Helenan pienokaiset

IV LUKU.

Kukkakimppuni ja miten sen kävi.

Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella. Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja, jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen. Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta; minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä, että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa. En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.

Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus "mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli, ja kaikkihan tiesivät — salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti uutiset leviävät maalla — että minä olin nykyisin ainoa herrasmies eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten hattulaatikon näköinen — sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle — ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa kukkalähetystä — asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja kuiskasi:

"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä ne juorua."

"Hyvä, Mike, tässä on vähän vaivoistasi, löydät laatikon eteisestä vaatenaulakon päältä."

Puolisen tuntia myöhemmin istuessani lukemassa ikkunani ääressä näin Miken, joka sileäksi ajeltuna, siististi puettuna ja hyvin harjattuna ajaa karautti ulos tielle pitäen varovasti laatikkoani suunnattoman suurella kämmenellään. Pää täynnä suloisia mielikuvia menin alas illalliselle. Uudet ystäväni olivat harvinaisen kiltit. Ajelumatka näkyi rauhoittaneen heidän rajuuttaan ja vaikuttaneen kohottavasti heidän pikku sieluihinsa. Heidän ruokahalunsa ei tosin nytkään ollut huonoimpia, mutta he puhelivat vähän ja kaikki mitä he sanoivat, oli siinä määrin somaa ja huvittavaa, että kun he illallisen jälkeen pyysivät minua auttamaan heitä vuoteeseen, minä ilolla suostuin. Toddy hävisi jonnekin ja tuli takaisin aivan lohduttomana.

"En voi löytää nukkeni kehtoa", hän uikutti.

"Älä ole siitä milläsikään, ystäväni", sanoin lohdutellen. "Tule enon polvelle ratsastamaan."

"Mutta minä tahdon nukkeni kehdon", sanoi hän, alahuuli surkeasti lerpallaan.

Muistin kokemukseni siitä kuinka Toddy tahtoi nähdä "pyöjien pyöjivän" ja vapisin.

"Toddy", sanoin niin taivuttelevalla äänellä, että se olisi voinut minulle kauppiaana tuottaa tuhansia vuosittain, jos olisin sitä aina halutessani voinut käyttää, "Toddy, etkö halua ratsastaa enon selässä?"

"En, tahdon nuken kehdon."

"Etkö tahdo, että kerron sinulle jotakin?"

Hetken aikaa ilmaisivat Toddyn kasvot hirveää sisäistä taistelua vanhan Aatamin ja Eva-äidin välillä, mutta lopuksi uteliaisuus voitti luontaisen pahuuden, ja Toddy mumisi:

"Kyllä!"

"Mistä sitten kertoisin sinulle?"

"Noanajkitta."

"Mistä?"

"Hän tarkoittaa Noakinarkkia", selitteli Willy.

"Niinhän minä sanoinkin 'Noanajkki'" yritteli Toddy.

"Hyvä", sanoin silmäellen nopeasti Helenan raamattuun parantaakseni muistiani — Helena näet, kuten niin moni muukin unohtaa melkein poikkeuksetta panna raamattunsa matkalaukkuun lähtiessään muutaman päivän matkalle — "no niin pojat, kerran satoi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja kaikki hukkuivat maan päältä paitsi Noak, joka oli vanhurskas mies. Hän pelastui, hän ja hänen perheensä, arkkiin, jonka hän rakensi Jumalan käskystä."

"Harry eno", sanoi Willy, joka töllisteli minuun, ainakin pari minuuttia lopetettuani, suu ja silmät selällään. "Onko se sinusta Noak?"

"Varmasti, Willy. Täällä raamatussa on hänestä pitkä kertomus."

"Niin, mutta minusta se ei ensinkään ole Noak", sanoi hän yhä innokkaammin.

"Varmaankin me luemme eri raamattuja, Willy. Mutta annappas kuulua oma muunnelmasi."

"Mitä?"

"Kerro sinä nyt minulle Noakista, koska tiedät hänestä niin paljon."

"Kyllä, jos sinä tahdot. Kerran Jumala oli niin pahoillaan, kun ihmiset olivat pahoja, että hän suri sitä, että oli luonut maailmaa tai ketään tai mitään. Mutta Noak ei ollut paha ja Jumala piti hänestä paljon. Niin hän käski Noakia rakentamaan suuren arkin ja sitten Hän antaisi sataa niin että kaikki hukkuisivat, mutta Noakin ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä ja koirien ja kissojen, lehmä-äidin ja lehmätyttöjen ja lehmäpoikien ja hevosten ja kaikkien piti mennä arkkiin ja eivät he siellä ollenkaan kastuisi vaikka sataisikin. Ja Noak otti mukaansa arkkiin paljon syötävää: leivoksia ja maitoa ja kaurapuuroa ja mansikoita ja lahnaa ja-ja-ja luumuvanukasta. Mutta Noak ei tahtonut, että kaikki ihmiset hukkuisivat ja siksi hän sanoi ihmisille: 'Kohta alkaa hirveästi sataa. Olisi teille parempi, jos olisitte hyviä, silloin Jumala antaisi teidän tulla minun arkkiini.' Mutta he sanoivat: 'No jos sataa, menemme sisälle siksi kunnes se lakkaa.' Toiset sanoivat: 'Me emme pelkää sadetta, meillä on sateensuojat.' Ja toiset väittivät etteivät he ollenkaan peljänneet pientä sadetta. Mutta sitten tuli sade, ja ihmiset menivät kiireesti sisälle taloihinsa ja vesi tuli sisälle ja he menivät yläkertaan ja vesi tuli sinne ja he menivät talojen katoille ja korkeisiin puihin ja korkeille vuorille ja vesi seurasi heitä joka paikkaan ja hukutti heidät, mutta ei Noakia ja ihmisiä, jotka olivat arkissa. Ja sade kesti neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sitte se lakkasi ja Noak astui ulos arkista ja hän ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä menivät minne vain halusivat ja kaikki, mitä oli maailmassa, oli heidän. Ei kukaan käskenyt heitä menemään kotiin, eikä ollut yhtään koulua mitä käydä, eikä pahoja poikia, jotka antoivat selkään, eikä mitään muutakaan. Kerro nyt toinen satu."

Päätin itsekseni, etten enää yrittäisikään kertoa mitään raamatusta; kokemukseni siinä suhteessa eivät olleet rohkaisevia. Yritin kertoa sodasta.

"Tiedättekö, mitä sota oli?" kysyin tunnustellakseni maaperää.

"Kyllä", sanoi Willy, "isä oli siellä ja hänellä on miekka. Etkö näe, tuolla se riippuu."

Näin kyllä, ja muisto tuosta kauheasta sotatantereesta, jossa viimeksi olin nähnyt Tomin miekkaa heiluttelevan ja tämä rauhallinen huone, jossa tämä muistomerkki riippui seinällä, olivat suuria vastakohtia. Vaivuin mietteisiini, josta vasta Willyn huomautus herätti minut:

"Etkö kerrokaan?"

"Kyllä, Willy. Eräänä päivänä, kun sota oli täydessä käynnissä, suuri joukko sotamiehiä marssi tietä pitkin, ja he olivat näännyksissään nälästä. Koko päivänä he eivät olleet saaneet ruokaa."

"Mikseivät he menneet sisään johonkin taloon ruokaa pyytämään. Niin minä aina teen, kun kuljeskelen ulkona."

"Siksi, etteivät ihmiset niillä seuduin pitäneet heistä. Niiden ihmisten veljet ja isät ja miehet olivat myöskin sotamiehiä, mutta he eivät pitäneet niistä sotamiehistä, joista ensiksi kerroin ja he tahtoivat vain tappaa heidät."

"Silloin he eivät olleet ensinkään kilttejä", sanoi Willy päättävästi.

"Mutta sotamiehet, joista ensiksi kerroin, tahtoivat taas tappaa heidät, Willy."

"Silloin he olivat kaikki pahoja, kun tahtoivat tappaa toisensa!"

"Eiväthän toki, Willy. Molemmin puolin oli paljon hyviä ihmisiä."

Willy parka näytti hämmästyneeltä ja siihen hänellä olikin täysi oikeus, sillä eiväthän viisaimmat ja parhaimmatkaan ihmisistä ole kyenneet selvittämään sodan herättämiä tunteita.

"Molemmat puolet olivat ratsain", jatkoin, "ja he olivat aivan lähellä toisiaan ja kun he näkivät toisensa, kannustivat he ratsunsa ja torvien törähdellessä kaikki sotamiehet tempasivat esiin miekkansa hyökätäksensä vihollisen kimppuun. Silloin pikku poika, joka oli ollut metsässä äidille marjoja noukkimassa, yritti tien yli. Kuinka olikaan, kompastui hän johonkin ja kaatui tielle ja rupesi huutamaan. Silloin joku huusi hyvin ääneen: 'Seis!' ja toisella puolen olevat hevoset pysähtyivät, ja sitten taas joku toinen: 'Seis!' Torvet antoivat merkin ja toisellakin puolen pysähdyttiin. Eräs soturi hyppäsi hevosen selästä ja nosti pikku pojan maasta — hän oli jokseenkin sinun kokoisesi, Willy — ja koetti tyynnytellä häntä. Sitten tuli sotamies vihollisen puolelta katselemaan poikaa ja yhä useampi ja useampi kummaltakin puolelta. Ja kun poika oli rauhoittunut ja läksi tallustelemaan kotiinsa, ratsastivat sotamiehet kukin suunnallensa, sillä nyt ei heillä ollut ensinkään halua taisteluun."

"Voi, Harry-eno, minusta sotamies oli oikein kiltti, kun hyppäsi alas hevosen selästä ja hoiti tuota pikku poika parkaa."

"Niin, Willy, voitko arvata kuka se oli?"

"En."

"Se oli sinun isäsi!"

"Oh-h-h-h." Jos Tom olisi voinut nähdä ilmeen poikansa kasvoilla, kun tämä ihmetellen huudahti, ei hänestä olisi tuntunut niin suurelta kuin silloin se tappio, minkä hän kärsi menettäessään tässä yhden parhaimmista tilaisuuksista kunnostautua ratsuväkiupseerina. Hän näkyi käsittäneen kertomuksen koko merkityksen ja ilme hänen suurissa silmissään syventyi saaden tuon yliluonnollisen, kauvastähtäävän katseen, joka tuntui liian vakavalta kuuluakseen millekään elävälle olennolle.

Mutta Toddylla, jota rakastava äiti piti taiteellisesti lahjakkaana, oli ilme kuin sillä, joka on vaipunut mietiskelemään omia asioitaan, ja tuskinpa oli Willyn huudahdus ehtinyt kajahtaa, kun Toddy jo alkoi leperrellä omia sepustuksiaan.

"Kun minä olin totamiet", hän alkoi hyvin juhlallisesti, "oli minulla takki ja lakki ja muhvi ja pikku kääjme kaulatta että minun oliti lämmin ja titte tatoi vettä ja jakeita ja tuuli ja minun oli niin paha olla, että nielin tapelin ja titte minä ihan kokonaan kuolin."

"Kuinka sitten tulit tänne?" kysyin mielenkiinnolla, jota Toddyn viimeinen tärkeä väite oli omiansa herättämään.

"Minä en viittinytkään enää olla ihan kokonaan kuollut ja tulin tuojaan tänne. Ja minä tahdon nukkeni kehdon."

Voi sinua, sinä pieni itsepäinen hirviö! Jos olisit täysi-ikäinen, miten mainiosti sinä menestyisitkään liikealalla.

"Harry eno, tahtoisin että isä tulisi nyt heti kotiin", sanoi Willy.

"Minkätähden?"

"Tahtoisin pitää häntä niin hyvänä, kun hän oli niin kiltti tuolle pienelle poika raukalle sodassa."

"Hajji eno, tahdon nukkeni kehdon, tikti että nukkeni on tiinä, ja minä tahdon nähdä titä", vaati Toddy.

"Etkö luule, eno, että Jumala rakasti isää, kun hän teki tuon kauniin teon", kysyi Willy.

"Olen varma siitä, poikaseni."

"Jumala pitää paljon itättä ja tikti minä pidän Jumalatta", pisti Toddy väliin. "Ja minä tahdon nukkeni ja nukkeni kehdon."

"Toddy, en tiedä missä kumpainenkaan on — en löydä niitä nyt mistään — odotahan huomiseen, sitten eno kyllä etsii ne sinulle."

"En minä käsitä, kuinka Jumala viitsii olla taivaassa ilman isää!" sanoi Willy.

"Jumala ottaa itän taivaateen ja Willyn ja minut ja me menemme kattomaan Jumalaa ja leikimme enkelien tiivillä ja meillä on niin hautkaa eikä milloinkaan tarvitte mennä maata."

Sitä puhdassydämistä viattomuutta! Kun vertaan noita pienokaisia täysi-ikäisiin ihmisiin, joiden seuraa me siedämme, kuinka onkaan heidän uskonsa luja ja vikansa harvalukuiset. Kuinka onkaan heiden rakkautensa suurta —

Nakutus ovelle keskeytti mietteeni. "Sisään", huusin.

Mike astui sisään tärkeänä ja salaperäisenä ja ojensi minulle kirjeen ja samaisen laatikon, jossa olin lähettänyt kukat neiti Maytonille. Mitä ihmettä tämä merkitsi. Repäisin kuoren nopeasti auki ja samassa silmänräpäyksessä Toddy kiljaisi:

"Tiinä on nukkeni kehto." Hän sieppasi laatikon, aukaisi sen ja näkyviin tuli — hänen nukkensa. Sydämeni jähmettyi, eikä sitä ollut omiansa rauhoittamaan seuraava kirje:

"Tämän mukana neiti Mayton palauttaa herra Burtonille lähetyksen, joka juuri saapui hänen korttinsa ohella. Hän tuntee sisällön herra Burtonin jommankumman sisarenpojan omaisuudeksi, mutta hänen on mahdotonta käsittää, miksi se lähetettiin hänelle.

Kesäkuun 20 päivänä 1875".

"Toddy", raivosin nuoremmalle sisarenpojalleni, joka hyväili harmillista nukkeansa ja soperteli sille hyväilysanoja, "mistä sait tuon laatikon?"

"Vaatenaulakolta", vastasi nuorukainen lainkaan pelkäämättä. "Täilytän titä kijjahyllyllä ja joku oli ottanut ten tieltä ja pittänyt tiihen ilkeitä, vanhoja kukkia."

"Missä sitten ovat kukkaset?" kysyin. Toddy vilkaisi ylös, ilmeisesti hämmentyneenä, mutta vastasi heti:

"Heitin ne poit, en tahdo nukkeni kehtoon mitään pahoja vanhoja kukkia. Näin titä tuuditan, kattot!" Ja tuo kauhea, pieni inhimillisten toiveiden turmelija heilutti laatikkoa eteenpäin ja taaksepäin mitä suurimmalla huolettomuudella, puhellen hyväillen kauniin kukkakimppuni sijaiselle.

Sanoa, että katselin nuhdellen Toddya olisi tunteitteni kuvaamista liian heikoin sanoin, mutta en myöskään voinut löytää sanoja, joilla ne olisin ilmaissut. Parissa lyhyessä hetkessä oli minulle selvinnyt, kuinka tavattoman tärkeää minulle oli kiinnittää neiti Maytonin huomio itseeni ja kuinka kovin erilaisena minä nyt sen halusin itseeni kiintyvän. Tuntui naurettavan epätodelta, että minä, jolla vuosikausien kuluessa oli ollut tusinoittain loistavia naistuttavuuksia ja aina olin osannut säilyttää kylmän järjen ja mielenmalttini, minä, joka aina olin pitänyt epämiehekkäänä kiintyä yhteen naiseen, ennenkuin oli tuloja tuhat dollaria vuodessa, minä, joka usein ja taidokkaasti olin väitellyt siitä, kuinka koko elämän kestävä kiintymys tai vain sen oireetkin, jotka ilmenivat ilman edelläkäypää toisen osakkaan luonteen huolellista tutkimista, olivat anteeksiantamatonta hullutusta, minä olin kumonnut jokikisen omista olettamuksistani ja aivan kuin pilkaksi luullulle viisaudelleni ja varovaisuudelleni sain tulla tuntemaan puutteellisuuteni kolmen vuotiaan pojan ja kauhean riepunuken kautta.

Armollinen ja jalostava sallimuksen voima, joka auttaa meitä kantamaan omat raskaat kärsimyksemme paremmin sen kautta, että huojennamme toisten huolia, tuli pian avukseni. Ankaran katseeni alla Toddy vähitellen unohti sekä nuken että kehdon, ja alahuuli työntyi surkeasti eteen- ja alaspäin, ja hän alkoi kovasti itkeä.

"Jakat Jumala, älä anna minun olla niin hijveän pahan", hän huusi kyyneltensä keskeltä. Luulen, ettei hänellä ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän sanoi ja kenen puoleen hän kääntyi, mutta jospa publikaanilla, jonka rukousta Toddy näin sovellutti omaan tarpeeseensa, olisi ollut tuollainen ilme, kun hän rukoili kuuluisan rukouksensa, uskon varmasti, että se olisi heti tullut kuulluksi. Toddy hiipi nurkkaan ja peitti kasvonsa itseäänsyyttävässä katumuksessa.

"Älä ole milläsikään, Toddy", sanoin surullisena, "tiedänhän, ettet tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."

"Tahdon pitää tinua hyvänä," nyyhkytti Toddy.

"No, tulehan sitten tänne, poika parka", sanoin minä ojentaen käteni häntä kohti. Tuumin, että eiköhän kelpo piispa Tegnér ajatellut juuri tällaista pikku syntistä kirjoittaessaan:

"Rakkauden syvyys on sovituksen syvyys, sillä rakkaus on sovitusta."

Toddy tuli syliini, vuodatti vuolaita kyyneliä paidanedustalleni ja sanoi lopuksi syvään huokaisten:

"Tahdon, että tinäkin pidät minua hyvänä."

Täytin hänen pyyntönsä. Periaatteessa olin jo kauvan uskonut, että Luojan viisaus useimmin ilmenee meille viattomimpien luotujen kautta. Ja toden totta, tässäpä nyt näkyi vahvistus periaatteelleni, sillä kukapa olisi ennen minulle käytännössä opettanut loukatun velvollisuutta loukkaajaa kohtaan. Suutelin ja hyväilin Toddya, ja loppujen lopuksi sain hänet rauhoittumaan. Hänen ylöspäin kääntyneet pikku kasvonsa olivat liasta ja kyynelten jäljistä huolimatta kauniimmat kuin koskaan hänen iloisina hetkinään. Hän katsoi luottavaisesti ja vakavasti minua silmiin ja onnittelin itseäni erinomaisesta, anteeksi antavaisesta mielestä, kun Toddy äkkiä osoitti minulle entisen vanhan luontoni ja anteeksiantoni vaillinaisuuden sanomalla:

"Tuutele nukkeani kantta."

Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen. Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille — senhän kyllä saatoin tehdä, sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle — eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni. Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea! Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö. Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme. Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia, toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin tai taltta ole voinut loihtia esiin.

Toddylla etenkin oli sellainen ilme, etten voinut olla suutelematta häntä. Mutta kaikesta huolimatta olin hyvin valmis käyttämään hyväkseni uutta avaintani. Sitäpaitsi lukitsin toisenkin oveni.

V LUKU.

Mitä kirkossa tapahtui.

Seuraava päivä oli pyhä. Uskoin lujasti kolmannen käskyn sitovaan voimaan ja suureen viisauteen mikäli se koski lepoa, ja siksipä olinkin tunnontarkasti totuttautunut nukkumaan pyhä-aamuisin paria tuntia kauvemmin kuin arkisin. Mutta koska olin perinyt paitsi amerikkalaista omaatuntoa aito amerikkalaisen kammon ajan tuhlaamista kohtaan, valvoin säännöllisesti lauvantai-iltaisin paria tuntia kauvemmin kuin muina iltoina, eikä tämän pyhäpäivän edellinen ilta ollut mikään poikkeus, kuten lukijakin edelläolevasta voinee päättää. Mutta noin puoli kuuden ajoissa aamulla huomasin, etteivät sisarenpoikani samalla lailla tulkinneet Siinain lakia. He eivät olleet ainoastaan hereillä, vaan kiistelivät kiihkeästi ja kaikesta päättäen hyvin äänekkäästi, koskapa saatoin kuulla selvästi heidän sanansa. Uneliaalla suvaitsevaisuudella koetin olla välittämättä noista äänekkäistä rauhanhäiritsijöistä, mutta äkkiä aloin uskoa sijaissovitukseen, kun jokin lentävä esine suuremmalla vauhdilla kuin voimalla lensi suoraan nenänvarrelleni ja sitten se nopeasti ja tarpeettomalla voimalla asettui poikittain silmilleni. Hetken jännityksen perästä ja ihmeteltyäni kuinka tuo heittoesine saattoi tunkeutua suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi huomasin, että syynä kaikkeen oli nukke. Sen kauheasta likaisuudesta päättäen oli se Toddyn omaisuutta. Sitäpaitsi huomasin, että molempien huoneiden välinen ovi oli auki.

"Kuka heitti tämän nuken", huusin ankarasti.

Vastausta ei kuulunut.

"Kuuletteko", pauhasin.

"Mitä, Harry eno", kysyi Willy erinomaisen kohteliaasti.

"Kuka heitti nuken?"

"Mitä?"

"Kuka heitti nuken, kysyn?"

"Ei kukaan."

"Toddy, kuka heitti tämän nuken."

"Willy sen heitti", vastasi Toddy niin epäselvällä äänellä, että oli aivan ilmeistä, että veljen käsi raskaana lepäsi pienellä huuliparilla.

"Willy, miksi sen teit?"

"Niin kun — kun — kun Toddy viskasi nukkensa minun suuhuni. Sen hiukset menivät suuhuni, ja kun minä en tahtonut hänen nukkeansa suuhuni, niin heitin sen takaisin hänelle. Ja sitten kun ei vuoteen jalkapääty ollut kylliksi korkea, se lensi oven läpi sinun vuoteeseesi."

Selitys oli ilmeisesti totuuden kanssa yhtäpitävä, vaikkakaan se ei voinut lievittää kipua silmässäni. Mutta ponnistukseni asian selville saamiseksi olivat saaneet minut niin täydellisesti hereille, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Ja avoin ovi sitten! Oliko rosvo käynyt huoneessa? Ei, kelloni ja muistikirjani olivat paikoillaan.

"Willy, kuka aukaisi oven?"

Hetken viivyteltyään ikäänkuin hän olisi miettinyt kuka sen todellakin oli tehnyt Willy vastasi:

"Minä."

"Kuinka sen teit?"

"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."

Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:

"Tahdon tulla vuoteeteeti."

"Mitä varten, Toddy?"

"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii meidän kanttamme."

Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta, josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani. Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen, vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet "satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni. "Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut. Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin keskilattialle.

"Ah-h-h-h", huusi Toddy. "Tahdon jattattaa."

"Voi, vooii-i", ulvoi Willy. "Sinä olet paha. En ollenkaan pidä sinusta."

Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni. Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä. Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet, enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana, vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen, että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa, jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi, eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen, jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen, mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi, mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö — neiti Mayton. Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni, sillä minulla ei ollut virsikirjaa — penkissäkään ei sellaista ollut — jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut. Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.

Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan. Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen yli kirkon kuuluvalla äänellä:

"Tulin etsimään enoani."

Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.

Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti Maytonille:

"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa suhteen, neiti Mayton?"

"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa alkuperäisyydessään."

"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun katumuksen merkiksi."

"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.

"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta, "pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."

"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit oikein, aivan oikein!"

VI LUKU.

Sunnuntai-iltapäivä.

Sunnuntaipäivälliseni oli erinomainen sekä laadultaan että runsaudeltaan, ja lankoni punaviini oli mainiota, mutta joku erikoinen levottomuus esti minua nauttimasta ateriasta siinä määrin kuin olisin nauttinut toisissa olosuhteissa. Rauhattomuuteni johtui jonkunlaisesta vastuunalaisuuden ja neuvottomuuden tunteesta. Ymmärsin, että minun oli pidettävä huolta siitä, että sisarenpoikani viettäisivät tämän päivän tietoisina pyhäpäivän vaatimuksista ja velvoituksista, mutta en ymmärtänyt, miten oli meneteltävä. Pojat olivat liian pienet, jotta heille voisi pitää raamattutuntia ja he olivat liian vilkkaita pysyäkseen rauhallisina millään tavallisilla keinoilla. Pitkän miettimisen jälkeen päätin neuvotella lasten itsensä kanssa saadakseni heiltä selville, miten heidän vanhempansa olivat menetelleet.

"Willy", sanoin minä, "mitä teette sunnuntaisin, kun isä ja äiti ovat kotona? Mitä he lukevat ja mistä he puhuvat teille?"

"Oi, he kiikuttavat meitä paljon!" sanoi Willy loistavin silmin.

"Ja he lähtevät kanttamme ettimään tuo-villaa", huomautti Toddy.

"Niin, niin", huudahti Willy, "suo-villaa karitsoiksi, etkö tiedä?"

"Hm, kyllä. Muistan kyllä jotakin sellaista nuoruudenpäiviltäni! Nehän kasvavat hyvin mutaisilla paikoilla."

"Niin, ja siellä on puro ja sananjalkoja ja tuohta ja jos et ole varuillasi, putoat puroon, kun etsit tuohta."

"Ja me menemme Haukanpetän kallioille", huusi Toddy kimakalla äänellä.
"Ja itä kantaa meitä telatta, kun me vätymme."

"Ja hän valmistaa meille pillejä", sanoi Willy.

"Willy", sanoin kiirehtien, "riittää jo!" Runoilija sanoo:

"'Huveista maailman mä luovun',

"ja ihmettelenpä suuresti, ettei isänne olo opettanut teitä tekemään samoin. Eikö hän koskaan lue teille?"

"Kyllä, kyllä", huusi Willy taputtaen käsiään ikäänkuin onnellinen ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Hän ottaa esille raamatun — suuren, paksun raamatun, tiedäthän — ja me kaikki paneudumme laattialle pitkäksemme, ja hän lukee siitä meille kertomuksia Davidista ja Noakista ja Vapahtajasta, kun hän oli pikku poika ja Joosefista ja Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa."

"Ja mitä?"

"Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa", toisti Willy.

"Etkö sinä tiedä siitä, kuinka Mooses piti keppiänsä Punaisen meren yläpuolella ja kuinka vesi nousi kumpaistakin rantaa ylös ja Israelin lapset menivät ylitse? Sehän juuri tarkoittaa samaa kuin hukkui muinoin Faraon joukko halleluijaa! Etkö sitä tiedä?"

"Willy", sanoin. "Epäilen, että olet kuullut kuljeksivien laulajien laulavan."

"Isä ja äiti laulavat meille kaikenlaisia lauluja. Sinähän voit laulaa niitä meille."

"Ja itä ottaa meidät kanttanta mettään ja tekee meille keppejä", sanoi
Toddy.

"Ja siellä missä rakennetaan uusia taloja, vie hän meidät mukanansa rakennustelineille."

"Onko hänellä mitään keinoa pidentää iltapäivää", kysyin minä.

"En tiedä mitä se merkitsee, mutta hän asettaa kummimaton ruohikolle ja sitten me kaikki käymme siihen pitkäksemme ja kuvittelemme, että olemme nukkuvia sotamiehiä. Väliin vain kun me heräämme, isä jää nukkumaan ja äiti ei anna meidän herättää häntä. Se ei ole mielestäni mikään hauska leikki."

"Minun mielestäni raamatun kertomukset ovat kaikkein hauskimmat, eikö teistäkin?"

Willy näytti hieman epäilevän. "Minun mielestäni on keinuminen hauskempaa", sanoi hän, "tai ei, mennäänpäs etsimään karitsoja. Nytpä tiedänkin, tee meille pillit, ja sitten voimme puhaltaa niitä, kun menemme karitsoja hakemaan. Toddy kulta, etkö sinäkin pidä karitsoista ja pilleistä?"

"Kyllä — ja keinumitetta ja tuohetta ja tahdon mennä Haukanpetän kalliolle", vastasi Toddy.

"Lukekaamme ensin raamattua", sanoin minä. "Jumala ei pidä siitä, ettette opi mitään hyvää tänäpäivänä."

"Hyvä", sanoi Willy ottaen hurskaasti tekopyhän ilmeen. "Luetaan vain.
Mielestäni on hauskin lukea Joosefista."

"Kejjo meille Goljatitta", ehdotti Toddy.

"Ei Toddy", väitteli Willy vastaan. "Joosefin viitta oli aivan yhtä verinen kuin Goljatin pää." Sitten Willy kääntyi minuun ja selitti, että "siksi Toddy pitää Goljatista, kun hänen päänsä oli yltäyleensä verinen, kun se katkaistiin." Ja Toddy — tuo henkiolento, jota äidin sanojen mukaan kaikki kaunis vastustamattomasti veti puoleensa — Toddy katsoa tuijotti minuun kuten teurastajapoika katsoo kuolemaantuomittua lammasta ja huomautti:

"Goljatin pää oli aivan vejinen ja Davidin miekka oli aivan vejinen, aivan vejinen, niin vejinen kuin, kuin kaikki."

Lähetin nopeasti pienen huokauksen korkeuteen, avasin raamatun, etsin kertomuksen Joosefista ja luin huomattavasti lyhennellen.

"Joosef oli hyvä, pieni poika, jota hänen isänsä hellästi rakasti. Mutta veljet eivät pitäneet hänestä. Ja he myivät hänet Egyptiin. Ja hän oli hyvin viisas ja selitti ihmisille, mitä heidän unensa merkitsivät ja niin tuli hänestä kuuluisa mies. Ja hänen veljensä tulivat Egyptiin ostamaan viljaa ja Joosef möi heille, ja sitten hän ilmaisi heille itsensä. Ja hän lähetti heidät kotiin hakemaan isää Egyptiin ja sitten he elivät siellä kaikki yhdessä."

"Ei te ole niin", sanoi Toddy, kasvoillaan ilme kuten vääryyttä kärsineellä ihmisellä. "Onko vaan niin, Willy?"

"Ehei", sanoi Willy. "Sinä et ole lukenut ollenkaan hyvin. Minäpä kerron teille kuinka se oli. Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli Joosef ja hänellä oli yksitoista veljeä — yksitoista kauheata veljeä. Ja hänen isänsä antoi hänelle uuden viitan ja hänen veljillään ei ollut yllään muuta kuin vanhat nuttunsa. Ja eräänä päivänä hän vei heille heidän päivällisruokansa ja he pistivät hänet syvään, pimeään kuoppaan, mutta he eivät panneet hänen uutta kaunista viittaansa sinne — he tappoivat kauriin ja kastoivat viitan — ajatelkaa, että se tehtiin uudelle kauniille viitalle — ja kastoivat sen kauriin vereen, ja se tuli aivan veriseksi."

"Aivan vejitekti", ehätti Toddy väliin julmalla innolla. Willy jatkoi:

"Mutta samaa tietä tuli muutamia ismaelilaisia ja nuo yksitoista kauheaa veljeä ottivat hänet pois syvästä, pimeästä kuopasta ja möivät hänet ismaelilaisille ja he veivät hänet kauvas Egyptiin. Ja hänen vanha isärukkansa itki ja itki ja itki, kun hän ajatteli, että suuri leijona söi Joosefin suuhunsa: mutta häntä ei ollenkaan syöty; mutta siellä ei ollut postikonttoria eikä rautatievaunuja eikä postivaunuja, siellä Egyptissä, ja siellä ei ollut sähkösanomia, niin että Joosef ei voinut antaa isällensä tietoja missä oli, ja hänestä tuli niin hyvä ja viisas, että Egyptin kuningas antoi hänen myydä kaiken viljan ja ottaa rahat hoitoonsa, ja eräänä päivänä tuli muutamia miehiä ostamaan viljaa, ja Joosef katseli heitä ja siinähän olikin hänen omat veljensä. Ja hän säikytti heitä — minä olisin antanut heille kaikille selkään, jos minä olisin ollut Joosef, mutta hän vain säikytti heitä, ja sitten hän ilmaisi heille kuka hän oli, ja hän suuteli ja hän ei lyönyt heitä, eikä jättänyt ilman aamiaista, eikä pannut heitä nurkkaan eikä mitään sellaista, ja sitten hän lähetti heidät isää noutamaan, ja kun hän näki isänsä tulevan, hän juoksi kovaa kyytiä ja halasi ja suuteli häntä. Joosef oli liian iso kysyäkseen isältänsä, oliko hänellä rintasokeria, mutta hän oli hyvin iloinen nähdessään hänet. Ja kuningas antoi Joosefin isälle kauniin maatalon, ja he elivät senjälkeen kaikki iloisina."

"Ja he kattoivat viitan vejeen", toisteli Toddy.

"Harry eno", sanoi Willy, "mitä luulet että minun isäni tekisi, jos hän luulisi, että leijona söisi minut suuhunsa? Minä luulen, että hän itkisi kauheasti, etkö sinäkin? Kerro nyt meille toinen kertomus — tai minäpäs tiedän — lue meille —."

"Goljatitta", keskeytti Toddy.

"Kerroppas sinä minulle hänestä, Toddy", sanoin.

"No", sanoi Toddy. "Goljat oli pitkä, tuuji miet, ja David oli hyvin pieni miet, ja Goljat tanoi 'Tule tänne niin minä työn tinut' ja David tanoi 'En minä tinua pelkää.' Titte David pitti viiti pientä kiveä linkoon ja pyyti Jumalalta apua, ja antoi lingon paitkata kivet Goljatin tiimiin ja tappaa hänet aivan kokonaan, ja David otti Goljatin miekan ja löi Goljatin pään poikki ja te tuli aivan vejitekti, ja Goljat juokti tiehentä." Tätä lyhyttä kertomusta säesti suurempi määrä vilkkaita ja yllättäviä eleitä, kuin mitä hillitty kaunopuhuja Gough milloinkaan tuhlaa pitkään puheeseen.

"Minusta ei ole ollenkaan hauskaa kuulla Goljatista", sanoi Willy.
"Minä tahtoisin kuulla Feruksesta."

"Kenestä?"

"Feruksesta, etkö tiedä kuka hän on?"

"En ole milloinkaan kuullut hänestä, Willy."

"Ohhoh", ihmetteli Willy, "eikö sinulla ollut isää, kun olit pieni?"

"Kyllä, mutta hän ei koskaan kertonut kenestäkään Ferus-nimisestä, eikä sen nimistä ole Tietosanakirjassakaan. Mikä mies hän oli?"

"Oli kerran mies, jonka nimi oli Ferus-Offerus ja hän taisteli kuninkaiden puolesta, mutta kun joku kuningas rupesi jotakin toista pelkäämään, hän ei enää tahtonut taistella hänen puolestaan. Ja eräänä päivänä ei hän löytänyt yhtään ainoata kuningasta, joka ei olisi ketään peljännyt. Ja ihmiset sanoivat hänelle, että Jumala on maailman mahtavin kuningas ja hän ei peljännyt mitään eikä ketään. Ja hän kysyi heiltä, missä hän voisi löytää Jumalan, ja he sanoivat, että hän on ylhäällä taivaassa, niin etteivät muut kuin enkelit voineet häntä nähdä, mutta hän tahtoi, etteivät ihmiset taistelisi hänen puolestaan, vaan tekisivät työtä hänen hyväkseen. Niin Ferus tahtoi tietää, minkälaista työtä hänen pitäisi tehdä, ja ihmiset sanoivat, että siellä lähellä oli joki, jossa ei ollut lauttaa, siksi, että siinä oli niin kova virta, ja he luulivat, että Jumala pitäisi siitä, että hän kantaisi ihmisiä joen ylitse. Niin Ferus meni sinne, ja hän valmisti itselleen hyvän, vahvan kepin, ja kun joku tahtoi päästä joen yli, kantoi hän hänet selässään.

"Eräänä iltana hän istui pikku tuvassaan tulen ääressä piippua polttaen ja lukien sanomalehteä, ja ulkona satoi vettä ja rakeita ja tuuli ja myrskysi, ja hän oli iloinen siitä, ettei kukaan tahtonut joen yli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan: 'Ferus!' Ja hän katsoi ulos ikkunasta, mutta kun hän ei voinut nähdä ketään, istuutui hän jälleen. Sitten taas joku huusi: 'Ferus!' ja hän avasi oven ja siellä oli pikku poikapahanen, suunnilleen Toddyn kokoinen. Ja Ferus sanoi: 'Hei poika, tietääkö äitisi, että olet ulkona?' Ja pikku poika sanoi: 'Tahdon mennä joen yli.' 'Hyvä', sanoi Ferus, 'sinä olet kokolailla pieni poika kulkeaksesi yksin, mutta hyppää selkääni!' Niin pikku poika hyppäsi Feruksen selkään, ja Ferus meni veteen. Kyllä se mahtoi olla kylmää! Ja joka askeleelta pikku poika tuli raskaammaksi, niin että Ferus oli kaatumaisillaan, ja jos hän sen olisi tehnyt, molemmat olisivat hukkuneet. Ja kun he tulivat toiselle rannalle, Ferus sanoi: 'Sinä olet painavin pikku olento, mitä milloinkaan olen kantanut', ja hän kääntyi ympäri katsoakseen häneen, ja siinä ei ollutkaan mitään pientä poikaa, vaan suuri mies — Vapahtaja. Ja Vapahtaja sanoi: 'Ferus, kuulin, että koetit tehdä työtä minun hyväkseni, ja minä ajattelin, että tulisin katsomaan sinua, ilman että sinä tietäisit kuka olen. Ja nyt sinä saat uuden nimen; sinua kutsuttakoon Christ-offerus, sillä se merkitsee Vapahtajan kantaja.' Ja kaikki kutsuivat häntä täst'edes Christ-offerukseksi, ja kun hän kuoli, kutsuivat he häntä Pyhäksi Christopheriksi, sillä Pyhäksi kutsutaan hyviä ihmisiä, kun he ovat kuolleet."

Willyllä itsellään oli kasvoillaan ilme kuin pyhimyksellä, kun hän esitti tämän kertomuksen, mutta nämä hänen ulkonäköään koskevat mietteeni keskeytti Toddy, joka, pitäen veljensä kertomusta liian vähän jännittävänä, oli karannut puutarhaan, tutkinut siellä ampiaispesää, saanut piston ja kirkui nyt täyttä kurkkua. Hän juoksi luokseni, minä nostin hänet syliini. Hän nyyhkytti:

"Tuudi minua. Tahdon Kalle mihin joutunut."

Heilutin häntä edestakaisin, hyväilin hellästi, mutta yhä hän vain nyyhkytti:

"Tahdon Kalle mihin joutunut."

"Mitähän tuo lapsi tarkoittanee?" kysyin ihmeissäni.

"Hän tahtoo, että laulaisit laulun Kalle pojasta" sanoi Willy. "Hän tahtoo, että äiti laulaa sen hänelle aina, kun hän on satuttanut itsensä ja sitten hän lakkaa itkemästä."

"Sitä en osaa", sanoin. "Eiköhän 'Virtaa, Jordan' kelpaisi, Toddy?"

"Minä sanon, kuinka se on", sanoi Willy, ja tuo nuori mies lauloi seuraavan laulun, säkeen kerrallaan, minä kerraten sanat ja säveleen:

    "Ken tietää, mihin joutunut
    korini pieni ois",
    näin Kalle kysyy, "joku lie
    sen vienyt multa pois.

    Ja entäs pikku kissasein?
    Se myöskin poissa on.
    No ihmettä, yht'aikaa ne
    on päässeet piilohon!

    Käyn äidin luo, ma aavistan
    sen sinne mennehen
    se sohvalla lie ottanut
    taas pikku unosen.

    Käy äiti, äiti, katsohan
    näkyä hupaisaa:
    kas, kissa unta ottelee
    korissa makeaa!"

En voinut käsittää, missä tämän laulun vaikutus sisarenpoikani vaivoihin piili, mutta lopetettuani sen muuttuivat nyyhkytykset tyytyväisyyden huokaukseksi.

"Toddy", sanoin, "pidätkö enosta?"

"Pidän."

"Sanoppas sitten, kuinka tuo lystikäs laulu voi sinua lohduttaa?"

"Tuntuu vain niin hyvältä, eikä tee kipeätä", vastasi Toddy.

"Eikö tuntuisi yhtä hyvältä, jos laulaisin 'Syöstynä kuiluun synkän epätoivon?'"

"Ei, minä en pidä tynkättä epätoivotta ja jot tynkkä epätoivo tekiti minulle jotain pahaa, löitin ten heti aivan kuoliaakti."

Tähän nerokkaaseen huomautukseen päättyi keskustelumme tästä asiasta, mutta minä ajattelin muutaman hetken huolestuneena, voisivatkohan Helenan ja minun isoisän ajoittaiset henkiset häiriöt ilmetä jälleen tässä hänen nuorimmassa jälkeläisessään. Ajatukseni katkaisi Willy, joka rohkeasti huomautti:

"Nyt kai saamme pillit, Harry eno, vai kuinka." Otin varteen huomautuksen ja vein heidät metsään. Vuosikausiin en ollut ollut hakemassa pähkinäpuunvesoja, en todellakaan sittenkuin sodassa, jolloin opin tietämään kuinka kuuman tulen saattoi saada pienistäkin pähkinätikuista. En ollut etsinyt puuta pilleihin — neljännesvuosisataan. Näiden muistojen mieleeni nostamat erilaiset kuvat uhkasivat saattaa minut mielentilaan, joka olisi voinut purkautua johonkin epäonnistuneeseen runotekeleeseen, mutta sisarenpoikani estivät sen ahdistellen minua vilkkailla kysymyksillään, kysymyksillä sellaisilla, joita ainoastaan lapset voivat tehdä. Pillit valmistuivat, ja minut vietiin marssin tahdissa paikkaan, missä "karitsat" kasvoivat. Se oli juuri sellainen paikka, johon pojat tuntevat viehätystä — alava, kostea, soinen, puroineen, joka petollisesti luikertelee ruohon ja tuuheitten sananjalkojen lomitse. Lapset tunsivat jo kaukaa kasvin, jossa kasvoi "karitsoja" ja jokaista uutta löytöä seurasi läpitunkeva riemuhuuto. Alussa katsahdin nopeasti puroon päin, kun tuollainen kimakka huuto halkaisi ilman, mutta kun vähitellen totuin siihen, kiintyi huomioni muutamiin erinomaisen ihaniin sananjalkoihin. Äkkiä kuitenkin useat peräkkäin kuuluvat huudot ilmaisivat, että jokin oli hullusti, ja suuren sananjalan ylitse näin pienet, hätääntyneet kasvot. Willy riensi veljensä avuksi, mutta oli hänkin pian vajonnut yhtä syvälle kuin Toddy mustaan, puron pohjassa olevaan mutaan. Riensin hätään, asetuin hajasäärin puron yli ja ojensin käden kummallekin pojalle. Silloin antoi petollinen mätäs myöten ja minäkin pudota loiskahdin sekaan. Tämä tapaus vaihtoi Toddyn surun nauruun, mutta en voi sanoa, että onnettomuuteni tässä tapauksessa olisi huvittanut minua. Putoaminen puhtaaseen veteen ei ole miellyttävää, ei edes kalassa ollessa, mutta valkeissa housuissa äkkiä vajota polvia myöten maaemon helmaan, se on eri asia. Nopeasti vedin lapset ylös ja asetin heidät rannalle, sitten kompuroin itse ylös vihapäissäni ja koetin päristellä, kuten olen nähnyt Newfoundlandilaiskoiran tekevän. Päristeleminen ei kumminkaan ollut hyvä — sillä housunlahkeena rupesivat kauheasti lyömään nilkkoihini, ja lähettivät alas kenkiini inhoittavia liejuvesivirtoja. Vaaleanharmaa huopahattuni oli pudonnut puron reunalle ja tullut aivan tahraiseksi, kun kiipesin ylös vedestä. Katsoin nuorempaan sisarenpoikaani sanattomalla suuttumuksella.

"Harry eno", sanoi Willy, "Jumala oli hyvä, kun antoi sinun olla kanssamme, muutoin Toddy olisi hukkunut."

"Niin kyllä", sanoin, "ja enpä todellakaan olisi —"

"Hajji eno," huusi Toddy juosten nopeasti luokseni, ja, taivuttaen minut itseään kohti, taputteli poskeani mutaisella, mustalla kädellään. "Minä pidän tinutta, kun vedit minut vedettä."

"Annan sinulle anteeksi", sanoin, "mutta kiiruhtakaamme kotiin." Meidän oli sivuutettava vain yksi ainoa talo ja se oli, Luojan kiitos, niin tiheän pensaikon peitossa, etteivät asukkaat voineet nähdä tietä. Kuljimme tosin yleisesti suosittua ajelutietä, mutta voisimmehan ehtiä kotiin viidessä minuutissa, tai pujahtaa metsään, jos kuulisimme vaunujen lähestyvän. Voi! Siellä jo tulivatkin vaunut, ja me, me muodostimme niin surullisen näköisen ryhmän! Vaunuissa istui naisia, ja vielä päälle päätteeksi — mutta olikohan siinä, tietysti siinä oli — oliko paholainen, joka aina johti noita lapsia, lähettänyt palvelijansa hakemaan neiti Maytonia, ennenkuin se ryhtyi toimeen. Siinä hän nyt auttamattomasti istui, kylmänä, hienona, sievänä, koettaen säilyttää mielenmalttinsa, vaikkakin sitä tehdessään punastui. Ei auttanut, että loin katseeni maahan; hän oli jo tuntenut minut. Käänsin häntä kohti kasvoni, joissa oli yhtä uhmaava, jos ei uhmaavampikin ilme kuin sodassa käydessäni hyökkäykseen.

"Teillä näkyy olleen hauska iltapäivä yhdessä", sanoi hän tapansa mukaan hymyillen vaunujen sivuuttaessa meidät. "Muistakaa kaikki tulla luokseni huomenna."

Jumala siunatkoon tuota tyttöä! Hänen sydämensä toimi yhtä nopeasti kuin hänen silmänsä — kuka muu nuori nainen tahansa olisi tällaisessa tilaisuudessa tarvinnut kaiken tarmonsa nauramiseen, mutta hän ennen muuta koetti helpoittaa minun asemaani. Sellainen kuninkaallisen ylevä nainen ansaitsee — tässä äkkiä huomasin kasvojeni lentävän kuumiksi mudan alla, jota Toddyn käsistä oli niihin tarttunut ja minä johdin paluumatkaamme ryhdiltäni komeampana kuin mitä ulkomuotoni oikein edellytti ja sitten minä jätin sisarenpoikani palvelijalle samalla suuremmoisella arvokkuudella, jolla upseeri luovuttaa suuren vangiksi ottamansa sotilasjoukon. Nopeasti vaihdoin ryvettyneet vaatteet parhaaseen pukuuni — ei siksi, että olisin toivonut ketään tapaavani, mutta siksi, että äkkiä tunsin itsekunnioitukseni huimasti kasvaneen. Kun lapset oli pantu makuulle, ja minulla oli vain omat ajatukset seuranani, vietin pari onnellista hetkeä kuvittelemalla mahdolliseksi sellaista, jota en koskaan ennen ollut uskaltanut ajatellakaan.

VII LUKU.

Vierailumme ja mitä siitä seurasi.

Maanantaina olin puutarhassa jo auringon noustessa. Tänään Toddyn tuli viedä sovitukseksi tarkoitettu kukkavihkonsa neiti Maytonille, ja minä lupasin juhlallisesti, ettei mitään vaivaa säästettäisi, jotta hänen sovituksensa tulisi mahdollisimman kauniiksi. Tarkastin huolellisesti jokaisen kukkareunuksen ja lavan, jokaisen yksityisen kukkasen, niin että minulla viimein oli niiden mahdollisuudet niin täysin selvillä, kuin olisin tehnyt musteella ja kynällä niistä luettelon. Kun olin tämän tehnyt, neuvottelin palvelijattaren kanssa sisarenpoikieni puvuista. Hän alisti koko heidän pukuvarastonsa tarkasteluni alaiseksi, ja tutkisteltuani tarkasti kaikkia valitsin ne, joihin poikien oli pukeuduttava iltapäivällä. Sitten ilmoitin palvelijattarelle, että pojat lähtisivät päivällisen jälkeen kanssani käynnille muutamien rouvashenkilöiden luo ja että toivoin hänen pesevän ja pukevan lapset huolellisesti.

"Ilmoittakaa milloin haluatte lähteä, herra, ja minä alotan tuntia aikaisemmin", sanoi hän. "Ainoastaan silloin voi olla vakuutettu, etteivät he tuota teille häpeää."

Aamiaiseksi oli meillä muun muassa muhennettuja ostereita, joita syötiin syviltä lautasilta.

"Voi Todd", huudahti Willy, "nyt on meillä taasen kilpikonnalautaset — oi, kuinka hauskaa!"

"Ai, kilpikonnalautatet", kirkaisi Toddy.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte, pojat?" kysyin minä.

"Näytän sinulle", sanoi Willy hypäten alas tuoliltaan ja kantaen osterilautastaan varovasti minua kohti. "Pistä pääsi lautaseni alle ja katso ylös, silloin näät kilpikonnan."

Hetkeksi unohdin, etten ollut ravintolassa, tartuin lautaseen, kohotin sitä ja tarkastin sen pohjaa.

"Tuossa", sanoi Willy osoittaen tehtaanleimaa, moniväristä tavaramerkkiä. "Etkö näe kilpikonnaa?"

Komensin Willyn heti paikalleen, tunnottomana Toddyn huomautukselle, että —

"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin muut kilpikonnat."

Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni. Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta. Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia, että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.

"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia?
Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."

"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"

"Minä — minä luulen niin, poikaseni."

"Kenelle teet tätä kimppua, Harry eno?" kysyi Willy.

"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät eilen niin savisina", sanoin minä.

"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma — aivan kuin leivos — aivan kuin hän maistuisi hyvälle — oi, minä rakastan häntä niin, etkö sinäkin?"

"Kyllä, minä tunnen häntä kohtaan suurta respektiä, Willy."

"Respektiä? Mitä sinä tarkotat respektillä?"

"Niin, tarkoitan sillä sitä, että hän on hieno nainen — hyvin miellyttävä nainen — maailman kaunein nainen — juuri sellainen henkilö, jonka haluaisin nähdä joka päivä ja kernaammin kuin kenenkään muun."

"Niin no, sitten respekti tarkoittaa samaa kuin rakastaa, eikö tarkoitakin, Harry eno?"

"Willy", sanoin äkkiä nopeasti, "juokse pyytämään Maggielta nyörinkappaletta — nopeasti!"

"Kyllä", sanoi Willy lähtiessään; "mutta tarkoittaahan, eikö tarkoita?"

Kello kahdelta käskin Maggien pukemaan sisarenpoikani ja kello kolme lähdimme vierailulle. Ei ollut helppoa kantaa Toddyn kukkavihkoa ja samalla pitää kummastakin pojasta kiinni, etteivät he pääsisi pensaikkoon heinäsirkkoja etsimään tai pellonpientareelle perhosia kiinni ottamaan, mutta suoriuduin siitä onnellisesti. Lähestyessämme Clarksonin täysihoitolaa tunsin, että lakkini oli toisella korvalla ja kaulaliinani vinossa, mutta en voinut korjata niitä, sillä näin Alice Maytonin kuistilla ja tunsin, että hän näki minut. Annoin kukkakimpun Toddylle ja lupasin hänelle kolme rintasokeripalasta, jos hän olisi varovainen eikä pudottaisi sitä. Niin astuimme puutarhaan. Samassa hetkessä kuin tulimme pensasaidan sisäpuolelle ja Toddy näki miehen kantavan ruohonleikkauskonetta ruohokentän poikki, huusi hän:

"Voi, tuolla on juohonleikkuukone!" ja pudotti innoissaan kukkakimpun. Sieppasin sen käteeni ennenkuin se putosi maahan, pakoitin tuon sopimattomasti käyttäytyvän nuorukaisen astumaan edelleen, tervehdin neiti Maytonia ja käskin Toddyn ojentamaan kimpun hänelle. Tämän hän onnellisesti suorittikin, mutta kun neiti Mayton kiitti häntä ja kumartui häntä suutelemaan, hän luikahti alas kuistilta kuin pieni ankerias, huusi "tule!" veljelleen ja hetkeä myöhemmin sisarenpoikani seurasivat ruohonleikkauskonetta jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan päässä.

"Nuo ovat sisareni mielestä maailman parhaimmat lapset, neiti Mayton," sanoin minä.

"Niitä pikku miehiä!" vastasi neiti Mayton, "minusta on niin hauska nähdä lasten huvittelevan."

"Niin minustakin", sanoin minä, "kun en ole vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan; mutta jos olisin suunnannut kaikki ne ponnistukset, jotka näiden poikien vuoksi olen tehnyt, isäntieni etujen valvomiseen, niin nuo arvon herrat voisivat pitää minua korvaamattomana."

Neiti Mayton vastasi jotakin, ja me istuuduimme alkaen iloisesti keskustella yhteisistä tutuista, kirjoista, tauluista, musiikista ja seurapiirimme juoruista. Olisin voinut iloisesti keskustella Herbert Spencerin järjestelmästä, assyyrialaisista savitauluista tai mistä muusta ikävästä asiasta tahansa ja tuntea, että hänen läsnäolonsa moninkertaisesti korvasi kaiken. Kauniina, järkevänä, tyynenä, aistikkaasti puettuna, halveksien keimailua ja hänen seurapiirissään niin tavallista elämäänkyllästymistä, hän herätti koko miehisen ihailuni. Mutta voi! Ehkäpä en ansainnut niin suurta iloa, koska se loppui niin lyhyeen. Clarksonilla asui muitakin naisia täysihoidossa ja, kuten neiti Mayton ensi kerran tavatessamme aivan oikein huomautti, miehet olivat Hillcrestissä sangen harvinaisia. Naiset tulivat, tietystikin aivan sattumalta, kuistille ja jokainen heistä esitettiin minulle ja tavallinen kohteliaisuus ei sallinut minun puhutella neiti Maytonia enemmän kuin kerran kymmenen minuutin aikana. Aina muulloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi näin monen naisen seura ollut minulle erinomaisen miellyttävää, mutta nyt —

Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen rinnallaan lohdutellen:

"Toddy parka! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy kulta!"

Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn selitellessä:

"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."

Mutta Toddy juoksi minun luokseni, tarttui sääriini ja nyyhkytti:

"Laula Toddy mihin joutunut."

Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa, hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.

"Mitä hän sillä voi tarkoittaa?" kysyi neiti Mayton.

"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."

"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."

Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun säveltä.

"Ittu keinutuoliin", nyyhkytti Toddy.

Tottelin; ja senjälkeen kiusanhenkeni sanoi:

"Ethän laula tanoja — tahdon, että laulat tanat."

Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen korvassaan, mutta hän tokasi:

"Laula kovemmin."

"En osaa enempää, Toddy", sanoin epätoivoissani.

"Voi, eno, luen sen sinulle kokonaan", sanoi Willy.

Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle hänen edessään täytyi minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä. Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya, ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut — olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:

"Katso, kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! — hän on äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"

Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.

"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."

"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen varma siitä, että he viihtyvät kanssani."

"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin teidän sitä koettaa", vastasin minä.

Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin, että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa. Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:

"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun lautatettani on kilpikonna."

Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään — mikäli minä tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn. Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui, että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.