Parthenonin miehuullisen vakavuuden ja juhlallisuuden rinnalla on Erehteion naisellisen hempeä ja hento. Se ei vaikuta katsojaan mahtavan voimakkaasti, vaan sen piirteet ja muodot hyväilevät lempeästi silmää, se täyttää hänen mielensä onnella ja valoisilla tunnelmilla, vaivuttaa hänet keveihin kuviin, suloiseen haaveksimiseen.
Ensimmäinen Akropoliin rakennuksista, se jonka tuttavuuden linnavuorella kävijä ensimmäiseksi tekee, ovat Propyleet. Niiden upeutta vanhaan aikaan yleisesti ihailtiin, ja moni piti niitä vielä Parthenoniakin etevämpinä. Propyleet, joita ruvettiin rakentamaan v. 437 e.Kr. Mnesikleen suunnitelmain mukaan, maksoivat lähes 12 miljonaa markkaa. Ne ovat loistava todistus siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka Atheena oli saavuttanut. Paljaaseen upeuteen voitiin uhrata noin suunnattomat summat. Sen jälkeen kuin Atheena oli piiritetty ja yhdistetty Piraioon pitkillä muureilla, ei Akropolista enää pidetty linnana, vaan se pyhitettiin yksinomaan jumalille. Linnavuoren porttia ei sen vuoksi tarvinnut enää suojella varustuksilla, vaan sille voitiin asettaa loistorakennus, joka kaikille kävijöille antoi heti korkean ensi käsityksen atheenalaisten nerosta ja mahtavuudesta. Propyleilla ei tiedemiesten vakuutuksen mukaan ollut sotaista tarkoitusta, eikä niitä käytetty temppelinä. Mnesikles oli mestarillisesti yhdistänyt niissä doorilaisen ja joonilaisen tyylin toisiinsa. Niissä oli keskellä pilariston takana viisi porttiaukkoa ja pronssiset portit, joista keskimmäinen oli suurin. Kahden puolen oli siipirakennukset, joista vasemmanpuolisessa muinaisuudessa säilytettiin mainioita maalauksia. Atheenalaiset olivat yhtä taitavia maalareita, kuin kuvanveistäjiä, vaikka värisepustuksista ei ole mitään säilynyt meidän päiviimme.
Propyleet ovat nyt kovin hävinneessä tilassa, sillä nekin ovat saaneet kovia kokea vuosisatain vieriessä. Neljännellätoista vuosisadalla Atheenan herttuat luultavasti ryhtyivät niitä muuttelemaan, varustaakseen niistä linnan. Pohjoista siipirakennusta korotettiin uusilla kerroksilla, eteläinen siipi osaksi hävitettiin ja sen sijalle rakennettiin korkea torni, joka näkyy useissa vanhoissa Akropoliin valokuvissa, ja joka v. 1875 purettiin. Turkkilaiset rakensivat pilarietehisen ja porttien päälle ase- ja ruutivaraston, jonka v. 1656 salama sytytti. Etehisen katto räjähti ilmaan, marmoripalkit, marmoritiilet lentelivät joka taholle, ja suuri osa arkitraaveista, jotka olivat parinkymmenen jalan mittaisia marmoripelkkoja, putosi maahan ja katkeili. Niitä ihmettelee nyt matkamies ensimmäiseksi Akropoliille noustessaan. Hävitystä on sitten ihmiskäsi jatkamistaan jatkanut, ja pilareistakin on nyt suuri osa murtunut ja hävinnyt pois.
Vihdoin aivan lähellä Propyleita, äkkijyrkänteen partaalla on aivan pieni siro pyhäkkö, joka muinen oli pyhitetty siivettömälle voitonjumalattarelle, Nike Apterolle. Se oli jo kerran hävitetty maan tasalle, mutta tunnolliset muinaistutkijat ovat rakentaneet sen uudelleen aineksista, jotka löydettiin turkkilaisesta patterista. Sekin on saanut maksaa lordi Elginille veronsa, ja mustat, savesta valetut jäljennökset ovat nyt entisten marmorifriisien sijalla.
Vaeltajalle, joka on kaiken tämän hävityksen nähnyt, jää kuitenkin yksi lohdutus, se hellyys nimittäin, jolla kaikkien kansain oppineet ovat noita raunioita hoitaneet, nuuskineet vanhat kirjat, tietoa etsiessään, missä kunnossa tämä kaikki on alkuaan ollut, udellen maasta ja kalliosta pienintäkin merkkiä entisistä pilareista ja alttareista, arvellen, sovitellen, etsien, kootessaan uudelleen jotain sortunutta seinää, kaivellen maaperästä kaikista vanhimpia muistoja, jotka ovat helleenien ensi ajoille luoneet niin runsasta valoa. Samalla on heidän huolenaan ollut purkaa ja kantaa pois kaikki, mitä myöhempäin aikain raakalaiset ovat vanhain ikimuistomerkkeihin lisänneet. Sen puhdistuksen kautta on matkailijan nautinto nyt sekottumaton. Korjauksia on tehty vaan se, mikä on aivan välttämätöntä, ja se on hyvä, sillä uudistukset tuntuvat kömpelöiltä vanhan marmorin rinnalla. Nykyaika ei ole enää yhtä taitava käsittelemään tuota ainetta. Parthenonissa paraillaan toimitetaan tärkeätä korjaustyötä, kun vaihdetaan uusiin muutamia pilarien päällä olevia marmoripelkkoja, jotka uhkaavat murtua alas.
Semmoisella avulla säilynevät Parthenon, Propyleet, Erehteion ja Nike Apteron temppeli vielä kaukaiseen tulevaisuuteen, monien sukupolvien ihailtaviksi, todistaen vastaisillekin ajoille kauneuden kuolemattomuutta. Ne eivät tunne sitä vihollista, pakkasta, joka meidän pohjolassa murentaa suuret vuoret kovinta graniittia. Ikuisen päiväpaisteen taivas kaartelee niiden yli, ja etelän vieno ilma säälii niiden pintoja.
Sen ihmeteltävän taiteen alkeista ja juurista, joka on Akropoliilla puhjennut täyteen kukoistukseen, ei viimeiseen saakka ole ollut mitään tietoa. Mutta suuret löydöt äsken kuluneilla vuosikymmenillä ovat äkkiä luoneet arvaamattoman runsaan valon Attikan taiteellisen kehityksen aikaisimpiin vaiheisiin. Nuo löydöt osottavat, ettei täydellisyyttä ole saavutettu ilman pitkällistä työtä ja uutteraa pyrkimystä.
V. 1863 saivat muutamat satunnaiset löydöt aavistamaan, että Akropoliin täytetyt vuorenonkalot salasivat suuria aarteita, mutta vasta v. 1882 ryhdyttiin täydellä todella niitä esille kaivamaan. Akropoliin museon salit ovat täyttyneet näistä löydöistä. Maailmalle paljastettiin runsaat kokoelmat arkaijista, s.o. kaikkein vanhinta taidetta, joka selvästi on saanut vaikutuksensa itämailta. Kuvapatsaiden asennot ovat kankeat, kädet kyljissä kiinni, jalat suorina, ja suupielissä on sama ikuinen hymy, silmät ovat soikeat ja hiukset säännöllisissä kiehkuroissa. Ruumiin veistämisessä on kuitenkin jo osotettu paljon taitoa ja tuntemusta. Aineena käytettiin vanhimmissa veistoksissa kalkkikiveä, jonka pinta maalattiin loistavilla väreillä, myöhemmissä marmoria, jota osaksi vielä maalattiin. Useat kolossikuvat, muun muassa sortunut jättiläishärkä, jota kaksi jalopeuraa alkaa raadella, osottavat muotonsa ja sovituksensa kautta, että ne ovat olleet otsikkoina niissä temppeleissä, joita Akropoliilla oli ennen Parthenonia ja persiläissotia. Askel askeleelta voi näissä kokoelmissa seurata Attikan taiteen tasaista kehitystä täydellisyyteen ja vapauteen.
Niistä lukemattomista kuvapatsaista, jotka myöhemmin kaunistivat Akropoliin lakea, ei sitä vastoin ole mitään säilynyt. Atheenalaisten oli tapana kuvapatsailla tai maalauksilla muistella kansalaisia, jotka olivat saavuttaneet suuria ansioita, ja tätä kunniaa pidettiin niin suurena, että suurten valtakuntain hallitsijat, yksin Rooman keisaritkin sitä tavoittelivat. Jumaltenkuvia oli linnavuorella monituisia, toiset niistä tunnettuja mestariteoksia. Niistä kaikista ei ole muruakaan jäljellä. Hävinnyt on tuo kuuluisa, Fidiaan tekemä Atheena Promakhoksen pronssipatsaskin, joka seisoi Parthenonin, Erehteionin ja Propyleitten välillä, kohoten kolmanneksen Parthenonia korkeammalle ja näkyen niin kauaksi, että jumalattaren kullattu keihäänkärki ja kypäränharja kimaltelivat Sunionin niemelle saakka.
[Kuva: Apollon templi Arkadian Figadiassa.]
"Päivän alentuessa mailleen kultaavat viistot säteet Parthenonin vakavan fasaadin punertavalla valolla. Erehteion kohottaa purppuroituvaa taivaanrantaa vastaan korkeat ja solakat pilarinsa. Ja tuolla, aivan muurin äärimmäisellä partaalla, niin lähellä reunaa, että pelkäisi sen suistuvan alas äkkijyrkänteeltä, loistaa pienenä kuin kappeli ja sirona kuin korulipas siivettömän voitonjumalattaren templi. Verkalleen aurinko laskee liekehtivällä taivaanrannalla, sirottaa kimaltelevia tähtösiä Faleronin ja Piraion taloille, valaa leveitä, häikäiseviä valojuovia Saronin merenlahdelle. Salamis ui orvokinsinisenä kullassa ja purppurassa. Epämääräisenä näkyy meren peilin takaa Morean rannikko. Attikan laakso verhoutuu verkalleen sinertyvän Parneksen juurella syviin varjoihin. Mutta itäisellä puolella sitä vastoin hohtaa mahtavana, leveänä ja ruusunkarvaisena Hymettos; vaan turha olisi koettaa pidättää tuota keveätä värivivahdusta, tai kiinnittää sitä kankaalle; nyt se jo on seljankarvainen, sitten malvan värinen ja vihdoin orvokkisininen. Ja vivahdukset katoovat, värit raukeavat, heiastukset kuolevat… aurinko sammuu viileään Okeanoon."
… Istuin kauan kaatuneen pilarin tyvellä ja katsoin sen jälksen. Istuin surumielin. Selene, joka hiljaisena ajoi valjakkonsa taivaalle ja lempeästi valaisi nousevain usvain hopeisia vöitä, tapasi minut vielä siinä istumassa. Parthenonin urkusävel oli vienontunut ilmakanteleen värinäksi, ja kuutamon hopeoitsemasta Erehteionista kuului kuin harppujen helkytys. Tämä ihannemaailma oli minut vallannut, se oli avannut itselleen tien syvälle rintaani. En olisi tahtonut lähteä pois kadottamaan vaikutuksiani. Mielikuvitukseni loitsi esille noita ihania impiä, jotka jumalallisina astuivat Atheenan alttarille uhria viemään, niiden haamut liikkuivat ohitseni, kääntyivät puoleeni ja hymyilivät. Harhakuvia! Tuo kauneuden aika on ollutta ja mennyttä, eikä koskaan palaa.
XI.
RAUNIOIDEN ATHBENA.
Siihen voimakkaaseen vaikutukseen, jonka Atheenan rauniot tekevät, ei ole syynä ainoastaan niiden verraton kauneus, vaan myös se seikka, että ne niin selvästi eroovat uudenaikaisen kaupungin yksitoikkoisesta pohjasta. Vanhan ja uuden Atheenan välillä ei ole mitään keskiaikaisia muistomerkkejä, jotka riitelisivät huomiosta. Ne pienet bysantsilaiset kirkot, joita seisoo siellä täällä, vieläpä keskellä katujakin, eivät tee matkailijaan suurta vaikutusta, hän siirtyy Atheenassa nykyisyydestä välittömästi muinaisuuteen.
Atheenan kauneimmat muinaisjäännökset ovat Akropoliilla, missä ilmenee helleeniläinen taide puhtaimpana, ja ne ovat myös parhaiten kestäneet aikain vaiheet. Ne rakennukset, joita on itse kaupungissa ollut, ovat osasta hävinneet jättämättä mitään jälkeä, revitty muureihin, joita on tuon tuostakin täytynyt rakentaa raakalaisia vastaan, taikka korjattu roomalaisella ajalla uusia taiteellisia periaatteita noudattaen. Vanhimpain helleeniläisten rakennusten paikkaakaan ei ole edes voitu aina määrätä.
Muinaistutkijat olivat itsepäisimpiä vastustamaan vastasyntyneen Kreikan pääkaupungin sijoittamista Atheenaan. He aavistivat, että se suuressa määrin vaikeuttaisi, rajoittaisi heidän työtään. Vaikka alusta pitäen säädettiin, että linnavuoren läheiset seudut säilytettäisiin rakentamatta kaivostutkimusten varalle, niin ei tätä periaatetta ole voitu toteuttaa, vaan uusi Atheena on suureksi osaksi rakennettu vanhan Atheenan päälle. Se peittää ehkä paljonkin muinaismuistoja, joita ei enää voida esille kaivaa, ja monikin huvittava historiallinen kysymys jää ehkä ratkaisematta. Laki tosin määrää, että jokainen rakennustyö on seisautettava, jos perustuksia kaivettaissa löydetään minkäänlaisia vanhoja jäännöksiä, mutta tämä säännös tavallisesti antaa aihetta niin pitkällisiin riitoihin, että se useinkin jää käyttämättä. Paljon semmoista, joka tiedemiehille olisi etsimisen arvoista, on siten ehkä ikipäiviksi hautaantunut nopeasti kasvavan uuden Atheenan alle. Muinaistutkijat vielä valittavat, että rakennusaineitten lohkomisen kautta alkuperäinen maapinta on muuttunut niin paljon, että käy yhä vaikeammaksi sen merkkien mukaan etsiä paikkoja, joilla muinaiset, rakennukset ovat olleet.
Kreikka ei olisi kyennyt omin voimin toimittamaan niitä suurenmoisia kaivostöitä, joita on sekä Atheenassa että muualla klassillisen helleeniläisyyden alueilla suoritettu tämän vuosisadan kuluessa. Siltä olisi puuttunut rahoja, mutta myös kykeneviä tiedemiehiä. Tässä työssä varsinkin on länsimaiden apu ollut suurenmoinen, niiden harrastus ehtymätön. Ranskalaiset ensimmäisinä perustivat Atheenaan varsinaisen "koulun", jonka jäsenten päätehtävä oli kotomaasta saaduilla varoilla tutkia kreikkalaisten muinaisuutta itse paikoilla ja kaivaa niitä esille unhotuksesta. Ranskalaisten esimerkkiä noudattivat saksalaiset, englantilaiset ja amerikalaiset, ja niin ei ole näiltä harrastuksilta puuttunut varoja, terävintä oppia eikä innostusta.
Tila ei salli meidän kosketella niitä oppineita kysymyksiä, jotka tämän työn kestäessä ovat esille tulleet, emmekä siihen kykenisikään. Tahdomme tällä kertaa vaan matkailijan tavoin tehdä lyhyen kiertoretken, antaaksemme lukijalle nopean käsityksen muinaisen Atheenan näkyväisistä jäännöksistä.
Tuskin mikään Atheenan raunioista herättää niin suuressa määrin matkustajain huomiota, kuin Olympieion, jonka jättiläispilarit Akropoliille mentäissä jäävät vasemmalle kädelle. Maisema itse on mitä viehättävin: Akropolis näkyvissä, Hymettoksen mahtava vuoriseinä taustana, hautausmaiden kypressimetsät, uusi stadioni ja Ilissos joen runollinen laakso. Ja sitä paitsi ovat nuo pystyyn jääneet pilarit suurimmat ja komeimmat, mitä Kreikassa on olemassa. Tämän temppelin perustukset ovat Atheenan vanhimpia, tiranni Pisistratos alkoi sitä rakentaa jo v. 530 e.Kr., kun Parthenonia ei vielä oltu ajateltukaan, mutta se oli niin suureksi suunniteltu, ettei kukaan kyennyt sitä valmistamaan. Vasta Rooman keisari Hadrianus sai toisella vuosisadalla j.Kr. templirakennuksen päätetyksi, ja Zeus pääsi muuttamaan pyhäkköönsä, jonka valmistumista hän oli odottanut enemmän kuin puolen vuosituhatta. Vanha maailma ihmetteli sen suurenmoisuutta. Pilarit, joita oli kaikkiaan 120, olivat 17 metriä korkeat ja yli puolentoista metriä paksut. Koko temppeli eteisineen oli lähes kolmeneljännestä kilometriä ympäri mitaten. Sen sisässä oli Zeun kuvapatsas kullasta ja norsunluusta, ynnä Hadrianuksen kuvapatsas. Pilareista on enää 16 pystyssä, Alkuaan oli temppeli suunniteltu doorilaiseksi, mutta roomalainen arkkitehti muutti sen korinttilaiseksi. Olympieionin vaiheista ei tiedetä mitään. Keskiaikana, jolloin se jo oli raunioina, kerrotaan erään pylväspyhimyksen asuneen kahden pilarin välisellä arkitraavilla. Hänen koppinsa oli vielä tällä vuosisadalla tallella, kunnes hirmumyrsky v. 1852 kaatoi toisen kannatuspilareista. Keskiaikana käyttivät atkeenalaiset temppeliä kivilouhoksenaan.
Alkaissamme kiertokulkumme juomme näiden jättiläispilarien juurella aamukahvit, jotka voimme tilata läheisestä kahvilasta, ja istahdamme pienille tuoleille, joita tähän on varattuna. Vaikka tämän temppelin tyyli ei olekaan yhtä puhdas, kuin noiden, jotka linnavuorella ovat säilyneet, niin ovat jäännökset kuitenkin huomattavat suurenmoisuutensa ja runsaan koristuksensa vuoksi. Paikka on viehättävä ympäristönsä vuoksi, ja siinä tapaakin sen vuoksi melkein aina istujoita, joko ulkomaalaisia matkailijoita Baedekereineen, tai atheenalaisia, jotka ovat lähteneet kaupungista raikkaampaa ilmaa nauttimaan.
Keisari Hadrianus oli Atheenan ja koko Kreikan hyväntekijä, Hän koetti harrastuksillaan elvyttää uudelleen kukoistukseen helleenien taiteita, rakensi Akropoliin itäpuolelle kokonaisen uuden kaupunginosan, josta Hadrianuksen kaaren kirjoitukset todistavat. Sen luoteisella, Akropoliiseen päin käännetyllä puolella seisoo: "Tässä on Theseun Atheena, vanha kaupunki", mutta kaakkoisella puolella, joka on käännetty ääressä olevan Olympieionin puoleen, on kirjoitus: "Tässä on Hadrianuksen, eikä suinkaan Theseun kaupunki". Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta osottavat nämä roomalaisten aikuiset rakennukset jo huonontunutta taideaistia. Niissä on ruvettu sekasin käyttämään kaaria ja pilareita, pylväät muuttuivat useinkin oleellisista rakennusosista paljaiksi koristeiksi. Rakennuksista hävisi se orgaaninen kokonaisuus, jota helleenien temppeleissä ihailemme, joka antaa jokaiselle jäsenelle oman luontevan tehtävänsä. Roomalaisten arkitehtuuri tuntuu melkein raa'alta kreikkalaisen rinnalla; sen huomion varmaan jokainen tekee, joka laskeutuu Akropoliilta ja kulkee keisarivallan aikana rakennetun Herodes Attikuksen odeionin ohi, joka ensimmäisenä tervehtii häntä linnavuoren juurella alaisista rakennuksista.
[Kuva: Tuulien torni, Atheena.]
Useimmat muinaisrakennukset ovat aivan Akropoliin juurella. Merkillisimpiä niistä on Dionysoksen teatri, joka on linnavuoren kaakkoisessa kolkassa, ja joka tällä vuosisadalla on kokonaan kaivettu ilmoille. Viinin jumalan palvelukseen kuuluivat monenlaiset näytännöt kuoroineen, ja jumalan ylin pappi Atheenan mahtavimpain henkilöiden kanssa oli läsnä Aiskyloksen, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen kappaleita näyteltäissä. Pahaksi onneksi ei esille kaivettu teatri, jonka näyttämö on sortunut maata myöden, mutta marmoristen istumapenkkien laaja puoliympyrä-penger sitä vastoin melkein kokonaan säilynyt, enää ole sama, jolla helleenien näytehnätaiteen kukoistus saavutti voittonsa. Näyttämö varsinkin on moneen kertaan muutettu, viimeiseksi Hadrianus keisarin ajalla. Se humoristinen friisi sileneineen, joka on kirjaseemme kuvattuna, on osaksi makedoonilaiselta, osaksi Hadrianuksen ajoilta.
Asklepioksen vanhasta temppelistä, joka on kaivettu esille Dionysoksen teatrin vieressä, ei ole jäljellä kuin perustuksia, ei myöskään siitä pilarikäytävästä, joka oli tämän templin vieressä, ja jota arvellaan Pergamon kuninkaan rakentamaksi. Näitä pilaristoita, joita kreikkalaiset sanoivat stoaksi, oli vanhassa Atkeenassa monta ja suurenmoista. Niitä käytettiin kansankokouksiin, luentoihin, kaupantekoon tai enimmäkseen vaan kävelypaikoiksi, joissa kansalaiset saivat sateelta ja päivänpaahteelta suojassa keskustella asioistaan. Siirtyessämme linnavuoren eteläistä sivua länteen päin tapaamme sitten Herodes Attikuksen odeionin, josta ylempänä on mainittu. Herodes oli kreikkalainen pohatta, Marathonista kotoisin, ja hänen sanotaan rakentaneen teatrin vaimonsa muistoksi, jonka kuolemasta liikkui rumia huhuja. Nämä odeionit, jommoisen jo Perikles rakensi Akropoliin kaakkoiseen kulmaan, Dionysoksen teatrin viereen, olivat soitannollisia esityksiä varten rakennetut. Herodeen kustantama varsinkin oli suurenmoinen ja erittäin runsaasti koristettu; suunnitelmasta päättäen on sitä myös käytetty näytelmäin esittämiseksi. Nämä viimeksi mainitut muistomerkit näkyvät teokseen liitetyssä kaksoiskuvassa. Herodeen odeioni on helppo tuntea holvatuista akkunoistaan, jotka muistuttavat Roman Kolosseumia.
Herodeen odeionilta jatkamme vaellusta pitkin Filhelleenien tietä, jolla tuuliaispää kierittelee klassillisia pölypilviä. Vasemmalla kädellä tiestä on kolme kukkulaa, jotka ovat täynnä kaikkein vanhimpain asuinrakennusten perustuksia. Niiden vanhuutta todistaa se seikka, että haudat ovat lähellä asuinrakennuksia; Kimonin ja Perikleen aikuisessa Atheenassa oli tämä tapa terveyssyistä kielletty. Ensimmäisellä kukkulalla, Museionilla, seisoo jäännöksiä Filopappoksen muistopatsaasta, joka on roomalaisvallan aikakaudella pystytetty runsaskätiselle lahjoittajalle. Kukkulan juurella on vuoreen kaiverrettu muutamia luolia, joiden suut on ristikoilla suljettu. Yhtä kutsutaan Kimonin haudaksi, toista Sokrateen vankilaksi, vaikkei näille nimityksille ole muuta perustetta kuin tarina.
Tien oikealla puolella on Areiopaagi, soma vuorenkukkula, jolla Atheenan korkein tuomioistuin ennen piti kokouksiaan, jonka Areksen templistä ei ole mitään säilynyt. Areiopaagin alla näemme mäenrinteessä ikivanhoja kaupunginperustuksia, joita on aivan viime vuosina suurella huolella esille kaivettu. Raunioista näkyy, että helleenien vanhimmat asunnot ovat olleet yksinkertaiset ja ahtaat, päin vastoin kuin julkiset rakennukset, joihin tuhlattiin niin määrättömät varat.
Pnyksillä, joka on toinen kukkula tien vasemmalla puolella, on löydetty ikivanhoja alttarin perustuksia, mutta tiedemiehet ovat eri mieltä siitä, onko paikka sama, jolla atheenalaiset ennen vanhaan pitivät kansankokouksiaan. Nymfien kunnaalla, joka on kolmas järjestyksessä, kohoo nykyään observatoori. Kaikki nämä paikat, samoin kuin Akropoliin koko eteläpuoli, ovat nykyään autioina.
Filhelleenien tie päättyy linnavuoren luoteisella puolella avaralla tantereella, jonka syrjässä muuan temppeli jo kaukaa on herättänyt huomiotamme. Se on merkillisen hyvin säilynyt, paljon pienempi kuin Parthenon, mutta kaikesta päättäen kreikkalaisen rakennustaiteen parhaimmilta ajoilta, puhtainta doorilaista tyyliä. Pienestä koostaan huolimatta se etäältä katsoen näyttää hyvinkin suurenmoiselta ja on paras todistus siitä, kuinka yksinkertaisilla keinoilla vanhat rakennusmestarit osasivat aikaan saada suurenmoisen vaikutuksen. Kenelle Theseion oli pyhitetty, siitä ovat tiedemiehet paljon kiistelleet, ja kiistelevät vielä, mutta yleisin lienee se otaksuma, että se rakennettiin Atheenan kansallissankarin Theseun haudaksi. Siitä sen nimi. Tämän temppelin luullaan valmistuneen kolmekymmentä vuotta ennen, kuin Parthenon. Kristityt tekivät siitä kirkon, ja turkkilaiset olisivat seitsemännellätoista vuosisadalla sen repineet, ellei sulttaani erityisellä firmaanilla olisi sitä kieltänyt. Theseionin kuvanveistokset ovat kovasti kärsineet aikain kuluessa. Metoopeissa oli kuvattu Theseun ja Herakleen urhotöitä, pronaoksen friisi on niin huonossa kunnossa, ettei voi päättää edes mitä taistelua se esittää, opisthodomin friisissä taas näemme lapiithien tappelun kentaureja vastaan, joka oli Attikan taiteilijain mieluisimpia aiheita.
Pohjoispuolella Atheenan kaupunki ulottuu aivan linnavuoren juurelle, vieläpä se kiipeää ylös sen rinteillekin. Kaikki ne muinaismuistot, joita sillä puolen on säilynyt, ovat sen vuoksi uusien rakennusten keskellä.
Atheenalaisten vanhasta torista, agorasta, jota lukuiset kuvanveistokset, pronssipatsaat ja pilarikäytävät kaunistivat, ei ole mitään jäänyt, tuskinpa voidaan enää edes sen paikkaa määrätä. Siitä pilaristosta, jonka Pergamon kuningas Attalos rakensi atheenalaisille markkinapaikaksi, on 1870 luvulla kaivettu esille seiniä, perustuksia ja pylväänjuuria. Nämä, ynnä monet muut jäännökset, ovat menettäneet muotonsa niin lopen, että ne voivat ainoastaan muinaistutkijalle tarjota viehätystä.
Kaksi rakennusta, jotka ovat kirjaamme kuvattuina, on meidän kuitenkin vielä mainitseminen. Molemmat ovat tässä osassa kaupunkia ja verraten hyvin säilyneet.
Toinen on Lysikrateen muistomerkki, pieni ja soma torni, joka on mitä puhtainta korinttilaista tyyliä. Sillä on omituinen tarkoitus, se on näet rakennettu kunniaksi Lysikrateelle, jonka kuoro voitti eräissä Dionysoksen kunniaksi toimeen pannuissa kilpailuissa. Arkitraavissa on seuraava kirjoitus: "Lysikrates, Lysitheideen poika, Kinynnan demoksesta, oli kuorinisäntä. Akamantideen heimo sai voiton nuorten poikain kuorojen kilpailussa, Theon puhalsi huilua. Lysiades Atheenasta opetti kuoron. Evainetos oli arkhontti". Rikkaiden atheenalaisten huolena oli kuorien ylläpito, ja tällä tavalla kunnioitettiin heidän ansioitaan. Vanhat kirjailijat mainitsevat, että "Kolmijalkain katu", oli Atheenan kuuluisimpia. Voittajille annettiin pronssinen kolmijalka palkinnoksi, ja näille pyhille esineille alustaksi rakennettiin nuo muistomerkit, joiden mukaan kokonainen katu sai nimensä. Lysikrateen on ainoa, joka on meidän aikoihin säilynyt. Sen friisi, joka on erinomaisen hienoa tekoa, kuvaa Dionysos jumalaa, joka rankaisee tyrrheniläisiä rosvoja muuttaen ne delfineiksi. Jumala on kuvattu nuoreksi mieheksi, joka istuu maassa, sivullaan pantteri ja satyreja.
Toinen taas on Tuulien torni, Akropoliin juurella, Aiolon kadun päässä. Sen rakensi muuan syrialainen ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. ja siinä oli taidokas aurinko- ja vesikello. Sen päällä oli viiri, joka aina osotti sen tuulen kuvaa, joka kulloinkin puhalsi. Tuulet oli kuvattu kahdeksankulmaisen tornin ulkoseinille somilla veistoksilla, ilmassa lentäen. Tämä pikkurakennus on samoin kuin edellinenkin oivallisesti säilynyt.
Voisi vielä mainita muutamia jäännöksiä, joita on entisistä rakennuksista säilynyt, mutta ne ovat jo kokonaan kadottaneet muotonsa, ne eivät huvita muita kuin tiedemiehiä. Aurinko on kiertomatkallamme jo ennättänyt keskitaivaalle, uneliaisuus ja raukeus kehottaa meitä palaamaan majataloomme ja vaipumaan päiväsydämeksi unen helmoihin. Kun päivä on pyörinyt lähemmä taivaanrantaa, sää raikastanut ja kadut uudelleen täyttyneet pörisevää rahvasta, niin lähdemme jälleen liikkeelle.
Emme voi päättää kiertomatkaamme paremmilla vaikutuksilla kuin käymällä Kerameikossa, jossa vuosituhansien murien peitteestä on esille kaivettu muinaisatheenalainen kalmisto. Luullaan, että Sulla Atheenaa piirittäessään loi tälle paikalle korkean vallin, joka on suojellut näitä muistomerkkejä joutumasta saman kadotuksen omaksi, joka on kaikkea maan päälle jäänyttä kohdannut. Ne veistoteokset, joita tällä hautausmaalla tapaamme, eivät tosin ole helleeniläisten parhaita; ne päin vastoin osottavat, että mestarien rinnalla oli huonompiakin taiteilijoita, ehkä ovat ne tavallisten käsityöläisten veistämiä. Mutta sitä elävämmin ne todistavat siitä käsityksen jaloudesta, joka oli Atheenan koko kansalle yhteistä.
Hautakivien kuvat, joita olemme pitkin kirjasta julkaisseet, antavat selvän käsityksen näiden muistomerkkien luonteesta. Vainaja on useimmissa esitetty jäähyväisiä jättäen omaisiltaan, toisissa on joku hänen urhotöistään ylistetty. Niissä kaikissa ilmenee se mieltä liikuttava lempeys ja vienous, joka on Kreikan vanhalle taiteelle niin omituinen, ja joka ei kuolemankaan edessä kadota runollisuuttaan.
Näin olen pikaisesti vaeltanut läpi sen, mitä muinaisesta Atheenasta on näkyväistä jäänyt jäljelle. Se on ollut minulle koko kasvatus, vaikka säilyneet jäännökset ovat vaan pieni osa kaikesta, mitä helleenien pääkaupunki ennen sisälsi. Kuinka monet temppelit, julkiset rakennukset ja muistomerkit, joiden maine oli levinnyt yli koko sivistyneen vanhan maailman, ovat rauenneet murusiksi, joita ei taitavinkaan käsi enää voi kokonaiseksi koota!
XII.
MATKA LANSI-KREIKASSA.
Suomen osanotto Kreikan viime taisteluun ei ollut vähäpätöinen maan pienuuteen nähden. Se lähetti sekä vapaaehtoisia, sairaanhoitajia, lääkäreitä että kirjeenvaihtajia liikkeelle. Vapaaehtoisista lienee vaan yksi joutunut tappelun hälinään, ja sanotaan hänen kunnialla pitäneen suomalaisten urhoollisuuden vanhaa mainetta yllä; kahden mielestä kävi äkseeraileminen Atheenassa liian pitkäpinnaiseksi, he sanoivat jäähyväiset kasarmille, jossa jo oli ennätetty Kreikan lipulla vannottaa, ja olivat hyvin vähällä päästä linnaan; muuan neljäs taas, joka oli tullut suurilla aikeilla, ei ehtinyt sen pidemmälle kuin saada pitkän sapelin, joka muutamia päiviä kalisi pitkin Atheenan katuja, — sota loppui kesken, mistä on tosiaan onnitteleminen turkkilaisia. Mitä taas sanomalehtimiehiin tulee, niin katson viisaimmaksi vaieta heidän urotöistään. Mutta jos sairaanhoitajat ja lääkärit eivät työtä saaneet, niin ei syy tosiaan ollut heidän, vaan kreikkalaisten, jotka eivät osanneet käyttää hyväkseen tarjottua apua ja — turkkilaisten, jotka eivät tehneet kylliksi haavoitettuja.
Potilaita oli niin vähän ja parantajia niin paljon, että eri maiden lasarettien välillä syntyi oikea kilpailu sairaista. Jos olisi sattunut muutamia oikein suuria ja verisiä tappeluita ja tullut työtä kosolta, niin olisi kai, synti kyllä, ilo ollut Atheenan lääkärimaailmassa siitä suuri. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt, ja suomalaiset, jotka tulivat viimeisinä kaikista, saapuivat liian myöhään. Kaikki oli jo leikattu, katkottu, neulottu, sidottu valmiiksi! Työtä saadakseen he kääntyivät sotaministerin puoleen, pyytäen päästä lähemmä rajaa. Sotaministeri lupasikin lähettää heidät Artan lahden rannalle Karvassaraihin, lähelle Epiroksen sotatannerta, jossa oli äsken tapeltu, ja sanoi laittavansa heidän mukaansa kokonaisen komennuskunnan saniteetisotilaita, vieläpä varustaa heille oman sotilaslasaretin mainittuun pikkukaupunkiin. Ja kun tämä kaikki vahvistettiin asianomaisilla papereilla ja suurilla sineteillä, niin saattoi suomalainen parannuslähetystö olla tyytyväinen puuhainsa alkuun.
Asemalla tosin näytti oudolta, kun ainoastaan yksi saniteetisotilaista oli tullut matkaan. Hän oli Turkin sulttaanin lääkärin poika, Christpaul nimeltä, hyvä ja rohkea poika. Christpaul oli karannut kotoaan, lähtenyt ensinnä Kreetaan kapinallisten riveihin ja sieltä sodan syttyessä tullut Atheenaan palveluksiaan tarjoomaan. Hän puhui ranskaa ja vähän saksaakin. Patraassa saatiin odottaa yksi päivä noita luvattuja saniteetisotilaita, ja sähkösanomilla ne vihdoin saatiin tulemaan. Kun toukok. 19 p. lähdettiin Patraasta Korinthon lahden poikki Missolonghiniin, ei heitä ollut laivalla mukana, eivätkä lääkärimme sen koommin heitä nähneet.
Laiva laskee noin penikulman päähän Missolonghista korkean vuoren juurelle, josta rautatie vie ensinnä tähän mainittuun kaupunkiin ja sitten edemmä Agrinioon saakka, josta on hevosella ajettava Karvassaraihin.
Rautatiematka kului mukavasti ja hupaisesti. Onneksi olimme ottaneet sekä evästä että viinejä mukaamme, sillä ravintolat ovat tämän rautatien varressa sen laatuiset, että sivistynyt vatsa huokauksella kääntyy pois niistä, ja viini n.s. resineerattua, kamfertin makuiseksi tehtyä, tiesi millä keinoilla. Sitä pitää kauan juoda, ennenkuin siihen tottuu, eikä mielemme tehnyt tottua siihen ensinkään. Mutta kreikkalaiset kiittävät sitä terveelliseksi.
Missolonghi, niin kuuluisa Kreikan vapaudentaistelusta, on huonosti rakennettu, likainen, niinkuin useimmat Kreikan kaupungit. Maat sen ympärillä ovat huonossa viljelyksessä, vaikka ne varmaan voisivat kasvattaa mitä jaloimpia tuotteita. Lammaslaumoja vaan näkyy kaikkialla. Siellä täällä on kuitenkin alkuun pantuja viiniviljelyksiä. Kaikesta näkyy, että ei vielä ole varsin monta vuosikymmentä vierinyt siitä, kuin turkkilaisvallasta näissä maissa tehtiin loppu.
Missolonghin ja Agrinionin välillä ovat maisemat erittäin kauniita, Jonian meren puoli Kreikkaa näyttää olevan kosteampaa ja tuoreempaa, kuin Aigeian meren maat. Niinpä näimme tällä välillä sekä vihantia laitumia, komeita tammimetsiä, suuria myrttilehtoja ja varsin vedekkään Akeloos joen. Viljelyksen joutuessa tulee näistä seuduista mitä ihanimmat maat. Rautatien vieressä olivat ojat täynnä vettä ja lukemattomia kilpikonnia. Komeat vuoristot rajoittavat joka puolella tasankoa, jota juna mennä vilistää.
[Kuva: Kankaankudonta.]
Agrinion, johon rautatie päättyy, on pieni likainen kaupunki. Nyt se oli täpötäynnä rahvasta, sodasta palaavia vapaaehtoisia ja italialaisia punatakkisia. Jälkimmäiset panivat iltasella jo toimeen pienen tappelun. Saimme yösijan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli "Unen majatalo", mutta huonommin soveltuvaa nimeä tuskin saattaa majatalolle antaa, sillä kovin vähiin jäivät unemme. Huono ilma ja lukemattomat kirput, jotka ovat Kreikassa maanvaiva, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruuan puolesta ei sitä vastoin niinkään puutetta ollut, saimme joka lajia, hyviä viinejä ja mehukkaita appelsiineja. Tosin ei puhtaus ollut ruokapöydässä kiitettävä, mutta siinä subteessa olimme jo oppineet melkoisesti vaatimuksistamme tinkimään. Söimme yläkerrassa, palaavain vapaaehtoisten kera, joiden joukossa oli sivistynyttäkin väkeä, alakerrassa söi yhteinen rahvas ja italialaiset, ja siellä yhdessä huoneessa juotiin, syötiin, keitettiin ja oven suussa — lahdattiin.
Agrinionista ajoimme kaksilla vaunuilla Karvassaraihin, jonne oli matkaa 60 kilom. Välillä tuli vastaamme yhä enemmän palaavia vapaaehtoisia, kävellen alakuloisen näköisinä, pitkin lokaisia teitä, yhtämittaisessa sateessa, tai ajaen vaunuilla, joiden edessä pienet laihat hevosparat näyttivät juoksevan viimeistä taivaltaan. Ne olivat kamalan näköisiä rikki ajettuine olkapäineen ja sivuineen, joihin vetonuorat olivat kaivaneet tuuman syvyisiä avonaisia haavoja. Nämä vapaaehtoiset, joita atheenalainen hammaslääkäri komensi, kertoivat jännittäviä juttuja sotaretkestä, jonka he olivat tehneet Artan lahden suussa olevaa Prevesaa vastaan, katkaistakseen sen yhteyden maankin puolelta. Hammaslääkäri itse oli käynyt valepuvussa turkkilaisten linnassa, pienellä tykillä oli sitä pommitettu, mutta kreikkalaisten verekset tappiot Epiroksessa olivat saattaneet heidät kahden tulen väliin, ja veneisiin pelastuakseen oli heidän täytynyt yöllä kahlata penikulmia kaulaa myöden meressä.
Välillä saimme kuulla, että Epiroksessa oli tehty parin viikon aselepo. Siinä menivät lääkäreiltä työn toiveet. Syöttöpaikassa kohtasimme eversti Manoksen, joka oli erotettu Epiroksen armeijan ylipäällikkyydestä ja palasi Atheenaan. Hän oli vanha ukko, istui synkän näköisenä vaunuissaan ulos astumatta.
Karvassaraissa vihdoin odotti sairaanhoitajattariamme ja lääkäreitämme suuri pettymys. Hallituksen ylilääkäri vakuutti, ettei hänellä ollut minkäänlaisia varustuksia antaa heille, puhumattakaan kokonaisesta lasaretista, ja kreikkalaisen punaisen ristin lääkärit olivat liian kateellisia omia sairaitaan luovuttaakseen, jotka muutoin sivumennen sanoen jo olivatkin hoidetut. Karvassarai oli likainen, saastainen kyläpahanen, täpötäynnä haavoitettuja ja muuta väkeä. Asuntoa olisi ollut mahdoton saada, ja sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa, kuin noudattaen kreikkalaisten lääkärien neuvoa jälleen palata Atheenaan. Nyt kuljimme kuitenkin toista tietä, nimittäin pienellä punaisen ristin laivalla Artan lahden eteläistä rantaa Vonitsaan, jonka kautta haavoitettuja kuljetettiin Atheenaan. Vonitsassa toivoivat lääkärit vielä saatavan työtä, mutta sekin toivo petti.
[Kuva: Epidauron teatri.]
Vonitsasta näimme, Venezian vallan aikuisen linnan muureilta Prevesan, joka on jotenkin lähellä. Kiikarilla ei erottanut minkäänlaisia vahingoita sen varustuksissa, vaikka kreikkalaiset väittivät melkein kaikkia torneja maahan ammutuiksi. Artan lahden ympäristö on mitä komeinta maisemaa. Lahti on tosin niin leveä, ettei rantaa näy toiselta puolen, mutta sen sijaan näkyy rannan takaa joka puolelta pilviä pitävät korkeat alpit. Niiden solissa oli äskettäin kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä ollut niin kiivaita tappeluita.
Vonitsassa näimme vielä Elena Konstantinidiin, nuoren, Kaukasiasta tulleen vapaaehtoisen kreikkalaisnaisen, josta kuvamme antaa paremman käsityksen, kuin kynä. Hän oli palannut Artasta, sanottiin hänen olleen eräässä tappelussa mukana, vieläpä ampuneen kaksi turkkilaista. Vonitsassa hän seisoi lahden rannalla, tietysti sotilaspukuun puettuna, ja ampui tuntikauden ilmaan nähdäkseen, kauanko luoti viipyy, ennenkuin putoo alas veteen.
XIII.
SUOMALAISTEN SEIKKAILU.
Aamulla läksimme Vonitsasta jalan Zaverdaan, t:rit B. ja P. ynnä tämän kirjoittaja, koska vaunuja ei ollut saatavana. Neidit ynnä t:ri F. tulivat myöhemmin vaunuilla, jotka kreikkalaisen punaisen ristin lääkäri Vonitsassa antoi heidän käytettäväkseen.
Tie oli varsin hauska. Paimentolaismaisemia joka puolella, siintävine vuorineen, laitumineen, joilla liikuskeli koirain haukkumina lammaslaumat, ynnä puuryhmineen. Vuorilla kasvoi monessa kohden tammia, oliivipuita y.m., tietä varjostivat toisin paikoin ikivanhat jättiläisplataanit. Kreikassa, jossa metsät ovat niin harvinaisia, lisäävät ne sitä enemmän maisemain viehätystä.
Oli ihana päivä, tuore ja lämmin. Vulkharion järvi lepäsi kirkkaana kuin peili vihantain rantainsa keskellä, ja mereltä, joka näkyi taivaan rannalla, tuli silloin tällöin vieno tuulahdus vilvoittamaan hikisiä otsiamme. Kuta pitemmälle aamu ehti, sitä tuntuvammasti huomautti meille tosiaan aurinko, että se oli eteläistä ilmaa, jota hengitimme. Myrttipensaikosta kukkui käki. Sen helkytteleminen yhdessä kukantuoksun kanssa täytti mielen keväisellä tunteella; se kyllä oli kevättä, mutta eteläistä kevättä.
Tiellä kohtasimme kymmeniä kreikkalaisia jauhokuormia, joita vietiin Vonitsaan ja sieltä etemmä Artaan. Ummehtuneelle ja happamelle haiskahtivat ne jauhot, mutta ilmankos oli juutalainen mukana, ratsastaen aasilla, koukkunenäinen ja pitkään kauhtanaan puettu. Hän se oli urakkamies, ja tietysti jauhot siis haisivat.
Italialaisia vapaaehtoisia, joita edellisenä iltana oli saapunut muutamia satoja Vonitsaan, alkoi jo aamusella olla tiellä liikkeellä. Heidän punaisia paitojaan loisti nurmikosta, missä he loikuivat lepäämässä lirisevän puron partaalla ikivanhan plataanin siimeksessä. Vetivät siinä uniaan, jotka edellisenä yönä olivat tainneet jäädä vähiin.
Zaverda, johon saavuimme kolmisen tuntia astuttuamme, on pieni satamapaikka Akarnanian länsirannalla. Siitä kulkee Vonitsaan tie, jota suurin osa Epiroon armeijan tarpeista sodan aikana hevosella kuljetettiin, jopa kivihiiletkin, joita kolme Artan lahdessa olevaa kreikkalaista tykkivenettä kulutti. Suureksi riemuksemme näimme satamassa kaksi höyrylaivaa, joista toisen piti kuljettaa Berthetin joukon Piraioon, toisen taas haavoitettuja kreikkalaisia sotilaita Korfuun. Saimme ensiksi mainitussa paikat ja nautimme täysin määrin jälleen niitä mukavuuksia, joita kulttuuri hyvillä ruuilla ja siisteillä paikoilla tarjosi. Kaiken sen likaisuuden jälkeen, jonka keskellä olimme matkustaneet, oli tämä nautinto sangen suuri.
Laivat olivat ankkuroineet vähän matkan päähän rannikosta. Myöhemmin päivällä saapuivat neidit ynnä Iira F. Ostimme kaikki piletit ja aloimme odotella lähtöä, jonka piti illalla tapahtua.
Odotellessamme kävivät neidit ja lääkärit katselemassa sairaita, jotka oli majoitettu rannalle huonoihin makasiineihin. He makasivat lattialla ja näyttivät olevan hyvin huonossa kunnossa. Kummako se! Ainoastaan yksi sotamies oli jätetty heitä hoitamaan, ja osa sairaista oli jo kolmisen päivää ollut ilman muuta ruokaa kuin leipä. Lääkäri, jonka olisi pitänyt heitä hoitaa, oleskeli huoletonna Vonitsassa.
Satamaan oli sillä välin kokoontunut yhä enemmän italialaisia punatakkisia. Käväistessäni laivalla oli eversti Berthet jo siellä, isomahainen, pitkäpartainen herrasmies, joka jotenkin epäkohteliaasti ilmoitti minulle, että meillä ei ollut oikeutta laivalla matkustaa, koska sotaministeri oli antanut sen hänen ja hänen joukkonsa käytettäväksi, ja koska hän upseereineen tarvitsi kaikki ensi luokan paikat. Mitäs muuta, lähdin maihin ilmoittamaan tätä seurallemme, ja seisoimme satamassa keskustelemassa, mitä olisi tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa, kuin siirtyä kreikkalaisen punaisen ristin laivaan ja lähteä sen kera minne pääsisimme, niin arvelimme. Laivakulku oli aivan epäsäännöllinen, ja Zaverdaan oli meidän vaikea jäädä odottamaan.
Kylän rannassa on jonkinlainen tori ja sen ääressä talonpoikainen likainen kahvila. Torin laidasta pistäysi mereen kymmenkunnan sylen mittainen kivinen laivasilta, jonka kylkeen oli kytkettynä kreikkalaisia jaaloja ynnä pienempiä aluksia. Sillalta vievä tie jatkui torin kylkeä pitkin kylän pääkaduksi. Kylän yläsyrjässä on suurehko talo mäen päällä, josta näkee koko sataman.
Meidän seistessä sillan korvassa saapui luoksemme muutamia punatakkisia, esittäen itsensä italialaisiksi upseereiksi ja kysyen kohteliaasti, mitä eversti oli laivalla sanonut. Sen kuultuaan lausuivat he haikean paheksumisensa, sanoivat päällikköään puolihulluksi ja kehottivat meitä jäämään laivaan, he kyllä pitäisivät huolta siitä, että saisimme pitää paikkamme. Samalla he selittivät everstin tahtovan mennä Brindisiin, jota vastoin upseerit ja miehistö kaikin mokomin tahtoivat päästä Piraioon ja sieltä Thessaliaan, jos ehkä sota alkaisi uudelleen. Laivan kapteeni ilmoitti saaneensa käskyn viedä joukon Brindisiin, mutta hän ei luvannut sitä totella, ennenkuin saisi kreikkalaista sotaväkeä laivaan suojakseen.
Ympärillämme oli nyt joka puolella punatakkisia italialaisia. Mieliala heidän kesken näytti olevan jotenkin kiihtynyt, luultavasti olivat he saaneet juoda. Tuossa äkkiä syntyy mellakka. Italialainen karkaa toisen italialaisen kimppuun, kreikkalainen menee erottamaan, hyökätään hänen päällensä, yksi mies mukeltaa mereen, italialainen upseeri syöksyy järjestystä palauttamaan, saa pyssyn perästä niin kovan iskun sydänalaan, että koukistuu siihen paikkaan, lyöjä otetaan kiinni, huudetaan ammuttavaksi, riuhtasee itsensä irti, asettuu itse muuria vastaan, huutaa uhmaten: ampukaa! Tämä kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa, yhtä nopeaan kuin nyt olen sen kertonut. Mereen pudonnut italialainen nousi ylös vettä valuen kuin koira, mutta vihaisena ja valmiina tappelua jatkamaan.
Laivan kapteeni kehotti meitä lähtemään satamasta ja saatteli seurueemme erään pienen kahvilan edustalle, joka oli torin ylälaidassa. Mutta kauvan emme saaneet olla siinä rauhassa. Italialaiset soturit seurasivat mukana, ja vähitellen olimme jälleen punaisen muurin ympäröiminä. Muutamain upseerien käytös alkoi olla sangen sopimatonta. Huolimatta naisten läsnäolosta alkoivat he juottaa sotamiehille konjakkia. Eräs upseeri, joka kaiken iltapäivää oli keikaillut kantaen elävää karitsaa olkapäällään, huiskutti konjakkipulloa, niin että liemi lensi ympärille, jopa meikäläisten vaatteille, sekä alkoi sitten kaataa pullosta suoraan suuhun miehille, jotka vuoron perää siirsivät ammoittavat kitansa konjakkikosken alle. Tämä oli olevinaan leikkiä, jonka tarkoitus oli meitä huvittaa, mutta se alkoi olla hyvin vaarallista leikkiä. Konjakki vaikutti tulisiin italialaisiin, ikäänkuin öljy palavaan tuleen. Tuossa tuokiossa syntyi uusi tappelu. Kaksi italialaista hyökkäsi vastatusten kuin villipedot, paljastetut ja teräväksi hiotut painetit kurotettuina taaksepäin hirveään iskuun. Yhtä nopeaan hyökkäsivät heidän kimppuunsa toverit, mikä syleillen heitä vyötäisistä, mikä tarttuen kaikin voimin iskua varten ojennettuun käsivarteen, ja syntyi kaksi kamppailevaa ryhmää, joista nuo molemmat tappelupukarit kaikin voimin koittivat kiemurrella itseään vapaiksi. Heidät saatiin erotetuksi, toinen vietiin alas rantaan, toinen istahti eteemme penkin päähän, puhaltaen kuin raivostunut härkä, mulkoillen silmillään ja kieritellen painettinsa kärkeä maata vastaan. Hän oli aivan kuin vihainen sonni, joka laskettuna areenalle kuopii maata ja mölisee.
Seura alkoi käydä ylen vastenmieliseksi. Laivan kapteeni koetti saada meitä pois lähtemään, ja aloimmekin vähitellen siirtyä syrjään pitkin meren rantaa. Emme kuitenkaan ennättäneet kulkea kuin sata askelta, ennenkuin syntyi uusi tappelu, ja nyt suurempi ja yleisempi kuin mikään edellisistä. Tuokiossa jakaantui pari sataa punatakkista kamppaileviin ryhmiin, joista näkyivät ojennetut kädet painettineen ja toverit, jotka takkiaisen tavoin takertuivat tappelijoihin estääkseen iskun. Upseerit hääräsivät revolverit ja ruoskat kädessä tappelevain keskellä. Tuossa yksi mies vihasta puhkuen astuu rantaan upseerin revolverin edessä ja nakkaa painettinsa kauvas mereen. Äkkiä kuuluu laukaus, se on paha ääni, kuuluu vielä toinen, kahvilan edustalle hyökkää italialaisia; nuori kreikkalainen sairaanhoitosotilas Christpaul, joka oli lääkäreillemme annettu apulaiseksi, syöksyy luoksemme ja huutaa: Paetkaa pian, tulkaa perässä, kreikkalainen ammuttu, maanmieheni juoksivat pyssyjä hakemaan, tuodaan sotaväkeä, ammutaan, pois! pois! Minun oppaani kiiruhtaa toiselta puolen, sanoo saaneensa meille kylässä turvallisen kortteeripaikan, pyytää seuraamaan. Alammekin siirtyä syrjään, mutta huomaamme, että t:ri B. on poissa. Hän näkyy istuvan laivasillan kaidepuulla kaikessa rauhassa, jalkojaan heilutellen ja katsoen tappelua. T:ri P. taas tahtoo, että menisimme laivaan, ja hänen neuvoaan seuraten lähdimme laivasillalle, astuaksemrne siltä veneeseen.
Äkkiä muuttui näytelmä, kaikki italialaiset kokoontuivat isoon, punaiseen ryhmään ja heidän vastapäätä nousi kuin maasta toinen, musta ryhmä, nimittäin suuri joukko kreikkalaisia, jotka joka taholta kiiruhtivat esille ottaakseen osaa tapauksiin. Uhkaavana seisoivat nämä ryhmät hetkisen vastakkain, kunnes kuului pamaus, toinen, useampia, ja punatakkiset alkoivat juosta, mitkä rakennuksien taakse, mitkä alas laivasillalle, jolla mekin vielä olimme. Ampuminen yhä kiihtyi, luoti luodin perästä kiiti ilkeästi vingahtaen ylitsemme ja ohitsemme. Yleisessä paossa pääsimme sillalta kreikkalaiseen jaalaan ja siitä alas laivan veneeseen, joka oli sen ääreen kytkettynä. Pidimme oikeutenamme paeta näytelmästä, johon meillä ei ollut mitään syytä, mutta italialaiset eivät olleet samaa mieltä. He huusivat, kirkuivat meille, mutta emme ensinnä käsittäneet, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Mutta he alkoivat nakella suuria kiviä ja huusivat jotain ampumisesta. Eräs jo korotti pyssynsä lauaistakseen, kun saimme, vaikka vaivalla, veneen ajoissa pysähtymään. Aikeessa lähteä huomasimme t:ri F:n, joka oli hypännyt laivasillan pään taa suojaan ja huusi, että ottaisimme hänet mukaan. Meloimme hänen luokseen, vaikka veneen kokka, jossa neiti B. ja t:ri P. olivat, siten jäi aivan suojatta, t:ri F. sai kokkaan kiinni ja hyppäsi veneeseen, putosi mereen, mutta pääsi kuitenkin keulan yli kömpimään alukseen. Hänen perässään hyppäsi useita punatakkisia, ja heitä olisi epäilemättä tullut niin paljon, että vene olisi kaatunut, ja kaikki olisimme mereen joutuneet, ellemme ajoissa olisi saaneet venettä irti sillasta. Luoteja lensi nyt niin tiheään, että ei ollut ajattelemistakaan lähteä matkaan, sillä jos punatakkien kera olisimme lähteneet soutamaan laivaan, niin olisi meidät varmaan ammuttu. Koetimme sen vuoksi pysytteleidä matalan jaalan suojassa, kyyristyen veneeseen niin syvälle kuin suinkin. Kun ammunta vähän harveni, niin haimme itsellemme turvallisemman paikan, kapusimme kiireesti jaalan lastiruumaan, jossa hiekkalastin päällä jo istui kreikkalaisia ja italialaisia hyvässä sovussa. Siellä olimme verraten hyvässä turvassa.
Neiti B., joka oli veneen kokassa ollut suurimmassa vaarassa, kertoi erään nuoren italialaisen väkisin painaneen alas hänen päänsä, heittäneen takkinsa hänen ylleen ja itse asettuneen hänen eteensä suojaksi luoteja vastaan. Sama poika istui nyt ruumassa hänen ääressään ja kysyi minulta, oliko neiti B. naimisissa, ja oliko joku meistä hänen miehensä. Hän kääntyi t:ri B:n puoleen kysymyksellään, ja kun tämä, joka sitä ei ymmärtänyt, nyökkäsi päätään myöntävästi, niin näytti hän tyytyvän, vaikka huokauksella. Tämä episoodi ei ollut ilman romanttisuuttaan.
Ampuminen taukosi, nostimme päätämme ja näimme pahasti haavoitetun italialaisen, jota kannettiin alas laivasillalle. Hänen nähtyään lääkärit ja sairaanhoitajattaret eivät enää voineet levottomuuttaan pidättää, vaan juoksivat ulos ruumasta laivasillalle apuaan tarjoomaan. Tuokiossa oli ruumis riisuttu ja tohtorit tarkastivat haavaa. Luoti oli läväissyt toisen käsivarren, sekä koko yläruumiin., Arveltiin, että keuhkot olivat vikaantuneet. Italialaiset huutivat, itkivät, puristivat nyrkkiä ruumiin ympärillä, sadattelivat kreikkalaisia salamurhaajia, vaikeuttaen suuressa määrässä lääkärien työtä. Kuului yksi pamaus, ja kohta alkoi ammunta uudelleen. Huolimatta luodeista, joita vinkui joka puolella, tehtiin haavoitetulle kuitenkin mitä voitiin, ja sitten vasta peräydyttiin ruumaan. Viimeisenä jäi haavoitetun viereen neiti B., joka ei millään muotoa tahtonut häntä jättää. Ammunnan yhä kiihtyessä juoksi t:ri P. esille aluksesta ja puoliväkisin veti neiti B:n mukanaan suojapaikkaan. Naisten rohkeus näytti tekevän syvän vaikutuksen italialaisiin, vaistomaisesti nämä tottelivat - heidän ohjeitaan.
Merellä ajelehti muuan isonlainen alus täynnä punatakkisia. Heillä ei ollut airoja, vaan tuuli kuljetteli sitä syrjään päin. Joku luoti näkyi silloin tällöin molskahtavan veteen aluksen vieressä, mutta en nähnyt, sattuiko niitä itse alukseen. Laivasta huomattiin punatakkisten avuton tila ja lähetettiin pari venettä hinaamaan alusta laivan luo.
Ammunta taukoili ja alkoi uudelleen, en varmaan tiedä miten monta kertaa, mutta ainakin neljästi. Yksi asia meitä rauhoitti, se nimittäin, ettei tapaukseen näyttänyt olevan syynä mieskohtainen viha, vaan se oli enemmän peljästystä, Sillä jos se olisi ollut oikeata rotuvihaa, niin olisivat italialaiset kyllä surmanneet kreikkalaiset laivamiehet, ynnä nuoren Cnristpaulin, joka oli kanssamme. Sitä eivät he kuitenkaan tehneet, vaan sekä italialaiset että kreikkalaiset lymysivät rauhallisessa sovussa.
Tunti tai pari, miten paljon lienee kulunut, kun ampuminen taukosi. Laivasta soudettiin maihin översti Berthet, joka upseereineen tuli miehiä tyynnyttämään ja aselepoa rakentamaan. Levittäen kätensä levälleen merkiksi siitä, ettei heillä ollut aseita, ynnä huiskien valkoisilla nenäliinoilla astui kymmenkunta upseeria kreikkalaisten luo, jotka nyt kokonaan herkesivät ampumasta. Läksin heidän perässään ja kuljin ristiin rastiin läpi kylän. Kadunkulmain takana seisoi kyläläisiä ja maalaisia ryhmissä, mutta en huomannut, että heillä olisi ollut kiväärejä. Kreikkalaiselta taholta kuitenkin vakuutetaan, että ne olivat talonpoikia, jotka ampuivat. Mutta sen sijaan näin kaduilla monta kreikkalaista sotamiestä, joilla oli kiväärit kädessä, ja minun vakuutukseni on, että nämä sotamiehet olivat ampuneet. Pari kreikkalaista upseeria oli myös näkyvillä, ja luulen, että he olivat ampumaan käskeneet. Kyselin kylässä, olivatko italialaiset mitään ryöstäneet, mutta sain kieltävän vastauksen. Menomatkalla sitä vastoin olivat he tehneet väkivaltaa, ja sen vuoksi oli nyt jo ajoissa kaikki kaupat suljettu. Italialaisia oli ammuttu osaksi kostoksi, osaksi sen vuoksi, ettei saatu heitä muutoin laivoihin astumaan.
Sähkölennätintoimisto oli täpötäynnä rahvasta, joka huolestuneena odotteli, mitä tapahtuisi. Käydessäni alas rantaan olivat maanmieheni jo soutaneet veneellä laivaan, vieden haavoitetun italialaisen mukanaan. Tapasin rannassa oppaani, joka kehotti minuakin kiiruumman kautta poistumaan, koska muka maantiellä oli tulossa toisia punatakkisia, joilla vielä oli pyssyt, ja koska odotettiin uutta ja paljon suurempaa tappelua. Mutta emme saaneet ketään, joka olisi soutanut meidät laivaan. Palasimme kylään, jossa laivan kapteeni oli. Hän ei luvannut laivaan lähteä, ennenkuin oli saanut kreikkalaista sotaväkeä, jota hän jo oli pyytänyt. Hän antoi minulle veneensä, jolla pääsin italialaiseen laivaan.
Siihen ei kuitenkaan loppunut levottomuutemme. Mieliala laivassa oli kamala.
Se oli kuin vihan, kiihkon ja himojen tulivuori. Ei kukaan tiennyt, millä hetkellä se puhkeaisi kapinaan, verilöylyyn. Humalaiset sotamiehet iskivät raivossa painettinsa laivankanteen pystyyn. Upseerit olivat nakanneet hyteistä ulos tavaramme, huolimatta päivällä antamistaan lupauksista, ja olimme kovin huolissa etenkin naisten puolesta, emmekä syyttä. Pian selvisi, että meidän tuli päästä pois niin nopeaan kuin suinkin. Kului kuitenkin kotvanen, ennenkuin saimme kokoon hajalle nakatut tavaramme, ja sillä välillä vaati muuan italialainen upseeri kiivaasti selontekoa siitä, miksi lähdimme pois. Toiset heistä olivat kuitenkin avullisia, eversti antoi meille veneen ja kaksi soturia soutamaan. Ja niin pääsimme kuin pääsimmekin iltahämärässä matkaan. Kyynelsilmin hyvästelivät italialaiset upseerit meitä. He sanoivat, ettei- vät itse näkisi enää Italiaa, ehkei huomispäivääkään. Pe- lättiin kapinan syttyvän vielä sinä yönä. Useimmat sanoi- vat hyvin käsittävänsä, ettemme sen jälkeen, mitä oli ta- pahtunut, tahtoneet heidän luokseen jäädä. Punaisen ris- tin laivaan ei ensinnä tahdottu meitä laskea, kun molem- mat punatakkiset olivat mukana, mutta kun tulkkimme oli selittänyt, mitä väkeä olimme ja millä asialla, niin las- kettiin laivan portaat alas ja pääsimme sinne nousemaan. En voi sanoilla kuvata, mikä helpotuksen tunne se oli meille. Ympärillämme oli siellä kaikki levollista, ihmiset ystävällisiä, kapteeni herttainen.
Illalla kapteeni soudatti laivaan haavoitetut sotilaat, jotka niin kauan olivat saaneet hoitoa odottaa. Lääkärimme valvoivat heidän asettelemistaan, ja kaikki saivatkin laivalla mukavat tilat. Meille annettiin parhaat tilat mitä suinkin oli, ja maksutta saimme kulkea Piraioon asti. Kapteenilta saimme kuulla, että pelko uusien kahakkain synnystä oli turha. Aseellisia italialaisia ei ollut enään tulossa, kaikilta oli jo Artassa hallituksen käskystä riisuttu aseet, koska he olivat monella tavalla harjoittaneet ilkeyttä ja väkivaltaa. Muutamia pyssyjä oli kuitenkin jäänyt ja useimmille painetit; arvatenkin olivat he osanneet ne piilottaa.
Illalla matkaan lähdettyämme keksimme laivassa kummaksemme punatakkisen italialaisen. Hän kertoi olleensa se, joka oli ensimmäisen laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan pakoon.
Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt, myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia, mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivat saaneet tehdä, mitä aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.
XIV.
JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.
LJaakereita ei leikattu viime kevännä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit iäivät Olympon kukkuloille turkInkisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo ennaltaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta . . .
Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota, hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja se, joka oli ensimmäisen laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan pakoon.
Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt, myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia, mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivät saaneet tehdä, mitä aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.
XV.
JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.
Laakereita ei leikattu viime keväänä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit jäivät Olympon kukkuloille turkkilaisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo ennallaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta…
Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota, hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja tunteminen lamautti senkin myötätuntoisuuden, joka oli heidän asiaansa kohtaan olemassa.
Jos olisin lähtenyt pois jostain muusta maasta, kuin Hellaasta, niin olisi iloni lähdön hetkellä ollut sekottumaton. Mutta Kreikasta erosin tosiaan kaipauksella. Se oli minussa herättänyt monta harrastusta, jotka jäivät tyydyttämättä. Kuinka mielelläni olisin palkannut itselleni aarniopalikaarin, joka aasinsa selässä olisi kuljettanut minut läpi noiden maiden, poikki vuoristoiden, halki maakuntain, joissa tavan takaa eteeni avautuisi historiallisia paikkoja, jäännöksiä kunniakkaista ajoista.
Olisin matkustanut Tirynsiin ja Mykenaan, joissa Schliemann on kaivanut ilmoille Homeroksen aikuisia linnanrakennuksia ja hautoja runsaine muinaisaarteineen. Olisin käynyt Olympiassa, jossa ahkerat tiedemiehet ovat paljastaneet maailmalle helleenien muinaiset leikkipaikat ja yhteiset temppelit, joiden vaikutusvalta oli niin suuri, että ne merkitsivät jumalanrauhaa koko maassa. Olisin nähnyt Delfiit, jonka aarteet on paljastettu maan povesta, Spartat, Epidaurokset teatriraunioineen, Apollon templit Arkadian Figadiassa, ja monen monet muut paikat, jotka olisivat yhä elävämmiksi elvyttäneet mielessäni helleenien ihmeaikoja. Olisin matkustanut Aigeian meren saarille, joissa kansa on pysynyt puhtaampana kuin muualla, tutustunut tuon merkillisen maan kaikkiin nähtävyyksiin. Mutta sanomalehtimies on sotamies. Päälliköltä lyhyt sähkösanoma: "Tule kotiin, tarvitsemme"… Seuraavana aamuna oli matka-arkkuni jo lähtökunnossa.
Ja niin jätin taakseni orastavat harrastukseni, heitin katsomatta monet paikat, jotka viehättivät maineellaan ja muistoillaan. Tahtoisin huudahtaa: "Näkemään asti!" mutta se olisi toivomus ilman asiallista perustusta. Ehk'en näe sinua enää koskaan, Hellas, mutta mainettasi kiitän yhä uudelleen jokaiselle! Matkailijalle en tiedä maata, jonka taivas olisi suloisemman sininen, vuoret sopusuhteisemmat, kukkulain rusotus kauniimpi auringon laskiessa, meret värikkäämmät. Jos olisin taiteilija, niin jalompaa koulua en taipumuksilleni saisi.