VIII.
UUSI ATHEENA.
Olen maininnut, että Atheena teki itämaisen vaikutuksen tulijaan sen sekamelskan vuoksi, joka vallitsi asemalla. Totta on myös, että rahvaan, erittäinkin kaupungissa oleskelevain saarelaisten puvut, turkkilaiset piiput, joita näkee porvarien imevän kahviloissa, ynnä useat muutkin pikkuseikat muistuttavat itämaitten läheisyyttä. Mutta mitä itse kaupunkiin tulee, niin on siitä itämainen leima kerrassaan kadonnut. Kreikkalaiset pitävät kunnianasianaan hävittää kaikki, mikä muistuttaa turkkilaisvallan aikoja. Tämän vuosisadan alussa oli Atheenassa turkkilaisia moskeioja, ja solakat minareetit kohottelivat varsiaan huonerakennusten joukosta, kilpaillen huomiosta ikivanhain pilarien ja temppelien kanssa; mutta nämä on nyt kaikki lopen hävitetty, ei ainoatakaan ole enää näkyvissä. Kaikkialla koetetaan muuttaa kaupungin ulkomuotoa toiselta puolen niin länsimaiseksi kuin suinkin, ja toiselta puolen uudet loistorakennukset järjestään kaavataan vanhaan klassilliseen tyyliin, jotta nykyinen Atheena saataisiin niin suuressa määrin kuin suinkin entistä muistuttamaan.
[Kuva: Yliopisto.]
Kun Kreikka verisen vapautussotansa jälkeen pääsi itsenäiseksi, niin oli Atheena vain pieni kyläpahanen, jossa lienee ollut kolmisen sataa taloa. Siinä asui köyhä, puoleksi albaanilainen väestö, liike, kauppa, teollisuus, kaikki oli lamassa. Kreikan kuningaskuntaa perustettaissa ehdottivat ulkomaalaiset sen vuoksi pääkaupungiksi esim. Korinthoa, jolla kauppa- ja liikeasemansa puolesta oli paremmat menestymisen edellytykset, mutta siihen eivät kreikkalaiset suostuneet. Ylpeinä Atheenan muinaisuudesta tahtoivat he sen sijalle rakentaa uuden pääkaupunkinsa, ja kokemus on osottauut, että he menettelivät oikein. Atheena on kasvanut erittäin nopeaan, muinaismuistojensa kautta on se joutunut itämaalaisen matkailijaliikkeen pääpaikaksi, ja Akropolis, joka muinen kaupunkia suojeli, on kyllä nytkin sen paras turva raakalaisia valloittajia vastaan. Huoleti voipi vakuuttaa, että niinkauan kuin Faleroniin ui europalaisia sotalaivoja, niinkauan kuin Parthenon Akropoliilla seisoo pilaristoineen, ja niinkauan kuin Europassa on valistunut yleisö, ei Atheenaa kohden tykkiä tähdätä.
Nopeaan on Atheena sen jälkeen kasvanut. 1870 siinä jo oli 44,500 asukasta, kymmenen vuotta myöhemmin päälle 60,000, ja tämän kymmenluvun alussa kaupungin asukasluku oli kasvanut kymmenisen tuhatta toiselle sadalletuhannelle.
Kaupungin vanhin osa on aivan Akropoliin juurella, uudet kaupunginosat taas ovat vähitellen kasvaneet sille viettävälle maalle, joka Akropoliin juurelta kohoo Lykabetton kukkuloita kehti.
Kaupungin vanhemmassa osassa ovat kadut kapeat ja väärät, mutta myöhemmin on sen läpi avattu muutamia suoria ja leveitä valtakatuja, jotka muodostavat kolmikulmion. Joka tämän kolmion mieleensä painaa, se helposti osaa Atheenassa kulkea minne hyvänsä. Kuninkaallisesta linnasta ja Perustuslain torista laskeutuu Hermeen katu Akropoliin ohi sille valtatielle, jota Piraioon kuljetaan. Tämä 'katu muodostaa tuon suorakulmaisen kolmion aseman, molempina kylkinä ovat Piraion ja Stadionin kadut, ja yläkulmasta, jossa on Yksimielisyyden tori, kulkee kolmion asemaa, Hermeen katua kohti Atheenan katu, ynnä sen kanssa yhdensuuntaisesti Aiolon katu, jonka varrella useimmat Atheenan puodeista ovat. Tämän kolmion ulkopuolella on kaupungin uusin osa, jossa kadut ovat suoria ja korttelit säännöllisiä.
Nykyinen Atheena on uusi kaupunki ja tarjoo sen vuoksi vähän merkillistä nähtävää. Rakennukset ovat tavallista uudenaikaista mallia. Talot eivät ole korkeita. Suurin osa yleisistä rakennuksista on tehty yksityisten kustannuksella. Merkillisen yksimielisesti ovat kaikki ne helleenit, jotka pitkin maailmaa kaupalla ja liikkeellä itselleen omaisuutta kokoovat, käyttäneet varojaan Atheenan koristamiseksi. Valtion rakennukset ovat vähäpätöisiä, mitättömiä, ne rakennukset sitä vastoin, joita nuo kreikkalaiset miljonapohatat ovat teettäneet, suurenmoisia.
Atheenan yliopisto on yksityisillä rahoilla aikaan saata. Se rakennettiin 1837 tanskalaisen arkkitehdin, Hansenin piirustusten mukaan. Sen etusivua koristaa joukko joonilaisia pylväitä ja moniväriset maalaukset.
Yliopiston vieressä kohoo toinen rakennus, jossa on koetettu klassillista rakennustaidetta noudattaa, niin paljon kuin se uudenaikaisessa rakennuksessa yleensä on mahdollista; tämä on paroni Sinaan kustannuksella rakennettu Akademian talo, joka on kaunein uudenaikainen muistomerkki. Se on kauttaaltaan marmorilla päällystetty. Koreita joonilaisia pilareita on runsaasti käytetty, friiseissä on varta vasten veistettyjä marmorisia kuvasarjoja, niinkuin vanhoissa temppeleissä; ja kahdella jättiläispylväällä, jotka on pystytetty kahden puolen rakennuksen keskiosaa, seisovat Pallas Atheenen ja Apollon kuvapatsaat, kohoten koko muuta rakennusta korkeammiksi. Portaitten edessä taas on Sokrateen ja Platon marmoriset muistopatsaat istuvassa asennossa. Tässäkin rakennuksessa on marmorin kohennukseksi käytetty sekä knltausta että värejä, etenkin pilareitten kapiteeleihin ja friisien pohjustaan. Rakennus tekeekin suurenmoisen komean vaikutuksen. Jahka se ennättää vähän vanheta ja saada sen viinin, jopa kullan keltaisen värin, jonka Pentelikonin marmori saa vanhettuaan, niin rakennus käy vielä kauniimmaksi. Nyt se Kreikan kirkkaan auringon alla on niin häikäisevän valkoinen, että tuskin sietää katsella. Tässä olisi tieteille upea koti, kunhan vaan saataisiin — tiedemiehiä. Mutta niitä on Kreikassa vielä harvanlaisessa.
[Kuva: Akademia.]
Akademia on yliopiston yläpuolella; saman kadun vieressä on alapuolella kirjastorakennus, niinikään marmorinen. Sen etusivua kohentavat doorilaiset pilaristot. Tämä talo on vielä keskeneräinen, Vallianos-veljesten rahoilla rakennettu. Siitäkin tulee miljonatalo, jommoisia kaikki yllämainitut ovat.
Kaupungin uusimmassa osassa, joka nopeaan leviää Akropoliista pohjoiseen päin, tapaamme kaksi suurenmoista miljonarakennusta, jotka niinikään ovat yksityisten varoilla aikaan saadut. Toinen on Polytekneion, jonka rakentamiseen muutamat rikkaat kreikkalaiset ovat varoja antaneet, toinen taas Kansallismuseo, jonka on rakennuttanut Pietarissa asuva kreikkalainen pohatta Bernardakis.
Polytekneionissa on historiallinen ja kansatieteellinen museo, kokoelmia ynnä kouluja. Kansallismuseoon taas kootaan Kreikan merkillisimmät muinaismuistot, s.o. ne, jotka saadaan kaivospaikoilta pois kuljetetuiksi. Kreikkalaiset käsittävät oivallisesti sen merkityksen, mikä heidän muinaismuistoillaan on, ne jotka eivät niistä historian kannalta välitä, älyävät sen sijaan asian käytännöllisen puolen. Yhä vastahakoisemmin sallitaan maakunnissa löydettyjen muinaiskalujen ja erittäinkin veistoteosten kokoomista Atheenaan. Mistä syystä? Niitä käy katsomassa paljon muukalaisia, ja muukalaiset tuovat rahaa. Sen vuoksi on rnerkillisemmille kaivospaikoille perustettu erityiset museot. Siitä huolimatta on suuri osa löydetyistä muinaiskaluista kuitenkin tuotu Atheenaan, jossa ne Kansallismuseon avaroissa saleissa ovat saaneet oivallisen kodin.
[Kuva: Kansallismuseo.]
Kansallismuseossa on 23 salia kaikenlaisia muinaislöytöjä varten, ja nämä salit täyttyvät nopeasti. Suurinta huomiota herättää mykeenalainen sali täynnään Schliemannin kaivostöitten runsaita tuloksia, muun muassa hautoja samassa asussa, kuin ne olivat löydettäissä. Kymmenkunta salia on täynnä kuvanveistoksia sekä kaikkein vanhimmilta klassillisilta, että erittäinkin roomalaisvallan ajoilta. Kaikenlaisia saviastioita on loppumattoman runsaat kokoelmat, toisissa saleissa taas lasivitriinit ovat täynnä pronssi- ja muita metallikaluja. Teoksia kreikkalaisen kuvanveistotaiteen parhaimmilta ajoilta on museossa verraten vähän, ja nekin enimmäkseen pahasti ajan hampaan kuluttamia, sillä kaikki maan kauneimmat muinaiskalut on kuljetettu pois.
[Kuva: Zappeion.]
Kaupungin eteläisessä syrjässä on suuri Zappeion niminen näyttelyrakennus, joka on Zappas-veljesten kustantama. Sekin on valkoisesta marmorista kokoon saatu. Tämä rakennus avattiin 1888 yleis-kreikkalaisella näyttelyllä. Zappas-veljesten tarkoitus oli, että rakennuksesta tulisi pysyväinen koti alituiselle kreikkalaisen teollisuuden näyttelylle. Se näyttely, joka siellä nyt oli, muistutti suuressa määrin meidän kotimaista teollisuutta. Etenkin kankaat ja ryijykutomukset, sillä täälläkin näytti kutomateollisuudella olevan suuri sija. Kipsiteoksia, jäljennöksiä vanhoista veistoksista sekä uusiakin oli myös koko joukko nähtävänä, vaikkei tämä teollisuus mielestäni ole Kreikassa kovin pitkälle ennättänyt. Puusepän teoksia ei voi kiittää; miten olisikaan puusepänteollisuus voinut edistyä maassa, jossa puuta löytyy niin vähän kuin Kreikassa. Metalliteollisuus näyttää olevan vielä kerrassaan kapalossa. Mutta viinin ja väkiviinan valmistuksen alalla tehdään suuria edistyksiä, ja epäilemättä olivat näitten tavarain sekä tupakan osastot näyttelyn parhaat. Kreikkalaista tupakkaa kiittävät oivalliseksi kaikki polttajat.
Yleensä antaa näyttely kreikkalaisesta teollisuudesta sen käsityksen, että se vielä haparoi ensi askeliaan. Tehtaita on maassa vähän, ja käsiteollisuuteen ei ole halua.
Atheenassa tapaa kuitenkin erittäin hyviä suutareita ja hyvää nahkaa.
[Kuva: Kirjasto.]
Uusi teaatteri, joka tietysti on yksityisillä varoilla rakennettu, on suurenlainen, vaikka köyhästi koristeltu. Pörssi, joka sijaitsee lähellä sitä, on vankka ja hyvä rakennus.
Kaikki ne julkiset rakennukset, jotka Atheenassa on valtion kustannuksella aikaan saatu, ovat verraten vähäpätöisiä niitten palatsien rinnalla, joita yksityiset ovat rakennuttaneet. Edustajakamari, joka sijaitsee Stadionin kadun varrella pienellä torilla, on verraten yksxnkertamen rakennus. Ministerivirastot eivät ensinkään herätä huomiota. Kirkot ovat yleensä vähäisiä ja vähäpätöisiä, katedraalikaan, joka on rakennettu tämän vuosisadan keskivaiheilla monen kymmenen pienen kirkon raunioista, ei erityistä mainitsemista ansaitse. Yksityisistä rakennuksista ovat komeimpia hotellit, joita Atheenassa on kymmeniä.
[Kuva: Kuninkaallinen linna ja puisto.]
Kuninkaallinen linna rakennettiin 1830-luvulla, kun saatiin kuningas. Se on kolmenkertainen ja valkoisesta marmorista rakennettu, mutta marmori on, tuhmaa kyllä, maalattu keltaiseksi, ikäänkuin se ei luonnostaan saisi parempaa väriä. Linnan ulkopuoli on köyhä koristuksista, ja sisäpuolesta sanotaan samaa.
Linnan takana on laaja kuninkaallinen puisto, joka Otto-kuninkaan aikana perustettiin aivan karuille maille. Se on ainoa suurempi puisto, mitä Atheenassa on, ja osottaa, mitä ihmeitä Kreikan taivaan alla saa menestymään, kun vaan kastamisesta huolta pidetään. Puuttomassa Attikassa on se kuin keidas erämaassa. Ne olivat nautintorikkaimpia hetkiä, mitä Atheenassa vietin ne hetket, jotka käyskentelin tämän puiston siimeksessä. Puisto on kuuluisa komeista palmuistaan, joitten varsia rehevät köynnökset peittävät paksuun tuppeen. Käytäviä risteilee sinne tänne, milloin paartaen pientä allikkoa, jonka rannoilta kilpikonnat säikähtäen mukeltavat veteen, milloin syventyen tummaan kypressimetsään, tai nousten jollekin pienelle kallionnyppylälle, josta tarjoutuu puitten lomitse näköala joko siniselle, korkealle Hymettokselle, jonka seinä vallitsee koko kaupungin, taikka merelle, joka ulapoineen, vuoriniemineen ja laivoineen siintää Faleronin takaa.
Puiston takana kohoo kaupungin laidassa kruununprinssin uusi palatsi, joka vielä on keskentekoinen. Sekin on valkoista marmoria ja koristettu veistoteoksilla, jotka kuitenkaan eivät ole kovin kauneita. Tämä palatsi on tikkuna kreikkalaisten silmissä. Tähän saakka on kruununprinssi asunut Perustuslain torin vieressä verraten hyvinkin hauskan näköisessä talossa, jota kreikkalaiset pitävät semmoiselle herralle aivan riittävän hyvänä; mutta hän on asunut — hyyryllä. Sen jälkeen kuin hän vaimokseen sai Saksan keisarin sisaren, piti hänelle rakennettaman uusi palatsikin.
Ensimäinen työ pohjoismaalaiselle, joka Atheenaan saapuu, ja keväämmällä sen katuja kuljeksii, on sinisten silmälasien hankkiminen. Ilman niitä eivät heikot silmät kestä. Kadut eivät ole kivestä, vaan jonkinlaisesta kivivierrosta, joka kulkijain jaloissa ja vaunujen pyörissä vähitellen rikkoontuu hienon hienoksi valkoiseksi pölyksi. Kun aurinko alkaa paistaa koko terällään ja keskitaivaalta, niin koskee kadusta heiastuva valo silmiin niin kipeästi, että ilman laseja tuskin sietää niitä raollaan pitää. Kuta kauemmaksi kevät ennättää, sitä sietämättömämmäksi tulee valo. Kun sataa, niin liukenevat kadut valkoiseksi liisteriksi, joka tarttuu anturoihin niin vietävän kovaan, että se pitää teräaseella kaappia irti. Se tahraa kaikki, mihin vaan sattuu. Kuivalla säällä ja tuulella pöly taas lentää yhtenä pilvenä, tukkien sieraimet, silmät, narskuen hampaissa, peittäen kaikki vaatteet vaalealla harsolla. Mutta jos siitä kulkijoille onkin haittaa, niin on tuosta pölystä hyötyäkin toisille. Sillä elävät ne lukuisat saappaanpuhdistajat, joita Atheenassa on joka kadun kulmassa ansaitsemassa viisistä leptoista ensimmäistä miljonaansa. Perustuslain torin yläsyrjään saattaa harjamiehiä otollisina päivinä kokoontua pari kymmentä yhteen riviin. Jokaiselle ohikulkijalle he koputtavat harjalaatikoitaan, huutavat ja viittovat, kääntääkseen ohimeneväin huomiota puoleensa.
Laskiessamme Perustuslain torilta syvemmälle kaupunkiin kuljemme, ensinnä pitkin Hermeen katua, jonka varrella suurimmat muoti- ynnä muut korutavarain kaupat ovat. Sen varrella asustavat myöskin kultasepät. Mutta enimmäkseen Hermeen kadun varrella kaupitellaan ulkomaisia tuotteita, jotka Atheenassa korkeain tullien ja halpa-arvoisen rahan vuoksi ovat sangen kalliita. Aiolon kadun varrella, joka leikkaa edellistä, saattaa taas ostaa useimmat semmoiset tuotteet, joita Atheenassa itsessään valmistetaan. Sen varrella ovat Atheenan monet ja hyvät suutarit. Stadionin katu on taas varrelleen saanut Atheenan useimmat pankit.
Näiltä valtakaduilta ei tarvitse astua kuin yhden askeleen syrjään, niin olemme kohta syrjäkaduilla, joilla mitä kansanomaisin elämä vallitsee. Puodit muuttuvat äkkiä pieniksi ja vaatimattomiksi, ja yleisö on sen mukaan. On muutamia kataja, joitten varrella myydään ainoastaan lahdattuja elukoita. Teurastajat ripustavat aikaisin aamulla tapettujen lehmäin, lampaiden ja vuohien veriset ruumiit riippumaan puotinsa edustalle ja leikkelevät niistä ostajille kappaleen semmoisen, kuin kukin tarvitsee. Veri valuu elukan kuonosta maahan, valuu pienenä purona katuojaan muun veren sekaan. Koko katu hohtaa punaiselta. Tässä käyvät emännät ja isännät koppiensa kanssa tunnustelemassa ja valitsemassa, mutta minä koetan kiiruumman kautta päästä vastenmielisestä näytelmästä erilleni.
Hauskempia kuin teurastajain myymälät ovat hedelmäpuodit, joita on tuhkatiheässä. Vesi tulee suuhun, kun ajattelee niitä aarteita, joita siihen on kasattuna ja joita muutamalla pennillä voi ostaa enemmän kuin syödä jaksaa. Appelsiinit ovat niin herkullisia, ettei meillä pohjolassa ole siitä aavistustakaan, ja niin tuoreita, että niitten uhkuvaa mehua saattaa melkein juoda, kun on kuoren avannut. Valkoista sipulia, jota pidetään palmikkokimpuissa, rakastavat kreikkalaiset kovasti, ja se onkin hedelmäkauppiaan päätavaroita. Kirsikat, sitruunat, viikunat, aprikoosit, kukapa voi nimittää kaikki ne tuotteet, joita täällä on runsaat kasat…
Muutoin on Atheenan pienemmillä kaduilla elämä samanlaista kuin etelämaissa yleensä. Sateen jälkeen toisjalkainen suutarirahjä pistää ulos nokkansa ahtaasta verstaspahasestaan, tuoli toisessa kourassa, kenkä toisessa, katsastaa ilmaa ja siirtyy sitten trotoaarille neulomaan. Pörröpäinen oppipoika kantaa pöydän kaikkine moninaisine suutarinvehkeineen ja pikinatturoineen perässä. Samalla lailla tekevät kaikki muut suutarit, sillä hauskempi on pistellä ja neuloa, kun saa samalla vaihtaa sanan naapurien ja ohikulkevain tuttavain kanssa. Ne käsityöläiset, jotka eivät voi verstastaan kadulle siirtää, avaavat kaikki ovet ja akkunat saadakseen raitista ilmaa. Tuossa heiluttaa seppä moukariaan lyöden hehkuvaa rautaa, jotta säkenet sinkoilevat kadulle, tässä vääntää vaunumestari pyöränvannetta paininpuuhun, taikka sovittelee liimattuja puita pihteihin. Läkkisepät räiskyttävät rämiseviä peltejään, ja tähän elämään sekaantuu maalaisten ääni, kun he huutelevat kaupunkilaisille tavaraansa, mikä maitoa, mikä viiniä, mikä jotain muuta, seisahdellen tuon tuostakin ja katsellen akkunoihin, eikö sieltä joku emäntä, taikka soma palvelustyttö merkillä osota hänen tavaraansa haluavansa. Jokainen kauppias, joka aasineen verkalleen liikkuu eteenpäin, on oikea Stentori. "Hyvää maitoa!… Hyviä appelsiineja!… Valkoisia löökkejä!" j.n.e. hän huutaa jylhän voimakkaalla äänellä ja venytellen tavuita. Taajassa on kahviloita, mutta millä kaikkien näiden kahvilain omistajat elävät, se on minulle arvoitus. Tokko ainakaan voitoillaan? Atheenalainen juo kupin kahvia, maksaa siitä kymmenisen leptaa, ja lopun päivää tyytyy hän veteen. Juomarahaa hän ei anna ensinkään kurjan näköisille viinureille, jotka lennättelevät pöytiin pieniä kahvikupposia. Varmaan kahvilain isännät pitävät liikettä vaan huvikseen, sillä heidän tienestinsä ei voi olla suuri. Huvia se kyllä on, kun saa aamusta iltaan kuunnella politiikkaa, josta kreikkalaiset, niin vakuutetaan, voivat keskustella vaikka tuomiopäivään saakka.
Turkkilaisen vallan ajalla oli Atheenassa basaari, jossa kaikenlaista kirjavaa itämaan tavaraa pidettiin kaupaksi, mutta tämä on nyt suurimmaksi osaksi hävitetty. Tuskin saa enää ostaa tuota kaunista kirjavaa kansallispukuakaan, taikka edes niitä punatupsuisia pieksuja, joita matkailijat niin halusta vievät muistona kotimaahan.
Atheena on jo siksi suuri ja laaja kauptinki, että uudenaikaiset katukulkuneuvot siellä alkavat kannattaa. Useimpia pääkatuja pitkin kulkevat raitiotiet, joitten vaunuja pienet, mutta sitkeät hevoset vetävät. Issikoilla on landau-vaunut ja kaksi hevosta. Hallitus oli ottanut kaikki hyvät hevoset sotatarpeiksi, ja surkeita, säälittävän huonoja kaakkeja oli jäänyt niitten sijaan. Useimmilla oli polvet köytetty nahkoilla, jotteivät kompastuessa menisi rikki. Muutamat hevoset olivat niin heikkoja, että ainoastaan alituisella piiskaamisella saatettiin pitää: niitä hiljaisessa juoksun hölskytyksessä. Kreikkalaisilla ei näy olevan sen enempää kuin etelämaalaisilla yleensäkään sääliä eläimiä kohtaan. Aasien selkään sälytetään kuormaa niin paljon kuin suinkin mahtuu, ja lisäksi usein ajaja itse vielä nousee kuorman päälle, jotta pieni juhta notkuvin jaloin teputtelee tietä pitkin. Pojat kantelevat jaloista eläviä hanhia kaiken päivää ajattelematta, että tämä luonnoton asema on linnulle tuskallinen.
Nämä olisivat pääpiirteitä uuden Atkeenan ulkomuodosta. Liike sen katuloilla vaihtelee paljon vuodenaikain ja päivän tuntien mukaan. Muukalaiset matkailijat saapuvat enimmäkseen talvella ja keväällä; kesällä on kuumuus niin ylenpalttinen, että se on itse maanasukkaillekin kiusallinen. Heinä- ja elokuussa on Atheenassa keskilämpö noin 26° C. Silloin atheenalaiset panevat puolipäivän jälkeen nukkumaan, riisuvat oikein vaatteet päältään ja makaavat ohi kuumimman osan päivää. Illan suussa, kun aurinko alkaa laskeutua yhä likemmä Parnes vuoriston kauniita kukkuloita, ja läntinen taivas kellastuu ja kuparoituu, purkautuu joka talosta väkeä kaduille, jotka tuokiossa ovat mustanaan pakinoivaa ja seurustelevaa rahvasta. Kahviloista kannetaan Perustuslain tori täyteen tuoleja ja pieniä pöytiä, joitten ääreen kansalaiset ryhmittyvät. Toiset lähtevät kävelemään esplanaadille, joka linnan sivu vie Zappeionille ja Olynrpieionin ihanille temppelin raunioille, vaikkapa Akropoliille, jos mieli vielä kauemmaksi kulkea.
Molemmin puolin esplanaadia, jota toisella puolena kuninkaallinen puisto komeine puineen reunustaa, toisella piiolella taas lähettiläitten ja kruununprinssin palatsit, käy leveät trotoaarit ja akaasiakujat, joitten hennot vihannuudet ilahuttavat silmää. Esplanaadilla näkee nyt Atheenan nuoren maailman, nuorukaisia ja neitosia viehättämässä toisiaan. Sieviä univormuja ja koreita toaletteja liikkuu siinä kirjavanaan, ja helmat liehuttelevat ilmaan keveitä pölypilviä. Tässä on hyvä tilaisuus tutkia kaupunkilaisia. Miehet ovat enimmäkseen helpposen näköisiä, ja melko lailla pettyy se, joka odottaa täällä näkevänsä naisten kesken noita helleeniläisiä kauneusihanteita, joita olemme tottuneet veistoksista ihailemaan. Ei liene niitä vanhoinakaan aikoina joka oksalla istunut, ja nyt ne ovat käyneet vielä harvinaisemmiksi. Maaseuduilla näkee useammin noita jumalattaren vartaloita ja säännöllisiä kasvoja, jotka ehdottomasti vetävät puoleensa. Kaupungeissa taas näkee paljon slaavilaisia tyyppejä, niinkuin luonnollista onkin, koska nykyisiin kreikkalaisiin on niin paljon slaavilaista verta sekaantunut.
Atheenan ympäristöistä vielä sananen. Niitä nähdäksemme nousemme Akropoliille, tuolle uljaalle linnavuorelle, joka vallitsee koko kaupungin. Parthenonin itäisellä puolella on pieni puoliympyrän muotoinen belvederi, josta koko Atheena näkyy kuin kartalla allamme. Kuninkaallinen linna ja monet muut rakennukset loistavat vastaamme. Hauska on näin päältä päin katseella seurata Aiolon katua vilkkaan liikkeensä kera, ynnä sen jatkoa, joka puurivineen kahden puolen jatkuu kaupungista yhtä suoraa Attikan lakeudelle. Vastapäätä Akropolista, kaupungin toisella puolella näkyy toinen vielä korkeampi kukkula, Lykabettos, jolla kreikkalaisen luostarin valkoiset muurit kimaltelevat päiväpaisteessa. Luoteessa rajoittaa näköpiiriä Parnesin mahtava vuoristo, koillisessa taas Pentelikon, joka jo vanhasta ajasta saakka on tunnettu marmorilouhoksistaan. Näin kauas loistavat valkoiselle nuo louhokset, joitten historiallisesta kivestä kaikki Atheenan jalot muinaisaikaiset rakennukset melkein järjestään on rakennettu, suuri osa sen kuvapatsaista veistetty. Kaakon puolella valtaa kaupungin koko taustan harmaan punertava Hymettos, jonka rinne näyttää olevan aivan vieressä, vaikka sinne kestää tuntikausia astua.
Vielä kauniimpi luonnon puolesta on näköala merelle päin, jota nauttiaksemme siirrymme joko Propyleitten siiville, taikka johonkin Erehteionin kukistuneitten marmoripatsaitten tyvelle istumaan. Näköalaa Salamiin saarelle ja Korinthoon kiitetään väriensä puolesta, että se on maailman kauneimpia. Ensi päivinä, jotka Atheenassa oleskelin, peitti sinervä auer etäisyydet, masentaen värit lakeudella ja merellä. Vaan tuli sitten muutamia päiviä, joina sää oli kirkasta ja läpikuultavaa, ja silloin en voinut kyllin ihailla sitä vivahdusten hienoutta ja rikkautta, joka eteeni levisi.
Attika on kuivaa maata, se ei näytä voimakkaan vihantoja pintoja. Mutta vaikka värit ovat kuivia, niin ovat ne sen sijaan sitä hienompia. Öljypuumetsät antavat lakeudelle vaalean viheriäisen pohjavärin, johon viinitarhat taikka kypressilehdot ja vainiot sekottavat omia vivahduksiaan. Laakson vihannasta pohjasta alkavat vähitellen kohota vuorien kaltaat, joille ei kastelu eikä viljelys vielä ole ennättänyt vihannuutta levittää. Ne hohtavat ruskealle, sillä aurinko alkaa jo kuumalla terällään polttaa ruohon, jota niukalta kasvaa niitten rinteillä. Korkeammalla täplittävät pensaikot niiden kupeita tummemmalla värillä. Muutamissa kohdin näkyy mäntymetsiäkin, mutta ne ovat hyvin harvinaisia.
Meren puolella on Faleron noin kuuden kilometrin päässä, mutta näyttää olevan paljon lähempänä. Sen edustalla makaa ankkurissa kuusi ulkomaalaista sotalaivaa, jotka on lähetetty kuningasta suojelemaan kapinaa vastaan. Tässä rauhallisessa maisemassa tuo varokeino tuntuu niin joutavalta. Laivoilla on alati höyry vireillä, sillä Faleronin ankkuripaikka on kovin epävarma, se kun ei lainkaan suojaa eteläisiä, eikä kaakkoisia tuulia vastaan. Jos näiltä ilmansuunnilta myräkkä nousee, niin on koneet heti pantava käymään, jotteivät laivat ankkurineen aja rannalle. Oikein kovalla tuulella ei auta muu, kuin lähteä merelle, taikka hakea jostain saarien suojaa. Faleronin vieressä välkkyy oikealla puolella Piraio, jonka vilkkaasta liikkeestä ovat todistuksena suitsuvat tehtaan tornit, sekä tavan takaa kiitävät junat. Piraio on Kreikan suurin sekä kauppa- että tehdaskaupunki. Näiden takaa silmä kohtaa Salamiin ruskeat vuoristot, ynnä sinisen meren, ja kaikkien etäisimpänä Peloponneson vuoret, jotka epämääräisinä häämöttävät esille autereista. Etelää kohti aukenee laaja Aigeian meren ulappa, jolla höyrylaivoja menee ja tulee, sekä maalaisia veneitä risteilee punaisine purjeineen. Atheenasta pääsee Piraioon sekä rautatietä että höyryraitiotietä, mutta hauskempi on kulkea ensinnä höyryraitiotietä Faleroniin ja sieltä joko purjehtia, taikka jalan astua Piraioon. Raitiotiejuna möyryää kaiken päivää Atheenan kaduilla, kauan ei tarvitse odottaa uutta junaa, jos sattuu yhdestä myöhästymään. Ensinnä ajaa huristetaan pitkin kaupungin katuja, pitkin akäasiaesplanaadia, ohi kuninkaallisen puiston, Zappeionin ja Olympieionin, jossa kerran seisoi Kreikan suurin temppeli, mutta nyt ainoastaan jättiläispilareita, joitten vahvat varret ja korinttilaiset kapiteelit herättävät kaikkien matkustajain ihastusta. Tästä lomasta näkyy uuden stadionin pää. Tämä rakennus, jossa pari vuotta takaperin olympiläisiä leikkejä koetettiin uudistaa, alkaa nyt lähestyä valmistumistaan. Averov, tuo rikas Aleksandriassa asuva kreikkalainen pohatta, on sitä varten jonkun miljonan lahjoittanut. Leikeiksi se ei ennättänyt valmiiksi saada, marmoripeitos jäi tekemättä. Nyt on kaikki alemmat portaat tuossa avarassa avoteatrissa päällystetty marmorilla, jota vastoin ylemmät portaat tehdään muusta halvemmasta kivestä. Averovin kuvapatsas on rakennuksen päähän asetettu.
[Kuva: Miljonapohatta Averov.]
Kaupungin laidasta alkaa heti tuo karu attikalainen maaperä, jossa ei mitään näy kasvavan. Ne laihot, joita siihen on kylvetty, eivät sängestä päättäen ole runsasta satoa antaneet, ja öljypuut ovat huonomman näköisiä kuin muualla. Suureksi osaksi lienee tämä hoidon puutetta, ja keinotekoisella kastelulla voisi luultavasti paljon aikaan saada. Ilissos joki, jonka uoman yli lyhyt silta vie, on kokonaan kuivunut. Sanotaan, että uomaan kaivettuihin kuoppiin kuitenkin heti ilmaantuu vettä. Varmaan on Kreikka ennen, kun metsiä ei vielä oltu näin lopen hävitetty, ollut paljon tuoreempaa maata, ja ehkä saataisiin metsiä istuttamalla maan ilmanala uudelleen kostumaan. Attikan lakeuden lävitse juoksee toinenkin joki, Kefissos, jonka uomassa ei myöskään paljon vettä näy. Mutta se on kuivana toisista syistä. Sen vedellä kastellaan nimittäin suurta öljypuumetsää, joka peittää lakeuden keskiosaa. Pieniä kanavoita myöden johdetaan vesi puitten juurille, joita ympäröi matalat mutavallit, ja salvataan siinä seisomaan, kunnes ahnas maa vetää sen sisäänsä juurille ravinnoksi.
Parikymmentä minuuttia kestää matka Faleroniin, jonka hiekkarantaa vastaan Aigeian meren aallot säännöllisessä tahdissa murtuvat. Faleron on atheenalaisten huvittelupaikka. Kesällä saavutaan sinne viileämpään ilmaan, huolimatta siitä, että paikka ei olekaan terveellinen, siinä kun liikkuu paljon kuumeita. Faleronissa on muutamia suurenlaisia hotelleja ja kesäteatri, joka kuitenkin oli sodan vuoksi suljettu. Kaksi suurenlaista uimalaitosta on rannikolla. Kreikkalaisten mielestä vesi vielä oli liian kylmää, vaikka se oli noin 20 astetta! Se oli niin suolaista, että silmissä kirventeli, ja ruumis peittyi ohuella suolakerroksella, jos sai vapaasti kuivaa. Faleron ei vielä ole sanottavasti viihdykäs paikka, mutta varmaan se aikain kuluessa paljon voittaa. Siellä on tuo sama puuttomuus, joka Kreikassa kaikkialla herättää kaipauksen tunteita. Viime vuosina on aljettu puita istuttaa, ja kun nämä istutukset ennättävät kasvaa, niin on Faleronissa kyllä varjoa ja vihannuutta.
Faleronista on pari kilometriä matkaa Piraioon. Jos Faleron on hiljainen paikka, niin on Piraio sitä vastoin liikkeen, metelin ja hyörinän pesä. Sen satama tarjoo erinomaisen vilkkaan ja värikkään kuvan. Siellä näkee aluksia kaikista Aigeian meren maista ja saarista, kirjavia pukuja, ja monenlaista naamaa.
IX.
NYKYISET HELLEENIT.
Tiedemiesten kesken on ollut monta ja osasta kiivastakin väittelyä siitä, ovatko Kreikan nykyiset asujairuet ensinkään vanhain helleenien jälkeläisiä. Tämä kiista näkyy päättyneen kreikkalaisten eduksi. Vaikka monet valloittajakansat, etenkin slaavilaiset ja albaanit ovat heihin vertaan seisottaneet, niin otaksutaan kuitenkin, että helleeniläinen rotu on sakotuksessa pitänyt puoliansa.
Paljon luonteenomaisia helleeniläisiä kasvoja näkeekin, etenkin maaseuduilla, jota vastoin kaupungeissa on runsaammin sekanaamoja. Mutta helleeniläisestä perijuurestaan huolimatta ovat nykyiset kreikkalaiset monessa suhteessa huonontunutta rotua. Mitenpä muuten voisikaan olla niin pitkäin ja kovain koetteluksien jälkeen. Kovan onnen aikoina ovat varsinkin luonteen huonot puolet päässeet kehittymään. Rahvas joka niin usein on saanut kärsiä raa'an ylivallan sortoa, kunnioittaa älykästä viekkautta yli kaiken. Kreikkalaisen mielestä on ihmisen ensimmäinen vika tuhmuus.
[Kuva: Diskoksen heittäjän pää.]
Olkoon niin, mutta silloin on käsite laajennettava niin, että kreikkalaiset itsekin pääsevät siitä osallisiksi, kerskaileminen, suuret luulot, epäluotettavuus ja mitä suurin kevytmielisyys on luettava luonteen tuhmuuteen. Kreikkalaisissa ei näytä olevan järjen tuhmuutta ensinkään, mutta näitä muita vikoja sitä enemmän.
Kerskaukseen, joka nykyisissä kreikkalaisissa ensimmäiseksi herättää huomiota, on, paitsi luontaisia taipumuksia, syynä Europan imartelu ja tuo muinaisajan historia, jota ei väsytä ihailemasta. Helleenit vetoovat kaikissa puheissaan ja kirjoituksissaan vanhan ajan sankareihin, pitävät itseään Leoniclaan, Themistokleen, Miltiadeen jälkeläisinä, melkeinpä pojan poikina. Atheenan ja Spartan historia on heidän historiansa, he kuvailevat omistavansa samat avut, kuin nuo vanhat sankarit, kuvailevat maataan vielä nytkin samanlaiseksi sivistyksen ja valistuksen kodiksi ja etuvartijaksi, kuin vanha Kreikka oli. He ovat helleenejä, turkkilaiset barbaareja. Siitä ihailusta, jota ulkomaat omistavat heidän maalleen ja ihanille muistomerkeilleen, he anastavat suuren osan. He eivät muista, että vanhan ja nykyisen Kreikan välillä on parin vuosituhannen kuilu, jonka kuluessa kansa on kokonaan vieraantunut entisyydestään, jonka ajalla he eivät ole voineet mitään näkyväistä aikaan saada. Noiden kaikkein vanhimpain ja uusimpain rakennusten välillä ei tosiaan ole muistomerkkejä, kuin joku venetsialainen linna tai turkkilainen minareetti.
Viime sota on osottanut, minä onnettomuutena kreikkalaisille ovat heidän suuret luulonsa. He tosiaan elivät siinä vakuutuksessa, että menettäisivät hyvän tilaisuuden, elleivät sotaa alkaisi. He luulivat, että Turkki ilman suurta vaivaa nytistettäisiin. Hämmästys oli suuri, kun kävikin päin vastoin. Mutta on hyvin mahdollista, että opetus jo on unohdettu.
Kreikkalaisilla on laajat kansalliset pyrkimykset, niinkuin sanomalehtien kertomuksista on näihin aikoihin tullut kaikkien tiedoksi. He tahtoisivat yhdistää kuningaskuntaansa kaikki Turkin maakunnat, joissa on helleeniläinen väestö, sekä vihdoin valloittaa itse Bysantsion ja tehdä siitä helleeniläisen valtakunnan pääkaupunki. Olisiko Itämaille onneksi, jos niin kävisi? Siinä kysymys, johon ei voida ehdottomasti myöntää, vaikka turkkilaisvaltakunnan loppu onkin niin hartaasti toivottava. Jos kaksi miljonaa kykenee niin suurta häiriötä aikaan saamaan Itämailla, niin mitä onkaan odotettava neljältä tai kuudelta miljonalta? Pyyteet kasvaisivat sitä myöden kuin valtakin. Eikä kreikkalainen kansa ole niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka kuningaskunta on pystyssä ollut, osottanut itsellään olevan kykyä itseään hallita. Tiedämme vereksistä kokemuksista, kuinka sen yleiset asiat kaikki ovat rappiolla. Helleeneillä ei ole koskaan ollut sitä kykyä, että olisivat voineet perustaa suuria pysyväisiä valtakuntia. Vanhaan aikaan oli pieni Kreikka jaettuna yhtä moneen valtakuntaan, kuin siinä oli kaupungeita. Tosin ei silloin ollut samanlaista kansallisliikettäkään kuin meidän aikana.
Niin mielellään kuin Europa kannattaisikin helleenien kansallisia pyrinnöitä, niin on asialla toiselta puolen vaaransa ja vaikeutensa. Helleeniläinen kysymys on pulmainen asia, joka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi. Sodan jälkeen ovat kreikkalaiset etenkin raha-asiainsa sortumisen vuoksi joutuneet semmoiseen heikkouden tilaan, ettei heidän puoleltaan liene ensi aikoina mitään pelättävää, vaikka rohkeutta ja yritteliäisyyttä ei puuttuisikaan.
Olympon asukkailla oli vielä tämän vuosisadan alussa vanha taru, että taivas ja maa ennen yhtyivät heidän vuorellaan, vaan että ihmiskunnan huononnuttua jumalat olivat paenneet äärettömään azuriin. Hämärät muinaistarinat ja pakanallinen taikausko, joka itsepintaisesti on säilyttänyt muutamia tapoja kaikkien vaiheiden läpi, ne ovat ainoa himmeä muisto, mikä rahvaalla oli mainehikkaasta entisyydestään. Helleenien nimityskin oli unohtunut ja kansa kutsui itseään romaijilaisiksi, roomalaisten valloittajain mukaan.
Mutta herättyään ja päästyään itsenäisiksi ovat kreikkalaiset kirjallisista lähteistä nopeaan korvanneet muistinsa unhotuksen. Kaikilla aloilla koetetaan palata klassillisuuteen ja hävittää niitä jälkiä, joita sortajat ovat jättäneet. Olen jo maininnut, miten turkkilaiset minareetit on revitty Atheenassa. Turkkilaisilta on kuitenkin jäänyt hyvin vähän rakennuksia, ja sillä alalla on repimisen työ sen vuoksi ollut helppoa. Sitä enemmän he ovat jättäneet jälkiä kieleen, jonka puhdistaminen on tuottanut helleeneille suurta päänvaivaa. Sillä vähäpätöisinkin nurkka-asianajaja tahtoo nyt, kuten muuan kirjailija lausuu, puhua yhtä puhdasta kieltä, kuin itse Isokrates, eikä ole sitä sanomalehtimiestä, jolla ei olisi Thukydideen historia käsillä, kun hän kirjoittaa kertomusta vaaleista. Siitä hän tuon tuostakin ammentaa vahvistusta.
Seuraus näistä harrastuksista on, että rahvaan miehen on työläs ymmärtää kirjakieltä. Samalla kun kieltä on koetettu palauttaa klassillisiin malleihin, on sitä koetettu rikastuttaa uusilla tekosanoilla, jottei tarvitsisi lainata länsimailta. Helleenit tahtovat tulla omillaan toimeen. Tämä vaikeuttaa muukalaiselle melkoisesti esim. sanomalehtien ymmärtämistä. Hänen täytyy sanakirjasta perätä semmoisetkin sanat, jotka tapaavat olla nykyisillä sivistyskielillä yhteisiä. Niinpä sanovat kreikkalaiset ministereitään "ipurgoiksi", pääministeriään "prothipurgoksi", amiraali on "navarkos", eversti "sintagmatarkis", j.n.e. Tykki on "tilevolon", s.o. etäälle heittäjä, revolveri "polikroton", s.o. monasti paukkuja, nenäliina "rinomaktron", joka merkitsee liinaa nenän pyyhkimistä varten. Housuillekin, jotka eivät ennen kuuluneet kreikkalaisten pukuun, on täytynyt keksiä uusi nimi, "periskelis", s.o. se mitä on säärien ympärillä, ja korsetista on tehty "stithodesmos", rinnanpuristin. Mutta on koko joukko sivistyssanoja, joita kreikkalaiset ovat voineet lainata hyvällä omallatunnolla, jopa ylpeydellä, nimittäin kaikki ne, jotka on tehty kreikkalaisista aineksista, telefoonit, telegraafit ja monet muut.
Kreikan kielimiesten kesken on kaksi suuntaa, toinen koettaa palauttaa kieltä klassillisuuteen, toinen taas kehittää romaijilaisesta kielestä kirjakieltä, jota kaikki voisivat ymmärtää. Nykyään on edellinen suunta ehdottomasti voitolla, mutta ei ole takeita siitä, eivätkö asiat tulevaisuudessa muutu.
Muuan oppinut kreikkalainen, Johannes Psikhari, jolla on etevän tiedemiehen maine muuallakin kuin kotimaassaan, on koettanut saada halveksittua romaijin kieltä kunniaan. Tuosta epämuotoisesta ja tutunomaisesta murteesta, joka on monivaiheisen historian tulos, kielestä, jonka mustalaisoikut saattavat oppineet epätoivoon, joka tsherkessien ja kurdilaisten kielten kanssa on luettu niihin siansaksoihin, joita ei ole sovelias kirjoittaa, siitä hän tahtoisi tehdä kirjakielen. Väsymättömällä uutteruudella ja oppineimmalla terävyydellä on hän esittänyt ne tieteelliset todistukset, joitten kautta hän luulee saavuttavansa opilleen tunnustusta. Hän on pienessä matkakertomuksessa koettanut kirjoittaa romaijin kieltä.
"Saattaisi häntä ehkä moittia", lausuu Gaston Deschamps, jota se viehättää kauniiseen kuvaukseen koko maasta ja kansasta, "että hän on liian uskollisesti matkinut oliivin syöjäin ja rakin juojain murretta. Voisi sanoa, että hän koreilee rahvaan sananparsilla, samoin kuin hänen vastustajansa juhlallisella ja hienolla kielellä. Useat hänen puheenparsistaan näyttävät siltä, ikäänkuin ne ihmettelisivät, että ovat tulleet painetuiksi. Vakavimmatkin ajatukset saavat tuolla kielellä hieman lapsellisen ja naiivin värin, murteessa on ikäänkuin jotain sammaltavaa. Mutta samalla kuin siinä on jotain viekottelevaa, niinkuin aikaisin kypsyneissä pähkinöissä, on siinä karvas outo maku, niinkuin nuorissa hedelmissä, joitten happo koskee hampaisiin. Sen uutuus ei tosin ole suloutta vailla, mutta siinä ei ole kyllin voimaa. Sen vapaudella on nuoruuden viehätys, mutta myös toisinaan poikamaisuuden vallattomuus. Mutta järjetöntä olisi moittia kirjoittajaa aivan uuden kielen epävarmuudesta, vanhetessaan se varmaan on kypsyvä.
"Kuitenkin kaikitenkin on tuo kirja sille, joka on elänyt tutunomaisessa kanssakäymisessä palikaarien kanssa, miellyttävää luettavaa. Se herättää hauskoja mielikuvituksia ja mietteitä, ei niin paljon sen kautta, mitä se sanoo, vaan enemmän sen tavan kautta, millä asiat sanotaan. Se tuoksuu vereksille oliiveille, vuohenjuustolle ja suolatulle kalalle. Noilta lehtilöiltä tapaa kreikkalaisen rahvaan puhetavan ja koko jokapäiväisen elämän, sen heränneen vilkkauden, sen paatoksen, joka on täynnä kujeellisuutta, sen epäluulon, innostuksen, rattoisan mielialan, jota eivät kamalimmatkaan kohtalot ole voineet kukistaa, sen filosofisen halveksivaisuuden tilapäisiä valloittajia kohtaan, jotka ovat istuttaneet telttansa sen perintömaille, sen ylpeyden muinaisuudestaan ja iloisen luottamuksen tulevaisuuteen. Tulee ajatelleeksi maaseudulla tekemiään matkoja, jutteluita vanhain kippareitten kanssa, jotka iskivät silmää alleviivatakseen pilapuheitaan, ja jotka käsissään pitivät ambrasta tehtyä rukousnauhaa, ikäänkuin ajanvietoksi. Johtuu mieleen agogiaatin, muulin ohjaajan puheet ahtailla poluilla, kuivilla vuorenrinteillä, joilla niukka kanerva kukoistaa, tulee uneksineeksi vuoristokhaaneja ja niitten hartsille maistuvaa viiniä. Kuulen kaiun kleftiläisistä lauluista, pitkäveteisiä venytyksiä, jotka ovat rikkaita nenä-äänistä, taidokkaita, sulavia tremoloita, kohdalleen pantuja, haihtuvia pianissimoita. Se on omituista musiikkia, jolla juhlapäivinä fustanellapukuiset rakastajat viehättävät liikutettuja morsiamiaan. Lukija näkee, vaikkei kirjassa sitä erityisesti huomauteta, ennen kaikkea luonnon ihmeteltävän komeuden, ihanan taivaan, hiljaiset valot, jotka vienosti verhoovat monihampaisten vuorten harjanteita, levollisten vetten loistavat siniset pinnat, Arkipelagin kaikit, jotka, levittäen kaikki purjeensa liukuvat yli hymyileväin vetten kuin suuret linnut, etäiset saaret, jotka hohtavat malvan, seljan taikka amethystin sinelle; valon väikkymiset säteilevänä päiväpaisteella, ruusunkarvaiset hämärät, tähtikirkkaitten öitten selkeyden, koko tuon ihanan maan, jossa kaikki kutsuu riemuun, iloon ja suruttomuuteen."
Tämä kirjanen, niin viattomalta kuin se näyttääkin, herätti kuitenkin kiivaita vastaväitteitä ja antoi aihetta vilkkaisiin kiistoihin. Sanomalehdet kirjoittivat artikkeleita Psikharin kirjasta, pilalehdet vääntelivät hänen naamaansa ja koettivat matkia hänen kieltään. Kuningaskunnan kouluissa on hänen teoksensa julistettu pannaan. Ainoastaan runoilijat mieluummin käyttävät tuota rahvaan kieltä, jolla he voivat vapaammin laulaa surujaan ja ilojaan, kuin keinotekoisella kirjakielellä.
Kaikilla muillakin kuin kielen aloilla on kreikkalaisten täytynyt alkaa alusta. Kun otamme huomioon heidän vilkkautensa, tottumuksensa vallattomaan vapauteen, joka ei tiedä säännöllisen esivallan siteistä, heidän juonikkaisuutensa ja sen vapaan parlamentaarisen hallituskoneiston, jonka he äkkiä saivat hoidettavakseen, niin on selvää, miks'eivät he ole valtiollisella alalla pitkälle joutuneet. Virkamiehet pitävät yleisiä varoja ominaan, ja puolueriidat ovat Kreikassa ainakin yhtä kiivaita kuin missään muualla. Kuinka intohimoisesti vaaleihin otetaan osaa maaseuduillakin, siitä olkoon todistuksena seuraava kirje, jonka muuan Triandafyllos Argyropulo Herran vuonna 1891 kirjoitti kuninkaalle kotipaikallaan tapahtuneen vaalin johdosta:
"Majesteetti!
Rosvo Uzulis, hallituksen ehdokkaan Panagopulon vaaliasiamies, on neljän rikostoverin kanssa väkivallalla raastanut seuraavat henkilöt vuoristoon: Konstantin Siametiin, Johannes Siametiin, Basilios Episkopoksen, Khristos Dinoksen, Konstantin Konbiunin, Konstantin Loritiin, Dimitri Siametiin. Muutamia päiviä ennen hän oli ryöstänyt vangikseen Georgios Zikaan. Nämä onnettomat, jotka kaikki ovat valtiollisia ystäviäni, ovat kotoisin Karakatzanasta. He tahtoivat äänestää puolestani. Mutta rosvo ei päästänyt heitä vapaiksi, ennenkuin hän oli saanut tiedon kilpailijani Panagopulon voitosta.
Sama rosvo on vaalipäivän aattona vienyt vuoristoon paimenet AthanasioS Karakitzun, Dimitri Karakitzun ja viisi pukkia. Hän uhkasi tappaa paimenet, heidän perheensä ja koko karjansa, jos he lähtisivät alas kaupunkiin ottamaan vaaliin osaa. Ja siten olen menettänyt heidänkin äänensä, ja kun luen nämä yhteen yllä mainittujen ystäväini äänten kanssa, niin tekee se kaikkiaan kahdeksantoista ääntä. Ja kun ajattelen, että Panagopulo on voittanut minut vaan kolmellatoista äänellä!
Ja Panagopulon hyväksi on vielä Ferain demoksesta Volon maakunnasta kutsuttu tänne Almyroon Stetano Giannopulo, Nikolaos Dimopulo ja Georgios Konstantatopulo. Nämä henkilöt on samalla kirjoitettu Ferain ja Almyron vaaliluetteloihin. Viime vaaleissa he äänestivät Feraissa, niinkuin arkistoihin lähetetyistä pöytäkirjoista näkyy.
Minä vielä lisään, että Theodor Metropulo ja Giannakis Sutis ovat äänestäneet vastustajani puolesta, vaikka he ovat kuolleet. Samoin on Dimitri Konstantin, joka istuu vankeudessa, äänestänyt minua vastaan ystävänsä, erään Dimitri Nikolaan välityksellä. Niin ovat siis kuolleet ja rikoksentekijät saaneet äänestää hallituksen ehdokkaan puolesta. Kun lasken yhteen kaikki, niin olisi minun pitänyt voittaa vastustajani kahdeksalla äänellä, Minä vaadin kuninkaallisen komissaarin lähettämistä ja selitän tämän vaalin mitättömäksi ja lainvastaiseksi.
Minulla on kunnia, Majesteetti, vastapuolen onnettomana ehdokkaana
Almyron vaalissa piirtää
Triandafyllos Argyropulo."
Niinkuin yllä olevasta näkyy, on rosvoillakin vaikutusta Kreikan valtiollisessa elämässä. Kleftiläisyys ei ole kadonnut, vaikka sortajat onkin karkoitettu. Omasta maasta ovat kreikkalaiset tosin saaneet rosvoilun melkein kukistetuksi käyttämällä ahkeraan giljotiinia, niin että siellä voipi matkustaa jotenkin huoletonna. Mutta ne, joita tämä ammatti huvittaa, lähtevät rajan taakse Rumiliaan. Siellä uskottomain saastuttamassa maassa on lupa tyhjentää täpötäysiä kukkaroita menettämättä siltä paratiisin osuutta. Kleftiläisyys on säilyttänyt valtiollisen luonteensa. Nuo rosvot eivät koskaan unhota edistää työnsä ohella helleeniläisyyden kansallisiakin tarkoituksia.
Kerrotaan kuuluisasta rosvopäälliköstä Athanasioksesta, "Thanasista", joka kerran oli ampua vangiksi saadun juutalaisen, että hän säästi raukan hengen ja vielä hyvittikin häntä, kun juutalainen passillaan todisti olevansa Kreikan alamainen.
Rosvot seuraavat suurimmalla mielenkiinnolla kotimaansa vaiheita ja palaavat aina miehissä ottamaan vaaleihin osaa. He menettelevät niin viisaasti, että saavat äänestyksen viisarin kallistumaan sille puolelle, joka on heille edullinen. Kun kleftit ovat saaneet ehdokkaansa valituiksi, niin he melutta jälleen jättävät kotopaikat ja lähtevät työmailleen Rumiliaan.
Nuori kuningaskunta ei vielä ole kunnossa, mutta kuitenkin on se kaikkien helleenien ylpeys, kleftien, samoin kuin miljonapohattainkin, jotka ovat maailman suurkaupungeissa ansainneet itselleen suunnattomat omaisuudet.
Puolueriidat ja suurpoliittiset seikkailut ovat ehkäisseet maan kehitystä. Rautatieverkko on jäänyt pieneksi, ja sekin tärkeä linja, jonka pitäisi yhdistää Atheena ja Larissa, ja josta viime sodassa olisi ollut niin paljon apua, on jäänyt lyhyeen pätkään ja saanut ruohoittua umpeen. Elinkeinojen hyväksi ei ole mitään tehty, maanviljelys on jäänyt alkuperäiselle kannalle. Jotenkin hyvä maantieverkko on kuitenkin saatu aikaan, vaikka monet kylät vielä saavat tyytyä aasin polkuihin. Metsänistutukset, joista Kreikalle voisi olla niin arvaamaton hyöty, ovat juonien vuoksi rauenneet tyhjiin, vaikka eräs saksalainen yhtiö olisi ottanut ne toimekseen. Miten huonolla kannalla raha-asiat ovat, sen olemme jo maininneet. Kultaa ei näe liikkeessä ensinkään ja hopeaa vaan nimeksi. Pienet vaihtorahat ovat kuparia, drakmat ja sitä suuremmat rahat paperia. Kun drakma nykyään on noin 60 pennin arvoinen, niin maksetaan Kreikassa 60 pennin seteleillä. Ahkerasta käytännöstä ovat nämä setelit niin kuluneet ja likaantuneet, että niiden arvoa ei erota mistään muusta kuin koosta. Kirjoitusta ei joskus hämärräkkään sen rasvaisen saastaisuuden alta, joka seteliä peittää, ja joka tekee sen nahkeaksi kuin pergamentti. Mutta niitä olisi kai siltä hyvin vaikea väärentää, sillä en tiedä, millä muulla tavalla paperia voisi sillä tavalla liata, kuin näitä satain tuhansien hyppysissä kulkeneita seteleitä. Kymmenen drakman setelit saa leikata kahtia, ja kumpainenkin puolisko käy viidestä drakmasta.
Miten vallanpitäjät joutaisivat pitämään huolta maan hyödystä, kun heidän kaikki voimansa kuluu vastapuolueen juonien torjumiseen, ja kun jokaisen uuden hallituksen ensimmäinen huoli on tehdä tyhjäksi, mitä edellinen on alkanut?
Kreikkalaisten on nyt onnettoman sodan jälkeen täytynyt tyytyä Europan holhouteen. Vaikka tämä on alentavaa, niin ei sitä voi pitää muuta kuin sekä oikeutettuna että hyödyllisenä. Valtakunnat ovat tietysti samoin kuin yksityisetkm velvolliset pitämään sitoumuksensa.
Monta katkeraa nöyryytystä on sota tuottanut helleeneille. Heidän urhoollisuutensa maine on vararikon partaalla. Sodan jälkeen tulee esille yhä uusia seikkoja siitä pelkuruudesta, jota sotamiehet ja varsinkin upseerit ovat osottaneet. Miten on kansa, joka vapaudensodassa taisteli niin uljaasti, voinut menettää niin paljon kunnostaan? Kreikkalaiset ovat herkkiä vaikutuksille. Nykyinen sukupolvi, jonka ei enää ole tarvinnut elää alituinen kalma silmäinsä edessä, niinkuin esi-isäin, on menettänyt kuolonhalveksumisensa. Kaupunkien asukkaiden luonne on varsinkin päässyt pehmenemään. He ovat enimmäkseen kauppiaita, liikemiehiä ja ammattilaisia, rahvasta, joka on jokapäiväisessä seurustelussa mammonan kanssa. Mutta pahaksi onneksi ovat juuri upseerit lähteneet tämän liikkuvamman väestön keskuudesta, joka paremmin kuin maalaiset on voinut pitää varansa ja hankkia itselleen edullisia paikkoja.
Kaikista arimmaksi on tietysti niiden helleenien nahka käynyt, jotka ovat ulkomailla hankkineet itselleen suuria rikkauksia, vaan kuitenkin pitivät velvollisuutenaan tulla vapaaehtoisina sotaan. Atheenan hotellissa, jossa asuin, oleskeli sodan aikana puolen tusinaa Marseillen kreikkalaisia, jotka olivat tulleet isänmaan edestä taistelemaan. Pari viikkoa olivat he kaikessa rauhassa oleskelleet hotellissa, vaikka kreikkalaiset taistelivat huonolla onnella sekä Thessaliassa että Epiroksessa, syöneet, juoneet, hakkailleet neitosia ja puhuneet ranskaa. Kreikka näet oli kaikesta helleeniläisyydestä huolimatta heille liian moukkamaista kieltä. Nämä nuorukaiset olivat nättejä ja sieviä kuin vahanuket. Kun alkoi kuulua huhuja sodan loppunaisesta, niin oli heidän ensimmäinen ajatus panna toimeen ilotulitus. Ja eräänä aamuna nuo hienot herrat ilmestyivät hotellin seurustelusaliin puettuina ihka uusiin vapaaehtoisen univormuihin, jotka tietysti olivat kaupungin parhaalla räätälillä teetetyt, ja joiden istumista tutkittiin sekä edestä että takaa. Muutamat olivat ottaneet punaisen ristin käsivarteensa. Näin sipsuttivat he sisään mammain, sisarten ja flammain ihailtaviksi. Ylösrakentava näky! Kun tieto valtain sekaantumisesta oli aivan varma, niin vaihtoivat he vapaaehtoisten hamppu-univormut muukalaislegionan somempaan viheriäiseen verkaunivormuun. He kävivät harjoituksissa, puhuivat painettiäksiisistä, ammunnasta y.m. ja olivat muka juuri tekemäisillään sotaan lähtöä, vaikka koko maailma tiesi, että sota oli lopussa, eikä heillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä matkaan.
[Kuva: Megaralaisia tyttöjä.]
Näillä ulkomaiden helleeneillä alkaa muutoin jo olla omat kansalaisoikeutensa. He vilkastuttavat suuressa määrin Atheenan seuraelämää. "Nuo rikkaat kreikkalaiset", lausuu eräs matkustaja, "jotka ovat hakeneet onneaan pitkin maailmaa, ja vihdoin sen löytäneet Marseillessa, New Yorkissa, Manchesterissa tai Kalkutassa, nauttisivat vaan puoleksi dollareistaan, ruplistaan tai louisdoreistaan, elleivät saisi hiukkasen kilistellä niitä korvaan kotimaahan jääneille helleeneille, jotka politikoitsevat ja syövät raakoja porkkanoita. Atheenalla ei ole syytä valitella heidän isänmaallisuuttaan. Sillä kokonaiset kadut somine palatseineen ja huviloineen ovat noiden komeutta rakastavain rahamiesten rakentamia. Kun tämä bojaarien maahan muutto alkoi, niin köyhät ja ylpeät atheenalaiset tekeytyivät, ikäänkuin he halveksisivat kaikkea tuota tuhlaavaisuutta, tekivät salaviittauksia Artakserkseen lahjoihin, Harpaloksen kultaan, Kimonin puutarhoihin, sekä jankkasivat joka päivä, että Aristides oli oikeamielinen ja Fokion moitteeton. Katupojat haukkuivat vastatulleita 'Khrysokanthareiksi', se on kultaperhosiksi. Yliopiston professorit nimittivät heitä 'heterokhthoneiksi', muualla syntyneiksi, ja edusmiehet laativat lainkin, jossa julkiset virat ja niiden naurettavan pienet palkat vakuutettiin yksinomaan 'autokhthoneille', s.o. maassa syntyneille. Rahamiehiä tämä ostrakismi tosin alussa loukkasi, mutte he eivät siltä menettäneet rohkeuttaan. Ainoa keino rauhoittaa noita purevia politikoitsijoita oli, niin he päättivät, hankkia heille tilaisuutta tupakoimiseen, syömiseen ja tanssiin. He kalustivat salonkeja, laittoivat kuntoon tupakkahuoneita, kattoivat pöytiä kylmillä paisteilla, linnunpasteioilla ja viineillä, jotka olivat Parnesin, Marathonin tai Dekeleian tuotteita mieluisemmat. Atheenalaiset tulivat. Ensimmäiset, jotka näissä pidoissa kävivät, synnyttivät toisissakin halua. Ja niin on muutama kuppi teetä sulattanut säädyt ja kotiljongin vuorot, jotka ovat saattaneet puolueet läheisempään kanssakäymiseen, laimentaneet luokkavihaa."
Kreikkalaisten kansallisluonnetta arvostellaan hyvin eri tavalla, ja arvostelun erilaisuus näyttää usein olevan rotujen mukaan. En ole kuullut kenenkään saksalaisen kreikkalaisia kiittävän, jota vastoin ranskalaiset ovat heitä kohtaan järjestään myötätuntoisia. Saksalaisten vastenmielisyys tuntuu melkein vihalta, joka ei enää näe asioita puolueettomasti. Kreikkalaiset ovat taitavia kaupankävijöitä ja vaarallisia kilpailijoita saksalaisille, jotka koettavat saada itämaista kauppaa haltuunsa. Sama lienee syy, miksi kreikkalaiset ja juutalaiset ovat verivihollisia.
Hyvin monessa suhteessa kreikkalaiset muistuttavat meidän karjalaisia, ovat yhtä vilkkaita, iloisia, sukkelia ja teräviä, ynnä taipuvaisia tieteisiin ja taiteisiin. Mutta orjuuden ajalla, jonka kumpainenkin kansa on saanut kestää, on heidän viisautensa muuttunut viekkaudeksi, alituinen pelko on opettanut heidät teeskenteleviksi. Samoin kuin karjalaiset ovat helleenitkin enemmän taipuvaisia kaupankäyntiin, kuin mihinkään muuhun, se ei ole työtä, vaan huvitusta. Ja kaupassa varsinkin ovat kaikki keinot luvallisia, henkilöt, jotka yksityisinä ovat kunnon miehiä, ovat kauppiaina suuria pettureita. Maine heidän petollisuudestaan on kuitenkin liioiteltu. Helleenien parhaita ominaisuuksia on tyytyväisyys, säästäväisyys, toimeentulo vähällä ja sitkeys. He evät lempeäluonteisia ja ystävällisiä, eikä heillä tunnu olevan verenvuodatukseen tai julmuuteen ensinkään luontaisia taipumuksia, kuten esim. italialaisilla. Ne julmuudet, joita vapaudentaistelussa niin viljalta harjoitettiin, olivat kamalien kärsimyksien kostoa. Helleeneissä on muutamia hyvin omituisia puolia, joita kaikki matkustajat ovat ihmetelleet. Niinä päivinä, jolloin Atheenassa odotettiin vallankumousta, olivat kadut täynnä kansalaisia, joiden levolliselta huolestukselta muukalainen ei aavistanut mitään pahaa. Mutta tyvenen pinnan alla saattoi kuohua tulivuori, joka millä hetkellä tahansa olisi voinut puhjeta purkaukseen. Heissä on paljon tulisuutta, mutta samalla paljon flegmaa. Harvoin he menettävät selvän tietoisuuden teoistaan, vallan itsensä yli ja kylmän tasaisuutensa. He keskustelevat levollisesti, ja kuitenkin vilkkaasti. Heistä ei aavistaisi, että pikaisuuden rikokset ovat Kreikassa tavallisimmat. Tavat ovat yksinkertaisia, siveellisyys kiitettävä.
Kovat opetukset ehkä helleeneistä vähitellen kuluttavat pois niitä ominaisuuksia, jotka ovat heidän pyrinnöilleen suurimpana haittana, ja syventävät kansan luonnetta. He ovat kieltämättä erittäin sivistyskykyistä rahvasta, ja kun Turkissa kerran pääsee valtaan siedettävät olot, niin ovat kreikkalaiset ensimmäiset levittämään siellä länsimaista kulttuuria. Mutta kyky hallita itseään ja muita heiltä vielä puuttuu.
X.
AKROPOLIILLA.
Hälvene nykyisyys huolinesi, kehnoine sotinesi, jää taakseni jokapäiväinen ympäristö turhine homminesi minun kohotessa jumalten asunnoihin! Tuhatvuotiset temppelit kutsuvat luokseen tuolta linnavuoren laelta. Kuinka viihdykästä on hetkeksi muusta erota ja nousta maailmaan, jonka ylevyys on kestänyt kahdenkymmenen vuosisadan myrskyt, Siellä on yhä vielä Hellaan suuruus ja maine.
[Kuva: Praksiteleen Hermes.]
Ja kuitenkin lähenin Akropolista epäillen. Se joka mielikuvituksessamme ympäröi noita klassillisia paikkoja, tuottaa joskus pettymystä seistessämme todellisuuden edessä. Ja kaikesta maineestaan huolimatta voi antiikki meidän aikalaista kyllästyttää. Se kohtaa meitä kaikkialla, mutta juuretonna ja hajalleen hakattuna. Näemme sitä jäljennettynä, sekoitettuna, sovitettuna, yhden jäsenen siellä, toisen täällä vieraassa ympäristössä, siitä on tullut yleisaines, jota usein itsenäisten ajatuksien puutteessa mätätään umpimähkään kaikkialle. Siinä syy välinpitämättömyyteen.
Mutta Akropoliilla näkyi vanhain helleenien taide omana itsenään, kokonaisena, ja kasvaneena yhdestä maasta ja kansasta kuin laiho vainiosta. Joka piirre muuttui siellä eläväksi. Minulle kävi, niinkuin niin monelle ennen minua, minä siihen ihastuin ja rakastuin.
Kreikkalaiset ovat nimittäneet "Filhelleenien tieksi" sen bulevardin, joka vie Atheenan laidasta Akropoliin juurelle. Se on heidän puoleltaan kohtelias tunnustus länsimaille, sillä tie on Atheenan kuuluisin. Sen varrella ovat Olympieionit, Dionysoksen teatrit, Asklepieionit, Herodes Attikuksen Odeionit, sanalla sanoen kaikki merkillisimmät muinaisjäännökset. Siltä vihdoin nousee, viimeksi mainittujen raunioiden takaa, tie itse Akropoliille. Linnavuori on kaikille muille puolille jyrkkä ja sen laki varustettu pystyillä muureilla, mutta lännen puolelta on pääsy verraten helppo. Leveä ajotie nousee suurissa mutkissa aina Propyleitten juurelle saakka, jossa se päättyy pyöreään vaunupihaan. Minkä sille voi! Matkailijan täytyy nykyaikana tyytyä siihen, että hänen parhaimmatkin vaikutuksensa hämmennetään. Tuolla alhaalla on kadunlakaisija ohi astuessani löytävinään vanhanaikuisen rahan, ja maksan hänelle arvottomasta jäljennöksestä monenkertaisen hinnan. Täällä ylhäällä käy kimppuuni kokonainen lauma kaikenlaisen rihkaman, postimerkkien, valokuvain ja muistoesineiden kauppiaita, joita turhaan koetan itsestäni karistaa. Onneksi on näitä kiusanhenkiä kuitenkin kielletty astumasta raunioalueelle, Propyleitten portista sisään astuttuani saan olla rauhassa.
Miten kuvaisin ensi vaikutukseni Akropoliilla? Ilman määrättyjä ajatuksia nousin pitkiä marmoriportaita Propyleihin ja ihmettelin suunnattomia marmoripalkkeja, jotka olivat pudonneet pilarien päästä ja katkenneet kappaleiksi.
[Kuva: Parthenon, itäinen pääty.]
Katsoin oikealle ja vasemmalle, nähden säilynyttä ja rauniota. Toisista pilareista oli vaan tynkiä jäljellä, mutta toiset olivat melkein ehjiä. Siellä täällä näkyi korjauksen jälkiä, uudempia marmorikappaleita vanhain seassa, joku rautavanne tai pönkkä, ja muutamassa kohden näytti kokonainen seinä olevan rakennettu uudesta, vanhoista kappaleista. Sen näki siitä, että keskellä seinää oli neliskulmaisista rakennuskivistä lohkeillut pois kulmat. Nämä ovat tiedemiesten töitä, joiden tarkoitus on palauttaa Akropolista niin paljon kuin suinkin alkuperäiseen kuntoonsa. Propyleitten pilaristosta astun avaralle kentälle, joka on aivan täpötäynnä historiallisia marmorikappaleita, lohkare lohkareen vieressä ja tiedemiehen käden järjestämiä. Siitä avautuu eteeni Parthenon koko mahtavuudessaan. Mittailen kunnioituksella temppelin piirteitä, ja harhaillen sinne tänne marmorikappalten keskellä lähenen sitä vaistomaisesti. Kuta likemmä tulen, sitä suurenmoisemmiksi kehittyvät sen suhteet. En ole tuntematta liikutusta, kun vihdoin astun sen juhlallisiin pilaristoihin. Oi säälimätön hävitys, et ole säästänyt kauneintakaan, mitä ihminen on rakentanut! Kaikki veistoksesi, koristuksesi on riistetty pois, ja sen mitä on jäljelle jäänyt, on ajan hammas kuluttanut melkein muodottomaksi, saleistasi on katto sortunut, seinistäsi jäljellä vaan tähteitä, joilla bysantsilaisten kirkkomaalausten jäljet tuntuvat melkein pyhyyden häpäisemiltä. Kymmenkunta pilaria makaa maassa pitkänään, ikäänkuin kaskeksi kaadettuina. Niiden doorilaiset kapiteelit, jotka läpileikaten ovat miehen korkuisia, on kaavattu verrattomalla taidolla, kaaret ovat moitteettomat, joka piirre on yhtä väsymättömällä huolella veistetty. Minussa herättää ihmettelyä se mestaruus ja rakkaus, jolla kaikki on tehty.
Seuratessani tutkiskellen pilarin vartta, joka on kaatunut temppelistä ulospäin, joudun lähelle toista pyhäkköä, joka herättää huomiotani. Tuo oli Atheena Parthenoksen, s.o. neitseellisen Pallas Atheenan templi, tämä toinen, Erehteion, oli muinen pyhitetty Atheena Poliaalle, kaupungin suojelijattarelle. Nimensä on se saanut Erehteuksestä, joka oli Atheenan ensimmäisiä kuninkaita harmaimmassa muinaisuudessa, ja jonka sanotaan rakentaneen tälle paikalle alttarin. Tuossa edellisessä vallitsi doorilainen juhlallisuus, tässä taas kaikki on joonilaista siroutta. Pilarit kohoovat alustoiltaan solakoina kuin kukanvarret ja kantavat keveästi päänsä päällä marmorikattoa. Kaikki on ollut mitä runsaimmin koristettuna. Vaikka aika on paljon kuluttanut, niin ei se kuitenkaan ole voinut hävittää täydellisyyden leimaa noista marmoriveistoksista. Koristeiden vaihtelevaisuus, rikkaus ja sulava sovittelu hämmästyttää. Tarkemmin katsellessani yksityiskohtia huomaan, että aiheet ovat kaikki tuttuja, olen tavannut ne meidänaikuisissa koristemaalauksissa. Mutta kuinka niillä on tässä toinen merkitys! Se joka on ne sommitellut, on niin täydelleen ollut vakuutettuna siitä, tuntenut, mitä hän tekee, että tämä kaikki tuntuu kuin eilen valmistuneelta. Ajatus, ihanne on vielä melkein lämpöinen tekijän jäljiltä, vaikka aine on syöpynyt äärettömästä iästään.
[Kuva: Näkymä Akropoliilta.]
Jokainen huomio, minkä teen, lisää harrastustani, vilkastuttaa ympäristöäni. Pilarinkappaleet, joita makaa sikin sokin, temppelin ovi hienosti veisteltyine lehtineen ja muine koristeineen, jotka muistuttavat hopeasepän työtä, muuttuvat kuin eläviksi. Luova henki puhuu vastaani joka puolelta.
Kariatiidit, kuusi marmoriin veistettyä neitoa, jotka päänsä päällä kantavat pienen paviljongin siroa kattoa, vihdoin liikahuttivat sijaltaan välinpitämättömyyden kiven rinnassani. Olen nähnyt paljon jäljennöksiä helleenien kuvanveistoksista, parhaimmistakin, ne ovat jättäneet minut kylmäksi. Mutta nämä raukat immet, joilta on armotta katkottu kädet, lohkottu nenät, ne nostivat minussa lemmen. Ylevyys niiden asennossa, se sulous ilman rajoja, joka yhä vielä lepäsi marmorin rauenneella pinnalla, valtasi minut. Hetki niiden edessä toi muinaiset helleenit lähemmäksi minua kuin kaikki opinnot.
Innostukseni edessä kirkastui Parthenon, kun uudelleen käännyin sen puoleen. Pilarit, jotka lähtevät välittömästi alustasta ja kantavat temppelin yläosaa yksinkertaisilla, vakavilla kapiteeleilla, ovat kuin se äärettömyys, joka erottaa maan taivaista. Mikä jumalallinen mahtavuus! Mikä ikuinen ylevyys ja sopusointu! Parthenonia katsellessani olin kuulevinani urkujen soittoa, mahtavaa, syvää, iankaikkista säveltä. Temppeli pilareineen, päätyineen, alustoineen oli puhdas kuin duuriakordi. Siinä on rakennustaidon sanaton uskonto, joka herättää hartautta kaikissa uskontunnustajissa, lohduttaa, tekee onnelliseksi.
Kuinka paljon Akropoliilla on hävitetty, ja kuinka paljon kuitenkin on jäljellä! Häviössä on noiden temppelien aatteellinen, ihanteellinen puoli kuin kirkastunut. En ole koskaan nähnyt mitään, joka olisi niin kauttaaltaan jaloa, ylevää, kuin nämä rauniot. Käsitän, miksi niiden maine on kuolematon, kuinka se on voinut uhmaten kestää kaikkien aikain hyökkäykset.
[Kuva: Erehteion, kariatiidit.]
Akropoliin kaikki rakennukset ovat helleenien suuruuden, mediläissotain jälkiajoilta, jolloin verekset voitot barbaarien yli antoivat riennoille voimakasta lentoa. Se oli taiteen parhaan kukoistuksen aika, jolloin Iktinos kehitti rakennustaiteen, Fidias kuvanveiston täydellisyyteen. Suurenmoisia rahasummia käytettiin Atheenan ja varsinkin sen linnavuoren kaunistamiseen. Ei yksin Atheena, vaan kaikki sen liittolaisetkin ottivat osaa näihin töihin, jotka Kimon pani alkuun ja Perikles päätti.
Kimonin ensi työ oli uudelleen muodostella koko Akropoliin laki, joka siihen saakka oli epätasainen ja epämukava suuremmille rakennuksille. Muurit vietiin vuoren uloimmille äyräille saakka ja rakennettiin niin korkeiksi, että niiden harja nousi vuoren ylimpien kohtain tasalle. Syvennykset ja onkalot täytettiin niillä raunioilla, joita kukkula oli persiläisten hävityksen jälkeen täynnä. Kokonaisia temppeleitä, joita raakalaiset olivat häväisseet, käytettiin osaksi muuriin, osaksi täytteeksi, muinaistutkijat ovat kaivaessaan löytäneet pilarinpätkiä, marmoripalkkeja, triglyfejä, metooppeja y.m. temppelinosia. Näiden tasotusten kautta saatiin laaja, oivallinen piha, jolle Kimon alkoi uutta temppeliä rakentaa. Se jäi kesken, Perikles sen purki ja käytti keskeneräisen rakennuksen täytteiksi. Ja Perikles rakensi sen tilalle suurenmoisemman, komeamman temppelin, jonka rauniot ovat meidän päiviimme säilyneet.
Se oli Parthenon. Meidän aikalaisten tiedemiesten tutkimukset ovat osottaneet, millä verrattomalla nerolla Iktinos on sen suunnitellut, saadakseen vaikutuksen mitä valtaavimmaksi. Jos huolellisesti tarkastamme temppelin tasapintojsi, niin huomaamme ne hieman kuperiksi, jos tutkimme seiniä ja pilareita, niin näemme, että kaikki pystysuorat linjat lankeevat hieman yhteen, niin että ne tarpeeksi pidennettyinä kohtaisivat toisensa avaruudessa. Tällä tavalla tahdottiin joko välttää suorien viivain kuivuutta ja jäykkyytä, taikka ehkä korjata näköhairahdusta, joka vääntää liian pitkät suorat viivat. Näillä keinoilla ja taitavasti punnituilla suhteilla saatiin rakennus näyttämään vielä suuremmalta, kuin se olikaan. Parthenoniin käytettiin Pentelikonin paras marmori, ja huolta, millä rakennustyö suoritettiin, todistavat muun muassa pilarien liitokset. Jotta ne saatiin tarkoiksi, tasoitettiin kappalten päät ensinnä taltalla niin huolellisesti kuin mahdollista, ja kierrettiin niitä sitten päälletysten heittämällä väliin vettä ja hienoa hiekkaa, kunnes ne sopivat yhteen niin visusti, ettei olisi hiuskarvaakaan väliin mahtunut. Tätä työtä katsellessani alan halveksia meidän aikaamme, joka kaikesta edistyksestään ja tehtaistaan huolimatta ei ole näin täydellistä aikaan saanut.
Atheenan etevimmät kuvanveistäjät saivat, Fidiaan ylijohdolla, toimekseen veistellä temppelin molemmat otsikot, friisin, joka kulki pilarien sisäpuolella ympäri koko rakennuksen seinän, ja metoopit, jotka koristivat pilarien kannattamaa, kapeaa yläseinää. Se oli suurenmoinen työ, sillä oli valmistettava 92 metooppia, 50 otsikkopatsasta ja 150 metriä friisiä lukemattomine henkilöineen. Fidias itse laati jumalatar Pallas Atheenan kuvapatsaan, joka asetettiin temppelin sisäpuolelle. Se oli 12 metriä korkea ja valmistettu kullasta ja norsunluusta. Tästä kuuluisasta kuvapatsaasta, joka kallisarvoisten ainestensa vuoksi oli ensimmäisiä joutumaan häviön omaksi, on Atheenassa löydetty metrin pituinen marmorinen jäljennös, joka antaa heikon käsityksen alkukuvan ylevästä kauneudesta. Teokseen liitetty kuva on tästä jäljennöksestä otettu. Kuvapatsaassa arvostellaan olleen 40 talentin eli noin 4 miljonan markan edestä kultaa ja saman verran norsunluuta. Se lienee Justinianus keisarin ajalla kuljetettu Konstantinopoliin ja sai ehkä siellä koristaa hippodromia yhdessä Olympian Zeun kanssa, joka, niinikään Fidiaan tekemä kullasta ja norsunluusta, oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.
Parthenonin muista veistoksista ovat molemmat otsikot mainioimmat. Itäisessä päädyssä oli kuvattuna jumalatar Atheena vastasyntyneenä, ynnä hänen ilmestymisensä jumalten joukkoon, läntisessä taas Pallas Atheena ja Poseidon, jotka taistelevat keskenään Attikan omistuksesta. Metoopeissa on jäännöksistä päättäen käsitelty giganttitappelua ja kentauritaisteluita. Kuuluisa friisi taas esitti panatheneeijuhlan kulkuetta, kun se nousee linnavuorelle antamaan jumalattarelle Atheenan impien kutomaa juhlavaatetta. "Tässä kulkueessa yhtyi", lausuu Lubke, "kaikki mitä Atheenassa oli kaunista ja ihanaa, neitojen jalo kukkeus, voimistelussa varttuneiden nuorukaisten raikas uljuus ja kansan valitsemain hallitusmiesten juhlallinen arvokkaisuus."
Kuvista, joita on piirretty Parthenonista ennen sen hävitystä, saamme käsityksen näiden kuvanveistosten verrattomasta runollisuudesta. "Läntisessä otsikossa, jossa Poseidon ja Pallas Atheena taistelivat Attikan maan isännyydestä, nähtiin oikeastaan ratkaisun jälkeinen hetki. Merenvaltias oli väkevällä kädellä survaissut kolmihankonsa, josta suolalähde norahti esiin Akropoliin kukkulalta. Mutta aivan vierestä antoi Atheena pyhän öljypuun vesan nousta ja oli sitten, ollen suuremman hyvän tekijä, saanut maan valtoihinsa. Taiteilija oli sommitelmalleen valinnut sen tuokion, kun voittanut jumalatar on vaunuihinsa astumaisillaan, odottavain ystäväinsä iloisesti häntä tervehtiessä, samalla kun voitettu Poseidon ankarassa vihassa astuu pitkän askelen kääntyen toisaalle, missä häntä odottaa puolisonsa seurueineen. Äärikulmiin sijoitti taiteilija toiseen Kefissos, toiseen Ilissos virran haltijan ynnä Kallirhoen lähdettären virumaan pitkänään, siten merkitäkseen maata Attikaksi."
"Itäpäädyssä, templin oven yläpuolella oli Atheenan syntyminen, tahi oikeammin sen jälkeinen hetki kuvattuna. Tapauksen paikaksi on meidän ajatteleminen Olymppi. Epäilemättä nähtiin tässä Atheena, kun hän ensi kerran ilmestyi jumalien joukkoon. Iris, taivaan airut julistaa maailmalle ilosanoman jumalattaren synnystä. Vastapäätä toisella puolen rientää voiton jumalatar, Nike Atheenan luokse." Akropoliin museossa on jäännöksiä Hefaistosta, joka kirveellä iski reiän Zeun päähän. Muita henkilöitä oli Demeter ja hänen tyttärensä Kora ja heidän joukossaan lepäävä nuorukainen, jota arvellaan Dionysoksi, seka toisia, joiden nimistä ei ole varmuutta. "Jos nämä jäännökset on verrattoman hyvin tilan suhteen sommiteltu, on taiteilija myös ihmeen kauniisti ja syvämielisesti käyttänyt äärimmäisiä kulmia. Toisessa nähdään Selene, Kuutar valjakkoineen sukeltavan mereen, toisessa auringon jumala Helios korskuvine hevosineen nousee aalloista, ikäänkuin lohdullisesti luvaten sitä uutta päivää, joka Atheenan syntymästä maailmalle valkenee."
"Täydellisimmän käsityksen saamme friisistä, josta suurin osa ön säilynyt, vieläpä verraten hyvässä kunnossa, koska se oli katoksen alla. Se on melkein kaikki kuljetettu muualle, ja kreikkalaiset saavat fyytyä kipsijäljennöksiin.
"Juhlakulkueen etupää on juur'ikään saapunut templille; lähinnä seisovat ryhmät, arkhontit ja julistajat, vartovat tyynesti jutellen, osa sauvoihinsa nojaten, juhlamenon loppua. Heihin liittyy kummaltakin puolen atheenalaisia neitoja, yksitellen ja parvittaan, useat kantaen kannuja tai muita kapineita käsissään."
[Kuva: Hermes.]
"Ne ovat jaloja, kainoja henkilöitä, yllään monipoimuiset juhlapuvut, esiytyen vakavina ja vilpittöminä ja ikäankum uhlanviettoon vaipuneina. Hartaalla ihastuksella silmä katselee sitä tyhjenemätöntä monivaiheisuutta, millä näissä luontevissa olennoissa perusaine yhtenään vaihtelee. Hauskana vastakohtana näille rauhallisille ryhmille ovat etelä- ja pohjoisseinän friisissä uhrieläimet, upeita härkiä ja oinaita, jotka milloin siivosti astua lykyttävät, milloin tuimasti vastaan tenästävät, niin että vankat kuljettajat töin tuskin saavat niitä hillityksi. Sitten seuraa astuvia miehiä ja vaimoja, sitten henkilöitä, jotka kantavat uhrilahjoja, leipiä laakeissa kopissa, juomia erimuotoisissa astioissa, sitten huilun ja kitaran soittajia, joita seuraa kilpa-ajajat komeine nelivaljasvaunuineen. Jonon päissä tulee tulista laukkaa ajaen ratsumiehet, jalot ja vapaat, Atheenan miesnuorison valiojoukko, nekin verrattoman vaihtelevasti esiteltyinä. Vihdoin länsisivulla nähdään toisia nuorukaisia, jotka juuri hankkivat lähtöä, yhtyäkseen kulkueeseen, mitkä suitsittaen raisuja ratsujaan, mitkä hilliten noita ylväkkäästi pystyyn karkaavia, mitkä koetteeksi suistellen hillittyjä somiin kierroksiin. Näin on siis taiteilija ylevässä viisaudessa liittänyt jonon alun, jatkon ja lopun yhdeksi ainoaksi, saman läpikäyvän aatoksen yhdistämäksi kokonaissommitelmaksi, ja väsyttävän eepillisen yhtäläisyyden asemesta teostansa elähyttänyt draamallisen toiminnan hengellä, sekä vihdoin jumalankuvissaan ilmoittanut tämän hilpeän juhlakomeuden ideaalisen tarkoituksen. Ja niinkuin tässä ihanassa friisikuvajonossa Atheenan kansan kauneus ja ihanuus lakastumatonna loistaa, niin loistaa siinä myös Fidiaan nero kuolematonna."
Parthenon pysyi kauan ehjänä, niinkuin olen jo kirjan toisessa luvussa maininnut. Roomalaiset ja raakalaisetkin kunnioittivat sitä, mutta kuudennella vuosisadalla kristityt muuttivat sen Jumalan äidin kirkoksi ja tekivät siihen tätä tarkoitusta varten suuria muutoksia. Itäiseen päätyyn tehtiin pronaoksen päälle bysantsilainen kappeli, läntiseen päähän piispan, ynnä muita kirkollisia virkahuoneita. Temppelin seinille maalattiin pyhimyksen kuvia, joiden jälkiä vielä näkyy. Viidennellätoista vuosisadalla Parthenon muutettiin mohamediläiseksi moskeaksi ja lounaiseen kolkkaan rakennettiin minareetti, jonka portaat vielä ovat olemassa. Seitsemännellätoista vuosisadalla Ranskan lähettiläs Nointel antoi Carreyn piirustaa Parthenonin veistoteokset, jotka silloin vielä olivat jäljellä, ja vähän myöhemmin Spon ja Wheeler sitä tutkivat. 1687 venetsialaiset piirittivät Atheenaa ja ampuivat Parthenoniin pommin, joka sytytti siellä säilytetyn ruudin, niin että koko templi räjähti kahtia. Päästyään voitolle Morosini jatkoi Akropoliilla hävitystyötä, jota sota ei enää vaatinut. Hänen käskystään otettiin toisesta otsikosta irti Atheena jumalattaren hevoset ja vaunut, jotka olivat niin hyvästi säilyneet, että kaikki matkustajat ylistivät niitä innostunein sanoin. Tämä työ suoritettiin niin kehnosti, että koko ryhmä putosi ja meni kalliota vastaan kappaleiksi. Viime vuosisadan lopulle saakka säilyi Pallas Atheenan templi sitten jotakuinkin enemmältä hävitykseltä, kunnes ranskalaiset veivät yhden kappaleen sen friisistä Parisiin, ja siitä englantilainen lordi Elgin sai hyvän verukkeen rosvoukseensa. Hän irroitti ja lähetti Lontooseen enemmän kuin 200 jalkaa tuota kuuluisaa friisiä, ynnä melkein kaikki otsikkokuvat, mitä oli jäljellä. Työ suoritettiin niin huonosti, että metooppeja vahingottui ja trigiyfejä hakattiin rikki.
Itäinen otsikko, jossa oli kuvattuna Atheenan syntyminen Zeun päästä, on melkein kokonaan hävinnyt. Keskiosa heitettiin maahan, koska se oli tuon hysantsilaisen kappelin tiellä, räjähdys ja lordi Elgin veivät loput. Kuvapatsaista ei ole jäljellä kuin muutamia päitä kummallakin reunalla, kaksi niistä neljästä hevosesta, joilla Helios ajoi ilmoille päivää tuoden ja yksi Kuuttaren hevosista, joka sukeltaa aaltoihin. Nämäkin jäännökset ovat kovin huonossa kunnossa. Läntisessä otsikossa on pari typistettyä, istuvaa henkilöä, niinkuin kuvasta tarkkaan katsoen näkyy. Erehteion on joonilaisen rakennustaiteen kaunein jäljelle jäänyt muistomerkki. Se oli Atkeenan pyhin temppeli, siellä kun säilytettiin jumalattaren ikivanhaa taivaasta pudonnutta puukuvaa, jonka Atheenan immet joka vuosi verhosivat kallisarvoisella vaipalla. Sitä paitsi oli temppelissä pyhä oliivipuu ja lähde, jotka Atheena ja Poseidon loihtivat kalliosta, kiistellessään Attikan vallasta. Yksi temppelin saleista oli pyhitetty Pandrosokselle, Kekropsin tyttärelle, joka oli Atheena jumalattaren ensimmäinen naispappi. Persiläiset hävittivät v. 480 e.Kr. Erehteionin kokonaan, mutta se rakennettiin sotain jälkeen uudelleen entistä ehommaksi. Taru kertoo, että pyhä öljypuu, jonka raakalaiset olivat polttaneet, kasvoi uuden oksan yhtenä ainoana yönä, atheenalaisten palattua voittajina kaupunkiin. Erehteion muutettiin samaan aikaan kuin Parthenon bysantsilaiseksi kirkoksi ja turkkilaiset tekivät siitä haremin. Kreikan vapautussodan aikana turkkilaiset ampuivat raunioiksi osan temppelin pohjoista puolta, Lordi Elgin riisti pois erään kariatiideistä, vaikka niiden kannattama katto siitä uhkasi sortua. Tällä vuosisadalla ovat vihdoin maanjäristykset runnelleet tuota hentoa rakennusta, Ranskalaiset ovat koonneet templin pirstaleistaan niin ehjäksi, kuin on ollut mahdollista, ja englantilaiset ovat lähettäneet poltetusta savesta tehdyn jäljennöksen siitä immen patsaasta, jonka he olivat ottaneet. Noita toisia on täytynyt osaksi paikkailla perästäpäin kankeasti veistetyillä kappaleilla.