Tohtorin mielessä pyöri nuori pari saarella. Istuisipa hänkin kivellä luo sininen tyttö polvellaan.
— Vene suuntaa suoraan ulapalle, varoitteli Heli. — Me olemme myöhästyneet, aurinko laskee pian.
Kotirannassa tohtori sanoi:
— Tämä on elämäni tähän asti ihanin päivä, Heli-neiti, pieni Heli-neiti — se kuuluu kauniilta.
— Kiitos retkestä, sanoi Heli ja juoksi nopeasti huvilaa kohti.
Kotona häntä odotti rajuilma. Konsulinna tuli vastaan ovelle ja sanoi terävästi:
— Missä Heli on viipynyt näin myöhään? Ja missä Svensson on?
— Minä olin järvellä, sainhan minä vapaata koko illaksi, vastasi Heli.
— Entä Svensson?
Heliä harmitti kysymys, mutta hän vastasi rauhallisesti:
— Svensson lähti herrasväen mukana.
— Hänen oli määrä tulla meitä hakemaan kotiin ja sitten noutaa Siljo-neiti Kasinolta. Me odotimme turhaan häntä ja saimme tulla toisten moottorilla kotiin.
Samalla tulivat tohtori Reini ja konsuli huoneeseen. Viimemainittu sanoi kiivaasti.
— Siljo ei ole kasinolla, eikä ole ollutkaan. Minua petetään järjestelmällisesti ja lapset tekevät minut harmaapäiseksi. Mitä sinä sanot, Helma?
— Äiti ei tiedä apua siihen, mutta Alma tuntee hyvän hiusten värjääjän, sanoi Vikke, joka samassa tuli sisään.
— Tyst, sinä koko suvun häpeäpilkku! Lähde heti hakemaan sisariasi.
— Hän on hyvässä turvassa. Svensson on viime aikoina valvonut hänen askeleitaan liikuttavan uskollisesti, ilkkui Vikke.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi konsulinna ja rypisti kulmiaan.
— Tyst. Antakaa Svenssonin olla rauhassa, kunnes hän itse tulee selittämään asian oikean laidan. Hän on siksi viisas, ettei rupea kuvittelemaan turhia, vaikka tuleekin ammattinsa takia olleeksi paljon herrasväen seurassa. Hän on todella kunnon mies, ja sillä hyvä, sanoi konsuli mahtipontisesti.
— Sitä minäkin. Hän on paljon kunnollisempi kuin minä, nauroi Vikke.
Samalla puhelin soi ja konsuli meni vastaamaan.
Hän palasi järkytettynä.
— Hanssonit, jotka olivat myöskin meidän kanssamme kutsuilla, olivat nähneet meidän moottoriveneemme ajelehtivan merellä. He korjasivat sen rautaansa. Mitähän on tapahtunut Siljolle? konsuli oli aivan kalpea.
Kaikki seisoivat hiljaa, kunnes Aliina, joka myöskin oli tullut keittiöstä, alkoi voivotella:
— Se onneton Vensson on hukuttanut itsensä ja Siljo-neitin. Taikka sitten he ovat karanneet Nyorkkiin, ja siellä saa Vensson olla sepelitöissä ja neiti piikana. Johan minä meinasin, että joka kuuseen kurottaa, se kaivaa omaa hautaansa. Voi, voi sentään.
Nyt alkoi konsulinnakin itkeä ja Saila tuki hänen päätään.
— Minä pyydän, että tyttäreni mainetta ei tahrattaisi. Hän makaa ehkä viattomana meren pohjalla ja tuntee pahojen kielien pilkkaavan häntä, nyyhkytti konsulinna.
Heli oli koettanut antaa tohtorille merkkiä, mutta tämä ei huomannut niitä, vaan sanoi:
— Minä lähden peräpotkurilla hakemaan heitä. Missä päin moottorivene ajelehti?
— Se oli ollut yhdeksän luodon luona. Minä lähden mukaan, sanoi konsuli. — Lähtekää edeltäpäin rantaan, minä haen kiikarini ja otan Törmäsen sivumennen mukaan. Vikke saa jäädä kotiin, hänestä ei ole vakaviin toimiin. Tyst.
Vikke ei vastannut, lähti vain tohtori Reinin kanssa rantaan.
Silloin Heli juoksi toista tietä heidän jälkeensä. Rannassa hän tapasi heidät.
— Lähtekää ennen kuin konsuli tulee. He ovat siinä saaressa, jossa me näimme kaksi ihmistä, sanoi hän hätäisesti.
Tohtori vihelsi.
— Kalastaja morsiamineen? Jopa on!
— Niin juuri. Ohikulkevan laivan laineet ovat luultavasti irroittaneet veneen rannasta ja nyt he ovat vankina saaressa. Joutukaa nyt ennen konsulia, hän suuttuu varmasti tavatessaan heidät yksin siellä, kiiruhti Heli.
— Mitä Heli puhuu! Oletteko te nähneet Svenssonin ja Siljon? kysyi
Vikke.
— Minä rauhoitan perhettä sillä aikaa, sanoi Heli välittämättä Viken sanoista.
— No hyvä. Sanokaa, että minä varmasti tuon heidät elävinä kotiin.
Hyppää veneeseen, Vikke, sanoi tohtori, joka jo hääri koneen lumpussa.
Vikke hyppäsi veneeseen ja molemmat olivat pian kaukana merellä. Heli ehti sentään kuulla Viken kysyvän:
— Mitä ihmettä te Helin kanssa teitte ulkosaarilla? Minä luulin sinua liian vakavaksi sellaiseen peliin.
Tohtorin vastausta ei Heli kuullut. Samassa tulivat konsuli ja Törmänen.
— Tohtori ja Vikke-herra lähtivät itsekseen. He luulivat, että Svensson ja Siljo-neiti olisivat eräällä saarella, jonne tohtori löytää. Hän oli nähnyt Siljo-neitiä muistuttavan tytön siellä päin.
— Mikseivät he odottaneet meitä?
— Kotimatkalla olisi ollut liian paljon ihmisiä pienessä veneessä.
— Merkillistä, että he ovat joutuneet yksin saarelle. Minä en siedä mitään merkillistä, mutisi konsuli ja meni hakemaan vaimoaan, jota hän aina tarvitsi hermostumisen hetkillä, tehdäkseen hänetkin hermostuneeksi.
Aliina tuli rannalle ja liittyi Törmäseen ja Heliin. Hän istuutui kivelle ja alkoi puhua:
— Ei ole hyvä Martti Venssonin nyt tulla konsulin kynsiin. Taitaa jäätä paikasta ja muusta makeasta yhellä kertaa. Oppii nyt Helikin, ettei luulottele ittellens liikaa. Rajansa on kullakin ja osaa ne herrat kesällä puhua kuin lähteen vesi lorisee. Mutta talvella tulee viimat ja tunteet jäätyvät ja kukka lakastuu…
— Jäähtyyköhän tämä Aliinakin talven tullen? Ja niin Lempeästi on kukoistanut kaiken kesää, sanoi Törmänen, johon Aliinan tunteellisuus tarttui.
— Mitäs Törmänen siinä hemputtelee? Tässä on tosi käsissä, kun tohtori ja Vikke-herra tuovat elämän tai kuoleman muassaan ja Vensson saa vastata teoistansa konsulin kasvojen etessä, sanoi Aliina ja löi Törmästä esiliinan nauhoilla käsille.
— Tosi minullakin on mielessä niitten tunteitten suhteen, vastasi
Törmänen.
Heli jätti veikeilevän parin yksikseen ja meni levottomana laiturille, jonne konsuli, konsulinna ja Saila-neiti olivat kokoontuneet.
— Äiti on aivan rauhallinen, ei heille ole tapahtunut mitään tyynenä kesäyönä. Mutta ei haittaisi, jos Siljoa pidettäisiin hiukan silmällä. Tässä talossa eivät palvelijat tiedä oikeaa asemaansa, sanoi Saila ja kääntyi Helin puoleen.
— Minä toivon, ettei neiti tarkoita minun esiintyneen sopimattomasti herrasväkeä kohtaan, sanoi tämä.
— Mitä huvimatkoja Heli järjestelee tohtori Reinin kanssa? Minä näin teidän maihinnousunne tänä iltana.
— Eihän meiltä näe rantaan, sanoi konsulinna.
— Tornista näkee kiikarilla, sanoi Saila.
— Vai sillä tavalla! pääsi Heliltä.
— Minä tähyilin Siljon venettä enkä piikojen retkiä, kiivastui Saila. — Me emme pidä siitä, että palvelijat seurustelevat vapaasti talon vieraitten kanssa.
— Nyt kaikki ovat hermostuttavia. Toiset tekevät vihjauksia Svenssonista ja Siljosta, toiset Helistä. Kunpa Vikke edes seurustelisi sivistyneitten ihmisten kanssa! — Mutta nyt kuuluu moottorin ääni, sanoi konsulinna.
Samassa sanoi konsuli, joka oli kiikaroinut merelle: — Tuossa he tulevat niemen takaa. Eikös vain ole neljä henkeä veneessä. Eivät ole kanaljat hukkuneet, vaan seikkailevat perheen huviksi. Mutta nyt on tilinteon hetki tullut.
— Siellä on Siljo-neiti elävänä silkkihameessa ja Vensson kuin uitettu kissa, kuului Aliinan ääni.
— Mitenkäs Aliina sen näkee noin pitkän matkan takaa? kysyi Törmänen.
— Mitä ei näe, voi arvata.
— Eiköhän isän silmäterä kerrankin saa kuulla kunniaansa, sanoi Saila tavallisella terävällä sävyllään.
— Siljo on aina ollut toista lajia kuin te muut. Hän kunnioittaa isäänsä, eikä ajattele aina toisin kuin vanhemmat, sanoi konsuli.
— Hänellä on aina ollut huono arvostelukyky. Sen huomaa hänen kavaljeerinvalinnastaankin, sanoi Saila.
— Älä ärsytä isää, Saila, sanoi konsulinna.
Mieliala laiturilla oli hermostunut. Heli oli syvästi loukkaantunut. Ei kukaan ollut ennen moittinut häntä sopimattomasta esiintymisestä herroja kohtaan. Hän oli mieluummin vanhanaikaisen sovinnainen. Mutta ne, jotka tuomitsivat häntä sisäkkönä, eivät nähneet, kuinka torjuvainen hän itse asiassa oli. Kaikki asiat tulkittiin kierosti ja hänen syykseen. Kaikissa tapauksissa eivät selitykset auttaneet mitään eikä sopinut myöskään näyttää nurjamieliseltä. Kunpa edes voisi syyttää tohtoria!
Kun vene saapui, olivat sekä tulijat että odottajat ääneti. Muut astuivat maihin paitsi Svensson, joka jäi veneeseen ja sanoi:
— Kiitoksia, herrat, avustanne. Minä lähden vielä hakemaan isoa moottorivenettä. Siljo-neiti kertoo meidän vastoinkäymisistämme.
— Tyst, Svensson, siihen minä en suostu. Alentukaa nyt itse selittämään asian oikea laatu — minä vaadin täyden totuuden. Menkäämme sisään, tämä asia on selvitettävä perheen kesken. — Tule, Helma. Ehkäpä tämä huvittaa sinuakin, sanoi konsuli alkaen kulkea rannasta.
Svensson hyppäsi veneestä, antoi ketjut Törmäselle ja lähti kulkemaan perheen mukana.
Aliina juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi:
— Vensson kattoo, ettei konsuli pääse selän taa. Voi vaikka ampua kiukuissaan.
Svensson rypisti vain otsaansa ja kiiruhti pois.
Kun kaikki olivat kokoontuneet konsulin huoneeseen, sanoi tämä:
— Mistä johtuu, ettei Svensson tullut hakemaan meitä kutsuista?
— Älä vain kiivastu, Jallu, varoitti konsulinna.
— Minä en suutu asiatta. Minkätähden Siljo ei käynytkään tanssiaisissa?
— Älä kiivastu, rakas Jallu, rukoili konsulinna.
— Minä saan kiivastua omassa talossani. Minkätähden Svensson antoi moottoriveneen irtaantua?
— Älä kiivastu, kulta-Jallu, kuului taas itkunsekainen ääni.
— Tyst. Mitä te teitte kahdenkesken autiolla saarella?
— Älä kii — —
— Pankaa suukapula tuon naisen suuhun. Selitä nyt omalle äidillesi ja isällesi menettelysi Siljo.
— Ilma oli ihana ja Siljo-neiti vietti mieluummin iltansa luonnon helmassa kuin tanssisalissa. Me emme huomanneet, että vene joutui tuuliajolle. Siten me emme päässeet kotiin, ennenkuin tohtori tuli hakemaan meitä, selitti Svensson.
— Vai luonnon helmassa? Kenen helmassa Svensson vietti iltansa? pisti
Vikke väliin.
— Ja mistä syystä Siljo päätti viettää iltansa autoilijamme seurassa? kysyi konsuli pahaa ennustavan juhlallisesti.
— Koska minä mieluummin olen hänen kanssaan kuin kenenkään muun koko maailmassa, vastasi Siljo uljaasti ja katsoi silmiään räpäyttämättä isäänsä silmiin.
— Siljo on luvannut tulla vaimokseni. Me pyydämme konsulin suostumusta, sanoi Svensson sulkien Siljon käden omaansa.
Kaikki seisoivat jäykistyneinä tuskallisen äänettömyyden vallitessa.
Konsuli hengitti raskaasti etsien sanoja. Vihdoin huusi konsulinna kiihoittuneena:
— Onneton lapsi! Etkö sinä löydä sivistynyttä miestä meidän isosta seurustelupiiristämme?
— En, sanoi Siljo ja nosti päätään.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Saila.
— Martti on hienompi ja henkisesti valveutuneempi kuin kaikki meidän pöyhkeilevät miestuttavamme yhteensä. Hänen seurassaan minä opin jotakin ja saan uusia herätteitä. Hän sivistää minua.
— Martti? Kuka se on? sai konsuli vihdoin suustaan.
— Isän tuleva vävypoika, sanoi Siljo ja työnsi tätä konsulia kohti.
— Aja hänet pois talosta, Jallu! Minä en kestä enempää, huusi konsulinna ja vaipui koristeellisesti lepotuoliin.
— Tyst, vai täytyykö minun nyt taas käskystä kiivastua. Älä kiivastu, kiivastu, älä kiivastu! Mutta nyt minä järjestän itse asiat. Millä Svensson aikoo elättää vaimonsa?
— Martti aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja sitten hän hakee konttoripäällikön tai johtajan paikkaa isän liikkeessä — mieluimmin jollakin teknillisellä osastolla. Hän on älykäs ja luotettava. Sitäpaitsi hänellä on syytä hoitaa tointaan kuin omaansa — tultuaan isän läheiseksi sukulaiseksi.
— Kas vain, tytössä on rohkeutta! sanoi Vikke huoneen perältä.
— Martti on kunnon mies ja minun mielestäni yhtä sivistynyt kuin elokuvien omistaja Turussa, joka on käynyt kansakoulun, sanoi Siljo.
— Mutta turkulaisella on hieno koti ja huvila ja auto. Enkä minä tahdo
Siljolle miestä, joka on vain kunnon mies, nyyhkytti konsulinna.
— Älkää nyt sekaantuko tähän jokainen. Mitä Svensson itse sanoo. Te toivotte siis minulta tytärtä ja elatusta? kysyi konsuli.
— Tytärtä kyllä, mutta en muuta. Syksyllä minä suoritan keskikoulun kurssin Helsingissä, ja sitten on herra Meriaho luvannut minulle paikan polkupyöräliikkeessään. Sillä me elämme vaatimattomasti Siljon kanssa.
— Ja Siljo tyytyisi sellaiseen elämään?
— Minä olisin onnellinen ilman palvelijaa ja ilman kaikkea ylellisyyttä. Syksyllä pyydän Aliinaa opettamaan minua keittämään ja Alma Kervo on jo kauan neuvonut minua paikkaus- ja parsimistyössä. Minä osaan neuloa vaatteeni itse, imeä tomua pölynimijällä, silittää nenäliinoja ja sytyttää tulta märkiin halkoihin, intoili Siljo.
— Tällaista puhetta minä en ole vielä kuullut tässä talossa. Joku lapsistani luopuu ylellisyydestä, tahtoo tehdä työtä ja sanoo olevansa onnellinen. Se on oikeaa puhetta se! sanoi konsuli.
— Mutta Siljosta ei tule herrasväkeä. Minä kuolen, jos hänen täytyy istua paratiisissa teatterissa, valitteli konsulinna.
— Tyst. Minä sanon nyt, mitä te teette. Svensson suorittaa tutkintonsa ja saa sitten paikan minun liikkeessäni. Minulla on sopiva osasto hänelle, johon minä aikoja sitten olen hakenut hänen tapaistaan henkilöä.
— Mainiota isä, sinä olet enkeli! huusi Siljo hypäten konsulin kaulaan.
Mutta tämä työnsi hänet luotaan sanoen:
— Tyst, tyst. Ellei Svensson suorita tutkintoaan ja ellei hän suoriudu hyvin toimessaan, niin — —
— Silloin me erkanemme ikipäiviksi, minä menen naimisiin Viken inhoittavimman toverin kanssa ja Martti lähtee merille, nauroi Siljo ja syleili vuoroin konsulia ja konsulinnaa, joka sanoi:
— Jallu, Jallu! Mitenkäs käy, jos Svensson täyttää sinun ehtosi?
— Silloin minä siunaan heidät ja sinä saat ommella reikäompelusta tomuliinoihin.
— Sitä sinä et saa tehdä, et missään tapauksessa.
— Minä siunaan kuin siunaankin. Se on viimeinen sanani.
Svensson oli seisonut kuin puusta pudonneena. Vihdoin hän sai sanotuksi:
— Koko elämäni minä olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tällaiset ehdot ovat loistavat, enkä ikinä voinut toivoa sellaista. Siljo on monta vuotta ollut minulle saavuttamaton unelma ja nyt minä en oikein voi uskoa onneani.
— Älä siunaa heitä, Jallu, varoitti konsulinna vielä.
— Antaa isän siunata, kun hän kerran on sellaisella päällä. Etkö samaa kyytiä siunaisi minuakin ja kasinon Duttia? pilkkasi Vikke.
— Tyst, hävytön poika, sanoi konsuli.
— No ei sitten, ei väkisin. Ja totta puhuen on Svensson kyllä Siljon arvoinen. Saanko esittää lähempää tuttavuutta? Nimeni on Viktor.
— Kiitoksia, minä olen Martti.
— Tämä on jo liikaa, sanoi Saila. — Minun nimeni on neiti Karivuori.
Tule, äiti, ennenkuin autoilijamme kutsuu sinua tädiksi.
— Mitä ihmiset sanovat? Mitähän he sanovat? haihatteli konsulinna mennessään Sailan kanssa ulos.
— Siinä on äidin sielun kuva: "Mitä ihmiset sanovat", nauroi Vikke.
— Svensson ei saa vielä kutsuu minua sedäksi, se tulee, perästäpäin. —
Nyt on parasta, että Svensson tulee Helsinkiin. Hän saa asua huoneessa,
joka on konttorihuoneistoni vieressä. Siellä on rauhallista lukea.
Täällä on tilanne hiukan jännitetty, järjesti konsuli.
— Minä koetan ansaita konsulin luottamuksen. En tiedä, kuinka kiittäisin, sopersi Svensson.
— Tyst. Hyvää yötä, ja konsuli puristi Svenssonin kättä.
— Hyvää yötä Martti, sanoi Vikke ja teki samoin.
Svensson pyörähti ympäri ja meni ulos huoneesta.
Hän tunsi ylivoimaista liikutusta. Elämä oli elämisen arvoista, kun taistelu onnen puolesta alkaisi todenteolla.
* * * * *
Seuraavana päivänä pysyttelivät konsulinna ja Saila huoneissaan. Tohtori Reini oli lähtenyt varhain aamulla kokopäivän retkelle saaristoon.
Svensson pani kokoon tavaroitaan, sillä hänen oli määrä lähteä jo iltapäivällä konsulin kanssa Helsinkiin.
Konsuli järjesteli papereitaan, kun Siljo tuli sisään ja sanoi rukoilevasti:
— Minusta on kovaa, että me emme saa olla kirjeenvaihdossa Martin kanssa, rakas isä.
— Tyst, sanoi konsuli.
— Emmekö me saa sanoa hyvästi toisillemme?
— Te ette ole kihloissa, ettekä saa antaa aihetta puheisiin.
— Viisi minuuttia kahden kesken, isä!
— Tyst.
Siljo meni huoneeseensa ikkunan ääreen. Sieltä hän näki puutarhurin rakennukseen ja joskus jonkun, joka liikkui pihalla.
Vähän ajan kuluttua kulki konsuli autovajaan päin. Siljo kuuli avonaisen ikkunan läpi, kuinka hän huusi Svenssonia mukaansa. Täytyi keksiä jokin keino tavata tätä. Ehkä Heli auttaisi? Hän oli tietysti jo aikoja arvannut asian heidän yhteisillä kasvinkeräysmatkoillaan.
Siljo meni hiljalleen kohti vajaa. Kun hän tuli ovelle, kääntyi Svensson äkkiä, tarttui häntä molempiin käsiin ja katseli häntä niin loistavin silmin, että henki salpautui.
Konsuli katseli heitä hetken ja sanoi:
— Minä menen Törmäsen luo kymmeneksi minuutiksi.
Ja nämä kymmenen minuuttia hämärässä vajassa eivät koskaan unohtuneet
Siljon ja hänen rakastettunsa elämässä.
Iltapäivällä Svensson lähti. Hän kävi tapaamassa konsulinnaa. Tämä sanoi vain:
— Hyvästi Svensson. Minä toivon, ettei hän suoriudu tutkinnossaan. Hän on hyvä mies, mutta hän ei ole pysynyt lestissään.
— Kun minä saavutan oikean paikkani, niin kyllä minä siinä pysyn.
Hyvästi konsulinna, sanoi Svensson ja meni.
Konsuli sanoi vaimolleen hyvästit vain oven raosta.
— Hyvästi, Helma. Rauhoitu sillä aikaa, kun minä olen poissa. Elokuun minä vietän Sankarivuorella. Vikke on luvannut hoitaa auton ja moottorin ja siitä hyvästä minä maksan hänen velkansa. Svenssonista minä vielä teen suuren herran. Se on yhtä mielenkiintoista kuin hoitamattoman maatilan ensiluokkaistaminen. Suutelun sinua, kun palaan — jos sinä olet vähemmän hapan.
— Minä varoitan sinua viimeisen kerran, Jallu. Älä anna siunaustasi sellaiselle, joka käyttää sitä väärin ja tekee sinun tyttäresi onnettomaksi parin tuhannen markan palkalla kuussa.
— Tyst. sanoi konsuli ja sulki oven.
* * * * *
Vaikeinta oli Svenssonin selviytyä Aliinasta. Tämä auttoi häntä kaikin puolin, mutta neuvoi samalla koko ajan.
— Vensson jää nyt hyvästä paikasta, kun on asettanut oman persuunansa niin korkealle, että lankeemus seurasi, niinkuin tuomio seuraa ihmisten tekoja. Eikö hänelle olisi kelvannut osuuskaupan neiti, jolla on rannekello ja näyttelee nuorisoseurassa? Minä jo aloin uskoa, että hän alentuisi riiaamaan Heliä.
— Aliina on nyt väärällä tolalla. Aikaa myöten selviävät asiat. Mitä
Heliin tulee, niin hän on paljon saavuttamattomampi kuin Siljo.
— Mitä?
— Kuin Siljo-neiti, tarkoitin. — Helistä ei ole meikäläiselle. Aliina katsoo tuonne ulos. Siellä seisoo Vikke-herra ja aukaisee hänelle portin ja antaa hänen kulkea edellään sen läpi. Ja kuitenkin hän luulee Heliä sisäköksi.
— Kun on kaunis, niin herrat huomaavat.
— Aliina, joka on vanha viisas, tietää, ettei se ole sitä. Nyt minä olenkin valmis. Kiitos Aliina.
Konsulin ja Svenssonin lähdettyä elettiin huvilassa hyvin hiljaisesti.
Mutta elämä oli kuitenkin jännitettyä.
Siljo vetäytyi omaisistaan ja liittyi yhä enemmän Heliin. Tälle hän kertoi ilonsa ja huolensa.
Saila oli pureva ja onneton. Hän kävi epätoivoista taistelua tohtorin suosion voittamisesta ja vaani tämän tekoja.
Jännittävintä olivat Helin ja tohtorin välit. Edellinen vältti jälkimmäistä, mutta harmitteli kuitenkin itsekseen, etteivät he voineet seurustella luonnollisesti.
Kerran Heli oli astumassa portaita alas yläkerroksesta, kun tohtori tuli ylöspäin ja sulki hänellä tien sanoen:
— Ettekö tulisi tänä iltana kävelemään näköalavuorelle rantatietä pitkin? Meri on suurenmoinen kuutamossa.
— Voimme ihailla sitä kumpikin tahollamme, sanoi Heli.
— Minä tahtoisin nähdä teidän silmänne ja hiuksenne kuun valossa.
— En voi tulla. Astukaa syrjään, tohtori.
— Ette tahdo, Heli-neiti, sanoi tohtori ja väistyi.
— En näissä oloissa, sanoi Heli ja juoksi alas.
V.
KAUPUNGISSA.
Meri oli monta kertaa kirjoittanut Helille ja pyytänyt tätä luokseen Maarianhaminaan, jossa hän äitinsä ja Eilan kanssa oli ollut kolme viikkoa.
Mutta Helin oli vaikea päästä vapaaksi. Sankarivuorella oli aina jotakin touhua.
Pari kertaa oli Heli nähnyt tuttuja Helsingistä ja aluksi hän pelkäsi joutuvansa ilmi. Ensimmäinen oli kamreeri Sarkamaan vanha ystävä Sjöblom pankista, joka tuli liikeasioissa konsulin luo. Mutta hän ei katsonut Heliä leukaa ylemmäksi, ei edes antaessaan juomarahoja.
Alussa oli Helistä juomarahojen vastaanottaminen nöyryyttävintä koko tilanteessa, mutta vähitellen hän tottui siihen, niinkuin muuhunkin virkaan kuuluvaan. Ihmeekseen hän huomasi saaneensa enemmän juomarahoja kuin palkkaa, sillä Karivuoret seurustelivat enimmäkseen rikkaitten kanssa.
Toinen helsinkiläinen oli vaarallisempi, sillä se oli nainen — neiti, joka oli ollut Helin opettaja alaluokilla. Onneksi hän oli vain kahvilla, mutta ennätti kuitenkin sanoa:
— Teidän sisäkkönne muistuttaa erästä oppilastani. Mutta tämä lueskelee yliopistossa ja on muistaakseni vaaleampi ja lyhempi.
Nyt, kun konsuli oli lähtenyt, sai Heli tilaisuuden päästä Meriä ja
Eilaa tervehtimään.
Konsulinna, Saila ja Siljo lähtivät Turkuun. Paitatehtailija oli kutsunut heidät luokseen. Saila kysyi tohtori Reinin mielipidettä, ja kun tämä innokkaasti suositteli matkaa, niin hän päätti lähteä. Vikke oli jo Turussa laulujuhlilla — hän yhtyisi heihin siellä. Aliina lupasi hoitaa tohtoria ja taloutta sillä aikaa, joten Heli sai lomaa lauantaiksi ja sunnuntaiksi.
Heli lähti pienellä laivalla, joka poikkesi Sankarivuoren laituriin.
Törmänen ja Aliina saattoivat häntä ja huiskuttivat rannalla.
— Mikä siinä tytössä lie, joka erottaa hänet muista? sanoi Törmänen.
— Hänellä on hienot kädet ja jalat. Puku on yksinkertaisen maukas ja käynnissä on jotakin erikoista. Vertaisenaan häntä vain ei osaa kohdella. Uskaltaisiko Törmänen ottaa vyötäisistä? kysyi Aliina.
— Mitäs minä, karkea maantonkija. Svenssooni on oppinut hänellä paljon viisautta tänä kesänä.
— Minä luulin, että Venssonni se opetti, sanoi Aliina.
— Sen verran minä kuulin, että Svenssooni se kysyi ja Heli neuvoi.
— Kyllä sillä Helillä on viisautta enemmän kuin monellakaan tässä talossa. Näkisi konsulinnakin, minkälaisia kirjoja se lukee huoneessaan, niin ei ilkeisi ylpeästi kohteita. — Tulkaa nyt Törmänen keittiöön juomaan kahvia, kun kerran on rauha talossa.
Kun Heli tuli kaupungin rantaan, oli Meri häntä vastassa.
— Me olemme odottaneet sinua kuin kissa hiirtä. Kuinka sinä olet sievä ja hieno, Heli! Voiko kukaan aasi luulla sinua sisäköksi? Minä tulin yksin tänne saadakseni kuulla sinun satumaailmastasi. Näytäpäs ensiksi käsiäsi, jotka olivat luokan ylpeys. Kas vain hiukan ruskeat, muuten hyvin hoidetut. Siitä päättäen sinun ei ole tarvinnut tehdä raakaa työtä, puheli Meri tyttöjen kulkiessa käsikoukkua rannasta.
— Työn puolesta ei ole hätää. Siivousta, kukkien järjestelemistä maljakkoihin, vieraitten passailemista ja tarjoilemista pöydässä. Minä olen oppinut uudelleen niiaamaan — päätä ei saa kumartaa nuorille herroillekaan, sanoi Heli.
— Jännittävää! Kerro herrasväestäsi oikein tarkkaan.
Ja Heli kertoi pitkin matkaa. He istuivat puiston penkille ehtiäkseen puhua.
— Talon nuori herra rakastuu sinuun ja luopuu perinnöstään saadakseen sinut. Eikö niin? kysyi Meri.
— Vikke Karivuori ei ikinä luopuisi perinnöstään tytön takia. Alussa hän oli hiukan tunkeileva, mutta minä katselin häntä näin, ja se auttoi, sanoi Heli ja katseli kopeasti olkansa yli Meriä.
— Sinä olet mainio. Kuka opetti sinulle tuon ruhtinaallisen eleen?
— Täytyy oppia paljon elämän viisautta, kun on sellaisessa asemassa, että on pakko suojella itseään. En minä ymmärrä, mikä minua ennen suojeli, mutta harvoinpa minun tarvitsi pelätä herrojen lähentelemisiä. — Karivuorella seurustelee paljon nousukkaita ja Viken tapaisia kevytmielisiä ylioppilaita.
— Mutta eikö sinulla ole ollut pienintäkään hakkailua siellä? Sehän on luonnotonta.
— Kuinka sellainen kävisi päinsä. Minähän seurustelen vain oman herrasväen tai vieraitten palvelijoitten kanssa. Heihin voin ihastua nyt yhtä vähän kuin ennenkin. Heidän inhimilliset ja usein ihailtavat puolensa ovat tosin selvenneet minulle aivan toisella tavalla kuin ennen. Herrasmiesten kanssa minä en voi seurustella ensinkään. Jos vastaisin heille nokkelasti tai pitäisin hauskaa heidän kanssaan, niinkuin me esim. teemme osakunnassa, niin joutuisin pian toimestani, huolimatta herrojen suosiosta, jonka helposti voittaa.
— Entäs se tohtori? Eikö hän ole harrastettava mies?
— Miksei, mutta hän on enimmäkseen karttojensa ääressä tai samoilee pitkin luotoja, sanoi Heli huolettomasti.
— Ahaa tuollainen vanha, oppinut herra. Mitä sinä muuten pidät ihmisistä katsottuina kalaperspektiivissä?
— Millä tavalla?
— Kalaperspektiivi on vastakohta lintuperspektiiville. Se tahtoo sanoa: alhaalta päin.
— Kalat näkevät tosiaankin ihmisten konstit ja koukut. Minä en ihmettele ollenkaan, että sanotaan: "Kukaan ei ole suuri kamaripalvelijansa silmissä." Elleivät ihmiset olisi tottuneet olemaan kokonaan välittämättä palvelijoitten ajatuksista, niin he kauhistuisivat sitä, että vieraat ihmiset näkevät ja kuulevat sellaista, mitä he peittelevät parhaimmilta ystäviltään, sanoi Heli.
— Eikö sinua hävetä olla läsnä perhekohtauksissa?
— Alussa minä häpesin ja menin pois, jos suinkin voin. Pahinta oli kuulla Viken tai Sailan nenäkkyyttä vanhempiaan kohtaan. Mutta pian minä käsitin, että jokainen oli pohjaltaan tyytyväinen asian tilaan, ja minä itse en estänyt ketään sanomasta epähienoja moitteita toisille. Siljo on kuitenkin hyvin erilainen kuin muu perhe. Hän on hillitty ja kärsii alituisista kahnauksista kotona.
— Kerrotaanko nyt äidille ja Eilalle sinun seikkailusi?
— Ei missään nimessä! Minun asemani tulisi vieläkin epävarmemmaksi. Svensson ja Siljo tietävät, etten minä ole oikea sisäkkö. Aliina sanoo usein, että minä olen varmaankin palvellut presidentillä, ja Törmänen sanoo yhtä usein Heli-neiti kuin Heli. Maa huojuu jo allani.
Itsekseen hän lisäsi: "Puhumattakaan tohtorin epäilyksistä."
— Eilaan ei todellakaan voisi paljon luottaa. Hän keksisi luultavasti jonkin juonen päästäkseen Sankarivuorelle ja rupeaisi kujeilemaan, nauroi Meri.
— Onko teillä ollut hauskaa täällä?
— On vinhan hauskaa. Me olemme purjehtineet, kylpeneet, tanssineet ja olleet iltasilla maailmannaisia. Ainakin Tuovi ja minä. Eila on hermostuttava, kun hän koettaa olla hieno ja aikaihminen. Äiti kasvattaa häntä väliin, mutta se on jokseenkin toivotonta. Onneksi Bressaborg-herrat ovat olleet poissa näyttämöltä. Sen sijaan on täällä eräs apteekkari Jokki Jurmo, joka on meidän kintereillämme. Eila sanoo, että hän on taivaallisen sukkela ollakseen vääräsäärinen.
— Mitä sillä on tekemistä sukkeluuden kanssa?
— Eilasta hänen tulisi olla alakuloinen sääriensä takia. — Nyt on aika lähteä kotiin päin. Äiti on tullut kylvystä ja lounas odottaa.
Haavistot olivat vuokranneet hauskan, kalustetun huvilan hiukan kaupungin laidassa. Heillä oli palvelija mukanaan ja he söivät osittain kotona.
Eila tuli hitaasti vastaan. Hänellä oli kädessä kiinalainen päivänvarjo ja keltaisessa tyllipuvussa oli kahdeksan pientä rypytystä. Lyhyet hiukset olivat käherretyt koko kikkuralle.
— Päivää Heli! Ihanaa, että vihdoinkin ilmestyit suureen maailmaan. Kuinka sinä jaksat kasvitieteillä näin ihanalla kesällä? Oletko sinä muuttunut Polentillaksi tai lampsaanaksi? Missä sinä olet piileksinyt?
— Täällä Ahvenanmaalla minä olen samoillut metsiä ja soita. Minusta sinä itse loistat kuin Potentilla, Eila, nauroi Heli.
— Onko se kaunis kukka? Minä muistan monta nimeä, mutta en sitä minkälaiseen kasviin ne kuuluvat. Ja paljon historiallisia nimiä minä muistan, mutta en, mitä he olivat tai tekivät — paitsi Agricolaa, joka keksi suomen kielen. Minulla on hyvä muisti, mutta huono järjestysaisti.
Sisällä tuli Merin äiti vastaan ja sanoi sydämellisesti:
— Tervetuloa, Heli. Me olemme jo kauan odotelleet sinua. Minä toivon, että voit viipyä monta päivää luonamme. Merillä on makuukelpoinen sohva huoneessaan.
— Kiitoksia paljon, mutta sunnuntai-iltana on minun lähdettävä.
— Joko Meri kertoi meidän tämäniltaisista suunnitelmistamme? Minä varoitan sinua ennakolta hakkailemasta apteekkariani. Sinä tunnet hänet vääristä sääristänsä, ellei hän ole pukeutunut munkiksi, sanoi Eila.
— Tulkaa nyt aamiaiselle, siellä voitte pohtia asioitanne, sanoi rouva
Haavisto.
Maukas aamiainen oli katettu sireenimajaan pihalle.
Heli nautti istuessaan taas herrasväen lailla katetussa pöydässä. Sankarivuorella palvelijat söivät melkein samaa kuin herrasväkikin, mutta kuitenkin oli suuri ero syödä näin sisällä.
— Kerro nyt, Meri. Minä en ehdi, sillä puhuessa munakas menee liian hitaasti vatsaonteloon, sanoi Eila käyden käsiksi ruokaan.
— Me olemme päättäneet ottaa sinut, Heli, mukaamme naamiaisiin, jotka ovat tänä iltana kasinolla. Meillä on jo liput kaikille. Sinne tulee valittu seura ja meidän on täytynyt taata sinut intendentille päästäksesi mukaan.
— Mitä te keksitte? Eihän minulla ole pukuakaan.
— Eikö ole! sanoi Eila ja juoksi sisään.
Palattuaan oli hänellä sininen, silkkinen puku käsivarrellaan.
— Sinusta tulee kellokukka — Carum carvi.
— Campanula, oikaisi Helvi.
— Älä ole liian asiallinen, se ei ole naisellista. Katso tätä sielukasta kellohametta ja kellohattua! Ne sopivat sinun silmiesi väriin ja minä olen hankkinut ne suurilla kärsimyksillä Helsingistä, josta äiti lähetti ne.
— Mitä kärsimyksiä ne olivat? kysyi Heli.
— Kirjoittanut äidille ja hakenut postista ja itse silittänyt ja muuta sellaista. Minä olen pitänyt sitä kerran tanssiaisissa ja Schuster sanoi, että se on reizend. Nyt hän saa poissaolonsa tähden syyttää itseään, että minä reistaan toista.
— Ketä niin?
— Vitsikästä apteekkaria, jonka nimi on Jokki Jurmo. Eikö se ole soinnukas nimi? Tuletko nyt juhlaan sellaisilla ehdoilla, Heli?
— Millaisilla ehdoilla?
— Ettet viettele apteekkaria oikealta tieltä, se on minun ihailemisestani, jolle hänen viaton parempi minänsä on antautunut.
— Älä hupsuttele, Eila. Sinä olet ollut kerrassaan kiltti, kun olet hankkinut minulle tämän ihastuttavan puvun. Mutta minä luulen, että se on liian väljä, sanoi Heli, jonka mieli alkoi tehdä juhlaan.
— Sitä voi kaventaa. Katsos minkälaisia jännittäviä vihreitä lieskoja hameessa on. Ne ovat lehtiä, sanoi Eila ripustaen hameen sireenipensaan oksaan.
— Tuovikin tulee mukaan, mutta hän laulaa siellä ja esiintyy tavallisessa tanssipuvussa, sanoi Meri.
— Ai, Tuovista minä muistan, että minä tapasin aamupäivällä sen tohtorin, joka oli niin ihastunut hänen lauluunsa edellisissä kasinojuhiissa ja jonka minä esittelin teille molemmille. Nyt minä sanoin hänelle, että me menemme naamiaisiin, ja hän lupasi tulla mukaan. Minä kehoitin häntä pukeutumaan pohjoisnavaksi, koska hän on maantieteilijä.
— Mitenkähän se tapahtuisi? kysyi Meri.
— Harteilla valkoinen vaippa, johon olisi maalattu jääkarhuja ja revontulia ja pää olisi itse napa. Mutta tohtori sanoi ennemmin esittävänsä karhua.
— Kuka tohtori se oli? kysyi Heli, jonka mielenkiinto heräsi.
— Minä en muista hänen nimeään, mutta hän voi hyvinkin hurmata sellaisia, jotka eivät vaadi säkenöivää pirteyttä, niin kuin minä. Tuoville olisi terveellistä rakastua häneen, se syventäisi hänen taiteellista näkemystään tai tempperamenttiaan. Sillä tohtori on kaunisnenäinen nero, vaikkei pirteä.
— Tuovi alkaa olla vaativainen. Kaikki imartelevat häntä. Hän on yhtä paljon muodissa kuin polkkatukka, sanoi Meri.
— Mutta tohtorin tapaista olisi ihastua asialliseen naiseen, eikä monikaan voisi vastustaa sellaista väkevää ja viisasta miestä, sanoi Eila.
— Etkö sinäkään, Meri, muista hänen nimeään? kysyi Heli jännittyneenä.
— Se oli Roine, ei kun Neiri. Tosiaankin, Renne se oli.
— Niin Runni se oli, vahvisti Eila.
— Sen täytyi olla Reini, ajatteli Heli. — Mutta tietysti se ei ollut sitä, mitä toivoi. Kuinka tytöt voivat unohtaa nimen, jos se todellakin oli Jori Reini! Ainoa mies, jota kannatti ajatella.
Heliä alkoi epäröittää lähteä koko juhlaan. Sattuisi joku Karivuorten tutuista tuntemaan. Mutta halu oli suuri ja suurimman osan iltaa oltaisiin naamioituina.
Tytöt viettivät hauskan päivän. He kävivät kylpemässä ja ostoksilla.
Kotiin tultuaan he järjestyivät puhujaan.
Eila oli mustalaistyttö. Toiset koettivat sanoa, että puku ei sopinut hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja harmaisiin silmiinsä. He ehdottivat Aino-pukua. Mutta Eila sanoi tahtovansa olla tulinen ja koristeellinen. Vihdoin he päättivät, että Eila olisi Preciosa, jonka mustalaiset olivat ryöstäneet hänen aatelisilta vanhemmiltaan.
Meri oli itse sommitellut pukunsa. Hän oli tähtitaivas. Siniselle hameelle oli neulottu Kalevan miekka ja Otava. Rouva Haaviston jalokivinen koriste loisti Pohjantähtenä tummissa hiuksissa.
— Saa nähdä, että kymmenen herraa vertaa Merin silmiä tähtiin. Muista kertoa meille, kuka on keksinyt parhaimman vertauksen, sanoi Eila ja nousi tuolille nähdäkseen lyhyen hameensa heilahtavan.
Rouva Haavisto oli iltapuvussa ilman naamiota, kuten muutkin vanhemmat kylpyvieraat.
Kun he vihdoin kaikki saapuivat, olivat juhlat alkaneet.
Koko tanssisali oli koristettu köynnöksillä ja värillisillä valoilla ja puistoakin valaisivat kirjavat lyhdyt. Luonnollinen kuu teki tunnelman satumaiseksi.
Tytöt erosivat heti rouva Haavistosta ja toisistaan, ettei heitä tunnettaisi.
Loistavia, tyylikkäitä pukuja näkyi kaikkialla, mutta myöskin tavallisia iltapukuja. Useat herrat olivat ilman naamiota.
Niin oli Tuovikin, joka seisoi lähellä ovea. Heli meni puhuttelemaan häntä.
Pari Tuovin tuttavaa herraa lähestyi heitä ja heidät esiteltiin
Helille. — Tässä on neiti Campanula rotundifolia, kissankello, sanoi
Tuovi.
Toinen herroista oli ylioppilas ja nimeltään Viima. Hän pyysi Heliä tanssiin.
— Varo, ettei Viima puhaltele kissankelloa soimaan, niin että heteet katkeavat, sanoi Tuovi.
— Ei hätää, kyllä minä tämän kellon hoidan, vaikka sillä onkin viisi kieltä — pentandria-luokkalainen, nauroi ylioppilas ja vei Helin tanssiin.
Kun soitto lakkasi, käveli Heli Viiman kanssa puistossa. Sivuuttaessaan pienen pöydän näki hän Tuovin istuvan sen ääressä ja puhelevan jonkun kanssa. Tämä oli kääntynyt poispäin, mutta Heli tunsi hänet kuitenkin heti tohtori Reiniksi. Hän oli ilman naamiota.
Heli istuutui viereiseen pöytään ja hänen kavaljeerinsa meni hakemaan virvokkeita.
Samassa tuli Eila ja kumartui kuiskaamaan Helille:
— Ajatteles, että toinen Bressaborgeista on täällä. Hän on kamalan rakastunut ja minä tunnen, että jotakin kypsyy minussakin.
— Entä apteekkari?
— Hui, hai, mitä minä apteekkarista, varsinkin, kun hän ei ole täällä. Sano pian, mitä on saksaksi: älkää olko niin tulinen? Onko se brennend vai feurig vai hitzig?
— Onko Schuster tulinen?
— Niinkuin silitysrauta, jonka päälle sähkö on unohtunut koko päiväksi.
— Mitä Neumann sanoo?
— Hän voi olla Neumann yhtä hyvin. Ei heitä erota naamion takaa, sillä he suhisevat samalla tavalla ja rikkovat r:iä.
— Kumpaa sinä sitten rakastat?
— Häntä, joka on täällä. Ja sitä minä teen jomman kumman kuolemaan asti. Katso tuolla hän seisoo ritaripuvussa. Voitko kuvitella uljaampaa olentoa? Sääretkin ovat suorat, sanoi Eila ja vertasi niitä apteekkarin paljon puhuttuihin sääriin.
— Eikö meillä ole kaikilla ihanaa? jatkoi hän. — Intendentti hakkailee Meriä, sinulla on hauskaa ja Tuovi puhuu korkeista asioista ja ihanteista tohtorinsa kanssa. He ovat luodut toisilleen, mutta tohtori kuuluu sellaisiin, joita ei saa kosimaan vähällä. Sano vielä, saksaksi: Ovatko saksalaiset uskollisia vaimoilleen?
Helin käännettyä lauseen meni Eila ritarinsa luo. Ylioppilas Viima saapui myöskin jäätelöineen.
He puhelivat jonkin aikaa, mutta Heli oli hajamielinen, sillä Tuovin ja
Reinin nauru viereisestä pöydästä hermostutti häntä.
Kun he soiton alkaessa menivät tanssisaliin, pysäytti Tuovi heidät ja kysyi:
— Onko sinulla ollut hauskaa?
— Suurenmoista, Tuovi. Mikset sinä tanssi?
— Minä pelkään vilustuvani konserttiini, jonka annan parin viikon kuluttua Turussa, sanoi Tuovi.
— Saanko kysyä, kuka te olette, ihana kukka, jonka ääni soi tutulta? kysyi tohtori vilkkaasti.
— Kissankello — Campanula rotundifolia. Eikä Veronika, jos sattuisitte erehtymään, sanoi Heli kurillaan ja jatkoi nopeasti matkaansa.
— Kuka hän oli, neiti Havas? kysyi tohtori tältä.
— Voitteko kuvitella, että minä ilmiantaisin ystäväni?
— Ette tarvitsekaan. Tunsin neiti Heli Sarkamaan.
— Hänen äänensä onkin niin erikoisen soinnukas ja helposti tunnettavissa. Tutustuitteko te metsiä samoillessa? Tehän olette molemmat luonnontieteilijöitä.
— Minä tapasin Heli-neidin tuttavieni luona, mutta minä en tiennyt, että hän lukee luonnontieteitä.
— Hän lukee kandidaattia.
— Hiukan merkillisellä tavalla. Eikö teistäkin, neiti Havas?
— Hän on hyvin tarmokas ja etevä. Minusta hän on hoitanut hyvin opintonsa.
— Monipuolinen hän ainakin on. Näin hänet jo Helsingissä, eräs tuttava sanoi minulle hänen nimensä.
He puhelivat pitkän aikaa Helistä. Tuovi kertoi tämän kodista ja heidän yhteisestä koulunkäynnistään.
* * * * *
Sillä aikaa Heli tanssi innokkaasti. Hän oli aina pitänyt tanssista ja tahtoi nyt nauttia.
Kunhan vain jalat eivät olisi tuntuneet lyijyn raskailta. Hän ihmetteli, että Viima kehui hänen kevyttä tanssiaan. Rintaakin ahdisti ja silmäluomet olivat raskaat. Kaikista luonnottomin oli kieli. Sitä täytyi pakottaa liikkumaan, muuten se olisi herpaantunut.
Mutta koska hän oli nainen, tuli hän yhä vilkkaammaksi ja pirteämmäksi, kuta enemmän hän tunsi masennuksen valtaavan mielensä.
Ja koko ajan hän tiesi, mitä tohtori Reini teki. Monta kertaa hän huomasi, että tämä haki häntä. Mutta silloin Heli kääntyi toisten puoleen tai lähti tanssiin. Hän olikin säteilevä, tanssi hurmaavasti ja laski leikkiä, niin että hän pian oli iloisen joukon keskipisteenä.
Hänen sisin minänsä seurasi Reiniä, joka aina uudelleen palasi Tuovin luo. Tämä istui kylpylän lääkärin pöydässä ja siihen kokoontui sellaisia, jotka eivät tanssineet. Mitähän tohtori ajatteli Karivuoren sisäköstä, joka oli tunkeutunut kylpylän hienoston joukkoon?
Sivumennen hän tapasi Merin, joka sanoi:
— Minulla on ollut neljä seikkailua. Ensin vaihdoin kuolettavia laukauksia (silmäniskuja naamion kautta) ylpeän meriupseerin kanssa. Sitten joku mustasukkainen aviomies kielsi minua tanssimasta intendentin kanssa.
— Luuliko hän sinua rouvakseen?
— Luuli varmaankin. Minä kehoitin häntä menemään lapsia hoitamaan kotiin, sillä nyt minä tahdoin kerran huvitella. Hän kiristi hampaitaan ja sanoi, että tämä leikki tulisi minulle kalliiksi. Tahtoisin nähdä hänet rouvineen huomenna aamiaispöydässä. Luultavasti rouva ansaitsee myrskyn, koska hän ei ollut kertonut miehelleen, minkä puvun hän valitsisi.
— Paljonpa sinä olet ehtinyt.
— Ei siinä vielä kaikki. Kolmas herra, joku tuomari, sanoi ihailleensa minua Liitupiirissä Kansallisteatterissa. Luulikohan hän todella minua Ruth Snellmaniksi?
— Se ei olisi ihme. Mitä sinä sanoit?
— Minä sanoin, että se ilahduttaa minua, sillä minusta se osa on erikoisen vaikea tulkita taiteellisesti. Ja sitten me puhutimme pitkään elämästä kulissien takana ja taiteilijoitten vaikeuksista pikkumaisuuksien ja juonien ympäröimänä. Muutamiin kysymyksiin oli hankala vastata, sillä narrata minä en tahdo.
— Esimerkiksi mihin?
— Kun hän kysyi, eikö ollut vaikeaa yhdistää perheenemännän ja näyttelijättären tehtäviä? Minä sanoin vain että: "sanokaas muuta." Hän lupasi tulla tervehtimään minua teatteriin ensi syksynä. Mitähän Ruth Snellman sanoo, kun hän ilmestyy teatteriin ja puhuu Maarianhaminan muistoista.
— Sehän oli jännittävää. Oletko nähnyt Eilaa täällä? kysyi Heli.
— Kerran vain sivumennen. Hän kuiskasi minulle sormi suulla:
"Ratkaiseva hetki lähenee. Minun kohtaloni riippuu hiuskarvan varassa."
— Eilan puheista ei koskaan tiedä tolkkua.
— Kunhan vain Bressaborg-herrat eivät olisi liikkeellä?
— Sitä he ovatkin. Hän kertoi ainakin toisen heistä esiintyvän ritarin hahmossa tänä iltana.
— Siitä tulee aika jupakka. Minun täytyy varoittaa äitiä. Hän on luvannut pitää Eilan herratuttavia silmällä siltä varalta, etteivät Bressaborg-herrat saisi tilaisuutta lähestyä häntä.
— Sinun äitisi sanoi minulle olevansa väsynyt ja lähti kotiin. Hän ei tahtonut häiritä sinun huviasi. Minä lupasin hänelle, että me emme viipyisi hyvin myöhään täällä.
— Mitä ihmeellä minä nyt teen? Koetetaan etsiä Eilaa ja erottaa hänet ritaristaan.
Soitto alkoi taas, ja molemmat tytöt vietiin tanssiin.
Tanssin jälkeen tuli Tuovi Helin luo ja sanoi:
— Tule nyt hetkeksi puistoon. Siellä on hurmaava paikka, josta näkee kuun valaiseman meren.
— Siellä on kylmä, istutaan täällä väitteli Heli.
— Tästä saat hartialiinan. Yö on sitäpaitsi lämmin. Minulla on asiaa sinulle, ja Tuovi veti Helin mukaansa.
Köynnösten ympäröimän huvimajan luona pysähtyi Tuovi ja sanoi:
— Mene sisään, minä puhdistan kenkäni, ne ovat tahraantuneet.
Heli työnsi lehvät syrjään ja meni sisään. Hänen eteensä avautui suurenmoinen näköala kuun hopeoimalla merelle.
Mutta hän ei ehtinyt ihailla sitä, sillä joku tarttui hänen käsiinsä ja veti hänet penkille istumaan.
Eivät mitkään muut kädet saaneet puristuksellaan sillä tavalla koko olentoa lämpiämään.
— Heli, te olette kiusannut minua koko illan. Minä en sietänyt enempää ja sentähden minä pyysin Tuovi-neitiä järjestämään niin, että minä saisin tavata teitä, sanoi tohtori Reini ja veti naamion Helin kasvoilta.
Heli ei vastannut mitään, hän ei voinut liikkua eikä avata suutaan, niinkuin käy jokaisen naisen, tunteitten joutuessa liikajännitykseen.
Tohtori piti yhä hänen käsiään omissaan ja puhui hillityllä äänellä:
— Minä puhun nyt asiat minun puolestani selviksi. — Kun minä ensi kerran näin teidät Sankarivuorella, niin tunsin teidät heti. Viime keväänä olin nähnyt teidät Granfeltin konsertissa, jossa minä istuin pari tuolia teistä. Koko illan minä ihailin teidän suloisia, sinisiä silmiänne. Niin viatonta ja samalla syvää katsetta en ole nähnyt kenelläkään toisella. Muistan vielä vaalean kiharan, joka heilui ylioppilaslakin vasemmalla syrjällä. Vierelläni istuva tuttava tervehti teitä ja häneltä sain kuulla nimenne.
— Ja tästä ette sanoneet mitään Sankarivuorella? sanoi Heli hämmentyneenä.
— Miksi minä olisin pilannut teidän pientä näytäntöänne siellä?
Sitäpaitsi minä pelkäsin karkoittavani teidät koko paikasta.
— Teidän olisi pitänyt kohdella minua asemani mukaan.
— Minun teki mieli vääntää niskat jokaiselta, joka kohteli teitä asemanne mukaan. — Koko kesän olen elänyt yhden ainoan tunteen vallassa. Joka päivä on ollut aina uusi, joka hetki elämisen arvoinen. Kaikki muu on ollut mitätöntä siihen verrattuna, että minä olen nähnyt teidät, Heli. Ja kumminkin minä olen saanut puhua ja seurustella teidän kanssanne vain melkein varkain. Mutta minä olen rakastunut teihin päivä päivältä yhä kiihkeämmin. Teistä — Sankarivuoren pikku sisäkkö — riippuu minun onneni.
Heli ei voinut puhua. Hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja sydän löi rajusti. Ruskeitten silmien loisto huumasi hänet ja hänen kohtalonsa oli ratkaistu.
* * * * *
Kun he tulivat huvimajasta, olivat kaikki riisuneet naamionsa.
— Nyt me tanssimme yhden kerran. Se on ainoa tanssini tänä iltana, Heli.
— Nyt en minäkään tahdo tanssia muitten kanssa, Jori.
Lyijy oli sulanut Helin jaloista, mutta rintaa ahdisti vielä. Se oli niin suloista ahdistusta, että hän toivoi sen kestävän koko elämän.
Se tanssi oli Helistä yliluonnollisen ihana. Hän saisi elää ikuisesti tämän vahvan miehen suojelemana. Eikä onnella olisi rajaa eikä loppua.
Pian tuli Meri, joka oli löytänyt Eilan, ehdottamaan kotiinmenoa.
Heli esitteli tohtori Reinin Merille ja sitten he lähtivät kaikki neljä kotiin.
Heillä oli lyhyt matka kävellä ja kuu huolehti valaistuksesta.
Eila oli vaiti koko matkan. Meri sai puhua melkein yksin. Heli muisteli vain äskeisiä juhlallisen huumaavaa elämystä meren loistavien kasvojen edessä.
Kodin luona meni Meri ensin sisään, sitten Eila. Heli tunsi käden pidättävän häntä.
— Heli, Heli, minun sinikelloni.
— Hyvää yötä, Jori.
* * * * *
Tytöt hiipivät hiljaa huoneeseensa. Rouva Haavisto nukkui yläkerrassa.
Heli riisuutui nopeasti ja ryömi peitteen alle. Nyt hän olisi tahtonut olla yksin ullakkohuoneessaan Sankarivuorella.
Meri alkoi myöskin riisuutua ja kysyi:
— Etkö sinä mene huoneeseesi, Eila?
— En vielä. Minulla on paljon sanottavaa teille. Ensiksikin minä sanon suoraan sinulle, Meri, että sinä olit epähieno, kun sinä tunkeuduit Schusterin ja minun väliini. Mitä sinä tarkoitit sellaisella harmillisella sekaantumisella? kysyi Eila ja istuutui pöydän reunalle.
— Sinä tiedät, että äiti on luvannut pitää sinua silmällä. Sinun äitisi pyysi erikoisesti, ettemme antaisi Bressaborg-herrojen lähestyä sinua.
— Kaikissa tapauksissa ei kukaan voi estää minua ottamasta Schusteria aviomiehekseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän lupaa myöskin jotakin samantapaista saksalaisen vihkimäkaavakkeen mukaan.
— Kauheaa, Eila! Joko sinä olet mennyt ansaan? kysyi Meri pelästyneenä.
— Se ei ole ansa, vaan onnen satama. Sekä Schuster että Neumann puhuivat jo keväällä rakkaudesta, mutta minä en oikein uskonut heitä. Saksaksi sanottuna se ei kuulu yhtä juhlalliselta kuin suomeksi. Mutta nyt hän kysyi, tulisinko minä hänen vaimokseen. Se oli vasta jännittävää. Tuovi lauloi juuri salissa ja me istuimme parvekkeella.
— Mitä sinä vastasit? kysyi Heli.
— Minä sanoin että: "ich werde geworden sein deine Frau". Minä olin oppinut sen jo Helsingissä siltä varalta, että he kosisivat vappuna, jota minä otaksuin. Se on toinen futuuri, eikö niin?
— Kummanko rouvaksi sinä oikeastaan olet luvannut tulla? kysyi Meri.
— Hermann Schusterin. Se oli varmasti hän, sillä minä näin hänet naamioiden riisumisen jälkeen. Ja nyt minä olen äärettömän onnellinen. Hemmi lupasi kantaa minua käsillään ja olla minun elämäni majakkana. Hän puhui niin runollisesti ja illemmällä puistossa hän otti kuun todistajaksi rakkaudestaan. Te ette usko, tytöt, kuinka se oli tunteellista ja hiveli sydäntä. Ja minä sanoin, mitä minä osasin saksaksi rakkaudesta: "ich liebe dich" ja "mein Herz funkelt von Freude" ja "ohne dich, sterbe ich".
— Älä, hyvä Eila, kerro kaikkea. Sinähän et säästä itsellesi mitään muistoa, sanoi Heli.
Hän sääli Eilan lapsellisia tunteita. Itse hän oli kokenut niin ihmeellisen onnen, että Eilan puhe tuntui karkealla pilalta.
— Minä olen niin täynnä onnea, että minun täytyy saada teidät ottamaan osaa siihen, muuten minä pakahdun. — Hemmi oli niin kärkäs, että hän kosi uudelleen parin tunnin kuluttua. Hän ei uskonut onneaan yhdellä kertaa, sanoi Eila.
— Mutta etkö sinä yhtään ajattele, mitä sinun isäsi sanoo? kysyi Meri.
— Hän tekee tietysti niinkuin isät aina tekevät tällaisissa tapauksissa. Ensin hän ei tunnusta minua lapsekseen, sitten hän tekee minut perinnöttömäksi eikä anna äidin mainita minun nimeänikään. Mutta sitten Hemmi keksii jonkin hyvän afäärin polkupyöräalalla, tai minä makaan hylättynä kurjalla tautivuoteella. Silloin hän siunaa meitä ja antaa isot myötäjäiset.
— Etkös sinä ole rohkaissut Neumanniakin aika tavalla? kysyi Meri.
— Koska minä en ensin tietänyt, kumpaako heistä rakastin. Nyt minusta jompikumpi teistä voisi lohduttaa Neumannia. Meri sopisi paremmin siihen, sillä hän ei luultavasti pitäisi köyhästä tytöstä. Hemmikin sanoo, että köyhyys tekee ihmiset nariseviksi ja pikkumaisiksi.
— Parasta olisi, että lähettäisit mokomatkin seikkailijat tiehensä, sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.
— Sinä puhut kuin sokea väreistä. Oletteko te kumpikaan kokeneet tulista, etelämaista rakkautta?
— Et sinäkään, sanoi Meri.
— Olenpas — tai ainakin keski-eurooppalaista. Hemmi on kotoisin Berliinistä, tai oikeammin sen esikaupungista, ja sikäläisten tunteet ovat aivan toista kuin haaleitten suomalaisten.
Heli tunsi taas syvää sääliä lörpöttelevää Eilaa kohtaan. Hänen omaa sydäntään kouristi, kun hän muisti hetket lumotussa huvimajassa. Kunpa pääsisi rauhassa muistelemaan niitä. Kuinka Eila saattoi jaaritella pyhimmistä elämyksistään. Sellaistahan ei voinut sanoin kuvailla.
— Mitä sinä aiot nyt tehdä? kysyi Meri.
— Hemmi tulee huomenna tänne ja sitten me päätämme, miten menettelemme.
— Äiti ei salli sinun seurustella hänen kanssaan.
— Täti ei olo ainoa este meidän tiellämme. Onneksi ei apteekkari ollut eilen häiritsemässä.
— Hän on minusta paljon reilumpi mies kuin Schuster, sanoi Meri.
— Kyllä hän on vitsikäs. Mutta kasvot ovat kuin täysikuu ja sääret kuin puolikuut. Takaraivollakin on kuutamo.
— Mene nyt nukkumaan, Eila. Minua nukuttaa, sanoi Meri.
— Te olette omituisia ystäviä. Voisitte edes onnitella ja olla osaaottavaisia, vaikka ette ymmärräkään totista rakkautta. Te olette vielä niin lapsellisia, ettette tajua kehittyneen naisen tunteita, valitti Eila.
— Sinäkö mukamas olet kehittynyt nainen? kysyi Meri.
— Minä juuri. Yksi hetki voi kypsyttää lapsesta naisen, sanoi Eila hypäten pöydältä ja meni huoneeseensa.
Heli ajatteli, että luo viimeinen lause oli ainoa järkevä Eilan puheista. Yksi hetki oli totisesti tehnyt Helistäkin naisen.
— Minulla on hiukan huono omatunto Eilan suhteen. Ehkä hän rakastaa saksalaistaan omalla kevyellä tavallaan. Meidän olisi pitänyt olla vähän osaaottavaisia häntä kohtaan, sanoi Meri ja veti peitteen ylleen.
— Ei tuollainen ole rakkautta, sanoi Heli.
— Meillä oli kaikissa tapauksissa hauska ilta. Hyvää yötä, Heli.
— Hyvää yötä, Meri!
Heli ei luullut saavansa unta koko yönä. Hän ajatteli kiitollisuudella Tuovia, joka oli hävinnyt niin hienotunteisesti järjestettyään ensin heille ihanan suojapaikan. Mitähän hän arveli? Ainakaan hän ei ollut mustasukkainen Helille.
Mutta hyvin pian Helin ajatukset kävivät epäselviksi ja hän nukkui suloisiin muistoihinsa.
* * * * *
Kun Heli seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän Merin ja Eilan puhelevan viereisessä huoneessa. Hän ei liikahtanut, saadakseen rauhassa ajatella.
Aurinko paistoi huoneeseen ja elämä tuntui vahaavan ihanalta. — Ajatella, että hän parin vuoden ylioppilas, oli voittanut voimakkaan miehen rakkauden. Ja lisäksi oppineen tohtorin, jolla oli ihanista ihanimmat silmät. Ja ääni, joka sai sydämen värähtelemään.
— Nouse, Heli, aamukahville, huusi Meri.
Heli alkoi pukeutua. Hän kuunteli oven kautta tyttöjen puhetta. Rouva
Haavisto oli saamassa sairasvoimistelua.
Kahvia juodessa puheli Eila yhtämittaa:
— Ette usko, kuinka Hemmi on hieno mies. Hän suutelee kädelle ja sanoo: "erlauben sie", ja kunnioittaa vinhasti naisia.
— Mutta eihän hän ole sen korkeampi herra kuin kauppamatkustaja, sanoi
Meri.
— Niin, mutta Saksa on niin paljon suurempi ja hienompi maa kuin Suomi, että kauppamatkustajat ovat siellä meidän kauppaneuvosten veroisia. Niinkuin heidän kansakoulunopettajansa ovat oppinsa puolesta kuin meidän professorit, selitti Eila varmasti.
— Onko kauppamatkustajilla myöskin kauppaneuvosten tulot? kysyi Heli.
— En minä sitä tiedä. Mutta Hemmi sanoo, että jos isä antaa kunnolliset myötäjäiset, niin hän ostaa minulle auton ja angorakissan.
— Suurenmoista! nauroi Heli.
Samassa eteisen kello soi. Palvelija tuli sanoinaan että: "siellä on herra, joka kysyy jotakin, mutta minä en ymmärrä hänen sekavaa ruotsiansa."
Eila nielaisi nopeasti perunanpalasen, veti kiharan ohimolle ja oikoi tulipunaista hamettaan.
— Se on hän. Jääkää te tänne, minä menen ensin sisään, sanoi hän ja meni saliin jättäen oven auki takanaan.
Tytöt kuulivat jonkun puhuvan saksaa ja sitten Eilan sanovan:
— Ah wie schöne Blumen. Nicht pussen, Mädchen in der Nähe. Halloo, tytöt, tulkaa sisään!
Meri ja Heli tulivat sisään ja Eila esitteli:
— Mein verlobt Hermann Schuster und Freundinnen Heli Sarkamaa und Meri sie kennen ennestään. Me ollaan kihloissa, verheiratet — —.
— Verlobt, liebe Eilehen, korjasi Schuster ja tervehti tyttöjä.
Hän oli sinisessä takissa ja vaaleanharmaissa, leveissä housuissa. Takki oli kaareva vyötäisiltä ja käsivarressa oli dublekello. Jaloissa oli kirkkaat sukat ja vielä kirkkaammat, keltaiset puolikengät.
— Puhutaan vain suomea. Hemmi ymmärtää sitä aika hyvin. Katsokaa, kuinka ihania, punaisia ruusuja hän toi. Ne sopivat mainiosti pukuuni.
Eila oli häikäisevä. Ylt'yleensä punainen puku, posket ja kukat samaa väriä.
Perästäpäin Meri sanoi, että silmiä kirveli, jos kauemmin katsoi tätä räikeää paria.
Tytöt onnittelivat jäykästi ja Schuster alkoi suulaasti selitellä iloaan saadessaan tutustua Eilan ystäviin. Hän puhui saksaa ja Meri pisti väliin jonkin lauseen.
— Mitähän Neumann sanoo tästä, Hemmi? Ja missä hän on? kysyi Eila äkkiä.
Schuster kertoi, että he olivat tulleet yhdessä Maarianhaminaan ja asuivat samassa hotellihuoneessa. Mutta he eivät olleet tavanneet, sillä Neumann oli mennyt ulos Schusterin nukkuessa.
Silloin kilahti taas eteisen kello. Parin minuutin perästä tuli toinen saksalainen sisään. Hän oli yhtä keikarimaisesti puettu kuin toverinsakin ja käsissä oli kimppu samanlaisia ruusuja kuin äskeisetkin.
Hän kiiruhti Eilan luo ja ojensi kukat tälle ja sanoi:
— Ach, liebe Eilaa, meine Eilaa, hier hast du mich.
— Mikä liebe Eilaa minä olen? kysyi tämä ymmällään.
Neumann kumarteli oikealle ja vasemmalle ja sanoi olevansa iloinen tutustuessaan morsiamensa ystäviin.
Schuster sekaantui asiaan. Hän alkoi selitellä toverilleen ja tämä selitteli takaisin. Molemmat puhuivat nopeasti ja kiihtyivät yhä enemmän. He viittoilivat käsillään ja koko kasvot näyttivät eleitä.
— Ovatko he tulleet hulluiksi? Minä en kuule muuta kuin scha, snbe ja schanhasce ja oman nimeni, sanoi Eila pelästyneenä.
Meri oli kuunnellut herrojen puhetta. Hän selitti muille: