XI LUKU.
Auringonpaistetta.
Edellä oleva yksinpuhelu askarteli mielessäni maatessani vuoteellani, jonne olin heittäytynyt palattuani lasten huoneesta. Senjälkeen olin aivan mahdoton kaikkiin henkisiin ponnistuksiin seuraavaan aamuun asti, jolloin herättyäni huomasin nukkuneeni vuoteellani, jonne olin viskautunut, lähes kaksitoista tuntia poikkipäin epämukavassa asennossa ja riisuutumatta. Seuraava vaikutus, jonka sain, oli, että paksu kirje oli pistetty oven alitse huoneeseen. Olikohan mahdollista, että rakkaani? — nopeasti sieppasin kirjeen laattialta ja näin että se oli sisareni käsialaa ja että se oli paljoa paksumpi kuin niillä kukaan naishenkilö oli minua ennen onnellistuttanut. Avasin sen. Silloin siitä putosi joku toinen paperi, joka tietystikin oli luettelo siitä, mitä minun hyväntahtoisesti tulisi heille lähettää. Kirje kuului seuraavasti:
"Heinäkuun 1 p:nä 1875.
Rakas vanha veikko!
Nytpä haluaisin sinua oikein sisarellisen sydämellisesti syleillä. Minä en voi uskoa sitä ja kuitenkin minä olen aivan haltioissani. On liian ihmeellistä ajatella, että sinä, maltillinen, käytännöllinen, epärunollinen veikkoni olet saanut tuon tytöistä parhaimman, joka on hyljännyt niin monta edullista naimatarjousta. Mutta kun oikein ajattelen, olette te kerrassaan sopivat toisillenne. Haluaisin sanoa, että sitä olen aina niin tahtonutkin ja että kutsuin sinut Hillcrestiin saadakseni sen aikaan; mutta tuollaisen väitteen paha puoli on se, ettei sitä kukaan usko. Sinulla oli aina tapana tehdä kaikki, mikä sinua miellytti, ja mitä ei kukaan koskaan olisi tahtonut sinun tekevän, mutta nyt olet itsesikin voittanut.
Ja ajatteles, että pikku lemmikkini ovat näytelleet tärkeää osaa tässä asiassa! Tästä otan minä kiitoksen ja kunnian, sillä jos ei minua olisi ollut olemassa, kuka olisi auttanut sinua, herraseni? Toivon, että muistat heitä molempia kauniilla lahjoilla ensi jouluna.
En usko, että teen itseni syypääksi luottamuksen väärinkäyttämiseen, jos lähetän sinulle myötäseuraavan kirjeen, jonka juuri sain tulevalta kälyltäni. Se kertoo sinulle, mikä on ollut syynä menestykseesi, jota et sinä miehisellä mielikuvituksellasi voi ensinkään aavistaa ja se kertoo sinulle myöskin nuoren naisen luonnollisesta ensi pelosta tällaisessa tapauksessa, pelosta, jonka tiedän sinun vilpittömin, rehellisin mielin kiiruhtavan karkottamaan. Koska olet mies ja kaikesta päättäen liian tyhmä lukeaksesi, mitä on kirjoitettu rivien väliin, katson parhaaksi sanoa sinulle suoraan Alicen pelkäävän jonkun voivan luulla, että häneltä puuttuu tarpeellista malttia ja itsekunnioitusta, kun hän antautui niin helposti. En tarvinne sinulle sanoa, ettei kenelläkään naisella maailmassa ole sitä suuremmassa määrin kuin Alicella.
Jumala siunatkoon sinua, vanha, rakas Harryni — oletpa toden totta onnellisin mies maailmassa. Minun täytyy kiiruhtaa kotiin nähdäkseni teidät molemmat omin silmin ja oppiakseni uskomaan, että kaikki tämä ihmeellinen, tämä ihana, todellakin on tapahtunut. Anna Alicelle puolestani sisaren suutelo (jos osaat antaa muuta kuin yhdenlaatuisia) ja anna enkeleilleni sata kummallekin äidin puolesta, joka niin halajaa heitä nähdä.
Monet terveiset ja onnittelut
Helenalta."
Toinen kirje, jonka avasin jonkunlaisella kunnioituksella ja vielä suuremmalla riemulla, kuului:
"Hillcrestissä, kesäkuun 29 p:nä 1875.
Rakas Helena-ystäväni!
Jotakin on tapahtunut, ja minä olen niin onnellinen, mutta samalla aika lailla huolissani, ja koska sinä olet yksi niitä, joita asia lähinnä koskee, avaan sinulle mahdollisimman pian sydämen. Harry-veljesi tarkotan — kertoo sinulle asiasta aivan pian, jollei hän ole sitä jo tehnytkin, ja minä kiiruhdan juhlallisesti vakuuttamaan sinulle, ettei minulla ollut vähäisintäkään aavistusta siitä, että näin tulisi käymään ja etten minä ole millään tavalla osallinen asioiden menoon.
Olen aina pitänyt veljeäsi erinomaisena miehenä, enkä ole koskaan peljännyt lausua mielipidettäni hänestä, jos vain ei ollut muita kuin tyttöjä läsnä. Mutta täällä maalla olen oppinut häntä ihailemaan entistä enemmän. Myönnän, ettei hän koskaan tahallaan tehnyt mitään esiintyäkseen edukseen: ja päättäen siitä, minkälaisena minä hänet saatoin nähdä on hän varmasti merkillisin olento, mistä milloinkaan olen kuullut. Sinun lapsesi ovat enkeleitä — olethan sen itse minulle sanonut, ja onhan se minulle itsellenikin jo selvinnyt, mutta eivät he ensinkään yritä sääliä enonsa ulkonäköä. En tahdo koettaa paperilla kuvata, minkä näköinen tuo onneton mies toisinaan on ollut, pelosta, että hän jonakin kauniina päivänä näkee sen ja loukkaantuu. Mutta hän näyttää olevan aina kärsivällinen ja pitävän heistä paljon, ja minä olen ollut sitä mieltä, että mies, joka saattaa olla niin hyvä noille ajattelemattomille ja järjettömille lapsille, mahtanee olla erinomaisen hellä rakastamallensa naiselle. Mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että minä olisin tuo onnellinen nainen. Viimein se päivä koitti, mutta minä elin autuaassa tietämättömyydessä siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Sinun pieni Charleysi satutti itsensä ja pyysi pyytämällä, että Harry-veljesi laulaisi hänelle erään lystikkään laulun, ja ajatteles, vielä lisäksi, juuri kun tuo nuori mies mitä rakastettavimmalla tavalla seurusteli suuren naisjoukon kanssa! Jospa olisit nähnyt hänen kasvonsa! — se oli todellakin aivan lystikästä siksi kunnes hän oli voittanut suuttumuksensa ja alkoi todellakin sääliä pikku poikaa — silloin hänessä näytti yht'äkkiä olevan vain pelkkää sydäntä ja hellyyttä, ja minä toivoin toden teolla, että tulisi hetki, jolloin ei sovinnaisuussääntöjä tarvitsisi noudattaa ja minä voisin sanoa hänelle, että hän on suorastaan miehen esikuva. Sitten nuorempasi leikitellessään kaatoi liemilautasen puvulleni (älä ole huolissasi — se oli vain pesukelpoista muslimia). Tietysti minun täytyi vaihtaa puku. ja mennessäni huoneeseeni onnellinen ajatus pälkähti päähäni: pukeudun niin perinpohjin, etten ehdi valmiiksi ajoissa yhtyäkseni toisiin naisiin, jotka lähtevät tavalliselle iltakävelylleen. Täten olisi minulla mahdollisuus yksin anastaa mies puoleksi tunniksi, ehkä enemmäksikin — mahdollisuus, joka, kiitos olkoon miesten, jotka eivät tule Hillcrestiin, ei ole tänä kesänä tullut yhdenkään naisen osaksi. Joka kerran, kun tirkistelin kierrekaihtimien raosta nähdäkseni, olivatko toiset tytöt jo lähteneet, voin nähdä hänet väsymättä huolehtivan noista kahdesta lapsesta ikäänkuin hän olisi ollut heidän äitinsä — ja hän oli niin hyvän näköinen. Hän näkyi ihastuvan minut nähdessään ja sellaisen miehen salainen tunnustus tuntui minusta hyvin suuriarvoiselta; kaikki mitä hän sanoi tuntui minusta arvokkaammalta, kuin jos joku toinen mies, joka ei ole niin hyvä, olisi sen sanonut. Yht'äkkiä vanhempi poikasi halusi kiihkeästi kertoa mihin johtopäätökseen hän ja hänen enonsa olivat tulleet eräässä keskustelussa, ja seuraus oli, että Harry kosi; hän ei ollut ensinkään haaveellinen, mutta tosi miehekäs ja suorasukainen. Minä olin niin hämmennyksissäni, etten tiennyt, mitä sanoa. Sitten tuo rohkea poika suuteli minua ja minä kävin yhä enemmän hämilleni. Jos olisin tiennyt hänen tunteistaan etukäteen, olisin voinut valmistautua käyttäytymään maltillisemmin; mutta voi Helena! Olen niin iloinen, etten tiennyt. Olisin maailman onnellisin ihminen, jollen pelkäisi, että sinä ja miehesi mahdollisesti ajattelette, että olen antautunut liian nopeasti. Mitä toisiin ihmisiin tulee, pidämme huolta siitä, etteivät he vielä kuukausiin saa vihiä asiasta. Kirjoita, etten ansaitse moitteita ja anna minun uskoa, että otat minut sisareksesi, sillä minä en voi luopua Harryst jonkun toisen hyväksi, jonka sinä mahdollisesti olet hänelle valinnut.
Todellinen ystäväsi
Alice Mayton."
Voiko löytyä ihanampaa aamutervehdystä? Kaikki poikamaisuus, mikä minussa vielä oli, tuntui äkkiä pulpahtavan esiin ja sen sijaan, että olisin puhunut ja käyttäytynyt siivosti, kuten romaanisankarit tällaisissa tapauksissa, huusin: "Eläköön!" ja riensin hyppien lasten huoneeseen sellaisella kyydillä, että Willy hypähti istualleen vuoteessaan ja katseli minua nuhtelevin silmin. Toddy taas purskahti iloiseen nauruun ja yhtyi vapaaehtoisesti tanssiini. Silloin huomasin, että sade oli tauvonnut ja aurinko paistoi. Voisinhan hakea Alicea jälleen ajelemaan, lapset saattaisivat sen aikaa pitää huolta itsestään. Yht'äkkiä selvisi minulle suureksi surukseni, että lomani oli loppumaisillaan, ja halusin kiihkeästi tietää kuinka pitkäksi aikaa Alice vielä jäisi Hillcrestiin. Olisihan kauheata toivoa, että hän tulisi kaupunkiin ennen elokuun loppua, mutta kyllä minä kuitenkin —
"Harry eno", sanoi Willy, "isä sanoo, ettei ole kaunista istuutua mietiskelemään aamuisin, ennenkuin tukka on harjattu — niin hän sanoo minulle."
"Anteeksi Willy," sanoin hypähtäen ylös hämmennyksissäni; "ajattelin erästä hyvin tärkeää asiaa."
"Minunko pukkiani?"
"En, en tietenkään. Älä nyt hulluttele, Willy."
"Mutta minä ajattelen sitä hyvin usein, eikä se minusta ole ollenkaan hullua. Minä toivon, että se pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko enkeleillä pukin vetämiä rattaita, Harry eno?"
"Ei, rakas poikani — ne voivat liikkua ilman rattaita."
"Kun minä menen taivaateen", sanoi Toddy kohottautuen vuoteessaan, "niin minulla on paljon pukin-jattaita ja minä vien kaikki enkelit ulot ajelemaan."
Päättäessäni pukeutumiseni minua kestittiin monilla muillakin ennustuksilla ja kuvauksilla taivaasta, ja minä kiiruhdin ulkosalle saadakseni mahdollisuuden ajatella häiriintymättä. Kulkiessani kanatarhan ohi näin ajatuksiinsa vaipuneen kilpikonnan. Otin sen ylös ja huusin poikia. Samalla pidin elukkaa niin korkealla, että he saattaisivat sen nähdä. Kierrekaihtimet lensivät ylös ja yhteinen, joskaan ei aivan sointuva: "Oh!" tervehti minua.
"Mistä sinä sen löysit, Harry eno?" kysyi Willy.
"Tuolta alhaalta kanatarhan luota."
Willyn silmät suurenivat, hän näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten hän huudahti:
"En voi ymmärtää, kuinka kanat voivat munia noin suuria tavaroita — pistä se hattuusi siksi kun minä ehdin sinne, pistätkö?"
Asetin kilpikonnan Willyn työntökärryihin ja tein kierroksen kukkalavojen lomitse. Kukat, joita aina olin kiihkeästi ihaillut, näyttivät äkkiä saaneen uutta suloa ja uutta voimaa; ne suorastaan pakottivat minut, vakavan käytännönmiehen, kokeilemaan runoseppänä. Kiusaus oli liian suuri voidakseni vastustaa sitä, jos kohta minun onkin myönnettävä, että tulos oli säälittävän heikko.
"Niin loistava kuin ruusu kaunoisin
Haaveissa runoniekan helottava.
Niin puhtoinen kuin lilja valkoisin,
Kuin kaino orvokki
Tai sulo kaunokki
Kuin aamun kastehelmi kimaltava,
Mi kätköön suudelmaa käy auringon
Ah, niin on hänkin, Alice, verraton
Tuo oma, armas tyttö suloisin".
Rangaistessani lukijaa tällä runokatkelmalla ymmärrän kyllä, ettei hän voi löytää siinä mitään ansiota; lainasin sen tähän vain siksi, että myöhäisemmät kokeeni ymmärrettäisiin paremmin. Kun olin sommitellut nuo kurjat säkeet, huomasin, ettei minulla ollut ei kynää eikä paperia, joiden avulla säilyttää, ne muistissa. Pitäisikö tämän ensimäisen omatekoisen runoni joutua häviöön? Ei koskaan!
Ennenkin olin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on kyetä säilyttämään mielessään sanoja vain muistin avulla. Siksipä kertasinkin naurettavat säkeeni yhä uudelleen, kunnes paljon puhuva tunne, jonka sulottomana ilmauksena ne olivat, innostutti minut säestämään elein lukuani. Kuusi — kahdeksan — kymmenen — kaksitoista — kaksikymmentä kertaa kertasin säkeet, kerta kerralta yhä enemmän liikutettuna ja yhä kiihkeämmin. Silloin hiljainen ääni aivan vieressäni huomautti:
"Hajji eno, tinä teet aivan kuin tinä olitit uimatta."
Kääntyessäni näin sisarenpoikani Toddyn — minulla ei ollut aavistustakaan, miten kauvan hän oli ollut takanani. Hän katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:
"Tinä olet aivan tulipunainen katvoiltati."
"Menkäämme aamiaiselle, Toddy", sanoin ääneen hiljaa itsekseni ihmetellen kuinka kehittynyt huomiokyky Tomin pojilla näytti olevan.
Heti aamiaisen jälkeen lähetin Miken viemään Alicelle kirjelipun, jossa ilmoitin, että minulle tuottaisi suurta iloa, jos hän läksisi kanssani iltapäivällä ajelemaan koskille, ja että tulisin hakemaan häntä kello kahdelta. Sitten antauduin poikien käytettäväksi koko aamupäiväksi, mutta samalla annoin poikien ymmärtää, ettei heidän tarvinnut toivoakaan näkevänsä minua aamiaisesta päivällisiin. Ensiksi minut määrättiin valjastamaan pukki, jota käskyä tottelinkin, ja sen jälkeen katselin, kuinka tuo vakavan näköinen eläin veti sisarenpoikiani ajotietä edes takaisin. Se oli niin siivon näköinen, kuin jos sillä ei olisi aikomustakaan lähteä juosta nelistämään, jos vain kääntäisin sille selkäni. Kärryn pyörät pitivät niin hirvittävää ääntä, etten semmoista ole koskaan kuullut minkään pyöränakselin synnyttävän. Siksi pyysinkin poikia astumaan maahan rattailta ja sain heidät suostumaan siihen, että vähäksi aikaa riisuisin pukin valjaista, että saisin voidella pyörien akselit. Puolen tunnin likainen työ, nuorten neuvoillaan minua avustaessa, riitti työn kunnolliseen suorittamiseen; sitten pistin sarvipään aisoihin. Willy heilautti piiskaa ja kärryt läksivät kitisemättä vierimään. Silloin Toddy alkoi katkerasti itkeä.
"Käjjyt ovat aivan jikki; jattaat eivät enää ollenkaan laula." Willy huomautti:
"Minusta kärryjen äänessä on jotain niin surullista, eikö sinustakin,
Harry eno?"
"Harry eno", kysyi Willy vähän myöhemmin aamupäivällä, "tiedätkö kuinka ukkonen syntyy?"
"Kyllä, Willy — kun kaksi pilveä törmää yhteen syntyy siitä kova jyrinä, jota kutsutaan ukkoseksi?"
"Ei se ole ollenkaan sitä", sanoi Willy. "Kun ukkonen eilen jyrisi, oli se siksi että Jumala ajoi pilvissä ja Hänen vaununsa pitivät hirveää melua, ja se oli ukkonen se."
"En minä ollenkaan pidä pahatta ukkotetta", sanoi Toddy. "Te menee meidän kellajiin ja tekee kaiken maidon happamekti — Maggie sanoo niin. Ja tilloin minä en taa kaunitta, valkeaa teetä aamiaitekti."
"Minusta pitäisi sinun pitää siitä, kun Jumala ajaa, ja kaikki enkelit juoksevat Hänen jäljissään", sanoi Willy, "vaikkakin se tekee maidon happameksi. Ja ukkosen jyrähdys on niin äärettömän kaunis."
"Kuinka sinä voit sen nähdä, Willy?" kysyin.
"Etkö sinä tiedä, milloin ukkonen jyrähtää, ja sitten sinä näet hirveän kirkkaan paikan taivaalla? — siellä Jumalan vaunut jysähtävät kauheasti jotakin vastaan, ja taivaan laattiaan tulee pieniä rakosia, josta me voimme nähdä suoraan sinne sisälle."
"En usko, poikaseni — en usko, että ne ovat rakoja taivaassa, jotka niin kirkkaasti loistavat — se on eräänlainen tuli, jonka Jumala sytyttää pilvissä. Saat tietää siitä enemmän, kun tulet suuremmaksi."
"Minusta on hyvin surullista, ettei se olekaan muuta kuin tulta.
Osaatko sinä tätä hauskaa laulua, jota isä laulaa:
"Ukkosen jylinä, salaman leimaus
Laulavat Luojalle kunniaa.
"Minä en oikein ymmärrä, mitä se tarkottaa, mutta minusta se on niin kaunis, eikö sinustakin?"
Kyllähän minä tunsin tuon vanhan laulun; olin kuullut neekerien sitä laulavan ollessani tuskin Willyä vanhempi, ja se vaikutti minuun samalla tavalla, kuin mitä se nyt näkyi vaikuttaneen Willyyn. Siunasin hänen herttaista, nuorta sydäntänsä ja sieppasin hänet syliini. Silloin hän heti taas muuttui läpeensä pojaksi.
"Harry eno", hän huudahti, "ryömippäs käsilläsi ja polvillasi ja leiki hevosta; minä ratsastan selässäsi."
"Ei kiitoksia, Willy, ei täällä liassa."
"No, leikitään sitten eläinnäyttelyä, ja sinä esität kaikkia eläimiä."
Tähän ehdotukseen minä suostuin, ja sittenkun olimme piilottautuneet talon kaukaisimpaan kolkkaan, niin ettei kukaan voinut tietää, kuka rauhanrikkoja oli syypää hirveään meluun, alkoi näyttely. Esitin vuoroin karhua, jalopeuraa, seebraa, norsua, erilajisia koiria ja kissaa. Esittäessäni viimemainittua eläintä Toddy avusti minua matkimalla sen ääntä.
"Miauu, miauu", sanoi hän, "niin tanoo kitta, kun te putoaa kaivoon."
"Sen hän totta totisesti tietää", tokasi Mike, joka omin lupinsa oli asettunut vapaapaikalle eläinnäytteessä, innokkaasti ottaen osaa jokaista esitystä seuraaviin kättentaputuksiin. "Voitteko uskoa, Harry herra, että tuo pahuuksen poika meni pelkässä yöpaidassaan eräänä aamuna ulos 'isosta' ovesta ennen auringon-nousua ja meni tohtorin puolelle ja otti sieltä kissanpoikasen, joka makasi keittiön kynnysalusmatolla, ja heitti sen kaivoon. Tohtori itse ei ollut kotona, mutta rouva näki hänet, ja hän oli niin hyväsydäminen, että hän kiiruhti ulos ja heitti kaivoon laudankappaleita, joilla pikku elukkaparka voi seistä. Sitten hän laski korin nuorassa kaivoon ja kun hän sai pienen kissapahasen ylös kaivosta, oli eläin rukka niin heikko, että tupertui nurmikolle. Ja kaivon puhdistaminen maksoi herra Lawrencelle ainakin kolmekymmentä dollaria."
"Niin", sanoi Toddy, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Miken kertomusta, "ja kittanpoika tanoi 'Miauu miauu!', kun te meni alat kaivoon. Ja tohtojin täti tanoi: 'Paha poika — mene kotiin, älä enää kotkaan tule minun talooni', niin hän tanoi minulle. Ole nyt vielä joku eläin, Hajji eno. Etkö voi olla valatkala?"
"Valaskalat eivät ollenkaan ääntele, Toddy. Ne loiskuttavat vain vedessä."
"Hyppää titten vetialtaateen ja loitkuttele tiinä."
XII LUKU.
Runoni.
Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni — meidän ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja sanoi:
"Harry eno, luuletko, että ihmisillä milloinkaan on ikävä taivaassa?"
"Sitä en usko."
"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin kovin kauvan?"
"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä tule ikävä."
"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja äitiä niin hirveästi — niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti saa nähdä."
Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini, suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä. Viimein hän sanoi:
"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja — niin, ja uusi koira."
Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia. Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni oli saarnata uutta evankeliumia.
Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet. Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia, jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste, on näky hurmaava — etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini, jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä, olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa ja syyn siihen sain pian tietää.
"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua, "pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää tähteni?"
Vastaukseni ei ollut suusanallinen, mutta Alice näkyi ymmärtävän ja hyväksyvän sen, koskapa hän jatkoi:
"En tahtoisi luopua mistään, mikä on tapahtunut — olenhan maailman onnellisin, ylpein nainen. Mutta me olemme kiirehtineet katsoen siihen, että olimme niin vähän tuttuja. Ja äiti on kauheasti tällaisia naimiskauppoja vastaan — hän on näet mielipiteiltään vanhanaikainen."
"Minähän olin kaikkeen syypää", sanoin minä, "tahdon heti pyytää häneltä kunnioittavimmin anteeksi. Ajan ja tuskan, joita en tarvinnut käyttää sydäntäsi vallatessani, voin uhrata äitisi suosion saavuttamiseen."
Katse, jonka sain tämän huomautukseni johdosta, olisi ollut minulle riittävä palkinto, vaikka minun olisi ollut lepytettävä niin monta anoppia, kuin mitä Brigham Youngilla on. Mutta hänen hymynsä hälveni, kun hän sanoi:
"Et käsitä mikä työ sinua odottaa. Äiti on hyvin hyväsydäminen, mutta hänen sydämensä ympäri on rakennettu täydellinen sopivaisuussääntöjen aita. Hänen aikanaan ja hänen piireissään kosiminen kävi säädyllisesti ja hitaasti, ja äiti luulee, että vieläkin on sellainen tapa; samaa mieltähän minäkin olen, mutta minusta voi olla poikkeuksia, äidistä ei. Pelkään, ettei hän voi pysyä tyynenä, jos hän saa tietää koko totuuden, ja enhän minä voi sitä häneltä salata. Tiedäthän, että minä olen hänen ainoa lapsensa."
"Älä salaa sitä häneltä, jollei sinulla itselläsi ole siihen syytä. Anna minun kertoa koko juttu, vastata kaikesta ja jos tarvitaan, kärsiä rangaistus. Äitisi on periaatteessa oikeassa, vaikka onkin olemassa eräs miellyttävä poikkeus, josta vain me tiedämme."
"Minä pelkään vain sinun vuoksesi", sanoi rakastettuni painautuen lähemmäksi minua. "Hän on perheestä, joka helposti kiihtyy, kun siihen vain aihetta on, ja minä en voi ajatella loppuun ajatusta, että sinä olisit tällaiseen purkaukseen syynä."
"Olen rohkeasti käynyt mitä kauheimpia tykkejä vastaan erään toisenlaatuisen rakkauden tähden, tyttöseni", minä vastasin, "ja voisin panna alttiiksi vieläkin enemmän sen tunteen tähden, jonka vuoksi sinua moititaan. Ja mitä minuun tulee, voisin kestää mitä muuta tahansa pikemmin kuin sitä ajatusta, että olisin pettänyt jonkun, erittäinkin tällaisen tyttären äidin. Sitäpaitsihan sinä olet hänen kallein aarteensa, ja hän on oikeutettu tietämään vähäpätöisimmänkin asian, joka jossakin suhteessa sinua vaivaa."
"Ja sinä olet niin hyvä, ja —" Mikä toinen ajatus toveriltani jäi sanoiksi pukematta, sen hänen rakkaat silmänsä välittömästi ja eloisasti ilmaisivat.
Mutta voi! Kuinka arkaa sydäntä vastaan lepäsikään hetkeä myöhemmin sinun poskesi, vaalea tyttöni! En vavahtanut ja vavissut nyt ensi kertaa eläissäni huomatessani, mikä oli ehdoton velvollisuuteni, en käynyt nyt ensi kertaa ankarampaa taistelua, kuin mitä miekan ja tykin avulla koskaan on käyty, taistelua, jossa olin alttiina suuremmille vaaroille kuin koskaan taistelutantereella. Minä voitin, kuten miehen tulee tällaisissa taisteluissa, jos hän ansaitsee elää; mutta en voinut auttaa, että tunsin itseni kotimatkalla alakuloiseksi.
Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset kantapäissäni ja miekka sivullani.
"Anna minun nyt puhua hänelle, Alice! On pelkurimaista sitä lykätä."
Tuskin huomattava vavahdus vierelläni — hetken hiljaisuus, joka tuntui tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi askelta, ja Alice vastasi:
"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi rakasta silmää täyttyi kyynelillä.
"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti häntä syleillen.
"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.
Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa, minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.
"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin", sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme salavihkaa katseita.
"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."
Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin:
"Jos te tarkotatte epäoikeutettua tunkeutumista perhepiiriinne, rouva —"
"Sitä juuri tarkotan", vastasi vanha rouva. "Päättäen tämän lapsukaisen antamista tiedoista ja tähän asti käsittämättömästä muutoksesta, jonka olen tyttäreni ulkonäössä huomannut parin kolmen viime päivän kuluessa, luulen saaneeni selville totuuden. Jos olisi kysymyksessä joku muu kuin te, olisin mahdollisesti ankara; mutta me äidit, joilla on vain yksi tytär, olemme taipuvaiset muodostamaan itsellemme hyvin selvän mielipiteen nuorten miesten ansioista, ja —"
Vanha rouva taivutti päätään; hypähdin ylös, tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä kunnioittavasti; sitten rouva Mayton, jonka ainoa poika oli kuollut viisitoista vuotta sitten, kohotti päänsä, ja otti minut lapsekseen äideille ominaisella tavalla. Mutta Alice purskahti itkuun ja suuteli meitä molempia.
Vähän myöhemmin kolme onnellista ihmistä koetti näyttää siltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan, joka sattumalta tulisi vierashuoneeseen, voisi heidän ilmeistään mitään lukea. Rouva Mayton virkkoi:
"Lapseni, meidän keskemme on tämä asia selvä, mutta minun täytyy varottaa teitä käyttäytymästä siten, että kihlaus pian tulee yleisesti tunnetuksi."
"Voit luottaa minuun siinä suhteessa", sanoi Alice nopeasti.
"Minuun myöskin", sanoin minä.
"En epäile kumpaisenkaan teidän hyvää tahtoa tässä suhteessa", alkoi rouva Mayton jälleen, "mutta te ette ehkä ymmärrä olla tarpeeksi varovaisia." Tässä rouva Maytonin ääni hukkui hetkeksi äänekkääseen nauruun, joka kajahti pensaikosta ikkunan alla, mutta hän jatkoi: "Palvelijat, lapset —" tässä hän hymyili, ja minun pääni painui — "ihmiset, jotka sattumalta kohtaatte —"
Taasen kajahti ilmoille nauru ikkunan alta.
"Mitähän nuo tytöt mahtavat nauraa?" ihmetteli Alice, läheten ikkunaa hänen äitinsä ja minun seuratessa häntä.
Useimmat Clarksonin täysihoitolassa asuvista naisista istuivat ruohikolla puoliympyrässä ja heidän keskellään seisoi Toddy, hyvin kiihdyksissään, jommoiseksi hyväksyvät kättentaputukset hänet aina saattoivat.
"Sano se vielä kerran", pyysi yksi naisista.
Toddy kävi hyvin syvämietteisen näköiseksi, huitoi kiihkeästi molemmilla käsillään ja lausui monin elein seuraavaa:
"Niin loittava kuin juutu kaunoitin,
Haaveitta junoniekan helottava,
Niin puhtoinen kuin lilja valkoitin,
Kuin kaino ojvokki
Tai tulo kaunokki,
Kuin aamun kattehelmi kimaltava,
Mi kätköön tuudelmaa käy aujingon,
Ah niin on hänkin, Alit, vejjaton,
Tuo oma ajmat tyttö tuloitin."
Haukkasin ilmaa.
"Kuka sinulle opetti kaiken tuon", kysyi yks naisista.
"Ei titä kukaan opettanut minulle — minä kuulin ten."
"Milloin sinä kuulit sen?"
"Tänä aamuna. Hajji eno luki titä yhä uudettaan ja uudettaan ja uudettaan, hyvin moneen kejtaan, ulkona puutajhatta."
Naiset vaihtoivat katseita — naislukijani ymmärtävät millaisia — ja miehille vakuutan, ettei heidän katseitaan ollut ensinkään vaikea tulkita. Alice katsahti minuun kysyvästi, ja nyt jälkeenpäin hän sanoo minulle, että punastuin arkana ja syyllisen näköisenä. Rouva Mayton parka vaipui nojatuoliin valittaen:
"Liian myöhään! Liian myöhään!"
XIII LUKU.
Hirveä lapsi.
Katsoen Willyn ja Toddyn viime sankaritekoon istuivat he hyvin siivosti, kun kyyditsin heitä kotiin tänä iltana. Willykin koetti pyydellä anteeksi heidän ulkonäköänsä selittämällä, etteivät he voineet löytää Maggia, eivätkä mitenkään voineet kauvempaa odottaa; minä puolestani vakuutin hänelle, ettei mitään anteeksipyyntöjä ja puolustuksia tarvittu. Minä olin niin erinomaisella tuulella, että iloinen mielentilani tarttui, ja me lauloimme lauluja, kerroimme satuja ja leikimme hupaisia leikkejä suurimman osan iltaa vain vähän kiinnittäen huomiota päivälliseen, joka oli meille katettu.
"Harry eno", sanoi Willy äkkiä, "emmehän ole yhtään laulaneet: 'Hukkui muinoin Faraon joukko, halleluijaa!' koko sinä aikana, kun sinä olet ollut täällä. Lauletaanpas sitä nyt."
"Hyvä, vanha veikko." Osasin laulun kertosäkeineen kuten kaikki, jotka ovat kuulleet kuljeskelevien laulajien sitä laulavan, mutta Willyn alkuvalmistusten tarkotusta en ymmärtänyt. Hän laahasi suuren keinutuolin keskelle laattiaa ja huudahti:
"Istuuduppas tuohon, Harry eno. Tule Tod, istu sinä tuolla polvella, minä istun tällä. Nosta molemmat kätesi, Tod, samalla tavoin kuin minä. Nyt olemme valmiit, Harry eno."
Lauloin ensimäisen säkeen:
"Huusi Herran puoleen vankeudessa Israelin kansa", aivan yksinäni, mutta pojat yhtyivät pontevasti kertosäkeeseen ja iskivät neljän nyrkin voimalla rintaani. Minusta ei ole ensinkään ihme, että äkkiä lakkasin laulamasta, mutta pojat katselivat menettelyäni aivan toiselta näkökannalta.
"Miksi lakkasit, Harry eno?" kysyi Willy.
"Siksi, että mukiloimisenne koskee kovasti, poikaseni, älkää tehkö sitä enää."
"Luulenpa sitten, ettet ole varsin vahva, näin teemme isälle, eikä häneen koske."
Tom parka! Ei ihme, että hänen rintansa painuu yhä enemmän sisäänpäin.
"Luulen että olet pikku lapti", sanoi Toddy.
Tämän syytöksen kannoin nöyrästi, mutta minä rohkenin huomauttaa, että oli maatameno-aika. Kun olin luovuttanut muutamia hetkiä tavallisille tyytymättömyyden ilmauksille, kompuroin yläkertaan Toddy sylissä ja Willy selässä, molemmat laulaa hoilottaen neekerilaulun kertosäettä:
"Vaellan läpi vihamielisen maailman."
Lupasin palan rintasokeria sille pojista, joka ensiksi valmistuisi vuoteeseen, ja tätä lupausta seurasi nopsa riisuutuminen, niin, että saatoin antaa palkinnon kumpaisellekin. Willy puraisi ison kappaleen, tunki sen posken ja hampaiden väliin, sulki silmänsä, risti kätensä rinnalle ja rukoili:
"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja minua ja kilpikonnaa, jonka Harry eno löysi, ja siunaa sitä kilttiä tätiä, jonka kanssa Harry eno käy ajelemassa ja suo, että he ottavat minutkin mukaan ja siunaa sitä kaunista, vanhaa, valkotukkaista tätiä, joka itki ja sanoi, että minä olen älykäs poika, amen."
Toddy huokaisi ottaessaan rintasokerikappaleen suustaan, sitten hän sulki silmänsä ja rukoili:
"Jakat Jumala, tiunaa Toddya ja tee hänettä hyvä poika, ja tiunaa tätejä, jotka pyytivät minun tanomaan 'vielä kejjan.' Mitä tuo tarkotti, sen ymmärtävät ainakin kolme tuttavapiiriini kuuluvaa täysi-ikäistä henkilöä.
Willyn ja rouva Maytonin välisen kohtauksen kulusta on jälkimäinen jälestäpäin kertonut seuraavaa:
Hän istui omassa huoneessaan, joka on ensimäisessä kerroksessa, samassa kuin arkihuone, mutta talon vastakkaisella puolen, ja lueskeli "Kohtalon sallimuksesta vapaa" nimistä kirjaa, kun hän vahingossa pudotti silmälasinsa laattialle. Kun hän kumartui niitä ottamaan, huomasi hän, ettei hän ollutkaan yksin. Pieni, hirveän likainen, mutta piirteiltään hauskan näköinen poika seisoi hänen edessään, kädet selän takana, kysyvä ilme silmissä.
"Juokse pois, poikaseni", sanoi rouva Mayton. "Etkö tiedä, että ei ole kohteliasta astua huoneeseen naputtamatta ovelle?"
"Etsin enoani", sanoi Willy erinomaisen sointuvalla äänellä, "ja toiset tädit sanoivat, että sinä kyllä tiedät koska hän palaa."
"Pelkäänpä, että he tekevät pilaa sinusta — tai minusta", sanoi vanha rouva hieman ankarasti. "En tiedä mitään pikku poikien enoista. Juokseppas nyt matkoihisi, äläkä enää häiritse minua."
"Mutta", jatkoi Willy, "he sanoivat, että sinun pikku tyttösi meni hänen mukanaan ja että sinä kyllä tietäisit, milloin hän tulee kotiin."
"Ei minulla ole mitään pikku tyttöä", sanoi vanha rouva. Hänen suuttumuksensa mahdollisesta pilanteosta uhkasi voittaa arvokkuuden. "Mene nyt matkoihisi."
"Ei hän ole hyvin pieni tyttö", sanoi Willy vilpittömästi haluten rakentaa rauhaa; "kyllä hän on isompi minua, mutta he sanoivat että sinä olet hänen äitinsä, sittenhän hän on sinun pikku tyttösi, eikö niin. Minun mielestäni hän on niin kilttikin."
"Tarkotatko neiti Maytonia?" kysyi rouva. Hänelle alkoi jossakin määrin selvitä syy Willyn levottomuuteen.
"Niin, se on hänen nimensä — vaikka en sitä muistanut heti", vastasi Willy touhuissaan. "Ja eikö hän ole hirveän kaunis? — Minä tiedän, että hän on."
"Arvostelusi on aivan oikea, huolimatta ijästäsi", sanoi rouva Mayton, jonka huomiota Willy yhä enemmän rupesi herättämään. "Mutta miksi pidät häntä kauniina? Sinä olet melkoista nuorempi kuin mitä hänen miesihailijansa ovat."
"Niin, Harry eno sanoi minulle, että hän on kaunis", vastasi Willy, "ja hän tietää kaikki."
Rouva Mayton elostui silmänräpäyksessä ja pani pois kirjansa.
"Kuka on sinun Harry enosi, pikku poika?"
"Hän on Harry eno, etkö sinä tunne häntä? Hän osaa tehdä parempia pillejä kuin isä. Ja hän löysi kilpikonnan —"
"Kuka on isäsi?" keskeytti vanha rouva.
"Niin hän on isä — luulin, että kaikki tietäisivät, kuka isä on."
"Mikä on nimesi?"
"William Burton Lawrence", vastasi Willy viipymättä.
Rouva Mayton rypisti kulmakarvojaan hetkiseksi; lopulta hän kysyi:
"Onko herra Burton enosi, jota etsit?"
"En tunne ketään herra Burtonia", sanoi Willy, "eno on äidin veli ja hän on ollut meillä siitä lähtien, kun äiti ja isä läksivät kylään ja hän käy ajelemassa meidän vaunuillamme, ja —"
"Vai niin!" huudahti rouva niin ponnekkaasti, että Willy pysähtyi puheessaan. Hetken kuluttua rouva Mayton sanoi:
"Tarkotukseni ei ollut keskeyttää sinua, poikaseni, jatka!"
"— ja hän on ajelemassa maailman kilteimmän tädin kanssa. Eno arvelee niin ja tiedänhän minäkin sen, että hän on kiltti. Ja eno tuntee häntä kohtaan."
"Mitä tekee?" kysyi vanha rouva nopeasti.
"— sanon tuntee häntä kohtaan ja niin eno sanoo. Minusta se merkitsee juuri samaa kuin rakastaa. Jos ei se sitä merkitsisi, miksi eno sitten syleilee ja suutelee häntä?"
Rouva Mayton veti syvään henkeään, eikä vastannut vähään aikaan.
Viimein hän sanoi:
"Mistä sinä tiedät, että hän syleilee ja suutelee?"
"No, kun minä näin samana päivänä, jolloin Toddy loukkasi sormensa ruohonleikkuukoneessa. Ja eno oli niin iloinen, että hän osti minulle seuraavana aamuna pukinrattaat — näytän ne sinulle, jos tulet meidän talliin, ja näytän sinulle myöskin pukin. Ja hän osti —"
Juuri tässä Willy lopetti, sillä rouva Mayton painoi nenäliinan silmiään vastaan. Hetken, parin perästä hän tunsi polveaan keveästi kosketettavan ja pyyhittyään silmänsä hän huomasi Willyn osaaottavan katseen.
"Olen niin pahoillani, kun sinun on niin paha olla. Oletko huolissasi, kun pikku tyttösi on mennyt niin kauvaksi ajelemaan?"
"Olen!" vastasi rouva Mayton hyvin päättävästi.
"Ei sinun tarvitse peljätä", sanoi Willy, "Harry eno on niin huolellinen ja tarkka."
"Hänen pitäisi hävetä käytöstään!" huudahti rouva.
"Niin hän tekeekin", sanoi Willy, "sillähän tekee kaikkea, mitä hänen pitää tehdä. Hän on hirveän huolellinen. Eräänä päivänä, kun pukki pillastui ja Toddy ja minä pääsimme heidän vaunuihinsa, piti eno hänestä oikein tiukasti kiinni, ettei hän vain putoisi ulos vaunuista."
Rouva Mayton polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.
"Tiedän, että sinäkin tuntisit häntä kohtaan, jos vain tietäisit, miten hauska hän on", jatkoi Willy. "Hän laulaa hirvittävän lystikkäitä lauluja ja kertoo suunnattoman hauskoja satuja."
"Loruja!" huudahti suuttunut äiti. "Eivät ne ole ollenkaan loruja", sanoi Willy. "Ei minusta ole hyvä, että sanot niin, kun hän aina kertoo Josefista ja Abrahamista ja Moseksesta ja Jesuksesta, kun hän oli pikkupoika, ja juutalaislapsista ja monesta muusta, josta Jumala piti. Ja sitten hän on hyvin kiltti."
"Arvaan, että hän sitä on", sanoi rouva Mayton.
"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme", jatkoi Willy.
"Mistä sen tiedät?" kysyi rouva Mayton.
"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."
Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.
"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli kauhean sairaaksi."
Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen mielessään askarteli. Willy jatkoi:
"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa, kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen minua."
Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.
"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni ajelemaan enosi kanssa?"
"Silloin", sanoi Willy, "silloin hänen on varmasti hirveän, hirveän paha mieli, ja minun tulee mieleni niin pahaksi hänen tähtensä, sillä kilttejä ihmisiä ei saa tehdä onnettomiksi."
"Ajatteleppas sitten, että annan hänen mennä?" sanoi rouva Mayton.
"Silloin annan sinulle oikein monta suukkoa, kun olet niin hyvä enolle", sanoi Willy. Ja otaksuen, että rouva Mayton tulisi noudattamaan jälkimäistä menettelytapaa Willy kiipesi hänen syliinsä ja alkoi äkkiä täyttää lupaustaan.
"Siunatkoon sinun hellää pikku sydäntäsi!" sanoi rouva Mayton; "olet samaa verta ja se on hyvää verta, joskin jonkun verran tulista."
Herätessäni seuraavana aamuna löysin kirjeen oveni alla. Petyin nähdessäni, ettei kuoressa ollut Alicen käsialaa, mutta olin kaikesta huolimatta iloinen saadessani sisareltani muutaman sivun, etenkin kun kirje kuului seuraavasti:
"Heinäkuun 1 päivänä 1875.
Rakas, vanha veikko.
Olen muistellut meidän kokemuksiamme, kun me vastakihlautuneina oleilimme parin viikon ajan eräässä täysihoitolassa — ja siksi olen päättänyt lopettaa täällä-olomme lyhyeen, kiiruhtaa kotiin ja valmistaa Alicelle ja sinulle tilaisuuden silloin tällöin tavata "perheessä". Silloin olette turvassa kaikilta mahdollisilta häiriöiltä, joiden alaisina nyt varmaankin olette joka ilta.
Tom, tuo tottelevainen, vanha poika on kanssani samaa mieltä. Pyydän sinun huolehtimaan siitä, että vaunut ovat meitä vastassa Hillcrestin asemalla perjantaiaamuna 11,40 junalla. Kutsu puolestani Alicea ja hänen äitiään sunnuntaina syömään päivällistä meidän kanssamme — tulemme yhtä matkaa kirkosta meille.
Rakkaat terveiset
Helena siskoltasi.
J.K. Tietysti otat lemmikkini mukaasi vaunuihin meitä vastaan.
J.J.K. Olisitko pahoillasi jos muuttaisin sinut parhaaseen vierashuoneeseen? — en voi nukkua, jolleivät he ole aivan vieressäni."
Perjantai-aamuna he aikoivat saapua — siunattu olkoon heidän huolenpitonsa! — ja tänäänhän oli perjantai. Kiiruhdin poikien huoneeseen ja huudahdin:
"Toddy, Willy! kenenkä luulette tulevan tänä aamuna teidän luoksenne?"
"Kuka tulee?" kysyi Willy.
"Potetiivintoittaja"? kysyi Toddy.
"Ei, vaan isä ja äiti."
Willyn ilme muuttui heti enkelimäiseksi, mutta Toddy rävähytteli kerran pari silmiään ja mumisi surullisesti:
"Luulin, että te oliti potetiivintoittaja."
"Oi, Harry eno!" sanoi Willy karaten ylös vuoteesta hurjana ilosta. "Jos isä ja äiti olisivat viipyneet kauvemmin, luulen, että olisin kuollut. Minä olen niin ikävöinyt heitä, etten ole tiennyt mitä tehdä — olen sen tähden itkenyt monta päänalustaa täyteen, täällä aivan pimeässä."
"No, poika parka", sanoin minä nostaen hänet syliini ja suudellen häntä, "miksi et tullut kertomaan tuosta Harry enolle ja antanut enon koettaa sinua lohduttaa?"
"Minä en voinut. Aina kun minun on ikävä, tuntuu kuin minun suuni olisi sidottu kiinni, ja mahdottoman suuri kivi olisi juuri tässä, sisässä." Ja Willy osoitti kädellä rintaansa.
"Jot ito kivi oliti minun titättäni", sanoi Toddy, "minä ottaitin ten tieltä etille ja heittäitin ten kananpoikien päälle."
"Toddy", kysyin minä, "etkö ole iloinen, kun isä ja äiti tulevat?"
"Olen", sanoi Toddy, "minä luulen, että te on hijveän hautkaa. Äiti tuo aina minulle jintatokejia, kun hän menee jonnekin."
"Toddy, sinä olet voitonhimoinen pikku raukka."
"En minä ole voitonhimoinen pikku jaukka; minä olen Toddy Lawjent."
Toddy ei kuitenkaan pitänyt pukeutumisessa vähempää kiirettä kuin hänen veljensä. Rintasokeri oli hänelle samaa kuin muutamat jumaluusopin järjestelmät ovat kannattajilleen — ei mikään erikoisen ylevä vaikutin toimintaan, vaan jotakin suloista ja jotakin, jota hän täysin saattoi käsittää. Niinpä olikin tarmo, jolla hän heitti vaatteet ylleen, jotakin aivan erikoista.
"Seis pojat", sanoin minä, "tänään teillä täytyy olla puhtaat vaatteet yllänne. Ettehän tahdo, että isä ja äiti näkevät teidät likaisina?"
"Emme tietystikään", sanoi Willy.
"Puetaanko minut oikein kauniikti?" kysyi Toddy. "Voi, tepä hautkaa."
Olin aina ollut sitä mieltä, että Helena siskossani oli tarpeettoman paljon turhamaisuutta, ja tässä se nyt ilmeni toisessa polvessa.
"Minä tahdon kenkäni aivan neekejimäitikti" pyysi Toddy.
"Minkälaisiksi?"
"Minä tahdon, että kenkäni tehdään aivan neekejimäitikti pullohajjalla", selitti Toduy.
Katsahdin kysyvästi Willyyn, joka vastasi:
"Hän tahtoo saada kenkänsä kiillotetuiksi pullovoiteella, jota hangataan nahkaan harjalla."
"Ja minä tahdon ylleni nauhan", jatkoi Toddy.
"Hän tarkottaa vyötä", sanoi Willy. "Hän on hirveästi olevinaan."
"Ja titte panen päähäni tuptulakkini", sanoi Toddy, "ja punaitet hantikkaat."
"Tupsulakin ja punaiset vantut", jatkoi tulkki.
"Toddy, ethän voi käyttää vanttuja, kun on näin kuuma", sanoin minä.
Loin kysyvän katseen Toddyyn, jonka kasvoissa näin hänelle ominaiset pettämättömät itkun alkuvalmistukset; ja kun en halunnut, että hänen silmänsä olisivat sameat, kun hänen äitinsä katsoisi niihin, sanoin nopeasti:
"Pistä ne käteesi ja — heitä yllesi vaikka turkit, jos haluat, mutta älä rupea itkemään."
"En minä tahdo tujkkeja", selitti Toddy, "tahdon omat hienot vaatteeni."
"Voi, Harry eno", sanoi Willy, "tahdon tuoda äidin kotiin pukinrattaillani!"
"Pukki ei jaksa vetää äitiä ja sinua, Willy."
"No, anna minun sitten ajaa asemalle, niin että isä ja äiti näkevät, että minulla on pukki rattaineen. Äiti olisi varmaankin pahoillaan, jos hän saisi tietää, että minulla on pukki, eikä olisi sitä heti saanut nähdä."
"No, voithan tulla mukanani asemalle, Willy, mutta sinun täytyy ajaa hyvin varovasti."
"Kyllä, en ollenkaan tahtoisi, että satuttaisimme itsemme, nyt juuri kun äiti tulee."
"Pojat", sanoin minä, "tahdon, että leikitte sisällä tänä aamuna. Jos menette ulos, tulette likaisiksi."
"Luulen, että aurinko on pahoillaan, jos se ei saa meitä nähdä", sanoi
Willy.
"Sitä en usko", sanoin minä, "aurinko on kyllin vanha ymmärtääkseen olla kärsivällinen."
Aamiaisen jälkeen pojat lähtivät, joskin vasten mielisesti, omaan huoneeseensa ja minä tarkastin perinpohjin sekä talon että pihan nähdäkseni, ettei mikään tuottaisi minulle talonhoitajana häpeää. Annoin kruunun Mikelle ja toisen Maggielle ja niin vapautuneena raskaasta taakasta koristin arkihuoneen ja Helenan huoneen kukilla. Kun astuin Helenan huoneeseen, kuulin sivukomerossa olevan pesukaapin luota liikettä ja kun katsahdin sinne, näin Toddyn, joka parhaillaan joi viimeisiä siemauksia mustaa nestettä sisältävästä pullosta.
"Juon muttaa lääkettä", sanoi Toddy, "minä pidän niin hijveätti muttatta lääkkeettä."
"Mistä sinä sitä valmistat?" kysyin minä, jonkunlaisella ymmärtämyksellä. Olin huomaavinani tässä jälleen perinnöllisyyden vaikutusta. Kun Helena ja minä olimme lapsia, saatoimme leikkiä tuntikausia siten, että liotimme lakritsia vedessä. Tuo musta neste oli olevinaan lääkettä.
"Minä tekoitan titä tättä miktuujatta", sanoi Toddy.
Se oli toinen lääke lapsuuden ajoilta, mutta sitä valmistettiin vain lääkärin määräysten mukaan, eikä se ollut varsin terveellistä, jos sitä otti "tarpeen mukaan." Tarttuessani pulloon —; noin sadan gramman suuruiseen — minä kysyin:
"Paljonko sinä sitä joit, Toddy?"
"Koko pullolliten — te oli niin hautkaa", sanoi hän.
Samassa kiintyi katseeni nimilappuun — siinä oli tuskaa lievittävää. Silmänräpäyksessä olin temmannut huivin, kietonut Toddyn siihen, pistänyt hänet kainalooni ja olin matkalla talliin. Seuraavassa hetkessä istuin hevosen selässä ja ratsastin täyttä laukkaa kylään, sylissäni Toddy, jonka vaaleat kiharat liehuivat tuulessa. Ihmiset riensivät ulos ja töllistelivät meitä. Eräs vanha talonpoika joka ajoi vastaani, käänsi hevosensa ympäri, läimähytti vimmatusti piiskallaan ja läksi minua ajamaan takaa huutaen: "Ottakaa varas kiinni?" Jälkeenpäin sain kuulla, että hän luuli minun olevan jonkun Charley Rossin ryöstäjistä, varastettu lapsi kainalossa, ja 20,000 dollarin palkinto kajasti hänen silmiensä edessä. Apteekin edessä minä pysäytin hevosen niin äkkiä, että se lysähti takajaloilleen, syöksyin sisälle ja huudahdin:
"Antakaa tälle lapselle jotakin, joka saa hänet antamaan ylen — nopeasti? Hän on niellyt myrkkyä?"
Myyjä kiiruhti pulpettinsa luo sillä välin kun äidillisen näköinen nainen, jota hän juuri oli palvellut, puhkesi: "Pyhä Äiti! Menen hakemaan isä O'Kelleytä", ja hävisi. Tällä välin oli Toddy, johon lääke ei vielä ollut ruvennut vaikuttamaan, vetänyt apteekkarin kissaa hännästä ja tämän toimenpiteen seurauksena oli äänekäs vastalause kissan puolelta.
Seuraavien hetkien tapahtumat olivat laadultaan niin mullistavat ja äänekkäät, ettei niiden yksityiskohtainen kuvaaminen liene miellyttävää. Riittänee mainita, että Toddyn paino väheni huomattavasti ja että hän ajoittain oli kalman kalpea. Isä O'Kelley saapui juoksujalkaa ja oli sydämestään iloinen, ettei hänen palvelustaan tarvittu. Minä selitin kuitenkin, että jos roomalaiskatolilainen kaste ja pyhän veden priiskoittaminen voisi vaikuttaa edullisesti Toddyn luonteeseen, niin saattaisi koe olla paikallaan. Ratsastimme rauhallisesti kotiin ja kun pyysin, että Maggie koettaisi saada Toddyn vähän nukkumaan, kuulin sairaan sanovan veljelleen:
"Willy, kun minä olin kylättä, olin minä valatkala. En minä tylkenyt tuuttani Joonatta, mutta minä tyljin koko laattian täyteen muuta tavajaa."
Sinä aikana, joka vielä oli jäljellä, ennenkuin oli lähdettävä asemalle, omistin kaikki voimani pitääkseni lapset puhtaina; mutta menestykseni oli niin vähäinen, että lopulta kadotin kärsivällisyyteni. Ensiksikin tahtoivat he leikkiä sillä osalla pihanurmea, johon aurinko ei vielä paistanut. Sitten, sillävälin kun minä menin sisälle hakemaan tulitikkuja sytyttääkseni savukkeeni, oli Toddy tallustellut, kosteissa kengissään keskelle tietä, jossa pölyä oli nilkkaa myöten. Sitten he ryömivät nelinkontin kuistilla ja leikkivät karhua. Kumpainenkin halusi poimia kimpun kukkia äidille, ja Toddy haisteli varovaisuuden vuoksi jokaista kukkaa, jota hän lähestyi. Tämä aiheutti, että hänen nenänsä ennen pitkää oli liljan siitepölyn peitossa, niin että se loisti kirjavana kuin pahoinpidellyn nyrkkitaistelijan. Kun he hetkiseksi pysähtyivät työssään, kysyi Willy:
"Minkätähden toisilla miehillä kirkossa ei ole ollenkaan hiuksia päälaellaan, Harry eno?"
"Siksi", sanoin minä, mutta keskeytin äkkiä ravistellakseni Toddya, joka koetti saada kelloani povitaskusta, "siksi, että heillä on pahoja pikku poikia, jotka aina heitä vaivaavat, niin että hiuksetkin lopulta lähtevät."
"Titten minä luulen, että minunkin tukkani lähtee hyvin pian", huomautti Toddy loukkaantuneen näköisenä.
"Valjasta hevoset, Mike", huusin minä.
"Ja pukki myöskin", lisäsi Willy.
Viiden minuutin kuluttua istuin ajoneuvoissa tai oikeammin Tomin avovaunuissa. "Mike", minä huudahdin, "unohdin sanoa Maggielle, että hän valmistaisi aamiaisen siksi, kun he tulevat — vie nopeasti hänelle sana."
"Kyllä, herra", sanoi Mike ja kiiruhti pois.
"Oletteko valmiit, pojat", kysyin.
"Heti paikalla", sanoi Willy, "kunhan vain saan tämän paikoilleen. No nyt", jatkoi hän, istuutui, tarttui ohjaksiin ja hujautti piiskalla, "alappas astua."
"Odotappas hetkinen, Willy — pane pois tuo piiska, äläkä koske pukkia sillä kertaakaan matkalla. Aijon ajaa hyvin hitaasti, meillä on yllin kyllin aikaa — sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pidellä ohjaksistasi."
"Hyvä", sanoi Willy, "mutta minä tahdon olla oikein miehen näköinen ajaessani."
"Sen voit tehdä, kun joku voi juosta vierelläsi. Nyt matkaan."
Hevoset läksivät juosta hölkyttämään, ja pukki seurasi kintereillä. Kun olimme minuutin matkan päässä asemalta, saapui juna. Olin aikonut olla asemasillalla Tomia ja Helenaa vastassa, mutta kelloni oli nähtävästi jäljessä. Läimähytin hevosia, katsoin taakseni ja näin, että pojat tulivat heti perässä. Uudelleen kääntyessäni näin, että olin jo niin lähellä asemasiltaa, ettei muu kuin hyvin äkkinäinen käännös voisi pelastaa minua vakavasta onnettomuudesta. Mutta nuo jalot eläimet oivalsivat vaaran yhtä pian kuin minäkin ja kääntyivät miltei paikoillansa. Samassa kuulin kaksi kovaa jysähdystä pienen asematalon puuseinää vastaan, kuulin hirveätä huutoa kahdesta suusta, näin molemmat sisarenpoikani yhdessä mylläkässä asemasillalla Bloam Parkin postivaunujen ajajan jyristäessä korvaani:
"Kuinka ihmeessä annoitte niiden sitoa pukin kiinni vaunujen akseliin?"
Minä katsoin ja näin, että miehen puheessa oli perää. Jätän luonnontutkijan selitettäväksi, kuinka pukin pää ja hartiat voivat ajeluni viimeisen minuutin aikana säilyttää luonnollisen yhteytensä. En voinut juuri silloin asiaa enemmän ajatella, sillä juna oli pysähtynyt. Onneksi olivat lapset pudonneet päälleen ja Lawrence-Burtonilainen pääkallo on kerrassaan ihmeteltävän luja. Nostin heidät jaloilleen, harjasin heitä käsilläni, lupasin heille niin paljon rintasokeria, kuin he kokonaisen viikon aikana jaksoivat syödä, kuivasin heidän silmänsä ja kiirehdin heitä menemään aseman toiselle puolen. Willy syöksyi Tomin luo huutaen:
"Katso pukkiani, isä?"
Helena avasi sylinsä ja Toddy heittäytyi siihen nyyhkyttäen:
"Äiti! laula Toddy minne joutunut."
En ollut saattanut kuvitellakaan, kuinka onnettomaksi voi tuntea itsensä rakastetun sisaren ja verrattoman langon seurassa, ennenkuin tämän lyhyen ajomatkan aikana. Helena oli jonkun verran huolissaan lasten tähden, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa katsella minua niin suurella myötätunnolla, hellyydellä, rakkaudella ja samalla niin huvitettuna, että minusta todellakin oli suuri helpotus, kun pääsimme kotiin. Vetäydyin nopeasti huoneeseeni, mutta ennenkuin ehdin sulkea oveani, oli Helena jo luonani, kädet kaulallani; ja ennenkuin tuo rakas, vanha tyttö otti ne pois, olimme tulleet toisiamme lähemmäksi kuin koskaan sitä ennen.
Ja kuinka herttaisesti ja hauskasti loppupäivä kuluikaan. Meillä oli pieni hieno aamiainen, ja Tom avasi Roederer pullon, eikä Helena vastustellut, kun hän ehdotti, että otettaisiin esille Helenan hienoimmat lasit. Siellä juotiin sitten "hänen", "hänen äitinsä" ja tulevan nuoren aviomiehen malja. Helena ehdotti "puhemiesten — Willyn ja Toddyn" maljan, joka juotiin pohjaan. Nuo nuoret herrat eivät vastanneet, töllistelivät vain niin uteliaina ja ihmeissään, että hypähdin tuoliltani ja suutelin heitä oikein kuuluvasti, jonka johdosta Tom ja Helena katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.
Sitten Helena läksi Clarksonin täysihoitolaan yksinomaan vain siksi, että hän halusi näyttää eräälle siellä asuvista naisista, joka aikoi kääntää erään puvun, miten hän sen parhaiten voisi tehdä, Helena kun oli juuri sattunut näkemään samantapaisen puvun erinomaisen hauskasti uudelleen laitettuna. Ja Alice seurasi häntä portille sanoakseen hyvästi; mutta heillä olikin niin paljon puhumista, että Alice saattoi Helenan melkein kotiin asti. Helena pyysi häntä sisälle lepäämään; hänethän voitaisiin sitten kyyditä kotiin.
Sitten Mike lähetettiin viemään rouva Maytonille kirjettä, jossa ilmoitettiin, että hänen tyttärensä oli suostunut jäämään päivällisille, ja että hänet täydessä turvassa saatetaan kotiin. Kun päivällinen oli syöty ja lapset olivat levolla, valitti Tom, että hänen täytyi lähteä sikäläisen valtuuston kokoukseen, ja Helena pyysi anteeksi, että hän poistui hetkiseksi pistäytyäkseen lääkärin luona tiedustelemassa, kuinka rouva Brown parka jaksoi, ja sillä matkalla hän viipyi kolme tuntia ja kaksikymmentä viisi minuuttia; kunnia hänen hienotunteisuudelleen!
Lomani peljätty loppuminen ei tuottanut minulle niin suurta tuskaa kuin olin luullut. Eräänä iltana Helena kysyi, eikö hänen iso, laiska veljensä voisi täältä käsin käydä päivittäin kaupungissa tointansa hoitamassa, kun kerran hänen rakas Tominsakin sen voi tehdä; ja jos se käy päinsä, niin hän pyytää häntä viettämään heidän luonaan kesän lopun. Vaikka minä olinkin vuosikausia jyrkästi tuominnut tuota sivistyneiden ihmisten mielettömyyttä, että he jättävät kaupungin etsiäkseen asuntoja muualta, niin en voinut vastustaa Helenan kutsua, vaan suostuin. Meninpä pitemmällekin: ostin sievän maa-alueen (vaikkakin se tapahtui Tomin nimissä), ja Tom on hankkinut tänne joukon huvilapiirustuksia, ja joka ilta ne levitetään ruokasalin pöydälle, jonka ääreen kokoontuu neljä henkeä, niiden joukossa eteenpäin-pyrkivä liikemies ja nuori loistavasilmäinen nainen, jonka poskilla näyttävät ruusut ja liljat kukkivan. Tällä viimemainitulla henkilöllä on oma käsityksensä kaikkien piirustusten ansioista, ja hän on jyrkästi sitä mieltä, että mitkä piirustukset sitten valittaneenkin, niin Helenan poikia varten niissä täytyy olla varattuna erityinen huone. Kun nämä herrasmiehet ovat nuoria, on minulla usein syytä olla heille hirveän mustasukkainen, mutta he eivät vähääkään välitä vihastani eivätkä pyynnöistäni — kekseliäisyydelläni vain voin estää heitä kokonaan anastamasta erään suloisen henkilön ajan, jonka seurasta en koskaan saa kyllikseni. Hän toivoo, että kun meidät joulukuussa vihitään, he tulevat olemaan sulhaspoikina, eikä minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, ettei käy hänen tahtonsa mukaan. Ja tunnustanpa itsekin kiintyneeni heihin yhä enemmän ja jos joskus vetäydyn huoneeseeni ensin pistäytymättä heidän luonaan painamassa kiitollisuuden suudelmaa heidän viattomille huulilleen, niin omatuntoni soimaa minua halpamaisesta kiittämättömyydestä. Ja ajatellessani, että ilman heitä olisin nyt toivoton vanhapoika, valtaa minut ylenpalttinen kiitollisuus Häntä kohtaan, joka on lahjoittanut minulle Helenan pienokaiset.