Hellaassa

Mistä ne lienevät kaikki Annin tunteneetkin kapakkatytöksi, vaikka oli se yhtä siro kuin joku muukin; mutta tunsivat ne.

Parvi nuoria tyttöjä käveli käsikynkässä. Uteliaasti katselivat he etäämpää tuota kaunista paria, joka niin kaikkea huomaamatta, mutta kaikkien huomaamana, näytti keskusteluun vaipuneelta. Kohdalle tultuaan viskasivat ylenkatseellisesti niskaa ja kohauttivat olkapäitä, toisaalle silmäillen. Mutta sivu päästyään he painoivat päät sukkelasti alaspäin ja vastakkain, ja hienoa kuisketta ja naurun tirskunaa kuului joukosta.

Heti heidän vanavedessään purjehti joukko hännysniekkoja nuoria miehiä ihaillen edellä astuvien hienosia hartioita ja kaarevia selkiä, joita eivät syvälle uurretut, pitsireunaiset silkkipuvut paljon kätkeneet ahnailta katseilta. Ei jäänyt etupuoleltakaan mielikuvitukselle paljon varaa.

— Eikö se ole Eljas tuo, joka noin väylän paikalle on laivansa laskenut. Pulskanpa se löysikin.

— Mutta hiukan syrjempään olisi hänen soveliaampi löytönsä laittaa.
Tuossa hän aivan sikaneeraa…

— Niin, sehän on Hellaan Anni.

— Toki hänet kaikki ihmiset tuntevat. Pitäisi käydä Eljasta nykäisemässä, ei näytä älyävän mitään.

Lassi oli joukossa. Sivumennen oli hän somassa saksalaisessa »biiri-tuvassa» siemannut — sorjan tarjoojattaren houkutuksesta — pari seideliä, ja oli siis jo hyvin mies puolestaan. Heti pyörähti hän, arvonsa tuntien, Eljaan viereen, tapasi häntä käsivarresta ja sanoi:

— Tule pois Eljas, eihän tuo sovi. Etkö näe, että sinua kaikki ihmiset katselevat.

Veret kohosivat äkkiä Annin poskille, mutta katosivat taas joka pisara.
Kalpeana vetäysi hän syrjään ja hämmentyi ihmistungokseen.

— Mitä? Ihmiset? Mikä ei sovi? — Suuttumuksen tulta iskivät Eljaan silmät Lassia kohtaan. Hän halveksi sydäntään myöten mokomaa varoittajaa. Juuri kuin hänet olisi pahanteosta tavannut — moukka!

— No kun sinä tuon kanssa… Nuokin tytöt nauroivat.

— Naurakoot minusta nähden vaikka ikänsä. Tyttärien soppityrskyt ja sinun varoituksesi, ne ovat minusta yhden arvoisia. Saat mennä. — Eljas kääntyi selin, tytön puoleen muka, mutta tämä oli jo hävinnyt. Häntä hakemaan hän käveli, mutta eihän siinä vilinässä enää häntä tavannut, vaikka kuinka olisi haluttanut tytön mielestä saada poistetuksi sen ilkeän vaikutuksen, minkä tuon tomppelin sanat näkyivät häneen tehneen. No, ehkäpä sen illan pitkään vielä yhytti.

Mutta Juhanan hän tapasi seisomasta vinosti erästä virvoitusmyynti-kojua vastaan. Hän näytti tarkastelevan seinälle maukkaasti ripustettuja kauniita ja kalliita voittoja, tarkastelevan kauan ja arvostelevan niinkuin tuntija ainakin. Oli siinä keskellä muudan mahdottoman suuri ja kaunis kangas, jossa oli ompeleita sisätysten ja päälletysten jos minkä värisiä ja mutkaisia — suomalaisten kuosien tapaan oli muka olevinaan neulottu. Siihenhän ne Juhanan silmät varsinkin näyttivät kiinnitetyiltä, ikään kuin olisi hän arvellut, että tuoppas tänne Sotkamon eukko, niin tuntisiko tuo sitä kotimaiseksi. — Mutta semmoisia se Juhana ei nyt arvellut. Toisella nurkkasilmällä vilkaisi hän usein oikealle, jossa pari naista — Julia oli toinen — ihmettelivät pitsikuoseja, toisella taasen vasemmalle, viinimyymälän ovea kohden, ja niitä katseita se näytti ajatuskin seuraavan.

— Viinilasiako persoilet, kysyi Eljas, serkkunsa rinnalle astuen.

— Enpä sitäkään, muuten vain tässä katselen.

— Siinähän tuo on sinun mamsellisikin. — Juhanan katseet ne Eljaankin silmiä ohjasivat. — Ahaa! Häntäkö sinä tuonne putkaan tuumaat pyytää?

— Arvelin vähän, mutta ei taida maksaa.

— Onhan se koko näppärä tuossa vaaleassa puvussaan samettireunuksilla.
Koreat silmätkin.

— Laihanlainen. — Juhana muisti Eljaan omat sanat.

— Ei mikään erin mehevä, mutta menettelee. Kuka tuo toinen lie?

— Konttoristi sekin, mikä lie. — Hyvin oli taas Juhana välinpitämätön tytöistä, ainakin näöltään. Mitäpä hän niistä. Eikä hän toisekseen koskaan niin hullu ollut, että olisi näyttänyt heistä perustavansa, vaikka olisi perustanutkin. Suututti häntä kumminkin vähän, että Eljaan juuri piti sattua siihen, kun hän oli aikeessa mennä tytöille ehdottamaan, että maistaisivat viinilasin, mutta yhdenpä tuo teki, mitäpä noista olisi kostunut. — Minnekkäpäin sitä kävellään, joutavaahan tässäkin on seisoa, sanoi hän serkulleen.

Siitä lähtivät he luovimaan joukkojen keskitse vastapäistä seinustaa kohti, jossa jonkinlaista teatteria ilveiltiin. Mennessään Juhana silmäsi vielä taakseen, että katselikohan Julia heitä sattumalta. Katselihan se. Eljaskin sen huomasi.

— Mikset mennyt tyttöjä puhuttelemaan; vai etkö toista tuntenut?

— Tunsinhan minä, mutta minkäpä heistä hyötynee.

Jo alkoivat tanssia puuhata. Kaikista pulskimmat nuoret herrat, pitkät ja leveät sinivalkoiset silkkinauhat sidottuina frakin ympäri ja latuskainen lakinmalli kädessä, koettivat keskelle siltaa raivata pientäkään pyörimistilaa tanssivaisia varten, mutta ei se tahtonut luonnistaa. Kun miltä kolkalta olivat kohteliaasti pukkineet ihmiset syrjään, niin toiselta kolkalta tunkivat nämä taas. Vasta kun mahtavaääniset vaskitorvet olivat töräyttäneet esiin komean valssin ja eräitä pareja oli lähtenyt kiertelemään, vasta silloin aukesi sijaa. Ja sitten sitä tanssittiin, tungettiin, töykittiin ja pyydettiin anteeksi. Ja kun vähän ruvettiin lämpiämään, niin siirryttiin seinemmäs viileihin virvoitusputkiin ja uudistettiin voimia vaahtoavalla samppanjalla, jota pitkistä ja hoikista laseista ryypittiin. Auta kuin sitä meni samppanjaa, vaikka kaksi markkaa lasilta ottivat! Mutta kuka siitä välitti: se vilkastutti ja se innostutti, se kiihoitti.

Juhana seisoi siinä syrjässä katsellen, ja arveli että jospa olisi tanssimiehiä, niin jo vain hänkin muutaman kierroksen pyöräyttäisi ja veisi sitten tyttönsä noinikään käsikynkästä tuonne putkaan ja juottaisi lasin, jospa nyt ei juuri samppanjaakaan. Kerta oli hän nähnyt Julian sivu viilettävän, ei useampaa. Eljastakin hän katseli, että käskisi tämän käydä tyttöä jonkin kerran pyöräyttämässä, — tanssimies kun nyt kerran on.

Eljas käveli ja etsiskeli Annia. Ei ollut sen koommin häntä nähnyt koko iltana. Ei hän olisi viisistäkään varoituksista säikähtänyt tanssiessaan hänen kanssaan vaikka minkälaisessa seurassa. Yhtä hyvä se oli kuin joku muukin läsnäolevista naisihmisistä, ja parempi kuin moni. — Mutta ei näkynyt. Olisiko Lassin sanat niin pahakseen pannut, että pois olisi mennyt? Hyvin se on arkatuntoinen.

Samassa näki hän Lassin kumartelevan erästä naista ja pyytävän tanssiin. Eräs Lassin Hellaan sunnuntaisista veljistä — toisella kymmenellä näkyi jo taaskin olevan — esitti häntä muutamalle hienolle ryökynälle. Tämä levitti nenäliinan valkoisen pukunsa päälle, kun ei Lassilla ollut hansikkaita, ja niin sitä mentiin joukkoon töykkimään. Urotyöstään ylpeänä tuli Lassi tanssin jälkeen suoraan Eljaan viereen, pyyhki hikeä otsaltaan ja valitti kuumuutta. Paljon sanoi tanssineensa.

— Oletko sinä vähääkään käynyt yrittelemässä?

— Enpä ole. Ei ole tyttöjäkään tuttavia.

— Saahan niitä vaikka tusinan. Tule, minä esitän tuolle valkoiselle.

— Älä näe vaivaa.

— Ka kun et… Tiedätkö, miten Hellaan Annin kävi?

— En. No miten?

— Äsken tuossa ovella näin, kun eräs marsalkoista häntä talutti ulos.

— Ulos? Miksi? Käyttäytyikö hän sopimattomasti?

— Eikö mitä, mutta parempain ihmisten joukosta… Monta niitä on kyörätty. Olisivat tulleet edeltäpuolisen.

— Vai niin. — Synkäksi menivät Eljaan kasvot, ja katkeruus täytti hänen mielensä. Hän ajatteli, että sentähdenkö, että Anni on joutunut ravintolan tiskin taakse, ja senkötähden ettei hänellä ole kotia eikä sukulaisia, voidaan häntä tuolleen kohdella, ajaa syyttä pois julkisista huveista, polkea maine kuin rikolliselta, saastaiselta! Tiesi mitä kaikkia ajatuksia silloin hänen päähänsä nousi; ei hän ollut niistä itsekään selvillä, mutta sen hän vain selvästi tajusi, että jotakin siinä on vinossa. Ytelältä maistui hänestä nyt kaikki. Tuo teeskennelty ilo ja ihastus hienojen seurassa häntä tympäisi.

Pikkuista myöhemmin he siis Juhanan kanssa lähtivät pois. Ei se Juhana olisi pitänyt mitään erityistä kiirettä, katsella olisi vieläkin voinut, mutta mitäpä toisaalta hänkään siellä yksin teki. —

Kun Eljas sitten kävi ensi kertaa Hellaassa ja tapasi Annin, oli tämä hyvin ujona ja vakuutti, ettei hän ollut sentähden arpajaisiin mennyt, jotta Eljaan panisi koetteelle; muuten vain oli mennyt, kun aikaa oli, mitään ajattelematta — tyhmästi kyllä. Eihän Eljas ollutkaan häntä mistään epäillyt eikä moittinut. Oli vain suutuksissaan, kun siellä Annia pahasti kohdeltiin. Mutta niistä hän puolestaan ei vähääkään säikähtäisi. Ja siihen nuottiin sitä puheltiin.

Tuon tuostaankin kävi Eljas Hellaassa. Juonnin tähden ei, vaikka ainahan sitä piti maistellakin. Konsa oli Juhana matkassa, konsa joku muu. Väliin hän kävi yksinkin.

Eräänä iltana siellä Eljaalla oli mieli mennä pahaksi. Kun hän näet tuli ovesta ääneti sisään, havaitsi hän tiskin luona erään upseerin seisomassa Annin vieressä. Selin olivat häneen. Upseeri kiersi käsivartensa Annin ympäri, ja niin se Eljaasta tuntui, että se käsivarsi sai levätä siinä vartalon ympäri estelemättä ja liian kauan. Kauan se tosin ei ollut, sillä kun tyttö Eljaan huomasi, heitti hän upseerin ja tuli pakinoimaan. Eikä Eljaskaan puhunut mitään. Saattoihan se olla erehdyskin hänen puoleltaan; eihän se käsivarsi kenties ollutkaan niin hellästi tytön varrella kuin se hänestä näytti. Mutta hyvin tuo häntä sentäänkin karmasi, että jos se tyttö vietävä kumminkin on viekas ja heittiö ja hän tässä aisankannattajana turhia hapuilee. Mutta toisakseen: hyvinhän hän oli vapaa; jos jotain epäluuloista näki, niin mikäpäs hänen oli tyttöä heittäessään. Katkeranlaista se tosin noin oli ajatella ja toisinaan mieli epäilyttämään; mutta eipä se Eljas sitä paljon ajatellutkaan, ja kaikki jäi entiselleen.

Paljon ne ivailivat toverit häntä noista Hellaan retkistä, mies kun ei vielä ollut älynnyt itsekseen pitää tuumiaan. Kysyivät, eikö siellä jo kohta alkanut jotakin kypsyä, monesko numero hänellä oli ym. Lassi se varsinkin oli kärkäs Eljasta pistelemään, ja vaikk'eivät ne pistokset aina niin syvältä tuntuneetkaan, niin se kumminkin suututti Eljasta. Hänellähän oli rehelliset aikeet.

Mutta Juhana ei puhunut sanaakaan. Eljas kun luki ahkerasti, jotta oli oikein ihme ensivuotiaaksi, niin Juhana arveli, että antaapa hänen haaveksiakin sekaan, eihän siitä juuri haittaakaan ole. Kun se noin työtä tekee, niin ehkä siitä mies paisuu. — Itse hän säännöllisesti kulki tätinsä luona joka sunnuntai, säännöllisesti tapasi siellä Julian, jonka kanssa milloin sanan vaihtoi, milloin oli vaihtamatta. Toisinaan saattoi tytön kotiin Malminkadulle ja käveli sen jälkeen vielä muutaman mutkan kaupungin ympäri — oli sää mikä tahansa, — ja mietti, mitä lie miettinyt.

Ja niin se kului syksy ja vuosi lopulleen.

IV.

Harvakseen sateli lunta, märkää vitiä. Leijaillen ja vitkastellen laskeusivat lumihiutaleet alaspäin isoina, löyhinä tähtinä toisiaan pakoon. Mieli ei näkynyt lumien tekevän paneutua katukiville, sinne lokahyhmään tallattaviksi — puhtauttaan kai säälivät, — ja kierrellen, paikkaa valiten pyörähtelivät ne vielä hetkisen ilmassa, ryöttäisen maapinnan rajalla. Mutta sinne vei väkisinkin heidän tiensä — maan vetovoima näet vei.

Enimmät pysähtyivät kumminkin jo katoille, mutta kauaksi eivät. Märkä sohju sulatti siellä pisaraksi pienen tähtösen ja yhdisti sen muihin, saman kohtalon kärsineihin. Yhä uudet lumihiutaleet taivaalta laskeusivat, kauniina ja täydellisen säännöllisinä, mutta tuhonsa löysivät raukat, vesihyyhmään sekautuivat, häipyivät. Luisua katonrinnettä pitkin virtasi kiihtyvä vuo, keräsi matkalla räntää ja märkyyttä joukkoonsa ja valahti viimein räystäältä ränniin. Yltyen vauhdissaan syöksyi sieltä virta koskena johtotorveen, joka kuljetti kohisevat vedet alas kadulle, likaiselle kadulle. Verkalleen lipui virta siellä hyyhmänsekaisena pitkin kivien lomia ja uurteita, kunnes monen mutkan takaa saapui katunotkon vierteisiin, jotka säälittä ohjasivat saaliinsa mustaan, syvään, pimeään lokaviemäriin.

Sakea oli pimeys. Himmeästi kuin harson läpi valaisivat kulkuväyliä katukulmissa lyhdyt. Valoisaa näytti huoneissa olevan, mutta ahnaasti pidättivät tummat uutimet ikkunoista ulospyrkivää heijastetta. Toisinaan häiritsivät ajurin rattaat rantaveden yksitoikkoista lorinaa; väliin kuului kalossien ilkeä loksutus hyyhmäkössä.

Varjopari laskeusi alas katua. Lähemmäs lyhtyä tullen saattoi siinä jo erottaa kaksi sateensuojaa, kaksi kauluspystyistä päällystakkia ja kahdet ylös käärityt housunlahkeet. Kulmassa, lampun alla, pysähtyivät kulkijat.

— Et siis tule tädin luo, virkkoi toinen, lyhyempi ja paksumpi.

— Enpä häntä. Oikeinko sinne käskemällä käskettiin?

— Pakkoa tietysti ei ole. Sanoihan vain täti, että jos sinäkin haluat joulupuurolle tulla, niin on lusikkakin varalla.

— Mitäpä minä siellä vierasten parissa?

— Sinnekö Hellaaseen sinä todella tuumaat lähteä? Kapakkaan jouluaatoksi?

— Tiedäthän, mistä syystä. En kapakan takia.

— Vaan kapakkatytön takia. — Eiköhän jo ole aika, Eljas, sinun heretä hourailemasta? Muisteleppas vähän kotiasi ja jouluilojasi siellä…

— Älä, Juhana, kajoa noihin. Minä olen jo ajatellut kaikkia, ja minä olen jo edeltäpäin katunut, mutta lähden kumminkin. Minä tiedän, että minulle tulee vaikea ilta, mutta jäljestäpäin olen oleva tyytyväinen, kun olen voittanut heikkouteni.

— Minkä sanon tädille poisjäämisesi syyksi?

— Olen kutsuttu muualle.

— Kapakkaan ihanteitasi palvelemaan?

— Ystävän luo. Vie terveiset. Huh, kun on märkää!

— Ja sinä kahlaat Hellaaseen! Hauskaa iltaa!

— Ei pistele. Terve! — Ajuri!

Se oli siihen aikaan, jolloin eivät rautaiset langat vielä liittäneet »peräpohjaa emäsuomeen». Ei sopinut ylioppilaan lähteä aina joulunajaksi kotiseuduilleen, sillä tukalaksi kävi ajaa yli puolensadan peninkulman kyytipelillä varsinkin kelirikon aikana. Syystäpä olivatkin Eljas ja Juhana jääneet Helsinkiin, vaikka tiesivät vanhusten ja sisarparvien maailmalla olevia muistelevan kaipauksella, ja vaikka itsekin olisivat heidän luonaan mielellään pistäytyneet. Jo olivat he eilisessä postissa saaneet joulumyttyjä, — sukkia, vanttuita ja villahuiveja ja niiden välissä muutamia rusentuneita torttuja. Kirjeitä oli tullut pitkiä ja paksuja, suurilla ja pienillä kirjaimilla, kun näet joka nassakan oli pitänyt itsensä saada veikolle töhrästää. Helliä siunauksia, varoituksia ja kaipauksia oli niissä viljalti kaikissa muodoissa.

Sehän se oli heistä vähän joululta tuntunut. Muuten siitä ei olisi tiennytkään. Aatoksi oli Juhanan täti kutsunut molemmat serkukset luokseen. Sinne menikin Juhana, mutta Eljas ajoi Hellaaseen.

Tapa on näet kaunis semmoinen, että ravintolat kutsuvat vakinaisia vieraitaan jouluaatoksikin iltasta syömään, eikä silloin ole tarvis maksusta välittää. Harva se kumminkin on, joka kutsumusta noudattaa, nuoremmista ainakin, sillä mitkähän ennakkoluulot lienevätkään siihen syynä, — sen illan he mieluummin viettävät jossakin muualla kuin kapakassa. Monenlaisia ristiriitaisia tunteita oli Eljaankin rinnassa, kun hän rämisevillä rattailla ajoi ulos tullista.

Väkisinkin täytyi hänen taaskin käydä arvostelemaan tekojaan ja aikeitaan. Väkisinkin palasivat mieleen vanhat epäilykset: tokkohan hänen puuhillaan oli sitä pontta ja perää, että ne maaliinsa veivät; eiköhän sittenkin kaikki ollut tuulenpieksämistä. Muistoon palasi vielä kotikin, jossa aina rauha ja tyytyväisyys oli tunteita tuudittanut lepoon. — Ja nyt kapakkaan! — Hetkisen tuumasi hän jo pyöräyttää hevosen kesken tietä, paeta pois, pois niiltä tienoilta, katkaista koko unelma, hylätä koko tuuma, unhottaa kaikki jalot aikomukset ja päätökset. Mutta silloinhan hän olisi myöntänyt voimattomuutensa, eikähän siihen nyt mitään syytä ollut. Hetkiseksi hän vain aikoi mennä sinne Annin mieliksi ja sitten palata kotiin, nukkumaan. — Jo häpesi hän äskeistä horjuvaisuuttaan ja epävakaisuuttaan. Silleenkö hän voisi hetkisten epäilyksien vaikutuksesta heittää tytön, jota rakasti, jonka tahtoi pelastaa, heittää hänet hylyksi happanemaan? Vakavin päätöksin astui hän Hellaan eteiseen.

Tukalata oli Eljaan olla tuossa, joskin harvalukuisessa seurassa. Anniakaan ei saanut nähdä kuin sivu suhahtelevan. Isäntä, tiirosilmä ihranaama, jutteli kaikenlaisia kertomuksia vieraitten huviksi, mutta tavallistakaan rattoisuutta ei hän saanut meneilleen, eivätkä lasitkaan tiheään tyhjentyneet, vaikka niissä oli parasta tavaraa. Syötiin sitten makeata ja rasvaista, mutta Eljaalle se ei maistanut. Pitkäksi hänelle kävi aika, raskaammaksi yhä olo.

Tuonko lie Anni huomannut vai muuko häntä kiirehti, mutta tavattoman sukkelasti korjasi hän ruoat pois, laittoi vanhoille herroille liköörit ja kiepsahti Eljaan viereen istumaan. Hyvin hän oli juttutuulella ja iloisena. Puheli puuta heinää, naureskeli raikkaasti ja puheli yhä. Kantoi siihen heidän pöydälleen viiniäkin lasin pari, jota aina väliin maistettiin. Vähitellen siinä katosivat kaikki tukalat tunteet Eljaankin mielestä, katosi ikävä, kaipaus, epäilykset — kaikki. Annin ilo tarttui häneenkin ja karttui yhä, kun siinä juteltiin ja naurettiin; he alituisesti ikäänkuin lähenivät toisiaan. Onni, toivo, luottamus tulevaisuuteen ja sen ihaniin unelmiin viekotti heidät pois todellisuuden mailta.

Ainakin Eljaan. Ensi kertaa hän nyt pitemmän aikaa puheli Annin kera kahden kesken kenenkään häiritsemättä, ja sanomaton oli se viehätys. Ei hän huomannut, kuinka ilta kului myöhäiseksi, ei että muut vieraat vähitellen hajautuivat ja että he jäivät itsekseen. Tytön silmiin oli kiintyneenä koko hänen sielunsa ja sen tajunnat. Ja tuo vartalo hänen vieressään, kuinka se sentään olikin solakka, hurmaava! Se oli kerta oleva hänen omansa, koko tuo otus, joka nauraa kikatti siinä sohvannurkalla. Hän oli onnellinen, voi kuinka onnellinen, — kun vain ne vuodet pian kuluisivat!

Mistä he lienevät pakinoineetkin, ei sitä Eljas jäljestäpäin muistanut. Olivat he pilanpäiten aikoneet matkustaa ulkomaille, pois kaikista Suomen ahtaista oloista ja katsantotavoista, — vapauteen! Niin, Espanjaan he menisivät. Siellä laittaisivat kodin, jos kuin pienen, mutta Eljas ei saisi rakastua yhteenkään tummatukkaiseen espanjattareen, sen vannotti Anni. — Semmoisissa pakinoissa se yö tuli, eikä Eljas arvannutkaan, niin jo kaasua väänsivät pienemmäksi.

Havahtuen ihanista unelmistaan nousi Eljas.

— Joko nyt on niin myöhäinen? — Ei mitenkään olisi hennonut lähteä.

— Onhan se, mutta ei nyt ajeta pois, lupaili Anni, ja veitikkamaisesti hän hymyili, kun täytti lasit. — Istu!

— Lähteä täytyy kumminkin. — Järki käski, tunne pidätti.

— Poispahan tekee mielesi — ilkiö! — Anni mutruili suullaan. Sekös hurmasi.

— Tulenhan minä kohta taas.

— Tulet, kun ovat huoneet täynnä ihmisiä, että tuskin ehtii kättä pistämään. — Mutta seisopas siinä … noin, liikkumatta. Nyt sinä olet juuri saman näköinen kuin silloin ensi kerralla, silloin kun puhetta pidit. Samallalailla posket palavat, ja tuo tukka tunkee silmille kiertämään, — niinkuin silloin.

— Muistatko vielä sen puhe-illan?

— Muistanpa hyvinkin, — aina muistan, niinkauan kuin sinua.

— Veitikka! Samoin minäkin. Mutta lähteä täytyy.

Eljas pakotti itsensä päättäväiseksi ja ojensi kättä. Tyttö tarttui siihen, mutta miten lie ollutkaan, samassa oli huuli huulta vasten. Yht'aikaa olivat syliksi kiepsahtaneet, — ei ollut syy toisen eikä toisen.

Mutta lupaus oli rikottu. —

Kun Eljas vähää myöhemmin tullista asteli kaupunkiin, oli mielensä yhtä musta kuin pimeä, sateinen joulukuun yö. Samea oli rinnan sisusta yksin astujan. Yhden asian hän nyt käsitti selvästi: hän oli surkeasti pettynyt Annin suhteen, joka ei ollut se, joksi hän oli häntä luullut. Mutta vielä surkeammin oli hän pettynyt itsensä suhteen; hän oli mihinkään kauniiseen tekoon kykenemätön, katala petturi, joka valehteli itselleen ja muille, heittiö, joka tekeysi pyhäksi ja oli rietas. Hän oli pettynyt koko maailman suhteen. Hän muisti Juhanan sanat, että kun hän heräisi unelmistaan, niin todellisuus tuntuisi sitä katkerammalta. Nyt oli hän herännyt.

Mutta kovin hereillään olevalta hän ei näyttänyt siinä kulkiessaan. Ulkomaailmaa hän ei huomannut; kaikki oli usvassa. Kuin tajuntaa vailla siirteli hän jalkojaan eikä aina kuivimmissa paikoin. Ei nyt tuntunut povessa kansallista ylpeyttä, kun hän astui Arkadian koruttoman temppelin ohi, ei hän inhonnut saapasvoiteen eikä kaalin katkua, kun Kampin kasarmin seinitse tallusti, eikä muistanut nostaa silmiään pimeässä etsiäkseen ylioppilastalon harjalta latinaisia kultalauseita. Sivu astui vain, kunnes muutamassa kadunkolkassa näki suljetun puodin silatut kiviportaat — ne miten lie väsyneelle silmiin pistäneet — ja niille hän istumaan vaipui. Ei hän siinä paljon ajatellut, sillä ajatus ei juossut; mutta kaikki tuntui niin raskaalta.

Aikaa oli Eljas siinä kappaleen kököttänyt, kun poliisimies sadetakkiin käärittynä verkalleen astuen saapui hänen kohdalleen ja hänen eteensä asettui seisomaan. — Olipahan toinenkin ihminen yön selässä liikkeellä, toinenkin, joka ei jouluyönä sulatellut silavaa ja puuroa lämpöisellä vuoteellaan, vaan joka silti ei huollut, ei huokaillut. Hyvin viehätti Eljaan silloista mielentilaa tuo poliisin varma tyyneys ja tyytyväisyys.

— Hei! Sinä olet minun miehiäni, virkahti hän toverillisesti, kun kotvan aikaa olivat siinä ääneti toisiaan ihmetelleet.

— Mutta jos sinä olet minun miehiäni, niin siirrytään jo tältä portaalta poikemmas.

— Ihan niin, miksipä tässä yksillä portailla. Sinä mukaan.

— Tietysti. Mutta minnekkäpäin tästä käännytään?

— Tänne tai tuonne, samapa se minulle.

— Samapa se. Missä sitä aiotaan yötä viettää?

— Yötä… Kotona tietysti. — Niin, yöhän nyt on.

— Eli aamu. Jouluaamu.

— Jouluaamu, joulu… — Mitä se Eljas silloin kadulla teki pimeässä, poliisin parissa? Pian selveni kaikki. — Toisesta välittämättä lähti Eljas kiirein askelin viilettämään katua ylös, kotiinsa päin. Poliisi seurasi kymmenen sylen päässä katsoen, että osaisiko tuo kotiinsa.

Osasi se. Vanhaa uraa nousi hän rappusia ylös, totuttuun tapaan pisti avaimen reikäänsä ja sulki taas oven sisältäpäin, tottunut oli hän löytämään takinnaulankin pimeässä, — ei siihen ajatuksen apua tarvittu. Vanhaa uulaa riisui hän vaatteetkin päältään ja kapusi sänkyyn.

Vanhaan malliinko lie heti nukahtanutkin, mutta entiseen tapaansa ei hän nukkunut. Rauhatonta oli hänen unensa, levottomana hän kääntelihe ja siirtelihe vuoteellaan, jotta Juhanakin heräsi ja arveli, että uniahan se näkee kai Eljas.

Unia se näkikin; kaikenlaisia hajanaisia, kummallisia unenhoureita synnytti mielikuvitus makaavan kiihtyneessä sielussa. Sukat olivat maatapannessa unehtuneet jalkaan märkinä, ja siitä se lähti.

Hän oli seisovinaan kylmänlaisessa vedessä kotilammen rannalla silmustamassa haukia. Suikale, semmoinen korttelin pituinen mustaselkä, makaili päivänpaisteessa ruohikon rinnalla, ja varovasti työnsi hän pajunsilmukkaa sen nokkaa kohti; oli juuri nykäisemässä, — niin, läpihän se luiskahti ja ui selälle. Eljas jälkeen,— Annin jälkeen, jota virta vei koskea kohden; selvästi hän erotti tytön vaalean tukan, viekkaannäköiset silmät ja solakan varren; suu oli vähän mutrullaan. Eljas syöksyi jälkeen, pelastaakseen häntä, sai kiinni ja kiersi käden varren ympäri. Koski rupesi nielemään; huih kuin se meni huimaavaa vauhtia, ja lystiä oli siinä luikua Annin rinnalla — autuaallista! Mutta Anni erosi hänestä. Hän istui sohvannurkassa ja katsoi, kuinka Anni painui aaltoihin, juuri kuin kaivoon, maan alle. Ja joku huusi: sinä hukkasit hänet, työnsit turmioon! Eljas se työnsi… — Kuka se huusi? Tuoko poliisi?

Äänetihän se seisoi sadetakissa siinä märän kiviportaan edessä, jossa hän istui. Jo lähti verkalleen kävelemään, ja hänen piti seurata mukana. Kampin porttikäytävään he menivät, suureen huoneeseen, — niin, Hellaan salihan se olikin. Kaasu oli väännetty pieneksi. Siinä istui pitkän pöydän ympärillä miehiä, siinä oli upseereja, siinä Lassi veljineen ja Eljas; Anni kulki sylistä syliin, nakkelehti, eikä päässyt pois. Ja kun se suuri karvanaama häntä suuteli, niin itki tyttö ja huusi: Eljaan syy, Eljaan syy! Eljas koetti väittää vastaan, mutta ei saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti, ja sisältä ja ulkoa huusivat kaikki: Eljaan syy!

Kuulivatkohan ne äiti ja sisaretkin sen huudon. Eiväthän ne kuulleet. Siinä ne istuivat niin iloisina ja rauhallisina valoisan joulupuun ympärillä, ja hänkin istui siinä, ja oli sukkia ja vanttuita sylissä. Mutta miksikä se tuo kapakan ihranaama isäntä siellä oli, — Eljasta hävetti. Nyt se antoi hänelle mytyn. Hän kehitti sitä auki, kehitti, kehitti — Annin viekkaat silmät sieltä puljahtivat esiin ja koko tyttö lensi hänelle syliksi ja suuteli — voi kun se suuteli kauan ja kuumasti. Ja äiti seisoi vieressä ja katsoi, katsoi pitkään ja surevasti, — niitä silmiä, voi niitä silmiä, pois, pois ne silmät… Ei, nyt ne tulivat lähemmäs, käsi laskeusi olkapäälle…

— Mitä se tempoilee siinä. Makaa oikealla lailla, että toinenkin saapi nukkua. — Juhana oli taasen herännyt, kun Eljas rauhatonna reuhtoili, ja oli olkapäästä nykäissyt, herättääkseen. — Katso, peittosi, missä on.

— Kenen silmät… — Pimeä oli. Eljas ei oikein herännyt, puolitajuntaan vain.

— Silmät! Vedä peitto päällesi ja nuku!

Niin teki Eljas kuin käskettiin. Juhanan hän tunsi. — Niin, Juhanan kanssahan hän olikin, yhdessä kävelivät ihmistungoksessa siellä maneesin lattialla ja hakivat, — kolmantena se pitkänhoikka marsalkki, sinivalkoinen vaate ympärillään ja litteä lakin latuska kädessään. — Eihän sitä löydy, kun sinä pois ajoit, sanoi Juhana Eljaalle, mutta hän ei uskonut. Yhä he kävelivät ja hakivat siinä isossa huoneessa. Muut tanssivat — ja hakivat, hekin samassa tanssivat ja hakivat, ja kaikki meni ympäriinsä. —

Eljas nukkui sikeästi, unia näkemättä.

Iso päivä oli, kun hän heräsi; kun matami kahvia oli tuonut, ei hän ollut herännyt — siksi siki oli nukkunut. Paljon se oli kai jo kello, koska joulupäivä ei valkene pohjolassa aivan aikaiseen. Pää tuntui raskaalta, ruumista raukaisi: oliko hän ollut illalla juomingeissa? Sukat vielä jalassa… Siitä hän lähti muistamaan koko sen eilisen illan, muisti yksityiskohdissaan, mutta unia sekausi muistoihin, eikä hän heti voinut erottaa, mitä myöten se oli unta, mitä totta. — Juhana kulki ovessa; siitähän hän oli herännytkin, kun kylmän henki vastasi.

— Hei, siitä mies vasta heräilee. Minä olin jo Saksan kirkossa tyttöjä katselemassa.

— Tyttöjä, — kyyn sikiöitä! Kaikki yhdenlaisia!

— Minusta nähden! Taisipa mies joutua rämäviftille jouluaattona. Ja mitä sinä yökauden reuhtoilit ja ukisit?

— Minäkö? Unia taisin nähdä pahoja; eikä ne toki unet kaikista pahimpia olleet.

— Märät sukat jalassa poika nukkunut! Pane nyt edes kuivat.

— Sama se sukille!

— Entä housunlahkeet! Reisiä myöten ravassa!

— Tämä maailma on aivan samanlainen kuin minun housunlahkeeni. Yhtä rapaa. Se vain erotus, että näissä on rapa päälläpäin, mutta maailmassa sisällä — ja ylt'yleensä. — Eljaalle teki hyvää purkaa täysinäistä sisustaansa.

— Vaikka lienee. Mutta noita älä vedä jalkaasi tässä huoneessa. — Ja missä se on kahlannut, kontinut!

— Missäpä täällä pääsnee kahlaamatta, kun on rapaa kiireeseen asti, yhtä lokaa. — Eljas viskasi nurkkaan ne likaiset ja haki esiin toiset, hienot mustat housut. — Hei! Nyt on mies kohta taasen siro ja siisti, ei pölyn hiukkaakaan tahrana, ei moitteen sijaa! Sisältäkin viaton kuin lampaan karitsa. Hiuh!

— Jopa sinä olet oikein joulutuulella. Mustat lasit lienet laittanut eilen Hellaassa.

— Tähän nyt laseja tarvitaan. Näkeehän sen tuppisokea, että tämä maailma on musta ja sakea kuin terva. — Eljas peseytyi ja pyyhkiytyi ja katsoi peiliin. — Mutta poika kun on puhdas ja valkoinen, — jos puhtaampi niin pilassa.

— Jo ovat tainneet viekotella sinulta tytön, koska noin intoilet. — Juhana istui koko ajan hiljaa keinutuolissa ja katseli, kuinka Eljas puuhaili ja puhkuili. Hänestä oli aina lysti nähdä serkkunsa intoilevan, kun tämä oli saanut uuden piston päähänsä, nähnyt tai kokenut jotakin uutta, joka sillä kertaa täydelleen vallitsi hänessä. Jo ensi puuskista arvaili hän tavallisesti, mistä milloinkin oli kysymys, mille puolelle sitä kallistuttiin, eikä hänen silloin tarvinnut muuta kuin parilla sanalla vähän pistää puita uuniin, — kyllä Eljas jatkoi.

— Viekotelkoot! Viekotella lehmää laihoa syömään!

— Ja kuka viekotellut? Kuka muu kuin minä itse, minä, maailmanparantaja ja hän itse, — puhdas enkeli!

— Soo! Entä ne jalot pyrinnöt ja päätökset?

— Täyttäkööt päätöksiään muut, tyhmemmät. Ja ne pyrinnöt! No, jotakin sen sairaan mieli tekee; kiikuttelee itseään taivaan ja maan välillä, jossa ei ole pohjaa jalalle eikä varaa kädelle. Arkailee rypeä loassa, — itse savimukura.

— He, he, he! — Nyt Juhanaa jo nauratti tosissaan.

— Sic transit! Siinä oli minun uneni! Milloin Hellaaseen ensi kertaa menet?

— Ei se päivä valkene. — Eli menen, menen kiusallakin. Miks'en menisi? Siellähän se minun paikkani onkin. Sinne juomaan, rylläämään, viekottelemaan, halailemaan, suutelemaan, tietysti, — niinkuin muutkin. Siihen minäkin kelpaan, muuhun en. Kun tässä loassa kerta on, niin pitäähän siinä rypeä. Tämä maailma on hapannut, ja minä olen siinä samassa happamessa — siitä ei pääse erilleen.

— Hellaan lasitpa sinulla on kumminkin silmillä. Ota järjen päästä kiinni taaskin poika! Ja nyt tule syömään, matami äsken jo käski.

— Läskiä ja puuroa — söinhän sitä eilenkin.

V.

Kevätaika se on huvitusten aikaa. Iloisampaa puoltansa tarjoaa luonto ja elämä, ja ilomielin käypi ihminenkin tähän tarjottuun, valoisampaan puoleen käsiksi. Etelämailta, Niilin rannoilta rientävät laululintuset, leivot ja peipposet pohjolaan, ja etelästä kai, ehk'ei juuri Niilin rannoilta, saapuvat posetiivitkin pihamaillemme uudella vauhdilla vääntelemään vinkuvia säveleitään. Nämä säveleet ja keskipäivän heloittava paiste ajavat ihmiset ulos huoneistaan nauttimaan unestaan heräävän luonnon nuorteutta ja turmelemaan jalkineensa likavesilätäköissä. Kevät tekee lopun talven pitkistä, ikävistä puhteista, säästää kaasua ja kynttilöitä, sulkee luistinradat ja pakottaa nuorison nousemaan ylös aamulla ani varain hankiretkille lähteäkseen. —

Arkadiateatterin edustalle sitä piti kokouduttaman jo kuuden aikana, täsmälleen. Kelkkoja mukaan, mutta ei evästä; siitä on niin paljon puuhaa ja sotkua, teelusikat ja veitset katoavat ja vaihtuvat, ja se on sitäpaitsi niin epärunollista, maalaismaista.

Vähitellen siihen alettiinkin keräytyä pienissä joukoissa. Uni oli vielä useammassa silmässä; eivät ne silmät tahtoneet oikein auki päästä, mutta arastelivat lumen kirkasta kiloa. Ääni oli karkea ja herkkä katkeamaan öiseltään, ja vilun väreitä risteili ruumiissa, kun ne suoraan lämpöisen peiton alta tulivat ulos aamukylmään.

Ensiksi siinä käteltiin ja haukuttiin toisia, jotka viipyivät. Kaikki he olivatkin tuttavia jo vanhastaan, lapsuudesta saakka, sillä he olivat kaikki kotoisin samasta kaukaisesta pienestä koulukaupungista, josta ajan pitkään olivat Helsinkiin soluneet, — sinnehän useimpien sivistyneiden pitää päästä jos mitä varten, vähäksikään aikaa. Mutta paljon he olivat vierautuneet toisistaan myöhempinä aikoina, kun harvoin olivat yhteen yhtyneet ja kun eri oloihin olivat joutuneet. Siksi nyt olikin moinen yhteinen retki koetettu saada toimeen, jotta vielä virkoaisivat entisten aikojen hauskat muistot.

Useimmat siihen samassa kokoontuivatkin, ja seura lähti luikumaan kaupungista ulos, — parikymmentä henkeä, ylioppilaita kymmenkunta ja neitosia joku harvempi, opiskelevia nekin, mikä musiikkia, mikä käsitöitä, mikä lukujen jatkoja; elämisen murheet näet heitäkin pakottivat työhön. — Mutta olipa heidän joukossaan semmoisiakin, jotka eivät elämän huolien tähden Helsingissä oleskelleet. Oli kamreeri Hallmanin molemmat tyttäret Sylvia ja Alma, nuoret ja kauniit, ja — myöntää se täytyy — oikeastaan näiden tähden se retki olikin toimeenpantu. Sillä kun kamreeri oli äsken saanut tuottavan ja arvokkaan viran eräässä ylihallituksessa ja muuttanut pohjanperiltä, pikkukaupungista, Helsinkiin, oli perhe luonnollisesti seurannut suureen maailmaan. Tyttäret olivat ihastuneet tavatessaan tuonaan eräissä tanssiaisissa kotipuolen tuttuja, kahden puolen oli ihastuttu ja siellä oli päätetty koota seurue vanhoja ystäviä ja lähteä hangelle.

Saattoi sen kyllä jo itse retkestäkin huomata, että nuo sisarukset siinä olivat etummaisina, niinkuin pääasiana. Heidän ympärillään oli aina useimpia nuoria miehiä, ja heidän sanojaan ja toiveitaan oltiin aina auliita noudattamaan.

Eljas käveli Sylvian rinnalla, ja oli tältä saanut kannettavakseen muhvin, joka kelkkaa vetäessä oli esteenä. — Täällä se näet jo Eljas oli — missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa! Hän oli jouluaaton jälkeen ensiksi heittäynyt maailman vihaajaksi, mutta vähitellen, kun haihtui mielihaikea, jätti hän omaan arvoonsa Hellaat, Annit ja muut houreet, rupesi järkimieheksi. Opiksi se vain tuo Annin juttu oli hänelle ollut. Hän oli oppinut katselemaan maailmaa toiselta kannalta; hän oli antautunut ihan vastakkaisia periaatteita harrastamaan kuin ennen, hän nauroi entisille lapsekkaille, maailmaa parantaville tuumilleen, nauroi, mutta kaipauksella muistellen entisiä aikeitaan, nauroi, mutta uskomatta omaa nauruaan. Hän ei ollut aivan selvillä itsestään. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi hän taasen voinut sopia maailman kanssa, tuntui siltä, ettei se sentään ehkä ollutkaan niin peräti hapannut kuin miksi hän sitä tuonaan oli kuvaillut. Niin se nyt taas varsinkin tuntui, kun hän siinä päivänpaisteisella hangella, raittiissa aamuilmassa käveli miellyttävän Sylvian rinnalla ja haasteli entisistä ajoista.

— Olihan se sekin muudan retki, kun te Lummejoen rannalla olitte mäkeä laskemassa, pikkuiset tytöt.

— Niin suksilla, muistanhan sen. Se oli eräänä laskiaisena, minä olin pieni vielä, vähän yli kymmenen vuoden.

— Ja muistatte kenties, että oli syvälti lunta silloin.

— Oliko se silloin! Tehän kai juuri silloin olittekin matkassa, kun minut kaivettiin ylös kinoksesta. Oi, nyt muistan, ha, ha, ha!

— Ihan kaivamalla minä sain kaivaakin, sillä teitä ei näkynyt vähääkään lumen seasta, ei muuta kuin sompasauvaa hiukan; ja toiset tytöt kaahloivat ympärillä ja itkivät ja huusivat apua, kun meitä sattui muutamia ohi hiihtämään.

— Hi-hi-hi! Siinä kai oli korkeampi mäki kuin luulin, koska lankesin.
Muistan aivan selvään vielä, kuinka kotona toruivat, he-he-he!

— Nyt te nauratte, mutta silloin itkitte, niin että kyyneleet valuivat pitkin lumisia poskia, ja seisoitte kädet suorallaan, kun vanttuutkin olivat lunta täynnä.

— Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.

— Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät.
Mustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.

— Ei silloin arasteltu.

He kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin tahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin, että mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se tikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun hän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja naureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.

Lassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää Antin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti hän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka eivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko tyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli yhä rohkeammaksi. — Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja vilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan huvilakin.

— Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? — Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä
Lassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.

— Mene, jos mielesi tekee! — Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa käynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä nostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi karkoittaa varsinkin sillä hetkellä.

— Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.

— Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.

— Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia, joka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.

— Niinpä näkyy.— Ei ollut Eljas katsellut sinnepäinkään, mutta nyt piti hän velvollisuutenaan tarkata seurattavansa neidon puhetta. — Siellä seisoi Anni Hellaan parvella puistelemassa pöytäliinoja; hento, notkea vartalo kuvastui selvästi tuttavana kirkkaassa päivänvalossa, ja käsi oli nostettu silmille varjostamaan niitä paisteelta. Tarkasti hän tähysteli, ja kun Eljas nosti sinnepäin silmänsä ja katseet osuivat vastakkain, punastui poika. Tuon liekö Sylvia huomannut, koska kysäisi:

— Tunnetteko hänet?

— En… Mikä lie palvelija eli myyjätär. — Välinpitämättömästi koetti hän vastata, mutta kovin siinä olisi hänellä ollut kiusallinen asema, ellei samassa olisi rakennuksien suojaan siirtynyt Hellas ja ellei Lassi uudella hulluttelullaan olisi kääntänyt kaikkien huomiota toisaalle.

Kohta oli joukko päässyt lasitehtaan luo ja siitä suoraan poikettiin metsään, juostiin kilpaa, hypittiin, telmittiin; hanki kantoi mainiosti ja ilma tuntui niin raittiilta ja kepeältä, että eivät jalat tahtoneet maassa pysytellä. Mäkeä laskettiin, vedettiin toisiaan ja kaadettiin kelkat tahallaan ja naurettiin, juostiin kukkulata ylös, toista alas pitkin kenttiä ja harjanteita, ohi Alppilan viiletettiin, ja vasta metsän sydämessä etäällä istahdettiin hangelle, kiville tai kannoille levähtämään. Posket punottivat ja keuhkot läähättivät, rinnat kohoilivat ja silmät paloivat iloa. Ja kun Antti tarjosi vastoin kieltoa mukaan otettuja leivoksia seurueelle, niin ne syötiin semmoisella maulla, jotta olisipa ollut enemmän!

Siinä levähdettiin ja levähtäessä leikittiin. Leikkien pääasiallinen tarkoitus ja niitten huvittavainen ominaisuus lienee se, että ne ovat jonkinlaisia esikuvia elämästä. Ja varsinkin eräs elämän tärkeistä pykälistä, avioliitto, otetaan niissä mielellään kuvaannollisesti esiteltäväksi. Niissä näet monessakin yhdistellään parittain ihmisiä; mutta usein niissäkin sattuu, etteivät parit oikein »passaa», — eivätkä ne muuten olisikaan elämän todellisia kuvia. Niinpä nytkin. Juhana joutui istumaan kannon nokkaan hienoisen Sylvian viereen ja oli hyvin onnettoman näköisenä, kun ei tiennyt mitä hänen siinä oli tehtävä, joten luonnollisesti tekikin kaikki nurin. Ykstotinen Julia osui Lassille pariksi, ja tähän vaikutti se niin masentavasti, ettei Lassi koko leikin aikana hoksannut yhtään sukkeluutta, ei edes tyhmyyttäkään. Antille tuli sisar neitoseksi. Ja päällepäätteeksi jäi Eljas ihan parittomaksi, vaikka monikin häntä olisi rinnalleen halunnut, ja hän itse kiroili Juhanan onnea.

Hän käveli siis hiukan pahantuulisena männikköön, asteli siellä yksikseen verkalleen kukkulan etelärinnettä. Paikotellen oli jo lumettomia täpliä, ja muutaman kiven kupeelta löysi Eljas sinivuokon, kevään ensimmäisen, pienen tosin ja kalpeaksi jääneen, kun oli liian aikaisin uskaltanut nousta kinosten sekaan kasvamaan. Sen hän poimi ja pari muuta, useampaa ei löytänyt, vaikka haki tarkasti ja laajalta. Mutta tyytyväinen oli hän siihenkin, ja kun hän iloisena taas kävi toisten seuraan, jotka jo olivat uuteen leikkiin ryhtyneet, mihin hänkin pääsi osalliseksi, tarjosi hän hymyillen kukkasensa Sylvialle, joka oli häntä kiiruhtanut parikseen pyytämään — parittain näet taaskin oltiin, eipähän ilman. Tyttö kiitti ihastuneena ja uuden innostuksen valtaamana riensi koko seura, unohtaen leikit, vuokkojen hakuun. Mutta useampaa ei löytynyt: Sylvia oli ainoa kukkarinta ja ylpeä siitä.

Mutta jo oli aika palata, sillä hanki uhkasi pudottaa. Pitkänsillan kautta mentiin takaisin ja retkeen tyytyväisinä saavuttiin kaupunkiin; kävellessä tuumattiin panna toimeen jotakin uutta yhteistä hauskuutta. Ennenkuin kuitenkaan ohjelmasta päästiin selville, oltiin jo Fabianinkadulla kamreerin talon edustalla. Sylvia juoksi ensin yksin sisälle ja käski toisten odottaa, hän ei viipyisi kuin minuutin, kunnes tulisi takaisin hyvästelemään. Meni niitä minuutteja kymmenenkin, mutta ilosta säteilevänä hän hyppäsikin portaita alas ja julisti sanomattomalla riemulla, että isä ja äiti olivat käskeneet hänen pyytää huomisillaksi heille kaikki retkeläiset teetä juomaan.

— Ja pienen polskankin lupasivat, mutta minä uskallan vakuuttaa, että ei se tule olemaan niin aivan pienikään.

— Ihmeen hauskaa! Siitäkös lystit tulee! Kiitosta monta!

— Tulkaakin ajoissa, ja välttämättä kaikki.

Ihastus oli yleinen. Nuorimmat se hurmasi kerrassaan ja valtasipa vanhemmat muassa olleet neitosetkin, jotka jo pitivät itseään ja joita etenkin muut pitivät palovakuutettuina liikanaista huvituksen ja tanssin kiihkoa vastaan. Melkeinpä tanssien siinä erottiin. Yksin juro Juhanakin kynsiskeli korvallistaan arvellen, että joko peeteli pitänee lähteä tanssikouluun vielä vanhoilla päivillä ja jäykillä säärillä.

Nyt piti valmistautua »paaleihin». Lassi meni suoraan hienoimmalle räätälille ja osti valmiiltaan uudet ja aivan uusmuotiset vaatteet ja kirjoitti kotiin, että rahaa pitäisi tulla viljemmälti, sillä kun hän nyt oli tullut seurustelleeksi kamreeri Hallmanin perheessä ja muissa pääkaupungin hienoimmissa piireissä, niin sitä vaatteisiin ynnä muihin tarpeihin kului runsaammalti. — Ja hän tiesi, että rahaa piti tuleman. — Eljas osti harmajat hansikkaat, ja Juhana ajatti partansa parturilla, että kerrankin ihmeeksi tulisi hyvä. Ja niin täydessä tällingissä astelivat he illan suussa kaikki kolme kamreerin eteiseen, yhdessä Antin sisaren kanssa, joka Sylvian luona muutoinkin seurusteli ja tiet tunsi.

Retkeläiset olivat luulleet, että kutsut olivat yksin heitä varten. Pettyivätpä he siis, kun tapasivat muitakin vieraita, outoja ja komeita, ylpeitä isoisia, joiden seurassa tuntui äkiksestään tukalalta olla, kun ei niin tarkalleen tiennyt, miten pitäisi istua ja seisoa ja yleensä käyttäytyä.

Siellä oli neitosia, joiden hienous ja korkea suku jo ihon läpi kuulti, oli herroja, joiden pukimille ainoastaan Lassin uudet vetivät vertoja. Tuli jo pari upseeriakin helisevin kannuksin ja vahatuin viiksin ja kielet sukkelina ruotsiksi lirkuttamaan. Nepä tiesivät miten olla piti. Emännän kättä he suutelivat, isännälle osasivat mieliksi puhella, tyttöjä naurattaa ja pikku veljeä nostivat kattoa kohti; kaikki he voittivat. Mutta toisia vieraita eivät olleet näkevinäänkään, ennenkuin isäntä esitteli, jolloin kilauttivat kannuksia. Toisen tunsi Eljas, Lendau nimisen; se oli sama mies, jonka käsivarsi silloin yhtenä iltana oli näyttänyt kiertyneeltä Hellaan Annin varrelle.

Kovin se aluksi tuntui juhlalliselta, mutta mukiin meni sentään illan pitkään. Tanssimaan kun ruvettiin, niin pyörittiin oikein sydämen halusta, — olihan siellä kotipuolen tuttavia ja välipä muista. Upseerit ja muut oudommat herrat eivät käyneet kuin väliin aina pyöräyttämässä talon neitosia ja Helsingin ryökkynöitä; se muka ei ollut aivan hienoa tuo tuommoinen innokas tanssi hikeen asti, eikä terveellistäkään, ja sentähden he ovelta usein arvostelivat hienolla pilkalla maalaiskeltanokkien innostusta. Ja isännän huoneessa oli juotavia valita.

Eljas ja Sylvia olivat jo ensi valssissa sopineet toisesta »franseesista»; sehän se onkin loistokohtana aina tanssiaisissa. Vastapäätä tanssi Lassi Antin sisaren kanssa eivätkä he muusta seurasta paljon tienneetkään. Sylvia kertoi Eljaalle panneensa painoon ne vuokot säilytettäviksi; niihin näet yhtyi niin monta hauskaa muistoa hupaisasta retkestä. Eljas kehui tätä iltaa vielä hauskemmaksi, ja kun Sylvian rintakukkavihosta muudan oksa sattui taittumaan, sai Eljas pitää sen omanaan. Ja taas muistelivat he entisiä aikoja — niitä on aina niin lämpöistä palautella mieleen, — muistelivat, kuinka he ensi kertaa yhdessä olivat tanssineet lapsina vielä, kuinka Eljas ei ollut osannut muuta kuin polkkaa hyvin niukasti, niin että hänen tahdissa pysyäkseen oli täytynyt laskea yks, kaks, kolm, ha-ha-haha… Pahuus kuin se meni tuo aika! Tanssi oli lopussa. Mutta vielä oli kevättä pitkälti, vielä saisivat he monet hypyt hyppiä, monet lystit yhdessä pitää, ja Sylvia esitti, että he pian taas tekisivät hankiretken ja että he kotipuolen tuttavat tiheämmin seurustelisivat, — hän puolestaan ei paljon välittänyt noista pääkaupunkilaisista, joita isä ja äiti olivat pitäneet velvollisuutenaan pyytää tanssiaisiin.

Sen jälkeen syötiin, ja syötettiin, ja syönnin päälle taas tanssittiin — kauan. Eikä sitä olisi kukaan hennonut katkaista, elleivät nuo vanhemmat neitoset vihdoin olisi, huomaten isäntäväen hienoja viittauksia, päättäväisesti nousseet ja jyrkästi vaatineet poislähtöä. Täytyi siis lopettaa. Mutta ensin piti vilvoitella pikkuisen, ja sentähden, sillävälin kuin toiset lopettelivat lasejaan isännän kamarissa, kävelivät hankiretkeläiset verkalleen salin lattiata. Siinä mietittiin uutta hankiretkeä ilojen jatkoksi.

— Tällä viikolla meidän vielä pitää saada se toimeen, puhui Sylvia, joka varsinkin oli asiasta innostunut.

— Niin, mutta pitäisi saada toimeen semmoinen, jossa voitaisiin tanssia, jatkoi hänen nuorempi sisarensa, joka ei läheskään ollut saanut tanssinhaluaan tyydytetyksi.

— Hei, minä tiedän, virkkoi Eljas ja napsautti sormiaan. — Me kävelemme Oulunkylään asti hankea pitkin, tanssimme siellä ja syömme aamiaista ja tulemme junalla takaisin.

— Se kyllä sopii, helppo siellä on saada huone, tiesi toinen.

— Se on mainiota, niin meidän täytyykin tehdä. — Tytöt olivat kaikki hyvin mielissään keksinnöstä.

— Mutta kuka ottaa hankkiakseen huoneet Oulunkylässä, sillä tilata ne täytynee, huomautti joku.

— Kyllä minä, tokaisi Lassi, minä ajan sinne junalla vaikka huomispäivänä, — me ajamme, Antti.

— Ja voipihan sen tehdä telefonillakin.

— Entä musiikki… Onko siellä pianoa?

— Ei liene… Sepä oli hankalampaa.

— Mutta Antti soittaa viulua, soitathan veli kun osaat, pyysi sisar veljeensä kääntyen.

— Niin, te soitatte, soitattehan, rukoilivat tytöt kauniisti.

— Kyllä kernaasti sen verran kuin osaan.

— Kiitoksia, kiitoksia. — Alma ryökkynä innostui niin, että itsekseen jo valssin pyöräytti.

— Mutta silloinhan te ette saa itse ensinkään tanssia, surkutteli neitosista eräs sääliväinen.

— Hauskuutta on, kun voi olla uhraavainenkin muitten iloksi, ja sen
Antti kyllä tekee, kehui sisar.

— Ja jonkin valssin minäkin osaan avuksi vinguttaa, ilmoitti Eljas.

— Todellakin! Hauska kyllä olisi osata. — No nythän selviää kaikki. — Sylvia jo rupesi selvittelemään asioita, mutta näki samassa, että vanhukset tulivat uudesta viivytyksestä taas levottomiksi.

— Mutta milloinka me sitten lähdemme? Päätetäänhän se. — Ei ollut kaikki selvillä.

— Jo tällä viikolla.

— Eiköhän jätetä ensi viikoksi? Tällä viikolla on jo ollut niin paljon huvitusta — pitää säästää. Eikähän sitä joudakaan. — On hyvin tarpeellista, että kaikissa seuroissa ja kaikissa tuumissa on jonkinvertainen hillitsevä, konservatiivinen elementti mukana vaikuttamassa. Semmoinen tehtävä oli nyt elähtäneiden neitosten.

— Niin, Almakaan ei pääse koulusta.

— Mutta maanantaina on lupa.

— No sovitaan sitten maanantaista, jolloin kaikki joutanevat.

— Ja Lassi tiedustelee Oulunkylässä huonetta ja ilmoittaa sitten kaikille, jos on onnistunut saamaan.

— Niin, niin, sovitaan siten.

Isäntä tuli ottamaan osaa puheeseen, mutta samalla tekemään lopun pitkistä keskusteluista.

— Mitä te nyt sovitte täällä Oulunkylästä?

— Me, isä, aiomme tehdä hankiretken sinne ja tulla junassa takaisin, ja siellä tanssia viulun mukaan, selitti Alma, käyden isänsä kaulaan kiinni.

— Junassako tanssia, tyttöseni! Hillitse toki tanssi-intosi viulun mukaan. Jaa, hyvästi, puhui hän vieraille, jotka ryhtyivät kättelemään; ei kestä kiittää, muistakaa käydä vastakin. Niin, hauskahan teillä näyttää olleen, en ole tyttöjäni nähnyt noin iloisena ennen koskaan. Almakin aikoo junassa tanssia, hupakko! — Jaa, — hyvästi!

Juhana oli jo takki päällä lähtemässä, odotti vain Eljasta, joka vielä viipyi Sylviaa hyvästelemässä. Vihdoin hänkin irtausi.

— Maanantaina siis, ja aikaisin, puhui vielä tyttö.

— Aikaisin, ei kuitenkaan ennen päivän nousua! Kunhan ilma olisi kaunis.

— Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.

Taaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun Juhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli iltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä jaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina vakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he olleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi lähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne semmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän konttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.

— Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa — no, no kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina arkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.

— Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä siellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.

— Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan äänetönnä. — Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan…

— Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti mököttivät. — Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.

VI.

Mutta Eljas ei mennyt hankiretkelle maanantaina, eivätkä sinne menneet muutkaan. Ilma oli kyllä kaunis, raitis ja puhdas, nariseva hanki kannatti kyllä kulkijan, huoneita oli kyllin Oulunkylässä, mutta lähtöä ei tullut. Niin se oli päätetty ylemmissä ilmoissa.

Eli se riippui oikeastaan kamreeri Hallmanin nykyisestä asemasta yhteiskunnassa. — Tällä oli uudesta arvostaan paljon vastuksia ja paljon velvollisuuksia. Ei siinä kyllin, että piti itsensä osata asettua semmoiselle kannalle, että olisi sekä ylempäinsä että alempainsa ja vielä yleisönkin mieliksi — jo se oli helkkarin vaikeaa, — mutta hänen täytyi vielä lisäksi asettaa perheolonsa ja seurustelupiirinsä asianomaiseen järjestykseen, nimittäin semmoiseen, että se samalla vastasi hänen asemaansa yhteiskunnan johtavien henkilöjen joukossa ja oli hänelle itselleen niin edullinen kuin suinkin. — Tuosta kaikesta oli kamreerille paljon huolta.

Ylellisyyttä hän periaatteesta vihasi; hänestä oli väärin ja loukkaavan julkeata elää niinkuin useat hänenkin asemassaan sen pahempi elivät, uhkeasti kuin ruhtinaat maassa semmoisessa, jossa kansan suurin osa vuotensa läpi tuskin jaksoi pitää itseään leivässä ja piimässä. Ei. Kamreeri oli milloin tahansa valmis jyrkästi moittimaan sellaista uhkaylellisyyttä. — Mutta toisakseen, pitihän kaiken olla asianmukaisen hyvästi asetettuna, niinkuin hänen nykyinen asemansa yhteiskunnassa sen vaati, — ei muhkeasti, ei palvovasti, mutta siltä väliltä. Sillä eihän sitä nyt taasen, Herra Jumala, voinut liikanaisella ja huomiota herättävällä ahnaudentapaisella menettelylläkään suorastaan asettua ulkopuolelle niitä piirejä, joihin nyt kerta kumminkin kuului.

Semmoisten periaatteiden mukaan se oli kamreeri asettanut elämisensä. Sen mukaan oli hän, perheen saavuttua uuteen kotiin, myös valinnut seurustelupiirinsä niiden kesken, jotka olivat yhtäläisessä asemassa yhteiskunnassa kuin hänkin. Tulijaispidot oli pidetty, mutta mitään lähempää seurapiiriä ei ollut vielä keräytynyt, — lähimpinä olivat vielä ne, joita oli vanhan kotipuolen tuttavia.

Tyttölapsille, jotka pikkukaupungissa olivat tottuneet iloiseen seuraelämään, leikkeihin ja tansseihin, oli tuo erikoisasema hyvin kiusallinen, eikä taas kamreerin mieleen ollut oikein se, että he yhä enemmän seurustelivat entisten tuttaviensa kanssa. Mutta minkäpä sille teki, ja kun nämä, — enimmäkseen opiskelevaa nuorisoa kumpaakin sukupuolta — panivat hankiretket toimeen, niin eihän hän ollut voinut kieltää lapsiltaan tuota viatonta huvitusta. Hyvin häntä tosin oli epäilyttänyt tuo kotiin kutsuminen, mutta pitihän rukouksiin vihdoin suostua, kun niitä rouvakin kannatti. Jäljestäkäsin tuo kuitenkin yhä enemmän häntä mietitytti ja kadutti, ja hän päätti kutsua »lasten paaleihin» muitakin — uudesta seurapiiristään. Se oli syy, miksi luutnantteja ja muita outoja naamoja oli näkynyt retkeläisten tansseissa. Mutta kamreeri huomasi illan kuluessa hyvin, että tämä seura ei sovi yhteen. Toinen tai toinen aines pois, — ei auta! Ja kun tyttöset taas alkoivat puhua uusista hankiretkistä ja tansseista, niin ukko kävi levottomaksi ja närkästyneeksi. »Antakaa nyt jo olla, en minä viitsi enää kuulla», tuumaili hän. Huolettava siinä oli pulma.

Silloin tuli kamarineuvos P:ltä kutsut tansseihin sunnuntai-illaksi. Se teki selvän asiasta, lopun hankiretkistä. Niiden lopettamiseen tuli lisäksi muita syitä, jotka kauhistivat kamreeria.

Kun luutnantti Lendau, se samainen Hellaan sankari, samana iltapäivänä kävi kamreerin luona muutaman paperin kanssa — luutnantin isä oli arvoltaan kamreeria korkeampi ja tämä oli siis melkein velvollinen siihen paperiin kirjoittamaan, — niin siellä tuli puhe äskeisistä lastentansseista ja niistä monista talonpoikaisista keltanokista, joita siellä oli ollut. Kamreeri selitti, että kun nämä olivat perheessä tuttuja vanhastaan pikkukaupungin ajoilta, niin oli hän katsonut sopivaksi ja kohteliaaksi kerran kutsua heitä taloonsa, vaikkei ollut aikomus niitä useammin seurapiiriin vetää.

Luutnantti sanoi sen kyllä ymmärtäneensä. Muutoin hän heistä yhden tunsikin jo entuudestaan, ehk'ei paraalta puolen, sen näet pitkän, ruskeakiharaisen. Usein oli hänet nähnyt Hellaan ravintolassa ym. yhdessä jonkun huonompiin kerroksiin kuuluvan naisen seurassa; muutamassa julkisessa tilaisuudessa se pariskunta oli erittäinkin yleistä huomiota herättänyt, ja oli täytynyt viimein ohjata ulos molemmat.

— Soo! Vai moinen heittiö!

— Niin, muutoin en tunne, vaikka lie kelpo mieskin, muistui vain mieleeni, kun hänet täällä näin niinkuin etumaisena herrastelevan.

— Se hävitön! Olisitpa silloin sanonut, niin eiköhän olisi taas löytynyt reikä ulos. —

Ja kun tytöt illallispöydässä puhuivat hankiretken lykkäämisestä tiistaiaamuksi sunnuntaisen tanssin tähden, niin isä suuttui. Hän suuttui hyvin harvoin, mutta nyt hän löi kahvelin päätä pöytään, niin että teekupit läikähtivät.

— Sen minä sanon kerrassaan, että niistä on tullut loppu, hankiretkistä ja teidän seurustelemisistanne kaikenlaisten renttujen kanssa. Minkälaisia ihmisiä vedätte te minun huoneisiini, ja vielä muitten ihmisten pariin! Täytyyhän minun hävetä silmät päästäni. Ja luuletteko oikeitten ihmisten enää huolivan meitä joukkoonsa, kun täällä näkevät kaikkea liekoa. Tiedättekö, mikä mies sekin teidän Eljaanne on, joka täällä muka kukkona pöyhisteli toisten vertaistensa parissa? Tiedättekö, että koko kaupunki tuntee hänet irstaaksi heittiöksi, jolla ei edes ole häpyä peitellä siivottomuuttaan?

Ja kamreeri kertoi, mitä oli luutnantilta kuullut, eikä suinkaan valkaissut tämän sivelemää pohjaväriä.

— Ja samanlaisia ovat kaikki. Onko se sopiva seura… No, no älkäähän nyt itkekö, tehän ette tienneet, eikähän se vielä niin vaarallista ollut. Mutta pitää olla arka nimestään ja arvostaan, kun kerta on asema yhteiskunnassa. — Lauhtuneena ja tyytyväisenä päätökseen sytytti isä sikaarin ja käveli huoneeseensa.

Tytöt itkasivat pikkuisen rauenneita toiveitaan, kun kaikki uneksitut keväthuvit kuivuivat, mutta lohduttausivat pian kiirehtiessään valmistautumaan tansseihin sunnuntai-illaksi. Sylvia suri sentään kauemmin aikaa, itki vielä sängyssä maata pantuaan ja oli alakuloisena kokonaista pari päivää, sekä haaveksi saaneensa jo tuntea palasen elämän todellisuutta. Pirstoihin oli mennyt hänen ideaalinsa, — hän oli jo melkein Eljasta rakastanut. Mutta nyt hän päätti karkoittaa tykkänään mielestään Eljaan kuvan, tuon kurjan, joka ei ollut sen arvoinen, että häntä ajattelikaan. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset olivat hänen Hellaaseen menemistään ilveilleet, nyt tiesi hän, kuka se nainen oli ollut Hellaan parvella, nyt tajusi hän koko sen ruman kavaluuden. Sentähden, kun hän eräänä päivänä näki Eljaan tulevan vastaansa kadulla, hymyssä suin ja nähtävästi aikeessa puhutella, hän tuskin silmän liikkeellä kylmästi vastasi tervehdykseen, niin että mies jäi naama pitkänä takaapäin töllistelemään.

Lassi tuli sopimuksen mukaan sunnuntaina ilmoittamaan, että Oulunkylässä huoneet oli tilattu, että Antti oli ostanut viuluunsa varakielet ja että siis aamulla oli kokouduttava Arkadian portaille puoli kuusi. Mutta kohta hän jo äimistyi ja sanattomaksi jäi siitä kohtelusta. Tyttöjä ei näkynyt, ei kuulunut — Lassi oli toivonut hupaista illanviettoa perheen keskuudessa — ja isännän kamarissa, johon hänet käskettiin istumaan, oli kovin tukalata. Ei kamreeri eikä hän tiennyt mitä sanoa, istuskelivat vain siinä vastakkain.

— Ne on jo huoneet tilattuna Oulunkylässä, sopersi Lassi vihdoin.

— Vai niin, vai niin. Pankaa tupakka. Me olemme tästä lähdössä kamarineuvos P:lle tanssiaisiin… Me lähdemme jo kohta. — Kello ei ollut kuuttakaan.

— Ohoo. Ja tekö sanotte neitosille, että aamulla…

— Minä sanon, että ne eivät lähde mihinkään aamulla eikä illalla. Niin, se tahtoo sanoa, he lähtevät illalla kamarineuvos P:n luo tanssiaisiin … jo kohta.

— Yhy.

— Niin, täällä oli luutnantti Lendau, ja minä olen kuullut … kerrotaan koko kaupungissa että te, eli se herra, se pitkä ruskeatukkainen, se…

— Eljasko?

— Niin, kuuluu käyttäytyneen monella lailla pahasti, eli rumasti, seurustelleen kadulla ja yleisissä paikoin, teattereissa ja arpajaisissa pahamaineisten naisten kanssa, ymmärrättekö?

— Joo. Vai puhuivatko ne minustakin?

— Eivät, eivät suinkaan, mutta kuten te sen näette, enhän minä voi antaa tyttäreni seurustella sellaisten kanssa, näette sen, siihen asemaan katsoen, joka minulla on yhteiskunnassa — te ymmärrätte itse.

— Joo. Mutta tarkoitatteko te minuakin?

— En, en mitenkään. Enkähän minä sitä usko, mutta kun puhuvat, ja sitä täytyy näettesen mukautua oloihinsa — te ymmärrätte.

— Joo. Mutta minä en ymmärrä, mitä se kuuluu hankiretkeen.

— Herra Jumala, kuinka te olette tyhmä. Kun miehet yhtenä päivänä esiintyvät kapakkaenkelin seurassa arpajaisissa ja toisena tulevat minun tyttäriäni pyytämään retkille, semmoisessa asemassa kuin minä olen, niin enhän siihen voi suostua, te voitte muuten olla jos kuinka kunnollisia, mutta kun kerrotaan — ymmärrättehän?

— Joo. Mutta kerrotaanko sitä minustakin?

— Ei, ei suinkaan.

— Se on hyvä se. Hyvästi!

— Hyvästi. Käykäähän pian taas … niin, käykäähän joskus.

Lassi oli ymmärtänyt senverran, ettei heidän retkestään tullut mitään nyt eikä vasta ja juuri Eljaan typeryyden takia. Ja häneenkin oli varjoa langennut. — Kalman kalpeana syöksyi hän portaita alas ja mennä vouhki katua pitkin juuri kuin höyryn voimalla, takki leuhtoen auki ja lakki päässä vinossa. Ihmiset syrjäytyivät pelokkaina, kun hän esplanaadin poikki viiletti ja ylös Yrjönkadulle. Kun hän soitti Eljaan ja Juhanan ovelle, niin kajahti koko kerros, ja matami säikähti niin, ettei tahtonut kiireessä löytää avainta eikä avaimenreikää ovea avatakseen.

— Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei se passannut ja että sinä turmelisit kaikki, puhui Lassi jo ennenkuin sisään pääsi. — Niin, miten on nyt käynyt? Kenen syy? — Hän puhkui hengästyneenä.

— No miten? Ja kenen ne syyt? Ja missä asiassa? Istu Lassi ja ryyppää vettä, äläkä puraise kieltäsi. — Eljas harjasi juuri pyhätakkiaan, oli aikeessa mennä teatteriin. Hän oli iloisella mielellä, oli päiväntyönsä tehnyt, päivä paistoi huoneeseen ja koko maailma näytti hymyilevältä, eikä hän siis ensinkään voinut ymmärtää Lassin suuttumusta eikä kiihoittunutta mielentilaa.

— Kenenkö syyt? Oliko se siivoa kävellä hienoissa arpajaisissa kapakkatytön vieressä koko illan, ja kadulla ja teattereissa, — missä kaikissa kuulut kulkeneen?

— Kuule Lassi! Mitä hemmettiä sinulla on aina siitä tytöstä puhumista? Minä sanon sen sinulle kerrassaan ja viimeisen kerran, että se on minun asiani, eikä kenenkään muun. Ja sinä saat…

— Vai ei kenenkään muun. Eivätkö ne siat jo olleet sotkeneet minuakin siihen juttuun, niin että hädintuskin pelastin oman kunniani.

— Oman kunniasi — sen olet syönyt monesti. Mutta pura suustasi, mitä sinulla on purkamista. Mitä tietää tuo kaikki puuskuminen?

— Hitto hänet tiesi! Senverran vain tiedän, että juuri sinun tökeryytesi takia ei tule meidän hankiretkestämme mitään, ei huomenna eikä koskaan. Mene nyt Oulunkylään peruuttamaan huoneita ja mene itse kamreerilta kuulemaan.

— Kamreerissako nyt olet ollut? — Eljas päätti lypsää tiedot
Lassilta.

— Olen ollut. Ja olisitpa sinä siellä ollut minun housuissani, niin etköhän olisi lähtöä saanut. Mutta minun käskettiin käydä vastakin.

— Ja mitä siellä sanottiin? Mitä ihmeitä ne ovat sinulle näyttäneet?

— Mitä! Ovella jo piika hampaita näytti, tyttöjä ei näytetty ollenkaan ja isäntä näytti kuin olisi vasta saanut selkäänsä ja lisää odottaisi. Sanoi menevänsä erään kamariherran luo tanssimaan ja sanoi, ettei hän päästä tyttöjään semmoisten pariin.

— Niin mimmoisten?

— Semmoisten kuin sinä. Minun suhteeni peruutti toki sanansa ja käski käydä talossa. — Pitääkin olla mies tökerö, kun menee Hellaan Annin pariin oikeissa paikoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat kertoneen, ja muuan luutnantti.

— Ahaa! Vai niin! — Eljaalle alkoi asia vähitellen selvitä, vaikk'ei
Lassin sanoissa paljon tolkkua ollut. Mutta pääasian hän käsitti.

— Vai niin, vai niin! Juokse nyt ympäri kaupunkia ja ilmoita retkeläisille, ettei retkestä tule mitään. Minä en juokse. Eikä sitä toki tarvitsekaan, jo sen tietää koko maailma. Hyh! se on miestä. Kun minä en olisi jo siellä varoittanut. — Ja missä se on Juhanakin ja hänen tupakkansa?

Mutta Eljas ei enää kuunnellut Lassin porinata. Seisoi vain takki kädessä ja mietti. — Hän oli merkitty mies, hylyksi merkitty. Ja minkätähden? Sentähden, että hän kerran oli ajatellut hyvää ihmisistä ja maailmasta, oli uneksinut voivansa joskin pienessä muodossa saada aikaan jotakin hyvää, kaunista, jaloa, sentähden että hän oli haaveksinut löytyvän viattomuutta, puhtautta, lujaa tahtoa, sentähden että hän oli ollut mieletön ja luullut suoruudella ja rehellisyydellä mihinkään päästävän. Sentähden oli hän nyt potkaistu pois niistä seuroista, joihin pääsi mikä roivaaja tahansa, kun vain ymmärsi peitellä törkeytensä, sen tähden oli hän vielä tuottanut mielipahaa ja ikävyyksiä muillekin. Niitä hän nyt siinä mietti yhä takkiaan harjatessaan eikä kuullut Lassin porinaa.

— Ja mitä se tuosta takistaan hankaa, pakisi yhä Lassi. — Kukahan sieltä nyt soittaa — kas Antti. Joko olet kylliksi harjautunut viulua viiltämään? Hehehe! Huomenna me emme, Antti, lähdekään mihinkään, ja tiedätkö miksi?

Tiesihän se jo Antti. Oli kuullut sisareltaan, jolle Sylvia oli kertonut, ettei heitä haluttanut seurustella kaikenlaisten kanssa, ja oli lausunut ihmettelynsä Eljaan julkeudesta ja röyhkeydestä. Ja niistä ikävistä asioista se oli nyt Antti tullut juttelemaan.