilleen."
"Minä olen myöskin pahoillani — minä toivon, ettei koskaan sataisi, eikä mitään muutakaan."
"Mitä kasvit ja kukat sitten joisivat, ja mistä muodostuisivat joet, joilla voitte käydä soutelemassa?"
"Ja mittä valmittaa tavileipiä," lisäsi Toddy. "Tinä olet paha poika,
Willy." Tässä rupesivat Toddyn kyyneleet uudelleen virtaamaan.
"Minä en ole paha poika, ja minä en tahdo, että sataa. Ja minä en tahdo nousta ylös, ja Maggien täytyy tuoda minulle aamiaista vuoteeseen."
"Ui-i-i-i", ulisi Toddy, "minäkin tahdon aamulliten vuoteeteen."
"Pojat", sanoin minä, "kuulkaahan nyt. Te ette saa ensinkään aamiaista, jos ette ole jalkeilla ja puettuina, kun aamiaiskello soi. Teidän kellonne soi jo aikoja sitten. Pukeutukaapas nyt kuten kiltit lapset ainakin, sitten te saatte aamiaista ja kaikki tuntuu teistä hauskalta. Ja Harry eno leikkii teidän kanssanne ja kertoo teille satuja koko päivän."
Willy kiipesi vastahakoisesti vuoteestaan ja sieppasi toisen sukkansa
Toddyn taas ruvetessa itkemään.
"Toddy", huudahdin minä, "lopeta tuo kauhea elämä ja pukeudu. Miksi sinä huudat?"
"No, kun minutta tuntuu pahalta."
"Pane päällesi niin varmasti tuntuu taas hyvältä."
"Minä tahdon, että tinä puet minut."
"Tuo sitten vaatteesi tänne — ja nopeasti!"
Taas alkoivat kyyneleet vuolaina valua. "Minä en tahdo tuoda niitä", sanoi Toddy.
"Tule sitten tänne", sanoin minä vetäen häntä perässäni huoneen poikki ja siepaten mennessäni hänen pienet vaatekappaleensa. En ollut pukenut pikku lapsia siitä lähtien, kun itse olin pieni poika, ja Toddyn pukeminen tuotti minulle jonkun verran päänvaivaa. Lopuksi sain joitakuita vaatekappaleita hänen ylleen. Silloin Willyn halveksiva nauru keskeytti minut.
"Kuinka eno aikoo saada paidan noitten sisään?" uteli vanhin sisarenpojistani.
"Willy", kysyin minä puolestani, "kuinka luulet saavasi aamiaista, jos et saa enempää päällesi kuin tuon sukan?"
Nuoren miehen kasvoille levisi alakuloinen ilme, ja juuri silloin soi aamiaiskello. Nolona Willy kiiruhti rappujen luo ja huusi:
"Maggie!"
"Mitä, Willy?"
"Oliko se meidän kellomme vaiko aamiaiskello?"
"Aaamiaiskello."
Oli hetken aikaa kuolonhiljaista, sitten Willy huudahti:
"Me pidämme sitä meidän kellonamme. Voit soittaa uudestaan aamiaiselle niin pian kuin minä olen valmis." Sitten tämä taloustoimien vapaehtoinen valvoja tuli rauhallisesti takaisin ja alkoi hyvin tärkeän näköisenä pukeutua, sillä välin kun minä puuhailin Toddyn vaatteiden kanssa.
"Missä on nappikoukku, Willy?" kysyin minä.
"Minä tuota — minä pistin sen — sano, Toddy, mihin sinä panit nappikoukun eilen?"
"Ei minulla ollut mitään nappikoukkua," vakuutti Toddy.
"Kyllä se sinulla oli, etkö muista, kuinka me leikimme hampaiden kiskomista ja tohtorin koiralla oli hammastautia ja minä vedin pois sen hampaan nappikoukulla, ja sinä olit minun pikku poikani ja minä annoin sinulle hammaspihdit, että sinä pitäisit niitä minulle? Mihin sinä ne panit?"
"Ei minulla niitä ollut," vastasi Toddy pistäen käden taskuunsa ja vetäen esiin surkeannäköisen rupisammakon.
"Hae paremmin", sanoin minä ja heitin sammakon ikkunasta pihalle. Tämän nähdessään Toddylta pääsi epätoivoinen parahdus. Taasen hän tunnusteli taskujaan, ja erään Helenan ompelukoneeseen kuuluvan ruuvin löytö palkitsi hänen etsiskelynsä. Sitten minä itse yritin hakea, ja pian tunsin sormissani jotain tahmeaa. Nopeasti vedin käteni esiin huudahtaen:
"Mitä inhottavaa sinulla on siellä taskussasi, Toddy?"
"Ei te ole mitään inhottavaa, tiellä on vain tiijappivoileipää ja te on niin hyvää, ja Willy ja minä pidämme kanakopitta teekuttuja ja me työmme titä ja te on niin hijveän hyvää."
Tämä oli kaikki selvää, vaikkakin se tuntui vastenmieliseltä, mutta emme silti löytäneet mitään nappikoukkua ja sillä välin aamiainen jäähtyi. Minun onnistui napittaa sormin Toddyn kengät, mutta siinä sainkin kynteni halki. Huomioni oli niin kiintynyt Toddyyn etten muistanut ollenkaan pitää Willyä silmällä. Nyt hän siinä puolipuettuna koetti pyytää kärpäsiä ikkunaruudulta. Temmaten Toddyn mukaani läksin kiiruhtamaan ruokahuoneeseen. Mutta silloin Willy nuhdellen virkkoi: —
"Harry eno, sinä et ollut pukeissa, kun kello soi, ja nyt sinä et saa aamiaista."
Se oli totta — minulla ei ollut kaulusta, kravattia eikä takkia. Kun olin saanut nämä nopeasti ylleni ja olin lähdössä kuului taas:
"Harry eno, täytyykö minun tänään harjata hampaani?"
"Ei tarvitse — kiiruhda nyt — tule alas, äläkä tee enää mitään, jos ei sinua haluta, mutta tule — tulee päivällisaika ennenkuin saamme aamiaista."
Silloin näkyi tuossa heittiössä ensi kerran tänä aamuna jotakin hyväntuulen tapaista ja hihittäen hän huudahti:
"Voi, kuinkahan suuret vatsat meillä silloin olisikaan!"
Aamiaispöydässä Toddy itki taasen, kun minä ehdotin, että rupeaisimme syömään ennen Willyn tuloa. Ei kumpikaan pojista tiennyt, mitä oikein tahtoi. Willy piti huolta siitä, että lautasen sisältö joutui hänen syliinsä, ja kun minä parhaillaan autoin häntä siistimisessä ja pyyhkimisessä, käytti Toddy tilaisuutta hyväkseen ja kaatoi maitoa kala-annokseensa ja pisti useita lusikallisia kaurapuuroa minun kahvikuppiini. Nousin mahdollisimman pian pöydästä ja jätin lapset Maggien huostaan. Olin väsynyt kuin raskaasta päivätyöstä ja kauhistuin huomatessani, että päivä vasta oli alussa. Sytytin sikaarin ja istuuduin Helenan pianon ääreen. En ole mikään soittoniekka, mutta posetiivin säveleetkin olisivat tuntuneet minusta suloisilta tänä aamuna. Käsillä oli siinä lähinnä koraalikirja ja ensi sävel, johon silmäni sattuivat oli "Greenville." Asuin kerran kaupungissa, jossa eräs kauppias saattoi yhtenä ainoana päivänä koetella kolmeakymmentäkahdeksaa hanuria, aina saman kirjan mukaan, jossa oli vain tuo yksi sävel. Yksi ainoa äänikin tuosta säveleestä herätti mielessäni ikäviä muistoja, mutta nyt, kun nuo tutut sävelet lohduttavina tulvivat soittokoneen koskettimista, annoin anteeksi kaikille, jotka minua olivat kiduttaneet soitollaan. Mutta yht'äkkiä kuului säestystä, — jonkunlaista viheltävää ääntä — ja kun katsoin taakseni näin Toddyn jälleen kyynelissä. Lopetin heti soittoni ja kysyin:
"Mitä nyt taasen, Toddy?"
"En minä tahdo kuulla tuota ianikuitta täveltä, tahdon että toitat jotakin, jonka mukaan minä voin tanttia."
Heti rupesin soittamaan "Yankee Doodlea", ja Toddy alkoi pyöriä huoneen ympäri kasvoillaan ilme kuin miehellä, joka aikoo perinpohjin täyttää velvollisuutensa. Silloin Willy näyttäytyi kantaen sylissään koviin kansiin sidottua S:t Nicholas kirjaa. Heti kun Toddy tämän huomasi, lakkasi hän tanssimasta ja antautui kyyneleiden valtaan.
"Toddy", huudahdin minä, hypähtäen ylös pianotuolilta. "Mitä sinä ajattelet, kun itket kaikelle? Minä panen sinut jälleen vuoteeseen, jos sinä olet tuollainen pikku vauva."
"Noin hän tekee aina sadepäivinä", selitti Willy.
"Tahdon nähdä valatkalan, joka nieli Joonan", nyyhkytti Toddy.
"Etkö voi pyytää mitään sellaista, joka olisi mahdollisuuden rajojen sisäpuolella, Toddy", kysyin minä lempeästi.
"Se valaskala, jota Toddy tarkottaa, on tuossa suuressa, punaisessa kirjassa — etsin sen sinulle", sanoi Willy selaillen lehtiä.
Äkkiä ilon kiljahdus Toddyn suusta ilmaisi, että tuo merihirviö oli löytynyt, ja minä kiiruhdin sitä katselemaan. Se oli todellakin kauhean näköinen elukka, sillä oli suuri suu ja sitä Toddy pienellä pallukka-kädellään hyväili ja hellästi suuteli mumisten itsekseen sitä tehdessään:
"Jakat valatkala, minä pidän tinutta. Onko Joona kokonaan poitta tinun vattattati? Minutta oli paha, että Joona tuli poit tieltä, kun tinulla ei ollut muutakaan työtävää, valatkala pajka."
"Tietysti Joona on sieltä poissa", sanoi Willy, "hän meni taivaaseen jo kauvan aikaa sitten — heti senjälkeen, kun hän meni Niniven kaupunkiin ja oli tehnyt, mitä Jumala oli käskenyt hänen tehdä. No, Harry eno, keinutappas nyt meitä."
Kun keinu oli kuistilla, suojassa sateelta, tottelin minä. Pojat riitelivät siitä, kumpi ensiksi pääsisi keinumaan, ja kun minä määräsin, että Willy alottaisi, läksi Toddy itkien pois ja selitti, että sitten hän menisi ainakin katsomaan rakasta valaskalaansa. Hetken kuluttua hänen itkunsa muuttui läpitunkevaksi kirkunaksi ja kiiruhtaessani hänen avukseen näin hänen varovasti pitävän sormeansa ilmassa ja polkevan ampiaista jalallaan.
"Mikä hätänä, Toddy?"
"Oi-voi-i-i pittin tojmeni ampiaiten päälle ja tuo paha ampiainen puji minua. Minä en ollenkaan pidä ampiaititta mutta minä pidän valatkaloitta voi-voo-i-i!"
Onnellinen ajatus juolahti mieleeni. "Miksi ette leiki, että vinnillä oleva suuri pakkalaatikko on valaskala, pojat", sanoin minä.
Ehdotustani seurasi yhteinen riemun huuto, ja molemmat pojat mennä kolistelivat rappusia ylös jättäen minut taas hetkiseksi vapaaksi. Omatuntoni soimasi minua katsellessani tuota pöydällä olevaa kirjaröykkiötä, johon en ollut vilkaissutkaan. Paha omatuntonikaan ei voinut saada minua niitä avaamaan — sen sijaan tunsin vetovoimaa Tomin kirjastoon, jossa minä tarkastelin romaanien ja runoteoksien nimiä. Huomioni kiintyi "Nimikirjaimet" nimiseen kirjaan — rakkausromaaniin, jota aina olin koettanut välttää, siksi että olin kuullut herkkätunteisten naisten sitä taivaisiin asti ylistelevän, mutta nyt otin sen esille ja istuuduin nojatuoliin. Äkkiä kuulin Mike rengin huutavan:
"Menkää sieltä matkaanne, menettekö? Voi teitänne, te pikku heittiöt, onpa hyvä, ettei isänne näe teitä tuolla ylhäällä. Menettekö matkoihinne tai minä kerron enollenne."
"En minä välitä mittään enotta", kuului Toddyn piipittävä ääni.
Huoaten laskin kirjan kädestäni ja menin puutarhaan. Mike näki minut ja huusi:
"Herra Burton, oletteko koskaan nähnyt tuollaista poikaa?"
Kun katsahdin ylös gootilaistyyliseen ullakonikkunaan, jona oli vain korkea, kapea aukko rakennuksen päädyssä, näin nuoremman sisarenpojistani seisovan aivan ikkunalaudalla.
"Toddy, mene heti sisään!" minä huusin ja kiiruhdin ikkunan alle ottaakseni hänet vastaan, jos hän putoaisi ulospäin.
"En minä voi", sanoi Toddy.
"Mike, juokse sinne ylös ja vedä hänet sisään! Toddy, mene sisälle, minä pyydän."
"Johan minä tanoin, etten voi", kertasi Toddy. "Tuuji laatikko on valatkala, ja minä olen Joona, ja valatkala on työnyt minut ja minä olen tullut tänne teitomaan, ettei valatkala minua taaten nieliti."
"En minä anna sen sinua niellä. Mene nyt sisään nopeasti", sanoin minä.
"Annatko tinä tille lantin, ettei te minua enää työ?" kysyi Toddy.
"Kyllä — paljon lantteja."
"Hyvä. Jot et tinä valatkala enää minua niele, niin Hajji eno antaa tinulle paljon pennejä. Oleppat nyt oikein kiltti, valatkala, niin minä ottan tinulle kajamellia lanteillati, ja —"
Silloin kaksi isoa kättä tarttui Toddyyn, joka hävisi ulvoen ja minä, joka ensi kerran elämässäni tunsin jonkunlaista voimattomuutta, läksin etsimään vasaraa, nauloja ja laudanpätkiä, joilla voisin lyödä ikkunan peittoon. Mutta kun lautoja ei löytynyt, menin ylös vinnille ja aloin nakutella kappale kappaleelta rikki pakkalaatikkoa, joka oli näytellyt valaskalan osaa. Toddyn säälittävä huuto sai minut pysähtymään työssäni.
"Tinä tatutat minun jakatta valatkalaani; tinä lyöt ten vattan puhki — tinä olet paha miet — lopeta nyt jo lyömättä minun valatkalaani", huusi sisarenpoikani.
"En minä sitä lyö niin, että siihen koskee, Toddy", sanoin minä, "minä teen sen suun vain suuremmaksi, niin että se voi sinut helpommin niellä."
Toddyn kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi. "Titten te voi niellä Willynkin ja titte meitä on kakti Joonatta ha-ha-haa! Tee ten tuu niin tuujekti, että Mikekin mahtuu, ja titte taat pienekti, ettei Mike pääte ulot; paha Mike!"
Minä selitin, ettei Mike tulisi enää sinne ylös, ja tehtyäni ikkunan vaarattomaksi läksin tieheni.
Laittauduin taas mukavasti istumaan sikaareineni ja kirjoineni; minulle tuotti erikoista iloa tietoisuus siitä, että olin leponi työllä ja vaivalla ansainnut. Miltei heti Willy astui huoneeseen. En ollut huomaavinani häntä, mutta hän ei antanut sen itseään häiritä.
"Harry eno", sanoi hän tunkeutuen syliini kirjan ja minun väliin.
"Minulla ei ole ollenkaan hauskaa."
"Mikä hätänä, poikaseni", kysyin. Ennenkuin hän alkoi puhua, olisin voinut sivaltaa häntä korvalle ja olisin tuntenut siitä suurta tyydytystä, mutta kaikessa, mitä Willy sanoo, on niin paljon todellista tunnetta, että se herättää kunnioitusta.
"En minä enää jaksa leikkiä Toddyn kanssa, ja minun on ikävä. Etkö sinä kertoisi minulle satuja?"
"Mitä Toddy parka silloin tekee, Willy?"
"Ei hänestä ole hätää — hän on löytänyt kuolleen hiiren, ja se on nyt Joona, eikä se minusta ole ollenkaan hauskaa. Kerro nyt minulle joku satu!"
"Mikä?"
"Kerro sellainen, jota en ennen ole kuullut."
"Odotappas — annahan olla — luulen, että kerron —"
"Oi-vo-o-o-i-i-!" kuului kaukaa, mutta pahaa ennustavasti. Huuto tuli lähemmäksi — se tuli rappusia alas ja kirjastoon ja sen mukana tuli Toddy, joka huomatessaan minut lakkasi voihkimasta ja parkumasta, ojensi vain molemmat kätensä ylös ja huusi:
"Joona — katkaiti häntäntä!"
Se oli kuin olikin totta. Toisessa kädessä Toddylla oli hännänkappale ja toisessa hännätön hiiri; huoneessa tuntui paha haju.
"Toddy", sanoin, "mene heittämään Joona kanakoppiin, niin minä annan sinulle namusia."
"Minulle myös", ehätti Willy, "minähän sen hiiren Toddylle löysin."
Onnellistutin molempia poikia rintasokerilla; he taas puolestaan lupasivat, etteivät mene ulos sateeseen ja niin minä jälleen, päästettyäni heidät ulos kuistille, saatoin istuutua kirjani ääreen. Tuskin olin lukenut kymmenisen sivua, kun jo rupesi kuulumaan huutoa, ensin vähemmin äänekästä, mutta hetki hetkeltä yhä voimakkaampaa. Se oli Toddy. Syöksyin ulos kuistille mielessäni vakava päätös sitoa molemmat pojat kiinni nojatuoleihin ja liimata suu laastarilla kiinni.
"Willy tahtoi työdä jintatokejini."
"Enpäs", sanoi Willy.
"Mitä nyt, pojat?" kysyin minä.
"En minä sitä ollenkaan purrut, minä vain koetin, miltä se tuntuisi hampaiden välissä — siinä kaikki."
Tunsin kuinka suupieleni naurusta värähtelivät ja kiiruhdin takaisin kirjastoon, jossa vietin rauhallisen neljännestunnin mietiskellen, kuinka vahingollista kaikille periaatteille on, jos meillä on kärkäs ja avoin silmä kaikelle hupaiselle. Jonkun aikaa pojat olivat siellä omin neuvoin tekemättä mitään sen merkillisempää, kuin että kolistelivat niin hirvittävästi, että minä itsekseni tein lujan päätöksen keksiä jonkun keinon, jonka avulla saisi kuistien laattiat sellaisiksi,että niillä liikkuminen synnyttäisi vähän vähemmän melua. Tämä siltä varalta, että itse joskus tulisin maatalon omistajaksi. Lyhyinä väliaikoina, jolloin oli suhteellisen hiljaista, saatoin kuulla katkelmia sangen hupaisesta keskustelusta. Pojat olivat keksineet paljon sanoja, joiden merkitys oli kylläkin itsestään selvä, mutta ihmettelin suuresti, etteivät Tom ja Helena olleet opettaneet heille niitä vastaavia tavallisia nimityksiä.
Muiden muassa käyttivät he sanaa "kuolijainen", jonka merkityksestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta. Willy huusi:
"Voi, Tod! tuolla tulee kuolijainen. Katso miten nuo kukon pyrstön näköiset heiluvat. Niin, siellä on kuolijainen niiden alla."
"Tepät on mukavan näköittä", sanoi Toddy.
"Ja katso, kuinka siellä tulee paljon ihmisiä", jatkoi Willy, "he tuntevat kuolijaisen, ja he menevät katsomaan kuinka se pannaan talteen. Tässä se jo tulee. Seis, kuolijainen!"
"Teit, kuolijainen", kertaa Toddy.
Mitähän mahtoi kuolijainen tarkottaa?
"Tässä se on nyt aivan meidän kohdallamme", huusi Willy, "ja eikö olekin paljon ihmisiä? Ja kaksi hevosta kuolijaista vetämässä — muutamilla on vain yksi."
Uteliaisuus voitti väsymykseni; menin ikkunan luo, joka on tielle päin, ja katsoin ulos. Mitä näinkään — ruumissaaton! Silmänräpäyksessä olin kuistilla, pojat niskasta kiinni; hetkeä myöhemmin kaksi pikku poikaa makasi eteisen laattialla, ovi oli lukittuna, ja kaksi päättävää kättä lepäsi kaksilla vastustelevilla huulilla.
Kun ruumissaatto oli onnellisesti sivuuttanut talon, päästin pojat irti ja sain vaivan palkaksi kaksi pitkää ulvahdusta. Sitten kysyin Willyltä, eikö hän hävennyt tuollaista puhetta, kun ruumissaatto oli ohi kulkemassa.
"Se ei ollut ruumissaatto", sanoi hän. "Se oli vain kuolijainen, ja kuolijaiset eivät voi kuulla mitään."
"Mutta ihmiset ajoneuvoissa voivat", sanoin.
"Mitäs siitä", sanoi hän, "he olivat niin iloiset, kun kuolijaisen toinen puoli oli päässyt taivaaseen, etteivät he ollenkaan välittäneet siitä, mitä minä sanoin. Kaikki ovat niin iloisia, kun kuolijaisten toiset puolet pääsevät taivaaseen. Isä käski minun iloitse maan siitä, että rakas, pikku Phillie on taivaassa, ja tietysti minä iloitsinkin, mutta kyllä minä kauhean kernaasti tahtoisin häntä taasen nähdä."
"Minäkin tahtoitin kauhean kejnaatti nähdä Phillien", sanoi Toddy. Minä suutelin Willyä ja riensin kirjastoon. Minun oli mahdotonta juuri silloin neuvoa tai torua heitä. Yhdestä asiasta olin selvillä — siitä, että toivoisin sateen lakkaavan, niin että pojat voisivat mennä ulos, ja minä hiukan voisin levätä ja hetkiseksi saada vapautta vastuunalaisesta tehtävästäni. Mutta taivas näytti yhtä toivottomalta, pojat olivat jo rappusilla ja minua rupesi tuskastuttamaan.
X LUKU.
Sadepäivä — iltapäivä.
En voinut käsittää, millä huvittaa lapsia. Yhtäkkiä muistui mieleeni eräs lapsuudenaikaisista mielitehtävistäni — kuvien leikkaaminen ja liimaaminen. Eräässä laatikossa Tomin kirjastossa oli suuri joukko kuvilla varustettuja aikakauslehtiä. Tietysti Helena oli aikonut sidottaa ne yhteen, mutta saatoinhan ostaa irtonumeroita tilalle; ne maksoivat noin 10-12 shillingiä; kannatti toki maksaa rauhasta sellainen hinta. Eräällä hyllyllä ullakolla muistin nähneeni "Kauppalehden" liitteitä, jotka odottivat vain hetkeä, jolloin ne tarpeettomina heitettäisiin pois, kirjaston pöydällä oli liimapullo ja pojilla itsellään oli vanhat sakset. Viiden minuutin kuluttua olin sijoittanut kaksi onnellista lasta kylpyhuoneen laattialle, opettanut heitä leikkaamaan irti kuvia (jossa toimessa pian huomasin heidät yhtä taitaviksi, kuin mitä itse olen) ja neuvonut heitä liimaamaan niitä tilapäistä tarvetta varten valmistettuun kirjaan. Sitten läksin pois muistutellen mielessäni kohtia Newman Hallin esitelmästä, joka kosketti "työn arvoa." Miksi en ennen ollut neuvonut sisarenpojilleni mitään, missä olisi ollut ajatuksille ja samalla hyppysille työtä. Kuka voisi moittia pieniä, avuttomia olentoja kaikista ohjaamattomain ajatusten äkillisistä ilmauksista. Eikö minulle lapsena sanottu satoja kertoja, kun minut lähetettiin panemaan puita pinoon tai kitkemään siihen puutarhan osaan, missä rikkaruoho runsaimpana rehotti:
Laiskoille käsille tehtävää
Kiusaaja kyllä keksii.
En tulisi koskaan enää nuhtelemaan lapsia, jos he ovat vallattomia, kun ovat joutilaina.
Puolisen tuntia istuin kaikessa rauhassa kirjani ääressä. Silloin rupesi minusta tuntumaan, ettei toinen sikaari olisi hullummaksi. Mennessäni yläkertaan sitä noutamaan näin, että Willy oli laskenut kylpyammeen vettä täyteen ja uitti siinä laivoja s.t.s. hiusharjoja. Tämä tuntui minusta niin lievältä rikokselta, ettei se antanut aihetta nuhteisiin; ja niin jatkoin matkaani häiritsemättä häntä ja aijoin mennä omaan huoneeseeni. Mutta lähestyessäni sitä kuulin Toddyn äänen, ja kun sisareni oli sanonut, että Toddyn yksinpuheluja kannatti kuulla, pysähdyin oven taakse. Kuulin Toddyn hellällä äänellä sopottavan:
"Kat noin, kaunit jouva, kat noin. No, pikku poika, minä panen tinut äititi viejeen, kun äidit niin mielellään pitävät pikku poikanta lähellä. Ja tinä taat pikku titkon tuonne toitelle puolelle, kat noin. No, pikku pojan ja tytön äiti, etkö tinä ole iloinen, enkö minä ole hijveän kiltti, kun minä annan tinulle pikku lapteti noin lähelle? Tinun täytyy tanoa 'kiitot Toddy — tinä olet tievä, tuloinen pikku hejja'."
Tirkistelin varovasti — sitten astuin nopeasti huoneeseen. Vähään aikaan en sanonut sanaakaan, sillä oli mahdotonta heti oikein arvostella sitä, mitä näin odottamatta olin joutunut näkemään. Toddy oli luonteeltaan edistystä harrastava — ja jos kerran oli kaunista kuvilla koristaa vanhoja kirjoja, miksei sitten tällä tavoin voisi koristaa sellaista, joka on enemmän näkyvissä. Tällainen ei Toddyn ajatusjuoksu mahtanut olla, mutta hänen toimintansa tuntui vahvistavan tuollaista otaksumaa. Hän oli leikannut irti suuren joukon kuvia ja liimannut ne huoneeni seinille. Tuo vaaleanpunaisella paperoitu huone oli Helenan lempihuone. Jos Toddy olisi kuulunut johonkin näyttelytoimikuntaan, ei hänen tapansa järjestää taideteoksia varmaankaan olisi miellyttänyt toimikunnan varttuneimpia jäseniä. Mutta hän oli liimannut kuvat aivan säännöllisesti, jokseenkin silmiensä korkeudelle, ei ollut pitänyt toista taiteilijaa toista parempana ja oli asettanut sekaisin muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Kun hänen omaan huoneeseensa johtava ovi rikkoi sileän seinäpinnan, oli hän selviytynyt siten, että oli sulkenut oven, antaen kuvasaattueen kulkea poikki oven ali-osan. Kun kuva tipahti alas seinältä, jäi liima uskollisesti jälelle loistaen siinä niin hartaasti. Ja kuitenkin minuun koko tuo taiteellinen näytelmä vaikutti niin vähän, että kun minä lopuksi olin koonnut kaikki voimani ja huusin "Toddy!" tuli se sellaisella äänellä, että tuo toimekas taiteenharrastaja säpsähti ja pudotti liimapullon alassuin matolle.
"Mitä äiti sanoo", kysyin.
Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:
"En minä tiedä."
Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.
Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet, kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:
"Voi Harry eno, tänään emme ensinkään ole olleet pukkia katsomassa."
"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko iltapäivän."
"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"
"Pelkään pahasti, etteivät ne pääse."
"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin kauheasti pahoillani", sanoi Willy.
"Mutta minä voin nähdä pukkiti, Willy", sanoi Toddy.
"Sinä", sanoi Willy hyvin halveksivasti, "ethän sinä ole kuollut."
"Mutta jotkuthan minä kuolen, ja titten tinun paha pukkiti ei taa minua ollenkaan nähdä — mitähän te tiitä tuumaa."
Ja Toddy teki ankaran hyökkäyksen meloniviipaletta vastaan, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse.
Aamiaisen jälkeen Toddy lähetettiin huoneeseensa nukkumaan päiväuntansa ja minä kannoin Willyn selässäni talliin. Annoin Mikelle dollarin ja pyysin häntä pitämään Willyä silmällä, ettei hän pääsisi ärsyttämään pukkia, niin että tämä häntä pökkäisi tai ettei hän tulisi teljetyksi talliin. Sitten minä heittäydyin jälleen mukavasti nojatuoliin itsekseni ihmetellen, oliko todellakin vain puoli päivää kulunut siitä, kun minä ja maailman suloisin nainen olimme olleet niin onnellisina yhdessä. Kuinka paljon onnellisempi olisinkaan, kun hänet ensikerran tapaisin! Sadepäivän kaikki vastukset tuoreessa muistissa tuntuisi iloni vain syvemmältä ja suuremmalta. Uneksin muutaman hetken silmät avoinna, sitten ne tietämättäni sulkeutuivat. En tiedä, mikä toi mieleeni haaksirikkokohtauksen "David Copperfield" näytelmästä, mutta siinä se vain oli ilmielävänä edessäni. Olin istuvinani teatteri-aitiossa ja olin olevinani hyvin huvitettu näkemästäni. Mutta minusta tuntui, että ukkosen äänessä oli vähemmän kaikua ja enemmän jotakin puun kolinan tapaista, kuin mitä onnistuneelle teatteri-ukkoselle on luvallista. Se henkinen ponnistus, jonka tuo ukkosen miettiminen aiheutti, häiritsi untani. Kun jo olin täysin hereillä, ei tuo kurjalta kaikuva ukkonen sittenkään laannut; päinvastoin se tuntui käyvän yhä äänekkäämmäksi ja yhä toivottomammaksi koettaessaan jäljitellä luonnollista ukkosta. Mikähän tuo ääni mahtoi olla? Kun astuin ovesta kuistille kuului ääni suoraan pääni päältä. Juoksin käytävää alas ruohokentälle, katsoin ylös, ja näin nuoremman sisarenpojistani kävellä tömistelevän edes takaisin kuistin peltikatolla; vanhaa, rikkonaista päivänvarjoa hän piti yllään. Minä kivahdin:
"Mene sisään. Toddy — heti paikalla!"
Toddy säikähti ääneni kaikua niin, että kadotti tasapainonsa, kaatui ja alkoi kieriä alaspäin. Samalla hän alkoi huutaa. Minä juoksin lähemmäksi ottaakseni hänet vastaan, kun hän putoaisi, mutta rännin ulommainen reuna oli niin korkea, että se esti häntä liukumasta edelleen. Silti ei hän lakannut parkumasta.
"Toddy", minä huusin, "makaa aivan hiljaa kunnes eno pääsee sinne sinun luoksesi. Kuuletko?"
"Kyllä, mutta en minä tahdo maata hiljaa", tuli vastaus katolta. "Minä en voi täällä nähdä muuta kuin pilviä ja tadetta."
"Makaa hiljaa", toistin, "tai minä annan sinulle selkäsaunan." Sitten kiiruhdin rappusia ylös, riisuin kenkäni, ryömin ulos ja pelastin Toddyn sekä ravistelin häntä perinpohjaisesti.
"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä", selitti Toddy.
Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä, mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi. Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui — ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään, viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen ylimielinen, ja huudahti:
"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat. Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala ole minulle niin paha kuin Mike — ja muutamat muut ihmiset. Minä toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin — minut ja pukki — ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."
Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta, pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta. Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:
"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te juokti tiehentä."
Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste, niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä, lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla, ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja, lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin, että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.
"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti niin kovatti."
Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli tipotiessään.
"Missä on se, mitä eno pani käsivarrellesi, Toddy?" minä kysyin.
"Töin ten tuuhuni", sanoi tuo suora nuorukainen.
"Söitkö nenäliinan myöskin?"
"En, minä heitin ten juman nenäliinan ikkunatta ulot, en minä tahdo likaitia, vanhoja nenäliinoja tievään huoneeteeni."
Olin niin iloinen huomatessani, että hänen palovammansa oli ollut lievä, että annoin anteeksi nenäliinaani kohdanneen solvauksen. Käskin Willyn tulemaan ylös, niin että heti saisin molemmat pojat vuoteeseen, ja vihdoin vapautuisin orjuudestani, jota oli kestänyt koko pitkän päivän. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Tietysti lankoni, Tom Lawrence, tietää paremmin kuin kukaan muu lastensa tarpeet, mutta minä en tule opettamaan lapsiani käyttämään siinä määrin hyväkseen vanhempien hyväntahtoisuutta. Heidän ohjelmansa käsitti satuja, laulua, opettavaa keskustelua, telmimistä, lanttien lahjoittamista ja niiden pistämistä pitkien väliaikojen jälkeen läkkisiin säästölaatikkoihin, jota seurasi korvia särkevä molempien laatikkojen kalisteleminen, sitten tuli rukoilla iltarukous, eikä se saanutkaan olla mikään tavallinen rukous; sitten pojat toimittivat oman hartautensa, jonka jälkeen minun sallittiin lähteä, kun ensin oli molemmin puolin toivotettu "Jumala siunatkoon sinua." Kun tänä iltana läksin heidän huoneestansa, heidän viattomien siunaustensa minua seuratessa, sai jonkunlainen päivän tapausten aiheuttama henkilökohtaisen heikkouden tunne minut hartaasti vastaamaan "amen."
Te äidit, joilla on poikia, vastaanottakaa kunnioitukseni ja arvonantoni, jota en sanoin kykene ilmaisemaan — ihmettelyni, jonka vertaista maailman suurteotkaan eivät ole minussa voineet herättää — ihailuni, joka on niin vakava ja nöyrä kuin katolilaisen Pyhän Neitsyen palvominen. Yhden ainoan päivän aikana olen minä, voimakas mies, jolla ei ole mitään muutakaan ajateltavaa, käynyt henkisesti ja ruumiillisesti raihnaiseksi, vain siksi, että minun piti huolehtia kahdesta pojasta, jotka eivät ole ylenmäärin vallattomia tahi häijyjä. Ja teillä, vain taivas tietää, kuinka se on mahdollista, on viikot, kuukaudet, vuodet, niin, vieläpä ihmis-ikä läpeensä samanlaisia kokemuksia ja niiden lisäksi taloushuolten taakka, sairautta ja väsymystä, surua ja tuskaa, joka särkee sydämenne kuin Pyhän Äidin ennen muinoin. Nuoren miehen, voimakasrakenteisenkin, kestävyys on teihin verraten vain heikkoutta. Salaisuus, joka piilee hermoissanne, heikkoudessaankin ihmeteltävissä, on suuremmoinen kuin tuulten voima. Teillä on useimmin tilaisuus osoittaa lujuutta kuin kuuluisammallakaan valtiomiehellä, teidän uljuutenne vähäksyen naurahtaa taistelutannerten urhoollisuudelle. Te olette saaneet valtioviisaudessa sellaista opetusta, jota ei kuuluisinkaan hovi voi tarjota. Sanovatko pilkkaajat, että te ette voi pitää hallitusohjia käsissänne? Helpompi on hallita raakalaisjoukkoa kuin olla itsevaltiaana teidän pienessä kuningaskunnassanne. Verrattuna miesten toimiin, ovat erehdyksennekin täynnä kunniaa. Olkoot puutteenne mitkä tahansa, teidän suuri, salainen, saavuttamaton voimanne nostaa teidät kunniapaikalle sotilaan, lainlaatijan ja papin yläpuolelle.