Kaupunki on enimmäkseen hyvin rakennettu ja jotenkin siisti. Toisinaan tuli nenään kuitenkin hyvinkin pahoja hajuja — etelän lämpöisen auringon alla kaikki nopeaan pahenee — mutta silloin lohdutin itseäni haistelemalla tuoksuvia laakerinlehtiä, joita kreikkalaiset toverit taittoivat jostain pensaikoista.
Lämmintä alkoi jo olla melkein liiaksi. Päivällä auringon kuumentama maa poltti jalkain alla, mutta iltasin oli ilma suloisen vienoa. Pelolla ajattelin, miten kuuma kesällä tulisikaan. Kävellessäni kaupungilla Intiasta palanneiden kreikkalaisten kanssa, kiistelimme alati siitä, kummalla puolen katua käveltäisiin. Minä tietysti tahdoin kulkea katveessa, he — polttavassa auringonpaisteessa. Puolenpäivän aikaan oma varjo kävi oudon lyhyeksi, ja päivän pyörä asui keskitaivaalla.
Vanha venetsialainen linna oli sisustettu vankilaksi. Kapeita käytäviä, jyrkkiä portaita, hatarain, narisevain lautaovien kautta nousimme pieneen linnanpihaan. Sen ympärillä oli joka puolella kyynärää korkealla akkunoita, joissa oli harvat rautaristikot, mutta ei ruutuja. Jokaisesta ristikon lomasta kurkisti mustanruskeita, pörröisiä naamoja, tarkastaen meitä uteliaasti. Vankeja näkyi elävan monta samassa huoneessa, jossa ei ollut pöytiä, ei tuoleja, ei muuta kuin muurattu permanto. Kesäaikaan heillä ei hätää, lievä on Kreikan ilmanala, mutta talvella voi heidän olonsa olla kolkonlaista, Sotamiehiä käyskenteli muurien ja tornien päällä, joiden suhteet eivät olleet sen suuremmat kuin teaatterikulissien. Tämä vankila olisikin mainiosti sopinut oopperanäyttämölle. Mutta Kreikan vankeinhoitolaitoksesta se ei ollut loistava todistus. Kreikkalaiset toverit olivat itsekin hämillään ja huomauttivat, että Atheenassa kyllä on ajanmukaisempia vankiloita.
Naiiveja oloja osotti ensimmäinen tuttavuuteni vankilain kanssa, mutta ei näkynyt kulkuneuvolaitoskaan kovin monimutkaiseksi, kun seuraavana aamuna lähdimme Patraan asemalle. Se oli pitkä, matala makasiini, jossa pakaasihuone ja kaikki odotussalit olivat yhdessä huoneessa. Sähkösanomaosasto ja muut virkahuoneet olivat pieniä pimeitä komeroita, karkeasti rapatuin seinin. Ja Patras on kuitenkin Kreikan vilkkaimpia paikkoja.
Ennenkuin pääsimme matkaan, täytyi meidän itsestämme karistaa joukko kerjäläisiä, jotka pysyivät kiinni kuin takkiaiset. Hotellin opas oli toimittanut tavaramme asemalle ja siitä saanut runsaan korvauksen. Mutta kun jo istuimme vaunussa, niin ilmestyi ovelle repaleisia miehiä, jotka vaativat viittä drakmaa siitä, että olivat kantaneet kamsujamme. Ennenkuin pitkällisestä väittelystämme tuli tolkkua, soi asemankello, konduktööri sulki ovet ja juna lähti liikkeelle. Mutta suuresti erehdyimme, kun luulimme noista roikaleista niin vähällä pääsevämme. He nousivat vaunujen ulkosivuja kulkeville astinlaudoille ja ajoivat mukana. Kun eivät saaneet ovia auki, niin pudottivat he jollain keinolla alas akkunat ja pistivät sisään hävyttömät naamansa. He seurasivat niinkauan, että meidän vihdoin täytyi tehdä sovinto, jonka hinnan saatuaan kerjäläiset hyppäsivät alas ensimmäisessä ylämäessä.
Eläköön vapaus! Kreikan rautateillä se elää. Konduktööri kyllä sadatteli noita ulkoseinillä matkailevia, joiden sivu hänen oli vaikea kulkea pilettejä tarkastellessaan, mutta ei hänen päähänsä pälkähtänyt ajaa heitä pois. Se preussilainen poliisijärjestelmä, joka on täytynyt pakostakin panna muualla maailmassa toimeen, on Kreikan rautateillä aivan tuntematon. Jokainen menee ja tulee miten haluaa. Kaupunkien ulkopuolella odottelivat pojat ja nuorukaiset ylämaissa junaa ja hyppäsivät siihen niinkuin lapset Ruunan rekeen, vanhempain palatessa kirkolta. Samalla tavalla he saattelivat sitä pitkät matkat asemilta lähdettäissä. Ei kukaan viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että olisi karistellut heitä pois.
Patraan ja Atheenan välinen rautatie on tärkein kaikista Kreikan rautateistä. Korinthoon asti se kulkee pitkin lahden rantaa, läpi yhtämittaisten viinitarhain, jotka levenevät ja kapenevat sen mukaan, kuin Peloponneson vuoret ovat kauempana tai lähempänä rantaa. Muutamissa paikoin rautatie kulkee jotenkin korkealla vuoren rinteellä, ja kaiken aikaa on näköala siltä hurmaavan ihana. Missä viinimaita ei ole, siellä leviävät laajat oliivimetsät, ja joutopaikoilla riitelevät tilasta monenmoiset villit kasvit, joita kotona olemme tottuneet ruukuissa kasvattamaan, komeat myrtit, akasiat, oranssit, kypressit ja monenmoiset kookkaat kaktukset. Lahden toisella puolella kohoo yhtämittainen jono korkeita vuoria, joiden juurella ovat Mesolongio, Naupakto, Delfis, ja joiden takaa Oita ja ikimuistettava Parnasso nostavat lumen peittämät lakensa. Väsymättä ihailin näitä maisemia avoimesta akkunasta, josta pyrähti sisään milloin heinäsirkka, milloin mehiläinen, milloin taas joku outo, juonikas hyönteinen.
Tuossa alla kirkkaat aaltoset loiskivat kalliorantaa vastaan, johon ne vuosituhansien kuluessa olivat syöneet jos jonkinlaisia huokailevia kaaria ja komeroita. Rannikolta hymyilivät maalaisten talot monenlaisten tuuheiden puistojen keskeltä.
[Kuva: Köyhä maalaisukko.]
Satuimme matkaan samana päivänä, jona reservin viimeistä ikäluokkaa lähti sotaan. Kaikilla pysäkeillä ja asemilla seisoi tiheät joukot maalaisia, jotka vaimojen ja kotolaisten saattamina odottivat junaa, Atheenaan matkustaakseen. Mahdoton on kuvata sitä kuhinaa joka asemilla vallitsi. Ennenkuin juna vielä ennätti seisahtua, niin Patraan sanomalehtipojat hyppäsivät kääröineen alas vaunuista ja törmäsivät kiljuen keskelle väkijoukkoa, joka ahnaasti repi lehdet heidän käsistään. Auringon paahtamat, karkaistut, sitkeäjäseniset ja parrakkaat palikaarit hyvästelivät ystäviään ja tuttujaan. Enimmäkseen he olivat puettuina kauniiseen kansallispukuunsa fustanellaan. Tähän pukuun kuuluu ihonmukaiset kaatiot saarykset, sekä puolikengät, jotka ovat ommellut samalla tavalla kuin pieksut; nyppylän paikalla on iso punainen, eli tupsu. Vyötäreillä on tärkätty, monipoimuinen, puolireisiin ulottuva, valkoinen, hameen tapainen vaatekappale. Liivit ovat usein hyvin kauniisti kirjaillut. Takki on myös aivan omituinen, sitä pidetään tavallisesti niin että hihat riippuvat selässä valloillaan. Kaulus on ommeltu "paslikiksi", joka sateisella säällä voidaan vetää pään yli. Takki on kotokutoisesta, hyvin karkeasta sarasta, joko sininen tai aivan valkoinen. Usein on selkämystä ommeltu aivan täyteen rihmoja, jotka riippuvat kuin villa. Päässä on joko kirjailtu litsitön lakki, tai fetsi. Kaupungeissakin näkee näitä kansallispukuja. Sitä käyttävät etenkin semmoiset porvarit, jotka tahtovat osottaa isänmaallista kreikkalaista mieltä. Soreavartaloisen miehen päällä on se niin kaunis, etten ole moista nähnyt. Naisilla on omat kansallispukunsa, nekin omituiset kuosinsa ja koristustensa puolesta.
[Kuva: Megaralainen kansanjuhla.]
"Voitto tai kuolema! voitto tai kuolema!" kuuli lähteväin, jotka jo olivat keski-ikäisiä miehiä, sanovan hyvästi jättäessään, ja se oli jäähyväislause, jonka monikin vanha isä virkkasi pojalleen. Toiset lähtivät vakavina, toiset ilomielin. Koko väkijoukko näkyi pienintä poikaa myöden täydelleen tietävän, mitä tämä lähtö merkitsi. Rajua innostusta ei tosin näkynyt, mutta kyllä halua lähteä sotaan ja koettaa, mitä Hellas voi turkkilaiselle. En ainoankaan miehen silmässä nähnyt kyyneleitä. Mutta vaimoparat sortuivat lähdön hetkellä niin haikeaan itkuun, että sitä oli sääli katsella. Vanhat, väkäleukaiset, mukulanaamaiset ämmät nyyhkivät niin katkerasti, että mielenliikutus teki heidät melkein kauneiksi, tytöt, joista muutamat olivat oikein suloisia, käänsivät pois heltyvät kasvonsa, tai kätkivät ne nenäliinoihin, ja äidit ojensivat punaisin silmin lapsiaan antamaan jäähyväiskättä lähtevälle isälle. Kodin paras raataja, ainoa turva, isä, oli melkein joka mies, joka nyt pyrki täpötäyteen junaan, noudattaakseen hallituksen käskyä ja lähteäkseen rajalle.
Junan liikkeelle lähtiessä ammuttiin sitten ankarasti. Mukana olevat sotamiehet panivat kovia patrunoita kivääreihinsä ja laukaisivat niitä ilmaan. Toiset ampuivat revolvereilla, pistooleilla, pojat reikäavaimilla. Muutamalla asemalla piti joku arvon mies — lieneekö ollut pormestari tai muu semmoinen — jyrisevän puheen lähtijöille, aivan Demostheneen tapaan, muistutellen loistavia esimerkkejä vanhan Kreikan historiasta. Vaikka hänen sanatulvansa oli mitä voimakkain, ja vaikka hän sitä säesti rajuilla kättenliikkeillä, niin se kuitenkin upposi ammuntaan ja lähtöhälinään.
Juna oli niin täysi, etteivät kaikki mahtuneet sisään ja vaunujen ulkosivuja kauttaaltaan reunustivat fustanellapukuiset helleenit, kun juna mennä vihkasi läpi klassillisten maisemain. Oliivilehdoissa seisoi maalaisryhmä katselemassa tätä menoa. Huusivat jäähyväistoivotuksensa, huitoivat liinoillaan. Tuolla seisoi tyttöjä, jotka olivat sitoneet isot kukkaskimput keppien päähän ja ojensivat niitä ohi kiitävään junaan. Akkunoista kurotettiin monta kättä, mutta vauhti oli liian kova ja ottajat liian kovakouraisia, kukkasvihot hajota tupsahtivat, ja kukkaset satelivat pitkin ratavallia.
Korinthoon saakka uudistuivat nuo näytelmät joka paikassa, jossa pysähdyimme; kannaksen toisella puolen oli rauhallisempaa, sieltä olivat nähtävästi reserviläiset jo lähteneet.
Korintho, joka on Akrokorinthon juurella, kuivalla, puuttomalla paikalla, on päältä katsoen jotenkin vähäpätöinen kaupunki. Siitä alkaen maisemat kokonaan muuttuivat. Korkeita vuoria oli vieläkin joka puolella, mutta ne olivat melkein kokonaan alastomia, ainoastaan matalia pensaita kasvoi siellä täällä. Ruohoa oli kovin niukalta, ja käsittämätöntä on, millä ne suuret vuohi- ja lammaslaumat elävät, joita näki laitumilla paimennettavan. Lampaat ovat pitkävillaisia, vuohet samoin. Salamiista alkaen ulottuu meren rannalta jotenkin suuria lakeuksia sisämaahan, mutta ne ovat kuivia ja huonosti viljellyitä. Lähellä Korinthoa kulkee rautatie Korinthon kanavan poikki. Tämä leikkaa kannaksen halki aivan suoraan, ja molemmin puolin kanavaa ovat seinämät sangen korkeat. Tämä rakennus, joka on kymmeniä miljoneja maksanut, on täydellisesti epäonnistunut. Se ei suuresti oikaise muita kuin Piraion reittejä, ja se on niin ahdas, että suuret laivat eivät voi sitä kulkea.
[Kuva: Korintlion kanava.]
Korinthon ja Megaran välillä vuoret ulottuvat mereen saakka, ja rautatie on täytynyt porata jyrkkiin kalliouomiin. Juna hiljentää vauhtiaan tuolla huimaavassa korkeudessa ja pyörtää varovaisesti pystysuorat kallionkärjet. Tämä väli on suurenmoisin koko matkalla. Aiginan lahden takaa, joka sinisenä vaahtoavin aalloin leviää oikealla puolella, näkyvät Argoliin korkeat, monikukkulaiset rannat.
Megaran takana meni koneemme rikki ja sen korjausta odotettaissa läksimme kaikki matkustajat istumaan radan vierustalle, josta oli näköala Salamiin rusapoille harjanteille ilta-auringon vienontuvassa valossa. Koneenkäyttäjä istui kivelle sanomalehden kera, ja palikaarit kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan sotauutisia. Toiset alkoivat ampua ploskuttaa rivolleillaan. Ryhmät ja ympäristö olivat oivalliset.
Tapaus viivytti meitä useita tunteja, niin että oli jo ilta, kun jouduimme Atheenaan. Kreikkalaiset matkatoverit, joiden riemu kuohahteli yhä korkeammalle, kuta lähemmä saavuimme, tarttuivat äkkiä käsivarteeni, näyttivät ulos ikkunasta, ja huudahtivat liikutuksella: "Akropolis!" Laaksot olivat jo verhoutuneet yöhön, vaan tuolla, epämääräisten varjojen yläpuolella, punersivat viimeisessä iltaruskotuksessa Propyleet ja Parthenon!
[Kuva: Sofokles, vanha kuvapatsas.]
VI.
ATHEENA SODAN AIKANA.
Ensimmäinen vaikutukseni Atheenasta oli, että se on enemmän itämaalainen kuin europalainen kaupunki. Asemahuone on perin yksinkertainen, järjestystä ei pidetä minkäänlaista. Tuskin oli juna pysähtynyt ja tuskin olimme saaneet vaunumme oven auki, ennenkuin jo monta kymmentä repaleista miestä ja poikaa hyökkäsi kimppuumme ja väkisin tahtoi repiä matkalaukut käsistämme. Joka puolelta huusivat hotellien asiamiehet, tunkeutuen ääreemme ja kiittäen omaa majataloaan. Muuan dragomaani, joka sitten vei meidät väärään hotelliin, toimitti minut yhdessä erään saksalaisen kirjeenvaihtajan kera suuriin issikanvaunuihin, ja niin jätimme rautatielle meluavan joukon edelleen huutamaan ja elämää pitämään.
Kuski sivalsi hevosia piiskalla selkään, ja täyttä laukkaa lähdettiin matkaan. Toisten edellä ajavain vaunujen kanssa syntyi hurja kilpa-ajo; kuskit ruoskivat hevosiaan, huusivat, rinnan laukkasivat molemmat vaunuparit, ikäänkuin olisi ajettu aavaa pusztaa, eikä Atheenan kapeita katuja. Vaunut nakkelivat kuoppapaikoissa ja katujen risteyksissä puolesta toiseen niin kovaa, että luulimme joka hetki lentävämme kapineinemme päivinemme katuojaan. Ohitsemme vilisivät talot, puodit, valaistut akkunat, katulyhdyt, emme ennättäneet muuta huomata, kuin että kaikkialla oli paljon väkeä ja vilkas liike. Pyssynlaukaukset, joita kuului tavan takaa, pitivät mielessä, mitä kaikki tämä kuhina merkitsi. Eräässä kadunristeyksessä kuulimme hurjaa vihellystä sadoista kimakoista pilleistä ja sivulle vilkaistessamme näimme pikimältään pölyn keskeltä pitkän saaton ihmisiä lähestyvän, Kreikan lippu etunenässä, laulaen ja meluten. Saaton etupäässä kirmasi satoja paljasjalkaisia, repaleisia, mustanaamaisia, vielä mustempitukkaisia katupoikia, ja nämä säestivät laulua vihellyksillään. Tuossa näyssä oli jotain sotaista, kiihkoista, villiä, joka teki syvän vaikutuksen.
Saatuamme huoneet ja pesastuamme enimmät matkatomut kasvoista, ja käsistä, läksimme viipymättä kaupungille, jossa odotettiin suuria kirkollisia saattokulkuja. Kreikassa on vanha luku ja kreikkalaiskatolinen uskonto; pääsiäinen vietetään samaan tapaan kuin Venäjällä. Ilta oli aivan pimeä. Kaduille kokoontui yhä enemmän väkeä, useimmilla palavat kynttilät kädessä. Etäältä kuului lähestyvän saaton messu. Verkalleen se lähestyi lähestymistään. Edellä kulkivat valkoisiin puetut pojat, kantaen palavia lyhtyjä ja kullalla sekä hopealla kirjailtuja lippuja, joihin oli pyhimyksien kuvia maalattu. Heidän jäljessä astuivat papit ja kuorilaiset messuten, sekä näiden perässä loppumaton saatto ihmisiä kynttilöineen. Rahvas paljasti päänsä saaton lähestyessä.
Tämä oli kirkollinen meno, mutta sodan kautta se sai toisenkin luonteen. Missä vaan saattoja liikkui — niitä oli monia kulussa — kuului pyssyjen ja pistoolien pauketta, sekä sytytettiin punaisia bengaalitulia palamaan. Se oli uskonnollinen mielenosotus turkkilaisia vastaan. Kellojen läiske ja pimputus sekaantui hälinään.
Kuninkaan palatsin edustalla on ensin suuri piha, sitten kaunis esplanaadi monenlaisine etelämaisine puineen, akasioineen, palmuineen ja komeine, vanhoine kypresseineen. Vielä alempana on neliskulmainen Perustuslain tori, joka on politiikan keskusta Atheenassa. Torin ja Stadionin kadun kulmassa on suuri kahvila, joka näihin aikoihin oli kaiket päivää täpötäynnä tapauksia pohtivaa ja uusia sähkösanomia odottavaa yleisöä. Kahvilan ulkopuolella, kadulla, näki niinikään alituisesti ryhmiä, Illalla oli vielä koko tori siirretty pöytiä ja tuoleja täyteen, niin että siinä oli väkeä tuhansia katselemassa saattoja, keskustelemassa, lukemassa lehtiä mastikkalasin ja kahvikuppinsa ääressä. Mieliala oli virkeä, sillä yhä oli saatu sotatanterelta hyviä tietoja, Myöhään yöhön viipyivät atheenalaiset taivasalla.
Palatessani seuraavana aamuna Akropoliilta näin Aiolon kadulla suuren väkijoukon, johon kiiruhti yhä uusia lisään. Joukosta kuului raikuvia kättenpaukutuksia. Sotilasmusiikki soitti. Rahvas kaikki katsoi ylöspäin erästä balkonia kohti, jolla seisoi kreikkalaisia ylioppilaita. Rahvas uudisti yhä uudistamistaan kättenpaukutuksensa, ikäänkuin tahtoen jotain. Katu oli niin täynnä, että kaikki liike seisahtui pitkäksi ajaksi. Vihdoin ilmestyi balkonille punatakkisia ja punalakkisia miehiä, italialaisia vapaaehtoisia. Italialaisten näytettyä itsensä yltyivät kättentaputukset kahta innokkaammiksi. Soitettiin vuorotellen kreikkalainen ja italialainen kansallishymni. Sivilipuvut hävisivät vähitellen balkonilta, ja yhä enemmän punaisia ilmestyi sijaan, kunnes balkoni oli kokonaan tulipunainen. Ja kun vihdoin Ricciotti Garibaldi itse ilmestyi, niin paisui yleisön innostus yli ääriensä. Hän piti lyhyen puheen kiittäen mielenosotuksesta.
[Kuva: Kuningas Yrjö.]
Jonkun ajan kuluttua marssivat punatakkiset italialaiset ulos portista, ja Garibaldi, joka oli mustassa sivilipuvussa, nousi kaupungin etevimpäin porvarein kanssa vaunuihin, jotka portin edessä odottivat. Saatossa lähdettiin sitten kulkemaan pitkin kaupunkia, etupäässä sotilasmusiikki, ynnä Kreikan ja Italian liput, joita kantoivat, Kreikan lippua garibaldilainen vapaaehtoinen, Italian lippua kreikkalainen ylioppilas. Sitten ajoivat vaunut, joissa Garibaldi istui, ja viimeiseksi kulki pitkän pitkä jono yleisöä. Saatto kulki pitkin. Stadionin katua, joka on Atheenan suurimpia, bulevardi-istutuksilla kahden puolen. Paljon väkeä oli kokoontunut molemmin puolin katua, balkoneille, sekä talojen ikkunoihin. Monessa paikoin sateli Garibaldin vaunuihin kukkasia, joita naiset heittelivät trotoaareilta tai ripottelivat akkunoista, Paukkupommeja räjähteli joka taholla, ammuttiin revolvereilla ja pistooleilla. Sitä myöden kuin saatto eteni, uudistuivat kättenpaukutukset ja kukkasten heitot. Monen julkisen talon akkunoista pistettiin ulos Kreikan ja Italian liput garibaldilaisten ohi kulkiessa.
[Kuva: Ricoiotti Garibaldi.]
Aamusta varhain myöhään iltaan kuului Atheenassa nyt alituista paukkumista. Paukkupommit eivät koskeneet korviin kipeästi, mutta alkoivat ajan pitkään hermostuttaa. Kimakampi oli pyssyjen ja revolverien ääni. Meillä tuommoista ampumista kaduilla pidettäisiin suurimpana vallattomuutena, vaan Atheenassa se oli aivan luvallista, ja joka miehellä näkyi olevan ampuma-ase taskussaan. Monta kertaa pamahti laukaus melkein korvan juuressa, ja kerran räjähti aivan jalkaini alla kellarin luukusta kova pyssynpamaus. Atheenalaiset näkyivät jo tottuneen tähän paukkinaan. Joskus saivat balkoneilla seisovat ihmiset pistooleista paperitötteröitä vasten kasvoja, mutta se ei näyttänyt heidän huomiota herättävän.
Illalla lähti osa garibaldilaisia matkaan. Yleisö hyvästeli heitä erittäin innokkaasti. Koko Perustuslain tori oli täpö täynnä rahvasta. Tuo pieni vapaaehtoinen joukko, 200 miestä, tekikin varsin syvän vaikutuksen. Siinä oli paljon hienoja kasvoja, ja prillit, joita monellakin oli nenällään, osottivat akadeemista sivistystä. Nähdä sivistyneitä miehiä vapaaehtoisesti univormussa, kiväärit olalla, lähtemässä taistelemaan vieraan maan puolesta, vapauden asian edestä, se on kuitenkin suurta. — Italialaiset vapaaehtoiset olivat saaneet omat univormut. Punaisen takin, tai oikeammin mekon tummalla kauluksella, viheriäiset housut punaisilla reunanauhoilla, vaaleat lyhyet clamaskit, sekä punaisen lippulakin.
Toisen päivän illalla olivat vaikutukseni semmoiset, että Atheena oli korvin kuulla paljon sotaisempi, kuin silmin nähdä. Mielenosotukset olivat enemmän lapsellista innostusta, kuin intohimoa. Ja tuo alituinen paukkuminenkin tarkoitti yhtä paljon pääsiäisjuhlaa, kuin sotaa.
Lauantaina huhtik. 24 p. aamupäivällä oltiin Atheenassa yleensä hyvin tyytyväisiä sodan käyntiin. Epiroossa edettiin nopeasti kohti Ioanninaa, Prevesan antautumista odotettiin joka hetki, samoin Salonikin pommitusta, tiedettiin laivaston ampuneen Platamonaa ja Ekaterinaa, sekä vieneen maihin sotaväkeäkin, katkaisemaan Edhem pashan yhteyden Salonikin kanssa. Thessalian rajalla oli ollut useita taisteluita, joissa kreikkalaiset enimmäkseen olivat olleet voitolla. Jopa kerrottiin Edhem pashan kaatuneen, ja hänen armeijansa joutuneen kolmelta puolen saarroksiin.
Sitä kovemmin kohtasivat ne uutiset, joita lauantaina iltapäivällä saapui. Ne iskivät alas kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Olin saapunut huoneeseeni Garibaldin soturien riemuretkeä katsomasta, heittäytynyt vuoteelleni hieman lepäämään, kun äkkiä hotellin harjaaja, hyvä umpikreikkalainen poika, astui huoneeseen, tuli viereeni ja sanoi: "Turkki — Turnavo! Grecia"… hän veti kädellään kurkkua ikäänkuin sen poikkileikatakseen. Hänen tuskansa oli niin suuri, että kiiruumman kautta riensin kaupungille, jossa ylimääräisistä lehdistä heti näin, että poika oli totta puhunut. Eikä siinä kyllä, että turkkilaiset olivat saaneet Turnavon haltuunsa, vielä paljon pahempaa oli tapahtunut.
Elassonasta Larissaan vievä tie kulkee Melunan solan läpi ja Turnavo nimisen kylän kautta, joka on likellä vuoristoa, ja jossa kreikkalaisilla oli vahva etujoukko. Solassa oli raja hyvin epäedullinen, sillä Olympos vuoren harjanne oli turkkilaisten vallassa, niin että turkkilaisten asemat kaikkialla vallitsivat kreikkalaisten varustukset. Hyvin tiedettiin jo ennen sodan alkamista, että kreikkalaisten olisi vaikea solaa puolustaa.
Kun sen vuoksi uutisia yhtämittaisista voitoista saapui, niin oli meidän ulkomaalaisten vaikea niitä uskoa. Kysyimme kreikkalaisilta matkatovereiltamme: Miten ovat asiat Melunassa? Mitä on siellä tapahtunut? Emme saaneet tyydyttävää vastausta. Melunassa ja sen lähiseudulla oli taisteltu, vaan miten nämä tappelut olivat päättyneet, siitä emme koskaan saaneet oikein selvää. He eivät itse tienneet sitä? Kun koko kreikkalainen armeija jo oli hajoitettu, ja Edhem pasha Larissassa, niin oli Zaharatoksen kahvila Perustuslain torin varressa vielä aamusta myöhään yöhön täynnä Atheenan porvareita, jotka pöydille piirustelivat suunnitelmia valloituksista.
Hallitus oli pannut toimeen ankaran sähkösanomasensuurin, ja sen vuoksi kului monta päivää, ennenkuin saatiin viestit niistä kamalista onnettomuuksista, jotka olivat Thessaliassa tapahtuneet, Turnavon valloituksesta, pakoretkestä Larissaan ja Larissan jättämisestä tykkineen, varustuksineen. Ne saatiin melkein yhtä aikaa lukea postissa tulevista englantilaisista kuin kreikkalaisista lehdistä. Kaikki tuulentuvat romahtivat maahan yhdellä iskulla, keskustelut taukosivat, mielien päälle asettui raskas taakka, johon nopeaan toisiaan seuraavat viestit kasasivat yhä uusia kiviä, Käsitykset sodasta kääntyivät kerrassaan nurin. Kun ensimmäinen masennus oli vähän asettunut, niin koetti rahvas lohduttaa itseään sillä, että helleenit toki olivat ulkomaistenkin lehtien mukaan taistelleet urhoollisesti. Mutta se ilo oli lyhyt. Kun saapui tarkemmat tiedot Larissan pakoretkestä, niin täytyi kreikkalaisten häveten, vaieten tunnustaa itselleen, että he olivat — pelkureita. Vapaudentaistelun sankarien ja kleftien jälkeläiset pelkureita, se oli melkein vielä katkerampaa, kuin hävityt taistelut. Tämä syvästi loukattu ylpeys selittää, miksi kenraali Smolenskista parin voiton perästä Velestinon luona sitten kohotettiin pilviin saakka. Tahdottiin maailmalle näyttää, että helleeniläinen urhoollisuus kuitenkin vielä elää. Smolenskista tehtiin kansallissankari, lohdutus onnettomuudessa. Hänen muotokuviaan leviteltiin sadoin tuhansin, niitä näki joka puodin ikkunassa, hänen elämäkertojaan myytiin kaduilla, ja jos hän olisi tullut Atheenaan, niin rahvas olisi sokeasti seurannut häntä vaikka mihin, kapinaan, vallankumoukseen…
Rahvas kaipasi onnettomuudessaan jotakuta jumaloitavaa, mutta se kaipasi myöskin syntipukkia.
Yhtä korkealle kuin Smolenskis nousi kansan suosiossa, yhtä syvälle lankesi kruununprinssi, jolla ei ennaltaankaan ollut rakkautta kadottaa. Häntä, hänen kelvottomia esikuntaupseerejaan ja viimeisessä tilassa kuningasta syytettiin koko onnettomuudesta. Rallis väitti, ettei esikunta Larissassa pitänyt muusta huolta, kuin että kruununprinssin kyökkikalusto pelastui. Kruununprinssi, ynnä koko hänen esikuntansa joutuivat pilalehtien pilkan alaisiksi. Sanomalehdet julkisesti kirjoittivat, että kruununprinssi pakoretkellään oli menettänyt kruununsa.
Kuningas taas muka suosi upseeristossa kelvotonta palatsiklikkiä, mutta jätti monta kelvollista upseeria toimettomaksi. Hänen syynsä oli, että sotaa oli niin huonosti valmistettu, ja tietysti sekin, että valtion rahastot olivat tyhjät. Pelastuakseen pälkäästä kuningas käytti vanhaa koettua keinoa, hän antoi Deligianniille eron ja kutsui tyytymättömäin johtajan, Ralliin hallitsemaan. Edesvastuu aina vaikuttaa lauhduttavasti. Mutta kukistettu pääministeri koetti raivossaan kostaa, tekemällä paljastuksia, joiden nojalla kuningasta alettiin sanoa suorastaan petturiksi. Deligiannis väitti kuninkaan pakottaneen hänet sotaan pelastaakseen valtaistuimensa. "Akropolis" sen johdosta julkaisi kuningasta vastaan leimuavan kirjoituksen, joka osottaa, että Kreikassa kirjoitetaan vapaasti. Lehti huudahtaa: "Deligiannis ei tahtonut sotaa, vaan suostui siihen kuningasta pelastaakseen. Tämä tunnustus muuttaa suuresti kansan mielipiteen sodasta. Sota ei siis ollut kansallinen, vaan kuninkaallinen. Sitä ei pantu toimeen kansallisten, vaan kuninkaallisten etujen hyväksi. Yleinen mielipide tahtoi sotaa, ja kuningas siihen suostui, koska se oli kansan tahto. Mutta pääministeri suostui sotaan vaan siitä syystä, että hän ei tahtonut kuninkaalle vahinkoa. Hallitusta eivät siis elähyttäneet kansalliset syyt, kun se pakotti Turkin alkamaan sodan meitä vastaan, ja sen vuoksi oli tämä sota rikos Kreikkaa vastaan. Hallitus suostui siihen, kun se muka oli vähempi kahdesta pahasta. Deligianniin mielestä on siis Larissan ja Thessalian menettäminen vähempi paha, kunhan vaan dynastia saatiin pelastetuksi.
"Jatketaanko sotaa kuninkaan vai kansan puolesta? Jos kuninkaan puolesta, niin kysymme, eivätkö uhrit jo riitä, jos kansan hyväksi, niin eikö kuninkaan tule tehdä uhreja? Pankoon likoon miljonansa. Ottakoon tarjottimen käteensä, jolla hän pyytää kannatusta kansalta, tovereiltaan miljonapohätoilta ja muilta. Pyytäköön myös apua sukulaisiltaan. Julistakoon koko Kreikan yhdeksi sotaleiriksi. Kutsukoon aseisiin joka miehen, joka kykenee aseita kantamaan. Polttakoon poroksi kaupungeita ja kyliä, lähteköön itse vuoristoihin ja rotkoihin, joissa kansan olemassaolo ratkaistaan. Kutsukoon takaisin kaikki upseerit, jotka ovat osottaneet itsensä kykenemättömiksi, antakoon vaikuttavat paikat armeijan parhaille. Pankoon toimeen kaikki, mitä on uhannut ja julkilausunut keskusteluissaan sanomalehtimiesten kanssa. Asestakoon jokaisen kauppalaivan, uskaltakoon vaarallisimmatkin asiat, kutsukoon koko kansan aseisiin. Nostakoon taisteluun Aigeian meren asukkaat, sytyttäköön kapinansoihdun kaikkialla, missä vaan on helleeni, niin taistelu on joko päättyvä meille voitoksi, taikka kaikki on palava poroksi. Jos hän ei voi tätä kaikkea tehdä, niin rientäköön hän itse, jonka hyväksi Deligianniin tunnustuksen mukaan sotaan ryhdyttiin, itse ja yksinään pyytämään valtain välitystä rauhan aikaan saamiseksi. Pyytäköön hän itse sitä, ilman hallituksen sekaantumista, ja kirjoitettakoon historiaan, että jälleen yksi kuningas on pakottanut kansansa sotaan kruunuaan pelastaakseen, mutta että hän tappiolle jouduttuaan oli kyllin rohkea nöyryyttääkseen itseään ja pyytääkseen voimakkailta armoa.
[Kuva: Kuningatar Olga.]
"Kansa vaati sotaa, mutta vakavaa ja hyvin valmistettua sotaa. Hallitus taas ryhtyi sotaan keveällä mielellä ja huonoilla valmistuksilla.
"Larissassa ei voitettu helleeniläistä armeijaa, vaan sen prinssit ja komentajat. Sitä todistaa sekin seikka, ettei Edhem pasha kohta tullut Larissaan, koska hän pelkäsi sotajuonta. Tätä uuden hallituksen tulee mielessä pitää. Jos sotaa jatketaan, niin sitä on jatkettava kansan hyväksi ja kansan kautta. Pelastettakoon kansan kunnia ja pakotettakoon syylliset johtajat juomaan nöyryytyksen malja viimeiseen pisaraan saakka. Ensimmäiseksi on armeijan ylin komentaja, kruununprinssi takaisin kutsuttava. Kutsuttakoon takaisin kaikki rikolliset miehet ja annettakoon uusille miehille toimeksi puolustuksen ja hyökkäyksen toimeenpaneminen."
Kirjoituksen sofistiikka on silmään pistävä. Lehti moittii kuningasta siitä, että hän noudatti kansan tahtoa, joka oli niin voimakas, että hän muutoin olisi menettänyt kruununsa.
Kreikkalaisten on vaikea sulattaa sitä, että kuningas saa palkkansa kullassa, ja että hän tarkkuudella on koonnut itselleen suuren omaisuuden. Siitä viittaus hänen miljoniinsa. Epäluulo kuningasta vastaan oli niin suuri, että väitettiin hänen käyttäneen sotaa keinotteluun kreikkalaisilla arvopapereilla. Hänen siveellisyydestään levitettiin rumia juttuja. Kuninkaan suosio oli niin suuresti alentunut, ettei hän mielellään näyttäytynyt Atheenan kaduilla, ja hänen palatsinsa näytti autiolta. Häntä pidettiin pelkurina, kun hän ei lausunut kehotuksen sanoja sotamiehille, joita joka toinen päivä lähetettiin armeijaan. Käydessään eräässä sotilassairashuoneessa sai hän kuolevalta sotilaalta kuulla katkeria syytöksiä, jotka Atheenan sanomalehdet julkaisivat. Vihdoin eron saanut meriministeri Levidis teki viittauksia maankavalluksesta, kuningas muka oli antanut laivaston komentajalle salaisia vastaohjeita, jotka lamauttivat sen toiminnan. Nämä syytökset eivät voi olla muuta kuin kreikkalaisten vilkkaan mielikuvituksen luomia. Mutta niitä uskottiin empimättä, ja ne järkyttelivät kuninkaan valtaistuinta. Kuningas ei osannut tyydyttää yleistä mielipidettä; vähän suuremmalla ritarillisuudella ja anteliaisuudella hän olisi suuressa määrin parantanut asemaansa. Kreikkalaisiin on semmoisilla avuilla niin helppo vaikuttaa.
Kuva: [Deligiannis ja Edhem pasha Thessaliassa, kreikkalainen pilakuva.]
Niinä raskaina päivinä, jotka seurasivat häpeällisiä pakouutisia, oli suuttumus Atheenassa tietysti suuri. Pelättiin kapinaa, etenkin kun kaupungissa oli paljon maalaisia reservimiehiä, jotka oli kutsuttu sotapalvelukseen, vaan joita ei aseiden, eikä varustuksien puutteessa voitu lähettää matkaan. Kadut olivat täynnä näitä paimenia ja merimiehiä, jotka näyttivät odottavan sopivaa tilaisuutta. Ne kuvaukset mielenosotuksista, joita sähkösanomina lähetettiin pitkin maailmaa, olivat kuitenkin kovasti liioiteltuja. Enimmäkseen mielenosottajat olivat puolikasvuisia poikia, joita aina huvittaa kiljua. Huhtik. 27 päivää sanoivat Atheenan lehdet "historialliseksi päiväksi", koska silloin tapahtuivat suurimmat mielenosotukset, ryöstettiin asepuoteja j.n.e. Mutta niin kamala se ei sentään ollut kuin luulisi. Vaikka kaiken päivää ahkeraan liikuin pitkin kaupungin katuja — Aiolon kadun, jonka varrella puodit ryöstettiin, kuljin vähän ennen noita tapauksia kahteen kertaan edes takaisin — niin ei metelin jälkiä huomannut mitään. Tosin oli paljon rahvasta liikkeellä, hyvinkin paljon, etenkin Perustuslain torilla ja leveällä Stadionin kadulla, mutta se oli sävyisää, rauhaisaa yleisöä, joskin huolestuneen näköistä. Ei pahaa sanaa, ei vihaista silmäystä, eikä tavallista suurempaa ääntä. Kymmenkunta sanomalehtipoikaa oli yhä edelleen täydellisesti "ääntäantavana" osana yleisöä. Ehkä väjyi kapina kuitenkin tuon tyyneyden alla, ehkä se olisi voinut tulla äkkiä ja odottamatta kuin maanjäristys.
Kiihtyneitä keskusteluja kyllä huomasi siellä täällä. Pari kolme henkilöä oli joutunut sanakiistaan, tietysti soodasta, mulkoilivat toisiaan, jotta silmät olivat päästä pullistua, huitoivat käsillään ja papattivat kreikkaansa niin nopeaan, että muukalaisen oli mahdoton sanaakaan käsittää heidän väittelystään. Väittelijäin ympärille kokoontui yhä enemmän rahvasta, joka tyvenesti, vaikka tarkkaan kuunteli sanakiistaa. Perustuslain torilta siirtyi muuan ryhmä vähän korkeammalle, sen hotellin kulmaan, jossa asuin. Siihen vähitellen kokoontui pari kolme sataa henkeä, suureksi osaksi maalaisia. Jonkun ajan kuluttua tästä erosi ryhmä, muutama kymmen henkeä, joka vähitellen siirtyi kuninkaallisen linnan edustalle. Tuohon ensimmäiseen kimppuun keräytyi verkalleen yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, useimmat arvatenkin uteliaisuudesta, odottamaan, mitä tapahtuisi. Ensimmäisinä olivat katupojat. Linnan edustalla oli kaksi komeata vahtisotamiestä euzonien puvussa, Nämä eivät näyttäneet olevan rahvaasta milläänkään, keskustelivat sen kanssa vapaasti, naureskelivat, seka päästivät jonkun nousemaan linnan portaille, jopa tunkeutumaan etehiseen saakka.
Kauan seisoin joukossa, odottaen jotain tapahtuvaksi, mutta turhaan. Joku upseeri näytti yhdessä kohdassa rahvaalle selittävän sodan vaiheita. Nyt linnan portailla syntyy vähän vilkkaampi liike, ja tunkeudutaan miehen ympäri, joka kiihkeästi huitoen pitää kansalle puhetta. Se on Gennadios, eräs huimapää yllyttäjä. Puhe ei ollut pitkä, ympärillä seisojat huusivat lyhyen eläköön-huudon sen päätyttyä.
Perustuslain torilla eräs herrasmies nousi issikan vaunuihin ja piti kansalle puheen. Yleisö vastasi puheeseen hyvällä "Zitoo" (eläköön) huudolla. Se oli Petropulakis, joka kehotti rahvasta maltillisuuteen. Samalla sain kuulla, että Aiolon kadulla oli puoteja ryöstetty. Riensin sinne, mutta silloin oli jo koko ilo ohitse, kaikki rauhallista, vaikka tosin useimmat puodit vielä olivat suljettuina. Poliiseja ei näkynyt missään liikkeellä. Pari asekauppiasta oli tosin kärsinyt suuren vahingon, mutta muut pelastuivat oikein kreikkalaisella sotajuonella. He pitivät rahvaalle isänmaallisen puheen, surkuttelivat maan kohtaloa, vakuuttivat omaa uhraavaisuuttaan ja kehottivat valitsemaan lähetystön, joka ottaisi soveliaita aseita heidän puodistaan. Niin tapahtuikin, he pääsivät pälkäästä verraten hyvin hyvällä hinnalla, ja vielä pidettiin rosvojen puolesta puhe, jossa kiitettiin heidän osottamaansa isänmaallista mielialaa. Rahvas, jota voidaan puheilla pitää aisoissa, ei ole kovin vaarallista.
Semmoisia olivat Atheenassa ne mielenosotukset, jotka saivat Europassa aikaan niin suurta levottomuutta. Niissä ei vuotanut tippaakaan verta, ja mielenosottajat olisi luultavasti voinut hajoittaa hyvällä ruiskulla.
Yleisö nopeaan menetti sotaisen harrastuksensa, kun sotaonni kääntyi vastaiseksi. Se kiihkoisa mieliala, joka ensi iltana löyhähti vastaamme, lannistui pian. Yhä laimeammaksi kävi harrastus, jolla sotatanterelle lähtevää sotaväkeä ja vapaaehtoisia hyvästeltiin. Suunnitelmain teko ja tuulentupain rakentaminen alkoi kahviloissa menettää kaiken viehätyksen, kuta todennäköisemmin ne alkoivat johtaa siihen, että Edhem pasha vielä juo aamukahvinsa Akropoliilla, jos sotaa jatketaan. Sanoilla vaan ei tahdottu vielä ilmaista tuota mielialaa. Se isoviiksinen tohtori, johon olin laivalla tutustunut, ja joka yhä aikaili Atheenassa, vaikka isänmaa olisi niin kipeästi kaivannut hänen käsivarttaan, jyrisi valtain välityksestä puhuttaissa: "Hellas ei nöyrry, se murtuu! Me taistelemme viimeiseen mieheen, niinkuin suuret sankarimme! Kun turkkilaiset saapuvat Thermopyleen, niin Miltiadeen ja Leonidaan haamut nousevat haudoistaan heitä karkoittaakseen!" Sanomalehdet joka päivä uhkuivat samanlaista onttoa kerskausta. Mutta sisässään jokainen toivoi, että seikkailusta niin pian kuin suinkin tulisi loppu. Zaharatoksella oli mieliala samanlainen kuin pörssipaniikin jälkeen jonkun suuren rahalaitoksen apua odoteltaissa.
[Kuva: Kenraali Smolenskis, rahvaankuva.]
Atheenan sanomalehdillä ei luultavasti olisi mitään sitä vastaan, vaikka joka vuosi olisi sota. Sotavuosi oli niille leipävuosi. Ne leviävät enimmäkseen irtonaisnumerojen myynnin kautta, mutta se onkin hyvin järjestetty. Sitä varten on oikea armeija paljasjalkaisia, ruskeanaamaisia katupoikia, joilla on ääni kuin peijakkailla. Huvittavaa oli nähdä, kun tämä armeija "Akropoliin" iltapainoksen, "Esperinin" kanssa kävi yleisön kimppuun, joka Perustuslain torilla iltapäivin keskusteli valtiollisista asioista. Kaikki hyökkäsivät yht'aikaa, suurella huudolla taajimpaan ihmisjoukkoon, lehdet korkealla ilmassa ja laukaten niin paljon, kuin vaan pääsivät. Hyökkäys oli vastustamaton. Olisi voinut luulla noiden lehtien sisältävän sähkösanoman, että maailman loppu oli tulossa, ja jokainen kiiruhti lehden ostamaan. Monta kertaa juoksin alas hotellistani hattu ja keppi kädessä luullen, että oli vallankumous tai muuta semmoista tekeillä, kun sanomalehtipojat tekivät tavanmukaisen päällekarkauksensa.
"Akropolis" ja "Asty" (kaupunki) ovat suurimmat Atheenan lehdet. Edellistä painettiin sodan aikana 18,000 kpl — sen oman ilmoituksen mukaan. Nämä ovat molemmat vapaita lehtiä, ja se vapaus merkitsee, että ne koettavat saada valtiossa aikaan niin suurta sekaannusta kuin suinkin. Molemmat valehtelivat yhtä paljon. Etenkin kuningas, prinssit ja kuningaskunta oli niissä alituisen hammastelun alainen. "Akropolista" ilmestyi iltalehti, "Asty" antoi iltapäivillä näin sodan aikaan aina lisälehtiä. Muita lehtiä mainittakoon "Efimeris" (Päivälehti), Kreikan vanhin ja kuningasmielisin lehti, "Palingenesia" (Uudesta syntyminen), "Embros" (Eteenpäin), "Soteria" (Pelastus), sosialistilehti "Skrip", ynnä muuta "skrääpiä." Ne ovat kaikki huonolle paperille ja huonosti painetut, ja epäluotettavia. Suurimpia puutteita Kreikan valtiollisessa elämässä on, ettei maassa tosiaan ole ainoatakaan kunnollista sanomalehteä.
Atheenan lehdet painoivat ja painavat totena jokaisen huhun, minkä vaan saivat kuulla. Niiden kertomukset sotatapauksista olivat perin vääriä. Turkkilaiset kuvattiin pelkureiksi, kreikkalaiset sankareiksi, omista tappioista sodan alussa ei hiiskuttu sanaakaan, mutta pienetkin menestykset huudettiin maailmalle suurina voittoina.' Kun kaikki jo oli menetetty, niin koetettiin hurjalla kerskauksella tehdä vaikutusta Europaan, jonka välitys kävi välttämättömäksi, mutta samalla annettiin kreikkalaisille itsilleen aivan väärät käsitykset tapauksista. Lehdet uskottelivat, että turkkilaiset olivat menettäneet kymmeniä tuhansia miehiä, ja että kreikkalainen armeija piankin olisi tasavoimainen ja kykenisi turkkilaiset maasta karkoittamaan. Kun kreikkalainen armeija jo oli aivan hajoitettu ja peräytynyt Lamiaan, niin koetettiin vielä luulotella, että kaikki oli mitä parhain päin ja peräytyminen vaan sotajuoni. — Pienestä ranskankielisestä lehdestä, jossa vilisi painovirheitä, saattoivat muukalaiset seurata Kreikan asioita.
Kaikilla suurimmilla Lontoon lehdillä oli Kreikassa kirjeenvaihtajansa, eikä niitä ollut yksi tai kaksi, vaan jopa puolen kymmentä kullakin. "Daily Telegraphilla" esim. oli kirjeenvaihtaja turkkilaisen pääarmeijan mukana, pari kolme kreikkalaisten puolella, kirjeenvaihtajia eri osissa Kreikkaa, sekä yksi pääkirjeenvaihtaja Atheenassa, t:ri Dillon, joka on meidänkin maassa tuttu; hän edusti lehteään Helsingin penitentiärikongressissa ja on englantilaisiin aikakirjoihin kyhännyt useita kirjoituksia Suomesta. "Timesin" kirjeenvaihtajalla Atheenassa oli viisi kuusi "sihteeriä", jotka juoksivat pitkin kaupunkia urkkimassa tietoja, sekä käänsivät hänelle kreikkalaisten lehtien sisällyksen. Reuterin toimistolla oli niinikään useita kirjeenvaihtajia. Kun suoranaisia tietoja Atheenassa ei saatu juuri muilta kuin ministereiltä, niin voipi käsittää, että näillä miesparoilla ja etenkin pääministerillä oli täysi työ jo siitä, kun joka päivä antoivat itseään moneen kertaan "veivata".
Nämä kirjeenvaihtajat lähettivät joka päivä tuhansien, jopa kymmenien tuhansien markkain edestä sähkösanomia kukin. Heillä oli mitä parhaat suhteet. Niin pienessä maassa kuin Kreikka on esim. "Timesin" kirjeenvaihtaja mahtava mies. Viranomaiset olivat hänelle niin avullisia, kuin suinkin olot myönsivät, ylhäiset kreikkalaiset kävivät häntä etsimässä, kertoakseen tietonsa, Englantilaisilla lehdillä olikin paljon tarkemmat ja nopeammat tiedot kaikista tapauksista kuin itse kreikkalaisilla, T:ri Dillon pääsi Ralliin ollessa pääministerinä tämän yksityiseksi sihteeriksi ja sai vapaasti olla läsnä ministerien neuvotteluissakin. Se oli luottamus, jonka hän tunnollisuutensa kautta täysin ansaitsi. Muiden maiden lehdet eivät likimainkaan voineet vaikutuksen, eivätkä tietojen puolesta kilpailla englantilaisten kanssa, vaikka kynäniekkoja tietysti oli tullut kaikista maailman ääristä. Niin monen kynän kilpaillessa asiat väkisinkin paisuivat, tulivat katsotuiksi isonnuslasilla, Jos Atheenassa katupoika nakkasi kiven upseerin jälkeen, tai sylkäsi kuninkaan muotokuvaa, niin lähetettiin siitä sähkösanomia ympäri maailman.
[Kuva: Kruununprinssi esikuntansa kanssa matkalla Farsalaan, kreikkalainen pilakuva.]
VII.
TAITEILIJA SOTAPOLULLA.
Jaloin osa sodan toimista oli naisilla, jotka suurenmoisella alttiudella koettivat parantaa, mitä miehet olivat rikkoneet. Kuningatar Olga ja ylhäisimmät vallasnaiset etupäässä, naiset hoitivat rakkaalla kädellä haavoitettuja, jotka, sitä myöden kuin oli mahdollista, lähetettiin sotaleirin huonosta hoidosta Atheenan tilaviin ja puhtaisiin sairashuoneisiin. Kävely näiden sairashuoneiden läpi oli pikemmin viihdyttävä kuin masentava, he näyttivät nyt niin tyytyväisiltä oloonsa nuo kovaa kokeneet miehet, joista moni oli elinajakseen menettänyt jonkun jäsenensä tai kykynsä. Sodan hirmukuvain jälkeen oli kahta suloisempaa olla naisellisen hempeyden piirittämänä.
Rouva Syngros mainitsi kuljettaissaan minua sairashuoneensa läpi, että hänellä oli sairaana nuori ruotsalainen taiteilija, joka oli palannut Larissasta aivan rauskana. Hän makasi yksinään huoneessa, kiharatukkainen, kaunissilmäinen, hienopiirteinen nuorukainen, mutta heti ensi silmäyksellä huomasi, ettei hän ainakaan ollut nälkätaiteilija. Hän oli tavattoman lihava, ja kummastella täytyi, miten niin hyvinvoipa gentlemani oli lähtenyt vaivalloiselle sotaretkelle.
Hänen kasvonsa elonhaluisine silmineen suuressa määrin muistuttivat Dionysos eli Bakkus jumalaa, ja jos hänen kiharille hiuksilleen olisi pannut seppeleen viiniköynnöksiä ja viinirypäleitä, niin olisi tuo pää, kelvannut vaikka patsaaksi Dionysoksen temppeliin — kuitenkin ainoastaan pää, sillä muu osa ruumista oli liian laaja sopiakseen jumalalliseksi esikuvaksi.
Huono ruoka oli hänet sotaretkellä sortanut. Sitä paitsi olivat hänen pehmeät jalkansa täynnä suuria rakkoja, jotka olivat tehneet marssimisen mahdottomaksi. Volossa oli mies parka otettu sairaiden joukkoon ja tuotu Atheenaan, jossa hän nyt oli viikkokauden maannut. Hän oli nähnyt parempia päiviä, sen huomasi kaikesta, tullut Kreikkaan rahakkaana miehenä, mutta menettänyt kaikki, jopa kultakellot, sormuksetkin. Nyt oli hänen koko rahastonsa vähennyt pieneksi nikkelikasaksi, muutamaksi kymmeneksi leptaksi, jotka olivat pinossa pöydällä hänen vuoteensa ääressä. Hän oli saanut reput ylioppilastutkinnossa, lukenut Saksassa kemiaa, ruvennut oopperalaulajaksi, kiertänyt koko Europan laulamassa. Seikkailuja, seikkailuja ja yhä seikkailuja alkoi kuulua jos minkälaisia, rakkausjuttuja, kaksintaisteluita arpineen, retkiä Egyptissä, Somalimaassa ja nyt lopulta Kreikassa.
[Kuva: Volo.]
En voinut jättää näin merkillistä miestä tutkimatta, ja hän laatikin minulle alla olevan kertomuksen sotaseikkailuistaan. Vaikk'eivät siinä kaikki yksityisseikat kävisikään täsmälleen umpeen, niin on se kuitenkin värikäs kuvaus Thessalian sotatapauksista. Suuremman vapauden vuoksi siirryimme sairashuoneesta hotelliin, jonka ruokapöydässä tuli ilmi, että sairas vatsa toimikin oivallisesti! Hauska keksintö asianomaiselle. Hänellä oli yllään jonkinlainen ihmeellinen, musta sotilaspuku, toisenlainen kuin kaikkien muitten, sillä hän tahtoi muodostaa oman legionan. Tuossa puvussa hänen ruumiillinen laajuutensa vasta oikein pääsi vaikutukseen. Palvelusväki ei alussa tahtonut tätä omituista ilmiötä oikein kunnioittaa, mutta pian sai se tuta mestarinsa. En unhota, millä ylhäisellä alentuvaisuudella hän pani portierin sytyttämään sikariaan, astuttuaan oivallisen päivällisen jälkeen hotellin portaille säätä silmäilemään.
Tuttavani sairashuoneesta kertoi:
"Tulin tänne kolmen ruotsalaisen kera. Minun Atheenaan saapuessa olivat kaikki rykmentit pari päivää aikaisemmin jo lähteneet rajalle. Ilma oli täynnä 'zito polemosta', sotaa. Sanomalehdet sanoivat: Jahka olemme löylyyttäneet Turkin, niin käykööt Europa sitte kimppuumme, tappelemme viimeiseen veripisaraan asti.
"Meidän innostuksemme jotenkin pian laimeni lähemmin tutustuttuamme kreikkalaisten luonteeseen. Me pohjolaiset olemme oppineet ensin ajattelemaan ja sitten puhumaan, mutta kreikkalaiset eivät ajattele, vaan ainoastaan puhuvat.
"Saatuamme univormut ja varustukset läksimme sitten Voloon, joka oli täpö täynnä Larissaan matkustavia sotamiehiä. Sinne pyrimme mekin. Samassa junassa läksivät armeijan luo ratsuväki- ja tykistörykmenttien upseerit, jotka olivat erittäin kohteliasta väkeä. Suurin osa heistä oli opiskellut Ranskassa.
"Larissa oli sinne saapuessamme niin täpötäynnä väkeä, ettei ollut kyyhkysen pesääkään joutilasta meille kortteeriksi. Upseerit makasivat käytävissä ja sotamiehet turkkilaisten tuvissa — Larissa on hyvin turkkilainen kaupunki. Kaupungin ulkopuolella on tosin kasarmi, johon mahtuu noin 80,000 miestä, mutta se oli niin kaukana kaupungista, että meitä ei haluttanut sinne lähteä — eikä muitakaan.
"Alkoi sitten pitkä, yksitoikkoinen odotus, tulisiko siitä sotaa, vai eikö. Aamusta iltaan pelattiin korttia ja juotiin 'usua' (rahvaan nimi mastikaliköörille). Ruoka oli perin huonoa — keitettyä lampaanlihaa öljyssä ja öljyä keitetyssä lampaanlihassa, siihen ajan pitkään kyllästyy.
"Ja ravintoloihin oli yhtä turha yrittää, kuin väkirynnäköllä valloittaa taivasta. Ja ne, jotka sisään pääsivät, eivät näkyneet siitä paljoakaan kostuneen.
"Eräänä iltapäivänä vihdoin kuului omituista kuisketta siitä, että sota alkaisi. Kaikki katsoimme toisiimme, mutta ei kukaan tiennyt sen enempää. Sinä iltana huudettiin tavallista enemmän 'zito polemosta' (eläköön sota). Kreikkalaiset sotamiehet olivat humalassa aamusta iltaan. Edhem pasha kuuluu sittemmin lausuneen, että kolmesta vangitusta kreikkalaisesta oli aina kaksi humalassa.
"Ennustus ei ollut väärä. Mutta sota alkoi siitä huolimatta niin, ettei sitä kukaan aavistanut. Turkkilaiset kävivät rajan poikki kreikkalaiselle alueelle ja alkoivat luoda varustusta. Euzonit (kreikkalainen kansalliskaartti) olivat silloin vahdissa, ja heidän mielestään oli tämä toki hieman kummallista. He kiinnittivät painetit kivääreihinsä ja käskivät vieraita tiehensä. Kun turkkilaiset eivät käskyä totelleet, niin antoivat euzonit heille äkkilähdön, ja sota oli alkanut. Kreikkalaiset riemuitsivat. Mutta Edhem pasha lupasi juovansa ensi kahvit Larissassa ja toiset Akropoliilla Atheenassa. Mutta kreikkalaiset luulivat, että tämä pikku voitto pelottaisi Edhem pashan ja saisi hänet tuumansa sikseen heittämään.
"Jo ani varhain seuraavana aamuna marssi yhdestoista jalkaväkirykmentti Turnavoon, ja päivän kuluessa seurasi sitä rykmentti toisensa perästä. Myrskyisellä riemulla tervehdittiin Konstantinon rykmenttiä, lieneekö sitten syynä innostukseen ollut sen sotainen kunto, vaiko se seikka, että se oli ainoa, jolla oli — soittokunta etunenässä. Illalla saapui uusia rykmenttejä Volosta, ja nämä marssivat suoraa päätä Trikkalaan, josta ne seuraavana aamuna saivat palata, marssien viisitoista tuntia yhtä mittaa, lepäämättä. Ei kukaan näet tiennyt, minne heidän oikeastaan oli määrä mennä. Meistä alkoi tämä tuntua vähän kummalta, kun ei tietty minne ensimmäiset rykmentit sijoitettaisiin. Kahdeksan tuntia levättyään saivat ne marssia Turnavoon.
"Seuraavana aamuna kuului kummia. Taivas oli selkeä, mutta etäältä kuului ukkosen jyrinää. Olimme silloin vielä Larissassa. Kiiruhdimme valleille katsomaan. Tuolla Matin luona alkoi leikki.
"Ensimmäisten joukossa, jotka rajalle lähtivät, oli muukalaislegiona, jonka etupäässä reippaat skandinaavit, uljaan tanskalaisen luutnantti Langen komentamina, marssivat.
"Tykkien jyrinää kuului nyt lakkaamatta. Minä olin jäänyt muukalaislegionasta jäljelle Larissaan. Torstaiaamuna lähdin muutamain toverien kanssa matkaan Larissasta ambulanssivaunuilla, ja meillä oli ilo 10 minuutia kuluttua kaatua kaikkinemme päivinemme syvään hautaan — kuskimme kelvottomuuden vuoksi. Kuski oli kreikkalainen lääketieteen kandidaatti, joka oli opiskellut Wienissä. Olimme liian hartaasti keskustelleet hänen kanssaan iloisesta wieniläiselämästä. Kuperkeikassa yksi hevonen taittoi jalkansa, ja me olimme vähällä henkemme menettää.
"Tultiin sitten Turnavoon, jonne juuri kannettiin 26 haavoitettua. Siellä tapasin tanskalaisen kirjeenvaihtajan, joka edusti 'Kristligt Dagbladia'. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, mutta ei rohkeutensa puolesta. Lähdimme heti paikalla yhden osaston kanssa Mätiin, jossa paraillaan taisteltiin. Muut jäivät erään pienen talonpoikaistalon viereen, jonne haavoitetut tuotiin suojaan. Minä hain joukon vapaaehtoisia, jotka olivat asettuneet eräälle vuorenharjanteelle Matin luoteiselle puolelle. Allamme oli kreikkalaisia jalkaväkirykmenttejä vuoriston rinteillä. Illalla turkkilainen ratsuväki teki kolme epäonnistunutta yritystä murtaa kreikkalaisen rintaman, mutta surkeasti heidät ajettiin peräytymään.
"Turkkilaisen ratsuväen peräydyttyä hälveni taistelu. Ei tapahtunut mitään kummempaa. Seuraavana päivänä alkoi ammunta jo k:lo 1/2 4 aikaan aamulla. Kreikkalainen tykistö ampui erinomaisen tarkkaan ja kiivaasti. Päivän kuluessa se tukki kolmen turkkilaisen patterin suun, erään yhdellä ainoalla granaatilla, joka räjähti keskellä turkkilaista patteria ja hävitti ympäriltään kaikki. Patterin miehistöstä ei kukaan hengissä pelastunut. Puolipäivän aikaan kuljin toisen kerran taistelulinjan poikki. Silloin toin mukanani toisella puolella oleville ystävilleni hyvän lelun — olin Turnavosta löytänyt ison pullon konjakkia, joka nyt veljellisesti jaettiin.
"Meitä oli käsketty käymään seuraavana aamuna k:lo 7 aikaan turkkilaisten patterien kimppuun. Tuli sitten ruokakäsky, ja tuokiossa olimme kaikki kuppinemme jalkeilla, saadaksemme osamme tuosta öljyssä keitetystä lampaanlihasta. Mutta meidän siinä seistessä alkoi kuulua ihmeellistä mutinaa, ja siellä täällä voimakkaampi ikäänkuin harmin ilmaus. Se läheni, kulki rivistä riviin: God damn! Diavolo! Parbleu! Donnerwetter! ja viimeksi Fanden! Perhana! — nyt olemme saaneet käskyn kiiruumman kautta marssia tiehemme. Ei edes jouduttu syömään, vielä vähemmin juomaan. Kreikkalaiset väittivät, että turkkilaiset olivat pestanneet venäläistä ratsuväkeä, pitivät muuta samanlaista hurjaa puhetta, pelottelivat toisiaan miehestä mieheen."
[Kuva: Kreikkalainen saarilta.]
"Me muukalaiset olimme peräydyttäissä takajoukkona. Lange komensi: 'Eteenpäin ja pitäkää suu kiinni!' Liikkeelle lähtö oli niin kaikin puolin mallikelpoinen ja sotilaille sopiva, kuin suinkin.
"Liikkeelle oli vaan lähdettävä, yön pimeyteen Thessalian rajattomalle lakeudelle, jota palavat kylät valaisivat hohteellaan. Pitkät, mustat jonot pyrkivät mutkaillen Turnavoa kohti. Marssi kävi yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi. Edellämme kulkivat italialaiset. He alkoivat jo väsyä. Luutnantti Lange kantoi jo kahta heikäläistä kivääriä olallaan ja ajoi väsyneitä edellään. Ei kukaan silloin aavistanut, mitä se yö vielä oli mukanaan tuova. Väsymys oli muuttuva epätoivoksi.
"Turnavossa jo paloi muuan talo. Eräs vanha ämmä oli kuullut, että turkkilaiset olivat tulossa, hän oli päättänyt sytyttää rakennuksen jo heille valmiiksi ja riensi nyt kiiruumman kautta pakoon valkeansa äärestä.
"Erosin muista kuivuneen virran yli vievän sillan luona, kulkeakseni kentän poikki sairashuoneelle, mutta sieltä olivat jo kaikki matkaan lähteneet. Ainoastaan sairashuoneen vanha päällikkö ja eräs nuori lääkäri oli jäänyt jäljelle. Eräästä huoneesta kuului kuitenkin kolinaa, ja kun lupaa kysymättä astuin sisään, niin näin siellä syötävän illallista kaikessa rauhassa. Siellä istui tanskalainen korpraali Jörgensen, eräs punanenäinen tanskalainen kirjeenvaihtaja, 'Kristligt Dagbladin' kirjeenvaihtaja, eräs ranskalainen kirjeenvaihtaja, joka oli saanut ilkeitä ratsastushaavoja, sekä makasi kuumetta sairastaen lattialla. Suuressa viheriäisessä damashanissa oli vielä vähän viiniä, huolimatta siitä, että nuo herrat olivat parhaan kykynsä mukaan koettaneet sitä tyhjentää. Tähteet joutuivat minun osakseni, ynnä yksi kovaksi keitetty muna ja leivän kannikka."
[Kuva: Maisema pohjois-Thessaliasta.]
"Sattumalta kävin ulkona ja keksin pihassa vaunut, jotka juuri olivat lähtemäisillään. Ne heti otin haltuumme, ja nyt tuli vaan siitä tenä, miten ne keskenään jakaisimme. Kirjeenvaihtajat kuljettivat tapansa mukaan kerallaan kapsäkkejä ja paljon kaikenlaisia kamsuja, joiden nyt piti ajaa herroiksi vaunuissa. Minä sitä sadattelin, mutta mitä se auttoi. Lopulta sanoin: 'Ellette nyt heti nouse vaunuihin, niin saatte, hitto vieköön, käydä jalan Larissaan.' Se tepsi!! Ulos hyökkäsi 'Kristligt Dagblad', punanenä, laahaten perässään suurta iljettävää keltaista kohverttia, jonka hän pönkitti kuskipukille, ja viimeiseksi linkutti mäelle ratsastushaavoja saanut ranskalainen. Jörgensen ja punanenä päättivät ratsain pyrkiä Larissaan, muut nousimme vaunuihin, ja sitten lähdettiin matkaan. Mutta pian temmattiin vaunujen ovi auki, ja eräs majuri kiipesi sisään, sekä komensi kuskia kiirehtimään. Mutta helpompi oli käskeä, kuin kiiruhtaa, sillä nyt oli maantielle keräytynyt kosolta kuormastovaunuja, pakolaisten kalustovaunuja, aaseja ja karjaa, jota paitsi rykmenttien piti sitä myöden kulkea. Verkalleen, askel askeleelta pääsimme etenemään. Mutta äkkiä alkoi ankara ammunta- 'Turkkilainen ratsuväki hyökkää päälle', huudettiin. Ulos vaunuista hyppäsimme aika kyytiä, ensinnä majuri, joka oli ennättänyt kadota, ennenkun vielä sain nokkaanikaan ulos ovesta. Pistin patruunan kivääriin ja aprikoin, mikä tästä tästä lopulta tulisi. Ei näkynyt mitään muuta kuin joka taholla kiväärien tulta, joka valaisi yön pimeyden. Tomua oli tiellä polvia myöten, pöly ja savu lensivät kurkkuun, niin että olimme vähällä tukehtua. Melu oli kerrassaan huumaavaa. Naiset ja lapset huusivat, tuhannet lampaat, aasit ja hevoset äänsivät, kuului kirouksia ja haavoitettujen hätähuutoja, kaikki oli yhtenä suunnattomana sekamelskana. Ratsastajat lensivät hevostensa selästä metriä korkealle ilmaan.
"Tykistö pyrki jalkaväen ohi. Sekasorto oli täydellinen ja kauhistuttava. Inhimillistä tunnetta ei ollut rahtuakaan. Kaikki ryntäsivät eteenpäin kuin villipedot. Talonpojat käyttivät ahkerasti puukkoa. Vaunuja kaatui, ja ne jotka alle joutuivat, olivat kuoleman omat. Tuolla pisti käsivarsi esille pyöräin välistä, täällä sääri. Apu oli mahdoton. Tungoksessa ei ollut sitä ajatteleminenkaan. Usein liikkui eteenpäin pitkiä matkoja tuntematta maata jalkainsa alla. Ja kesken kaikkea jatkui ammuntaa taukoomatta. Rykmentit olivat kerrassaan hajallaan. Trumpetinpuhaltajat torahuttelivat kokoontumissignaalia, ja kutsumusta totteli noin 400 miestä, joiden joukossa oli jos jotakin aselajia. Tuntikauden seurasin tämän ryhmän mukana. Ei ketään ollut, joka olisi komentanut. Alakuloisina marssimme silloin eteenpäin pitkin lakeutta, ei kukaan ajatellut edemmä kuin seuraavaa silmänräpäystä.
"Alkoi sitten kuulua ammuntaa kaukaa edestä päin, ja luulimme, että turkkilainen ratsuväki oli meidät kaikki piirittänyt. Vihdoin saavuimme toki Larissan luo pieneen kaupunginpuistoon, mutta ei kenkään uskaltanut kulkea sen läpi vievää oikotietä, puistossahan saattoi turkkilainen ratsuväki lymytä, hyökätäkseen pimeän suojassa kimppuumme. Kuljettiin mieluummin ahdingon mukana jotakin valtatietä. Kauhistus oli nyt vähän pienempi, kun tuli tiedoksi, että tie Larissaan vielä oli auki. Astuimme alas suureen hautaan, joka erottaa äkseerauskentän kaupunginpuistosta, ja sitä pitkin marssimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Jos olisimme turkkilaisia tavanneet, niin olisimme ampuneet luodin heidän päänsä läpi, sitten saivat meille tehdä, mitä tahtoivat, s.o. olisimme kallistuneet viimeiseen lepoon, ja se olisi ollut melkein suloista kaiken tämän kurjuuden perästä. Sillan poikki päästiin paremmin kuin olimme voineet toivoakaan. Tungos ei ollut niin kamala, kuin olimme odottaneet. Mutta syynä siihen lienee ollut, että talonpojat oli pakotettu pysähtymään sillan taakse kamsuineen, karjoineen. Nyt tuli selville, että se ei ollutkaan turkkilainen ratsuväki, joka oli meitä takaa ajanut, vaan pakeneva kreikkalainen ratsuväki, jota kreikkalainen jalkaväki oli ampunut. Heitä oli kolme kertaa käsketty pysähtymään, mutta kun vastausta ei saatu, niin ammunta alkoi."
[Kuva: Kuorma-aaseja.]
"Kaikki ihmiset olivat menehtymäisillään uupumuksesta. Sotamiehet makasivat katukivillä ja nukkuivat. Upseerit olivat kahviloissa, ja heitä makasi niin taajassa, kuin silakoita tynnyrissä. Torilla tapasin pari tanskalaista, joiden kera läksimme erääseen kahvilaan. Kahvilassa istui pari muukalaislegionan miestä, jotka olivat tungoksessa vammoja saaneet. He olivat koettaneet päästä sairashuoneeseen, mutta heitä ei otettu vastaan, sillä yön kuluessa piti sairaalat siirrettämän Voloon. Minkä vuoksi? Ei kukaan sitä arvannut. Saatoin heidät erääseen sairashuoneeseen, jonka lääkärit tunsin. Mutta siellä oli juuri saatu kaikki valmiiksi lähtöä varten. Lattialla makasi kaksi äsken haavoitettua, joiden luona lääkärit puuhasivat. Muut sairaat oli jo viety asemalle. Mitä merkitsi tämä kuumeentapainen kiire!? Larissaahan oli puolustettava viimeiseen mieheen. Rautatietähän saatettiin kaikessa rauhassa kuljettaa sairaat meren rannalle. Kysellen ja kummastellen jätimme toverit lääkärien haltuun. K:lo oli silloin 1/2 5 aamulla; lähdimme kortteeriini. Se oli aivan täpösen täynnä sairaita y.m., jotka hirmupaosta pelastuttuaan nyt makasivat lattialla ja valittivat. Laskeusimme ääneti levolle muiden joukkoon ja makasimme kaksi tuntia. Herätessämme oli tupa tyhjä, kaikki olivat lentäneet tiehensä, mutta vasten tavallisuutta vallitsi kaikkialla epäjärjestys. Arkut, kapsäkit, kannet selällään, vaatteita hujan hajan joka puolella. Joka sorkka oli mennyt matkoihinsa. Sitten astui sisään luutnantti Certos, joka muutoin aina oli niin iloinen, heitti lakkinsa tuolille ja päästi syvän huokauksen. Turha oli häntä nyt puhutella. Nousin ylös, herätin toverini, ja lähdimme yhdessä kaupungille. Hän astui kasarmille, minä taas läksin etsimään erästä toveriani, josta edellisenä iltana olin eronnut. Mutta häntä oli mahdoton löytää. Syyn sain kuulla Volossa. Hän oli henkensä menettänyt. Luoti oli lopettanut tuon iloisen, kelpo pojan. Mutta sodassa ei se ole merkillinen tapaus, eikö niin? Läksin turhan etsimiseni jälkeen vanhan ystävämme Paterran luo, joka oli väkijuomain kauppias. Siellä ei ollut ketään ihmistä. Löysin perunasäkin, pistin sen pääni alle ja laskeusin rauhallisesti nukkumaan. Tuskin olin ennättänyt nukahtaa, ennenkuin Paterra suurella melulla ja elämällä hyökkäsi sisään. Kädessä hänellä oli säkki. Hän avasi rahakaappinsa ja alkoi tulisella kiireellä kaappia kokoon maallista omaisuuttaan, sekä rupesi sen tehtyään vietävästi potkimaan sääriäni. Karjasin hänelle 'Diavolo', mutta se ei auttanut. Mitäs muuta neuvoksi, tartuin kivääriini ja juoksin hänen kanssaan ulos kadulle. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kaikki puodit olivat kiinni. Lyhyt pieni Paterra ukko juoksi niin, että rahat helisivät säkissä. Oikein täytyi nauraa, sillä muutoin hän oli kaikista laiskoista laiskin. Ja niin tulin pääkadulle. Siellä ei näkynyt kuin viisi aliupseeria, Kysyin heiltä, mikä nyt oikeastaan koko maailmaa riivasi, ja vaikka minä en osannut kreikkaa, eivätkä he taas mitään muuta, niin sen verran kuitenkin ymmärsin, että kreikkalainen armeija oli lähtenyt Larissasta, ja että meidän täytyi kiirehtiä asemalle. Ei kukaan ihminen käsittänyt, miten oikeastaan kaikki oli tapahtunut. Kaikki oli ollut ikäänkuin kamalaa unta vaan.
"Kävelin pitkin autioita katuja. Eräässä kadunkulmassa seisoi viiden pienen lapsen kera nainen, joka itki. He olivat Turnavosta. Nainen ei osannut asemalle, lapset eivät jaksaneet kävellä. Ja lisäksi vaimo riepu tahtoi kuljettaa talouskapineensakin kanssaan. Minä kyllä en osannut kreikkaa, mutta koetin kuitenkin parhaan taitoni mukaan hänelle huomauttaa, että oli kerrassaan mahdotonta laahata mukanaan tuommoista kalukuormaa. Pistin hänelle kainaloon tyynyn ja kaksi peitettä, sekä annoin rattaille semmoisen potkun, että ne lensivät nurin. Otin sitten kolme lapsista hoitooni, kaksi käsivarrelle, ja kolmas, poika sai juosta sivullani. Ämmä huuti ja tahtoi rattaatkin mukaan, mutta minä en siitä välittänyt, vaan astuin edellä. Hänellä ei silloin ollut muuta neuvoa, kuin tulla perässä kahden jäljelle jääneen lapsensa kera, mutta hiton äkäinen hän oli kiitokseksi ja ulvoi kuin susi. Kun olimme tulleet niin lähelle asemaa, että saatoin sen hänelle näyttää, niin jätin hänet oman onnensa nojaan, viiden lapsen kera, saatettuani heidät ensinnä odottavain pakolaisten joukkoon. Minä läksin edellä tuolle surullisen kuuluisaksi tulleelle Larissan asemalle. Siellä vallitsi hirveä sekasorto. Pakolaisia oli tuhansittain, ja he toivat mukanaan jos jonkinlaista kalua, joka tietysti oli kaikki muka saatava matkaan. Eräs vanha ruma akka raahasi kanssaan peiliä, joka oli kaksi kertaa pitempi, kuin hän itse. Mutta äkkiä vihlasi kerrassaan läpi sydämen. Muuan halvautunut miesparka koetti raahata itseään asemalle. Hän oli lisäksi kuuromykkä. Kun kauhu alkoi hänet kokonaan vallata, niin kieritteli hän itseänsä eteenpäin pitkin hiekkaa, päästäen mitä kamalimpia tuskan huutoja. Mitä tehdä? Auttaa emme voineet, emme millään keinolla.
"Asemalla oli sekamelska hirveä. Upseerit vetivät sotamiehiä ulos vaunuista, sotamiehet vuorostaan vaimoja ja lapsia. Se oli inhottava taistelu, se näytti pelkurimaisuuden peittelemättömimmässä muodossaan, ja voi niitä, jotka siitä kerran saavat vastata!
"Yksi vaunu oli vielä tyhjä. Siihenhän sopivat naiset ja lapset. Mitä vielä! Kapsäkit ja jalkaväen upseerit olivat tärkeämmät pelastettavat. Syntyi katkera viha, joka myöhemmin junan kulkiessa tuli näkyviin.
"Uupuneina, väsyneinä aloimme vaikean marssimme Velestinoon, itkeviä, rukoilevia naisia ja lapsia ympärillämme, jota vastoin pelkurimaiset upseerit, joiden olisi pitänyt viimeisinä lähteä, hyvinvoinnista loistaen istuivat junassa, eivätkä vielä olleet haistaneetkaan ruudinsavua. Ihanaa oli nähdä, kun eräs vanha kreikkalainen majuri astui alas junasta, antaen paikkansa vaimolle ja kolmelle lapselle, sekä itse lähti jalan astumaan. Nostimme kunnioittaen lakkiamme tälle vanhukselle, ja jos turkkilaiset olisivat tulleet, niin paremman toverin kanssa emme olisi voineet kuolla. Aurinko paahtoi polttavana pilvettömältä taivaalta, pöly pyrysi kinoksiksi. Syrjäteiltä alkoivat talonpojat meitä sitten ampua, ja ne kahdeksan tuntia, jotka tiemme kävi rinnan tuon toisen tien kanssa, kuljimme alituisessa tulessa. Tuskin olimme astuneet kolmea kilometriä, ennenkuin pieneltä seitsenvuotiaalta pojalta, jota äiti kädestä talutti, luoti lävisti pään, ja hän vaipui kuolleena äitinsä viereen, jonka valtasi mielipuolen epätoivo. Tämmöiset kohtaukset seurasivat toinen toistaan, niinkuin seuraavasta näkyy.
"Larissa oli perin siveellinen yhteiskunta, ja irstaus kukoisti siellä mitä vähimmässä määrin. Yksi niitä harvoja sulottaria, joita siellä oli, oli myös lähtenyt alas asemalle, pelastaakseen henkirievun ja lisäksi vähän maallistakin hyvyyttä. Juna oli täynnä hänen entisiä ihailijoitaan, mutta näistä ei kukaan tahtonut hänelle luovuttaa tuumaakaan anastamastaan paikasta, saattaakseen oman kalliin henkensä vaaran alaiseksi. Hänen täytyi lähteä jalan astumaan. Eräs kreikkalainen herra muutti hänelle kilometrit kreikkalaisiksi mitoiksi, ja kun hän sai tulokset kuulla, niin vihastui hän siitä niin kovasti, että upotti kyntensä juureen saakka hänen kasvoihinsa. Tämä taas ei herran mielestä ollut ensinkään hauskaa, ja hän antoi naiselle semmoisen tönäyksen, jotta hän lensi nurin. Sitten syntyi taistelu, jota ei voi sanoin kuvata, mutta varmaa on, että se oli enemmän koomillista kuin surullista katsella.
"Ja sitten jälleen lähdettiin rannattomalle thessalialaiselle lakeudelle.
"Tulipa tuossa tyttö mukanaan pieni koira, jonka kanssa hän varsin lapsellisesti leikki, aavistamatta mitään vaaraa. Mutta sitten tuli tuo kuuluisa 'sankarijuna'; kaikki ihmiset juoksivat alas ratavallilta, mutta huolimatta kutsumisesta ei koira tahtonut tulla alas. Juna sen katkasi keskeltä, ja tyttöriepu oli hyvin onneton, juoksi kuollutta päätä silittelemään.
"Kreikkalainen luonne on itsessään vastenmielinen, mutta varsinkin tällä surullisella pakoretkellä sen ilettävyys oikein selvästi tuli näkyviin. Eräälle niistä korkeista silloista, jotka veivät maantien poikki, oli paljon naisia sulloutunut. Äkkiä alkoivat sotamiehet huutaa: Turkkilaiset tulevat! Sillalla tietysti heti syntyi kauhea tungos, ja naisia putoili, saaden pahoja vammoja. Ei kellään ollut aikaa, eikä halua toistaan auttaa, jokainen sai itseään auttaa parhaan taitonsa mukaan. Eteenpäin vaan tahtoi kukin. Kiväärit vaakasuorassa asennossa täytyi meidän ajaa naisia edellämme. He tahtoivat jättää lapset, laahatakseen mukanaan vanhoja matrasseja.
"Kahdeksan tuntia yhtä mittaa marssittuamme tulimme Zagliin lähelle Velestinoa. Silloin olivat voimamme lopussa. Vettä ei ollut missään, ja rievulla pyyhkimme suusta, jopa kurkusta saakka tomua ja hiekkaa, joka uhkasi tukehuttaa meidät. Ne olivat surullisia aikoja. Asetuimme ratavallille ja odotimme junaa, viimeistä, jonka kreikkalaiset lähettivät turkkilaisten käsiin joutuneesta Larissasta. Vihdoin tuli juna. Se oli täpötäynnä. Katot uhkasivat painua lysään, väkeä seisoi puhverteilla, istui höyrypannullakin — vaikka kuuma siinä lienee ollut — mutta mukaan meidän piti päästä, ja mukaan me pääsimmekin." [Kuva: Kruununprinssi Konstantin.]
"Kun saavuimme Volon lähellä olevaan vuoristoon, niin kone ei jaksanut vetää mäen päälle, vaan juna läksi takaperin mennä huristamaan keskellä yön pimeyttä. Tämä tietysti antoi aihetta uuteen peljästykseen. Saimme sitten tuntikauden istua ja odottaa, kunnes apukone ennätti saapua ja viedä meidät Voloon.
"Volossa oli tungos sietämätön. Huonetta ei ollut missään saatavana. Makasin yötä eräässä puutarhassa vapaaehtoisten kanssa. Kaikki odottivat turkkilaisia, ja makasimme kiväärit kädessä. K:lo 1/2 5 aikaan oli taas joka mies jalkeilla, ja puhuttiin, niin että ilma oli aivan täynnä lorua. Kerrottiin mitä ihmeellisimpiä juttuja edellisten päiväin tapauksista ja valehdeltiin oikein kreikkalaiseen tapaan. Väki hurrasi vielä tulevain voittojen kunniaksi. Suuri syy oli kreikkalaisilla sanomalehdillä, jotka eivät ilmaisseet, miten epätoivoinen asema tosiaan oli, vaan yhä puhuivat kultaisista voitoista.
"Legiona oli nyt hajaantunut joka taholle. Minä olin joutunut yhteen erään itävaltalaisen, belgiläisen ja kahden englantilaisen kanssa. Lange oli saanut tanskalaisensa mukanaan Parsalaan. Jalat olivat 115 kilometriä pitkästä marssista niin rikki menneet, että nahka lohkeili mukaan vetäissämme sukkia jalasta, kengät olivat veriset ja hikiset, sekä selkämme kuin piesty. Kävimme aamulla uimassa, ja se hieman virkisti voimiamme. Kaikki mitä olimme 54 viime tunnin kuluessa eläneet, pyöri yhtenä sekamelskana päässä ja esti unta saamasta. Odotimme turkkilaisia kaiken päivää, mutta heitä ei kuulunut, Sain kuulla, että seuraavana päivänä lähtisi laiva Atheenaan k:lo 1 j.pp. Olin jo k:lo 9 aamulla rannassa, ja silloin oli laiva jo niin täpötäysi, ettei kannellakaan enää ollut makuusijaa saatavana. Pääsinhän kuitenkin kyökkiin ja sain istua siellä sohvalla. Synkkää oli ajatella, että pitäisi istua 33 tuntia tässä ahdingossa, ilman ruokaa ja taukoomattomassa melussa ja lasten huudossa. Meri oli kauan ollut tyvenenä, mutta nyt Herra vielä kurjuuden lisäksi päästi myrskyn valloilleen. Oli sekä surkeata että hullunkurista katsella nuoria neitosia, kun he niin elegantisti kuin suinkin koettivat maksaa pikkuveronsa kaloille. Ponnistus puserti kyyneliä monenkin silmistä, ja nyyhkytykset ilmaisivat, että hyvinvointi ei ollut oikein kiitettävä. Laattioilla, kannella, kaikkialla makasi rahvasta. Tuon tuostakin vihlasi varottava huuto läpi ilman, ja muut, jotka olivat onnellisemmassa tilassa, säestivät sitä naurullaan. Salongin pöytä oli kaikkien bebeitten, pikkulapsien yhteinen vuode, ja minulle on kerrassaan arvoitus, miten asianomaiset mammat saivat pikku vesansa loukkaantumatta ja vaihtumatta pelastetuksi tästä muurahaispesästä. Minä seisoin ja makasin kiväärini nojalla. Sohvani olin luovuttanut eräälle naiselle, joka oli niin sairas, että Jobin kärsimykset olivat lapsenleikkiä sen rinnalla, mitä hän sai kestää. Uimatta ollen koetimme vedellä ja konjakkitilkalla lohdutella itseämme joka kerta, kun joku asettui istumaan marssin väsyttämäin jalkainime päälle.
"Riemastuksella tervehdimme seuraavaa aamua tämän tuskallisen yön jälkeen, ja pian olimme kiivenneet erääseen pelastusveneistä, johon rauhassa tungokselta valmistimme itsellemme oikean pikku paratiisin. Seuralaisena meillä oli eräs ranskalainen tai italialainen lääketieteen kandidaatti, joka oli sodassa käynyt Charlottan nimellä. Hän oli oikea pilantekijä parasta laatua. Huvikseen hän teki kiusaa kaikille saksalaisille laulamalla parodiaa 'Wacht am Kheinistä', eikä hän koskaaan laiminlyönyt tilaisuutta, milloin vaan saattoi esittää sitä jollekin "Das grosse Vaterlandin" asukkaalle. Näiden viimeksi mainittujen luona hän sen vuoksi oli vähemmässä suosiossa.
"K:lo 1/2 7 illalla löi pelastuksen hetki. Saavuimme Piraioon, ja olimme onneksi ensimmäisiä, jotka saimme veneen ja pääsimme maihin. Kreikkalaisparat, joita heidän omat lehtensä ovat niin surkeasti petelleet, olivat repiä vaatteet paältämme kuullakseen uutisia. Minä olin niin sairas, että minut vietiin Evangelismos hospitaliin, jossa jonkun aikaa makasin. H.M. Kuningatar kävi sairashuoneessa ja voitti hienolla yksinkertaisuudellaan ja ystävällisyydellään sairaiden sydämet. Hän on siunaus Kreikalle, ja saakoon hän vielä kauan harjoittaa siunausta tuottavaa hyvyyttään. Eräänä päivänä astui sairashuoneeseeni herra, puhui ruotsia, oli hiton ystävällinen, sekä teki viineillä, sikareilla ja ystävällisellä kohtelulla elämäni valoisemmaksi. Kertomukseni on nyt lopussa, ja kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin."