language: Finnish

HELIN KESÄ

Kirj.

Eva Hirn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

   I. Tyttöjä.
  II. Kirjeitä.
 III. Herrasväki saapuu.
  IV. Huvilaelämää.
   V. Kaupungissa.

I.

TYTTÖJÄ.

Kamreeri Sarkamaa tuli Helin huoneeseen.

— Sinulla on paha tapa heittäytyä keskellä päivää pitkällesi. Vanhat kylläkin tarvitsevat ruokalepoa, mutta nuoret veltostuvat sellaisesta, sanoi hän.

— Olen ollut kemian töissä lähes kuusi tuntia ja jalkojani särkee, vastasi Heli kohottautuen istumaan. — Sitäpaitsi tulee minulle oppilas iltapäivällä.

— Jos lukeminen rasittaa sinua liikaa, niin minä voin hankkia sinulle paikan pankissa, virkkoi siihen isä. Se oli hänen usein toistuva lauseensa. — Koetapas nyt ehtiä ennen oppilaasi tuloa laskea minulle nämä laskut. Taunolla on suojeluskuntansa, joten minä en tahdo vaivata häntä lisätyöllä.

Isä laski paperiarkin Helin pöydälle ja poistui.

Heti kun laskut oli suoritettu, saapui oppilas. Seurasi raskas tunti.
Saksan kielioppi oli molemmista tällä kertaa tavallista sitkeämpää.

Vihdoin sekin kiusa loppui ja Heli istui hetken pää nojautuneena käsiinsä.

Nyt pitäisi lukea kontrollitenttiä eläinopin aprobaatturitöistä. Aina oli jokin tentti kintereillä. Olihan opiskeleminen hauskaa, mutta siihen vaadittaisiin työrauhaa.

Heli ei jaksanut enää istua paikallaan. Hän heitti takin ylleen ja asetti hatun päähänsä sekä lähti ulos, varoen, ettei kukaan kotiväestä ehtisi pysäyttää häntä.

Hän käveli hitaasti katuja pitkin, pysähtyi kaupan ikkunaan katselemaan keltaisilla pitseillä koristettuja alusvaatteita, luki toisessa paikassa kiintoisia kirjaotsikkoja, mutta eläinopin varjo seurasi häntä joka askelella.

— Mitä minä nyt tekisin, koska kerran en tee sitä mitä pitäisi? Ja Heli päätti käväistä Meri Haaviston luona. Siellä oli aivan erilainen rauha ja henki kuin kotona.

Merin pieni, aistikas huone oli monen toverin turvapaikka heidän alakuloisuuden hetkinään.

— Terve, Heli. Minä istun tässä kolmatta tuntia aineeni ääressä ja olen kypsä nauttimaan elävistä naisista, sanoi Meri.

— Mistä sinä nyt kirjoitat? Kuolleitten naisten sielunelämästäkö? kysyi
Heli.

— Melkeinpä. Minä näet kirjoitan Kiven naisista.

— Mutta Kivihän oli naimaton.

— Niin olikin. Hän vain tuotti naisia.

— Tuotti?

— Minun aineeni nimi on: "Naiset Kiven tuotannossa".

— Mieluummin minä sittenkin kirjoitan ruostesienistä, vaikka se ensin tuntuikin hankalalta. Mutta minä en saisi kokoon mitään tuollaisista tunneaineista, joita te harrastatte, virkkoi Heli istuutuen Merin vaaleansiniseen sohvaan.

— Nakerra taateleja ja ihaile minun vanhaa kukkivaa amaryllistäni!
Siinä on minun kasviopinharrastukseni.

— Kasvioppi on jaloin tiede kaikista, vaikka minä olenkin sillä rasittanut itseäni aivan liikaa.

— Sinähän olet kerrassaan suurenmoinen! Kuinka sinä jaksatkin antaa yksityisopetusta, ommella omat vaatteesi ja lukea yhtä ahkerasti kuin me muut?

— Minä jaksaisin sitä kaikkea varsin hyvin, mutta tiedäthän, että olen ainoa tyttö kolmen pojan joukossa. Äiti viettää suuren osan päivästä konttorissa ja siksi minun täytyy esiintyä monta tuntia päivässä naisellisena ja auttavaisena sisarena. Ja se on kaikkein raskainta, etenkin sen jälkeen kuin on palannut kotiin laboratorioista. Neulatkin aivan ruostuvat tällaisissa haponsyömissä sormissa!

— Ilmankos sinä et koskaan ehdikään osakuntaan! Siellä on nyt Ilta Pohja emäntänä ja hän valittaa, että entiset koulutoverit käyvät harvoin kokouksissa varsinkin tytöt.

— Minulla ei ole aikaa eikä voimia valvoa myöhään. Sitäpaitsi osakuntaelämä oli minulle pettymys. Onhan siellä joskus hauskaakin, mutta usein saa nähdä sellaista, mikä vain harmittaa. Enkä minä taas toiselta puolen tahdo tuomita muita ja olla olevinani heitä parempi. Mutta aikaiseen sieltä on poistuttava, jos haluaa säilyttää hyvän ajatuksensa monestakin osakunta toverista.

— Onhan se niinkin! Ajattele, että minä kerran viattomuudessani menin Ilkka Pason kanssa osakunnan naamiaisiin! Me olimme silloin vielä fukseja eikä kukaan ollut varoittanut meitä. No, minä lähdin sentään sieltä pois jo tunnin kuluttua. Ilkka pyysikin sitten jälkeen päin minulta anteeksi, että oli houkutellut minut sinne, kertoi Meri.

— Ja kuitenkin meillä on hyviä ja kunnollisia tovereita. Meidän entisistä luokkalaisistamme ei ainoakaan tyttö polta tupakkaa eikä muutoinkaan herätä pahennusta, huomautti Heli.

— Opinnot ovat kovia ja elämä on löysää. Kun Tauno ja minä tulimme ylioppilaiksi, niin minä kuvittelin, että nyt se vapaa ja ihana elämä alkaisi. Mutta silloin minä sain katkeran kokemuksen. Isä sanoi, ettei hän kykene kustantamaan kahden lapsen opintoja. Tauno saa valmistautua maisteriksi ja minä saan oppia kirjanpitoa ja konekirjoitusta. Sen jälkeen hän hankkii minulle pankkiviran.

— Kuinka sinun isäsi voi olla niin erilainen teitä kohtaan? kysyi Meri kiivaasti.

— Hän sanoo, että miesten koulutus on tärkeämpi. Koetin puolestani kylläkin väittää, että minä suoritin tutkintoni nuorempana ja paremmilla arvosanoilla kuin Tauno. Mutta isä vastasi vain, että hän menettelee omantuntonsa mukaan. Isiin ei koskaan voi vaikuttaa millään syillä eikä perusteluilla.

— Eikö edes Taunokaan pannut vastaan?

— Hän sanoi vain, että: "Kiitä onneasi, kun sinun ei ole pakko lukea.
Eihän sinun koskaan tarvitse elättää perhettä."

— Kuinka sinä sitten kuitenkin pääsit yliopistoon?

— Minä surin kesäkuun 12. päivään saakka. Sen jälkeen ompelin itselleni paitoja, joissa oli perhosia ja kukkakiehkuroita. Sitä kesti 22. päivään. Silloin minä sain oppilaita, jotka lukivat ehtoja. Kun minulla sitten syksyllä oli koossa 650 markkaa omia rahoja, niin pyysin isällä lupaa saada lukea luonnontieteitä niin kauan kuin itse maksaisin opintoni. Isä suostui siihen ehdolla, että saisin vain ylöspidon kotona.

— Ja Tauno pääsi kesäyliopistoon Jyväskylään! huudahti Meri.

— Niin pääsi, ja siitä syystä minä olen hänestä jäljessä kemiassa. Mutta kyllä minä sittenkin suoriudun luvuistani yhtä nopeaan kuin hänkin. Onneksi olen taas saanut oppilaita talvellakin.

— Sinusta tulee vielä jotakin erinomaista, kun nyt jo saat noin taistella olemassaolosi puolesta!

— Kyllähän minä olisin olemassa pankissakin! Mutta se olisi minulle kuollutta elämää.

— Sitäpaitsi sinusta kehittyy jalo luonne. Aivankuin Emma Åströmistä!

— Jospa kehittyisikin! Mutta minä olen usein katkera. En ole altis uhrautumaan ihmiskunnalle — tarkoitan veljiä kotona — enkä iloitsemaan siitä, mitä muut saavat. Tietysti minä sen heille suon, mutta minä olen kuitenkin aina taipuvainen pyörittelemään päässäni omia kurjia raha-asioitani.

— Minusta sinä olet koko perheen orja ja päälle päätteeksi iloinen orja, sanoi Meri ja järjesteli Helin kiharoita ohimoille.

— Viime aikoina olen harrastanut itsekasvatusta ja järkeilymoraalia.

— Minkälaista se on?

— Minä selitän itselleni kaiken välttämättömyyden. Esimerkiksi sen, että isällä on pienet tulot ja hänen kuvittelunsa on, että tulevat aviomiehet elättävät vaimonsa. Hän ei huomaa, kuinka kehitys käy siihen suuntaan, että kukin elättää itsensä.

— Silloin saavat miehet myöskin osansa kotitehtävistä!

— Tietysti. Nykyajan miehet ovat vielä penseitä siinä suhteessa, mutta tulevan polven täytyy alistua siihenkin. Muutenhan naiset nääntyvät kaksinkertaisen työn alla.

— Sinä olet suunnattomasti muuttunut kouluajan jälkeen. Tuollaistako sinä mietit?

— Sehän on nykyajan polttavin ongelma. Sinuun nämä asiat eivät koske yhtä kipeästi. Sinä saat lukea rauhassa, ilman liikarasitusta ja rahahuolia. Sitäpaitsi sinulla on työrauha kotonasi.

— Niin on. Mutta kerrohan vielä järkeilymoraalistasi! Ehkäpä minäkin vielä joskus tarvitsen sitä!

— Minä järkeilen, että tällainen kamppailu on tarpeellinen juuri Heli Sarkamaan kehitykselle. Minun näet täytyy karaistua ja kypsyä nykyajan kovaa elämää varten. Tauno ottaisi minun sijassani ison velan, jonka hän maksaisi sitten viran saatuaan. Mutta minulla ei ole rohkeutta sellaiseen. Mieluummin teen työtä ja elän niukasti.

— Kuulehan, minun isäni antaisi sinulle varmasti lainan. Kysynkö häneltä?

— Älä missään nimessä! Velat ovat yleensä naisen luontoa vastaan.
Korkeintaan me uskallamme mennä naimisiin velkaantuneen miehen kanssa.

— Vanhat ihmiset väittävät usein nykyajan nuorisoa kevytmieliseksi ja huvittelunhaluiseksi. He eivät huomaa, kuinka me tunnemme paljon suurempaa vastuunalaisuutta tulevaisuudestamme kuin he konsanaan. Sinäkin, Heli, järjestät elämäsi viisaasti kuin satavuotinen mies. Me emme odota, että joku huolehtisi meistä kuolinpäivään asti, selvitteli nyt Meri.

— Minäkin tunnen monesti eläväni aivan yksin. Isä luulee minun pian väsyvän ja vajoavan pankin helmaan — niin, hän melkein toivoo sitä. Aili taas auttaa minua milloin jaksaa, mutta hänkin on työn murtama. Hän kuuluu siihen sukupolveen, jolle virka kodin ulkopuolella on luonnoton. Hän ei kykene hallitsemaan yhtä aikaa kotia ja tointaan. Ja vaikka Tauno lukeekin samoja aineita kuin minäkin, niin meidän tahtimme on kuitenkin vallan erilainen. Hänellä on työrauha ja sitäpaitsi pojille ominainen häikäilemätön luonne. Hän hassaa tenteissä, nauraa repuille ja lainailee rahoja keneltä sattuu.

— Mutta sinulla on parempi pää ja lisäksi sitkeyttä Heli!

— Sen tähden minä taas voitan ja hän jää tappiolle. Mutta yhteisluvusta ei tule mitään.

— Sinullahan on sentään tyytyväinen luonteesi ja iloinen mielesi!

— Ei suinkaan aina. Minä pelkään tenttejä ja panen liikaa arvoa rahoille, joita kuitenkin vihaan ja halveksin. — No, nyt me olemme jo pohtineet kylliksi minun asioitani. Puhukaamme siis nyt sinusta. Meri! Sinäkin olet omalla tavallasi suurenmoinen. Rikas tyttö, joka ahtaa päähänsä kielioppia ja kansantaloutta! Mikset lähde ulkomaille? Sinnehän nykyisin kaikkien mielet palavat.

— Kyllä minä vielä lähdenkin. Isäkin tahtoo, että minä opettelen kieliä. Se on hyvin tärkeätä. Etenkin nyt sen jälkeen kuin hän tuli ministeriksi. Sitäpaitsi minun kieliopiskeluni täällä vaativat sen.

— Mutta ihmisistä kehittyy aivan erilaisia riippuen siitä, mitä tarkoitusta silmälläpitäen he lähtevät ulkomaille. Ajatelkaamme esimerkiksi meidän entisiä opettajiamme! Hekin ovat matkustelleet ulkomailla ja siksi muuttuneet entistä peruukkimaisemmiksi. Sen sijaan Aissi Lind palasi ulkomailla häikäisevänä maailman naisena!

— Ja Tuovi Havas syventyy taiteeseensa, tutustuu vain suuriin henkiin eikä näe suurkaupungin varjopuolista mitään.

— Minkälaisissa olosuhteissa sinä matkustaisit mieluimmin, Meri?

— Lähtisin isän kanssa diplomaattisille asioille. Silloin meitä kutsuttaisiin valtiomiesten perheisiin ja juhliin. Välillä joku lähetystön nuori virkamies näyttelisi minulle Eiffel-tornia ja Napoleonin hautaa. Ja minä kertoisin hänelle, että sen jalusta on tehty suomalaisesta graniitista. Sitten hän veisi minut Chryslerillään päivällisille lähetystöön, jonne on kutsuttu suomalaisia ja ulkomaalaisia merkkihenkilöitä. Isä olisi juuri silloin jonkun ministerin luona, muuten hän lähettäisi minut aikaisin kotiin. Hän näet ei käsitä minun ihmisarvoani. Siellä päivällisillä Bernhard Shaw lausuisi minulle jonkin iroonisen totuuden, johon minä tietysti vastaisin suomalaisella älykkyydelläni.

— Ja sinä nolaisit Shawn! nauroi Heli.

— Minä olen kerännyt suurten miesten iskusanoja sekä Oscar Wilden ja muitten kirjailijoilten neronleimauksia muistikirjaani. Isä tahtoo, että minä jo alkaisin ottaa osaa vastaanottoihin kotona ja muualla. Silloin minun siis täytyy olla henkevä ja suulas.

— Etkö keksi itse vastauksia ihmisille? kysyi Heli.

— Tovereille kylläkin, mutta vanhemmille herroille vastaileminen on vaikeata. Aterioiden aikana he ovat eniten huvitettuja ruuasta. Sitäpaitsi he eivät yleensäkään tajua sellaisia hienoja sukkeluuksia, joita ylioppilaselämässä ilmenee. Ehkä nuo herrat ovat terävämpiä ulkomailla!

— Minä puolestani tahtoisin asua kauan yhdessä paikassa. Minä olen väsynyt tähän yhteen ja samaan rotuun sekä näihin tuttuihin oloihin. Suomalaiset eroavat niin perin vähän toisistaan. Kaikilla on samat mielipiteet, halut ja elämäntavat. Minä tahtoisin olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla on kokonaan toinen luonne ja kokoonpano. Nähdäpä vallan toisenlaisia luonteita ja toisenlaista taidetta!

— Sen verran minäkin olen ollut ulkomailla, että tiedän sielläkin olevan vain eri vivahduksia. Ihmisillä on nenä silmien välissä ja puvut kankaasta tai turkiksista. Taiteilijat maalaavat tauluja, kirjoittavat romaaneja ja soittavat samanlaisilla soittokoneilla kuin mekin. Luonnossa on nurmi viheriöistä ja kaupungeissa kadut asfaltista.

— Entä sielunelämä?

— Eiköhän sen laita liene samoin? Ihmiset nauravat sukkeluuksille, surevat äidin kuollessa, himoitsevat rahaa ja rakastuvat toiseen sukupuoleen.

— Siinä tapauksessa minäkin voin hillitä matkustushaluani. Varsinkin nyt, kun olen keksinyt erään sopivan toimen kesäksi, sanoi Heli hiukan salaperäisenä.

— Älä! Miksi et kertonut sitä heti?

— Olen valmistellut sitä jo kauan aikaa. Mutta et saa kertoa siitä kenellekään, muuten se menee myttyyn.

— Tietysti minä vaikenen. En olekaan pitkiin aikoihin kuullut ainoatakaan kunnollista salaisuutta, vakuutti Meri.

— Minä näet olen koko elämäni asunut joko Helsingissä tai huvilassamme siellä Päijänteen saaressa. Siellä on kauhean yksinäistä. Pienenä tyttönä aika kuluu leikkien, marjassa ja uimisessa, mutta vanhempana ei maailman ihaninkaan seutu enää voi tyydyttää henkeä. Olen välistä ollut siellä niin kaihomielinen ja turhan tunteellinen, että oikein harmittaa perästäpäin.

— Sinä puhut totta. Kesät ovat usein kovin vaikeita aikoja seuraa ja sisaria vailla olevalle tytölle. Ihanat merikylvytkään eivät tuota nautintoa silloin, kun täytyy uida yksin, yhtyi Meri Heliin.

— Mutta nyt olenkin päättänyt vapautua Päijänteestä, suvusta ja retiisien kitkemisestä! Minä menen sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei tunne minun entistä hahmoani ja olentoani.

— No, voi sun…! Aiotko muuttaa hahmosi ja henkesi?

— Niin paljon kuin suinkin. Minä lähden tutkimaan tuntemattomia syvyyksiä ja tunkeutumaan vieraitten ihmisten sielunelämään. Mutta itse pysyn syrjästäkatsojana ja saavuttamattomana.

— Sano selvällä suomen kielellä, mitä sinä oikeastaan aiot tehdä! tiedusti Meri perin uteliaana.

— Minähän olen aina kärsinyt varojen puutteesta. Se on rajoittanut henkeni ja ruumiini lentoa. Mutta nytpä en enää aiokaan alistua rahojen orjaksi. Minä lähden lentoon vaikka luudan päällä, niinkuin noidat.

— Suoritettuasi tutkintosi sinä saat viran ja paljon elämän mahdollisuuksia.

— Mutta silloin en enää olekaan rohkea ja joustava. Koko tarmo on kulunut tenteissä, silmät ovat kierot mikroskopeerauksesta ja polvet tutisevat nelivuotisesta tottumuksesta.

— Kuinka niin?

— Minä pelkään aina. Pelkään luonnottomia professoreja, joissa ihmisen kuva on sumentunut sangen omituiseksi, sekä asistenttejä, joiden käsiin me olemme ylönannetut, ilman valittamisen mahdollisuutta.

— Kyllä minäkin pelkään jokaista aasia, jolla on oikeus reputtaa meitä. Mutta kerro nyt vihdoinkin kesäsuunnitelmistasi ja minne aiot ratsastaa luudallasi! vaati Meri.

— Minä otan kesäksi toimen. Ansaitsen näet itse seikkailukustannukseni.

— No nyt minä hoksaan! Sinä varmaankin menet siivoojattareksi Ariadneen tai ehkä tarjoilijattareksi jonkin kylpylän kasinoon!

— En. Minä tahdon nauttia — vaikka kuinka syrjäisenä — rikkaitten ihmisten asunnoista ja siitä kauneudesta ja sivistyksestä ja taiteesta, josta he ovat osallisia. Mutta minä en kuitenkaan kadehdi heitä. Ruusua on ihana katsella, kukkikoon se omassa tai vieraassa puutarhassa.

— Ahaa, sinä rupeat lukemaan ehtoja rahaparoonin idioottilasten kanssa!

— Silloin en todellakaan olisi sisällä enkä syrjässä. — Ei, minä pestaudun sisäköksi johonkin tuntemattomaan perheeseen!

— Mutta Heli! Se vasta olisi jännittävää! Sellaista ei tapahdu todellisessa elämässä.

— Kirjoistahan minäkin olen keksinyt tämän tempun. Mitä me teemme kirjallisuudella, ellemme opi siitä jotakin varsinaisia elämää varten? Olen lukenut eräästä saksalaisesta prinsessasta, joka päätti vapautua orjallisesta hovielämästä ja karkasi jonnekin, saadakseen asua tavallisena ihmisenä toisten joukossa. Kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei hän olisi ollut niin perehtymätön porvarillisiin elintapoihin. Mutta minä olen jo kotona tehnyt sisäkön töitä ja oppinut hillitsemään itseäni.

— Minäkin olen lukenut eräästä tytöstä, joka lähti Amerikkaan ja rupesi siellä palvelijattareksi. Mutta yhteiskoulun käynyt ja tuttu ylioppilas ja lisäksi vielä minun luokaltani! Tämähän on aivan satumaista!

— Siitä syntyy satu, joka luultavasti muodostuu hyvin arkiseksi, nauroi
Heli.

— Vielä mitä! Nuori sinisilmäinen, sivistynyt tyttö ylpeiden aatelisten palveluksessa. Herrasväki kohtelee häntä yliolkaisesti ja palvelusväki pitää häntä ylpeänä, sillä hänessä on jotakin, mikä vaatii kunnioitusta. Perheen ylpeys, nuori parooni, tavoittaa hänet kerran lukemassa Ibseniä. Hän on jo aikaisemmin epäillyt, että tuo nuori tyttö on valeasemassa, sillä hän on kuullut tämän epähuomiossa käyttävän ranskalaisia lauseparsia. Parooni on nyt varma asiastaan ja päättää antaa versoavat tunteensa kehittyä rakkaudeksi.

— Piste, Meri. Minäpä aion olla niin varovainen, ettei kukaan salapoliisikaan keksisi minun ylioppilassieluani. Minulle on luvattu vapaat illat ja silloin haeskelen kasveja, joita sitten panen prässiin sänkyni alle.

— Missä tämä perhe asuu ja minkäniminen se on? kysyi Meri.

— Sitä en vielä ilmaise kenellekään. Heillä on huvila Maarianhaminan lähellä ja se seikka onkin mainio. Sieltä näet saan kerätyksi harvinaisia kasveja.

— Kerro nyt ainakin, minkälaisia he ovat!

— Minä näin vain rouvan, joka oli kaunis ihminen, sekä kaksi tytärtä, jotka hekin olivat aika hauskan näköisiä. Toinen heistä, vanhempi, oli hiukan ylikypsä, kun taas nuorempi oli aivan kissanpojan tapainen. Sain paikan heti, kun olin keksaissut sanoa, että osaan kähertää ja kammata lyhyttukkaisia. Mutta aatelisia he eivät ole, tuskinpa niin erityisen hienojakaan. Herra on afäärimies ja rikkailta he näyttävät. Minä saan palkkaa 300 markkaa kuussa ja kaikki vapaata. Saanpa vielä pari pukuakin, sillä kaikkien palvelijoiden täytyy olla samanlaisissa pukimissa. Näin siis saan vapaan matkan Ahvenanmaalle ja vapaat kasvit: sekä fanerogaameja että kryptogaameja, joita en muuten saisikaan.

— Entä mistä sinä löysit tämän sopivan perheen?

— Olen juossut ilmoitusten mukaan lukemattomissa paikoissa. Helsingin lähelle en uskalla asettua, sillä silloin voisin helposti tavata tuttuja, ja huonoa paikkaa taas ei kannata ottaa. Silloin ei tule omista töistä mitään. Vihdoin viimein löysin tämän perheen, joka näyttää varsin lupaavalta.

— Meri, tule tänne! Saat lisää vieraita, kuului samassa rouva Haaviston ääni eteisestä. — Eila Meriaho on täällä.

— No, nyt minä en saa kuulla enempää, pahoitteli Meri.

— Johan minä olen kertonut kaikki, sanoi Heli ja heitti taatelin siemenet uuniin.

Ennenkuin Meri ehti mennä eteiseen, aukeni ovi ja pieni, pyöreä tyttö astui sisään huoneeseen.

— Terve, tytöt! Minä haistan jo kaukaa, että olette puhuneet kissanraadoista ja tärkkelyksestä ja munanvalkuaisaineesta ja heteistä ja nilviäisistä, sanoi hän ja litistäytyi Helin ja Merin väliin sohvaan.

— Minä en nyt harrasta muunlaista kasvitiedettä kuin taateleja ja noita kieloja tuossa maljakossa, virkkoi Meri.

— Mitä sinä sitten harrastat nykyjään? Äänteitten astevaihtelua ja suomenkielen sokkeloitako?

— Minä tutkin Kiven naisia.

— Oliko hänellä monta rouvaa? Minulla oli muuan täti, joka oli kolme kertaa naimisissa lehtorin ja kauppiaan ja lukkarin kanssa, kertoi Eila.

— Olipa se oiva täti, kun kesti kokonaista yhdeksän avioliittoa! huomautti Heli nauraen.

— Kolmehan minä sanoin. Ja kerran hän oli kihloissa sen pastorin pojan sedän kanssa, joka heitti Döbelnin lääkkeet likaämpäriin. Tai maahan hän ne pyyhkäisi.

— Pastoriko vai poika vai setäkö?

— Isoisä se taisikin olla. — Mutta mitä sinä, Meri, saat kokoon niistä Kiven rouvista? Minä puolestani en muista, elikö hän moniavioisuuden vai yksiavioisuuden aikana.

— Kivellä ei ollut yhtään rouvaa.

— Ai niin, sehän on totta! Hänellä oli vain seitsemän veljeä! Muistanpa minä sentään vielä kouluajalta jotakin!

— Sinulle ei maksa selittää asioita. Kerro ennemmin, minkälaista oli
Etelä-suomalaisessa osakunnassa maanantaina, kehoitti Meri.

— Menin sinne vasta ohjelman jälkeen, sillä eräs varatuomari, joka ihastui minuun teatterissa, oli pyytänyt minua Fazeriin tapaamaan häntä. Hän halveksii kaikkia muita naisia paitsi minua, ja sen tähden minulla nyt onkin suuri tehtävä häneen nähden. Minä herätän hänessä uuden uskon meihin naisiin ja teen hänestä vielä oikean naisten puolustajan, lateli Eila sujuvasti kuin kirjasta.

— Rakas Eila, kerro nyt osakunnasta! pyysi Heli kärsimättömänä.

Tytöt tiesivät, että Eilan kertomukset seikkailuistaan olivat aina pelkkää mielikuvitusta. Tavallisesti hän sovelsi ajanvieteromaanien tapahtumia omaan elämäänsä. Hän oli hyvin haaveellinen tyttö, mutta kerrassaan vailla omaa mielikuvitusta.

— Kun se varatuomari sitten oli saattanut minut osakuntaan, oli siellä jo virallinen puoli onneksi ohi. Minähän en voi kärsiä mitään virallista, paitsi nuoria virkamiehiä.

— No, oliko Ilta hurmaava emäntänä?

— Hän oli pannut pienen pitsinenäliinan esiliinakseen ja tarjoili laimeata teetä sitruunan ja haaveellisen katseen kera. Eräs vanha civis sanoi minulle: "Ilta Pohjan säkissä ei ole pohjaa, sinne mahtuu miessydämiä kilokaupalla." Ja arvatkaapa, mitenkä minä nolasin sen herran! Minä sanoin: "Herra luutnantti on varmaankin itse kulkenut sen säkin kautta!" — Olisitteko te keksineet niin nerokasta vastausta? Minä huomasin heti, kuinka tuon tohtorin silmissä välähti. Hän varmaan ajatteli, että se vastaus oli madame Staelin arvoinen.

— Kuka nyt sitten oikeastaan oli hän, joka puhui Iltasta? Oliko hän tohtori vai varatuomari vai tuleeko hänestä ehkä vielä ministeri, kun Eila pääsee puhumaan. Oliko siellä siis luutnanttejakin? kysyi Meri.

— Totta sanoen: hän oli vain Ilkka Paso, joka on täällä asevelvollisena ja joka oli kutsunut minut sinne. Mutta olisi se voinut yhtä hyvin olla luutnanttikin, sillä Ilkka lähtee kohta upseerikouluun Haminaan — tai ainakin vänrikki!

— Tanssitko sinä paljon?

— Tanssin tarpeekseni. Mutta eikö totta, he ovat yhtä lapsellisia kuin koulunpenkillä istuessaan? Lukuunottamatta tupakkaa ja innostusta Karjala-seuraan. Toista oli sen varatuomarin puhe. Hänen kanssaan me keskustelimme kehityksestä ja perinnöllisyydestä ja avioliittolaista.

— Onpa teidän tuttavuutenne jo aika pitkällä, virkahti Meri nauraen.

— Minusta muutamat meistä tytöistäkin puhuvat aivan kuin he vielä istuisivat koulunpenkillä, sanoi Heli, luoden pikaisen syrjäkatseen tovereihinsa.

— Tarkoitatko sinä…? alkoi Eila.

— Tarkoitan. Mutta lähdetään nyt kotiin ja jätetään Meri rauhaan.

— Minulla on vielä paljon kerrottavaa. Sunnuntaina meillä oli päivällisillä kaksi hienoa saksalaista herraa. He ovat isän kauppatuttavia Berliinistä. Minä istuin heidän välissään ja puhelin silloin tällöin jotakin, mitä muistin saksankirjasta, ja he ihmettelivät minun hyvää kielitaitoani.

— Mutta sopiko se keskusteluun? kysyi Heli.

— Minä sanoin aina sellaista, mikä sopii mihin hyvänsä, kuten: "Jugend vergeht, Schönheit besteht" ja "Leute macheu Leute" ja "Wir leben um zu essen, aber wir lesen nicht um zu leben", selvitteli Eila.

— Mokomia epämoraalisia sananparsia olet pannut kokoon itse!

— Ei, ei, minä olon lukenut sentapaisia lauseita Solmu Nyströmista. Mutta kun minä jälkiruokaa syödessämme lausuin: "Allzu viel ist ungesund", niin he eivät hymyilleet yhtä ystävällisesti kuin aikaisemmin.

— Osasitko sinä vastata, kun he kysyivät sinulta jotakin?

— Minä sanoin: "Jawohl" sekä jonkin huomautuksen, kuten esim.: "Im Frühling werden die Bäume grün" tai "Der alte Kaiser Wilhelm war oft mit vielen Fürsten auf der Jagd". Sillä tavalla keskustelu sujui mainiosti.

— Mitä herroja he oikeastaan olivat? Kauppiaitako? tiedusti Meri.

— Melkein. Heillä oli polkupyöränosien näytteitä Bressaborgin tehtaan puolesta. Isä ostaa sieltä pyöriä kauppaansa.

— Siis kauppamatkustajia?

— Ei sinne päinkään, vaan hienoja matkustavia kauppiaita.

— Älä puhu pötyä, Eila! No, kumpi heistä ihastui sinuun?

— Mitäs he nyt olisivat ihastuneet? Mutta jos minä valitsen heistä jommankumman, niin kyllä se Schuster-niminen oli hurmaavampi. Hän riippuikin minussa kuin takiainen. Neumannilla oli hienompi nenä ja hän katsoi minuun niin tulisesti, että oikein harmitti. Kas, kun koko perhe oli läsnä. Lähtiessään hän kysyi, että: "Darf ich noch einmal…" ja sitten seurasi jotakin, joka varmasti oli tunteellista, mutta jonka hän sopersi niin sekavasti, etten sitä ymmärtänyt. Minä kuiskasin hänelle vain, että: "Soll ich zum Weissen gebrochen sein."

— Mutta, Eila. Sehän oli tuiki sopimatonta! huudahti Meri.

— Mistä sitä niin äkkiä aina keksisi sopivaa? Sillä kertaa en muistanut muuta kuin tämän lauseen sekä: "Ich weine darüber, dass du nicht im Huronsee ertrunken bist…" ja se olisi sopinut vieläkin huonommin.

— Nyt minä en enää ehdi kuunnella Eilan hullutuksia. Luetko sinä nykyjään mitään, vai elätkö vain kuin perhonen turhan päiten? kysyi Heli korjailussaan kiharoitaan peilin ääressä.

— Minä luen kamalasti voimistelua. Ettekö huomaa, kuinka jänteväksi ja notkeaksi olen tullut. Minä paukutan päähäni anatomiaa niin, että varmasti olen yhtä henkevä kuin tekin. Minusta tulee opettaja, nuorison ruumiillinen ja henkinen johtaja. Minä laitan "mens sanan in corpore sanaan", jos nimittäin ymmärrätte latinaa. "Terve ruumis terveeseen henkeen", tai ehkä se on: "henki terveeseen ruumiiseen" tai: "ruumis terveeseen henkeen"…

— Tule jo vihdoinkin ruumiinesi ja henkinesi, Eila! Hyvästi, Meri.

Meri saattoi tytöt eteiseen. Eila koetteli sekä Helin että Merin hattua. Sitten hän juoksi sisään katsomaan kelloa, ihaili salissa suurta taulua ja lähti viimein pois Helin vetämänä. Ovesta hän vielä huusi:

— Meri, minä kutsun sinut meille sitten, kun Schuster ja Neumann taas tulevat. Silloin saat lausua mielipiteesi heistä. Itse minun on niin vaikea valita.

II.

KIRJEITÄ.

Sankarivuorella 6.6.

Salve, Meri!

Maanpakolainen tervehtii sinua meren takaa!

Tämä on ihana pakopaikka, se minun on heti tunnustettava. Koetan nyt kertoa sinulle ensi askeleistani tällä vaarallisella kesäseikkailullani.

Kotoa minä suoriuduin helposti, sillä meidän perheemme jäsenet ovat niin kiinni omissa hommissaan, etteivät he ehdi kiinnittää erikoista huomiota toisiinsa. He luulevat, että minä olen seuraneitinä tai kotiopettajattarena Karivuorilla, joka siis on herrasväkeni sukunimi.

Äiti olisi ompeluttanut minulle tanssihameen, mutta minäpä en tahtonut. Muuten minun sisuni ei ole myöntänyt suurtakaan muutosta ulko-olennossani. Olen ottanut mukaani vain yksinkertaisimmat pukuni. Mutta nykyajan sisäköthän ovat kylläkin hienoja, ja minun pukuni ovat aina olleet halpoja.

Tähän asti olen vain ollut tekemisissä palveluskunnan kanssa. Meidät lähetettiin tänne järjestämään huvilaa kuntoon, ostamaan ruokatavaroita, leipomaan ja pesettämään uutimia y.m.

Keittäjätär, Aliina, on verevä, noin 35-vuotinen megafoni. Hän hankkii apulaiset ja järjestää keittiöasiat. Sitten täällä on neiti Alma Korvo, joka on osittain perheneulojatar, osittain talousneiti. Hänen kanssaan minä järjestelen huoneita, kaappeja ja komeroita.

Huvila on komea, kaksikerroksinen rakennus merenpoukamassa. Etäämpänä näkyy Maarianhamina ja toisella suunnalla aava meri.

Sisustus on aistikas, sen on valinnut eräs taitava arkkitehti. Jossakin kylläkin tapaa jonkin mauttoman taulun tai liinan, jotka luultavasti ovat perheen oman maun mukaisia. Tämän päätän siitä, koska naisten pukuvarasto on räikeä.

Minulla on ullakolla siisti huone, Aliina nukkuu alhaalla ja Alma-neiti sivurakennuksessa. Siellä asuu myöskin puutarhuri, iloinen leski Törmänen, sisarensa Venlan ja neljän lapsensa kanssa. Viimeinen jäsen täällä on tyylikäs autonohjaaja Svensson. En tiedä, onko hänellä etunimeä lainkaan, koska sitä ei käytetä.

Hurmaava puutarha ja sen takana metsä tekevät tämän paikan kerrassaan ihanteelliseksi. Saa nähdä, saanko kalliistikin maksaa tämän ihanuuden! Alku on joka tapauksessa lupaava. Olen jo hääräillyt täällä viikon verran, enkä ole läheskään niin väsynyt kuin muuttomme jälkeen omaan huvilaamme Päijänteellä.

Olen kuvaillut kaikki näin perinpohjin, jotta sinulla olisi näyttämölleasetus selvänä. Tulevaisuus osoittaa, tulenko kokemaan täällä mitään erikoisempaa.

Eilen illalla tuli Aliina puhelemaan huoneeseeni. Kerronpa sinulle keskustelumme, jotta huomaat miten ovelasti osaan esiintyä. — Kuinka kauan sinä olet palvellut, koska sinä jo taidat esiintyä noin hienosti? aloitti Aliina.

— Minä olen palvellut kesillä eräässä Päijänteen varrella olevassa huvilassa ja sitten kaksi vuotta eri laitoksissa Helsingissä.

— Minä olen ollut siivoojana lihantemplauslaitoksella, mutta siellä ei näe oikeata sivistystä. — Oliko se jokin hallituslokaali?

— Enemmän se muistutti lihanleimaamista tai kaasutehdasta, sanoin minä, ajatellen zootomia ja kemian laboratoriota.

— Saas nähdä, mitenkä sinä tulet toimeen, kun herrasväki saapuu? Rouva panee arvoa hienouteen ja herra on äkkipikainen. Täällä tapahtuu aina kommelluksia ja mylleröimisiä. Pysy sinä, Heli, niistä erilläsi!

— Mitä täällä on? kysyin levottomana.

— Jupakoita ja väärinkäsityksiä ja vastarintaa, vastasi Aliina selventävästi.

— Esimerkiksi mitä? tiedustelin edelleen.

— Kuka sen tietää edeltäpäin? Sitten minä vielä varoitan sinua heittämästä lampaan silmiä Venssonniin päin. Se poika tähtää korkealle. Sittenpä nähtään, onnistuuko hän. Tytöt eivät ainakaan pane vastaan, mutta isistä on ohjaaja vain ohjaaja, palakoon sillä silmät päässä kuinka vain lystäävät. Mutta sisäkköön ei se herra alennu.

— Minä en totisesti ole aikonut heittää lampaan silmiä kenenkään puoleen, huomautin vähän harmissani.

— Vensson on sivistynyt mies, vaikka häneltä jäikin koulu kesken. Kaksi luokkaa se taisi käytä oppikouluakin. Hän tietää maailmansodan syyt ja tulliasiat ja senkin, mistä puolueesta resitentti ensi kerralla valitaan.

— Hänpä sitten onkin todella tietorikas mies!

— Ja sitäpaitsi se on ollut monta vuotta autonohjaajana eräässä saksalaisessa paikassa ja oppinut puhumaan saksaa, niin että kieli suhisee kuin herroilla. Ja yöllä sillä on pyjaassipuku yllä ja se puhistaa kynsiään yhtämittaa ja antaa naisten mennä ovesta edellä, paitsi alempiarvoisten.

— Hänellähän tuntuu siis olevan täydellisesti herrasmiehen tavat, sanoin minä.

— Minä vain varotan, ettei meikäläisten passaa edes vilkuillakaan sinnepäin.

— Kiitos vain, Aliina, varoituksesta. Minä koetan hillitä itseäni.

Eikö tämä ole naurettavaa, Meri? Sitten Aliina alkoi tarkastella huonettani ja keksi ensimmäiseksi sinun ja Iitan ja Tuovin ja Eilan valokuvat. Oman perheeni kuva oli pöytälaatikossa.

— Onkos nämä sinun entisiä palvelustovereitasi?

— Tavallaan. Me olemme olleet samassa orjuudessa, ratkaisseet samoja tehtäviä ja iloinneet yhdessä työmme hedelmistä, vastasin minä kaksimielisesti.

— Jaa-a, kyllä ne Helsingin sisäköt tosiaankin ovat hienoa väkeä. Keittäjättäriksi ei noista kuitenkaan olisi yhdestäkään. Mutta entäs mitä nämä heinät tässä ovat? kysyi Aliina, jonka uteliaisuus heräsi huomatessaan minun sarani ja kaislani, joita juuri olin aikonut panna kasvipaperille.

— Niillä on ihan erikoinen tarkoituksensa, vastasin minä hämilläni.

— Ai, kyllä minä tunnen nuorien tyttöjen metkut! Kuka sinulle on opettanut taikoja?

— Mummo minua neuvoi jo pienenä, vastasin päästäkseni pulasta.

— Älä! Sano minullekin, miten näitä yrttejä on käytettävä? Minä autan sinua sitten, kun sinä sekaannut herrasväen mellastuksiin, pyysi Aliina innokkaasti.

— Kuinkas minä sellaisiin sekaantuisin?

— Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Jos pijät yhtä yhen kanssa, niin jouvut selkkauksiin toisen kanssa. Saat nähtä vaan!

Minä aloin hermostua Aliinan viittauksista, mutta en sentään tahtonut udella enempää.

— No, tässä on rakkausyrtti, joka vaikuttaa kahvissa. Tämä saattaa näpistelyt julki, kun sitä vain siroittaa kynnykselle. Ja tämä ahvenheinä taas parantaa hammaskivun, kun sitä tukitaan koloon.

Minä huvitin Aliinaa pitkän aikaa, samalla järjestellen kasvejani.

— Mitenkäs se rakkaus kohistuu oikeaan paikkaan? uteli Aliina.

— Ken vain pitää tätä yrttiä yhden yön päänsä alla, hän saa syttymään rakkauden suuren liekin.

— Missä sinun kesähattusi on? kysyi Aliina äkkiä.

— Tuossahan se on hyllyllä. — Mutta mitä ihmettä sille on tehty? Kuka on käyttänyt tätä muotikaupassa?

Minun yksinkertaiseen, aistikkaaseen hattuuni oli kiinnitetty iso töyhtö punaisia ja keltaisia kukanhirviöitä. Arvaat, minkälainen väriepäsointu siitä syntyi! Muistathan uuden, sinisen hattuni?

Aliina hymyili leveästi ja vastasi teeskennellen vaatimattomuutta:

— Minähän sitä vähän koristelin. Ethän sinä, Heli parka, voi esiintyä tuollaisessa hatussa herrasväki Karivuoren sisäkkönä. Minä sain nuo kukat Saila-neitiltä enkä minä tarvitse niitä. Minulla on jo kolmenlaisia kukkia hatussani.

En raatsinut tärvellä Aliinan iloa. Päätin vain, että kukille oli tapahtuva haaveri jollakin luonnollisella tavalla.

Saman päivän iltana istuin pienellä kuistilla katsellen kimaltelevaa merta. Olin taas luonnollinen Heli Sarkamaa. Merkillistä, kuinka kaikkien puheet tuntuivat lapsellisilta, vaikka he olivat minua paljon vanhempia. Alma-neidinkin haaveelliset huomautukset erinäisistä ilmiöistä olivat höpsähtäviä ja Törmäsen sukkeluudet eivät kohonneet edes pikku veljieni vitsien tasolle. Ja kuitenkin he kaikki ovat kokeneita ihmisiä. Me emme sentään luultavasti ole yhtään heitä viisaampia — olemme vain toisenlaisia.

Olen kirjoittanut näin seikkaperäisesti tänne tulostani. Osannetkin nyt kuvitella näyttämöllepanon, jos tästä niin, syntyisi romaani. Herrasväki puuttuu vielä, mutta heidän lähempi elämänsä mahtaa jäädä sisäkölle varsin vieraaksi.

Sinä olet ainoa, jolle voin kirjoittaa näin avoimesti. Tietysti minä kotiin palattuani kerron kaikki seikkailuni omaisilleni. Nyt minä säästän heidät levottomuudella. Odotan kirjettä sinulla.

Heli.

Sankarivuoren vanki.

Kosolassa kesäkuun 7. p:nä

Kallis seikkailijatar!

Sinun kirjeesi oli aivan kuin rakkausromaanin alkuluku. Tarkoitan, että sinulle tapahtuu vielä jotakin jännittävää. Oletko varma siitä, ettei Svensson ole Valentine, jota luullaan kuolleeksi, mutta joka väsyneenä naisten ihailuun oleskelee nyt siellä valepuvussa. Tai ehkä hän on kirjailija Sillanpää, joka tutkii palvelijoitten sielunelämää? Pelkäänpä, että sinä pian paljastut. Sinun kätesi ovat tavattoman jalopiirteiset ja nilkkasi vallan toista tyyliä kuin mitä asemallesi sopii.

Minä olen taas Kosolassamme ja nautin nykyisestä vuodenajasta. Kuten tiedät, lähden heinäkuussa äidin kanssa kylpemään. Hän tahtoo laihtua ja minä pääsen mukaan kaupanpäälliseksi. Ikävä vain, ellei äiti halua Maarianhaminaan. Voisimme silloin tavata salassa. Mutta äiti tahtoo sisämaahan, koska siellä on lempeämpi ilmasto, kuten hän sanoo. Minä luulen, että siihen on aivan toinen syy. Muistatko tohtori Bentiä, joka on ollut usein meillä. Hän on nyt kylpylän lääkäri K:lassa, jonne me nyt lähdemme. Olen sanonut äidille, että Bentin ääni ei ole miehen ääni. Hän määkyy kuin pässi ja on muutenkin pässin näköinen. Ainakin mitä tulee hänen kasvojensa ilmeisiin. Mutta äiti puolestaan väittää, että Bent on harvinaisen nerokas mies ja että hän näkyy kiintyneen minuun. Ehkäpä se juuri on todistus nerokkuudesta. Rikas hän on ja peräisin hienosta perheestä. Mutta hänellä on tylsä, opettavainen sävy puheessaan ja sellainen ei hurmaa.

Ennenkuin muutimme maalle, teimme koko joukko entisiä tovereita huvimatkan Seurasaareen. Ilkka Pasolla oli lomaa sotaväestä ja hän soitti Osmolle, Kaille ja Taunolle. Ilta, Terttu, Eila, Sylva ja minä täydensimme seuran. Tauno selitti, että sinä olet opettajattarena Ahvenanmaalla. Me istuimme rantakivillä ja olimme lapsellisia ja nerokkaita.

Kun sitten seuraava laiva saapui kaupungista, koimme yllätyksen. Hieno, pitkä herrasmies hyppäsi yläpuolella olevalta kivilohkareelta melkein Osmon niskaan. Ajattele, se oli Onni Joki, joka juuri äskettäin on palannut Englannista. Hän oli saanut kuulla äidiltäsi, että me olimme täällä.

— Minä soitin heti Taunolle, sillä olenhan ollut jo pari vuolta vailla suomalaisten ystävieni virkistävää seuraa. Ja sitten minä lähdin heti teidän jäljillenne, kertoi Onni syleillen poikia ja Eilaa. Meitä muita hän vain kätteli ja hymyili suomalais-englantilaista hymyä.

— Vie sika Saksaan — aloitti Eila. — Toisinsanoen: sinä olit jo ennenkin ulkomaalainen sekä sielultasi että ruumiiltasi ja nyt sinä olet saanut lisää eräitä entistä tyylikkäämpiä liikkeitä. Tarkoitan kävelykeppisi heilahtelua ja suupielesi laskeutumisia kaakkoon päin.

— Olen ihastunut kuullessani taas Eilan ikitenhoavaa puhetta. Tekin olette kaikki saaneet pienen, uuden vivahduksen olentoonne, selitti Onni.

Meillä oli todellakin hauskaa. Onni kertoi oleskelustaan jonkinlaisessa kauppakoulun tapaisessa opistossa ja kyseli Helsingin tapahtumia. Juttelumme oli juuri hauskimmillaan, kun samassa kaksi herraa lähestyi meitä tietä pitkin.

He pysähtyivät lähellemme ja Eila viittasi heidät luoksemme lausuen tervehdittyään ensin heitä:

— Herr Schuster ist, herr Neumann ist. Sanokaa tytöt päivää! Meine Kameraden. Tervehtikää pojat! Bitte hier Steine sitzen. He ovat hauskoja poikia, vaikka isä ei anna minun seurustella heidän kanssaan sen jälkeen kuin he rakastuivat minuun. Alle sprechen deutsch. Puhu nyt, Onni, sinussahan on ulkomaalaista gentlemannia. Schuster on käynyt Lontoossa ja on viisaampi, mutta Neumann on kauniimpi.

Me puhuimme sitten saksaa, miten kukin parhaiten taisi ja harmittelimme äskeisen tunnelman pilaantumista.

Saksalaiset hoitivat pääasiallisesti seurustelua syöden suurimman osan eväsleivoksistamme ja naljaillen Eilan kanssa. He olivat molemmat pieniä ja laihoja, luultavasti juutalaissekoitusta.

— Schuster saa valokuvata meidät. Ilta, varo paistamasta särkiä
Neumannin kanssa! Sinä olet jo vienyt monta poikaa minulta, virkkoi
Eila.

— Älä ole hupsu, Eila! He voivat ymmärtää jotakin puheestamme — ainakin omat nimensä, huomautti Ilta, ryhtyen haastelemaan Schusterin kanssa.

— Älä luule, Ilta, että kumpikaan heistä on vapaa. Minä en ole vielä valinnut ja sillä aikaa on parasta antaa heidän olla rauhassa, jatkoi Eila.

— Nyt me lähdemme kotiin! Tämä matka on joka tapauksessa piloilla, sanoi Sylva.

Toiset olivat samaa miellä, ja niin me lähdimme rantaan päin.

Laivalla tytöt alkoivat puhella innokkaasti saksalaisten kanssa. He tahtoivat tehdä kiusaa Eilalle, joka oli tärvellyt huvimatkamme.

Onni istuutui minun viereeni, alkaen kysellä muista tovereista.

— Olen kuullut, että Heli on Ahvenanmaalla. Minä tapaisin häntä mielelläni — etkö sinä lähtisi pienelle merimatkalle sinnepäin? kysyi hän.

— En minä nyt voi lähteä. Minä muutan pian Kosolaan ja sitten lähden äidin kanssa kylpemään, vastasin hieman pelästyen.

— Siinä tapauksessa lähden sinne yksinäni, virkkoi Onni päättäväisesti.

— Älä ihmeessä! Heli ei ole yhdessä paikassa kymmentä minuuttia ja sitäpaitsi sinä et tuntisi häntä eikä olisi sopivaakaan ja kaiken lisäksi hän voi olla sairas. Hänellä ei ole aikaakaan, estelin minä sekavasti.

— Tuohan kuulostaa merkilliseltä! Sinä tahdot estää minua tapaamasta
Heliä. Kuule — onko hän —?

— Ei, ei hän ole kihloissa, mutta hän on nyt aivan toisella tavalla saavuttamattomissa.

— En minä tarkoittanut mitään sellaista, huomautti Onni punastuen.

Hän oli tarkoittanut juuri sitä.

— Onko Heli sitten vanki tai leprataudissa tai karkumatkalla?

— Eikö mitä! Syksyllä ehdit tavata hänet. Nyt on laiva rannassa.

Me hyvästelimme nopeasti.

— Kiitos, Eila, tästä retkestä! Oli hyvin hauskaa tavata entisiä luokkatovereita, virkkoi Tauno!

— Schuster ja Neumann ovat paljon hauskempia kuin te, jotka olette murjottaneet sanattomina, paitsi Osmo, joka on ollut irooninen ja lisäksi luultavasti loukannut ulkomaalaisten vieraillemme tunteita. Ja te pojat olette puhuneet vain keskenänne, arvosteli Eila.

— Kuka heidät on kutsunut vieraaksemme? kysyi Tauno.

— Ensinnäkin he ovat Suomen vieraita ja me olemme kiitollisuuden velassa Bressaborg-liikkeelle, joka varustaa meidät erinomaisilla polkupyörillä. Sitäpaitsi minä pyysin heidät seuraamme, ja koska minä kuuluin teihin, niin he siis olivat teidänkin vieraitanne.

Tauno olisi vastannut jotakin, mikä ehkä olisi loukannut Eilan tunteita, mutta onneksi saksalaiset keskeyttivät keskustelun, tarjoutuen saattamaan Eilaa kotiin.

Erosimme sitten eri suunnille. Onni saattoi minut kotiin. Hän on tullut entistään viisaammaksi, mutta siitä huolimatta myöskin hauskaksi. Erottuamme minä olin aika levoton, sillä vaikka hän ei puhunut sanaakaan sinusta, arvasin, että hän aikoo kysyä Taunolta osoitettasi.

Pari päivää myöhemmin samassa Kosolassa.

Kirjeeni keskeytyi, sillä saimme vieraita. Hämmästyin aika lailla nähdessäni Eilan äidin tulevan tietä pilkin laivasillalla. Äiti on tavannut hänet jossakin Martta-naisliitoneläinsuojelusseurassa, mutta vanhemmat eivät silti seurustele keskenään.

Me joimme kahvia lehtimajassa ja rouva Meriaho puhui melkein kuin Eila. Muutenkin he ovat samantapaisia. Lihavia, pyöreäsilmäisiä, kuoppaposkisia tylleröitä. Minä olen usein ajatellut, minkähän tähden Eila ei kehity täysikasvuiseksi aivojensa puolesta. Mutta nyt minä huomasin, että hänen äitinsä on melkein yhtä lapsellinen. Ja tarkemmin harkittuna ei syvällinen henki sopisikaan heidän kissanpoikamaiseen tyyliinsä.

Kerronpa sinulle nyt keskustelumme, sillä se liikuttaa meitä sangen paljon.

Puheltuaan noin puolisen tuntia kahvin ääressä virkkoi rouva Meriaho:

— Rouva Haavisto varmaankin on kuolla uteliaisuudesta tämän minun odottamattoman vierailuni johdosta. Sillä vaikka tytöt ovatkin ystävyksiä keskenään, ei siinä olisi kylliksi riittävää syytä minulle rynnätä tänne teidän kauniiseen kotiinne. Myöskin meillä on nyt hieno koti, jonka Meri onkin nähnyt. Kaikki vanhat romut on myyty pois, sillä Alpertilla on nykyisin oikein suuret tulot. Ette voi arvata, kuinka äkkiä ne ovat kasvaneet. Ne nousevat jo satoihin tuhansiin, mutta summaa en sentään ilmaise. Se ei olisi hienotunteista. Ja Eila on meidän ainoa lapsemme lukuunottamatta kahta poikaa, ja Alpert tahtoo hänen avullaan päästä tekemisiin korkeampien piirien, etenkin liikemaailman huippujen kanssa. Nyt he kaikeksi onnettomuudeksi ovat arvanneet, että Alpert on varakas, vaikka me koetammekin aina peitellä sitä, ja sitäpaitsi Eila on kaunis ja nerokas. Hänen ihonsakin on kuin valkoista lanellia.

— Kutka ovat arvanneet? kysyi äiti, joka suu auki kuunteli tuota sanaryöppyä.

Minä puolestani arvasin, mitä oli tulossa.

— Saksalaiset ovat arvanneet. Ja he ovat aina valmiit lyömään allensa muitten maitten parhaimmat tuotteet, sanoo Alpert. Olisipa kyseessä edes Bressaborgin oma poika, niin me ehkä ajattelisimme asiaa. Mutta tavallinen, liukas kauppamatkustaja! Ja rouva Meriaho huitaisi kädellään torjuvasti.

Minua nauratti vallan kamalasti, mutta äiti oli aivan ymmällä.

— Onko joku kauppamatkustaja ihastunut Eilaan? tiedusteli hän.

— Onpa kyllä, ja vielä oikein parikaupalla. He ovat eräs Schuster ja eräs Neumann. Alpert kutsui heidät meille illallisille polkupyörärenkaitten tähden. Mutta nämätkös, ketut, alkoivat flörtata Eilaa saksalaiseen malliin. Ja mitäs tämä hupsu muuta kuin ihastui suin päin.

— Schusteriinko vai Neumanniin? kysyi äiti jälleen.

— Mene, tiedä! Keskiviikkona Neumann ja perjantaiaamuna Schuster! He ovat toinen toistaan ovelampia.

Nyt täytyi jo äidinkin nauraa.

— Herra Meriaho ei siis hyväksy näitä kosijoita?

— Alpert on päässyt heidän metkujensa perille ja siksi on nyt tuli irti. Hän määräsi, että Eila on lähetettävä Suomen rajojen ulkopuolelle. Mutta ei missään tapauksessa Saksaan. Minä puolestani olen ajatellut Ahvenanmaata. Siellä Eila voisi kylpeä ja laihtua. Ei siltä, että laihat naiset olisivat kauniita, mutta sehän on nyt kerta kaikkiaan muodissa.

— Eihän Ahvenanmaa ole Suomen ulkopuolella, huomautin minä.

— Onhan tässä edes meri välillä. Minä kuulin, että rouva Haavisto ja
Meri lähtevät kylpemään. Ettekö te hyväntahtoisesti ottaisi Eilaa
sivistyneitten siipienne suojaan? Tämä on minun asiani — ja rouva
Meriaho laski molemmat kymmensormuksiset kätensä äidin käsivarrelle.

— Me olemme aikoneet mennä sisämaahan.

— Minä voisin hankkia teille hyvän asunnonkin Maarianhaminassa, nim. sisareni yläkerroksessa. Sen vuokralle antaminen on heillä tulolähteenä, kuten huoneiden vuokraus yleensä kaikilla maarianhaminalaisilla.

— Mutta me tahdomme sijoittua tuttavamme, tohtori Bentin hoitoon, sanoi äiti, välittämättä minun vastarinnastani.

— Tohtori Bent on lähtenyt ulkomaille. Hän sai stipendin. Kuulin sen viime ompeluseurassa, väitti rouva Meriaho.

Minä huudahdin ilosta ja aloin rukoilla äitiä lähtemään Maarianhaminaan.

Lopputulos oli se, että äiti lupasi muuttaa suunnitelmansa siinä tapauksessa, jos Bent tosiaankin on lähtenyt ulkomaille. Kunpa hän nyt vain olisi!

Rouva Meriaho lupasi hankkia Eilalle sellaiset puvut, jotta me oikein ällistyisimme. Ja se onkin luultavaa. Sitten hän pyysi meitä suosimaan itsenäisiä liikemiehiä ja hallituksen jäseniä ja varomaan onnenonkijoita.

Äiti tuli hänen lähdettyään hiukan katumatuulelle. Minä sain hänet kuitenkin kiintymään tehtäväänsä ruveta kasvattamaan Eilasta hienoa naista.

Älä ole levoton, Heli, siitä että minä ilmiantaisin sinut! Tulemme sinne heinä- ja elokuuksi emmekä me tunne sinun isäntäväkeäsi lainkaan. Tapaamme toisemme joskus aivan salassa jossakin salakuljettajien rotkossa. Jos Onni ilmestyy näyttämölle, niin minä sanon hänelle, että sinä esiinnyt valepuvussa ottaaksesi selkoa erään perheen salatusta rikoksesta.

Kirjoita pian herrasväkesi ulkonaisesta ja sisäisestä tilasta!

Meri.

Sankarivuorella 12.6.

Hei, Meri!

Vaikka pelästyinkin teidän tuloanne tänne, en kuitenkaan voinut olla iloitsematta mahdollisesta tapaamisestamme. Minun on pakko välttää Maarianhaminaa. Siellä näkyy olevan paljon vaaroja. Saatpa kuulla!

Sunnuntaina lepäsimme. Aliina oli kattanut aamiaisen pienelle keittiön kuistille. Seura oli iloinen, paitsi Alma-neiti, joka aina on haikea. Me katselimme merellä liikkuvia valkopurjeita ja söimme hienosti kuin herrasväki. Aliina teki useampia kompastuksia, mutta Svensson oli suurenmoinen. Hän tarjosi ensin Alma-neidille, otti sitten itse ja sitten vasta antoi meille.

Me sinuttelemme toisiamme, paitsi Alma-neitiä, jota meidän ei sovi sinutella.

Aamupäivällä kävelin läheiselle vuorelle, josta on vielä laajempi näköala merelle kuin täältä. Alma-neiti oli mukanani, uskoen minulle puolittaisia tunnustuksia.

— Tässä perheessä on hienotunteisen ihmisen vaikea elää. Mutta minä olen kahlehdittu Karivuoren perheeseen siteillä, joita elämä ei voi katkaista. Minun onneni on tahrattu ja minun täyttymäisillään oleva kohtaloni murskautui toisten elämän jalkoihin, kertoi hän minulle.

Minä kysyin, oliko hänellä ehkä jokin parantumaton tauti.

— Juuri sitä se on, mutta ei se tauti ole ruumiillista laatua, vastasi hän.

Minä en kysynyt enempää. Luultavasti hän on aika-ajoittain mielipuoli.

Mutta kotimatkalla hän virkkoi:

— Mikään muu ei merkitse rahtuakaan — paitsi rakkaus.

Silloin huomasin, että hänellä raukallakin oli se salainen tauti, joka vaivaa kaikkia ikäneitoja. Kyllä kait se vielä puhkeaa esiin!

Iltapäivällä Svensson tarjoutui viemään meitä Maarianhaminaa katselemaan. Hänellä kuuluu olevan lupa vapaasti käyttää autoa ja moottorivenettä silloin, kun ei herrasväki ole kotona. Me ihastuimme suuresti, etenkin kun oli ensimmäinen lämmin päivä tänne tulomme jälkeen. Merellä oli kuitenkin kylmä, joten me varustimme mukaan takkeja ja huopia.

Puutarhuri Törmänen liittyi seuraamme. Kulkiessani rantaan kuulin puutarhurin rakennuksesta kiivasta sananvaihtoa.

— Kuka vähämielinen on pannut minun kahviini heiniä? kysyi Törmänen yskien ja sylkien.

— Täällä ei ole ollut kukaan muu kuin Aliina ja minä. Se on varmaan vain kahvinporoa, kuului Venla vastaavan.

— Vai kahvinporoa! Heli tulee katsomaan! huusi Törmänen nähdessään minut.

Tyhjän kupin pohjalla oli korsi, jossa oli heinäntöyhtö. Se oli nähtävästi osa junkuksen varresta.

— Aliina pisti jotakin kuppiin, sanoi samassa pikku Elli, jota ei kukaan ollut huomannut.

— Turhaa puhetta, virkkoi Venla. — Joutukaa nyt rantaan. Svensson huutaa.

Vasta kun moottori halkaisi laineita, selveni asia minulle.

Näin kuinka Aliina kutkutteli Törmäsen niskaa liinansa ripsuilla ja vetäytyi tuhdolla häntä yhä lähemmäs. Silloin tulin ajatelleeksi, että hän luultavasti oli pistänyt tuon junkuksenkin Törmäsen kahviin. Hän oli ottanut sen kokoelmastani, muistaen minun hullutteluani rakkausyrtistä.

Minä nautin ihanasta matkasta. Toiset haastelivat sivuuttamistamme huviloista.

— Tuossa asuvat Röönperit. Heillä eivät palvelijat pysy koskaan kuukautta kauemmin, sillä rouva on kovin saita ja herra äkäinen. — Tuolla näkyy Vorsteenin laivasilta. Siellä saa sisäkkö 400 markkaa kuussa sen vuoksi, kun vanha rouva on niin konstikas. Ja tuossa vieressä on kahen perheen huvila. Siellä riitelevät rouvat ja palvelijat pyykkipäivistä ja uimavuoroista.

Aliina jatkoi selityksiään yhteen menoon. Sillä aikaa minä keksin Törmäsen käryävän piipun tuhdolla. Minä panin varovasti hattuni siten, että kukat tulivat aivan hehkun päälle ja pälyilin sitten, ettei hattu vain palaisi väärästä paikasta.

— Mikä täällä palaa? huudahti Törmänen äkkiä ja nähtyään minun hattuni käryävän hän kastoi kukat mereen niin taitavasti, ettei hattu kastunut lainkaan.

Minun oli sitten pakko ratkoa pois tärveltynyt kukkakauhistus hatustani. Mutta siitäkös Aliina suuttui aivan tosissaan. Hän nimitti minua kiittämättömäksi höperöksi. Törmänenkin sai osansa eikä Aliina lauhtunut, ennenkuin tämä nipisti häntä leuasta sanoen:

— Mitäs tämä kyökkiruusu nyt niin näyttää okaitaan? Eihän tässä kukaan ole tahallaan tehnyt vahinkoa. Tui, tui pikku poropata!

Minua nauratti, mutta hillitsin itseni ja katsoin muualle. Toisistakaan ei kukaan nauranut. Svensson vain alkoi laulaa tunteellista saaristolaislaulua.

Rannalla kuitenkin syntyi heti erimielisyyksiä. Alma-neiti tahtoi mennä käymään tuttaviensa luona. Aliina ja Törmänen taas halusivat elokuviin ja Svensson erosi seurasta lakkiaan nostaen ja sanoen:

— Tapaamme kello 10 moottoriveneen luona. Hauskaa iltaa, ystävät!

Hajaannuimme siis kukin tahollemme ja minä olinkin iloinen saadessani yksinäni samoilla pienen kaupungin kaduilla.

Ajattelin juuri, kuinka suloista on kuljeskella tuntemattomana vieraassa ympäristössä, kun äkkiä kuulin äänen:

— Heli Sarkamaa, seis!

Ensi ajatukseni oli juosta pakoon, mutta huomasin sen kohta mahdottomaksi. Toiselta puolella katua tuli minua vastaan kaksi hienoa naista.

Edessäni olivat Tuovi Havas ja rouva Kuusijuuri.

— Terve, Heli! Sinä olet kerrassaan siunattu ihminen, kun nyt osut tielleni. Kahteen vuoteen en ole tavannut ketään tovereitani ja siksi jo olenkin lakastumaisillani kuin kukkanen, joka kasvaa höystämättömässä maassa, virkkoi Tuovi.

— Minusta sinä kukoistat kuin päivälilja, vaikka oletkin ollut ilman toverien höystävää seuraa, vastasin minä.

— Mutta minun hengeltäni puuttuvat jotkin tärkeät ravintoainekset, kuten munanvalkuaisaine tai hiilihydraatti — —

— Tai suolat, jatkoin minä.

— Tulkaa nyt kasinolle, minä tarjoan teille teetä! Siellä voitte sitten rauhassa puhella, kehoitti rouva Kuusijuuri.

Minä epäröin, sillä vaara saattoi piillä joka oven takana.

— Minä olen täällä vain keräämässä kukkia eikä pukuni ole sellainen, että minun sopisi esiintyä kylpyvieraiden parissa.

— Sinä olet aina aistikkaan näköinen, sanoi Tuovi, joka itse loisti tyylikkäässä, ulkomaalaisessa asussa.

— Omasta mielestäni olen tavallisen sisäkön näköinen, vastasin minä koetellakseni heitä.

— Vaikka jonkun miljonäärin sisäkkö pukeutuisi vieläkin hienommin kuin sinä, niin ainoastaan aasi voisi pitää sinua sisäkkönä. Sinun sielusi loistaa kasvoistasi ja se tuoksuu kasvitieteelle, kemialle ja yliopistokulttuurille, selitti Tuovi ja veti minut mukanaan.

Karivuorella ei ainakaan kukaan ollut tuntenut noita tuoksuja.

Me istuuduimme meriverannalle ja minä nautin sanomattomasti. Soittokunta soitti ja kylpyvieraat, joita vielä oli hyvin vähän, istuivat hiljaa puhellen vuokkojen koristamien pöytien ääressä.

Rouva Kuusijuuri oli erittäin suopea. Hän suojelee innokkaasti Tuovia, joka vähitellen alkaa menestyä laulajattarena.

Koko Kuusijuuren perhe oli täällä. He olivat vuokranneet erään kaupungin laidassa olevan hauskannäköisen huvilan ja Tuovi aikoi viettää osan kesästä heidän luonaan. Pankinjohtaja vietti kuitenkin suurimman osan ajastaan Helsingissä.

Tuovi aikoo antaa laulajaiset sekä täällä että muutamissa muissakin maaseutukaupungeissa. Sitten hän taas lähtee ulkomaille, antaakseen kevätpuolella konsertin Helsingissä.

— Sinä mahdat laulaa ihanasti nyt, kun olet oppinut niin paljon lisää!
Minusta sinä olit valmis jo ennen ulkomaille lähtöäsi, sanoin minä.

— Omasta mielestäni olinkin silloin valmiimpi kuin nyt. Onneksi sain hurmaavan opettajan. Hän on ivallinen Mefisto, joka on rääkännyt ja sättinyt minua korkeasta tuntimaksusta. Joskus hän kohottaa minut ylimpään taivaaseen myöntäessään, että minulla alkaa olla hiukan aavistusta tekniikasta.

— Mutta mitä hän sanoo äänestäsi?

— Hän ei ole koskaan sanonut siitä mitään, paitsi viime helmikuun neljäntenä päivänä kuuden ja seitsemän välillä illalla. Hän oli koko illan ollut erikoisen koleerinen. Kaikki oli hullusti ja minua hän kohteli huonommin kuin häijy äitipuoli lasta isän poissaollessa. Silloin minä sanoin: "Hyvästi, hyvä herra! Huomenna lähetän maksunne ja sitten minä lähden Suomeen kansakoulunopettajattareksi." Olisitpa nähnyt hänen ilmeensä! Hän syleili minua ja kutsui itseään vanhaksi mölyapinaksi. Minulla oli suloisin ja suurin ääni Saksassa, Italiassa ja kaikissa ententemaissa. Lähdin kotiin hyvin onnellisena, ja vaikkei hän koskaan enää kehuisikaan ääntäni, niin ainakin sen hetken minä muistan kuolemaani asti, kertoi Tuovi loistavin katsein.

— Mutta mehän aina kehuimme sinun ihanaa lauluasi!

— Tuo opettajani on ainoa, joka kykenee lausumaan totuuden. Kuukausimääriä hän opettaa minua vain hengittämään ja välistä hän ei päästä minua askeltakaan eteenpäin. Mutta hän on avannut minulle uuden elämiin. Hän on totisesti luomakunnan kruunu.

— Ethän vain ole rakastunut häneen? kysyi rouva Kuusijuuri pelästyneenä.

— Hän ei ole mikään sopiva maallisen rakkauden esine. Hän on siinä viidenkymmenen ja sadanvuoden välillä. Pieni, pyöreä ja punaviiksinen lyllerö, joka sisältää jalon ja loistavan hengen.

— Punaviiksinen? Tarkoitat kai punasilmäripsinen? minä huomautin.

— Juuri, punaviiksinen! Mutta sen unohtaa kuullessaan hänen lietsovan innostusta taiteeseen. Silloin masennus haihtuu ja minä uskon voivani kohota yhä lähemmäksi päämäärääni. Valmiiksi ei kukaan tule koskaan.

— Onneksi maisterinarvo ei ole yhtä saavuttamaton. Jos minä aina vain tulisin yhä maisterimaisemmaksi, mutta en koskaan maisteriksi, niin jättäisin lukuni heti paikalla.

— Minä tahdon tavoitella ikuista kauneutta haluamatta koskaan pysähtyä.
Katso, kuinka kaunis tuo merikin on juuri siksi, ettei sillä näy rajaa.
Sen arvo vähentyy siitä, että sillä todellisuudessa on rajansa jossakin
kaukana.

— Rajatonta merta en ainakaan minä tahtoisi purjehtia. Runsaimmatkin eväät loppuisivat kerran sellaisella matkalla, huomautti rouva Kuusijuuri.

— Minunkin evääni loppuvat kerran, mutta silloin minä jo lopun itsekin, sanoi Tuovi.

— Kas, tuollahan astelee meidän entinen autonkuljettajamme Svensson.
Minulla on vähän asiaa hänelle. Svensson, Svensson! huusi rouva
Kuusijuuri heiluttaen lautasliinaa.

Kauhukseni näin Svenssonin meidän ja meren välillä. Hän kääntyi heti meihin päin. Minä pohdin hätäisesti pelastusmahdollisuutta. Menisinkö tuon kauempana olevan pöydän luo ja kääntäisin selkäni tännepäin tai ripustaisinko lautasliinan kasvoilleni? Tunsin melkein voittamatonta halua ryömiä pöydän alle.

En kuitenkaan tehnyt mitään. Varmaan tuntui Lotin vaimosta hänen jäykistyessään suolapatsaaksi samanlaiselta kuin minusta nyt.

Ja tuho lähestyi minua Svenssonin hahmossa.

— Päivää, Svensson! Minä olen kuullut, että hänellä on ohjaajan virka täällä päin. Eikö hän tahtoisi tulla takaisin meille? kysyi rouva Kuusijuuri.

— Minä olen tyytyväinen nykyiseen paikkaani, vastasi Svensson.

Samalla hän hätkähti ja tuijotti minuun. Minä käännyin hitaasti Tuoviin päin ja tarjosin hänelle leivoksia.