HILJAISUUDEN PORTILLA

YÖN JUMALA

Yön jumala, Endymion, sun vuotees niinkuin meri on ja niinkuin taivaan avaruus sun rakkautes rannaton.

    Endymion, yön jumaluus,
    sun soittosi on hiljaisuus
    ja niinkuin päivän sarastus
    sun nuoruutes on aina uus.

    Sun katsantos on kauneus,
    sun uskontosi unhoitus.
    Näin vangitset sa inehmon.
    On vankeutes vapahdus!

    Sun lakisi, Endymion,
    on tähtilaki kohtalon,
    Maa vain on astinlautanas,
    sull' avaruuden avain on.

    On univaltakunnassas
    Selene valkee valtias.
    Ah, alla lempes kuutamon
    kuink' olla onkaan autuas!

    Yön jumala, Endymion,
    kuin kuolema sun lempes on.
    Ei kuulu enää piiriin maan
    hän, jolle suot sa suutelon.

    Ah, koska syliis syöstä saan
    sun ihanuutees sammumaan!
    Endymion, Endymion,
    sun omas oon ma kokonaan!

SOIHDUT

Ne vierivät pois, ne vaihtuvat kädestä käteen laill' lentävän tähden ja säteen… Tuon tunnen ma loihdun: myös itse ma kerran kantelin loimuja liehuvan soihdun. Kuin unta ne ois, ne vierivät pois, ne kulkevat kädestä käteen…

Vain kerran, ah, kerran tuliruusut kiertävät kunkin. Oli kerran ne otsalla munkin… Tuon tunnen ma taian: myös itse ma kerran karkelin juhlissa Panathenaian… Vain tuokion verran sen säihkyvä seppel kukkii kutreilla kunkin…

SINITÄHTI

    Tää ei oo kotini, ma tunnen sen:
    ma kuulun tuonne, sinitähtehen!
    Siks, Uni, kaksoissisar Kuoleman,
    sun kaukoretkiäsi rakastan.

    Mun paratiisin portit nähdä soit…
    Niin mykkiin näkyihis mun kammitsoit,
    muu kaikk' ett' inhaks muuttui silmillein.
    Vain sinitähden tunnen siskoksein!

    Pois, pois, maan kukkaposket tähkäpäät,
    niist' en nyt laulaa voi, laps, senhän näät:
    tän' yönä elämälle kuulu en,
    ma kuulun tuonne, sinitähtehen!

JÄÄTYNYT MERI

    On talvi. Ei vello ei aalto, ei veri.
    Sydän hiljainen on kuin jäätynyt meri:
    ei laulua siellä, ei kukkaa, kesää,
    ei sinne tee lintu, ei ihminen pesää.

    Lumilinna se on, täynnä huurteista iltaa.
    Varo, ystävä, yön jääkristallisiltaa!
    Univaltakuntani usta äl' avaa:
    se sun allensa hautaa, jos kerran se havaa!

    Jos nukkuvaa suutelis päiväsen huulet,
    jos sais kevätmyrskyt ja sois rajutuulet,
    säde säilänä löis läpi jäiden ja hankein
    ah, silloin ne kirpoais kahlehet vankein!

    Niin ois mulla jälleen hyrskivä syli,
    ett' tähdet vain tohtisi ulappani yli,
    niin ois mulla jälleen pohjaton povi,
    ett' Tuonelan yöhön siit' aukenis ovi!

    Niin ois mulla jälleen korkea tahto,
    ett' taivaalle iskis mun uhmani vahto,
    ois voima vaikk' kalliokuormia kantaa,
    päin vyöryä kaukaista, outoa rantaa!

    On talvi. Ei liiku ei aalto, ei veri.
    Oon kylmä ja kuollut kuin jäätynyt meri.
    Ah, katsoa saanko viel' auringon terään,
    ah, vieläkö elämän myrskyhyn herään?

UHRIMALJA

Oi sydämein, yhäkö vaadit multa elämän vettä, unten uhritulta, käsistä, jotka kaikkensa on jaanneet? Jo kaikki sulle annoin, sydämein, sa etkö nää, kuin suur' on köyhyytein! Oon mullan lapsi, lakastumaan luotu.

Jo veren aallot laulamast' on laanneet, nuoruuden viini viime tilkkaan juotu, ja unten hattarat jo ammoisin on kyyneleinä alas pisaroineet, rauenneet aatteen myrskyt säveliksi, sävelet särkyneet ja loppuun soineet…

Oi sydän, ällös enää vaadi multa elämän vettä, uutta uhritulta! Sun vuokses köyhdyin, valjuks vanhenin, ma kaikki, kaikkeni jo uhrasin! Miks et jo rauhaa anna, miksi, miksi?

PITKINÄ, PITKINÄ ÖINÄ

Pitkinä, pitkinä öinä mun saartavi polttaen niin kaikk' kaunis, mi mulle suotiin, ja kaikki, mi riistettiin.

    Pitkinä, pitkinä öinä
    sua muistelen, armahain,
    ma kuulen sun äänesi soinnun
    ikirakkahan korvissain…

    Pitkinä, pitkinä öinä
    sun vallan eessäni nään:
    sa katsot silmiini kauan
    ja helmaani painat pään…

Pitkinä, pitkinä öinä kaikk', kaikki palautuu… Kudo kukkia kuoleman ylle, jääkukkien kaitsija kuu!

KADOTTAMATON

Sa ylin ystäväni olit kerran. Maailma mainii: sinut kadotin. Sieluni sielu, valitsema Herran, armaani ainut ajoist' aikoihin, sidotut oomme näkymättömin me sitein, joit' ei tunne tumma maa: En voi sua koskaan, koskaan kadottaa!

VAPAA VANKI

    Oi, ällös haasta olleest' onnestain!
    Se, mikä mennyt on, ei koskaan palaa.
    Ma velkaa olen unelmalle vain;
    tää sydän kaiken sanoo, kaiken salaa.

    Se uskollinen on ja uskoton.
    Jok' yö ma uness' armahani tapaan,
    min multa riisti juonet kohtalon.
    On osa raskas mulla vangin vapaan.

    On osa raskas mulla rakastaa
    aavetta kelmeätä ainoastaan.
    Se akkunasta öisin kurkistaa
    mua kera kuun, kuin kuollut äiti lastaan.

    Mut siit' ei haastaa saa, näät: pakahtuu
    tää polo syön, viel' arpiaan mi kutoo
    kuin verekseltä viillekselty puu…
    Oi malta, kunnes lumi maahan putoo!

DAIMON

Mun murruttelit vitkaan vitsoin, raipoin, mun uuvuttelit illan sinivaipoin, teit päivät pitkiks, vuodet lyhyviksi, loit sieluun kysymyksen: miksi, miksi?

    Teit toden valheeks, tummaks valkeaisen
    ja olemattomaksi olevaisen,
    soit elon hyvyydelle nimen pahan,
    mun mahdotonta sääsit mahtamahan.

    Oi Daimon, Daimon, aina läsnä, liki,
    kuin oma varjo, sentään outo iki,
    ikuinen saarto, väijy, väistyminen…
    Sa ootko ystävä vai vihollinen?

    Ma kysyn, kysyn: saa en vastausta.
    Kätt' ojennan: jää käteen karsi musta.
    Varisee ihmis-ilo, onni vaimon…
    Tään miks teit mulle, toinen minä, Daimon!

OUTO VIRTA

    Kenen pyörtehes vie, se valtahas jää.
    Joka yö soi soittosi lähempää…

    On outo sun purtes ja outo sun ties,
    mut tuttu on rannalla pursimies.

    Käden turvaisan tunnen ja rakkahan pään…
    Kuva tuo ikisäilöss' on sydämen tään.

    Mun täytyy pois, en viipyä saa:
    mua taattoni valkea vartoaa.

    Niin tyhjää on juhlissa elämän!
    Tuoll' Lethen partaalla seisoo hän…

    Hän keltamokenttiä yksin käy:
    »Miks lastani armasta vielä ei näy?»

    Joka yö hän ovelleni kolkuttaa:
    »Kuin kauan sua kiehtoo matala maa?»

    »Kuin kauan käyt kahleissa turhuuden?
    Tääll' on niin kuulas ja vilpoinen.»

    Niin lähellä Lethen lainehet soi…
    Mun täytyy pois, en viipyä voi!

    Hän vartoo vierellä unhon veen…
    Koht' yhdessä soudamme katveeseen.

    Ja murheemme pitkät huuhtova on
    pois siell' iki-itkevä Akheron.

TUNTEMATON

Sa saavuit kaukaa, ylähältä jostain pois kauas kantain, korkealle nostain mun, nurmen alle melkein nukkuneen. Sa lauloit laulun vapauttajasta, kun multa vangiks pyys jo mullan lasta ja huutoni soi niinkuin hukkuneen.

Sa saavuit pimennosta pitkäin öiden, vierelle istuit myötä kyynelöiden, hyreksit huulet hyiset hymyilyyn. Ja raskainna kun painoi päivän helle, sa kätes viivaan laskit sydämelle, sa riisuit kahleet sokeuden, syyn…

Niin lakkas kyynelvirrat tulvimasta… Kuin ruusuin tuoksu yöstä valkeasta saars' autereinen aavistelu mun: maan suloisuuteen katsoin lapsen tavoin, ja taivas loisti niinkuin kirja avoin myrjaadein täKdin suoraan sieluhun.

Ja elämälle, kaiken riistäjälle, ma hiljaa hymysin kuin ystävälle, ma näin sun suuren, suuren hyvyytes. Soit tuskan runsaamman kuin riemun, mutta ol' ilos kahle, murhees vapautta, kadottaa kaikki: helmi anties!

Sa taivaan impi, sielun sisko lieto, sa henkiveljyt, opas kaikkitieto, mi nimes, Tuntematon, lieneekin — ehk' ilmain Ariel tai lieden Vesta — mut siunaus vuos' untes seulehesta: ens kerta onnehen ma heräsin!

Maailman yli tähti-huntu heittyi, sen pahuus, vääryys anteeks-antoon peittyi, suur' suru puhkes ruusuiks runojen. Näin rikkaaks köyhän teit sa, Tuntematon, elämän voittajaksi henkipaton, teit laulajaksi lyödyn sydämen!

AURINGONNOUSU

Ken tuntee yön ja kauhut varjoin maan, miss' ristilukki kutoo lankojaan, kuu kalman paistaa sielun mataraan…

    hän vasta tuntee, mik' on hurma tää,
    kun päivä nousee, hirmut häviää,
    Phoiboksen templit eessä kimmeltää!

    Kun Haadeksehen haamut pakenee!
    Oi, Phoibos, kuinka kruunus säteilee!
    Säteistäs kantelooni kielet tee!

    Suo säen tultas rintahani mun.
    Ain' ihanuuttas tahdon laulaa sun
    ja luonnon riemullasi ravitun!

    Ei viehdä sieluani varjoin maa.
    Kun elo hylkää sen, se halajaa
    pois aamuruskon siivin matkustaa!

VÄRISOINTUJA

RUSKOJEN RUUSUT

    Taivaan holvi, valkeuden valtava vuo,
    taas minun silmäni, sieluni hohtoas juo!

    Taas olet ylläni kauneus ääretön uus,
    taas olet eessäni laupias katoovaisuus!

    Ruskojen ruusut, liekit partaalla yön!
    Niist' olet yksi sa myös, tulipurppura-syön!

    Kaunista, kaunista sammuvan leimuta noin,
    laps olla yön ja päivän korkean koin!

    Laps olla maan ja laps olla auringon!
    Autuas, autuas tää osa ihmisen on!

KUUN SIRPPI

Kuun sirppi, mitä leikkaat, mitä leikkaat mulle?

Taasko viljaa hallan-arkaa, pitkää, tyhjää surunsarkaa, taasko kiusan keltamoita, tuskan orjantappuroita?

Taasko rikkakasvannaista omantunnon rintamaista, sammaleita muiston puista nälkävuonna kuorituista?

Kuun sirppi, muuta leikkaa, muuta leikkaa mulle!

Leikkaa suven suuren säitä, teon täyden tähkäpäitä, leikkaa lempehiä öitä, punaisia ruusuvöitä!

    Leikkaa kukat kulmilleni,
    sädekimput silmilleni,
    hyvän mielen hopeaiset,
    sieluun kultakuvajaiset!

Kuun sirppi, tään jos leikkaat, tään jos leikkaat mulle, kaikki illat laulan iloani sulle!

TULIPERHOSET

Ei koskaan ne lentäneet kukasta kukkaan, kun niituilla kimmelsi huomenen koitto; ne syntyivät, kun pimeässä soi kisasoitto ja lensivät pimeässä hurmaan ja hukkaan.

    Ei koskaan ne levähtäneet lumpehen päällä,
    ei värjyneet kätösellä lapsosen hennon;
    ne olivat lintuja kuoleman lennon,
    kypenöitä, joilla kiire on sammua täällä.

Ei koskaan ne kypsyneet hyvissä töissä, ne rakkaansa surmasivat liekkisin terin, ne hetkelle tulittivat sammuvin verin ja löysivät kuolonsa kuumissa öissä.

KELTAINEN LEHTI

Näky

Tuli vieraalla maalla mua vastahan vieras tyttö, mi kantoi keltaista lehteä sormensa päillä. Ja sormilla näillä oli kuultavaisuus alabasterin, opaalin… Ja silmillään sini leijas, jota ei tunne ei taivas, ei maa… Ne ei nauraneet, itkeneet, täht'usmaa ne uhos, täht'usmaa aurinkokuntain outojen meille…

Sydän seisahti mulla.

Hän haastoi, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle lento-tähtien maassa. Ei sanoja lausunut suu, ei aatosta aivot: ne hymisi niinkuin hämyinen metsien syvyys, ne lauloi kuin laulaa merien pohjaton mykkyys…

Hän haastoi:

»Kas keltainen lehti! Se elää, vaikka on kuollut, se on kaunis, vaikka on kuollut, ja se lentää, lentää, jot' ei se taitanut silloin, silloin, kun eli…!»

Ma kyyneliin sorruin.

Hän niias, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle yön lumokuninkahalle, mi ratsasti ohitse säteellä välkähtävällä… Hän niiasi, niiasi syvään ja horjahteli kuin huojuva puu, min kruunua vihuri puistaa.

Hän kauneuden äyräällä kurkoitti äärimmällä…

Näky päätäni huimas.

Mun silmälautani vaipui ja ennenkuin kauhulta auki sen luoda ma jaksoin, hän hävitä ehti.

Keltainen lehti!

MUSTA KANGAS

    — On liian musta elonkangas mulla,
    sen päätteheksi täytyy vielä tulla
    pien' korureunus kauniin punakuteen!
    Ma kaipaan riemuhun ja rakkauteen!

    — On siinä ennestään jo punaraita.
    — Sen väri loistoton, sen riemu saita,
    ma tahdon suuren, kirkkaan kultakuteen.
    Ma kaipaan uuteen riemuun, rakkauteen!

MERI IDYLLI

Paadella kaitsevi vaahtien harjoja, Vellamon karjoja Ahtolan impi… Nauraa ja teiskaa, päin alas heittyy. Helmihin peittyy pettävä rimpi…

Lyö meriruokoa: hiirakot hyrskivät, pärskivät, tyrskivät vallattomalle. Pilvihin pinkovat, taittuvat, taipuvat, huoaten vaipuvat valtansa alle.

Pillillä piipaa: lokkiparvi liitää, kirkuen kiitää myrsky-yön kansa… Mieli ei lähteä leikkejä voittamaan. Sortuvi soittamaan murhettansa…

Kuuvalo-katveessa aaltoja kaulaa, kaihoaan laulaa kaiken yötä: »Ah kuka saisi pois kera kieriä, jäljeltä vieriä veen virin myötä…»

Valitus ilmaa loikkaa ja viiltää. Kalanpyrstö kiiltää siskon ja veion… Kuohu lyö kylmänä kuoleman nieluna. Laulu vain sieluna on merenneion…

MARJA-LIISA

Marja-Liisa, Marja-Liisa, isän, äidin nukki, kun sa synnyit, lehdot lauloi, kaikki ruusut kukki.

    Kaikki seisoi kumminasi
    kansa kukkakuinen,
    Marja-Liisa, Marja-Liisa
    polven korkehuinen!

    Luojan kauniin kartanoissa
    peippo visertelee,
    Suloisammin sulkkuloissa
    naurus helkkää helee.

    Metsätiellä, metsätiellä
    mansikkaiset hohtaa.
    Elon tiellä, kuka tietää,
    ken sun kerran kohtaa…

    Vienon virran yllä leijaa
    korentoa kaksi.
    Kuka tietää, kelle joudut
    lautsan laulajaksi…

Arkipäiväin sunnuntaiksi lienet tupaan tuotu, Marja-Liisa, Marja-Liisa, auringosta luotu!

KANERVA

Mun kanervani, ei sua lemmi muut, ne, joita kiehtoo kuumat kukkakuut, mut sille, jonka raastoi syksyn säät, sa ruusuks ainoaksi tarhaan jäät.

    Sa kuihtumuksen kudot purppuraan,
    luot laulut lakastukseen, kuolemaan.
    Sun punas vieno yöni rusko on,
    päiväini paiste hehkus tuleton.

On rakkautes tyyni, ikuinen, kuin hohdelma hyvyyden hiljaisen, se kukkii korven yössä yksinään, se kukkii halki kuoleman ja jään.

* * *

Kun tulet köyhäksi kuin minäkin, oi ystäväin, viel' lemmit sinäkin tuot' iki-uskollista, kalpeaa, mun ruusuani, kankaan kanervaa…

Kun tulet vanhaksi kuin minäkin, käyt hiljaisuuden tarhaan sinäkin ja sijaan elon valheen varisseen mun ruusuistani solmit seppeleen…

ELOTULET

Salamoita ne iskevät yössä, miss' syys sukin silkkisin käy… On Herran voima nyt työssä, vaikka pienint' ei pilveä näy.

    Ne kultaavat keltaisen laihon,
    sinihimmeän, hiljaisen maan,
    ne syttävät rintahan kaihon,
    mi viihdy ei milloinkaan.

    Vaon piirtävät peltohon uuden:
    tuomionsa saa kukka ja puu…
    Ne on lapsia salaisuuden
    enemmän kuin tähdet ja kuu…

Ne on merkkejä Herran tulon, kun kypsä on sirpille maa, ne on viestejä kuoleman sulon, yön suuren, mi tuleentaa…

VÄKÄSIÄ

ELÄMÄN SIRKUKSESSA

    Paha aika on, kiero ja kelmi.
    Ohi käy ilomieliä!
    Lyö leikiks, vaikk' kyynelhelmi
    ois naurusi tiellä!

    Luo lakia tuhmuuden turu.
    Se täytyvi niellä.
    Iva iske, vaikk' inho ja suru
    ois iskusi tiellä!

    Myös kilpeä tarvitset kaippa,
    sit' ei taistelu kiellä.
    Tää sirkus on: narrin vaippa
    paras panssari siellä!

OIKEAKIELISYYTTÄ

Kaikki tiedät tai tietävän ainakin näytät, sa kakkulanokkainen abiturientti! Sa »tunne itsesi» -oppia täytät: »Mull' on kulttuuria, sappermentti, maku subjektiivinen, tempperamentti, siks mistään en ennen tehdystä nauti: olen genialinen, pyrin harvinaisuuteen!» Näin lausut ja on sulia lausunnon vapaus! Lie genialisuutes se tavallinen tapaus, min nimi on suomeksi penikkatauti, ja sillä ei johdeta uskohon uuteen… Opin tieltä myös sivistyksehen muuhun niin pitkä on matka kuin maasta on kuuhun, kuin subjektivisuudesta personallisuuteen!

HYMYILEVÄLLE VOITTAJALLE

Kaunis on voittaa, sa voittaa jaksoit: valehella ystävies valehet maksoit.

    Kaunis on kostaa,
    kun hyvällä kostaa:
    sa ymmärsit hymyllä
    vihamiehen ostaa.

    Nyt ei ole välillänne
    eroa ei rajaa:
    nyt saat sinä kaksilla
    valjakoilla ajaa.

    Nyt olet sinä ulkopuolla
    taistelun ja huolen
    ja kunnia kumartaa
    kahdelta puolen.

    Nyt olet sinä ulkopuolia
    rakkauden, vihan,
    ja hyvinvointi paisuttaa
    hyvänsuovan lihan.

    Hyvänsuonti vaientaa
    aatostesi soiman,
    hyvinvointi heikontaa
    sydämesi voiman.

Sorjemmin sa ennen aikaan vaaran tiellä kulit… Oletko sa voittaja vai — voitetuksko tulit…?

LUONNONHISTORIALLINEN SATU

Oli kadun lapsia veljestä kolme. He olivat kaikki kuin lapset muutkin: heillä sirkut ol' silmät ja pyöreät suutkin, mut suuhun pantavaa vain ani vähän. He oppivat lemmettä leikkimähän, he kävivät koulua maailmanrannan.

Myös linnassa kasvoi poikasta kolme. He eivät olleet kuin lapset toiset: he ol' erikoiset! Kuin voisikaan, Herran nimessä, olla tavallinen laps se miekkoinen, jolla ulkomaalt' omat tuotetut on guvernantit ja kantakirjoista katsotut tantit!

    Eri luonnoll' on kullakin laatu ja latu.
    Eri lapsilla näill' oli elämänsatu:

Kadun lapsista vanhin ol' luonteelta suora: hän väärän vääräksi kutsui ja ties; olis muinen hän ollut ritari paras, nyt hänestä kehkesi: murhamies. Älyn, laskelman lahjoja toiselle suotu, kuin mammonan valtiaaks tehty ja luotu: tuli hänestä varas. Mut nuorin veljist' ol' lauhkea niin, että hymys, kun korvalle iskettiin, ei kärpästä voinut hän tappaa: nyt proomuissa vettä hän lappaa, on rantajätkä, ain' alemmas luistaa ja viinalla surunsa suistaa…

Laps vanhin linnan ol' ouruilta musta, ei sietänyt neuvoa, vastustusta, heti sappensa nous, veri sai korvalehtiin: sotaherra mahtava hänestä tehtiin. Oli typerä toinen, pää, sydänkin puuttui: hän yhteiskunnan pylvääksi juuttui. Mut nuorin oli hento kuin korsi on kukan: hälle mammansa kasvatti taiteilijatukan. Valutyössä ei vikaa, se ansio muottien, kaikk' kävi kuin jälkeen selvien nuottien: tuli kunniapatsas kaikille…

Sen pituinen se!

VALLILLA

    Mun on paikka täällä, missä luodit salamoivat.
    Älä tule, lapsonen: ne sattuakin voivat!

    Näänhän, näänhän, pienoinen: on hellä sydämesi;
    onhan sulia silmässäs niin kaunis kaihon vesi!

    Sull,0' on linna siellä, missä lummesillat alkaa,
    en voi tulla: ei ne kestä astujan jalkaa.

    Sinä olet kukkanen, siis kuki suvisäässä;
    mull' on kivi rinnassa ja revontulet päässä!

    Huokaat: sydänhaavahani, jollet tule, kuolen!
    Varro, kunnes minäkin saan sydämeeni nuolen!

NEUVO

Neronleimauksesi taajat säästä: hätiköimällä täällä ei neroksi päästä, pikemminkin, jos viljalti vuosia täyttää tai suuruutta toisten taidolla käyttää. Neroks meillä ei synnytä, siksi vain kuollaan ja historian lehdillä kuoloaan huollaan. Siis neuvoni tää yhtä hyvä kuin kaksi: paras muuttua muistoksi, historiaksi!

HARHAAN VIETY

Laps olin virvatulten ja harhakuvitelmain, lumoissa lyhtyukkoin ja pienten keijushelmain.

    Kun mieheks vartuin, pestin
    ma haavelaivaan otin:
    kaikk' elin uudestansa
    seikkailut Don Ouijote'in.

    Hält' oli hupsun tupsu,
    ei ollut Sancho Pansaa:
    ma lasketin kuin hurja
    päin kunnon kristikansaa!

    Sain selkään taistelussa
    ja kaikki poltin laivat:
    sain syvät, syvät haavat,
    kun muut vain naarmun saivat!

    Sain sijaan virvatulten
    työn »tosiarvot», »hyödyt»…
    Oi kauniit harhakuvat,
    risaiset, rikki lyödyt!

    Eloni pilkaks teitte,
    tok' aina säästäin parhaan…
    Nyt sekin vietiin multa.
    Nyt vast' oon viety harhaan!

HUOMENSOITTO

HUOMENSOITTO

Mitä välkän valkehinta, sit' ei tunne tumma maa. Kaukaa, kaukaa silmähäni uudet uskot kangastaa.

Mitä helkän heleintä, sit' ei usko heimo tää. Kaukaa, kaukaa korvahani unten harput heläjää.

UUDEN VUODEN KELLOT

Ne soittaa talviaamun hämärään etäältä jostain, oudost' taru-yöstään. Tuhannet polvet niiden helinään jo ennen meit' on heränneet, ja työstään ja elon-onnestaan siin' unelmoineet. On viestit kohtaloiden myrjaadein noiss' säveleiss'. Oi, hiljaa, sydämein: suur' Sallimus lyö kirkonkellojaan! Kautt' aikojen noin sukupuille maan on syntymää tai kuolemaa ne soineet.

Ja kansa nousee, toinen häviää kuin valtamerten myllertävä laine. Mut kukin helmen tuo, mi rantaan jää ja josta ulapoilla laulaa maine, ja kukin iskun iskee vuorostansa. Syvyyden mahti, piillyt pimeään, jo taivas kuultaa kulkuus himmeään, jo tuulet kohinaasi lennättää! Oi heimoni, jo vihdoin nousus nää! Nyt on sun vuoros tullut, Suomen kansa!

Nyt on sun vuoros, valju, orpo maa, kuin helmi hohtaa Pohjantähden alla. Ei kalpaa, uljaammin mi kalskahtaa, ei kannelt' toista, joka kirkkaammalla kielellä helkkäis laatuansa julki! Nyt vapaa olet, lyönyt sortajas! Nyt omas olet, Pohjan valtias! Pitkäisen jylinänä isket, soit! Ijäksi ikees raskaan yltäs loit ja mykän surus, joka suusi sulki.

Laps hankein, kadehditko Etelää, miss' iloisemmat saartuu elinehdot, miss' seetripuita päivä hellittää, miss' uhkuu viinimaat, oransilehdot ja anneist' auliimpi on luonnon laatu? Et! Entist' armaammat vain sulle on nää lumiruusut, virvet viidakon. Sulompaa yrttitarhaa löydä et kuin se, miss' sulle kukkii sydämet, maan parmas kamppaellen kauniiks saatu.

Ne soittaa talvi-aamun hämärään, nuo kellot Sallimuksen, Salaisuuden. Te siunatkaatte nousu heimon tään, niin ett' ois luja ohjiss' onnen uuden se kuin ol' ennen sitkee murheessansa! Etsikkoaika kerran annetaan kansalle kullekin, mut kerran vaan. Nyt uurtuu nimes aikakirjoihin vuostuhansiksi tulikirjaimin! Nyt on sun vuoros, Kalevalan kansa!

KEVÄTLAULU

Kuink' olet suur' sulo maan sekä taivaan, korkeus, syvyys, lintujen sirkutus, kukkien kieli, kaihoin kaivattu aurinkosää! Rientäkää liittoon lempeät vallat, kaunihit katseet, hehkuva mieli, heleä hyvyys, sydänten toukoja lämmittäkää!

Kuink' olet armas aaltojen leikki soittava merta, hulmuva huntu harjalla linnan, vapauden tuulissa tuortuva maa! Laulakaa laineilla vuossatain myrskyt, intoa, kuntoa, uljuutta rinnan, sankariverta, suuruutta Suomelle kasvattakaa!

Näin ei sorjina aavalla laineet lyönehet ennen, näin ei tuoksuneet kukkaset kumpuin, näin ei säikkynyt päivämme tää! Vuossatain toiveet, jääkauskahleen pirstaksi mennen, taivaalle nouskaa aurinko-umpuin, laihoja luokaa, kypsyttäkää!

SALAKIRJOITUS

    Kirjoitti tähtikupuun taivaan sormi.
    Nyt siin' on vieras taikaluku, hormi,
    jot' ei voi kenkään, kenkään selittää.

    Maa syöksyy ees kuin irti rattahastaan
    ja sota kaikkein kaikkia on vastaan.
    Mit' ilvettä on elämämme tää!

    Pois kansat niitetään kuin kypsä heinä.
    On pilkkopimeä maapallon seinä,
    miss' salakirjoitus vain leimuaa.

    Yö ilkkuu voitetuille, voittaneille.
    Mi tuskan tie lie säädettykään meille,
    tai mikä outo onni odottaa!

    Miljoonat miljoonia vastaan ryntää,
    torpeedot, tankit maata, merta kyntää,
    vakoja suurten vainon peltojen.

    Kaikk' ihmisneron ihmeet tehtiin, nähtiin.
    Sai moni sankariks, pääs rintatähtiin,
    ei ykskään valtiaaksi sydänten!

    On näkemättä yksi: sankar hellä,
    mi voittaa sovulla, lyö hyvyydellä
    ja niin on suur', ett' tyytyy pienuuteen!

    On tekemättä yksi: tahto taivaan,
    min täyttymys tois balsamia vaivaan,
    lois sillan ihmisestä ihmiseen!

KIPUVUORELLA

Vaihtuvat vuodet ja lainehet muodon, kansanvalta ja hallitus harvain. Maailman haaksi saanut on vuodon. Kaunehin aatos kuin pala karvain kurkkuhun tarttuu. Loppua kohti kulkumme käy, mikä lippukin johti!

Haihtuvat päivät, jää surun ota kaapuhun orjan ja valtiaan viittaan. Vallankumous, maailmansota yltänyt vielä ei rintojen riittaan, kiirasliekki ja syytteen taakka vielä ei yksilöön itsehen saakka.

Vapahdus maailman saakohon sieltä, mistä on ourunnut onnettomuuskin! Ihminen, koska sa luovut tieltä, jonka on tuominnut tuntos ja suuskin. polulta verisen, vaanivan pedon: vienosti käyt yli kukkivan kedon!

Kuin säde päivään lämpöhös peityt, kuormaasi kannat kuin oras luntaan, riemun ryöppynä äyräältä heityt veljies helmahan: ihmiskuntaan, painat pääsi kuin kukkanen nurmeen! Huuhtelet pois hekatombeja hurmeen!

Sydän, elonlankojen hiljainen kerä, maan yli kehräile lempeät loimet, sydän, unikukkien tuoksuva terä, innoita ylväiks sankarin toimet: päästäjiks päivän, murtajiks kuoren, voittajiks, kaatajiks yön kipuvuoren!

LEHTIMAJAN JUHLA

Oi, terve sulle tultuas taas suvi Pohjolaan! Liet lemmitty, liet laulettu, et liioin milloinkaan! Kuin palatsiinsa ruhtinas käyt lehtimajahas.

Saa kedot, niitut purppuraan ja pylväiks kaikki puut, kuin päärlynauhat nauravat vakaisten virtain suut. Ja kastehelmin, ruskovöin sun linnas loistaa öin.

    Ves'sormet vienot soittelee
    ja keijut karkeloi.
    Kuin lumo takin kulkijan
    ne tenhoillansa voi!
    Jo luulen teidän tanssineen
    ah, suoraan sydämeen!

Lyhyinen kukkaisjuhlamme, sa vanha, aina uus', kuink' olet meille rakas sa, maan onnen ihanuus, suv'ilta, syttö sydänten, suur' Salaperäinen!

Hyrisee hyvät korennot partaalla suvannon: »Vain tarua, vain terhentä tää kaunis leikki on, mut silmäss' säteen, pisareen on maailma ihmeineen!»

Kutojat silkkisiipiset sinisten siltojen, ma lauluhunne leppoiseen viel' liitän säkehen, min tuskastaan ja kaipuustaan on luonut lapsi maan.

Näin runoniekka laulanut on näyist' näkyvän: »On elämä vain unelma, mut laki elämän: myös sadussa, myös unessa on hyvä oltava!»

Tää pyhä, tyyni täyttymys maan onnen seppelpään kuin kietookaan se suloiseen ja suureen ikävään: Mut raukat me! Mut henkemme, oi, milloin kypsyy se?

Hyvyyden päivä, nousuas me jäämme vartomaan. Liet lemmitty, liet laulettu, et nähty milloinkaan! Sydänten uniruhtinas, jo riennä linnahas!

ENKELIEN JOULULAULU

Ylistäkää Jumalaa, taivas ja maa! Tänä yönä puhjennut on puhtauden lilja. Tuskan öitä tuhansia taivahan vilja kypsyä saa!

    Kumartakaa valkeaa,
    taivas ja maa:
    surun laakson halvinta ja suruisinta lasta,
    kärsimyksen lempeätä risti-ruhtinasta,
    Vapahtajaa!

    Ristinpuuhun naulitaan
    Vapahtaja maan.
    Aina Hänet voitetaan ja aina Hän voittaa.
    Kerran on Hän saapuva, kun pasuunat soittaa,
    kunniassaan!

    Jumalalle kunniaa,
    taivas ja maa!
    Lapset maan, niin penseät ja hitaat ootte miksi?
    Portit taivaan kuninkaalle tehkää korkehiksi!
    Kiiruhtakaa!

    Riemuitkaatte, riemuitkaa,
    taivas ja maa!
    Pimeyden kannelle tän' yönä syttyi tähti.
    Jokainen sen löytää, ken etsimähän lähti.
    Riemuitkaa!

JOULUKELLOT

Joulukellot, muiston kellot, soikaa! Lapsuuden onnest' taru tarinoikaa: kuin silloin kahta kirkkaammasti kynttiläiset hohti, kun maammo meitä johti ja pienet jalat piipersivät kirkon tulta kohti, kun lumiruusut kukki ja tiellä vastaan tepsutteli vanha joulupukki, kuin silloin tuikki tuttavasti tähdet taivahilta, maa riemun oli kilta, kun joulukuusi tiedon toi: jo joutui joulu-ilta! Joulukellot, muiston kellot, soikaa!

Joulukellot, haavekellot, soikaa, kultaiset mielikuvat karkeloikaa! Ne saapuvat, ne saartavat, ne ojentavat kättä työt hyvät, jotka elämässä jäivät tekemättä. Ah, herkeämättä ne liukuvat ohi, aret, juhlat ja aatot, nuo hetkien saatot, nuo elon aamu-unelmien ruskottavat häivät, paennehet päivät, ja kauniit sanat, aatokset, jotk' aatoksiksi jäivät! Joulukellot, haavekellot, soikaa!

Joulukellot, rauhan kellot, soikaa! Maa kumartaa nyt Kärsimyksen Poikaa ja väistyy arkiremu. On ilmassa kuin kaukaisien kukkakenttäin lemu. On lapsosilla kemu, on juhlat ainukaiset, kun kaikki tänään haluavat olla lasten laiset ja kuusest' enkel kurkistaa ja leijuu lippu, nauha. Kuin toisin ois, jos aina meit' tää ohjais laki lauha, tää hyvä tahto, rauha! Joulukellot, rauhaa maahan soikaa!

Joulukellot, taivaskellot, soikaa, korkeuden Jumalata kunnioikaa! Hän asu ei vain taivaissa ja temppeleissä noissa ja tähtikartanoissa, vaan säteessä, mi välkkyvi huomenen koissa, ja silmässä, mi hymyy, sydänten uhrialttarilla, katseilta mi lymyy, ja rinnassa, mi rakastaa ja kärsii ja kantaa, ja kädessä, mi antaa, ja sielusssa, mi siivittyy päin ijäisyyden rantaa… Joulukellot, taivaskellot, soikaa!

RUKOUS

Sa korkehin Johto, oi kuule rukoustain ja yli tieni mustain luo kirkkautes hohto!

    Sun rientosi ei rajaa,
    ei uupumusta tunne…
    Oi kunne, oi kunne
    sun liekkivaunus ajaa?

    Pien' pilke sieltä heitä,
    mi halki usvan viittaa!
    Maa täynn' on kylmää riittää
    ja murheen kyyneleitä!

    Suur' rakkautes lainaa,
    ett' oisi lupa mulla
    luo ihmisyyden tulla!
    Mua itseys painaa.

    Suo hehku heljän uskon,
    ett' oisi opas mulla
    luo jumaluuden tulla
    siivillä aamuruskon!

    Sun helmahasi suureen
    kaikk' kiertotähdet palaa…
    Mun sielunikin halaa
    sun jalkojes juureen.

Sun Valos maailmat johtaa, ei yötä tule sulle… Oi mullekin, oi mulle suo kasvojes hohtaa!