language: Finnish

HELLAS JA HELLEENIT

Piirteitä nykyisestä Kreikasta ja sen muinaismuistoista

Kirj.

I. K. INHA

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1897.

SISÄLLYS:

      Alkusanat.
   I. Akrokorintholla.
  II. Hävityksen ajat.
 III. Yapaudentaistelu.
  IV. Kreikka ja Turkki.
   V. Klassillisiin maihin.
  VI. Atheena sodan aikana.
 VII. Taiteilija sotapolulla.
VIII. Uusi Atheena.
  IX. Nykyiset helleenit.
   X. Akropoliilla.
  XI. Raunioiden Atheena.
 XII. Matka Länsi-Kreikassa.
XIII. Suomalaisten seikkailu.
 XIV. Jäähyväiset Hellaalle.

ALKUSANA.

Lukijoille, etenkin kriitillisille tekijä pyytää saada huomauttaa, että hän on sanomalehtimies. Hänen tuttavuutensa Kreikkaan perustuu kahden kuukauden oleskeluun Atheenassa, Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana, pariin matkaan maaseuduilla, ynnä kirjallisuuteen. Tekijä on tahtonut kertoa ne ylimalkaiset vaikutukset, jotka hän lyhyen tuttavuutensa ajalla on saanut. Muinaismuistot, jotka yhä ovat Kreikan suurin viehätys, ovat kuvituksen pääosa. — Kreikkalaiset itse nimittävät kirjallisuudessa maataan Hellaaksi ja itseään helleeneiksi, ja sen vuoksi on näitä nimityksiä käytetty vaihdellen tavallisten rinnalla.

Tekijä.

I.

AKROKORINTHOLLA.

Aurinko, joka lähenee laskuaan, valaa kultaansa vanhoille temppelinraunioille, joiden ikivanhoista pilareista toiset vielä kantavat päänsä päällä mahtavia marmoripalkkeja, toiset taas makaavat versoovain myrttipensaitten keskellä, kappaleiksi katkenneina. Murtunutta jaloutta, hävinnyttä kauneutta!

Helleeni paimentaa lammaslaumaansa tuolla vaaran rinteellä, käskien älykkäitä koiriaan. Hän on reipas, päivän paahtama, parrakas mies, puettuna ryhdikkääseen kansallispukuun, kädessä pitkä paimensauva. Karua lammaslaidunta on nyt maasi, joka muinoin kukoisti niin kauniisti! Paimeneksi, joka kiertelee vuoristoita, ovat kovat kohtalot sinut tehneet. Ne ovat opettaneet sinut ensimmäiseksi tarttumaan kädellä pistooliin, tai isoon väkipuukkoon, joita kannat aina avonaisessa vyötärlaukussa.

Raunioitten välitse kiertelevää polkua astuu nainen, joka päänsä päällä kantaa saviruukkua. Repaleinen on hänen pukunsa, likainen, mutta vartalo ja astunta ovat jumalattaren! Ja likaisen huolimattomuuden alta hämärtää noista piirteistä vielä se sulous, joka helleeniläisissä kuvapatsaissa lumoo katsojan.

Orjuuden jäljet eivät ole ennättäneet teistä kadota, mutta ei ole vuosituhansienkaan sorto voinut teistä hävittää jalouden leimaa.

Vanha Hellas leviää tässä ympärilläni. Katseeni mittailee klassillisia maisemia, poimien kymmeniä rusottavia vuorenkukkuloita, joiden nimet olen jo piennä oppinut, etsiskellen kypressipuistoja, jotka osottavat entisten historiallisten kaupunkien tilaa.

[Kuva: Temppelinrauniot Korinthossa.]

Kaikkialla kohtaa silmääni hävitys! Raskaasti on se vyörynyt ylitsesi, Hellas, musertaen alleen temppelit, kastellen maan kansalaistesi verellä. Ei liene maailmassa toista maata, joka olisi niin pitkällistä ja julmaa vainoa kokenut, kuin sinä! Mutta hävityksen suuruus on paras todistus muinaisesta suuruudestasi.

Kuinka surulliseksi teet mielen, mutta samalla, kuinka herätät innostusta. Te maat, jotka ihanin piirtein leviätte allani, meret jotka ulotatte atsurinsinisiä ulapoitanne molemmin puolin Istmon kannaksen, runsaat muistot valtaavat mielen edessänne, te kasvatatte ajatuksille siivet, joilla lentää yli vuosituhansien!

Kreikasta on Europan historia alkanut, Hellas on sivistyksemme kehto. Ja miten kunniakas alku! Helleenit kehittivät inhimillisen hengenviljelyksen niin korkealle, että heidän tuloksensa vielä ovat alituisena palaamisen lähteenä. Kuinka monta kertaa vuosisatain kuluessa on sieltä yhä uudelleen ammennettu henkisen kehityksen alkeita! Hellaassa kukoistivat tieteet ja taiteet keskellä vanhan ajan raakuutta, ja vapaudesta tehtiin yhteiskunnallisen järjestyksen peruskivi.

Oltuasi puolentoista vuosituhatta sorrettuna ja unhotettuna olet Hellas saanut takaisin vapautesi ja päässyt alkamaan uutta elämää. Kiitollinen ja muinaisuuteesi ihastunut Europa kiiruhti auttamaan uljasta vapaudentaisteluasi. Hellyydellä, jota ei ole minkään muun kansan osaksi tullut, on se tukenut horjuvia vaiheitasi. Monasti olemme pakottaneet vallanpitäjät luopumaan itsekkäistä pyyteistään ja sinun ponnistuksiasi auttamaan.

Niinkuin aina hemmotellut lapset, niin et sinäkään ole ollut pettymyksiä tuottamatta. Mutta muistakaamme tuomitessamme entinen kova onnesi.

II.

HÄVITYKSEN AJAT.

Ne suuret sodat, joita Makedonian hallitsijat kävivät Aasiassa, heikonsivat ja hajoittivat Kreikan kansaa ollen alkuna sen häviölle. Sen parhaat sotilaat riensivät laumoittain etsimään onneaan vierailta mailta. Atheenasta siihen aikaan hävisi sukupuuttoon vanhoja perheitä. Maa menetti voimakkaimman osan väestöstään, ja sen vastustusvoima oli suuresti heikontunut raakalaiskansain alkaessa hyökkäyksensä.

Roomalaiset kohtelivat kreikkalaisia verraten lempeästi. Parempaa todistusta siitä kunnioituksesta, jota he tunsivat helleenejä vastaan, ei voi olla kuin Ciceron tunnettu varotus Kreikkaan lähtevälle Quintiukselle: "Muista Quintius, että hallitset kreikkalaisia, jotka ovat sivistäneet kaikki kansat, opettaen niille lempeyttä ja inhimillisyyttä, ja joille Rooma on velkaa oman valistuksensa". Kun Germanicus tuli Atheenaan, niin hän riisui yltään kaikki vallan merkit ja astui kaupunkiin vaan yksi liktori edellään. Eipä Roomassa pidetty oikein sivistyneenä miehenä, ken ei ollut käynyt Atheenassa.

Rooman keisareista osottivat varsinkin Augustus, Hadrianus, ynnä Antoninus Pius ja Marcus Aurelius suurenmoista hyväntahtoisuutta Kreikkaa kohtaan. Mutta se kuva, jonka Kreikka tarjoo Rooman keisarivallan ajalla, on ainoastaan pinnalta valoisa. Syvemmälle silmättäessä kohtaa rappeutuminen jo kaikkialla. Ylellisyys ja hekkuma olivat tylstyttäneet kansan, siveellinen ryhti bii hävinnyt, aineellinen varallisuus vähentynyt, ja jo toisen vuosisadan lopulla oli maan ja väestön voima sotain ja hallitsevain sorron kautta näännytetty. Suurin osa pelloista oli autiona, kukoistavain lakeuksien sijalla näkyi autioita aroja. Leivätön maarahvas tulvasi köyhtyväin kaupunkien rasitukseksi. Kauppa ja laivaliike alenivat sitä myöden, kuin tuotantokin ehtyi, ja keisari Nervan aikana oli Atheena jo niin köyhä, että melkein kaikki sen porvarit olivat velassa. Muukalaiset koronkiskurit kiertelivät maata ja koettivat riistää omaisuuden niiltäkin harvoilta perheiltä, jotka vielä olivat pysyneet varoissa. Semmoisiksi kuvasivat Plutarkhos ja Dion Krysostomos oloja toisella vuosisadalla.

Pitkin roomalaisvaltakunnan pohjoista rajaa oli sillä välin kokoontunut suuria raakalaiskansoja, jotka ahnain silmin katselivat veltostuvia vanhoja kulttuurimaita, odottaen vaan soveliasta tilaisuutta niihin hyökätäkseen.

Jo kolmannen vuosisadan keskivaiheilla alkoivat eoottilaisten, skyyttain ja muiden raakalaisten retket. Ensi aikoina heidän hyökkäyksensä tavan takaa torjuttiin, mutta raakalaiset eivät väsyneet, vaan uudistivat ne kahta rajummin.

Skyyttalaiset ryöstivät keisari Gallienuksen ajalla Makedoniaa, herulit kävivät Korinthossa, Argoossa ja Spartassa asti. Goottilaiset hävittivät Atheenaa, jota eräs vanha kirjailija vertasi uhrieläimeen, jonka liekit ovat kuluttaneet, jättäen ainoastaan luut jäljelle.

Keisari Julianuksen aikana koitti kuitenkin vielä kerran rauhan aika ja hävitetyt maakunnat pääsivät uudelleen vaurastumaan, mutta lyhyeksi kävi tämä heiastus entisestä loistosta. Julianuksen seuraajat eivät enää yhtä suuressa määrin suosineet Akhaiaa. Rooman keisareita harmitti se kovapintaisuus, jolla kreikkalaiset yhä pitivät kiinni vanhasta pakanallisesta uskostaan. Papit ja piispat saivat hävittää temppelit, tai muuttaa ne kirkoiksi. Raakalaisia vastaan ei hankittu suojaa, vaan he saivat ryöstöretkillään yhä enemmän kiiruhtaa helleenien kansan perikatoa. Kuudennella vuosisadalla käski keisari Justinianus sulkea Atheenan filosofikoulut, jotka olivat viimeinen jäännös pakanuuden ajoilta.

Goottilaiset, jotka hunnien ahdistamina tunkeutuivat yhä kauemma etelää kohti, olivat roomalaisilta saaneet osan Dakiaa asuakseen. Sieltä pyrkivät he kuitenkin yhä etenemään, ja Alarikin sotajoukot levisivät yli koko Peloponneson. Spartankin täytyi aseitten ja taistelijain puutteessa antautua. Hurjan hävityshimon valtaamana hajosi Alarikin armeija yli Peloponneson muiden maakuntain, hävittäen loputkin sen ikivanhoista kaupungeista. Raakalaisten mukana kulki likainen joukko muukalaisia munkkeja, jotka kiihottivat hävittäjäin himoa hurjaksi uskonvimmaksi.

Tällä retkellä hävitettiin Eleusiin kuuluisa mysteriotemppeli. Peloponnesolla joutui luultavasti suurin osa Olympian temppeleitä ryöstön ja perikadon omaksi. Thebe ja Atheena säilyivät kuitenkin linnoitustensa kautta. Alarik ei voinut ruveta Atheenaa piirittämään, vaan tyytyi suuriin lunnaisiin. Taru kertoo valloittajan säikähtyneen, kun hän lähestyessään Atheenaa oli nähnyt itse jumalatar Pallas Atheenen uhkaavan linnan harjalta, ja Akhilleen seisovan sen muureilla.

[Kuva: Diskoskiekon heittäjä.]

Viidennen vuosisadan alussa oli Kreikka ylt'yleensä raunioiden ja hautain peitossa. Pitkiin aikoihin ei se kyennyt uudelleen virkoomaan, etenkin kun bysantsilaiset keisarit pitivät siitä huonoa huolta. Goottilaiset tosin lähtivät matkoihinsa, samoin myöhemmin kuningas Genserik vandaaleineen, mutta sillä ei hädästä eikä kurjuudesta tullut loppua. Heidän perästään tulivat bulgaarit. Kuudennen vuosisadan keskivaiheille saakka ja vielä sen ohikin kesti yhtämittaista kansainhyökkäystä. Historiankirjoittaja Procopius lausuu: "Siitä pitäen, kuin Justinianus on valtakuntaa hallinnut, ovat Thrakiaa, Khersonnesoa, Kreikkaa ja kaikkea sitä maata, joka on Konstantinopolin ja Jonian meren välillä, joka vuosi hävittäneet bulgaarit ja hunnit. Enemmän kuin kaksisataatuhatta roomalaista on jokaisella ryöstöretkellä tapettu, tai viety vankeuteen, ja ne maat, jotka mainitsin, ovat nyt skyyttain erämaitten kaltaisia." Mitä raakalaisilta jäi, sen hävittivät maanjäristykset ja tulvat. Rutto teki puolen vuosisataa tuhoaan pitkin koko Europaa, ja se tempasi Kreikastakin mukaansa suuren osan eloon jääneestä rahvaasta. Mitä apua oli enää linnoituksista, joita Justinianus alkoi rakentaa, kun ei ollut sotilaita niitä puolustamaan. Hänen legioonansa eivät enää kelvanneet mihinkään, ja rahalla täytyi hänen torjua viholliset omasta pääkaupungistaan.

Hunnien ja bulgaarien jälkeen alkoivat slaavit retkensä. Procopius kertoo näistä slaaveista, etteivät he totelleet ketään yliherraa, vaan jo vanhastaan ratkaisivat kaikki asiansa yhteisesti, jakaen keskenään sekä menestykset että vastoinkäymiset. He eivät asuneet kaupungeissa eivätkä kylissä, vaan matalissa majoissa, maakuopissa, muutellen sinne tänne. He kunnioittivat uhreilla useita jumalia, mutta eivät tunnustaneet kohtalolle mitään valtaa. Harjoittaen mitä kamalinta julmuutta slaavilaiset ensinnä tunkeutuivat Illyriaan ja Thrakiaan, ynnä sieltä Hellaaseen. Asukkaat raastettiin mukaan orjiksii tai saivat raakalaisten lyhyistä keihäistä surmansa. Useita kertoja kävivät nämä rosvot Hellaassa asti ilman että bysantsilaiset keisarit saattoivat heitä vastustaa. Justinus II kutsui apuun avaarit, entiset vihollisensa, mutta niistä taisteluista, joita sen jälkeen syntyi, ei ole mitään luotettavia tietoja. Luullaan, että siihen aikaan, siis noin v. 580 j.Kr. helleeniläisten maahan saapui ensimmäinen slaavilainen asutus, joka ei liene kohdannut sanottavaa vastarintaa, autiota maata kun oli riittävästi. Uudet tulokkaat mukautuivat helleenien tapoihin, omistivatpa heidän kielensäkin.

[Kuva: Muinainen hautapatsas Atheenassa.]

Justinianuksen ajalla lakkasi Akhaia olemasta yhtenä maakuntana ja jaettiin moneen piiriin. Silloin Atheena, joka kaikista Kreikan kaupungeista oli vähimmin kärsinyt raakalaisten hävitysretkistä, menetti loputkin vapaasta hallitusmuodostaan. Jo aikoja oli viidensadan neuvosto, areiopaagi, vanhat tuomioistuimet, arkontit ja polemarkit lakanneet virkailemasta. Lopulta ei Atheenan väestöllä ollut muuta osaa valtiollisesta elämästä, kuin että sai valita kaupungin tai keisarin palkkaamat sofistat, rhetorit ja grammatikot. Vaali oli kuitenkin vallanpitäjäin vahvistettava, Tämäkin oikeus kävi mitättömäksi, kun Justinianus lakkautti julkisten opettajain virat ynnä kielsi julkiset näytännöt, jotka olivatkin vähitellen alenneet aivan arvottomiksi. Vanhat temppelit muutettiin kristityiksi kirkoiksi ja saivat marttyyreistä nimensä. Ainoastaan muutamissa etäisimmissä kolkissa pysyi pakanallisten jumalain palveleminen voimassa aina yhdeksännen vuosisadan loppupuoliskolle saakka.

Kahdeksannella vuosisadalla alkoi uudelleen saapua slaavilaisia siirtokuntia Pelopomiesoon, jossa vuorilla, laaksoilla ja maakunnilla vielä tänä päivänä on heiltä perittyjä slaavilaisia nimiä. Tuo siirto antoi aihetta tappeluihin, joista historia ei kuitenkaan ole mitään tietoa säilyttänyt.

Näihin aikoihin ilmestyi itäisen Välimeren rannoille uusi vihollinen, saraseenit, jotka ahdistivat Rhodosta ja Kyproa sekä saivat jalansijaa Kretassa. Sieltä he harjoittivat merirosvoutta pitkin Aigeian meren rannikoita. Turhaan koettivat bysanttilaiset keisarit heitä karkoittaa, Keisari Leo Filosofi pani heitä vastaan toimeen suuren sotaretken, jossa kreikkalaiset ja vastatulleet slaavit olivat mukana.

Saraseenien kadottua näyttämöltä ilmestyivät Italiasta käsin normannit, jotka perin pohjin ryöstivät Theben ja Korinthon, sekä veivät mukanaan suuren joukon niiden perheistä Italiaan, silkinkutomista opettamaan. Normannien täytyi väistyä venetsialaisten edestä.

Kuta enemmän bysantsilainen keisarikunta rappeutui, sitä kovemmaksi kävi taas Kreikan kohtalo. Keisarit kykenivät tuskin itseään puolustamaan, mitä sitten etäisiä maakuntia. Niin kehnoksi kävi keisarien tila, että Isaak II Angelos oli puoliväkisin nostettava valtaistuimelle, ja että hänen edeltäjänsä Andronikos I salaa karkasi, mutta saatiin kiinni ja hirtettiin jaloista.

Näitä kurjia oloja käyttivät venetsialaiset hyväkseen valloittaakseen Konstantinopolin, jossa Flanderin kreivi Balduin v. 1204 valittiin keisariksi. Siten sai alkunsa tuo lyhytikäinen latinalainen keisarikunta.

Länsimaisen tavan mukaan annettiin valtakunnan maakunnat läänitykseksi ranskalaisille ja italialaisille ylimyksille, jotka tottelivat keskushallitusta sen verran vaan, kuin kulloinkin hyväksi näkivät. Villehardouinin Gottfried perusti itselleen Korinthoon, ja burgundilainen Otto de la Roche Atheenaan ruhtinaskunnat, jotka levittivät valtaansa joka suunnalle. Edellinen kutsui itseään Akhaian herttuaksi. Jokainen ritari, joka vaan kykeni ympärilleen kokoomaan miesjoukon, anasti jonkun kaupungin tai vuoren, josta hän mukavasti saattoi harjoittaa vanhaa totuttua rosvonammattiaan. Raa'assa ylimielisyydessä tekivät he väkivaltaa ihmisille ja omaisuudelle, vieläpä maan taideteoksillekin. Heihin liittyi kaikenlaisia länsimaiden seikkailijoita, jotka saalista hakien pyrkivät keisarin tai hänen läänikerrainsa palvelukseen.

[Kuva: Lysikrateen muistomerkki Atheenassa.]

Kolmannentoista vuosisadan toisella puoliskolla pääsi Mikhael
Palaiologos ja hänen kauttaan kreikkalainen hallitsijasuku uudelleen
Konstantinopolin valtaistuimelle. Hänen kuollessa asettuivat
Vähään Aasiaan ensimmäiset osmaamt, joista koitui perikato koko
bysanttilaiselle keisarikunnalle.

Neljännellätoista vuosisadalla Atheenan herttuakunta joutui Sisilian kuninkaalle, joka hallitsi sitä maaherran kautta, kunnes hänen täytyi luovuttaa se florentiineille, joilla jo oli hallussaan Korintho, Argos ja Vostitza, Seuraavan vuosisadan keskivaiheille riideltiin Kreikan maakunnista ja kaupungeista vaihtelevalla onnella, ilman että bysantsilaiset keisarit kykenivät sekaantumaan asiaan. Ainoastaan Thessalia ja Epiros jäivät keisarillisille prinsseille palkkamaiksi, kunnes osmaanit, jotka olivat tulleet Hellesponton poikki Europan puolelle ja tehneet Adrianopolista pääkaupunkinsa, alkoivat niitä hätyyttää. Todistuksena siitä hädästä, joka näiden uusien vihollisien saapuessa valtasi kreikkalaiset maakunnat, lienevät Atheenassa erään vanhan muurin jätteet, jotka piirittävät Akropoliin pohjoispuolella olevaa kaupunginosaa. Tämä muuri on nähtävästi suuressa kiireessä rakennettu, se on koottu temppelien ja muiden rakennusten raunioista, arkitraaveista, tuoleista, alttareista, pilareista ja kaikenlaisista muista esineistä, mitä vaan on käsillä ollut. Vaikka se onkin Atheenan muinaisrakennuksille ollut niin tuhoisa, niin on siitä ollut se hyötykin, että siinä on meidän päiviimme säilynyt paljon semmoista, joka ehkä muutoin olisi joutunut häviön omaksi.

Turhaan rukoili keisari Johannes Palaiologos länsimaitten apua yhä uhkaavammaksi käyvää turkkilaisvaaraa vastaan. Säästäen Konstantinopolin viimeiseksi sulttaanit valloittelivat sen ympäriltä toisen maan toisensa perästä, ja etenivät etelässä Peloponnesoon saakka. Kun Timur Lenk samaan aikaan alkoi Vähässä Aasiassa ahdistaa turkkilaisia, niin viipyi Kreikan lopullinen valloitus vielä kotvasen aikaa. 1451 Konstantinopoli vihdoin joutui turkkilaisten haltuun, 1460 he valloittivat Peloponneson, ja samana vuonna, Atheenan viimeisen herttuan kuoltua, hänenkin maakuntansa yhdistettiin osmaanilaiseen valtakuntaan. Turkkilaiset säästivät kuitenkin Atheenaa, kunnioittaen sen vanhoja muistoja. Miten paljon huonommat heitä venetsialaiset olivat, sen saamme vasta nähdä.

Niin olivat siis helleeniläiset maat joutuneet osmaaneille, joiden valta on tuottanut syvintä alennusta niille kansoille, jotka ovat sen alle joutuneet. Mutta eivät turkkilaisetkaan saaneet rauhassa pitää valloituksiaan, venetsialaiset koettivat seuraavain vuosisatain kuluessa tavan takaa niitä anastaa. Turkki ja Venetsia kävivät keskenään sotia vaihtelevalla menestyksellä. Useita rauhoja tehtiin, mutta yhtä usein ne rikottiin. Helleeniläiset maat saivat yhä edelleen ankarasti kärsiä sodan rasituksia.

Sulttaanit tekivät Kreikasta turkkilaisen maakunnan. Alussa voitetut saivat pitää jonkinlaisen kunnallishallinnon, mutta pian tämä oikeus supistettiin, tai jäi merkitystä vaille. Turkkilaiset virkamiehet nylkivät maata ankarasti, ottivat lahjoja, sekä käyttäytyivät kaikin tavoin mielivaltaisesti. Virkamiesten alituinen vaihteleminen tuotti sietämättömiä oloja. Suurin osa maaomaisuudesta joutui turkkilaisten käsiin. Ainoastaan saaret pysyivät jotakuinkin itsenäisinä, kunhan vaan maksoivat vuotuisen veronsa sulttaanille.

Venetsialaiset valloittivat sitten uudelleen Peloponneson vv. 1687—99, ja pitivät sitä hallussaan vuoteen 1718 saakka, jolloin se uudelleen joutui turkkilaisille. Venetsialaisia kiitetään siitä, että he tällä lyhyellä ajalla ennättivät monenmoisilla rakennuksilla, maan, viinin ja silkin viljelystä edistämällä ynnä säännöllisellä hallinnolla saada maata melkoisesti toipumaan. Mutta samalla he harjoittivat mitä kovinta sortoa, joka on Kreikassa jättänyt jälkeen kirotun muiston. Uskonnollisella alalla varsinkin oli sorto sietämätön. Kreikkalaiset kirkot suljettiin, kreikkalaisia pappeja kiellettiin virkaansa toimittamasta ja ripittämästä kuolevia. Eivät kyynelet, eivätkä rukoukset auttaneet, heitä pakotettiin käymään roomalaiskatolisissa kirkoissa. Kun samat maat uudelleen joutuivat turkkilaisen vallan alle, niin kreikkalaiset puolestaan kostivat sillä tavalla, että saivat turkkilaiset tuomitsemaan latinalaiset papit kaleereihin ja kaiken heidän omaisuutensa otetuksi takavarikkoon. Ranskan lähettilään välityksellä papit tosin pääsivät kaleerirankaistuksesta vapaiksi, mutta heidän täytyi vuorostaan luopua uskostaan ja tunnustaa kreikkalaisen kirkon opinkappaleet. Paavilaisuus ei ole sen koommin päässyt Kreikassa päätään nostamaan.

Venetsialaiset, joita pidettiin Italian sivistyneimpänä rahvaana, hävittivät mitä häpeällisimmin Kreikan muinaismuistoja. He ampuivat raunioiksi Akropoliin, joka oli raakalaisilta ja turkkilaisilta säilynyt. Piirittäessään Atheenaa v. 1687 he kuljettivat patterinsa Pnyksin kunnaalle, joka on melkein Akropoliin vieressä, ja pommittivat siitä kuudella tykillä ja neljällä mörssärillä Perikleen ikimuistomerkkejä, Propyleitä ja Minervan temppeliä. Yksi pommi rikkoi Parthenonin katon, sytytti ruutitynnörit, joita siinä talletettiin, ja räiähytti rakennuksen ilmaan. Ihmeellistä, on, kuinka niin äärestä ammuttaessa näinkin paljon on säilynyt meidän päiviimme.

Viisitoista sorron ja hävityksen vuosisataa olivat perinpohjin kukistaneet Kreikassa muinaisen sivistyksen ja muinaiset muistomerkit. Helleenien maa oli vaipunut unhotukseen, ainoastaan joku yksinäinen tiedemies muisteli sitä silloin tällöin vuosisatain vieriessä.

"Oi inhimillisten asiain kurjia kohtaloita! Oi inhimillisen vallan surullista muuttumista! Kaupunki, joka muinen oli mainio muuriensa, laivainsa, rakennustensa, aseittensa, rikkautensa, miestensä, järkevyytensä ja kaikenlaisen viisautensa vuoksi, on nyt kukistunut pieneksi kauppalapahaseksi, jopa kyläksi. Se joka ennen oli vapaa ja eli omain lakiensa nojassa, on nyt joutunut raaimman ikeen orjuuteen. Matkusta Atheenaan ja näe suurenmoisimpain rakennusten sijalla ainoastaan surkeita, hajonneita raunioita! Ellös, ellös koskaan luottako liiaksi omiin voimiisi, vaan Häneen luota, joka sanoo: Minä Herra teidän Jumala."

Niin valitti uuden ajan alussa muuan sveitsiläinen oppinut Atheenan kohtaloa.

Eräs ranskalainen kirjailija vakuutti samaan aikaan, että Atheena oli vaan pieni kylä, jota ketut ja sudet ryöstelivät; ja muuan saksalainen tiedemies taas huudahtaa: "Oli muinen Kreikka, oli Atheena; mutta nyt ei ole Kreikassa Atheenaa, eikä itse Kreikkaa."

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla alkoi Kreikka ja etupäässä Atheena herättää länsimaisen maailman huomiota. Useat oppineet matkustelivat sinne ja laativat sen raunioista piirustuksia ja kertomuksia, jotka ovat Kreikan muistomerkkien tuntemiselle arvokkaat, koska paljon niistä rakennuksista, jotka silloin kuvattiin, myöhemmin vielä on hävinnyt.

Ranskan lähettiläs Nointel antoi v. 1674 piirustaa Parthenonin basreliefit, jotka sitten suurimmaksi osaksi hävisivät, kun venetsialaiset räjähyttivät temppelin ilmaan. Vielä tärkeämmät ovat ne tarkat tutkimukset ja muistiinpanot, joita ranskalainen Spon, hienosti sivistynyt Lyonin lääkäri, sekä englantilainen Wheler v. 1675 ja 1678 tekivät. Nämä molemmat tiedemiehet olivat viimeiset, jotka näkivät Parthenonin ehjänä.

Seuraavalla vuosisadalla ovat varsinkin englantilaiset Stuart ja Chandler julkaisseet Kreikan muinaismuistoista ansiokkaita tutkimuksia. Saksalainen paroni Riedesel matkusti Morean läpi kolme vuotta sen jälkeen, kuin venäläinen retkikunta kävi siellä ja albaanit olivat sen pois ajaneet; hän kertoo nähneensä, kuinka Spartassa, Argoossa ja Megalopolissa oli verekseltä hävitetty useita muistomerkkejä.

Rooman keisarit olivat riistäneet Kreikan kaupungeilta niiden kauneimmat veistoteokset koristaakseen niillä pääkaupunkiaan; kun Konstantinopoli perustettiin, niin sai Hellas antaa sille samanlaisena verona mitä roomalaiset olivat jättäneet; venetsialaiset ja florentiinit ottivat, mitä irti saivat. Viime vuosisadanvaihteessa kävivät vihdoin englantilaiset käsiksi maan kiintonaisiinkin muistomerkkeihin, raastaen, murtaen pois niistä kaikki raunioissa säilyneet veistoteokset, mitä pitivät British Museumin arvoisena. Tämä lordi Elginin teko herätti suurta suuttumusta Europassa, ja Byron tuomitsi sen hehkuvalla harmilla.

Yllä mainittujen tutkimusretkien ja muiden matkakertomusten kautta heräsi Europassa Kreikkaa kohtaan yhä suurempi myötätuntoisuus, jonka leviämiselle kahdeksannentoista vuosisadan humanistiset harrastukset olivat niin suotuiset. Oppineen maailman huomio kääntyi yhä enemmän niihin jäännöksiin, joita vielä oli muinaisesta Hellaasta säilynyt, ja valistuneessa yleisössä heräsi lämmin sääli maata ja kansaa kohtaan, jonka menneisyys oli ollut niin kunniakas, vaan joka oli niin syvälle sortunut. Nämä vaikutukset sytyttivät sen filhelleenisen liikkeen, joka sitten tämän vuosisadan alussa niin voimakkaasti auttoi uushelleenien vapaudentaistelua, pakotti diplomaatit muuttamaan heidän hyväkseen politiikkansa ja teki Kreikasta itsenäisen valtakunnan.

[Kuva: Nuori parikunta Peloponnesosta.]

III.

VAPAUDENTAISTELU.

Vapautuksen toivo tapaa olla yhtä vanha kuin sortokin, ja aikaisin kreikkalaisetkin himoitsivat sen alentavan ikeen alta, joka oli heidät kukistanut. Mutta monta vuosisataa pettivät ne toivon kipinät, joita silloin tällöin välähti heidän kohtalonsa pimeydessä. Puolikuu näytti ainaiseksi kukistaneen itämailla ristin.

[Kuva: Arkaadilainen maisema.]

Kerran se lopulta nousi kuitenkin vapautuksen aurinko heillekin, mutta verisenä ja pysytellen kauan matalalla, ikäänkuin epäröiden, kohotako, vaiko laskea uudelleen. Länsimaailma on puolen vuosisataa katsellut näitä kamalia aamuruskoja itäisellä taivaalla.

Pitkällinen oli vapaudentaistelu ja sydäntä särkeviä ne tuskan kuvat, joita se on säilyttänyt historialle, mutta suunnattoman kalliilla hinnalla Hellas lopulta lunasti itsenäisyytensä.

Osmaanit antoivat kristittyjen alamaistensa tuntea sorron koko katkeruuden. Mielivalta ja ylenkatse olivat rajattomat, yhtä rajattomat kuin niiden synnyttämä vihakin.

"Rajahiksi", karjaksi, nimittivät turkkilaiset kristittyjä maakuntiaan. Eajahin asukkaat olivat' orjain luvussa. Heidän maansa jaettiin valloittajain sotilaille läänitykseksi, heidät suljettiin kaikesta vallasta, heidän uskontoaan sorrettiin, sivistyspyrinnöitään poljettiin. Kenpä voisi luetellakaan kaikki rajahin kärsimykset. He eivät saaneet pitää aseita suojakseen, eivät rakentaa uusia kirkkoja, eivätkä vanhoja korjata. Turvallisuutta ei ollut omaisuuden, eikä hengen puolesta. Pashat ajoivat takaa jokaista penniä, joka vilahti alamaisten kourassa, ja rikkaus tuotti alituiset hengenvaarat. Turkkilainen herra piti jokaisen naisen, joka hänen himoaan hiveli, ja niin täytyi kreikkalaisten naittaa tyttärensä niin nuorina kuin suinkin, pelastaakseen heidät häväistyksestä. Virkamiehet, jotka itse ostivat virkansa esimiehiltään, nylkivät niiden hinnan takaisin alamaisiltaan monenkertaisesti. Oikeudenkäynti oli niin vaarallista, että jutut tavallisesti päättyivät kummankin asianomistajan häviöllä. Rikosjutuissa kristitty ei kelvannut todistajaksi mohamediläistä vastaan. Rajahin täytyi puvussaankin erottaa itsensä osmaaneista. Se ei saanut oppia arapilaista kirjoitusta, eikä omia kirjojaan käyttää. Kamalimpia rasituksia oli poikavero, jonka kautta kansalta riistettiin sen paras toivo. Joka viides vuosi kiertelivät maakuntia kylästä kylään pienet joukot turkkilaista sotaväkeä. Asukkaat poikineen koottiin, ja nuorisosta otettiin viides osa, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, sulttaanin orjiksi ja kasvatettaviksi mohamedin uskoon. Joka tällä tavalla vietiin kotoa, oli ainaiseksi menetetty.

Mitä huolta olisi turkkilaisen tapainen hallitus pitänyt maan vaurastumisesta? Ei mitään tehty sen elinkeinojen hyväksi, sivistyslaitoksista puhumattakaan. Teiden puutteessa kävi liike eri maakuntain välillä vaivalloiseksi. Maanviljelys oli niin huonossa tilassa, että suurin osa maata oli autiona. Kauppaa rasittivat kaikenlaiset hankaluudet.

Helleeniläinen kansanluonne, joka on niin altis vaikutuksille, oli vuosituhansien koettelemuksissa turmeltunut. Kun ei väkivallalla voitu vastustaa sortoa, niin opittiin pettämään. Viekkaudessa olivat kreikkalaiset jo vanhastaan olleet mestareita, nyt tuli tästä ominaisuudesta kansallinen avu taistelussa olemassa olon puolesta. "He pelkäävät aina tulevansa petetyiksi", lausui helleeneistä eräs venetsialainen kirjailija. "Kaikki herättää heissä epäluuloa, mutta eivät hekään puolestaan ajattele muuta kuin petosta. Hyöty kaupoissa on isän ensimmäinen opetus pojalleen." Valheellisuudella, juonilla, eripuraisuudella, julmuudella panivat he sitten monta kertaa länsimaiden myötätuntoisuuden kovalle koetukselle, mutta heidän asiansa oli toiselta puolen niin oikea, että siltä ei voitu kieltää kannatusta, heidän esi-isänsä niin kunniakkaat; ja ne monet urotyöt, joita nämä palikaarit tekivät, ihastuttivat loistolla, joka muistutti muinaisia helleenejä.

Vuoristot ovat karuja luonnon taimia kasvattamaan, mutta vapaus on niillä ikimuistoisista ajoista viihtynyt paremmin kuin lihavimmilla lakeuksilla. Vuorissa pääsi kreikkalaistenkin itsenäisyys voimakkaaksi varttumaan.

[Kuva: Ryhmä jumalia Parthenonin friisistä.]

Paimentolaiselämä alkoi vapautensa vuoksi olla elinkeinoista paras. Paimenien luo pakeni vuoristoihin vähitellen yhä enemmän miehiä, jotka olivat riitaantuneet turkkilaisten kanssa; mutta kun ei karjanhoito voinut kaikkia elättää, niin ruvettiin rosvoiksi. Näistä "klefteistä", rosvoista, sai vapaudentaistelu sitten parhaat sotilaansa. He tottuivat kestämään kaikkia rasituksia, kärsimään nälkää ja janoa, nopeasti marssimaan ja ampumaan tarkkaan. Vuorilla oppivat he tuohon sissisotaan kivien ja puiden suojasta, joka sitten kävi turkkilaisille niin tuhoisaksi. Sorrettu rahvas ihanteli kleftejä turkkilaisten väkivallan kostajina. Talonpoika piti itseään turvallisempana, kun hänellä oli joku poika kleftien joukossa. Verikoston laki lisäsi vääryyttä tehtaissa nopeaan heidän lukuaan. Ihanasti on kreikkalainen kansanrunous laulanut näistä urhoista, joita harvoin odotti muu kuin väkivaltainen kuolema. Jos turkkilaiset saivat heidät käsiinsä, niin heillä oli edessään kamalat kidutukset. Klefteissä kehittyi harvinainen kestävyys ja kuolonhalveksiminen. Vaikka rosvoja, niin ylläpitivät he keskenään monta ritarillistakin tapaa, jotka lisäsivät heidän elämänsä romanttisuutta. He saattoivat ampua oman päällikkönsä, joka tahtoi pitää vangiksi joutuneen turkkilaisen naisen. Mutta myös oli heissä paljoa julmuutta, johon turkkilaiset olivat hyvät opettajat. Kleftien hirmutyöt vapautussodan aikana kehotti mohamediläisiä vielä kamalampiin rikoksiin.

Portti ryhtyi jo aikaisin toimiin kleftiläisyyttä vastaan. Se jakoi maakunnat armatolikeihin, piireihin, joiden miesväki sai aseet vuorelaisten kurissa pitämiseksi. Armatooleilla, s.o. aseellisilla oli sittemmin tärkeä osa Kreikan vaiheissa. Ei viipynyt kauaa, ennenkuin he ensinnä salaa ja sitten julkisesti liittyivät klefteihin turkkilaisia vastaan, ja vapaudentaistelijain luku sen kautta melkoisesti karttui.

Helleeneillä oli vanha taru, että heille pohjoisesta tulisi pelastaja, ja aikaisin kiintyi heidän toivonsa Venäjään, joka Turkin kanssa kävi niin kovat sodat. Uskonnonkin yhteys viehätti heitä tämän mahtavan puoleen, ja Venäjällä taas kehittyi varahin halu tulla uskonveljille avuksi.

Jo Pietari Suuri hautoi mielessään uuden kreikkalaisvaltakunnan perustamista, ja Katharina II:sen ajalla sai bysantsilainen aate alkavasta filhelleenisyydestä uutta virikettä. Voltaire kehotti keisarinnaa pelastamaan helleenejä, ja korkeat henkilöt ajoivat Venäjällä lämpimästi heidän asiaansa. Uuden sodan syttyessä Turkkia vastaan pantiinkin tuuma toimeen. Kronstadtista lähetettiin Välimerelle sotalaivasto, ja ruhtinas Orlov vei v. 1770 venäläisen armeijan Peloponnesoon, joka mahtavan liittolaisen saapuessa innolla nousi kapinaan. Mutta kauhean lopun sai tämä ensimmäinen yritys, joka samalla pitkäksi aikaa lannisti kreikkalaisten luottamuksen Venäjään.

Turkki turvautui kamalaan keinoon, jota se menestyksellä on sekä ennen että jäljestäpäin käyttänyt. Se kutsui Albaniasta mohamedinuskoiset shkipetaarit kurittamaan kapinallisia, ja nämä saaliin ja verenhimoiset joukot täyttivät Peloponneson äärettömällä viheliäisyydellä. Kymmeniätuhansia miehiä murhattiin, naiset ja lapset raastettiin orjuuteen. Pappeja ja piispoja hirtettiin, kirkot, luostarit ryöstettiin, monta kaupunkia hävitettiin perin pohjin. Lopulta Moreaa ryösti noin 150,000 shkipetaaria ja kaikenlaista verenimijää muualtakin Balkanin niemeltä. Tämän ajan hirmutapauksista muistettakoon 4000 kreikkalaisen pako Sfakterian saareen, jossa he kuolivat nälkään ja janoon. Turkkilaiset tappoivat Larissassa 3000 kreikkalaista, pelottaakseen heidän maanmiehiään uusista kapinayrityksistä, ja janitshaarit saivat huvikseen ammuskella kaupungin asukkaita. Albaanit ryöstivät sitten Peloponnesoa yhdeksän vuotta, eivätkä enää turkkilaistenkaan käskyllä lähteneet pois, ennenkuin Hassan Ghazi, joka sulttaanilta sai toimekseen niemen puhdistamisen, heitä surmasi kymmeniä tuhansia. Hän saattoi Tripolitzan luo rakentaa 4000:sta pääkallosta voitonpyramiidin ja lähettää 120 johtajan päät Stambuliin, sulttaanille lahjaksi. Peloponneso oli nyt niin lopen hävitetty, että sen asukasluku oli 250,000:sta vähentynyt vajaaksi 100,000:ksi.

Mutta verinen kosto ei enää voinut tukehuttaa vapaudenhimoa, eivätkä myöskään ne monenlaiset huojennukset, joita sulttaanit viime vuosisadan lopulla soivat kristityille alamaisilleen. Kreikkalaisten toiveet saivat voimakasta virikettä niistä tuulista, jotka siihen aikaan puhalsivat yli Europan Sillä aikaa kun kleftit ja armatoolit kotomaassa kävivät lakkaamatonta sissisotaa turkkilaisia vastaan, alkoivat ne monilukuiset kreikkalaiset, joita asuskeli Europan +suurkaupungeissa, täydellä todella valmistella maansa vapauttamista. Rhigas, kreikkalaisten vapaudenrunoilija, matkusti rakentamassa ulkomailla asuvain kreikkalaisten kesken laajaa salaliittoa, ja kotomaansa kleftejä hän kiihotti hehkuvilla runoilla, jotka pian olivat Hellaassa joka miehen suussa:

    Kuin kanan palikaarit, kuin kauan aiomme,
    Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss vuortemme?
    Kuin kauan metsiss olla ja piillä aina näin,
    Pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin,
    Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaa,
    Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
    Yks hetki kallihimpi on olla vapaana,
    Kuin tuhat vuotta raskaissa orjan kahleissa!

Rhigasta sanotaan kreikkalaisten vapauden ensimmäiseksi marttyyriksi. Itävallan hallitus, joka vihasi kaikkia vapaudenpyrinnöitä, otatti hänet kiinni Triestissä ja antoi ilman ehtoja turkkilaisille, jotka ammuttivat hänet. Ennen kiinni joutumistaan ennätti runoilija niellä salaisen seuransa jäsenluettelon. Kuollessaan hän huudahti: "Näin kuolevat palikaarit! Te olette kyllin kylväneet siementä, hetki tulee, jolloin kansani korjaa ihanan sadon."

Viime vuosisadan lopulla kreikkalainen kansallisliike sai alkuun uushelleeniläisen hengenviljelyksen. Perustettiin paljon kouluja, ja Korais laski perustuksen kreikkalaiselle kirjakielelle. Turkin sulttaanit, jotka nyt täydellä todella pohtivat tuumia koko valtakuntansa olojen parantamiseksi, eivät näitä pyrinnöitä vastustaneet. Kreikkalaisten kauniit kansallisrunot herättivät Europassa huomiota ja ihastusta. Monelta taholta osottivat mahtavat henkilöt myötätuntoisuuttaan helleenejä kohtaan ja kallistivat korvansa heidän kuiskutuksilleen. Rhigas oli Wienissä pitänyt keskusteluita Ranskan lähettilään Bernadoten kanssa, ja Venäjän keisari Aleksanteri I oli filhelleeni.

Venäjällä kudottiin uudet juonet Kreikan vapauttamiseksi. Odessan kreikkalaiset perustivat salaisen seuran, filikkoin hetairian, joka päämääräkseen pani bysantsilaisen valtakunnan uudistamisen. Hetairia oli jaettuna moneen luokkaan ja sen jäseniä sitoivat kamalat valat; he olivat velvolliset heti merkin saatuaan lähtemään taisteluun. Seura levisi vähitellen yli koko kreikkalaisen maailman, ja vihdoin sen johto uhkarohkeasti muutettiin Odessasta itse Stambuliin.

Saadakseen yrityksilleen suurempaa kannatusta hetairian johtajat oikein kreikkalaisella viekkaudella panivat liikkeelle huhun salaisesta korkeimmasta hallituksesta, joka muka seuran toimia johti, ja tällä ylijohdolla tarkoitettiin Venäjää. Joonilaisen kreivi Kapodistrian ollessa keisari Aleksanterin läheisimpiä luottamusmiehiä oli helppo saada huhulle yleistä luottamusta; mutta keisari kerrassaan vieraantui helleenien hankkeista, kun hän sai siitä vihiä. Ranskan vallankumous oli hallitsevissa herättänyt syvän inhon kaikkia salaisia seuroja vastaan, olipa niillä mikä tarkoitus hyvänsä. Mutta kun huhu tuosta salaisesta korkeimmasta hallituksesta tuli sulttaanin korviin, niin se hänessä herätti Venäjää kohtaan syvän epäluulon, jota eivät mitkään viralliset vakuutukset voineet poistaa, ja josta oli paljon apua kreikkalaisille.

Turkin virallisissakin piireissä oli näillä hankkeilla salaisia suosijoita. Varakkaammat Konstantinopolin kreikkalaisista perheistä, joita kaupunginosansa mukaan kutsuttiin fanariooteiksi, saavuttivat sulttaanien hovissa monenlaisten kykyjensä kautta vähitellen yhä suurempaa vaikutusvaltaa, Samalla kuin he olivat sulttaanien luottamusmiehiä, kutoivat he monenlaisia juonia Hellaan vapauttamiseksi. Mahtavimmat näistä fanariooteista olivat Ypsilantiit, jotka kauan olivat Portin nimittäminä hospodaareina Tonavan ruhtinaskunnissa. Fanarioottien päämääränä ei alussa ollut ilmi kapina, vaan kreikkalaisten ja muiden kristittyjen vaikutusvallan vähitellen tapahtuva eneneminen Turkissa, kunnes tästä lopulta tulisi kristittyjen hallitsema valtakunta. Sulttaanien saatua vihiä näistä aikeista menettivät he kuitenkin vallanasemansa, ja vapaudentaistelu sai heistäkin innokkaita osamiehiä.

[Kuva: Kappale Parthenonin friisiä.]

Turkki oli tämän vuosisadan alussa heikontunut onnettomain sotain ja maakunnissa hallitsevain pashain niskoittelemisen kautta. Ali pasha, joka koetti perustaa itsenäistä valtakuntaa Albaniaan ja Epirokseen, nousi Porttia vastaan ilmikapinaan. Ja sulttaani pelkäsi Venäjän milloin tahansa alkavan uuden sodan, eikä uskaltanut lähettää sotaväkeä pois pohjoiselta rajaltaan. Hetki siis oli suotuisa kreikkalaisten yritykselle.

Alussa oli sotaonni heille suosiollinen. Tosin Aleksanteri Ypsilantiin yritys sai onnettoman lopun, kun hän v. 1821 muutaman tuhannen kreikkalaisen hetairistan kanssa etelä-Venäjältä hyökkäsi Tonavan ruhtinaskuntiin ja koetti yllyttää niitä kapinaan, mutta Kreikassa taisteltiin turkkilaisia vastaan hyvällä menestyksellä, joka voimakkaasti vahvisti kansan itseluottamusta ja rohkaisi kaikkia tarttumaan aseisiin. Kleftit ja armatoolit riensivät alas vuoriltaan, ja ne kansalaiset, joilla ei ollut muita aseita, nousivat puukoilla, lingoilla ja nuijilla sortajiaan vastaan. Innostus oli niin suuri, että naisetkin lähtivät liikkeelle, muonan kantajiksi taistelijoille. Alussa kreikkalaiset eivät uskaltaneet avoimessa tappelussa vastustaa turkkilaisia, mutta muutamat voitot antoivat heille pian rohkeutta. Sota-asioihin opastuneet kreikkalaiset ja ulkomaalaiset upseerit alkoivat vapaaehtoisista harjoittaa säännöllistä sotaväkeä. Kootuilla rahoilla ostettiin aseita ja ampumavaroja, joita lahjoinakin alkoi saapua kaikista maista.

Europassa vallanpitäjät olivat kapinaa kohtaan vihamielisiä. Ruhtinas Metternich, joka siihen aikaan johti Itävallan ja suureksi osaksi koko Europan politiikkaa, oli sitä mieltä, että koska sulttaani oli Kreikan laillinen hallitsija, niin kapina oli legitimisyyden loukkaus ja siis tukehutettava. Mutta yleisössä eivät semmoiset mielipiteet saaneet vähintäkään kannatusta. Kaikki kansanluokat olivat kreikkalaisten puolella. Saksassa humanistit voittivat Metternichin tukahuttamisyritykset, Byron sulatti englantilaisten kylmäkiskoisuuden, Chateaubriand vertasi Kreikkaa kristikunnan Vendéehen ja taivutti Ranskan rojalistitkin helleenien puolelle. Lopulta filhelleeninen liike tempasi ruhtinaallisiakin henkilöitä mukaansa.

Mutta äärettömän raskaat koettelemukset sai Hellas kestää, ennenkuin hallituksienkin oli pakko sitä auttaa.

Sota muuttui verisimmäksi verilöylyksi. Kummallakin puolella oli silmämääränä vastustajan hävittäminen maan päältä. Ei ollut julmuutta niin kauheata, ettei sitä olisi tehty. Seivästys, kappaleiksi sahaaminen kävivät tavallisiksi surmatavoiksi. Eivätkä hurjistuneet kleftit antaneet turkkilaisille paljoakaan perää hirmutöissä.

Kapinan alussa tapettiin heti pitkin koko Moreaa noin 15,000 mohamediläistä ja kolmisen tuhatta mohamediläistä taloa hävitettiin. Kun Stambuliin saapui verilöylystä tieto, niin siellä pääsi tiikerimäinen raivo valloilleen. Sulttaanin käskystä kreikkalainen patriarkka pääsiäisaattona jumalanpalveluksen jälkeen erotettiin virasta, potkittiin ja täydessä virkapuvussa kolmen metropoliitan ja monen muun papin kanssa hirtettiin kirkon oven päälle. Kolmen päivän kuluttua ruumiit annettiin juutalaisen roistoväen haltuun, joka häväisten raastoi ne katuja pitkin mereen. Monta sataa rikasta fanarioottia ja tuhansia muita kreikkalaisia murhattiin. Pari sataa kirkkoa hävitettiin valtain lähettiläiden vastaväitteistä huolimatta.

Nämä hirmutyöt tekivät vihan sammumattomaksi. Kreikkalaiset kostivat ne kamalasti, kun Morean turkkilainen pääkaupunki Tripolitza pitkällisen piirityksen jälkeen lankesi heidän käsiinsä. 12,000 kleftiä oli kokoontunut saarretun kaupungin ulkopuolelle sen antautumista odottamaan. Ainoastaan etevimmät turkkilaiset saivat pitää henkensä. Kaikki muut asukkaat tapettiin ja etenkin juutalaisia kidutettiin. Pahimmat verikoirat ajoivat takaa nälkään nääntyviä turkkilaisia naisia ja lapsia, jotka aikaisemmin oli päästetty kaupungista pakenemaan, ja murhasivat heistä parituhatta henkeä. Kun vanha kleftipäällikkö Kolokotronis ratsasti kaupunkiin, niin olivat kadut niin täynnä ruumiita, etteivät hänen hevosensa kaviot portin ja seraljin välillä koskeneet maahan. Verilöyly herätti Kreikkaan saapuneissa filhelleeneissä niin suurta inhoa, että esim. uljas englantilainen Gordon jätti maan pitkäksi aikaa. Turkkilaiset kostivat Tripolitzan seuraavana vuonna tappamalla Khion saarella 23,000 miestä ja viemällä 47,000 vaimoa, neitoa ja lasta orjuuteen.

Nämä katkerat tapaukset, joiden luettelo venyisi pitkäksi, olisi paras haudata unhotukseen, elleivät ne kertoisi niin paljon, ja ellei olisi hyvä yhä verestellä turkkilaisvallan ansioluetteloa aikana, jolloin esim. Saksassa on käynyt muodiksi sitä kaunistella.

[Kuva: Byronin kuvapatsas Atheenassa.]

Kuinka sorto rikkoo kansan luonteen, se tuli räikeästi näkyviin vapautussodassa, joka on kirjavin kutomus jaloa uhraavaisuutta, uljuutta ja samalla mitä alhaisimpia intohimoja. Samat päälliköt, jotka vihollisia vastaan taisteltaissa tekivät ihmeteltäviä urhotöitä, olivat keskinäisellä eripuraisuudella saattaa isänmaansa asian perikadon omaksi. Kolokotronis, Mauroinikhalis, Odysseus ja muut mahtavat kleftikapteenit, jotka olivat kovien kokemusten opettamia, vaarain karkaisemia miehiä, vaan samalla raakoja, julmia, petollisia ja saastaisen ahnaita, soveltuivat huonosti yhteen länsimaisen Demetrios Ypsilantiin tai jalon ruhtinas Maurokordatoksen kanssa, jonka frakki ja prillit heitä naurattivat. Kleftikapteenit koettivat kesken sotaa ryöstön ja lunnaiden kiskomisen kautta rikastua, petoksella keinotella itselleen ulkomaalta lähetettyjä rahoja ja korppien tavoin repiä itselleen osia niistä lainoista, jotka kalliilla hinnalla ja suurimmilla ponnistuksilla saatiin ulkomailta hankituksi. Väliaikaisten hallitusten riidat puhkesivat lopulta kreikkalaisten kesken sisälliseksi sodaksi, jossa kuitenkin onneksi kului verrattoman paljon enemmän ruutia kuin verta.

Kreikkalaisten päällikköjen elämänrata kuvaa sattuvasti näitä räikeitä vastakohtia. Kolokotronis, etevin kapteeneista, oli vanhaa kleftisukua, jonka miehistä ei moni kuollut vuoteellaan. Hänen sanotaan tappaneen puolentuhatta turkkilaista. Hän oli mahtava, pitkä mies, komea ryhdiltään, päässä vanhanaikainen kypäri, joka peitti paksuja mustia kiharoita. Voimansa, päättäväisyytensä ja viekkautensa kautta Kolokotronis oli saavuttanut rajattoman vaikutusvallan Peloponneson vuoristoissa. Samalla kun hän oli mitä etevin sotapäällikkö, oli hän ahnas ja juonikas, ja hänen syynsä oli pääasiallisesti tuo häpeällinen sota kapinallisten itsensä kesken.

Vielä kirjavampi elämä ja luonne oli ithakalaisella Odysseulla, jonka klassillinen nimi ja kotopaikka ihastuttivat Europaa. Hän sai kasvatuksen Ali pashan hovissa Ioanninassa ja oppi siellä kaikki mahtavan suosijansa pahat ominaisuudet, hekkumaa, julmuutta ja valheellisuutta. Hän oli petollinen ja kostonhimoinen kuin shkipetaari, viekas ja teeskentelevä kuin kreikkalainen. Komean ryhtinsä, harvinaisen voimakkaan ruumiinsa, kylmäverisyytensä ja terävän älynsä kautta hän oli varsin luotu sotapäälliköksi. Ali pasha nimitti hänet henkikaarttinsa komentajaksi, mutta siitä huolimatta Odysseus petti pashan. Kreikan vapautussotaan hän otti osaa ihmeteltävällä urheudella, mutta hänen itsekkäisyytensä ja ahneutensa oli yhtä suuri kuin päällikkökykynsä. Odysseus kokosi Parnassolla olevan linnoitetun luolan täyteen rikkauksia ja naitti tyttärensä englantilaiselle Trelayneylle, lordi Byronin ystävälle, joka sai tätä luolalinnoitusta aarteineen vartioida, apen ollessa sotaretkillä. Rankaisematta Odysseus sai tappaa väliaikaisen hallituksen lähettiläitä. Lopulta hän petollisuutensa ja itsekkäisyytensä vuoksi kuitenkin suututti omatkin palikaarinsa ja näiden ruvetessa hänestä vähitellen luopumaan karkasi tuo vapaudentaistelija verivihollistensa, turkkilaisten puolelle. Turkkilaisella sotajoukolla hän kiristi lunnaita Atheenalta ja uhkasi hakata maahan kaikki sen öljypuumetsät, mutta joutui vihdoin itse vangiksi, kuristettiin, ja heitettiin Nike Apteran temppelin kohdalta alas äkkijyrkältä Akropoliilta.

Näiden kirjavain luonteiden rinnalla tapaamme toisia, jaloja, puhtaita kuin antiikki. Semmoisia olivat meriurhot Miaulis ja Kanaris, edellinen Hydran, jälkimmäinen Psaran saarelta kotoisin. Loistavilla sankaritöillään vakaannuttivat he kreikkalaisille vallan merellä. Uljaimpia kaikista oli tuo sulioottipäällikkö Markos Botzaris, joka sankarikuolemallaan Karpenisin luona on Kreikan historiassa saavuttanut ikuisen maineen. Muutaman sadan miehen kanssa hän yöllä hiipi keskelle turkkilaista armeijaa ja olisi repinyt sen perinpohjin hajalleen, jos hän muilta kreikkalaisilta olisi saanut sovitun avun. Demetrios Ypsilantis ei ollut johtajaksi luotu, mutta upseerina ja ihmisenä hän oli verraton.

[Kuva: Herakles ja Nemean jalopeura.]

Niiden ulkomaalaisten joukossa, jotka saapuivat helleenejä auttamaan, oli onnen onkijoitakin, mutta suurinta osaa elähytti jaloin harrastus, ja he ovat antaneet vapaudentaistelulle sen ihanteellisimmat värit. Suomellakin oli siellä taistelijansa, joka saavutti maineen. Myhrbergin urhotyöt ovat meille kaikille tutut. Moni vapaaehtoinen tosin pettyi katkerasti perille päästyään, sekä käänsi vihamielisenä selkänsä Hellaalle. Mutta vapaudentaistelu tarjosi toiselta puolen runsaasti semmoisiakin piirteitä, jotka loppuun saakka pitivät vireillä innostusta. Lordi Byronin harrastusta ja intoa eivät katkerimmatkaan kokemukset voineet masentaa. Sekä runojensa että uhraavaisuutensa kautta on hän ehkä enimmin kaikista filhelleeneistä vaikuttanut kreikkalaisten hyväksi. Hänen kuolemansa, joka tapahtui Mesolongiossa keskellä piiritystä ja synkkyyttä, oli kreikkalaisille korvaamaton vahinko. Jalointa länsimaista verta vuoti viimeiseen saakka Kreikan tappotanterilla. Filhelleenit auttoivat taistelijoita sekä aseillaan, että vielä enemmän moraalisella vaikutuksellaan, joka pidätteli kreikkalaisten alati kytevää eripuraisuutta. Heistä saivat kapinalliset kyvykkäitä johtajia, ja uhrauksellaan innostuttivat he kotona olevia maanmiehiään antamaan aineellista kannatustaan taistelijoille.

Liitossa Ali pashan kanssa kreikkalaiset maalla taistelivat vaihtelevalla menestyksellä, ja merellä onnistui heidän kamppailunsa loistavasti. Kapina levisi kaikille Aigeian meren saarille, jotka varustivat kauppa-aluksensa sotalaivoiksi. Useat saaret olivat rikastuneet jauhokaupalla, jota ne Venäjän lipun suojassa kävivät Mustalla merellä, eikä näitä rikkauksia nyt säästetty. Psaralaiset panivat alttiiksi koko olemassaolonsa. Hydran ja Spetsain miljonapohatat menettivät kaiken omaisuutensa Kreikan uudesta syntymisen edestä. Kun metropoliitta pääsiäisyönä messusi Psaran kirkossa: "Kristus on ylösnoussut!" niin vastasi rahvas siihen riemuiten: "Hellas on noussut!"

Kreikkalaiset laivat sulkivat turkkilaisilta sotaväen ja sotatarpeiden kuljetuksen Hellaaseen. Turkkilaisia vastaan taisteltiin polttoaluksilla, samalla tavalla kuin torpedolaivoilla meidän aikana. Kuuluisin on Kanariin urhotyö, kun hän polttolaivalla hukutti Kara-Alin amiraalilaivan ja kolmisen tuhatta miestä sen mukana. Miauliin johdolla opittiin vastustamaan turkkilaisia laivastoita avoimessakin taistelussa.

Sulttaani joutui niin ahtaalle, että hänen lopulta täytyi kutsua Egyptistä avukseen Mehmed Ali, vaikka hänessä asuikin syvä epäluulo mahtavaa pashaa vastaan. Alin poika Ibrahim esiintyi suurella laivastolla ja hyvin koulutetulla armeijalla sotanäyttämölle, ja hänen neekeri- ja maurilaispataljonansa valloittivat melkein koko Peloponneson. Kreikkalaisten oli mahdoton pitää puoliaan niin suurta ylivoimaa vastaan, he joutuivat joka puolella yhä ahtaammalle, mutta jatkoivat taistelua epätoivon sitkeydellä. Heidän asiansa näytti jo olevan hukassa, kun pieni Mesolongion kaupunki uljaalla, yksitoista kuukautta kestävällä puolustuksellaan ja antaumisellaan sen pelasti. Tämä puolustus oli draamallisin kaikista niistä draamallisista tapauksista, joista vapaudensota on niin loppumattoman rikas. Se oli laajalle kaikuva, epätoivon hätähuuto, joka nostatti koko läntisen maailman. Vallanpitäjäin, jotka "etujensa" paksun muurin takaa olivat kylmäkiskoisesti katselleet lähes vuosikymmenen kestävää teurastusta, täytyi vihdoin mukautua ojentamaan Kreikalle avun käsi. Englanti, Venäjä ja Ranska tuhosivat Navarinon luona suuren egyptiläisen laivaston, Venäjä julisti v. 1828 sodan Turkkia vastaan, ja kun samana vuonna ranskalaiset toivat Peloponnesoon sotaväkeä, niin täytyi Ibrahim pashan egyptiläisineen lähteä pois, ja Venäjä vihdoin pakotti Adrianopolin rauhassa Turkin tunnustamaan Kreikka itsenäiseksi kuningaskunnaksi.

Jos kukaan niin varmaan Hellas on itsenäisyydestään maksanut täyden hinnan. Ylpeydellä voi se muistella vapaudentaisteluaan, mutta yhtä suurella tyytymyksellä voi myös Europan yleisö muistaa sitä osaa, joka sillä on tuossa taistelussa ollut.

[Kuva: Euzonisotilas.]

IV.

KREIKKA JA TURKKI.

Helleenit eivät suinkaan olleet tyytyväisiä siihen pieneen kuningaskuntaan, joka heille lohkaistiin Turkin ruumiista. Vielä kituivat miljonat heimolaiset samassa kurjuudessa, josta he olivat päässeet. Ennen he eivät luvanneet levätä, kuin koko kansa olisi yhdistetty yhdeksi ja ehkä Bysantsio valloitettu.

Niin sai Turkki pienestä Kreikasta Davidin, joka alati on valmis linkoomaan sen ohimoon kuolettavan kiven. Vielä harmillisemmaksi kuin sodanhankkeillaan Kreikka kävi alituisella pokkuroimisellaan suurvaltain neuvotteluissa. Kreikkalaiset ovat vielä parempia diplomaatteja, kuin sotilaita, ja kielellään, eikä miekallaan, he lohkaisivat Turkista irti Thessalian ja osan Epirosta.

Helleenien lähimpänä päämääränä oli sen jälkeen Kretan, Makedonian ja Epiroksen vapauttaminen, joka Turkin heikontumistaan heikontuessa ei näyttänyt toivottomalta. Kuta enemmän sairas mies sotkeutui huonoihin raha-asioihinsa, sitä enemmän' hääräsi Kreikka, uhraten sotavarustuksiin satoja miljoneja ulkomailta lainaamistaan rahoista. Siitä alkoi itämailla tulla alituinen "levottomuuden aines", niinkuin diplomaatit sanovat, eivätkä sen pyyteet ensinkään käyneet yhteen heidän reseptinsä kanssa, että annettaisiin Turkin lahoomistaan lahota, kunnes kappaleet itsestään putoisivat odottavien syliin.

[Kuva: T:ri E.J. Dillon kretalaisen munkin puvussa.]

Kieltämättä on valtiomiehillä syytä liikkua varovaisesti Balkanin niemellä, jossa he keskinäisen kateutensa vuoksi niin äkkiä voivat sekaantua sotaan, mutta syytä oli Kreikallakin kiirehtiä asioita. Huolimatta kauneista puheistaan eivät diplomaatit pääsisi pitkälle, elleivät teon miehet tapauksilla väkisin tyrkkisi heitä eteenpäin. Kreeta on alituisilla kapinoillaan harjoittanut tämmöistä teon politiikkaa, mutta kun pitkälliset verenvuodatukset ja hävitykset eivät vielä näkyneet olevan riittävä ostohinta saaren vapaudelle, niin sekaantui lopulta Kreikan hallitus asiaan, antaakseen sille vauhtia, ja lähetti eversti Vassoksen pataljoonineen Kreetaan.

Tämä teko antoikin vauhtia tapauksille. Helleenien kesken sekä Kreikassa, että Turkin maakunnissa ja muualla Europassa heräsi yleinen innostus, hetki oli tullut heidän kansallisten pyrinnöittensä toteuttamiseksi. Läheltä ja kaukaa tulvasi kreikkalaisia vapaaehtoisia Atheenaan, odottamaan, jopa kiirehtimään tulevia tapauksia. Sodan vaara oli astunut jättiläisaskeleen eteenpäin, se antoi diplomaateille kiirettä. Kreikkaa taottiin uhkauksilla ja lupauksilla, mutta kun ne eivät mitään auttaneet, niin saatiin aikaan keskinäisiä välipuheita, joiden kautta sota piti rajoitettaman. Kreikka saisi alkaa sen omalla Lihallaan.

[Kuva: Kreikkalainen pappi,]

Europan yleisössä oli jännitys suuri näiden tapauksien vuoksi, joita tuhannet sanomalehdet vielä liioittelivat. Eihän kenkään voinut arvata, kuinka läheltä ne yleisen sodan vaaran vuoksi koskisivat. Mutta vaikka Turkki vereksillä verilöylyillä keskellä höyryn ja sähkön vuosisataa muistutti maailmalle olemisensa laatua, niin saivat kreikkalaiset osakseen niukalta kannatusta, melkeinpä vaan Englannin vapaamielisiltä ja italialaisilta. Saksassa oltiin heille vihoissa, kun he eivät maksaneet velkojaan. Ranskassa taas on lakattu itsenäisesti ajattelemasta. Ihmisillä ei ollut halua sotia, eivätkä he tahtoneet muistaa itämaista kurjuutta, jonka lopettaminen on sivistyneen maailman velvollisuus, ja joka antoi oikeutusta Kreikan kevytmieli.sille hommille.

Suuret ulkomaiset lehdet olivat jo talvella lähettäneet kirjeenvaihtajansa liikkeelle seuraamaan läheltä tapauksia. Kuta suuremmaksi mielten kuohu kävi Kreikassa, sitä etäämmältä pohjolastakin alkoi tipahdella Atheenaan miehiä, ja lopulta Helsingistäkin, jossa jännitys ei suinkaan ollut pienin, lähetettiin erityiset kirjeenvaihtajat, omin silmin näkemiänsä kertomaan.

V.

KLASSILLISIIN MAIHIN.

Paksulta oli vielä lunta molemmin puolin rautatietä, häikäisevän kiiltävät, rikkomattomat kentät, kun juna huhtik. 13 p. läksi Helsingin asemalta kiidättäen minua etelää kohti. Järvet olivat vahvassa jäässä, melkein yhtä lujassa kuin keskitalvella. Mutta metsät olivat jo peseytyneet puhtaiksi kevättä odotellessaan, ja keväimen tuntu oli jo ilmassakin. Se kasvoi, kehittyi, kypsyi nopeasti matkalla. Pietarissa Neva paraillaan purki jääpeitettään, ja siitä eteenkäsin maa oli melkein sula. Kaiken päivää näkyi suuria sulia lakeuksia, joilla ei kuitenkaan ollut vielä vihannuutta. Seuraavana aamuna ajaa vilistimme sivu Grodnon vanhan, romanttisen kaupungin ja sen monien katolisten kirkkojen.

[Kuva: Olympian Zeus.]

Kun katsoin ulos ikkunasta, niin oli maa kokonaan vihanta ympärillämme, joka paikassa kasvoi veres ruoho, ja laihot olivat kaikkialla vehmastuneet. Monissa pensaissa alkoivat lehdet olla hiirenkorvalla, mutta puut olivat paljaina. Ja varsinkin nukkui koivu vielä liikahtamatta talviunta. Sillä kannalla näytti sitten luonto pysyvän sen päivää. Yön aikana kiidätti höyryhepo junan poikki Venäjän ja Itävallan rajan, sekä Mährin halki Wienin tasangolle, jossa kevät jo oli paljon pidemmällä. Ruohon ja laihojen viheriä oli mehevämpää ja useimmissa puissa lehti oli, haahmolla. Hedelmäpuut kukkivat, sää oli lämmintä kuin kesällä. Samana päivänä, lauantain illalla astuin Wienissä uuteen junaan, joka yön kuluessa Semmeringin yli vei läpi Steyermarkit, Kärnthenit ja Krainit Alppien suvipuolelle, Adrian meren rannalle. Siellä oli täysi kesä, ja kastanjat kukkivat. Viimeisellä taipaleella oli täytynyt jo koivunkin lämmetä ja avata vastahakoiset nuppunsa. Pääsiäispäivänä astuin Triestissä laivaan, joka kuljetti minut Patraaseen, Korinthon lahden rannalle. Torstaina saapuessani sinne paahtoi aurinko jo kuumemmin kuin meillä sydänsuvella. Muutamassa päivässä oli talvi vaihtunut kypsäksi kesäksi.

Triestissä sain ensimmäiset tiedot sodan alkamisesta, ja Muniessa viestejä ensimmäisistä tappeluista. Laivalla oli seitsemän nuorta kreikkalaista, jotka palasivat kotimaahan taisteluihin osaa ottamaan; onko ihme että uutiset ahmittiin.

Oli siis tosiaan syttynyt sota, tuo kauan odotettu ja pelätty. Minun, joka tulin rauhallisesta pohjolasta ja pitkin matkaa olin nähnyt vaan levollisesti puuhailevia ihmisiä, oli vaikea päästä siihen tuntuun ja käsitykseen. Laiska "Thebe", oivallinen kyökki ja ihana Adrian meri eivät tahtoneet antaa mielessä valtaa sotaisille vaikutuksille.

Suuri nautinto oli päästä keskeltä talvea näihin leutoihin, lämpimiin maihin, antaa zefyrin hyväellä kasvojaan, vaipua syviin mietteisiin tuon meriveden edessä, joka oli aivan laivan ääressäkin niin sinistä, että oli vaikea omia silmiään uskoa. Yöllä oli laivan vanavesi täynnä säkenöiviä, sävähteleviä fosforivalkeita, ja tähdet tuikkivat melkein sysimustalta taivaalta. Mutta kuinka se oli kuollutta, tuo eteläinen meri, jonka aaltoja ennen Venetsian lukemattomat alukset viiltelivät ristiin rastiin. Emme nähneet ainoatakaan purjetta taivaan rannalla, ja aniharvat olivat ne höyrylaivat, jotka vastaamme tulivat. Eläinmaailmaakaan ei ollut ulapoilla kuin kalalokit, jotka väsymättä seurailivat laivaa, noukkien tähteitä, joita siitä heitettiin mereen.

Korkeat vuoristot ja monet saaret jäivät vasemmalle kädelle meidän ajaessa etelää kohti pitkin Dalmatian rannikkoa. Tiistaina katosi maa kokonaan näkyvistämme, keskiviikkona ilmestyi usvain keskeltä Albania korkeana ja jylhänä. Kuljimme jotenkin likeltä sen ruskahtavia alppirantoja, jotka jyrkästi suistuivat mereen. Niillä kasvaa ainoastaan harvassa matalia vuoripetäjiä ja pensaita, ihmisasunnoita ei näe juuri ensinkään. Kun saavuimme lähemmä Korfua, alkoi kuitenkin näkyä kyliä korkealla vuoriston kupeilla. Kiikarilla hyvin erotti niiden talot, jotka kohosivat toinen toistaan korkeammalla, ynnä kypressit, joita yksitellen ja ryhmissä seisoi kylissä ja niiden ympärillä. Nuo kylät olivat kuin linnoituksia, pääsemättömissä paikoissa. Ne herättivät uteliaisuutta. Järjestyneistä oloista tulevalle oli omituista nähdä yhteiskuntia, jotka ovat alituisen vainon alla. Miten tuolla elettiin, mitä ajateltiin? Siellä vallitsi yhä verikosto, sortc väkivalta lauhtumatta. Nuot kotkanpesät olivat mykkiä ja mykkiä oli niinikään kaksi turkkilaista linnaa, jotka vielä edempänä tulivat näkyviin. Kaikki kiikarit kääntyivät niitä kohtaan, mutta ei vähinkään merkki osottanut vielä vihollisen tuhotöitä, ei ainoatakaan vainosavua noussut tuolta mahtavalta rannikolta.

Etelätuulilla on Välimerellä ilma utuista, ja niinpa olimme jo varsin lähellä Korfua, ennenkuin sen piirteet selvenivät autereista. Kerkyra, joksi kreikkalaiset kutsuvat saarta, näyttää pohjoiselta puolen läkestyttäissä ihastuttavan kauniin homeerisen maiseman. Vuoristot kohoovat merestä plastillisin piirtein yleten kahdeksi korkeaksi huipuksi, jotka vallitsevat koko saaren ja meren sen ympärillä kymmenien penikulmaan päähän. Kupeiden muovailu on monivaiheista, rikasta ja hyväsuhteista, niitä peittää jotenkin runsas vihannuus, oliivi- ja kypressimetsät ynnä valkoiset kylät. Se oli kuin faiaakien maa, jota Odysseus, kauan kierreltyään meren heittelemänä, lähestyi hataralla lautallaan.

Kerkyrassa sain nyt ensi kerran astua jalkani Kreikan klassilliselle pohjalle. Mutta ennenkuin laivasta päästiin maihin lähtemään, oli paljon puuhaa kreikkalaisen lääkärin kanssa, joka tuli tutkimaan sen terveydentilaa. Toinen toisensa perästä matkustajat marssivat hänen ohitseen kasvojaan näyttäen. Ennenkuin tämä komedia oli päättynyt, oli jo kuitenkin tohtorilta suurella jännityksellä kysytty uutiset. Tohtorin hymyilevästä naamasta saattoi päättää, että ne eivät olleet huonoja.

Sota oli julistettu, pitkin Thessalian rajaa oli taisteltu, kreikkalaiset olivat joka paikassa voitolla, marssivat Epirokseen, pommittivat Prevesaa, vahvaa turkkilaista linnaa, joka vallitsee Artan lahden suun. Kolme tai neljä tornia oli jo maahan ammuttu, ja viimeisetkin varustukset olivat lankeamassa. Huhu kertoi, että Prevesa samana aamuna oli antautunut.

Kas siinä tukko hyviä viestejä, jotka saivat kreikkalaiset matkatoverit ilosta säteilemään.

Etelässä ovat hämärät lyhyitä, kirkasta päivää seuraa nopeaan yö. Niinpä tuikkivat tähdet jo tummalta taivaalta, ennenkuin olimme veneen tinkineet, joka vei meidät maihin. Kaupungissa sytytettiin valot lyhtyihin ja ikkunoihin. Muuan opas johti meitä pitkin sen kapeita, mutkaisia katuja torille, jonka varrella oleviin kahviloihin riensimme sanomalehtiä lukemaan. Suuret ihmiskimput piirittivät niitä, kuunnellen kun joku arvon mies luki ääneensä ja lisäsi tekstiin valaisevia selityksiä. Bulevardilla, joka kulki torin sivua, kuhisi vilkkaasti keskustelevaa yleisöä. Suurta huomiota ja yleistä ihailua herätti kookas tanskalainen upseeri, joka vapaaehtoisena lähti sotaan ja nyt käyskenteli edes takaisin promenaadilla.

[Kuva: Korfun bulevardi.]

Ilta oli niin lämmin, kuin Suomessa ainoastaan lämpimimpänä kesäyönä. Hikisenä, hattu kädessä astelin kreikkalaisen rinnalla. Kaikki osotti, että nyt olin uusissa ilmanaloissa. Bulevardeilla kasvoi etelämaisia puita, monenlaiset tuoksut täyttivät ilman, ja ympärillämme lenteli loistavia kärpäsiä, jotka välkähtelivät kuin tulikipunat pimeässä.

Kaupungissa liekkumoitiin riemussa, mieliala oli täynnä toivoa, ja kaikkialla haasteltiin voitoista. Kaikki puhuivat vapaasti toisilleen, aivan tuntemattomat ihmiset lyöttäytyivät oikopäätä keskusteluihin, ja pian liittyi meihinkin joukko Kerkyran miehiä, jotka lisäksi rupesivat isänniksemme ja juottivat meille kahvia ynnä mastikalikööriä voittojen kunniaksi. Me puolestamme muistimme heitä pienellä puheella, toivottaen kreikkalaisille aseille edelleenkin menestystä, ja puhe lankesi hyvään maahan.

Korfun sanomalelitipahasille oli sota kasvattanut kotkan siivet. Yhdessä tuokiossa olivat ne laajenneet jokapäiväisiksi, ja sitä paitsi jokainen vähänkin tärkeämpi sähkösanoma sai langoista lentää suoraa päätä kirjapainoon ja sieltä lihavin kirjaimin lähteä poikasten käsissä karkaamaan kaupungille. Pari kertaa meidän siinä istuessa saapui uusia lisälehtiä, Jo kaukaa kuuli niiden tulon. Sanomalehtipojat juoksivat kilvan, hyökkäsivät esille kuin tuuliaispää, huutaen voimainsa takaa lehtiään. Nämä menivät kaupan kuin kuumilla kivillä, tuskin joutuivat ruskeat likaiset kourat keräämään pieneen nahkalaukkuun lanttiloita, joita joka puolelta kurotettiin, ja lehtien sisältämät tiedot joutuivat sitten lähtökohdaksi uusille keskusteluille ja pohteluille. Yhä saapui Atheenasta vaan suotuisia tietoja, eikä mikään soraääni häirinnyt sitä toivorikasta mielialaa, joka kaupungissa vallitsi.

Ennenkuin yön suussa pääsimme laivaan soutamaan, otti muuan hieno kreikkalainen herra meidät haltuunsa ja kuljetti pitkin monimutkaisia katusokkeloita alas sataman ääressä olevaan kahvilaan. Nimikortista näimme, että hän oli Kerkyran vapaaehtoisia vastaanottavan komitean presidentti. Kuultuaan meidät filhelleeneiksi piti hän velvollisuutenaan osottaa meille kohteliaisuutta. Kahvia, mastikaa, raitista vettä ja runsasta kaunopuheliaisuutta, kas siinä mitä hän tarjosi. Kahvi annettiin pienistä kupeista, joiden pohjalla oli paksu sakka; se oli vetelää kuin velli ja valmiiksi imellettyä. Mastika taas on hartsille maistuvaa mietoa likööriä. Sekin taitaa samoin kuin kahvi olla alkuaan turkkilaista, mutta kreikkalaisten tapoihin niin juurtunutta, ettei sodasta huolimatta kukaan muistanut sen barbaarista alkuperää.

Ensi tuttavuus kreikkalaisen kahvilan kanssa ei ollut aivan edullinen. Se oli perin likainen. Lattialla paksulta punertavaa multaa, jota oli jaloissa kuljetettu, kuravettä, törkyä jos jonkinlaista, pöydällä lainehti vettä, mastikaa ja viiniä, tuolit ontuivat, ja tarjoilua hoiti repaleiseen takkiin puettu mutta kiltin näköinen garconi, jonka leuasta pitkä hoitamaton parransänki huusi veistä. Emme kauan istuneet, ennenkuin ensimmäiset klassilliset kirput filhelleeniläisyydestämme huolimatta tutkivat meidän säärivarsia.

Mutta ken tätä huomasi tuolla innostuksen hetkellä. Kerkyralaiset puuhasivat suurta vapaaehtoista joukkoa, jonka kiiruumman kautta piti lähteä Epiroon vuoriin taistelemaan. Eräs retken johtajista oli juuri kanssamme, hehkuva, tumma, kookas mies. Sissisodan vaaroista puhuttaissa hän mahtavalla paatoksella ojensi kätensä rajalle päin ja huudahti:

"Parempi kuolla noilla vuorilla isänmaan edestä, kuin virua kotona joutilaana!"

Korfu on suosituimpia olopaikkoja kevättalvella, sen ilmanala on yhtä leutoa kuin Madeiran. Albanian alpit suojelevat saarta kylmiltä tuulilta. Kasvullisuutta kiitetään erinomaisen runsaaksi. Kaupungissa on useita suuria hotelleja ja siellä tulee toimeen melkein vaikka millä kielellä. Saarella olisi ollut paljon nähtävää, muun muassa Itävallan keisarinnan kuuluisa, autio huvilinna, mutta laivan kello kiirehti matkaan.

Korfusta saimme uusia matkatovereita, nimittäin turkkilaisen konsulin, joka vaimonsa, dragomaaninsa ja pappinsa kera sodan aljettua matkusti Kreikasta pois. Hän oli pieni hienonen mies, käveli laivan kannella koruommelluissa tohveleissa, kädet selän takana ristissä, fetsi päässä ja nenä tavallista könkösemmän näköisenä noloudesta keskellä kreikkalaista voitonriemua. Hän koetti lohduttaa itseään sillä, että kuiskaili ulkolaisten korvaan ei ensinkään uskovansa näitä sotaviestejä. Pappi oli parrakas, pitkä mies, turbaani päässä ja roimahousut jalassa, dragomaani taas komea albaani. Rouvan satuin näkemään hunnuttomana, mutta en tiedä, kumpi siitä enemmän säikähti, hän vai minä.

Seuraavana aamuna olimme anivarahin kannella, sillä toivoimme kuulevamme Prevesan pommituksen. Mutta laiva ei poikennutkaan Leukaaseen, kuten olimme luulleet, ja Prevesa jäi meistä ison matkan päähän.

Leukaan eli Santa Mauran vuoristot jäivät vasemmalle, oikealla kädellä oli meillä aivan ääressämme ruskea korkea Ithaka, Odysseun kuulu koti. Se on kauttaaltaan perin karua, paljasta maata, ja samoin Kefallonia, jonka korkea harjanne sitte alkoi haimentaa meriautereitten yläpuolelta. Se pysyi kauan näkyvissämme, syvälle Korinthon lahteen saakka.

Kreikkalaiset matkatoverit olivat miellyttäviä ja sivistyneitä nuorukaisia. Kaksi, joilla oli mustiksi paahtuneet kasvot ja päässä isot korkkihatut, tuli Bombaysta saakka. Wienistä tuli kolme lääketieteen ylioppilasta, joiden aikomus oli ruveta välskäreiksi armeijaan. He olivat kaikki nuoria poikia. Komea tummaverinen lääkäri, jolla oli jättiläisviikset, saapui Parisista. Ja eräs pieni kyttyräselkä vihdoin oli lähtenyt Wienistä matkaan antaakseen tietoja perustamalleen uudelle sähkösanomatoimistolle. Korfussa, Patraassa, pitkin matkaa hän keräsi kreikkalaisista lehdistä uutisia ja sepusti niistä pitkiä sähkösanomia toimistolleen. Hän oli Atheenan yliopiston rehtorin poika ja Itävallan keisarinnan kreikankielenopettaja.

[Kuva: Vanha hautapatsas Atheenasta.]

Tämä seura antoi minulle alkukäsityksen nuoresta Kreikasta. He olivat kaikki läpeensä länsimaisia, suurkaupunkien lapsia, ja täynnä luottamusta siihen suureen sivistystyöhön, joka helleeneillä on itämailla; vilkkaita, kevytmielisiä nuorukaisia, iloissaan sodasta ja voitoista. Sodan varjopuolilla ei näyttänyt heidän ajatuksissaan olevan mitään sijaa.

Mutta heidän innostuksensa ei tuntunut olevan kovin syvällä, eikä se muukalaista vakuuttanut. Se päinvastoin synnytti ensimmäisen epäilyksen niitä hommia vastaan, joihin kreikkalaiset olivat niin suurella melulla ryhtyneet. Eikä kukaan näistä herroista sittemmin päässyt Atheenaa kauemmaksi. Mutta revolverit oli jokaisella taskussa, ja ampumista harjoiteltiin missä vaan oli tilaisuutta.

Laiva kulki sitten jotenkin läheltä Akarnanian korkeita vuoria Korinthon lahteen, jonka suupuolessa Patras on. Vesi, joka siihen saakka oli ollut sinisen sinistä, muuttui nyt vihreäksi. Merimiehet sanovat värin vaihtelevan syvyyden mukaan. Aivan matalilla paikoilla on se melkein ruskeata. Tämä vaihtelu tekee meren Kreikan rannikolla niin väririkkaaksi ja kauniiksi, etenkin semmoisina aikoina, kun taivaalla on monenlaisia pilviä. Taivaanrannalla on vedellä violetti vivahdus, joka selittää, miksi Homeros kutsuu merta viininkarvaiseksi. Peloponneson rannikko pilviä pitävine vuorineen kohosi yhä korkeammaksi edessämme. Kaunis oli katsella mahtava Erymanthos, jonka suipot, vielä lumen peittämät huiput näkyivät rannikolla olevain vuoristojen takaa. Sen rinteillä Herakles ennen vanhaan otti kiinni tuon suuren metsäkarjun, josta vielä meidän päivinä puhutaan.

Patraassa merimatkamme päättyi, suureksi huojennukseksi niille, joissa eivät italialaisen kokin laitokset tahtoneet pysyä. Kymmenet veneet piirittivät laivan, joka ankkuroi satamaan, joukko repaleisia soutajia anasti "Theben" väkirynnäköllä ja kävi matkustajoihin käsiksi, tarjoutuen heitä maihin viemään. Veneestä vaadittiin vaan — 20 drakmaa. Kun oli tuntikausi tingitty, niin saatiin tuo hinta vähenemään 10:ksi drakmaksi eli noin 6 markaksi. Soudettavaa matkaa oli kivenheitto, ja hotelli, johon monen harmin jälkeen vihdoin pääsimme, oli aivan lähellä rantaa.

Patras on Kreikan vilkkaimpia kauppakaupungeita. Se sijaitsee vienosti ylenevällä maalla korkean vuoriston juurella. Rakennukset ovat jotenkin uudet. Venetsian vallan aikuisia muistomerkkejä on kunnaalla kaupungin laidassa vanha linnoitus, jonka muureilta on viehättävä näköala yli kaupungin, Korinthon lahden ja meren. Lahti on Patraan kohdalla niin kapea, että sen toisella rannalla olevat vuoristot suurenmoisesti täyttävät maiseman koko taustan.