— Minulla on nyt aivan kelvoton autonohjaaja. Hän ajaa koirien, lehmien, hevosten ja käytävien päälle. Minä annan Svenssonille hienon puvun ja paremman palkan kuin mitä teillä on nykyisin, jatkoi rouva Kuusijuuri.
— Palkka on minulle yhdentekevä, rouva pankinjohtajatar, virkahti
Svensson ylpeästi.
— Millä Svenssonin nykyinen herrasväki korvaa rahapalkan — jos saa kysyä, tiedusti rouva Kuusijuuri pistävästi.
Svensson vaikeni ja työnsi kiharansa hattunsa alle, niin että hänen otsansa loisti valkeana muuten ruskeita kasvoja vasten.
— No, hyvästi sitten Svensson, sanoi rouva Kuusijuuri.
— Eikö He — —, aloitti Svensson, katsoen minuun, mutta oikaisi sanansa, kun minä katsoin häntä tiukkaan silmiin.
— Ehkä neiti Sarkamaa suvaitsee jo tulla rantaan. Meidän on pakko lähteä pian, sillä alkaa jo tulla myöhä.
— Vai Svensson onkin tuonut sinut tänne, Heli! Kenen luona sinä asut?
Sinun täytyy tulla pian meille Tuovia tapaamaan. Tässä on osoitteemme!
Ja rouva Kuusijuuri ojensi minulle kortin.
— Kiitoksia kutsusta! Hyvästi Tuovi. Vahinko, etten voi kutsua sinua vierailulle pieneen ullakkohuoneeseeni. Sinne on monta estettä. Tapaamme kuitenkin pian.
Minä kiiruhdin nopeasti ulos Tuovin huutaessa jälkeeni:
— Muista tulla jo huomenna!
Me astelimme sitten Svenssonin kanssa puhumatta keskenämme sanaakaan.
Otaksuin, että hän oli harmissaan.
Veneen luo tultuamme olivat muut jo siellä.
— Venssonnilla ja Helillä taisi olla träffi? lausui Aliina hyväntahtoisella äänellä.
— Minulla oli vain kunnia noutaa neiti Sarkamaa hänen ylhäisten tuttaviensa parista, sanoi Svensson, pannen moottorin käyntiin.
— Onko sinulla jo tuttavia täällä? Täällä huviloissa palvelee paljon helsinkiläisiä, virkkoi Alma-neiti.
— Kasinolla myöskin, lisäsi Svensson totisena.
— Ravintolatyttöjen seura ei sovi Helille, lausui Alma-neiti.
— Voivat nekin olla jalojakin ihmisiä! Tämä Törmäs-veitikka vei minut oikein hienoihin eläviin. Siellä näyteltiin, kuinka tanssiravintolan tarjoilijaneiti käyttäytyy hienommin ja sielukkaammin kuin enklantilainen laaty, joka antaa tunteille halpamaisen vallan ja saattaa sillä väärinkäsitystä loortin ja koko metsästysseuran ja satojen ajokoirien kesken. Ja hevosten, jotka laukkasivat aitojen ja talonpoikien yli. Mutta se hotellineiti, jolla oli niin ruma nimi kuin Pylliisi, mutta kaunis espireetti hatussa, näytti aatelistonhenken sivistystä uhratessaan loortin. Hän polvistui kosteassa mullassa silkkisukkasillaan ja antoi anteeksi sille laatylle, kertoi Aliina.
Kuulijakunta näytti hartaalta ja tyytyi sekavaan esittelyyn. Törmänen vain lisäsi:
— Kauniita puutarhoja niillä on siellä Enklannissa. Liikaa nopeaan vaan on vilmattu, kun ei saanut kuin vilauksen niistä loksistakaan.
Astuessamme maihin auttoi Svensson minua veneestä pyytäen samalla anteeksi tahraista kättään.
Erotessamme minä sanoin hänelle:
— Toivon, ettei Svensson kerro toisille minun olleen kasinolla. Se oli vain satunnainen hairahdus.
— Kuten käskette, neiti, vastasi Svensson.
— Sanokaa Heli! Se sopii minun toimeeni täällä.
— Hyvää yötä, Heli!
Seuraavana aamuna pestessäni ison lasiverannan ikkunoita tuli Svensson puhelemaan kanssani.
— Saanko kysyä, mikä Heli on arvoltaan ja suvultaan? hän aloitti.
— Nyt olen sisäkkö Karivuorella, mutta olen nähnyt toisenlaisiakin aikoja.
— Nuoren ihmisen tulee aina kulkea ylöspäin eikä päinvastoin.
— Ylöspäin minäkin pyrin ja tämä olotila on välttämätön päästäkseni eteenpäin.
— Mitä ylenemisiä täällä olo on? Korkeintaan avioliitto Törmäsen kanssa!
— Pyydän, ettei Svensson poikkea tavallisesta hienotunteisuudestaan. — Minä olen tullut tänne pääasiallisesti sen vuoksi, mitä voin tehdä talon töiden loputtua.
— Siis juoksentelemaan yksinänne pitkin metsiä ja soita?
— Niin, vastasin minä lyhyesti, otin pesutamineeni ja lähdin poispäin.
— Anteeksi! Minä en olisi näin utelias ilman syytä. Mutta minä tarvitsisin vähän apua ja luulen, että Heli ehkä osaa jotakin.
— Svensson puhuu vain suoraan eikä kiertele!
— Osaako Heli keskikoulun matematiikan?
— Osaako Svensson vaieta?
— Osaan.
— Siinä tapauksessa minä osaan keskikoulun matematiikan.
— Entä muut aineet? Minä osaan historian, maantieteen, uskonnon, luonnontieteet niin pitkälti kuin yksin voi oppia.
— Minä puolestani luulen muistavani keskikoulukurssin kaikissa aineissa, historian vuosilukuja huomioonottamatta.
— Olin aika hullu, kun luulin Heliä sisäköksi, sanoi Svensson vakavana.
— Ja minä olin yhtä hullu pitäessäni Svenssonia autonohjaajana, nauroin minä.
— Siinä Heli ei erehtynyt. Minä olen käynyt pari luokkaa oppikoulua. Isä oli ohjaaja, ja minä olen ollut sitä jo 11 vuolla. Mutta minä tahdon suorittaa keskikoulun tutkinnon ja sitä varten olen lukenut jo monta vuotta itsekseni. Onneksi minä osaan ruotsia ja saksaa käytännöllisesti. Mutta kaikesta ei voi suoriutua yksinään. Matematiikkaa ja ainekirjoitusta en mitenkään tahdo oppia.
— Ihmeellistä, että miehellä voi olla niin runsaasti tarmoa ja tiedonhalua! Mitä Svensson sitten tekee keskikoulun todistuksella?
— Minä menen naimisiin, vastasi hän, katsoen minua niin juhlallisena, etten uskaltanut edes nauraa.
— Eikö nyt enää rippikoulu riitä naimaluvan saamiseen? kysäisin vain.
— Se, jota varten aherran, on käynyt keskikoulun, ja minä tahdon saada saman sivistyksen. — Nyt on jo lupa lopettaa työt. Mennäänpä puutarhurin taloon, niin voitte tutkia minun tietojani.
Minä olin itsekin niin utelias, että lähdin heti hänen kanssaan.
Svenssonin iso huone oli yllättävän hauska. Vanhat, siistit huonekalut, kukkia pöydillä ja iso kirjahylly tekivät sen aistikkaaksi.
Vielä suuremmaksi yllätykseksi muodostuivat minulle Svenssonin tiedot. Selailin historian oppikirjaa ja tein umpimähkään kysymyksiä, joihin hän heti vastasi oikein. Yhtä hyvin hän osasi muitakin äsken luettelemiaan aineita. Saksassa ja ruotsissa hän joskus erehtyi käyttämään puhekieltä kirjakielen sijasta. Laskuopin hän oli osittain oppinut koulussa, osittain itse. Mutta algebra ja geometria olivat hänen aivoissaan aivan sekavina.
Minä innostuin heti antamaan alkeisopetusta algebrassa. Syvennyimme työhön niin, että unohduimme papereillemme ääreen myöhäiseen iltaan asti. Eikä se ollutkaan mikään ihme, sillä Svensson käsitti kaiken hyvin nopeasti ja oli yhtä huvitettu a:sta ja b:stä ja x:stä ja y:stä kuin jostakin jännittävästä pelistä.
Vihdoin saapui Aliina jouduttamaan minua, sillä ovet oli jo suljettava.
— Mikäs täällä näitä nuoria nyt niin huvittaa, etteivät edes malta erota ajallaan? kysyi hän paheksuvalla äänellä.
— Lussista ja miinuksesta minä vaan olen kuullut oven takaa. Lopulta ne jo tarttuivat minunkin kieleni päähän, sanoi Törmänen, joka samalla sattui ovelle.
— Uusia tomunimijöitä ja saippuajauhoja varmaankin. Ehtii niistä talouskapistuksista puhua päivilläkin, torui Aliina, mutta meni sentään itsekin vielä katsomaan Törmäsen aikaisia kurkkuja.
— Eikö Heli olisi ystävällinen ja ryhtyisi opettamaan minua iltaisin? Meillä on täällä paljon vapaata aikaa. Tietysti minä maksan tunneista, sanoi Svensson.
— Mielelläni minä teitä opetan. Maksuksi Svensson saa auttaa minua kasvien heräämisessä, vastasin minä.
— Minäkin olen kerännyt kasveja jo koko viime vuoden, sanoi Svensson ja veti esiin ison pakan paperia kirjahyllynsä laatikosta.
Minä selailin pakkaa ja ihmettelin. Siinä oli kerrassaan erinomainen kokoelma kasveja, kaikki liimattuina suoraan paperille ilman minkäänlaisia liistakkeita. Mutta jokaisesta puuttui nimi ja juuret.
— Minä olen järjestänyt ne värien mukaan. Tässä pinkassa ovat valkoiset kukat, tässä keltaiset jne., selitti Svensson.
— Mutta missä juuret ovat?
— Ne ovat täällä pienissä paperipusseissa. Minä pesin ne ja kuivasin ilmassa. Näissä on numerot ja samoin myöskin kukissa. Silloin tietää, mitkä kuuluvat yhteen.
— Minulla on hiukan eri tapa järjestää kasveja. Kaikissa tapauksissa me voimme auttaa toisiamme, sanoin minä.
— Minulla on lähes kymmenen kertaa niin suuri palkka kuin Helillä ja sen tähden minä maksan tunnit. Muussa tapauksessa en välitä niistä ensinkään.
— No, olkoon sitten 5 markkaa kerralta, sanoin.
— Se on oikein. Minä en tingi.
Aliina tuli jo takaisin ja me erosimme herroista.
— Se, joka ei ota varteen vanhemman ihmisen kokemusta, ei menesty sisäkkönä eikä ihmisenä, vaan saa kärsiä tappion ja rakkaus palaa pohjaan niinkuin paisti, jota oppimaton hoitaa. Vensson on tottunut ajamaan loistoautoja ja rakastamaan loistotyttöjä, joita sisäköt saavat palvella, pörisi Aliina.
— Me vain vähän luemme ja kirjoittelemme yhdessä, hyvä Aliina, rauhoitin minä.
— No, on sillä Venssonnilla sentään hyvä sydän, kun on ruvennut opettamaan sinua. Mitä se sitten tietänee, kun alkaa tehdä mokomaakin sivistystyötä nuoren tytön hyväksi, joka on liikaa laihakin, sanoi Aliina ja meni huoneeseensa.
Maatessani illalla siistissä pukkisängyssäni näin etäisen laivan suuntaavan kulkunsa mannermaata kohti. Olin tosiaankin joutunut aivan uuteen maailmaan.
Elän täällä vieraan ihmisrodun keskellä. Olen ennemminkin nähnyt heidän kaltaisiaan ja luullut tuntevani heidät hyvin. Mutta nyt minusta tuntuu, kuin olisin saanut silmälasit likinäköisten silmieni avuksi. — Saa nähdä, miltä näyttää herrasväkeni!
On suuri onni, että sinä, Meri, olot uskottuni. Muuten minä tuntisin itseni kovin yksinäiseksi nykyisessä omituisessa asemassani.
Olen myöskin koetellut mahdollista taitoani romaanin alalla. Olen kirjoittanut erinäisiä keskusteluja ja pieniä vivahduksia.
Terveiset Eilalle! Älä vain kerro hänelle, että minä olen täällä.
Hyvää yötä! Meri uuvuttaa
Helisi.
III.
HERRASVÄKI SAAPUU.
Konsulin ääni kaikui jo etäällä selältä, kun moottorivene toi herrasväkeä tänne huvilaan.
Heli ja Alma-neiti seisoivat laiturilla odottamassa. Edellisellä oli pieni, valkea esiliina siniraitaisen hameen päällä ja päässä pitsinen myssy. Vaaleansiniset sukat ja tenniskengät somistivat jalkoja. Kaikki tämä sopi hyvin sinisiin silmiin ja vaaleaan, tuuheaan tukkaan.
"Teatterikamarineiti", oli Svensson sanonut.
Konsulinna oli itse tilannut puvun ja Aliina oli myöskin samanlaisessa asussa. Mutta hänestä näki heti, että hän oli väärentämätön palvelija.
Konsuli nousi ensin maihin. Vene keikahti ja konsulinna kirkaisi:
— Ai, jai, Jallu, varo, ettet hukuta meitä kuoliaiksi!
— Tyst — älä nyt huuda, Helma! Se häiritsee tuloamme ihanaan
Sankarivuoreen. Naiset ajattelevat aina sivuseikkoja suurina hetkinä.
Päivää, Alma-neiti! Iloinen naamari kasvoille, kun talonväki saapuu!
— Tervetuloa kotiin, herra konsuli! Jokaisella on sellaiset kasvot, miksi elämä ne on muovaillut, vastasi Alma-neiti haikeasti.
— Vieläkö mitä? Katsokaa konsulinnaa! Ihonhoitaja ja parturi ovat muovailleet hänen kasvonsa paljon paremmin kuin elämä.
— Tee huomautuksia muista, Jallu, äläkä minusta! sanoi konsulinna ja kiipesi laiturille Svenssonin avulla.
— Siinä tapauksessa minä teen hauskoja havaintoja uudesta sisäköstäsi. Onnittelen makuasi, Helma! Aistikkaassa kodissa tulee olla myös sellainen palveluskunta, joka sopii sisustukseen. Viimevuotinen Hilja ei sopinut yhdenkään huoneen tyyliin, korkeintaan pesutupaan, puheli konsuli, alkaen astella huvilaan päin.
Törmänen ja Svensson kantoivat tavaroita ja vihdoin kaikki kokoontuivat isoon ruokahuoneeseen, johon päivällinen oli katettu. Alma-neiti söi samassa pöydässä, Heli tarjoili.
Viimeksimainitusta tuntui kuin hänen yksilöllisyytensä olisi äkkiä hävinnyt. Hän oli muuttunut kolmanneksi persoonaksi.
"Heli, leikkaa lisää leipää!" "Onko Heli nähnyt, missä minun puutarhahattuni on?" "Mikä hänen nimensä on?" "Heli? Sehän on teatterinimi! Elin tai Hilma sopisi paremmin."
Kohtelu oli ystävällistä, mutta siinä oli sellainen sävy, johon Heli ei ollut tottunut. Olikohan hän itsekin puhutellut palvelijoita sillä tavalla?
Neitoset Saila ja Siljo olivat hyvin lyhythameisia, poikapäisiä muotitekeleitä. Siljo oli sievä ja pieni, Saila oli vanhin lapsista. Poissaoleva veli oli iältään tyttöjen välillä.
— Missä Vikke viipyy? Tietäähän hän, että päivällinen odottaa täällä, sanoi konsuli.
— Ehkä moottoripyörä on joutunut epäkuntoon, arveli konsulinna.
— Hän on tietysti poikennut kasinolle sivumennen. Hän kyllä malttaa lykätä tuloaan tänne korpeen, virkkoi Saila nenäänsä nyrpistäen.
— Minä olen aina sanonut, että te olette maailman vaativaisin joukko. Enkö minä ole antanut teille kaiken maailman ihanuuden ja te vaaditte aina vain enemmän. Katsokaa tuota uuniakin! Kultarannassa ei ole sen vertaista. Ja sinun kylpyhuoneesi, Helma! Luulisi, että sinunlaisesi Afrodite viihtyisi siellä. Ha, hah, haa! hohotti konsuli.
— Pyydän, ettet anna minulle hävyttömiä liikanimiä. Jallu, huudahti konsulinna terävästi.
— Mitä toimittaa näytellä teatteria näin perheen kesken! Alma on ainoa vieras ja hän tuntee meidän herttaiset kotitapamme, sanoi Saila.
— Minä en halua kuulla sinun rikkiviisasta puhettasi, Saila. Tyst!
— Hauskinta olisikin, jos jokainen söisi omassa huoneessaan, huomautti
Saila.
— Sinä et kunnioita vähääkään vanhempiasi, Saila. Odotas, kun minä jätän sinut ilman kuukausirahoja ja ajan ihailijasi suinpäin portaita alas ja lopuksi nitistän sinun ylpeän nenäsi! Eiköhän sitten ala kunnioittaa isääsi! huusi konsuli niin kovaa kuin saattoi suurelta tomaatilla, joka täytti hänen suunsa.
— Kyllähän tuollaiset teot kohottavat kunnioitusta, sanoi Saila pisteliäästi.
— Kuule tytärtäsi, Helma! Siinä näet seurauksen siitä, että aina olet eri mieltä minun kanssani, virkkoi konsuli.
— Ovatko sinun mielipiteesi ainoat kunnioitettavat, Jallu? kysyi konsulinna.
— Äiti ei vaadikaan, että meidän on alinomaa tutistava hänen edessään, sanoi Saila.
— Mutta nyt minä sanon, että sinun on pelättävä ja kunnioitettava häntä. Ja sinun on toteltava hänen tyhmimpiä käskyjään. Seuraa hänen opetuksiaan silloin, kun ne ovat yhtäpitäviä minun neuvojeni kanssa! Silloin tulet pitkäikäiseksi maan päällä.
— Minä en tahdo tulla pitkäikäiseksi, en ainakaan siinä tapauksessa, jos se ikä on elettävä tässä kodissa, sanoi Saila.
Siljo istui välinpitämättömän näköisenä eikä ottanut osaa keskusteluun.
Heli vetäytyi syrjään aina, milloin vain tarjoilu salli sen. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänen läsnäolostaan, mutta itsellään hänellä oli tukala olo. Nyt hän läheni ovea, sillä konsuli oli noussut tulipunaisena tuoliltaan.
— Tästä on tehtävä loppu, alkoi konsuli, mutta jäikin samassa kuuntelemaan moottorin surinaa.
— Vikke tulee ja joku herra on hänen mukanaan, sanoi Siljo, joka oli juossut ikkunaan.
— Sehän on hauskaa! Perhe on aina siedettävämpi, kun on vieras talossa, lausui konsulinna ja jatkoi syöntiään.
— Se näkyy olevan tohtori Reini. Hänen isänsä, joka on minun liiketuttavani, kertoi, että hänen poikansa tutkii Ahvenanmaan rannikkoja. Hän on maantieteilijä. Minä pyysin hänet meille asumaan, sanoi konsuli.
— Siinä asiassa olisit voinut kysyä minunkin mielipidettäni, Jallu, huomautti konsulinna.
— Tiesinhän minä, että nuoret herrat aina menevät sinun makuusi. Eikä Sailakaan halveksine niitä mahdollisuuksia, joita kesäinen luonto, kuutamoillat ja jokapäiväinen seurustelu vieraan kanssa hänelle suovat.
— Se vähä, mitä olen nähnyt avioliittoelämää kotioloissa on vaikuttanut sen, ettei minua lainkaan huvita päästä nauttimaan siitä onnesta, sanoi Saila.
— Ja kuitenkin sinun oma äitisi on tavattoman onnellisissa naimisissa, huomautti konsuli.
— Yhtä onnellisissa kuin isäsikin, pisti siihen konsulinna.
— Jos ei aivan yhtä, niin ainakin siedettä — — —. Ahaa, tässähän tohtori jo tuleekin! Tervetuloa Sankarivuorelle. Tässä on perheeni — vaimoni — Siljo tyttönen — ja Saila. — Tohtori Reini.
— Olkaa hyvä, tohtori Reini, ja jatkakaa ateriaa ansaamme! Vikke voi istua Siljon vieressä, järjesteli konsulinna.
— Tämähän on kerrassaan juhlallinen huvila! Minä olen hyvin kiitollinen päästessäni asumaan tänne, sanoi tohtori.
Heli tuli sisään tarjotin kädessä. Tohtori nousi, astui askelen häntä kohti, kumarsi ja sanoi nimensä. Heli punastui ja Vikke hymähti, mutta konsulinna ehti väliin selittämään:
— Oh, hän on sisäkkömme. Heli tarjoo tohtorille munakasta! — Missä kauppaneuvos Reini viettää kesäänsä?
— Isä lähti hoitamaan sydäntään Nauheimiin ja otti äidin ja sisareni mukaansa. Näin ollen minä nyt olen aivan koditon, vastasi tohtori.
Hän ei ollut ollenkaan hämillään äskeisestä kompastuksestaan. Päinvastoin hän vain lisäsi sitä nousemalla avaamaan ovea, kun Heli lähti ulos kädet täynnä kantamuksia.
— Tohtori oli nopea keksimään sisäkkömme sievyyden, pisteli Saila Helin mentyä.
— Minä en ole kohtelias ainoastaan sieviä naisia kohtaan, vastasi tämä lyhyesti.
Heli tunsi ihmeekseen pientä harmistumista. Hän oli päättänyt ottaa rauhallisesti kaiken, mitä uusi asema toisi muassaan, ja nyt hän tunsi hermostuvansa jokaisesta pienestäkin seikasta, mikä muistutti häntä uudesta toimestaan.
Elämä palvelijoitten kesken oli hänen mielestään sujunut erittäin hyvin. Eikö hän nyt hallitsisi tilannetta myöskin herrasväen joukossa? Hän oli pelännyt päinvastaista.
Aterian jälkeen katselivat konsuli ja Vikke uudistuksia huvilan ympäristössä.
— Isä on teettänyt tänne uusia mauttomuuksia. Mitähän tarkoittaa tuo lasinen hopeapallo ihanien pioonien keskellä? Tosin se hyvin valaisevasti kuvaa perheen kissankulta-sivistystasoa, mutta huomenna minä ajan sen vahingossa kumoon autolla, haasteli Vikke.
— Sitä sinä et tee, jos tahdot olla tämän talon asukas, kiivastui konsuli.
— Entäs uusi portti? Eikö arkkitehti voinut tehdä piirustuksia siihenkin samalla kuin muuhunkin? Törmänen on luultavasti muovaillut sivupylväät. Mitä ne esittävät?
— Nehän ovat hevosenpäitä. Minun konttoristini on veistänyt ne. Hänellä on taiteellisia taipumuksia.
— Minä luulin, että ne olivat plesiosauruksia. Ne muistuttavat hieman meidän entistä postineitiäkin. — Mutta aidan väri on toivoakseni pohjaväri. Nyt se ainakin muistuttaa täydellisesti entisen venäläisen kasarmin aitaa Töölön tiellä.
— Venäläisillä on koristeellista makua. He käyttävät vihreätä, kultaa, aniliinipunaista ja muita räikeitä värejä. Sellaiset värit kohottavat elämänhalua eivätkä masenna mieltä, niinkuin ruosteenruskea ja savenharmaa, joita suomalaiset arkkitehdit rakastavat. Katsopa nyt tuota aitaa, kuinka se sopii taivaan sineen! viittoili konsuli.
— Yhtä hyvin kuin tulppaanit sopivat tuon eukon punaiseen nenään, sanoi
Vikke osoittaen Venlaa, joka kitki puutarhassa.
— Minä varoitan sinua, Vikke, ymmärtämästä asioita paremmin kuin isäsi.
Mokoma ylimielisyys on juuri nykyajan nuorison suurin hairahdus.
— Nykyajan vanhempia ei ainakaan ole tarvis varoittaa ymmärtämästä asioita paremmin kuin heidän lapsensa, sitä vaaraa ei ainakaan ole, sanoi Vikke ja sytytti savukkeensa.
Konsuli nykäisi sen hänen suustaan huudahtaen:
— Tyst. Joko sinä alistut minun harjaantuneeseen makuuni tai minä jätän moottoripyörän maksamatta. Valitse itse!
Vikke kohautti harteitaan ja sanoi pilkallisesti:
— Siinä tapauksessa on tämä aita hurmaava.
Sanakiistaa olisi ehkä kestänyt kauemminkin, ellei Törmänen olisi tullut pyytämään konsulia kasvihuoneeseen.
* * * * *
Seuraavat päivät olivat levottomia. Vieraita tuli ja meni. Kaikki juoksuttivat Heliä.
Hän näki pieniä vilahduksia jokaisen luonteesta. Hän kuuli arkaluontoisia keskusteluja ja näki kohtauksia, jotka olivat tarkoitetut pysymään salassa. Aluksi hän koetti olla kuuro ja sokea, mutta vähitellen hän huomasi, että häntä pidettiin yhtä vaarattomana kuin sohvaa tai talon koiraa, Torroa.
Konsuli täytti koko huvilan äänekkäällä puhumisellaan. Hän tulistui monta kertaa päivässä, mutta unohti vihansa heti toisen asian kiinnostaessa häntä.
Saila oli perinyt isänsä levottoman luonteen. Hän oli jo lähes kolmenkymmenenvuotias, mutta vaikutti nuoremmalta päänsä poikamaisen muodon vuoksi.
Kerran kun Heli oli leikkaamassa salaattia, hän kuuli Sailan ja tohtori
Reinin puhelevan sireenipensaikon takana.
— Antakaa minulle hyvä neuvo, herra tohtori! Onko oikein, että tyttö menee naimisiin isänsä käskystä? kysyi Saila sulavalla äänellä.
— Olen luullut, ettei sellaista enää tapahdukaan nykyjään, vastasi tohtori välinpitämättömästi.
— Mutta isäpä tahtoo, että sellaista tapahtuisi meillä. Hän on käskenyt minun rakastumaan erääseen turkulaiseen paitatehtailijaan, jolla on myöskin elokuvienteatteri. Mutta minä tahdon sivistyneen ja oppineen miehen.
— Oppinut ei ole aina sivistynyt, Saila-neiti, huomautti tohtori hienosti.
— Tuon turkulaisen sivistys ei nouse filmitekniikkaa korkeammalle. Enkä minä voi kunnioittaa häntä, vaikka hän tietääkin, mikä paita sopii huviretkille merelle ja mikä vuoristomatkoille. Ja kuitenkin on isä antanut minulle vain kolme kuukautta aikaa rakastuakseni häneen. Ellei se onnistu, niin minut jätetään tänne huvilalle koko talveksi haikean Alman seuralaiseksi.
— Kuinka voitte rakastua paitatehtailijaanne näkemättä häntä?
— Vielä vähemmin voin rakastua häneen, jos hän aina on silmieni edessä.
Huh sentään!
— Tällaisissa asioissa olen aivan tottumaton antamaan neuvoja kenellekään. Kysykää mieluummin mielipidettäni veden noususta ja laskusta länsirannikolla?
— Minä tahtoisin vain tietää teidän mielipiteenne tyttären velvollisuuksista isäänsä kohtaan.
— Onhan sellaisista moraalia koskevista asioista kirjoitettu paljonkin. Voin kyllä hankkia teille luettelon teoksista, joten saatte vastauksen asiantuntijoilta.
Samassa tohtori näki Helin kävelevän keittiötä kohti, molemmissa käsissä iso vasu.
Hän riensi heti Helin jälkeen ja nostaen kohteliaasti hattuaan virkkoi:
— Hyvää huomenta Heli-neiti. Saanko auttaa teitä kantamaan näitä vasuhirviöitä?
— Minun tulee auttaa muita eikä suinkaan päinvastoin, vastasi Heli, kiiruhtaen askeleitaan.
— Joka tapauksessa minä nyt kannan näitä tässä mäessä, virkkoi tohtori ja otti korit Helin kädestä, alkaen kulkea huvilaa kohti.
— Tohtori saattaa minut ikävään asemaan. Neiti Kervo on jo huomauttanut minulle liian suuresta tuttavallisuudestani tohtoria kohtaan, sanoi Heli, joka seurasi jäljessä.
— Ahaa! Minkä johdosta hän sen teki?
— Siitäkin syystä, että tohtori aina nousee kumartamaan minulle, kun tulen aamuisin huoneeseen. Toiset herrat vain nyökäyttävät päätään, jos yleensä ensinkään huomaavat minua.
— Siinä tapauksessahan olen minä syyllinen.
— Sitä ei tohtori suinkaan ole. Minulle on sanottu, että miehen käytös riippuu naisen menettelystä.
— Teitä on siis kielletty herättämästä liikaa kunnioitusta?
— En halua herättää minkäänlaista huomiota. — Tuolla tulee nyt konsuli. Ellette heti anna minulle vasuja, niin saatte kuulla häneltä jonkin pistosanan.
Konsuli tuli Svenssonin seurassa autovajalta päin.
— Kas vain, tohtori Reini — te taidattekin olla sosialisti, koska palvelijoitten rasitukset käyvät sydämellenne. Tuolla neiti Kervo kastelee kukkasia, hänkin ehkä kaipaa apua. Pudistelette päätänne, tohtori! Teidän ihmisystävälliset aatteenne ulottuvat siis vain nuoriin tyttöihin, sanoi konsuli muka leikillisesti.
— Ei ole aina niinkään päivän selvää, kutka meistä ovat yhdenvertaisia, virkkoi tohtori.
— Anteeksi, saanko minä korit, pyysi Svensson, ottaen taakat tohtorilta.
— Pyydän teitä käyttämään minua, kun tarvitsette apua, Heli.
— Näyttää olevan tavallinen ilmiö, että autoilijat ovat tavoiltaan hienompia kuin heidän herransa, ajatteli tohtori astellessaan poispäin.
* * * * *
Kautta koko talon kaiutti konsuli mielipidettään pojastaan.
— Minkätähden epämiellyttävät asiat on huudettava äänekkäästi? kysyi konsulinna, nostaen katseensa Kotiliedestä.
— Minä aion lausua Vikelle ankaria isällisiä sanoja enkä mitään lemmenkuiskailuja. Sinäkin, Helma, olet hemmoitellut häntä kuin sylikoiraa! Minkälaisia hedelmiä sinun kasvatuksesi nyt kantaa?
— Vikke on reipas poika, eikä mikään sylikoira, Jallu.
— Olisikin edes sylikoira, niin silloin ei kukaan ainakaan myöntäisi hänelle velkaa. Sinä et valvo hänen seurusteluaan, etkä pidä häntä kurissa. Minulla ei ole aikaa kasvattaa häntä muuta kuin suurin piirtein. Sinun tulee hallita yksityisseikat lasten elämässä, pauhasi konsuli, kävellen edestakaisin huoneessa.
— Minä olen neuvonut häntä tekemään työtä ainakin pari tuntia päivässä. Silloin ei kukaan voi väittää, että me olemme yhteiskunnan loisia. Ja mitä velkoihin tulee, niin monella hyvin kunnioitettavalla ihmisellä on niitä. Niinkuin esim. moraalisilla, köyhillä ylioppilailla ja kansakoulunopettajilla, joilla on isot perheet. Minä olen varma siitä, että Vikke ei ole tehnyt velkoja ilman syytä.
— Hänellä on tavattoman suuret kuukausirahat. Mihinkä ne hupenevat?
— Luulen hänen lahjoittaneen kansanvalistuksen hyväksi ja
Karjala-seuralle ja olympialaisiin, joihin osakunta velvoittaa.
— Älä luule, että Vikke tekee velkoja sellaisia tarkoituksia varten. Sitäpaitsi hän ei ole oikeutettukaan rehentelemään lahjoittajana minun tietämättäni.
— Säästäväisyyttähän minäkin olen aina suositellut. Täytyy muistaa, että pienetkin setelit ovat rahoja — ainakin 20-markkaset. Kerran minä kuulin, kuinka Vikke kehoitti tyttöjä matkustamaan kolmannessa luokassa. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, että sielläkin voi olla oikein hyvä, virkkoi konsulinna vakavana.
— Mutta herra poikani tekee mieluummin velkoja kuin matkustaa itse kolmannessa luokassa! jyrisi konsuli.
— Vikke on erikoisen hajunarka ja kolmannessa luokassa haisee sipulille ja saapasrasvalle.
— Kaikissa tapauksissa hän on tuhlaavainen ja kevytmielinen nuorukainen. Hän nähtävästi seurustelee huonojen ja laiskojen toverien kanssa.
— Mitä huonoihin tovereihin tulee, niin ne ovat niin paljon hauskempia kuin hyvät, joten en lainkaan ihmettele, vaikka nuoret liittyvätkin sellaisten seuraan. Minä puolestani kylläkin valitsen ystävikseni mieluummin kunnollisia naisia, vaikka he ovatkin huonommin puettuja kuin toiset, sanoi konsulinna huoahtaen.
— Sinun puheessasi on jotakin kieroa, Helma? Siinä on jotakin aivan päin hongikkoa, vaikka sitä ei keksi heti, kiukutteli konsuli.
— Entä tahtoisitko sinä, että minä syöttäisin Vikelle pettuleipää ja sillinpäitä samassa pöydässä, jossa hänen lihava isänsä syö kananpaistia? jatkoi konsulinna välittämättä miehensä äskeisistä sanoista.
— Sinä et vaadi lapsilta kerrassaan mitään.
— Minä puolustan suurtakin ankaruutta kasvatuksessa. Esimerkiksi sitä, että lasten tulee liikkua hiljaa, kun minulla on päänsärkyä. Enkä minä salli heidän jäädä yöksi kaupungille soittamatta kotiin.
— Kun minä olin Viken ikäinen, niin minä tein työtä 15 tuntia päivässä asianajokonttorissa ja hakkailin sinua sunnuntaisin.
— Joka myöskin oli hyvä afääri, sanoi konsulinna.
— Miksei, jos ajattelen vain rahapuolta, tyst, sanoi konsuli ja meni ulos, ennenkuin konsulinna toipui vastaamaan.
— Heli menee sanomaan sille nulikalle, että hän tulisi heti selvittämään asiansa isänsä ja omantuntonsa kanssa. Ja ottakoon nöyrän mielen mukaansa, huusi hän sivumennen keittiöön.
— Eikö isä voisi käyttää toisenlaista kieltä palvelijoitten kuullen? sanoi Siljo Helin mentyä.
— Jos tässä alkaa ajatella, mitä palvelijat saavat kuulla tai nähdä, niin täytyisi olla kuin vieraisilla omassa kodissaan. Hoitakoot he tehtävänsä ja varokoot tekemästä huomioita isäntäväestään. Tuo Heli onkin hiljainen tyttö, joka ei huomaa mitään.
Siljo meni lasikuistille. Hän katseli rauhallista kesämaisemaa ja ajatteli rauhatonta kotielämää. Aina oli ikävyyksiä ja myrskyjä. Isä salli perheensä kitsailematta elää ylellisyydessä. Hän rakasti heitä tavallaan ja huolehti kodista. Mutta jokainen oli haarniskassa häntä vastaan, sillä hänellä oli hillitsemätön luonne. Saila ja Vikke olivat samanlaisia ja aina nenäkkäitä. Äiti ajatteli vain ulkonaista hienoutta ja oli tyytymätön kaikkeen.
Kun näki, mitenkä Heli ja Svensson esiintyivät tahdikkaasti, ja vertasi heitä perheen jäseniin, niin täytyi hävetä sivistystä, joka ei sen enempää jalostanut ihmisiä.
Eilenkin, kun Heli kähersi Sailan hiuksia ja järjesti ne niin maukkaiksi kuin oli mahdollista, kiukutteli Saila ja kampautti kymmeniä kertoja uudelleen. Ja Heli alistui kaikkeen ja näytti aivan välinpitämättömältä. Siljo arveli, että hän luultavasti halveksi konstailevaa Sailaa sydämensä pohjasta.
Sillä välin meni Heli pyöräänsä puhdistavan Viken luo.
— Konsuli pyytää Vikke-herraa luokseen.
— Sitä hän saa odottaa. Minä tiedän kyllä milloin isiä pitää välttää yhtä visusti kuin lavantautia, sanoi Vikke virnistellen.
— Mitä minä sanon konsulille?
— Että minä lähden Maarianhaminaan, kunnes hän on sulattanut karvaan annoksen, jonka posti toi.
Heli meni ja sanoi konsulille:
— Vikke-herralla on asiaa kaupunkiin.
— Vai niin! Ja sellaista Heli uskaltaa tulla kertomaan? Jos ei pojan lurjus ole viiden minuutin perästä täällä, niin saa Heli vastata siitä. Jouduttakaa askeleitanne, sanoi konsuli raivostuen.
Heliä harmitti, mutta hän hillitsi itsensä ja meni Viken luo.
— Ellei Vikke-herra mene konsulin luo, niin minä saan vastata siitä, sanoi Heli.
— No, silloinhan minä pelastan nahkani, sanoi Vikke ja nousi pyörälle.
— Nyt sinä menet isäsi luo ja heti paikalla, sanoi jyrkkä ääni vieressä.
Se oli tohtori Reini, joka oli tullut Helin jäljessä.
Vikke katsoi puhujan rypistyneitä kulmakarvoja ja lähti nopeasti huvilaan päin.
— Minä kuulin konsulin hävyttömät sanat teille ja riensin jälkeenne.
Nyt minä menen sanomaan konsulille mielipiteeni, sanoi tohtori.
— Sitä ette saa tehdä, herra tohtori. Me saisimme vain molemmat ikävyyksiä, eivätkä konsulin sanat loukanneet minua. Hän oli suunniltaan, ja minä säälin hänen kieroa asemaansa omassa kodissaan.
— Ja minä säälin teidän asemaanne vieraassa kodissa, sanoi tohtori ja pani kätensä Helin kädelle, joka oli moottoripyörän ohjaustangolla.
Heli tahtoi vetää kätensä pois, mutta outo lamaus oli vallannut hänet. Vahva käsi puristi hellästi hänen ruskeata nyrkkiään ja sen läpi virtasi sähkö läpi ruumiin. Koko maailmanmeno oli pysähtynyt taivaan kehrän hohtavien säteitten alla. Mutta hän tunsi vain ruskean silmäparin polton.
Silloin kuului Torron kumea haukunta ja Heli toipui vetämään kätensä vapaaksi.
— Herrasmies ei saa olla tuttavallinen sisäkköä kohtaan, sai hän sanotuksi epävarmalla äänellä ja juoksi pois.
— Se on minunkin mielipiteeni, huusi tohtori hänen jälkeensä.
— Mitähän sekin tarkoitti? ajatteli Heli. — Tohtori sanoi usein sellaista, jonka merkitystä täytyi miettiä. Heli pelkäsi katsoa häneen, se teki hänet epävarmaksi ja saattoi hämilleen.
IV.
HUVILAELÄMÄÄ.
— Mitä nyt, isä? Saanko tarjota savukkeen? kysyi Vikke huolettomasti astuessaan konsulin huoneeseen.
Tämä seisoi selkä uunia vasten ja koetti lävistää tulijan katseillaan.
— Täältä on kaunis näköala. Minä hakkaisin vielä tuon kuusen pois tieltä. — Mutta ehkä minä häiritsen? Isä näyttää — —
— Miltä minä näytän?
— Hiukan merikipeältä.
— Ei ole ihme, vaikka sairastuisin. Minua karhutaan taas sinun veloistasi. Mitä sinä siihen sanot? kysyi konsuli uhkaavasti.
— Se on epähieno, joskin luonnollinen menettely karhujeni taholta, vastasi Vikke savuke hampaissa.
— Nyt on kysymys sinun menettelystäsi, arvon herra. Minä olen saanut tarpeekseni sinun tyhmyyksistäsi.
— Valitan, isä.
— Tyst. — Jätä tuo sävy.
— Mitä isä siis vaatii?
— Ensinnäkin, että sinä olet avomielinen minua kohtaan.
— Olkoon menneeksi. Minä olen kirjoittanut runon. Minulla on paljon taipumuksia sellaiseen. Se kuuluu näin:
Katso ihmisiä kaameita, ovat vanhan ajan aaveita, palvoo rauhanaikaisia haaveita, niinkuin peikot ovat haaleita.
Toiset kehittyvät miksi aika vaatii nuorten muodit heille tavat laatii. Peikot heitä moittii, vainoaa, mutta heille kuuluu tämä maa.
— Tyst! Lopeta tuollainen leperrys, keskeytti konsuli.
— Minähän vain näytän avomielisesti sisintäni. Siinä tarkoituksessa voisin vielä kertoa tunteistani Duttia kohtaan.
— Minä en tahdo kuulla tytöistä, joilla ei ole sukunimeä.
— Hän on kasinon ruusu ja paljon hurmaavampi kuin esim. Saila. Mutta mitä vielä tahdot, isä?
— Myy moottoripyöräsi ja maksa velkasi.
— Mahdotonta. Se on pantissa toisesta velasta.
— Sinä onneton poika! Kunpa saisin sinut omille jaloillesi, niin pääsisin edesvastuusta. Milloin sinä suoritat tutkintosi?
— Siihen kuluu vielä pitkä aika. Minulla ei ole mitään syytä kiirehtiä.
— Tyst. Siinä tapauksessa otan sinut konttoriini.
— Miksei, olenkin, jos pääsen sille osastolle, jossa sievä neiti Broms on.
— Ei, vaan sille, jossa neiti Lundén on.
— Siinä tapauksessa luen mieluummin lakia jonkin vuoden.
— Sinä vetelehdit vain ravintoloissa ja vietät tyhjäntoimittajan kurjaa elämää. Mutta nyt se loppuu.
— Mitä tällaiset turhat kohtaukset toimittavat? Meillä on jo vakiintunut käsitys toisistamme, eikä se muutu puhumalla. Minä olen talon ainoa poika ja toivo. Eiköhän kannattaisi uhrata aikaa ja rahaa siihen mahdollisuuteen, että minusta tulisi jotakin. Älyä minulla on tarpeeksi asti ja aikaa. — Torro haukkuu vieraita portin luona. Jätetään nyt perheriidat, isä-ukkeli, sanoi Vikke siepaten vaateharjan seinältä. Sillä hän harjasi konsulin takinkaulusta, otti tätä käsivarresta ja veti muassaan ulos.
Useimmiten päättyivätkin konsulin vihanpurkaukset vieraitten tuloon tai muuhun keskeytykseen. Uusi purkaus tuli pian, mutta häipyi äkkiä, kun vain ajatukset johtuivat muuanne.
* * * * *
Myöhäisen päivällisen jälkeen ei tarjottu enää mitään. Sentähden oli
Heli vapaa iltasilla, paitsi kun oli kutsut tai muuten vieraita.
Silloin hän samoili ympäristössä joko yksin tai Svenssonin seurassa, kooten kasveja ja puhellen kasvitieteestä.
Kerran he tapasivat Siljon kaukaisella metsätiellä.
Hän makasi hiljaa kanervikossa ison kiven takana ja luki, kun hän kuuli
Helin äänen.
— Tämä Ahvenanmaa on oikea orkideojen paradiisi. Katsokaapa nyt esimerkiksi tätä Orehis maseulusta. Eikö se ole herkullinen. Otetaan varovasti juuret, ne ovat yhtä merkillisiä kuin itse kukkakin. Lehdet ovat sinipunervia, sisältä ne ovat täplikkäitä. Sen nimi on miehen kämmekkä.
— Kerran minä näin muunnoksen tästä etäällä ulkosaarella, sillä oli niin outo tuoksukin, sanoi Svensson.
— Sinne minun täytyy päästä. Ettekö nauti, Svensson, elämästä?
— Viime aikoina minä olen oppinut nauttimaan uusista arvoista.
— Ja ajatelkaas, että monet väittävät luonnontieteilijäin tutkivan vain yksityisseikkoja, heteitä ja emiä ja soluja ym. eikä nauttivan luonnosta ylipäänsä. Minusta taas tieto vie kauneuteen, sanoi Heli.
— Se on totta. Menemmekö vielä eteenpäin? kysyi Svensson.
— Minä toivoin löytäväni Orehis sambuemuksen. Mutta jääköön nyt tällä kertaa.
— Ehkä minä tiedän, missä se kasvaa, kuului ääni kiven takaa, ja Siljon pörröinen pää pisti esille.
Heli huudahti ja Svensson pudotti kasvit maahan.
— Ahaa, nyt minä yllätin teidät. Minä olen aikoja sitten arvannut, että teillä on jotakin taikaa keskenänne. Istukaa nyt tähän ja selittäkää merkilliset sananne, sanoi Siljo.
— Me kokoamme yrttejä ja juuria erästä tarkoitusta varten, sanoi Heli.
— Niin me haemme kasveja ja kukkia. Se on vain päähänpisto. Ja ne ovat hyviä olemassa, kun sairastuu tai käärme puree, selitti Svensson.
— Tai kun on ikävä tai ukkonen käy, nauroi Siljo. — Ja mihinkä tarkoitukseen on latinalaiset nimet opittava?
— Ei haittaa, jos me kerromme Siljo-neidille, mitä varten Svensson tutkii kasveja. Hän ei varmaankaan kerro sitä muille, sanoi Heli.
— Minä lupaan vaieta, vakuutti Siljo.
Ja sitten Heli kertoi Svenssonin palavasta opinhalusta ja hänen monivuotisesta työstään ominpäin.
— Minä menen tuonne rantaan uimaan sillä aikaa, kun Heli kertoo. Minua kainostuttaa kuulla hänen väritettyä kertomustaan, sanoi Svensson, ja juoksi pois.
— Mitähän varten hän lukee kaikkea tuota? kysyi Siljo.
— Hän tahtoo suorittaa keskikoulun kurssin. Historiassa, maantiedossa, uskonnossa ja osittain luonnonhistoriassa hän voisi suorittaa ylioppilastutkinnonkin, sanoi Heli.
— Onko Heli huomannut, kuinka hän eroaa muista nuorista miehistä? Hän ei puhu roskaa eikä kiroo koskaan. Etenkin minä ihailen hänen itsehillintäänsä seurustellessaan isän kanssa, joka tosiaankin on vaikea.
— Se johtuu siitä, että Svensson pyrkii eteenpäin. Hän tekee työtä kasvattaakseen itseään sekä tietopuolisesti että myöskin tapojensa puolesta. Monet ylioppilaat pitävät itseään patenteerattuina sivistysolentoina eivätkä taistele miesten luontaista raakuutta vastaan. Svensson ei pidä itseään valmiina ja se seikka saa hänet huomaamaan vikansa.
— Mutta mitenkä hän on voinut yksin oppia esim. matematiikkaa? kysyi
Siljo.
— Siinä hänellä olikin sekavat tiedot. Mutta koska hän on erikoisen älykäs, niin hän menee tavattoman nopeasti eteenpäin esimerkiksi algebrassa, sanoi Heli varomattomasti.
— Ja kuinka Heli osaa näin hyvin arvostella hänen tietojansa? kysyi
Siljo äkkiä.
Heli ei voinut estää itseään punastumasta vahvasti.
— Minulla on niin paljon luonnollista älyä, koetti hän viisastella.
— Ei vetele, Heli. Minä alan huomata, että täällä piilee teatterijuoni.
Jos tahdotte, että minä vaikenen, niin kertokaa koko juttu.
Näin ahdistettuna oli Helin pakko kertoa historiansa ja hän lopetti sanomalla:
— Minulla on ollut suuri hyöty täälläolostani ja toivon, ettei minun työni ole kärsinyt siitä, että olen ylioppilas.
— Me olemme kaikki olleet hyvin ihastuneita Heliin. Mutta onhan se sentään noloa, että kandidaattia lukeva sivistynyt tyttö passailee nuoria poikakloppeja ja auttaa riisumaan vaatteita eteisessä, sanoi Siljo.
— Minua se on vain huvittanut.
— Ja pahinta kaikesta on, että meidän perheessämme tapahtuu alati sellaista, joka ei sovellu vierasten korville, jatkoi Siljo.
— Minusta ei ole ollenkaan parempi, jos sivistymättömät palvelijat saavat kuulla sellaista.
Samassa tuli Svensson järveltä. Hän oli pukeutuneena ristikkäiseen trikoliinipaitaan ja pussihousuihin. Hauskat kasvot ja komea ryhti tekivät hänet hyvin miellyttäväksi mieheksi.
— Nyt te olette molemmat täydellisesti paljastetut, sanoi Siljo.
— Helistä minä en tiedä muuta kuin, että hän on yhtä viisas kuin avuliaskin, sanoi Svensson.
— Nyt minäkin tahdon olla avulias. Tiedän paikan, jossa kasvaa harvinaisia orkidealajeja. Tulkaa mukaan, ennenkuin aurinko laskee, sanoi Siljo.
Tämän päivän jälkeen he usein samoilivat metsiä kolmisin. Kävivätpä kerran ulkosaarillakin moottorilla. Siljoakin huvittivat nämä huvi- ja keräysretket niin, että hän usein jäi kotiin, kun perhe lähti Maarianhaminaan, tai vieraisille. Etenkin kun Vikke usein hoiti moottoria ja Svensson oli vapaa.
Sadepäivinä Heli ja Svensson laskivat ja lukivat kotona. Eniten vaivaa antoi ainekirjoitus. Nyt vasta Heli huomasi, kuinka pitkän valmennuksen takana hyvä kirjallinen kielenkäyttö on.
Svensson oli lukenut paljon sekä hyvää että huonoa kirjallisuutta. Hänen arvostelunsa oli kehittynyttä ja omintakeista. Mutta kynä kädessä hän muuttui lapselliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Hän luetteli tapahtumat lyhyissä lauseissa tai sekaantui pitkiin loppumattomiin sanasokkeloihin. Historialliset tai muut asialliset aineet olivat parempia, sillä ne hän kirjoitti lähdekirjoista. Kerran hän antoi Helille tällaisen aineen:
Rehellisyys.
On olemassa rehellisiä ja vilpillisiä ihmisiä. Kolmas laji on sillä välillä. Rehellinen mies, jopa nainenkin, ei ota toisen tavaraa. Hän antaa takaisin kun löytää, vaikka kukaan ei ole nähnyt, eikä vaatinut, mutta kun omatunto ei ole paatunut, ja ei voi nauttia joskaan ei ole pelkoa ilmitulemisesta maan päällä. Oikein erikoisen rehellinen ei vaikene rikoksesta vaikka olisi vaimo tai esimies vaaran alla, niin puhuu suunsa puhtaaksi. — Epärehellinen suoraan sanoen varastaa. Hän jättää autoilijan maksamatta. Hän panee bentsiiniin paloöljyä tai pahempaakin kun myy. Hän ei sano että kumi on huono kun myy. — Se kun on siltä väliltä ottaa ison koron ja voittaa sotasaalista ja sanoo rakastavansa rikasta tyttöä. Mutta rehellinenkin voi rakastaa kun ei ole vanha ja ruma kasvoilta, eikä myös ylpeä. Toiset sanovat epärehelliseksi kun narraa hyvän tytön aviolupauksen kanssa, mutta se on minusta siltä väliltä.
Monta muutakin tapausta voisi kertoa näistä kolmesta rehellisyysasteesta.
Heli luki tämän aineen Svenssonille ja kysyi:
— No miltä kuuluu?
— Se on täydellistä roskaa. Sitä voi tuskin ymmärtää, kun lauseet ovat sekavat ja huonosti pilkutetut. Luulisi, että kirjoittaja on kymmenvuotias, sanoi Svensson onnettoman näköisenä.
— Mutta eihän Svensson puhu noin lapsellisesti.
— Se johtuu siitä, että Heli vaatii minua kirjoittamaan sellaisista asioista, joista ei puhuta, vaan ajatellaan. Vielä vähemmin niistä voi kirjoittaa.
— No Svensson koettaa kirjoittaa autoilijan tunteista kesäretkellä.
Sehän on sopiva aine.
— Minä kirjoitun mieluummin auton ohjauksen hankaluuksista, tai vertaan eri automerkkejä toisiinsa tai jotakin jarruista. Hyvä aine tulisi autorenkaitten kestävyydestä, sanoi Svensson.
— Minä tahtoisin, että Svensson kehittäisi kirjallista aistiaan ja ajatuksen lentoa.
— Sellaista minä en kirjoita toisen kronittavaksi.
— Minähän korjaan Svenssonin laskuvirheetkin. Miksi on nöyryyttävämpää korjata ajatuksen epäjohdonmukaisuutta tai huonoa kielenkäyttöä?
— Minä en ole kirjailija enkä aio tehdä itseäni naurettavaksi. Mitenkä
Heli kirjoittaisi tällaisen aineen?
Heli istuutui avonaisen ikkunan laudalle ja sanoi:
— Esimerkiksi näin:
"Minä olen nuori ja onnellinen. Minulla on kallis sydänkulta ja hänellä on kallis auto.
"Me istumme hyllyvillä patjoilla ja viilettelemme pitkin Suomen ihania maanteitä. Muut ovat köyhiä syrjästäkatsojia, kun me lennämme rakkaani varman käden ohjaamina läpi kukkivan, kesäisen maiseman.
"Puoli tuntia on riemukulku kestänyt, kun minä alan tuntea levottomuutta. Kurkku kuivaa ja silmissä kirvelee maantien tomu. Sisälmykset painuvat alaspäin ja sydän tutisee tyhjässä ontelossa. Minä olen vuoroin vihreä, vuoroin tulipunainen. Pelkään jokaista kierrettä tai hyppyä, jonka auto tekee. Tunnen ankaraa merikipua, mutta samalla kaipuuta heittäytyä viileisiin aaltoihin.
"Onneksi ylpeä autoilijani ei tarkkaa käpristynyttä olentoani eikä vääristyneitä kasvojani.
"Lopulta en kestä enempää. Saavuttuamme pienen rautatieaseman luo, minä pyydän saada jatkaa malkaa junalla.
"Se oli ensimmäinen pilvi onnemme taivaalla. Mutta minä olin itsepäinen, sillä onnemme olisi vaarassa, jos hän näkisi minut vielä tunnin kestäneen automatkan jälkeen.
"Kun sitten näin hänen voitollisena sivuuttavan huonompia autoja, kuvittelin itsekseni tulevaisuutta.
"Rakkaani ohjaa autoa. Hänen vierellään istuu nuori valkyyria ja takaistuimella vaihtuu loistavia naisia pitkässä jonossa. Minä itse kävelen syrjässä ja jään jäljelle ajasta ja autosta ja rakkauden hurmasta.
"Silloin päätän voittaa autokivun, vaikka se maksaisi kuinka paljon kärsimyksiä. Muuten ei kannata elää nykyajassa."
Heli oli puhunut innokkaasti, viittoillut käsillään ja heilutellut jalkojaan ikkunanlaudalla. Nyt hän huomasi Svenssonin katsovan tiukasti ulos. Siellä seisoivat Saila ja Siljo tohtori Reinin kanssa.
— Heli taitaa lukea kertomusta auton ohjaajasta ja hänen rakastetustaan. Mikä idylli! sanoi Siljo ja jatkoi matkaansa puistoon päin.
Silloin teki Svensson äkkinäisen teon. Hän hyppäsi ikkunasta maahan ja juoksi Siljon jälkeen.
Tohtori Reini astui ikkunaan päin ja joka askel tuntui Helin hermon päissä. Sydäntä kouristi, mutta katse ei voinut siirtyä tohtorin syvistä silmistä.
— Kenestä te puhuitte äsken, Heli-neiti? kysyi tämä.
— Se oli satu puutarhatuvan asukkaille. Vahinko, ettei ikkuna ollut suljettu, sanoi Heli ja veti sen kiinni.
Sailan kimakka ääni tunki lasin läpi:
— Tulkaa pois, tohtori. Saa aina katua, jos puuttuu palvelijoiden elämään heidän toimensa ulkopuolella. Nyt me olemme särkeneet tunnelman tuolla sisällä ja Heli nolasi teidät maailman naisen elein. Ja tuolla kävelee Svensson sopimattoman tuttavallisena Siljon kanssa.
Saila puheli ja veikeili pitkin matkaa tohtorin kanssa. Hän pisti kukan tämän napin läpeen ja pyysi häntä ottamaan okaan pois sormesta.
— Suuret naisenkädet ovat vastenmielisiä. Mitenhän noin pieni ihminen kuin Saila on saanut miesmäiset kädet? Yhdellä ainoalla tässä talossa on hienot kädet, ajatteli tohtori.
Häntä halutti koetella, olivatko sisäkön toimet kovettaneet ne kädet.
* * * * *
Heli oli pessyt valkoisia sukkiaan rannalla. Sitten hän oli uinut pitkälle selälle. Suolainen vesi kannatti ihanasti.
Oli paras heinäkuun helle ja meri lepäsi suurenmoisena ja vaarattomana
Helin jalkojen juuressa hänen nyt istuessaan venesillan portailla.
Koko huvila ja luonto tuntuivat oudoilta, sillä levoton perhe oli poissa. Muut olivat kutsuilla etäisellä huvilalla. Svensson oli saattanut heidät sinne ja sitten vienyt Siljon Maarianhaminaan tansseihin.
Törmänen seisoi keittiön ikkunan ulkopuolella ja ojensi tomaatteja Aliinalle. Nyt Aliina tulee ulos. Hänellä on keltainen puku ja hiukset ja punaiset sukat ja posket. He kaartavat etäältä puutarharakennuksen ohi, luultavasti välttääkseen Venlan seuraa.
Alma Kervo on lähtenyt kahville tuttavan luo ja Törmäsen lapset ovat mustikassa.
Yksi ainoa on huvilassa ja Heli tuntee alitajunnassaan sen yhden läsnäolon, vaikka hän ajatteleekin muuta.
Hän vetää sukat ja kengät jalkaansa ja kuuntelee samalla askeleita huvilan tieltä päin.
Purjevene liukuu ohi, mutta askelet lähenevät.
Saa nähdä puhutteleeko hän nyt, kun muut ovat poissa. Sisäkkö olisi sopiva ajanviete. Mutta siinä tapauksessa minä hyppään tuohon soutuveneeseen ja lähden saareen. Jos hän tietäisi, että minä en ole sisäkkö, niin olisi hauska puhua hänen kanssaan. Mutta näissä oloissa seurustelu on kiellettyä, ajatteli Heli.
Mutta kuitenkin hän oli epäjohdonmukainen tuntiessaan pettymystä, kun askelet pysähtyivät viereisen suuremman laiturin luona. Siinä oli pieni vene peräpotkureineen. Heli kuuli, kuinka se irroitettiin ja työnnettiin vesille. Tohtori lähti taas rantoja tutkimaan.
Veneen liukuessa Helin laiturin luo tarttui tohtori siihen ja sanoi:
— Onko teillä seuraa tänään iltapäivällä, Heli-neiti?
— Ei ole, mutta se ei haittaa.
— Mutta minua seuranpuute haittaa. Emmekö lähde pienelle retkelle pitkin rantoja?
— Ei sovi. Tiedättehän minun asemani.
— Sitä en voi vakuuttaa tekeväni. Kaikissa tapauksissa te olette pieni, ylpeä tyttö, jota täytyy kunnioittaa itsehillintänne tähden. Antakaa kätenne, niin autan teitä veneeseen.
Heli katsoi tohtoriin, mutta tämän katse oli vain avonaisen ystävällinen.
— En minä nyt voi lähteä, sanoi hän työntäen venettä edemmäksi.
Tohtori sai kiinni hänen kädestään ja veti veneen kiinni laituriin.
Tämän vahvan käden pakottamana hän astui veneen tuhdolle ja istuutui sille.
— Nyt me lähdemme pois ihmisasunnoilta ja ihmisten säännöstelyistä, sanoi tohtori ja kiersi moottorin käymään.
Heli oli tottunut toveripiirissä kursailemattomaan seurusteluun poikien kanssa. Osakunnassa hakkailtiin ja naljailtiin vahvasti. Mutta nyt hänestä tuntui kuin hän ensikertaa olisi oikean miehen kanssa tekemisissä.
Vaikka tohtori oli valkoisissa housuissa ja valkoisessa urheilupaidassa, ei hän vaikuttanut keikarilta. Hatuton pää oli kaunismuotoinen ja ruskeat silmät lempeät, paitsi silloin kun niistä loisti vahva tunne. Hän oli iso mies, harteikas ja notkea.
Eipä ollut ihme, että Saila-neiti oli korviaan myöten ihastunut, minkä jokainen huomasi.
Konsulin ja Viken ystävät olivat enimmäkseen rikkaita ja pöyhkeileviä.
Heidän seurassaan ei nuori sisäkkö voisi lähteä souturetkelle.
— Ettekö nauti tällaisesta hetkestä, jolloin silmä tapaa pelkkää ihanuutta sekä veneen sisällä että ulkopuolella, Heli-neiti? sanoi tohtori.
— Te ette ole varsin vaatimaton, herra tohtori, nauroi Heli.
— Minä tarkoitan sitä, mitä minä näen, Heli-neiti.
— Talonväki kutsuu minua vain Heliksi.
— Kiitoksia — minun nimeni on Jori, sanoi tohtori ja kumarsi.
— Älkää tahallanne käsittäkö asioita väärin, herra tohtori.
— Minä luulen käsittäväni asiat aivan oikein, Heli-neiti.
Mitähän tohtori oli arvannut. Hän kohteli Heliä täysin vertaisenaan, jopa kohteliaammin kuin Karivuoren neitejä. Luulkoon mitä halusi, hänen kanssaan oli vaarallista antautua väittelyyn, ajatteli Heli.
— Ai, tuolla rannalla on kukkia, joita minä tahtoisin poimia, sanoi hän.
Tohtori käänsi veneen ja ajoi suoraan hiekkarantaan.
Heli hyppäsi ensin maihin alkaen kaivaa kukkia juurineen maasta.
Kasviveitsi hänellä oli aina mukanaan.
— Ovatko nuo campanuloja? kysyi tohtori.
— Miksei silakoita? Nämähän ovat Veronica longifolioita ja tuolla kukkii vielä Veronica beccabunga. Mutta eikö tohtorilla ole arvosanaa kasvitieteessä?
— On kylläkin — mutta minä tahdoin tutkia sisäkön tietoja, etenkin, kun tämä kaivaa kasvit juurineen maasta, ilkkui tohtori. — Nyt olette umpikujassa, neiti.
Heliä harmittivat hänen ajattelemattomat sanansa. Mutta ei häntä niin vähällä nolattaisi.
— Mitä tarkoitatte? Minä olen oppinut kasvien nimiä eräältä tuttavalta.
Hän aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja keräilee kasveja.
— Saako kysyä, kuka tämä tuttava on? sanoi tohtori ja heittäytyi pitkäkseen hiekalle.
— Kyllä, se on Svensson, autoilija.
— Minusta hän seurustelee liian tuttavallisesti teidän kanssanne.
— Päinvastoin. Aliina on varoittanut minua heittämästä lampaan silmiä
Svenssoniin. Hän kuuluu tähtäävän korkealle.
— Idiootteja koko joukko! Ettekö kertoisi, mitenkä jouduitte sisäköksi?
— Eikö minulla ole suuret taipumukset siihen? Harvoin minä olen ollut niin tyytyväinen kuin nyt sisäkkönä.
— Ahaa! Te olette siis ollut muutakin?
— Kyllä — lammaspaimenena, puutarhankitkijänä ja sukanparsijana kamreerin perheessä, sanoi Heli muistaen kotiaskareitaan.
— Ja nyt viihdytte hyvin Karivuorella?
— Yhtä hyvin kuin tohtorikin.
— Ainakin minä viihdyn tällä hetkellä. Luonto on hiljaa ja tyyneys on jumalallista, sanoo itämaalainen viisaus. Katsokaa taivaan ja meren epäselvää yhtymistä, niin saatte tunteen rajattomasta avaruudesta. Se tunne keventää tomun kahlehtiman henkeämme.
— Ja vapauttaa ajatukset pienestä minästämme. Topelius sanoo jo nuorena päiväkirjassaan: "Miten vilvoittavaa on päästä omasta itsestään." Etenkin, kun oma itse on köyhä palvelija.
— Ei se ole köyhä, jolla on liian vähän, vaan se, joka tahtoo lisää, sanoo Seneca, koska kerran olemme alkaneet keskustella lainatulla viisaudella.
— Silloin minä en ole köyhä tällä hetkellä. Kuka ei tyytyisi tällaiseen nautintoon? Yhdellä taholla kukkiva luonnonniitty, toisella hiekkaranta, takana metsä ja edessä meren tyynet kasvot.
— Ja jalkojen juuressa ihailija, pisti tohtori väliin.
Heli keikautti hiukan päätään ja jatkoi:
— Minä olen täydellisesti onnellinen näin luonnon ihanuuden ympäröimänä ja osa siitä käsissäni, sanoi Heli ja katsoi kukkiaan. — Nuo päivänkakkarat tuolla niityn reunalla kirkastavat surullisimmankin mielen. Mutta ajatelkaa samoja kukkia Itämailla. Ne ovat ihania krysanteemeja ja tämä Orehis maculatus on siellä salaperäinen, loistava orchidea. Eikö ole ihme, että itämaalainen kirjallisuus on suuren kaipuun läpitunkema? Kuinka se on mahdollista uhkeassa luonnossa, joka on sata kertaa ihanampi kuin meidän keskikesämme kaunein loisto? Siellä minä en kaipaisi mitään.
— Ettekö ihailijaa jalkojenne juureen? kysyi tohtori ja katsoi vakavana
Heliä silmiin.
— Minkähän tähden hän aina puhuu noin totisena sellaisista asioista, joita toiset käsittelevät leikillisesti. Silloin on se vaara, että tulee panneeksi liian suuren merkityksen hänen sanoilleen, ajatteli Heli ja sanoi ääneen:
— Joku kierosilmäinen kiinalainen jalkojen juuressa estäisi vain minua vaipumasta Nirvanaan, joka on Itämailla suurin nautinto. — Mutta nyt minä lähden tutkimaan tuota notkoa, se näyttää jännittävältä.
— Mitäs minä teen? kysyi tohtori.
— Tulkaa mukaan, saatte auttaa minua kaivamaan ja kantamaan kasveja, sanoi Heli ja nousi kiveltä.
— Taisi unohtua sisäkön tavat, ajatteli tohtori, mutta ei sanonut mitään. Muuten tyttö taas vetäytyisi kuoreensa.
He samoilivat pitkiä matkoja ja innostuivat rikkaasta kasvillisuudesta. Kerran he löysivät sinisiä vaapukoita, jotka ovat Ahvenanmaan erikoisuus.
— Tämä matka on ihmeellinen. Vaapukat ovat sinisiä ja kaikki on luonnotonta luontoa, sanoi tohtori jatkaen ajatuksissaan: — Ja sisäkkö on lukenut itämaalaista kirjallisuutta.
Sitten he kiersivät taas rantaa kohti. Tultuaan niemekkeelle he näkivät jonkin matkan päässä saaren. Tohtori katsoi kiikarillaan ja sanoi:
— Tuolla näette runollisen kohtauksen. Nuori kalastaja istuu kivellä tyttö sylissään. He rakentelevat varmasti tuulentupia oinasta kodista, omasta veneestä ja omista verkoista.
Heli otti kiikarin ja vahvemmalla näöllään hän huomasi heti, että tohtori oli erehtynyt. Saarella istui tosiaankin mies tyttö polvellaan. Mutta kalastajatyttö ei olisi ollut puettu lohenväriseen silkkihameeseen ja hänen sulhasensa ei esiintyisi pussihousuissa ja trikoliinipaidassa. Viimeisen seikan Heli tiesi, vaikkei nähnyt, sillä pari oli Siljo ja Svensson. — He eivät siis olleetkaan Maarianhaminassa. Heli oli jo kauan sitten huomannut, että Svensson rakasti Siljoa ja arvannut, ettei tämä tunne ollut yksipuolinen. Mutta hän ei ollut uskonut, että Svensson olisi uskaltanut alkaa todellista hakkailua. Henkisesti he olivat kylläkin samalla tasolla, joskaan ei yhteiskunnallisesti.
— Tulkaa nyt, niin minä autan teidät alas. Rantaa pitkin on lyhyt matka veneen luo. Antaa muitten rakastavaisten hoitaa asiansa, huusi tohtori alempaa kalliolta.
— Mitähän hän tarkoitti sanalla "muitten"? ajatteli Heli ja kiipesi alas kalliolta välittämättä ojennetusta kädestä.
Kotimatkalla he istuivat hiljaa. Vesi lotisi laitoja vastaan, ja Heli huuhteli kasviensa juuria.
Tohtori katseli häntä ja vene poikkesi usein oikealta väylältä. Hän ajatteli helsinkiläisiä taltuttamattomia, tupakoivia tyttöjä ja heidän peittelemätöntä miesten pyydystämistään. Tuo tyttö hänen edessään oli toista lajia. — Kun mies näkee tytön iloisena ahertavan työssä ja palvelevan päivät pitkät muita ihmisiä, ja tämä tyttö on viehättävä ja hieno — niin hän on voitettu ilman muuta. Ja tohtori tiesi, että Heli oli hieno tyttö ja hän näki myöskin, että Heli oli sievä ja naisellinen. Eipä ollut ihme, että lääkärit ja potilaat rakastuvat niin usein sairaanhoitajattariin.
Vielä elää miehissä luonnollinen tunne yksinkertaista, puhdasta tyttöä kohtaan.
Tohtori olisi tahtonut seurustella enemmän Helin kanssa, sillä hän ei tyytynyt vain ulkokuoreen. Mutta tällaisissa oloissa ei ollut montakaan tilaisuutta siihen.