Kolmissa miehin he nyt istuivat siinä ja miettivät kovaa kohtaloaan. Kovin oli heille nolosti käynyt. Lassi varsinkin tempoili ja haukuskeli etenkin Eljasta, muistellen hyvin tarkkaan, kuinka hän oli maneesissa varoittanut. Antti ei Eljasta ahdistanut, oli vain kummissaan äkkinäisestä käänteestä ja pahoitteli hukkaan menneitä humaloita. Eljas istui äänetönnä, tuijotti maahan ja mietti. Äkkiä kavahti hän, tempasi lakkinsa ja virkahti:
— Pojat, lähdetään Hellaaseen.
— Eikö lie selvintä, tuumasi Lassikin, joka jo moneen kertaan oli purkanut sisuansa.
— Niin lähdetään, kehoitti Anttikin. Mitäpäs se istumalla ja hautomalla paranee. Kun ei meidän seurastamme huolita, niin haetaan itse seuramme.
— Hellaan Anni, vanha tuttu, hyvä juttu. Hänhän se on Eljaalta paperit pilannut, lohduttakoon nyt vuorostaan.
— Hyvin olet sinäkin, Lassi, lohdutuksen tarpeessa. Mutta viina se huuhtovi huolet pois…
Niin lähdettiin siis! — Eljas työnsi toiset ulos ja tuli itse jäljestä.
Paljon sitä viinaa käytetään suruja ja huolia hetkeksi karsimaan mielestä. Sillä vaikkakin ne kohta taasen uudella vauhdilla palaavat, niin on suloista, lohduttavaa kumminkin, jos kuin lyhyeksi ajaksi päästä vapaaksi ajatuksesta, joka muutoin herkeämättä kaivelee mieltä ja kummituksena sielussa pyörii nukkuessa ja valveilla.
Sitävarten ei Eljas kumminkaan nyt ehdottanut Hellaaseen menoa. Hänessä heräsi vain äkkiä halu mennä katselemaan, minkälaista siellä nyt Annin eläminen oli, vieläkö tuo muisteli häntä ja heidän menneitä houreitaan ja teeskentelikö tuo vielä viatonta pelastettavaa. Ennen oli hän kammonut ajatustakin uudistaa tuota tuttavuutta, nyt hänestä tuntui, että hänellähän ei ollut enää mitään peitettävää tai hävettävää omissa eikä maailman silmissä. Hänet oli ajettu pois muista piireistä ja juurikuin karkoitettu Annin luo. — Kun he kävelivät maantietä ja Hellas alkoi pilkistää puitten lomitse, muisti Eljas, kuinka hän siinä viikko sitten oli kieltänyt tuntevansa Annia, ja muisti silloin punastuneensa. Oli hän nyt siitä palkkansa saanut!
Vanhassa tutussa salissa istahtivat vieraat erään pöydän ympärille ja heläyttivät tiukua. Mutta Anni ei tullut, toinen tuli, vanhempi ja rumempi. Vasta myöhemmin saapui Anni — kaupungilla oli ollut, — ja Eljaasta näytti, että hän oli reippaampi ja iloisempi kuin ennen, mutta myös vapaampi. Tuttavallisesti tervehti hän vieraita, taputti muuatta herraa paljaalle päälaelle, toiselle pisti kättä ja nyökäytti päätä, kun tämä kohotti lasinsa juodakseen hänen maljansa.
Samassa havaitsi hän tuttavamme nurkkapöydässä … mutta ei, hän ei hämmästynyt, ei punastunut, tuli vain rohkeasti kohti.
— Oo! Harvinaisiakin vieraitahan täällä on. Mistäpäin nyt tuuli puhaltaa, kun herratkin ovat kerran taas tänne osanneet?
— Pohjoisesta tuulee, kylmästi ja kolkosti. Sehän se ajoi, selitti
Antti!
— Niin, tännekö lämmittelemään? Eihän sitä näy tarvitun talvenkaan pakkasissa.
— Talvella on lämmitelty muualla. Ettekö tosiaan ole nähneet meitä koko tällä vuosiluvulla, kysäisi Eljas, silmiin katsoen.
— Olenpa kyllä nähnyt teidän lämmittelevän täällä Hellaan puolessakin.
Saako teistä ketä onnitella?
— Saahan meitä kaikkia. Hahaha! Lassi nauroi. — Eljasta varsinkin, sillä hän on eniten jäähdytetty.
— Vai niin. No hän tulistuu kai taas huomenna! Pahempi se on, kun vähitellen, mutta myötään, hyytymistään hyytyy, — silloin ei sula koskaan.
Eljas ymmärsi, että tyttö tuolla tarkoitti itseään. Muut jatkoivat yhä juttua, kertoilivat, laskivat pilaa ja nauroivat, ja Eljas nauroi myös toisin vuoroin, toisin oli vallan vakava. — Mutta kesken kaiken kysäisi Antti, että kenellä heistä oikeastaan rahoja oli maksaa kaikki nuo juomiset, joita runsaanlaisesti kului. Kevätpuoli oli köyhin aika, jolloin kaikkien ylioppilaiden taskut asustivat tyhjinä. Neljä markkaa oli yhteensä miehillä. Keltä nyt lainaisi; päiväkaudet näki ylioppilaita juoksevan tuttavan luota toisen luo uudistamaan samaa pyyntöä, »vippaapa minulle kymmeninen», ja epäiltävää oli, olivatko he illalla rahakkaammat kuin aamulla. Keneltä siis saisi nyt iltapuhteella Hellaassa? Mutta Lassi hoksasi, että eiköhän Eljaan sana käy täällä rahasta, hänelle niin tutussa paikassa. Kovin oli Eljaan vastenmielistä mennä kysäisemään, mutta täytyihän, ja velaksi olisi saatu vaikka paljonkin. Uutta tilattiin. Vähitellen keräysi tuttavia muitakin heidän seuraansa, — teattereista ja vieraisilta kun palasivat. Niin tuli sinne Juhanakin; hän oli taas saattanut Julian Malminkadulle ja sieltä lähtenyt kävelemään Hellasta kohti niinkuin kerran ennenkin, vaikk'ei hän nyt ainakaan tiennyt tulla Eljasta sieltä hakemaan.
Muut vieraat olivat vähitellen menneet pois tai siirtyneet toisiin suojiin, ja kun siinä vielä istuttiin hetkinen ja tunteet kiihtyivät, niin alkoi jo tuntua juhlalliselta, kohtapa puheitakin pidettiin. Ne näet ovat aina välttämättömiä seurauksia veljellisesti innostuneesta mielentilasta. Kohta nousi Eljaskin puhetta pitämään.
Hän oli kerran ennenkin siinä samassa huoneessa puhunut, puolta vuotta aikaisemmin, hän muisti sen hyvin. Samoin kuin silloinkin kilautti hän nytkin lasia ja pyyhkäsi tukan silmiltään, ja niinkuin silloinkin seisoi Anni ovella ja kuunteli. Mutta eroa oli niitten puheitten välillä. Silloin oli hän hehkunut innostuksesta ja toiveista; katkeroita sanoja, pettymyksen, halveksimisen sanoja tulvi nyt hänen huuliltaan — luonnollisesti, sillä kovin oli hän nyt ärtyneessä mielentilassa. — Keskustelu oli illan kuluessa tietysti liikkunut äskeisen häneen kohdistuneen häväistyksen tienoilla, eikä siis kummakaan, jos Eljas puhui siitä ja itsestään. Nuoren mieli näet on semmoinen, että jos mitä hetken tuntee, niin se pitää heti saada toisille puhutuksi. Eljas kertoi toiveistaan, niiden raukenemisista ja tunteistaan. Hän oli muka taistellut — pieksänyt ilmaa, hän oli ollut kuin tuulimylly. Taistelu alkoikin nyt vasta; hän aikoi nyt taistella kahta kovemmin, tuhatta tulisemmin, mutta vastapuolueen riveissä, aukaistakseen omia silmiään ja muitten. »Ja jos arkana vetäydyn syrjään», huudahti hän, »jos kätkeydyn suojaan maailman mainingeista, silloin saatte majani ovelle ripustaa taulun: Tässä lepää Eljas…» — Samassa pyysi hän myös sanoa joksikin ajaksi jäähyväiset hyville veljilleen. Hän oli näet päättänyt parin päivän perästä lähteä pois Helsingistä, paeta maalle piiloon yksinäisyydessä oppimaan, miettimään, vakautumaan.
Näin hän hehkuen puhui ja eläköötä huudettiin julmasti. Toinen vastasi, ja taas huudettiin ja juotiin. Eikä siinä kohta oltu surkeita eikä menehtyneitä, ei köyhiä eikä kipeitä. Tyttökin, Anni, tuli siihen istumaan ja joipa likööriä kuin mies. Eljaan vieressä hän pysytteli, naureskeli vain, ja kun Eljas hänet veti polvelleen, niin istuipa siinäkin arastelematta oikein rakkaasti käsi kaulassa ja penkoili Eljaan tuuheata tukkaa!
— Se on tuolle Eljaalle nähtävästi yhdentekevää, olipa polvella Sylvia vai Anni.
— Olipa kamreerin tyttö vai Hellaan tyttö, ykskaikki!
— Kunhan on tyttö ja rakas.
— Kippis Anni, juodaanpa sitä vanhaa rakkautta muistellen, hei!
— Hei! Kapakkatyttö juopi kun juotetaan ja rakastaa kun rakastutetaan, virkkoi Anni ja kiskaisi lasin pohjaan.
Aamupuoli oli jo, kun he Hellaasta irtausivat. Mutta ei tehnyt silloinkaan mieli vielä kaupunkiin lähteä, ja kun yö oli kaunis, ilma raitis ja puhdas, päättivät he yksimielisesti astella hiukan metsään päin vilvoittelemaan ja raitistelemaan. Siellä kävelivät he kauan, milloin jutellen, milloin ääneti, enimmäkseen ääneti; hetkisen ilo oli hervahtanut, kullakin oli nyt omat mietteensä harkittavina. Tuumaa oli seassa vakavampaakin. Ja kun he vihdoin takaisin palasivat, alkoi keväinen päivä jo sarastaa; kohtahan lähestyi se aika, jolloin heidän oli ollut määrä mennä hankiretkelle. Nyt he menivät kotiin nukkumaan. — Mikaelin kadulla tuli joukko ihmisiä vastaan, palasivat kamarineuvoksesta, praasnikoista, tanssiaisista. Siinä tuli kamreerikin rouvineen ja heti jäljestä Sylvia ja Alma. Kohteliaasti nostivat nuorukaiset lakkia, joskin ilveen hymy saattoi pilkistellä jostakin silmännurkasta. Mutta Eljas katsoi Sylviaa rohkeasti silmiin, juurikuin olisi tahtonut sanoa: »niin, niin, tämmöisiä hävyttömiä yönkulkijoita me olemme, — ovatko muut parempia?»
Siinä olivat syyt, miks'ei maanantaiaamuisesta hankiretkestä Oulunkylään tullut mitään. Mutta se ei vaikuttanut mullistavasti mihinkään piireihin, ei vaikuttanut muuta, kuin että Juhana jäi yksin asumaan huoneeseen kivitalon kolmannessa kerroksessa Yrjönkadun varrella. Sillä eräänä päivänä ajoi Eljas rautatietä pohjoiseen päin ja nousi junasta muutamalla pienellä asemalla Hämeessä. Siellä maalla aikoi hän nyt lukea; tahtoi viihdyttää mieltään, joka oli monesta syystä kiihtynyt, tahtoi vakautua, ja sinne jäi hän kesään asti. Silloin tuli kotoa kirje, että isä oli sairastunut, tuli kohta toinen, mustalla lakalla, että isä oli kuollut, perhe jäänyt vähiin varoihin. Eljaan täytyi ruveta elämisestään itse huolta pitämään, ja hän hankki sentähden aluksi itselleen kotiopettajan paikan eräässä varakkaassa perheessä, johon hän jäikin vuodeksi.
VII.
Juhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui uupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat hervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, — ajatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista housunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin katsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.
— Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat … nehän ne raukaisevat, tuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli ollut päivällisellä. — Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi syvään ja haukotteli. — Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa, ytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin tässä on vinossa.
Juhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä kirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas herra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin kaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, — ja semmoista kai se tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita! Kyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan, varsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei Juhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä velkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui niin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se mieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja raskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu, maksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina siinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää se sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne takaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. — Menee kapakkaan. Inhotti ajan pitkään. — Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat — hullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse puolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja mitäpä siitä naisväestä sitten…!
Juhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin liikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja — eikähän tuo maistanut sekään.
Hittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen vain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli uneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä uneksimaan, täysi mies selvillä päin — pyhyttis! — Niin, olihan hän luvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia tulisi mukaan. — Vasta viisi kello, — puoli kahdeksan kai sinne mennään. Julia mukaan; hm — eivät nuo mahda kovin iloisia olla hänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa, kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita ja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla pitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi arkkitehdissä istumassa.
Eikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko kahdenkolmatta, — mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa kajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä hänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton käytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen luonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän ollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja tuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään… Hm! Juhanaa nauratti itseäänkin ja pisteli. — Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä taas oli istunut ja muistellut. — Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? — Ylös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja sytytti sikaarin.
— Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on ilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian tulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan ei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia lorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista aatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta, teeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja paljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan esimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole rikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä, ja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi rakastaa.
Juhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille tuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas ajattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa sulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.
Ovelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, — kalossit tuskin riisui.
— No mitäs se härassötinki siinä tuumailee? Itsekseen mököttää niinkuin tavallisesti.
— Kenen kanssapa tässä… Minä mietiskelin juuri, jotta on kai se sittenkin joku mutka tässä maailmassa vähän vinossa.
— Vinossa! Nurin se on koko laitos. Vai jo vihdoinkin vähän vinossa!
Et siis ole oloosi oikein tyytyväinen?
— Hm. — Eljaan kanssa puhellessaan oli Juhana tottunut ensiksi panemaan puheen alulle. Sitten hänen ei tarvinnut vastata kuin väliin no, niin, tai hm, — kyllä Eljas jatkoi.
— Ymmärrettävästi. Tuntuu kolkolta toisinaan syysiltoina. Ei vastaa lämmin eikä maista tupakka. Marssi kapakkaan! Eikö miellytä?
— Eikä kannata. — Häntä iljetti pitempää kapakkaelämää ajatellakin.
— Eli mene naimisiin. Kolakalta kai tuntuu koti. Johan olet neljänkolmatta iässä, eikä miehellä vielä eukosta tietoa. Mene naimisiin!
— Hm, mene!
— Niin. Vastahan kuuluu maisteri Erälä, medisiinari, menneen naimisiin. Köyhä kuin rotta, tytölläkin velkoja. Arvaa sen, mihin se viepi, jos kohta eivät lapsia saisikaan: kahden hampaat kalahtaa naulaan. Mutta viis siitä — rakkaus näet, ja rakastaa ei saa ilman avioliittoa. — Mietippäs sitä autuutta, jos sinäkin saman tekisit. Kihloissa olisit ensiksi jonkin aikaa — hurmaava aika, — sitten kuulutettaisiin kolmesti, toverit pitävät sinulle eropidot ja tytöt pirakat, pitävät puheita ja lausuvat ja juovat maljoja. Sitten tulee häät, itketään pikkuisen, veisataan, vihitään ja vannotaan, kättä paiskataan, puheita pidetään, kipataan, syödään, juodaan ja tanssitaan ja viimeksi saatetaan nuori pari nurkkakamariin, josta syrjäisellekin oven raosta vilahtelee silkkiset takit ja lumivalkoiset vuodeliinat… Autuaallista! — Kaikki ne temput, metkut ja juhlallisuudet tarvitaan, ennenkuin saat henttuasi rakastaa ja omanasi pitää. Ja jos niihin et uskalla ryhtyä, ennenkuin sinulla on kohtalaiset tulot ja vakava asema, niin odota. Ja jos odotatkin neljänkymmenen ikäiseksi, niin eihän se haittaa, silloin saat naida, jos silloin enää haluttaa. — Onko se maailma vähän vinossa? — Mutta tule ulos, lähdetään Kappeliin istumaan.
— Minä olen aikonut mennä teatteriin.
— Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha ystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?
— Mikäpä hänet olisi muuttanut?
— Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te siis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte kumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa mennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.
— Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista ajattelee!
— Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron sinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.
— Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?
— Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä minä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka tässä eräänä iltana ajoi vastaani, — harso kyllä oli silmillä. Ja niinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt» luutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin luona, — muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen kulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko, kuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi riittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!
— Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta silloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi ikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.
— No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin menoon. Sattuu, niin minäkin tulen.
— Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia päälleen.
— Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon minäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu puhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja sananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti, eikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se nykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset puheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja naisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori tilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth piti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan sikäläisen vapaustaistelun aikana. — Hän oli olevinaan Kossuth, me Unkarin kansaa. — Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa toiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin halvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella verhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä koiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti meidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme! uhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin, huusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan henkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä minua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut pistää niinkuin vierasta sikaa. — Silloin piti lähetettämän Kossuthille sähkösanoma, ei auttanut, — vanhalle ukkorahjalle, joka vieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi kuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan pituiselta — arvaat sen, mitä semmoinen maksaa — ja lähetettiin sitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. — Mutta niinpä luulen, että eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin sähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja ylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.
— Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?
— Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa, että menin koko juhlaan.
— Rahoja meni — paljonko?
— Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä vanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti. Mutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen kautta, kun tuhansia kaipaan.
— Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?
— Eiköpä pitäne. — Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun siellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.
Niin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään asusti, keskikaupunkia kohden.
Eljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista ja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen sivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma vanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia uusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi pilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli keksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia suuntia kirjallisuudessa, taiteessa — mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä hän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina yrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas rupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan — aluksi vain, jotta väittelyä syntyisi, — soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas niihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi kannattajaksi.
Pitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin kysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin ulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja ne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen erehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi, luonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut kallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi järkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset, ne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei ennen ollut nähnyt.
Ja niinpä, tullessaan pääkaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, esiintyi hän kaikissa asioissa, kaikissa seuroissa jyrkkänä uusien aatteiden miehenä; sillä hänen tulinen luonteensa pakotti hänet aina seisomaan äärimmäisten, kiihkeimpien riveissä. Ja kun hänellä oli sujuva puhelahja eikä hän sitä koskaan säästänyt, herätti hän piankin jonkinverran huomiota.
— Kas, tuossahan se istuu Eljaskin, hän jonka kanssa tuonaan väittelimme uskonvapaudesta ylioppilastalossa.
— Sekö sama, josta tässä toissa keväänä niin paljon puhuttiin, kun oli kapakkatytön seurassa julkisesti esiintynyt?
— Taisivat ne olla juoruja vain. Mutta eikö hän ole suuri idealisti, muistan, kun hän keltanokkana kerran N.S:n vuosipäivänä piti hyvin innokkaan, joskin samalla lystikkään puheen. Hyvänlainen puhelahja…
— Sama mies, mutta nykyjään on hän aivan »ympäriinskäännetty».
— Niin, toisiltanakin Hellaassa piti hän P.Y:n vuosiklubissa oikein jyrkän puheen, sättien valheeksi koko maailmaa, — nähtävästi oli Nordau'ta vasta lukenut. Omanvoitonpyynnin, egoismin ja intohimojen sanoi olevan ainoan yllyttimen ihmisellä, kaikki muut periaatteet ja ihanteet muka sulaa lörpötystä. Ja vähältä oli siitä syttyä riita, kun seura hajausi kahteen puolueeseen.
— Sitäpä olisi pitänyt olla kuulemassa. Hän puhuu, sen verran mitä olen kuullut, vakaumuksesta, ja hänen puheissaan on paljon totta.
— Onhan niissä. Mutta kuulisitpa hänen esittävän grisette-systeemin tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä meilläkin, niin sitten kai sinä häneen vasta mielistyisit!
— Sinä lyöt asian leikiksi, mutta minä pidän suuressa arvossa Eljasta ja hänen mielipiteitään, sen sanon suoraan.
— Lukisi kurssikirjojaan mies ja puhuisi vähemmän, niin olisi paljon parempi. Ja hoitaisi raha-asioitaan, nekin kuuluvat olevan hiidessä.
— Sehän on hänen oma asiansa. —
Näin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa oluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet soittoa ja mahdoton ihmistungos — niinkuin ainakin ja pyhinä varsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla kävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti pääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä soittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen portailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien ympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä. Siellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja, pullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita. Pienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja ja pilkkaa, — ja joivat.
Vastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja tekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.
— Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, — kuin tuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä hän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija ulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman meiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta myöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla olisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee vain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen, mihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi kykynsä mukaan — eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.
— No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?
— Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia — niillä on hän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi kumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään ja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi itselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?
— Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia vastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? — Juhana arvasi, mistä kohden se taas Eljasta kipeimmästi nipisti.
— Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää mene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, — akkavalta näet, — kolmas kirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren miehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin, mutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on maailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin ruveta hampuusiksi eli pap… — Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on naurettavaa!
Lassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa siis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin puhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle eikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu ajattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että menisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt, tulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli siinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja sehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin kohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.
— Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet ohi. — Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa, sillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei ainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! — Isää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne arkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se toki ukkokaan viimeisiään anna. — Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei ole kumma, mutta kun tyttökin…
— Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.
— Rakkaus — höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian, ehkä jo tänä iltana teatterissa, — ja sinuksi tuo sentään olisi toista.
— Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja lähdetään.
— Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua peräkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, — ei vain ollut yhtään kyllin rikasta.
Juhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua Arkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä kuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta, joka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että parempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, — vieläpä sen näette.
Heidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan, ja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he näyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan silmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin olla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei niinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee viivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut heidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan sinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä olisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja sydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.
Näyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen — — iäksi päiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus esti, vanhemmat estivät. — Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen se loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle teetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan lihavaan herraan, — niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli muassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei hän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja minkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän oli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä maailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui Sylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla, sujuvalla tavallaan.
— Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?
— Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.
— Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.
— Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee vaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän lausumistavassaan.
— Sepä harvinaisen ilahduttavaa… — Näyttelemisestä ja teattereista he sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen perheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat syvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin valtiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai halveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä tehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas suuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa tahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin piireissä.
— Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen sisarensa ja Eljaan puoleen.
— Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. — Saan siis toivottaa onnea kihloissa olevalle.
— Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme, mutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.
Hetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun tulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian käsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi vielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo mielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.
Viimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä lähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet teatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä. Kiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten kattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan putken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat hänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti hänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli tuiki sopimatonta. Niin — Hellaan Annihan se oli tuo, joka paratiisista tervehti. — Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi itsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen autuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin parantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!
Jo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret rakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli päättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin. Kotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen ylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. — Kas, oli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo… Jaha, entiseltä isännältä … ja mitä se vastaa? Eljas luki: »— — — Kaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja toivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan kevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan epävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et luvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin joutaviin aikaasi tuhlaat…»
Eljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin syvemmälle päähänsä — kolakka oli syksyinen ilta, — pisti kädet taskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas, toista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien asioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. —
Sillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven täydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua pitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, — eihän siinä joukossa juuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle kääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian kääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta siinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi:
— Siellä päättyi kaikki onnellisesti, nimittäin näyttämöllä.
— Niin, he pääsivät kuitenkin vastusten jälkeen yhteen.
Valtavasti sykähti Juhanan povi, ja jo oli hänellä ääni vähällä tunkeutua kurkusta, sanat solahtaa kieleltä: eikö sopisi näin todellisuudessakin, että kaksi rakastavaista kerran pääsisivät yhteen. Ja paljon muuta olisi siinä silloin tullut jäljestä. Mutta sanaakaan hän ei sanonut; ainoastaan hieno, huokauksen tapainen ääni lähti kurkusta, kieleltä ei hiiskaustakaan lohennut. »Olethan sinä hullu, Juhana, ja lapsellinen! Kosimaan nyt tässä, velkainen rotta, jolla ei ole palkkaa eikä palkasta toivoa! Sinun pitää hillitä itsesi.» Näin puhui hän itsekseen. Ja hän hillitsi itsensä. Kalpealta hän näytti siinä lyhdyn valossa, ja kalpeana kulki tyttökin hänen rinnallaan. Samassa sitä oltiinkin Julian kotiportilla.
— Hyvää yötä, sanoi tyttö, vain hieno värähdys äänessään.
— Hyvää yötä, vastasi Juhana, ja hänen äänensä värähti vähän tuntuvammin.
Julia meni huoneeseensa nukkumaan, noustakseen aamulla aikaisin konttoritöihinsä. Ja Juhana painoi lakin syvemmälle päähänsä, kun kolakka oli syksyinen ilta, pisti kädet takin taskuihin ja lähti patikoimaan katua alas Eljaan äskeisiä jälkiä, ja mietti — mitä lie miettinytkin.
VIII.
Helsingissä elettiin syksyä edelleen kukin omaa elämistään ja omissa harrastuksissaan, omissa huolissaan, omissa huvituksissaan. Musiikki vaikeni kappelissa, mutta vallassäätyläisille tarjosivat siitä runsaan korvauksen säännölliset soittajaiset »sosieteetin» muhkeassa salissa, ja alempi rahvas sai itse hakea hyvitystään. Mutta huoneisiin ajoi vilu, tuuli ja sade kaikki, niin ylemmät kuin alemmatkin.
Syksyisin on paras työaika ainakin ylioppilaalla. Kotonaan maalla on hän lepäillyt pitkän kesän ja taas tullut työpajoille »jatkamaan» lukujaan. Mutta useinkin huomaa hän, että ei ole mitä jatkaa, ja pahalla omallatunnolla, katuen entisiä laiskottelemisiaan, alkaa hän siis alusta vakavilla päätöksillä. Ja uutuuden halusta istuukin hän huoneessaan ja lukee vahvasti koko päivät; sillä kadulla vetelehtiminen ei miellytä, huveista on hän päättänyt pysyä erillään niin paljon kuin suinkin ja kapakoita vältellä kerrassaan, — pitää säästää aikaa ja rahaa. Ja niin se työ edistyy aluksi joltisestikin.
Se on vakava aika.
Lassikin luki, niin että silmät muljottivat rillien alta, kun hän milloin kadulla näyttäytyi. Hänhän oli kihloissa oleva mies, piti siis saada jo jotakin käsistään tehdyksi, vähän sitä tähän mennessä vielä olikin tullut tehdyksi. Nyt hänen piti näyttää, mihin kykenee. Ja nyt piti vakautua, heittää kerrassaan pois kaikki toveripiirit ja niiden viekotukset, — nyt ei ollut leikki käsissä.
Maalla, Keravalla, asui Antti, luki ahkerasti ja kävi väliin vain kaupungissa kirjoja ym. asioita toimittamassa, aloittipa jo tenttaminatkin. Pian häneltä luvut suoriutuivat.
Mutta Eljaalta ne eivät paljon edistyneet. Väliin hän tosin suuttui julmastikin lukemaan, aikoi heti ja äkkiä tiukalla työllä korvata laiminlyömisensä, ja sitä semmoista lukua kesti päivän ja pari, tai viikonkin. Mutta puuskia ne vain olivat, joista ei jäänyt näkyväistä jälkeä, sillä muita asioita ja puuhia tuli keskeyttämään ja häiritsemään. Tuli kokouksia, juhlia, seuroja, joista ei malttanut eikä voinut olla poissa, tuli vielä muita yksityisempiä tai yleisempiä harrastuksia. Etenkin raha-asiat häntä häiritsivät, hidastivat ja huolestuttivat; nehän ne juuri alituisesti pitivät mielen haluttomana ja raskaana, pitivät koko miehen kykenemättömänä, nolona.
»Nuori mies on paljasta rahaa», sanotaan, ja ensivuotias ylioppilas sitä tavallisesti saapikin suuremmitta vaikeuksitta; — hänestähän voipi toivoa kaikkea hyvää, pitää siis auttaa. Mutta miehen, joka useampia vuosia jo on yliopistossa »maannut» eikä näkyviä jälkiä jättänyt tutkinnoissa, hänen asemansa on surkeampi, varsinkin jos hänellä on näyttänyt olevan muita harrastuksia kuin tutkintonsa. Sen sai Eljas kyllin kokea. Yritellyt hän kyllä oli pitkin syksyä suullisesti ja kirjallisesti, kaupungissa ja maalla hankkia varoja kaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien luona, mutta turhaan: ei saanut takuita, siis ei rahoja. Ihmiset olivat tulleet varovaisiksi. Elää piti kuitenkin hänenkin, pysyä ruoassa ja vaatteissa. Jo oli Eljas kiinni jos jossakin kassassa — niitä on ylioppilaitten yhdistyksissäkin monta, joista tovereiden takuulla lainataan pieniä summia pariksi kuukaudeksi, — ja kun yhdestä lankesi velka maksettavaksi, piti haalia laina toisesta omalla nimellä tai muitten tahi viime hädässä yksityisiltä tovereilta kerätä summa kokoon ja näille maksuksi taas »vipata» muilta tai kassoista. Semmoisissa lainaamisjuoksuissa, alituisissa uudistamisissa ja vaihtamisissa, meni aikaa, meni rahaa, ja mikä pahinta, meni luottamus. Ja silleen ne pikku velat ihmeen sukkelasti kasvoivat, eikä niistä erilleen päässyt mitenkään, kun suurempaa lainaa oli mahdoton saada. Ja elää piti. Kummako, jos luvut pysähtyivät.
Niissä puuhissa meni Eljaalta syksy, tuli joulu ja meni sekin ja uusi vuosi alkoi. Eräänä lauantai-iltana helmikuun alussa tulla torvesi Eljas epätoivoisen ja uupuneen näköisenä Juhanan luo. Kalpea oli hän kasvoiltaan ja hiki valui ohimoilta, kun hän voipuneena heittäytyi sohvaan, suori tukkaansa kaksin käsin ja tuijotti sanatonna eteensä.
Juhana oli vasta tullut kotiin päivällisen syönnistä — hän söi näet ravintolassa —, oli muuttanut tohvelit jalkaansa ja niin valmistautunut levossa ja rauhassa ryhtyäkseen kirjoittelemaan. Hänen oli nimittäin onnistunut saada vähän syrjätyötä, hidastekoista tosin ja vähäpalkkaista, mutta pitihän sitä tienestin tähden nuhertaa, jotta jotakin vähää ilmestyisi tulon puolelle. Kovin vähäksi työnteko kumminkin aina päivän osalle jäi, suututtavan vähäksi. Aina oli jotakin estettä, johonkin menoa, joitakin asioita. Ja nyt taas tuli Eljas, peijakas, sama jos heittäisi paperit pois huomiseen. Tulipa taas pahalla ajalla, hemmetin…
— No mitä sinulle nyt taas on tapahtunut, kysyi hän serkultaan rypistellen otsaansa.
— Sitä on enää mahdoton auttaa. Tunnin perästä valssaavat kolmen miehen nimet minun paperissani. Rahoja en saa kokoon, en jos ulvoisin. — »Valssaaminen» on tuttu sana ja asia ylioppilaspiireissä. Kun laiminlyödään »velan määräaikainen takaisinmaksaminen», niin kadotetaan oikeus siitä kassasta vasta lainata, silloin nimet »valssaavat».
— Vai jo alkavat tanssia. Suuriko summa?
— Ei kuin satanen, mutta viimelauantaiseen puolentoista sadan paperiin näkyvät loppuneen minun mahdollisuuteni hoitaa asioitani. Lujassa oli silloin, nyt on ihan mahdotonta. Ei saa nimiä eikä rahoja, ja kaikilta loppuu kärsivällisyyskin, kun niitä myötään käy ahdistamassa. Olen juossut koko viikon, tänään syömätönnä. Turhaan. Ja emäntäkin mankuu joka päivä vuokrasta, ja pyykitkin on maksamatta…
— Se on siis sitä, että jos tänään saisitkin velkasi maksetuksi, niin jo viikon perästä olisi sama juttu edessä, ja emännät ja pyykit olisivat siltä ennallaan.
— Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkia. Tähän asti olen hoitanut kaiken, mutta nyt: kolmen kelpo miehen nimet ja viimeinenkin luottamus!
— Onko sinulla toivoa saada mistään päin rahoja — ensi viikolla?
— Ensi viikolla? Ei vähintäkään, jos ei tule taivaasta. Yksi olisi tosin takuumies, mutta hänkin ainoastaan sillä ehdolla, että kolme takaa. Mistä ne ottaa meikäläinen?
— No miten hornassa sinä täällä aiot jatkaa lukujasi semmoisilla toiveilla?
— Minä en aiokaan mitään, en voi mitään, en kykene mihinkään. Kaikki aikani menee raha-asioihin, joita en jaksa hoitaa.
— Eihän sinun lukuhommistasi siis tule koskaan mitään. Miksi et ole jo aikoja heittänyt kaikkea ja antautunut jollekulle käytännölliselle alalle?
— Antautunut käytännölliselle! Mihin sinä luulet kelpaavan ylioppilaan, joka ei ole muuta oppinut kuin kirjoja lukemaan, — eikä sitäkään? Olen pyrkinyt konttoristiksi ja muuksi kirjuriksi, mutta nauravat. Ja sepän oppiin on myöhäistä lähteä elähtäneenä ja velkaisena.
Juhana käveli muutamia kertoja lattian poikki edestakaisin. Aina kun tuli uunin puoleiseen nurkkaan, sylkäisi hän, ja pöydän ääressä sytytti hän yhä uudelleen jo ennestään palavan paperossinsa. Sitten pysähtyi hän suoraan Eljaan eteen.
— Sinun olisi, Eljas, pitänyt jo aikoja lähteä pois Helsingistä, sinun täytyy nyt heti paeta, kuta pikemmin, sen parempi. Tännehän et voi jäädä, näethän sen, muuten olet mennyttä miestä.
— Niin olenkin jo, tunnin perästä. — Pois! Mitenkä minä lähden, kun en pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon voin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä ja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy karhuja kaikkialla. — Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten kouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa elämää.
— Hyh! — Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja rypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin serkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen mahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos kerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat, eikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja hyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi — ja se tuskastutti.
— Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten koskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.
— Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin minä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat asiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta. Miksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? — Juhanan kärsivällisyys oli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.
Eljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan. Juhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo rasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. — Eljas nousi ylös ääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.
Portailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen äskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin he yhdessä kävelivät ulos.
— No, no, älähän pahastu, vaikka minä siinä tarpeettomasti tuskausin. Koetetaanhan nyt asetella asioita jollakin tapaa. Vielä on puoli tuntia aikaa, minä pistäyn ohimennessä arkkitehdissä lainaamassa satasen — sitä ei ollut Juhana ennen koskaan tehnyt, — ja muut velat voitaneehan järjestää nekin vähän vakavammalle kannalle.
— Vaikea sinun taitaa olla sieltä lainata, ja takaisinhan se on sekin maksettava. Ja pitäähän minun elääkin. — Hiiteenhän se kumminkin minut viepi, samapa jos jo tänään taikka viikon perästä. Mutta vielä elää juutalainen.
— Juut… Syö jo äimiä Eljas, sinäkö proosikseen?
— Sinne se tulee meno ennemmin tai myöhemmin.
— Mitä vielä, tätilästä kyllä saadaan, eikä ole sinne niin hoppu takaisin maksaa, ja muutkin asiat kyllä asetellaan. Mutta on se toisakseen aivan tarpeellista, että sinä nyt siirryt tästä maalle, aluksi ainakin. Minä kirjoitan huomisaamuna kotiini, että sinä tulet sinne joksikin aikaa.
— Sinun kotiisi — ei veli, niistä ei tule mitään.
— Ole huoletta, kyllähän sinä siellä sentään toimeen tulet, vaikk'eivät siellä liiat prameudet haittaa. Vanhuksista minä vastaan. Siellä voit ehkä tehdä jotakin kirjoitustyötä, ja sieltä voit paremmin koettaa saada rahojakin; ja jos et saa, niin antaudut rautatielle tai lääninhallitukseen tai muualle. Eihän nyt vielä ole epätoivon syytä.
— Eihän tässä ole, siltä se on näyttänyt tämänkin viikkoa! Ja miten sinä luulet täältä päästävän?
— Jokin satanen, neljä, viisi, nyt aina saadaan, ei se kalahda kumpaiseenkaan laitaan.
Silleen lohdutteli Juhana Eljasta, ja serkukset tunsivat toisensa. Juhana häpesi, kun oli syyttä suotta ottanut närkästyäkseen huolestuneelle serkulleen, jota hänen juuri oli velvollisuus auttaa koronkiskojien kynsiin joutumasta, ja Eljas häpesi, että oli hetkeäkään luullut Juhanan häneen todella suuttuneen.
Ja Juhanan ehdotuksen mukaan asiat järjestettiin siten, että Eljas jo ensi viikolla pääsi lähtemään Helsingistä. Huononlaista oli Juhanankin taloudellinen toimeentulo, ja kun hän nyt vielä serkkunsa eduksi sitoutui kaikenlaisiin asioihin, kävi se yhä enemmän huolestuttavaksi. Ja Eljasta pitivät jo useimmat huonon jäljelle joutuneena, menneenä miehenä, haaksirikkoutuneena, joka jo ennen pitkää kai jossakin maan nurkassa tulisi alituisissa puutteissa ja huolissa elää kitkuttamaan surkeata elämätä, niinkuin monet muut hukkaan joutuneet nerot. Kun se kerta noin oli lähtenyt vierimään, niin ei se ennen pysähtyisi, kuin mies ryysyissä kulkisi ryyppylanttia kerjäämässä. Sitä oli nähty ennenkin, oireet olivat samat. Semmoista ajatteli jo vähin Juhanakin, mutta toivoi kumminkin, ja oli iloinen, kun sai serkkunsa ajoissa pois.
Hyvillä mielin hän siis samana päivänä, jona oli saattanut Eljaan asemalle, meni tätinsä nimipäiville. Harvemmin oli hän viime aikoina siellä käynyt. Sen teatteri-illan jälkeen oli kulunut kuukausi, niin ettei hän ollut näyttäytynytkään, — Juliata näet ei tahtonut tavata, — ja Julia oli pysynyt saman verran aikaa poissa. Mutta sitten eräänä pyhänä tulivat he kumpainenkin ja sopertelivat rouvalle kumpikin erikseen saman syyn, että näet olivat sattuneet olemaan muualla. Mutta sen jälkeen kävivät he arkkitehdissä niinkuin ainakin, tapasivat toisensa, puhelivatkin joskus ja olivat niinkuin ennenkin. Mutta tyttöä ei Juhana sen koommin kotiin saattanut — ei! Arkkitehdissä olivat tavallistakin ystävällisempiä; kyselivät Eljaasta ja hänen aikeistaan ja tuli sitten puhe Juhanankin toiveista ja tulevaisuudesta. Arkkitehti kehoitti Juhanata toimeliaammin leipäpaikkaa hankkimaan, kehoitti häntä puuhaamaan sitä varten suoranaisemmin ja innokkaammin, käymään asianomaisten, vaikuttavien henkilöiden luona kumartelemassa. Käski empimättä vain hakea virkoja, joita saattoi hakea, jos kohta ei olisikaan toivoa niitä saada, sillä siitä on aina etua, kun yritteleekin ja tekeytyy huomatuksi.
— Mutta kun on niin paljon muita, soperteli vastaan Juhana.
— Paljon on, mutta ei auta. Jos sinä siellä ylimääräisenä istut äänetönnä ja unhotettuna, niin saat kai semmoisena pysyä kymmenen vuotta, eikä kukaan tule sinulle sittenkään paikkaa tarjoamaan. Onko sinulla ketään tuttavia ylempäin virkamiesten joukossa?
— Ei ketään. Ketäpä minulla olisi?
— Se on vahinko, mutta ei se sentään tee mitään. Käyt vain esittämässä itsesi, pyytämässä puoltosanaa. Niitä on aina toisinaan auki joitakin sijaispaikkoja ja pikkuvirkoja, mitättömiä tosin. Mutta kun semmoisenkin kerran onnistuisit saamaan, niin se olisi jo suuri askel eteenpäin, — niin, sillä olisi jo melkein kaikki voitettu, mitä nyt voi toivoa. Kun kerran on portailla, niin kyllä sitten aina sisälle pääsee. Sinulla kai ei nykyjään ole mitään tuloja?
— Ei muuta kuin mitä vähän syrjätöistä, kirjoituksista.
— Niistä on vain haittaa, heitä ne jo ajoissa. Vakinainen paikka, jos pienikin aluksi, se olisi toista. Ja sellaisia nyt tavallisesti saapi, kun oikein koettaa, eihän se mikä mahdottomuus ole. Ja silloin olisi asemasi vakaisempi, silloin voisit jo omaa kotiakin ruveta ajattelemaan.
Kun arkkitehti mainitsi oman kodin, käänsi Juhana tahtomattaankin katseensa Julian puoleen, joka, vaikka istui syrjässä käsityönsä ääressä, kuitenkin heidän puhettaan kuunteli, ja myöskin samassa nosti silmänsä ylös, niin että heidän katseensa osuivat vastakkain. Ja ne katseet käsittivät toisensa, vaikka eivät silmänräpäystäkään vastakkain olleet. Välähti tuokion vain, mutta tulta ja toivoa! — Juhana soimasi itseään tyhmyri-pöllöksi, kun ei ennen ollut tehnyt kaikkea mahdollista saadakseen asemansa vakaisemmaksi. Nyt hän päätti koettaa kaikkia keinoja, kaikkia kiertoteitä, voidakseen tulevaisuudessa, niin läheisessä kuin suinkin, perustaa oman kodin. Vielä oli aikaa. Hän päätti lähteä kumarruksille, kamreeri Hallmanille ensiksi, hänhän oli ainoa, joka oli vähääkään tuttu.
Tuo päätös häntä innostutti, eikä hän voinut olla sitä Julialle kertomatta, kun he taas vierekkäin sattuivat istumaan. Ja tyttökin kehoitti hymyillen häntä toimimaan, — sillä tukalatahan se kai on elää pitemmän aikaa noin epävarmalla kannalla. Mutta silmiin ei uskaltanut katsoa, ne olisivat puhuneet paljon enemmän, — liiaksi.
Kun siis arkkitehti vielä hyvästellessä neuvoi häntä kaikkialla katsomaan eteensä ja sanoi, että maailmassa pitää rientää ja reistailla maailman mukaan, niin oli Juhana ihan samaa mieltä — vaikka tuo kumartelemisaate häntä tosin vähän tympäisi. Jo huomispäivänä aikoi hän harjata hännystakkinsa ja opettelipa jo ruotsiksi puheen, minkä kamreerille sanoisi. —
Mutta tekemättä ne jäivät kumminkin Juhanalta sillä kertaa aiotut kumarrukset. Muutamia päiviä myöhemmin makasi hän näet klinikassa, houri kuumeessa.
Taudin teitä, niitä ei osaa arvata. Kaupungissa oli lavantauti liikkeellä ja pieni vilustuminenko kylmässä huoneessa sille lie valmistanut sijaa vai mikä. Aamulla Juhana tunsi pahoinvointia, iltapäivällä pani jo pitkälleen ja parin päivän perästä tuli lähtö klinikkaan.
Siellä makasi Juhana kauan ja huonona. Ja kun viimein tauti hellitti ja hän alkoi toipua, olivat sittenkin surkeanlaiset hänen päivänsä. Maata piti siellä toisten kituvaisten seurassa, hoitokin oli kehnonlaista ja epäystävällistä, harvoin uskalsi joku toveri tulla häntä tapaamaan. Täti kävi pari kertaa, sittenkuin vihdoin sai tiedon hänen sairastumisestaan.
Mutta Juhana oli niinkin tyytyväinen ilottomaan potilaana olemiseen. Sillä joka sunnuntaiaamu tuotiin tuolille hänen vuoteensa ääreen vihkonen tuoreita, kauniita, tuoksuvia kukkia, ja Juhana tiesi, mistä ne tulivat. Juhana tiesi, kuka se häntäkin muisteli, ja ajatteli, että moni on häntäkin onnettomampi. Ohi ne menevät vielä nämä kovat päivät, ja iloisemmat koittavat. Ja kun hän siksi oli toipunut, että jo pääsi kävelemään, tuli Julia itse kerran tädin seurassa kukkia tuomaan. Silloin kohosi hieno puna kalvakalle poskelle ja likeltä piteli, ettei kyynel kimaltanut silmän nurkassa; tauti oli näet miehen pehmentänyt.
Kotoaan toi hänelle täti taas pitkät kirjeet. Niissä pyydettiin häntä tulemaan kotiin voimistumaan niin pian kuin jaksaisi. Eljas, joka siellä oli voittanut kaikkien suosion, kuului lähtevän pian takaisin Helsinkiin papiksi lukemaan.
— Takaisin … papiksi… Juhana luki sen kolmeen kertaan. Hyvin se häntä ihmetytti, kun sitä ei tarkemmin selitetty. Juhanan vanhemmat olivat vanhoillisia ihmisiä, ankaran uskonnollisia, jyrkkiä puhdaskirkollisilta mielipiteiltään, oikein »vanhan testamentin ihmisiä», kuten Eljaan oli ollut tapa sanoa. Kaikki uudet ilmiöt, eivät ainoastaan liikkeet ja aatteet, joista he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, vaan myös kaikenlaiset keksinnöt, ajanmukaiset parannukset ja muutokset olivat heistä maailmanlopun enteitä. Juhanaa oli hyvin epäilyttänyt lähettää serkkuaan kaikkine vapaamielisine aatteineen tuohon ahdasmieliseen, joskin ystävälliseen kotiin. Hän oli pelännyt, että kun niin vastakkaiset ainekset jysähtäisivät yhteen, niin hyvä sopu pian pilautuisi, ja oli katsonut tarpeelliseksi oikein kirjeessä pyytää vanhuksia olemaan pitkämielisiä. Ja nyt sai hän tietää, että Eljas oli siellä kaikkien suosiossa ja tulee pian Helsinkiin papiksi lukemaan. Kummallinen käänne!
Eljas itse ei koko talvena ollut kirjoittanut kellekään, ei Juhanalle eikä muille. Huhuna vain kerrottiin, että hän olisi puuttunut kotipuolessaan vallitseviin uskonnollisiin rientoihin, kerrottiin, että hän olisi liittynyt hihhulilaisuuteen, ruvennut tuon laajalle levinneen lahkolaisuuden varsinaiseksi pääapostoliksi. Tuota nyt eivät toverit Helsingissä uskoneet, he nauroivat koko sille huhulle. Ja toiselta puolen kuuluikin, että hän juuri oli esiintynyt mainitun lahkolaisuuden ankarana vastustajana, saarnannut kirkossa ja seuroissa sitä vastaan ja innokkailla ja hartailla puheillaan saavuttanut suurta kansansuosiota.
Tuollaisia suupuheita niitä oli kulkenut, tietysti löyhiä huhuja, joihin ei paljon voinut luottaa, kun Eljaalta itseltään ei mitään kuulunut. Mutta jotakin peräähän niissä nyt kai täytyi olla, ja tovereista arvelivat muutamat Eljaan pahanlaisesti ilveilleen, toiset hänen joutuneen mielenvikaan.
Mutta eräänä iltana, kun jonkin kokouksen jälkeen ylioppilastalon kapakan puolella istui joitakuita ukkosia juttelemassa tuutingin ääressä, sattui joku taas mainitsemaan Eljaan nimen.
— Nyt minä tiedän sen varmasti, on niissä puheissa sittenkin perää, huudahti muudan, katkaisten entisen keskustelun.
— Ettäkö hän olisi hihhuliksi ruvennut?
— Ei, muuten vain yhtynyt siihen kirkolliseen herännäisyyteen, joka niillä paikoin nykyjään on hyvin valtava ja johon hänen setänsäkin kuuluu, — ruvennut uskovaiseksi.
— Liekö jo körtitkin laittanut. Ja mistä sinä nyt sen niin varmasti tiedät?
— Minä sain kirjeen velimieheltäni, joka siellä oli käynyt. Eljas kuuluu siellä seuroissa kulkeneen ja seuroja pitäneen, saarnanneen, puhuneen, lukeneen ja veisanneen. Sanalla sanoen: tehnyt parannuksen ja parantanut muita.
— Loruja! Eljas, joka aina oli niin vapaamielinen ja järkevä.
— Eihän se mikään mahdottomuus ole, puolusti joukossa muudan. — Eljas oli hyvin tunteellinen ja vaikutuksille herkkä, hän koetti ja rientoili jos jonnekin päin, yhdestä tuumasta nakkautui toiseen, — miksei siis uskonnonkin helmoihin, jolla on niin suuri vaikutus ihmisiin?
— Ja kun hän vielä viime aikoina oli joutunut ahtaalle ja maailma kaikilta puolin tuntui sulkeutuvan hänelle, kun hän jo alkoi kyllästyä jokapäiväisiin, joutaviin riitoihin, niin onpa luonnollistakin, että hän siihen tuli turvautuneeksi. Kenties hän, niinkuin moni muu, näki turhuudeksi kaikki nämä maailman riennot ja haki rauhan satamaan. — Näin puhuja oli teologi.
— Minä olen Tuomas, jos niinkuin jatketaan puhetta vertauksissa. Minä en usko koko herännäisjuttua. Mikä se nyt miehen parissa kuukaudessa olisi kääntänyt!
— Saatpahan nähdä, kun hän itse tulee tänne jonkin ajan perästä.
— Tänne? Mitä varten?
— Papiksi lukemaan tietysti.
— Papiksi! Ja millä rahoilla? Aikooko hän maksaa velkansakin, ja sitten vielä lukea täällä papiksi? Mistä Eljaalle ne rahat?
— Sitä en tiedä, tulevan vain kuuluu.
Mutta joukosta eräs napsautti sormiaan ja päästi naurun:
— Nyt se peijoonin poika on hoksannut viimeisen hätäkeinon. Eli ei juuri hoksannut, sillä johan sitä on ennenkin käytetty.
— Ettäkö olisi heittäytynyt?
— Heittäynyt uskonnolliseksi tietysti, pitänyt saarnoja ja veisannut sionia, veitikka. Poikennut tositeologisille poluille. Siten puijannut herännäisyydellään ukkoloilta rahoja, — siellä on ukkoja semmoisia kyllin, jotka mieluiselle papinkisällille kaivelevat setelejä arkun pohjalta, kunhan mies itkettää heidän eukkojaan! — Sitä keinoa on ennenkin käytetty.
— Liekö käytetty, mutta Eljas ei semmoisiin keinoihin kajoa. Hän on puhdasluonteinen, tervesydäminen mies, eikä ryhdy mihinkään vastoin vakaumustaan. Kevyt on hän kyllä, mutta petosta ja valetta hän vähimmässäkin inhoaa, saatikka sitten tunteen arimmissa asioissa.
— Hätä kun käskee, niin la-la-la — hiiteen vakaumukset. —
Minkätähden sitten papiksi, ja mistä ne rahat?
— Ehkäpä on saanut rahat sieltä maalta ja ehkä rupeaa papiksi, mutta miks'ei vakaumuksesta?
— Ei Eljas mikään tyhmä mies ole koskaan ollut. Henki raiska on kallis ja papin pala lihava — vakaumusta kylliksi! Eivätkä ne sen kauniimpia ole monen muunkaan vaikuttimet. — Hän puhui teologille.
— Kaikiksi se tosin ei näyttäisi kumma olevan, mutta Eljas oli aina, vaikka vapaamielinen, kumminkin suora luonteeltaan, — jota ei monestakaan muusta voisi sanoa.
Keskustelu oli livahtanut arkaluontoisille paikoille, ja sentähden ryhtyi eräs vanhempi jäsen sovittelemaan.
— Älkäähän riidelkö. Pääasia nyt on, että Eljas on saanut rahoja ja rupeaa papiksi. Syyt ja vaikuttimet olkoot hänen asianaan. — Puhutaanpa jo muistakin. —
Vaikea sitä olikin syrjäisen arvostella, oliko Eljas pyörähtänyt elämän uudelle polulle halusta vaiko pakosta. Kenties sovittelemalla kumpaisetkin vaikuttimet mahtuisivat samaan päätökseen, ei kokonaisuudessaan, mutta osaksi, noin vähän muodostelemalla. Ei enemmän toinen kuin toinenkaan, mutta kumpainenkin saattoi siihen vaikuttaa.
Eikä Eljaskaan ruvennut lähempiin selvityksiin, kun hän huhtikuun viime päivinä saapui Helsinkiin ja kirjoitutti itsensä jumaluusopilliseen tiedekuntaan, — ei ruvennut selvittämään Juhanallekaan, vaikka hän tälle muuten oli hyvin ystävällinen ja kiitollinen. Eikä tämä taas kysynytkään. Juhana oli vasta päässyt sairashuoneelta pois, oli voimaton vielä ja työhön kykenemätön. Eljas koetti auttaa ja huvittaa häntä kaikin keinoin, teki hänen seurassaan kävelymatkoja, istui illoin hänen luonaan juttelemassa, avittelipa kirjoitustoimissakin, kun Juhana vähitellen rupesi virastossa käymään. Ja Juhanan raha-asiat, jotka taudin aikana olivat ihan häiriölle joutuneet, järjesti nyt Eljas vuorostaan. Sillä rahoja hänellä oli; vaikka kaikki entiset pikkuvelkansa maksoi pois, niin riitti vielä Juhanatakin autella. Mutta rahalähteitäänkään ei Eljas sen tarkemmin kertonut.
— Kävithän sinä kaupungissa omaisiasi katsomassa sieltä maalta, kysyi kerran Juhana.
— Ei tullut käyntiä. Ei tuo himottanut mennä äitimuorin näkyviin, ennenkuin vähän ovat puhdistuneet entiset jäljet.
— Etkö sinä sieltä sitten käynyt lainaasi ottamassa?
— Enhän minä sieltä mitä lainaa ole ottanut.
— Vai sieltä maaltako sinä kaikki sait?
— Sieltä, setäkin auttoi. — Voih, kun pääsisi pois tästä pahasta pesästä — pois, pois maalle! Täällä pelkään, että alan taas tuntea erään, jota en koskaan enää tahdo tuntea, entisen itseni.
Juhana ymmärsi jo, ettei Eljas halunnut raha-asioistaan puhella, ymmärsi sen, vaikkei hän muuten serkkuaan enää täysin ymmärtänyt eikä tuntenut.
Ja muuttunut se olikin Eljas kokonaan miehekseen: luonne ja käytös oli ihan toinen. Siitä Eljaasta, joka vastuksissakin kantoi päätään rohkeasti pystyssä, siitä innokkaasta Eljaasta, joka aina oli valmis väittelemään hetkisenkin harrastuksensa puolesta, siitä avomielisestä Eljaasta, joka pienimpiäkään aikeitaan, tuumiaan, tunteitaan ei voinut olla heti toiselle kertomatta, siitä, joka aatteittensa ja rientojensa palveluksessa aina oli tulena ja leimauksena, — siitä Eljaasta ei ollut merkkiäkään jäljellä. Allapäin ja vakavana asteli hän nyt, milloin ihmisten seurassa esiintyi, ja jokin surunvoittoinen leima näytti lepäävän hänen kasvoillaan. Hänen puheensa oli hiljaista, väsynyttä, hänen luonteensa umpinaista, suljettua. Vanhoja tovereitaan hän ei suorastaan juuri vältellyt, vaan ei hakenutkaan. Toverit paremminkin hakivat häntä, ja niinä päivinä ne juuri sattuivat olemaan Antin kandidaattipidot. Tapa on näet vanha ja kaunis, että sen, joka on jonkin julkisen tutkinnon suorittanut, täytyy tämän johdosta juoda itse ja juottaa muita. Ja kyllähän sitä silloin mielellään ryypätäänkin hyvien tovereiden seurassa, kun on takanapäin kaikki tenttituskat, jännitykset, kuristukset ja vavistukset, kun vihdoin saapi heittää inhottavaksi käyneen frakin kaappiin tomuttumaan, saapi ruveta unhottamaan niitä kiusallisia pikkuasioita, joita on pitkät ajat päähänsä ahtamalla ahtanut. Niille määrin se oli nyt Antti päässyt, ja hänen kekkereihinsä piti saada Eljaskin mukaan vaikka väkisin, — kaikki luokkatoverithan toki koulun ajoilta piti olla koossa. Eljas empi ensin, vaan lupasi sitten kumminkin tulla Hellaaseen.
Muut olivat jo koolla, kun Eljas saapui. Jo ulkona hän kuuli »hip»- ja »hurraa»-ääniä. Anttia, päivän sankaria, hurrattiin, nostettiin, viskottiin kattoa kohden, — sen tiesi Eljas, ja ennen olisi hän ollut siinä ensimmäinen mies. Mutta nyt hän ei kiirehtinyt. Ja kun hän porstuassa kuuli tutun laulunpätkän:
Eikä ne surut paljon paina
Tällä kymmenellä,
niin hän jo vakavasti tuumasi palata: mitä hän tuossa joukossa teki? Meni kumminkin sisälle.
— Kas Eljas! — Yleinen oli riemastus. — Yksi konjakkari jo ovella, muutoin et tähän seuraan pääse. Ka siinä!
Pitihän se nielaista. Mutta syrjäpuoleen vetäysi Eljas heti hiljaisuudessa.
Pitkä pöytä oli taaskin asetettu keskelle Hellaan salia, ja sen ympärillä istui miehiä pariinkymmentä juoden, puhellen, laulaen ja rähisten, ihan niinkuin silloin, jolloin Eljas ensi kertaa siinä huoneessa oli. Samoin kuin silloin komennettiin kapakkatyttöä ja kisailtiin hänen kanssaan, samoin kuin silloin pidettiin puheita, kilistettiin ja huudettiin »eläköön».
Kaikki oli vanhoillaan, Eljas vain ei. Ensi miesnä hän nyt ei johtanut keskusteluja, ei ehdottanut lauluja, ei noussut lasiaan kilistellen pitämään puheita, joihin toverit niin usein jo olivat tottuneet mielistymään. Miettiväisenä istui hän siinä pöydän alapäässä jutellen kahdenkesken, jos ken tuli hänen pakinoilleen, ja maisteli lasistaan tuskin nimeksi. — Lassin kanssa puheli hän kauan, toisten laulellessa ja kaskutessa. Sillä Lassi oli aluksi myöskin vakavatuulisena, vähän niinkuin lannistettuna. Vasta oli kihlat purettu. Antin välityksellä se oli tehty kaikessa sovussa ja hiljaisuudessa molemminpuolisella suostumuksella, sillä he olivat vihdoinkin kumpainenkin tulleet ajatelleeksi, ettei niillä kihloilla ollut mitään merkitystä, kun naimista ei kumminkaan voinut ajatella, varsinkin koska Lassin jo oli täytynyt ruveta velkautumaan, kun isäukko kävi tiukaksi. Ei se Lassi sitä sentään juuri surrut, mutta vähän oli noin toverien keskuudessa häpeissään, kun nämä eivät malttaneet olla pientä pilaa laskettelematta.
Niistä he puhelivat, ja tuli sitten puhe Eljaastakin, vaikka tämä itse koetti sitä vältellä.
— Aiotko tulla syksyksi Helsinkiin, kysyi Lassi.
— Luultavasti en.
— Olisithan jo syksyllä saanut kandidaattisi sinäkin, ja sitten voinut kääntyä teoloogiksi. Miksi noin äkkiä pyörähdit?
— Siitä ei ollut tietoa minun kandidaatistani. Ja mitäpä minä sillä?
Joutava koristus.
— Hyvähän se olisi ollut olemassa. Nyt lukea poruutat teologiaa?
— Niin. Hankin täällä nyt kirjat ja menen kohta taas takaisin kotipuoleen lukemaan. Helsingissä aion olla vain sen verran kuin on välttämätöntä.
— Joko niin olet Helsinkiin kyllästynyt?
— Olen jo saanut siitä tarpeekseni, olen leikkinyt kylliksi.
Joku siinä sillävälin piti leikillistä puhetta. Sille taputettiin käsiä, naurettiin ja huudettiin »eläköön». — Ja Antti oli hyvä isäntä.
— Soo! Kolmas lasi pojat! — Eikö Lassi juokaan; entä Eljas. Kippis! Pankaa pohjaan ja tehkää uutta. Vielä yksi ehditään siemata ennen iltasta.
Iltasen jälkeen olivat taas kahvin ja liköörin ja yhteisten laulujen mieluisat hetket käsissä. Silloin Eljas hiljaa ja huomaamatta vetäysi pois. Sivumennen hän nykäisi Lassia, joka myös oli aikaisin luvannut lähteä, mutta tämä oli nyt vasta päässyt makuun, oli juuri lystimmillään ja poislähdön tuumat olivat hävinneet. Eljas läksi siis yksin tiehensä Hellaasta: hänen paikkansa ei ollut enää siellä, iloisissa seuroissa, niistä oli hän jo erillään. Hän oli reuhtoillut ja tempoillut aikansa, nyt olivat todet edessä, työalat toisilla vainioilla. — Niitä hän mietti kävellessään tuota tietä Hellaasta kaupunkiin, jota hän niin usein ennen oli kävellyt, eikä hän voinut olla muistelematta, mitä hän milloinkin oli aikonut, millä mielellä ollut ennen kulkiessaan näitä polkuja. Ne olivat menneitä aikoja! Nyt hän käveli Hellaasta viimeistä kertaa.