Hellé

XIV.

»Tuo hyvä nainen on täysin hullu, ajattelin rouva Gérardin lähdettyä. Hän ei voi antaa anteeksi Genesvrier'lle sitä, ettei tämä hänen luonaan pannut näytteille neroaan ja markiisinarvoaan. On selvää, että Genesvrier asettaa setäni seuran etusijaan… Pahansuovat tulkitsevat hänen tiheät käyntinsä rakkaudeksi, sillä kaikkialla, missä mies ja nainen ovat toistensa läheisyydessä, vainutaan heti pientä lemmenseikkailua. Mikä hassunkurinen ajatus! Genesvrier rakastunut!…»

Tulin ajatelleeksi, että rouva Gérardin suuttumus ei ollut aivan vaaratonta ja että tuo »pyylevä harakka», joka setä Sylvainille oli niin vastenmielinen, oli kai jo purkanut sisuaan useille uskotuilleen. Kenties puolet niistä ihmisistä, joita tulisin tapaamaan rouva Gérardin luona, olivat saaneet tietää Genesvrier'n luulotellusta intohimosta — kenties olikin rouva Gérard pelännyt »markiisin» ennättävän ennen häntä ja sen vuoksi kiiruhtanut Lancelot'n kosintatarjousta… Tyhmiä juoruja oli varmaan liikkeellä.

Jos asia olisi koskenut yksin minua ja jos olisin ollut täysin riippumaton, en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta tiesin, että vanha ystävyys yhdisti setääni ja hra Gérardia. Tahdoin estää tämän suhteen katkeamista. Päähäni pälkähti uskoa huoleni rouva Marboylle, joka voisi tarvittaessa pidättää ystävätärtään tekemästä tuhmuuksia.

Kello oli viisi. Setäni ei tulisi kotiin ennen päivällistä. Otin ajurin ja käskin ajamaan Rue Pergolèselle.

Rouva Marboy oli yksin, onneksi. Kerroin hänelle rouva Gérardin käynnistä, hra Lancelot'n puolesta tehdystä kosinnasta ja niistä epätodennäköisistä tunteista, joita Genesvrier'n selitettiin tuntevan minua kohtaan.

Rouva Marboy ensiksi nauroi, mutta tuli hetken kuluttua vakavaksi.

— Otaksun, sanoi hän minulle, ettette usko sanaakaan noista hassuista juoruista, joita teille on veljenpojastani loruiltu. Tulisin muuten hyvin murheelliseksi.

— Voitte siitä olla aivan vakuutettu, hyvä, rakas ystävä. En saata uskoa herra Genesvrier'sta mitään alhaista… yhtä vähän kuin luulen hänen voivan rakastua.

— Hyvä Jumala! sanoi rouva Marboy hymyillen, ei voi koskaan tietää, rakas lapseni, onko etevä mies kykenemätön rakkauteen. Minusta tuntuu päinvastoin, että hän on intohimolle paljon enemmän altis kuin joku keskinkertainen henkilö.

— Kuinka! huudahdin, herra Genesvrier olisi joskus rakastanut!

— Sitä en tiedä. Se on Antoinen salaisuus ja vakuutan teille, ettei kukaan ole koskaan päässyt hänen salaisuuksiensa perille. En lainkaan usko, että hän olisi rakastunut enkä toivo hänen siksi vastakaan tulevan. Hänellä on muuta tehtävää kuin huokailla jonkun tumma- tai vaaleaverisen neitosen jalkain juuressa, ja suurin osa naisia lähettäisi hänet takaisin työpöytänsä ääreen. Sitä toveria, josta hän unelmoi — jos unelmoi — ei ole missään. Teilläkään, Hellé, jonka suurta älyä hän ihailee, ei olisi halua eikä rohkeutta liittää elämäänne Genesvrier'n elämään. Ja tunnustanpa, että jos itse olisin kahdenkymmenen vuotias tyttö, ei Antoine, niin ihailtava kuin hän onkin, minua suinkaan viehättäisi. En huolisi häntä sulhasekseni, mutta olisin ylpeä ja onnellinen, jos hän tahtoisi olla minun ystäväni.

— Sitä juuri minäkin olisin toivonut. Setäni pitää äärettömästi herra Genesvrier'stä. Mitä minuun tulee, kunnioitan häntä ja… omituista kyllä… tuntuu melkein siltä kuin pelkäisin häntä… Niin, minä pelkään, että ajatukseni ja sanani voisivat tuntua hänestä mitättömiltä. Minun on vaikea olla hänen kanssaan ja hänen katseensa painaa minua melkein sietämättömästi.

— Sepä omituista, todellakin, sillä tehän ette ollenkaan ole hermostunut eikä Antoinen katseessa ole mitään pahansuopaista.

— Olen joskus kysynyt itseltäni, enkö mahda tuntua hänestä naurettavalta, sentähden etten ollenkaan ole muiden nuorten tyttöjen kaltainen.

— Tämän erilaisuuden luulisi päinvastoin herättävän hänessä myötätuntoa, sanoi rouva Marboy mietteissään… Ei, Hellé, Antoinen mielestä ette suinkaan ole naurettava. Hän ei mitenkään suhtaudu teihin epäsuopeasti… mutta… hän on omituinen ihminen. Hänellä on aivan erikoinen kyky nähdä sieluihin, ehkäpä hän tuntee teidät paremminkin, kuin mitä te itse tunnette itsenne. Minä olen puhunut hänestä teille leikillisessä äänensävyssä; olen nimittänyt häntä karhuksi ja villiksi… Mutta, yhtymättä hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä, hyväksymättä hänen seuramaailman halveksimaansa ja sitä yksinäisyyttä, jossa hän viihtyy, minun täytyy antaa hänelle tunnustukseni. Antoinella oli kerran onni aivan käsissään, tai ainakin se, mitä tavallisesti nimitetään onneksi. Hän olisi voinut käyttää varallisuutensa, älynsä omaksi nautinnokseen… Mitä lienee tapahtunut hänen sydämessään? Hän tahtoi, kuten hän sanoi, toteuttaa oikeutta, sikäli kuin se hänestä riippui, omassa rajoitetussa toimintapiirissään. Hänen mielestään hänellä ei ollut oikeutta suunnattomaan omaisuuteensa ja hän on jakanut sen niille, joita se parhaiten voisi hyödyttää. Hän on antanut muutamille tuntemattomille taiteilijoille varoja, jotta nämä pääsisivät esille taideteoksillaan, joita he köyhyytensä vuoksi eivät olleet voineet saada valmiiksi. Hän on hankkinut eräälle köyhälle ja sairaalle kirjailijalle, joka nyttemmin on kuuluisa, tilaisuuden virkistävään lepoon. Hän on kansan parista etsinyt esiin hedelmättömän työn ikeeseen tuomittuja olentoja ja opettanut heitä käyttämään tarmoaan ja aloitekykyään. Tämä itsekieltäymys on kenties järjetöntä, kenties hyödyllistä. Sitä ei voisi esittää ihmisille esikuvaksi, mutta sillä on oma suuruutensa.

— Minä kiitän teitä näistä tiedoista, vastasin minä. Ne valaisevat herra Genesvrier'n luonnetta.

— Ottakaa huomioon, kiirehti rouva Marboy sanomaan, että minä en lainkaan kannata veljenpoikani mielipiteitä. Minä olen, kuten hän sanoo, vanha aristokraatti, joka pelkään suuria sanoja, melua, äkkimuutoksia ja joka suhtaudun pahaan, en kapinoiden, vaan hiljaisesti alistuen. Se on hyve, jota ei nykypäivinä enää juuri ollenkaan tunneta ja jota Genesvrier kirjoitelmissaan näyttää vähäksyvän. Hän on suuri kapinoitsija.

Hänen katseensa siirtyi koneellisesti pienelle pöydälle, jolla virui sekaisin kirjoja, sanomalehtiä ja papereita ynnä silkkilankavyyhtejä ja koruompeluksia.

— Mikä ero onkaan hänen ja tuon rakastettavan, hienon Maurice Clairmontin välillä! sanoi hän. Hän ei ainakaan kapinoitse. Minulla on tuossa juuri häneltä kirje, jossa hän kertoo minulle, että hän par'aikaa taistelee Makedoniassa, että hän on hurmaantunut, että rosvot ovat ottaneet hänet vangiksi, että hän on maksanut heille lunnaita ja ollut vähällä saada heidät mukaansa turkkilaisia vastaan… Kas siinä on maailman onnellisin ihminen. Hänen mielestään kaikki on hyvin, kaikki on kaunista.

— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.

— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan, ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä hiukan…

— Ja… hän tulee siis kotiin…

— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa. Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.

Huokasin vasten tahtoani:

— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah, jospa minä olisin herra Clairmont…

— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa. Näkemiin, rakas lapsi.

XV.

— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen näköisenä…

— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.

— Mitä sinä naurat?

— Tulettepa itsekin nauramaan… Ajatelkaas, setäni, tuo kunnon rouva aikoi teiltä pyytää minun kättäni.

— Todellakin, ja kenelle?

— Eräälle herralle, josta tulee ministeri, Akatemian jäsen j.n.e.

— Lancelot'lle siis?

— Juuri hänelle.

— Ja… sinä kieltäydyit?

— Jos olisin myöntynyt, setäni, olisittepa aika lailla hämmästynyt.

Minä kerroin setä Sylvainille Lancelot'n suunnitelmista ja kunnianhimoisista tarkoitusperistä ja kuinka järkytettynä rouva Gérard oli poistunut saatuaan ehdokkaalleen rukkaset.

Setäni purskahti kaikuvaan nauruun ja, ennenkuin osasin arvatakaan, huudahti työntäen salin oven auki:

— Genesvrier! Genesvrier, veljentyttäreni on palannut. Hän ei olekaan joutunut vaununpyörien alle, kuten te pelkäsitte, mutta vähältä piti, ettemme häntä kadottaneet: mamma Gérard on tahtonut naittaa hänet tulevalle ministerille ja Akatemian jäsenelle!

— Setä Sylvain, vaietkaa toki, pyydän! sanoin minä huomatessani Antoine
Genesvrier'n istuvan salissa.

— Mitä vielä! täytyyhän meidän pitää hauskaa noiden raakalaisten kustannuksella! vastasi setä, joka ei mitenkään näyttänyt kylliksi voivan osoittaa iloaan tekemäni päätöksen johdosta. Hellékö menisi naimisiin tuon pikku Lancelot'n kanssa! Helléstäkö tulisi ministerin rouva! Hellékö aukomassa tietä hänen virkauralleen! Oletteko kuullut kummempaa, Genesvrier? Hän ei ole tyhmä, tuo pikku Lancelot, totta tosiaan!

— Herra Genesvrier, sanoin nauraen vasten tahtoanikin, minä en olisi tahtonut tällä tavoin kuuluttaa julki herra Lancelot'n salaisuutta, mutta setäni on parantumaton. Hän tahtoisi naittaa minut itse Phoibos Apollonille.

Genesvrier hymyili:

— Minä en puolestani tahdo levittää huhua herra Lancelot'n epäonnistuneesta kosinnasta, sanoi hän, mutta minä tunnen tämän nuoren miehen teokset ja olisin hyvin kummastellut, jos teidän luonteisenne henkilö olisi joutunut tuontapaisen kirjallisuuden pauloihin.

— Teoksestaan tekijä tunnetaan. Mutta olkaamme armeliaita, setäni. Lakatkaa ahdistamasta herra Lancelot'ta, koska hän ei viekään teiltä aarrettanne!

— Niin, sinä olet minun aarteeni, sanoi setä Sylvain silittäen hellästi hiuksiani… Olisinko sinua vaalinut kuin silmäterääni jotakin Lancelot'ta varten! Eikö totta, Genesvrier, velvollisuuteni on pitää hänestä tiukasti kiinni ja minulla on oikeus olla hänestä ylpeä? Onhan hän kaksinkertaisesti minun tyttäreni.

— Te olette todellakin kadehdittava, sanoi Genesvrier. Hän katseli meitä, setääni ja minua, meidän siinä nojatessamme toisiimme, ja ensimmäisen kerran valahti omituinen lempeys noille jykeville, synkille kasvoille.

— Tulkaa, setäni, tulkaa aterialle, ja te, herra Genesvrier, suokaa anteeksi; tätinne luona aika vierähti huomaamattani; kuulkaahan miten Babette itsekseen äksyilee siitä, että liemi jäähtyy.

Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin harmistuttaneet rouva Gérardia.

Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos Köyhät, jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen, kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin, läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden. Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia, käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita, joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.

Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta, ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.

Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin kirjeitä.

Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta… Äkkiä hän keskeytti sen joutuen omituisesti hämilleen.

Heitin häneen kysyvän silmäyksen.

— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni, mutta te!… Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja tuntemattomampia kuin Ameriikka… ja yhtä merkityksettömiä.

— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.

— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään. Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.

— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita, liikettä, hyväntekeväisyyttä.

— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä; heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat suuret taiteilijat, pyhimykset… Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät kohtaa toisiaan milloinkaan … tai, jos he kohtaavat toisensa, niin eivät he tunne toisiaan.

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:

— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella, toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.

— Kiitän teitä siitä.

— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta… tiedonhalua…

— Mitä tarkoitatte?

— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja… Kuitenkin on minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi… Se on teidän kasvatuksenne ainoa vika…

Punastuin hieman:

— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.

— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä… Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen: jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään… teidän pitäisi… Hän nousi.

— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää… Ei ole vielä aika… Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?

— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo hankkia opetuslapsia.

— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni … Mutta puhumme tästä uudestaan, myöhemmin… ellei odottamattomien tapausten virta tempaise teitä mukaansa…

— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?

— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.

— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.

Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste, useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.

— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.

— Kenen puolesta?

— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.

— Sellaisesta naisesta… jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.

— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi. Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen, reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.

— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.

— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille tästä, mutta… niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut vapautua eräistä ennakkoluuloista… Hän ei kieltäytyisi auttamasta naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas, hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.

— Te luulette, että…

— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta. Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä. Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta… jos yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen. Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja onnettomuutensa vuoksi.

— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?

— Hän on vielä sairaalassa.

— Kuka hänestä pitää huolta?

— Ei kukaan.

— Paitsi te.

— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen… Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua hänelle hänen lapsestaan… Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen myötätuntoista osanottoaan… Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa mies on aina vähän kömpelö.

— Jos uskaltaisin… tulisin kernaasti mukaanne.

— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö?
Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?

— Siispä ottakaa minut mukaanne.

— Jos setänne sallii…

— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on erikoisesti kiintynyt teihin.

— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.

— Vähät siitä.

— Tulen noutamaan teitä huomenna.

Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta
Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.

Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.

* * * * *

»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin tuntee. Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Ja eikö hän sanonut näin: 'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?» Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut omille aatteillenne!'

»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita ja ihmisiä… Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen… Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille? Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä! Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.

»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa, jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'. Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä Sylvainiin.

»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä melkein ihailin.»

XVI.

— Nuo rakennukset, jotka näette edessänne, kuuluivat ennen Parisin Port-Royal-luostariin, sanoi minulle hra Genesvrier, astuessamme Äitien hoitolan pihalle. Täällä elivät ennen äiti Angélique, Jacqueline Pascal ja tuo herttuatar de Roannez, jota Pascalin kerrotaan rakastaneen. Noissa kahdessa viheriäisillä rauta-aidoilla ympäröidyssä siipirakennuksessa, jotka ovat bulevardin muurin vierellä, hoidetaan heikkoja lapsia… Katsokaa noita ihmisiä, jotka käyskentelevät pihalla: ne ovat vanhempia ja ystäviä, jotka tulevat tervehtimään sairaitaan. He tuovat mukanaan namusia, joita säännöt sallivat lapsille antaa: appelsiineja, suklaata ja myös kukkasia. Huomasitte kai porttikäytävässä kauppiaita, jotka kaupittelivat kahden sou'n orvokkikimppuja? Kaikkien säätyluokkien naiset, etenkin sairaudesta toipuvat, rakastavat kukkia. Kukkaset ovat aina luontoa, ne ovat maan ja auringon luomia ja elämän suloisia vertauskuvia…

— Olette oikeassa, sanoin äkillisen mielijohteen valtaamana.
Odottakaahan hetkinen. Minä menen hakemaan orvokkeja suojatillenne.

— Älkää vaivatko itseänne, sanoi hän iloisesti. Minä en ole unohtanut pientä torstaikukkastani. Se on täällä säilössä laajojen taskujeni pohjassa. Hämmästyttääkö se teitä? Nähkääs, neiti Hellé, nuo pienet ilot tekevät sairaan onnelliseksi. Ajatelkaahan, että Marie Lamirault on ollut täällä jo kolme kuukautta ja että hänen yhä vielä täytyy maata täällä toipumassa.

— Vaimo parka!

— Louis Florentista, josta olen teille jo aikaisemmin puhunut, olen saanut teokseeni erittäin mielenkiintoisen tyypin. Hän oli puoleksi sivistynyt, ylpeä, vauhko ja tunteellinen työmies, joka kärsi keskeneräiseksi jääneestä henkisestä kehityksestään aina, kun hän joutui oppineempien seuraan, ja siveellisestä ylemmyydestään, kun hän joutui tekemisiin karkeampien ihmisten kanssa. Hän tunsi elämänsä mitättömyyden ja se vaivasi häntä. Hän tahtoi opiskella, ymmärtää… Sääli miestä! Kuolema katkaisi hänen unelmansa. Hänkin jäi hedelmättömäksi voimaksi… Kun hän oli luonteeltaan synkkä ja ylpeän umpimielinen, huolimatta siitä että hänellä todellakin oli hyvä sydän, niin oli hänellä vähän ystäviä ja hänen vaimonsa jäi yksin, avuttomaksi… ja lapsi oli tulossa! Sain toimitetuksi tänne tuon onnettoman ja tahtoisin pelastaa hänet niistä kiusauksista, kurjuudesta ja epätoivosta, jotka häntä odottavat. Hän on sievä, kahdenkymmenen vuotias. Se on julmaa.

— Te pelastatte hänet.

— Teidän avullanne. Te voitte tehdä hänen hyväkseen paljon enemmän kuin minä. Minua ihmetyttäisi, ellei hän tekisi teihin miellyttävää vaikutusta.

Vanhojen tiilipeittoisten kattojen ääriviivat piirtyivät maaliskuisen taivaan hallavaa sineä vastaan. Kukat puhkoivat nuppujaan pehmoisen leudossa ilmassa. Oli tuollainen päivä, jolloin kevään läheisyys tuntuu kaikkialla, jolloin sielu ja ruumis ikäänkuin elpyvät.

Hra Genesvrier kiipesi muutamia portaita ylös ja me olimme luostarissa, joka kolmelta puolelta kiersi sairaalan sisäpihaa.

Holvikaaren yläpuolella oli parveke; silmissäni vilahteli valkoisia uutimia, sairaanhoitajattaria, imettäjiä, jotka auringonpaisteessa istuivat hymyilevinä lapset sylissään. Väliin levisi käytäviin keittiön ja apteekin tuoksua. Palvelijattaria kulki ohitse kantaen ruokia koreissa, maitoa läkkiastioissa, jotka kolisivat äänekkäästi toisiaan vasten kaikuvissa holveissa.

Keittiön vierestä avautui suuri ovi puutarhaan, jonka puut oli leikattu XVII:n vuosisadan tyyliin. Me nousimme majesteetillisia portaita, joiden kuluneet askelmat olivat nähneet jansenistinunnien kulkueita, ja me saavuimme erään oven eteen, jonka päällä oli kirjoitus: Baudelocque-sali. [Baudelocque: kuuluisa ranskalainen lääkäri. Suom. huom.]

Hra Genesvrier astui sisään edelläni.

Sali, johon tulimme, ei ollut ollenkaan uusien sairaalasalien kaltainen. Se oli muodostettu vanhoista nunnakammioista, joiden väliseinät oli purettu, joten siinä nyt oli jonkinlainen käytävä, jonka molemmin puolin oli pehmeän viheriällä värillä maalattuja vuodekomeroita. Jokaisessa komerossa, jota valaisi suuri ikkuna, oli vuode ja kehto.

Jokaisessa vuoteessa oli nainen; jokaisessa kehdossa vastasyntynyt lapsi. Raskas, lämmin ilma oli sairaalatuoksujen kyllästämä. Kuului sairaita tervehtimään tulleiden vierailijoiden hiljaista kuisketta, hoitajattarien ääniä sekä porsliinin ja lasin kirkasta kilinää ja väliin kohosi jostakin nurkasta heikko kitinä, johon toinen samanlainen vastasi pitkän salin perältä. Räikeä valo lankesi korkeista ikkunoista kalpeille kasvoille ja valkoisille hursteille.

Istuen vuoteessaan muutamat naiset puhelivat vieraittensa kanssa, jotka hypistelivät käsissään tavanmukaista vaatimatonta lahjaansa, silkkipaperiin käärittyä appelsiinia. Potilaat olivat työläisten tai pikkuvirkailijoiden vaimoja, rauhallisia perheenäitejä, jotka olivat täällä jo kuin kotonaan, viidettä tai kuudetta kertaa. He hyssyttelivät pienokaisiaan, joista ei näkynyt muuta kuin hiukan punaista kellertävän kapalon sisältä, ja vanhemmat sisarukset, seisoen rivissä isänsä takana, tuijottivat sieltä suurin pyörein silmin, tyhminä ja ällistyneinä.

Toiset olivat yksin komerossaan eivätkä näyttäneet odottavan ketään. Heidän joukossaan oli aivan nuoria, joilla oli maalaismadonnan lapselliset silmät ja joiden hipiä oli auringon polttama. Heidän joukossaan oli myös sangen vanhojakin, joiden harmaita päähineitä, isoäiti-ryppyjä ja näivettyneitä rintoja teki pahaa katsella. Toiset heistä näyttivät olevan katkeria, makasivat kyljellään pää käsien varassa, toiset olivat sulkeneet silmänsä alistuvaisesti kuin sairaat eläimet; oli sellaisiakin, joiden kauniit hampaat olivat liiaksi nauraneet, ja sellaisia, joiden murheelliset silmät olivat varmasti paljon itkeneet. Jokainen katsahti minuun ohimennessäni kateuden, uteliaisuuden ja välinpitämättömyyden sekaisella ilmeellä, ja minä jäin miettimään kohtaloa, joka oli koonnut tänne tuon säälittävän äitilauman, kaikki nuo kurjuuden ja rakkauden haaksirikkoiset, joiden kautta elämä ja kärsimys oli jatkuva edelleen.

Salin päässä Genesvrier pysähtyi:

— Hyvää päivää, Marie! sanoi hän. Minä tuon teille vieraan.

Puhuteltu kohotti kalvaan, suloisen päänsä. Näin nuoren, ikäiseni naisen. Hän oli tummaverinen, hentorakenteinen, yllään väljä, avonainen yönuttu. Hän imetti lastaan ja hänen suunsa viivoista näin, että hän kärsi.

Hän ei vastannut mitään, kenties ujoudesta, kenties myös siksi, että hän tällä hetkellä oli unohtunut kauniiseen, tuskalliseen tehtäväänsä, kokonaan antautunut lapselleen, jonka ahne suu imi hänen haavoittunutta rintaansa.

— Oletteko vielä sairas? kysyi Antoine hämmästyttävän lempeällä äänenpainolla.

— Yhä vaan, herra Genesvrier… Tuo repeämä ei parane… Se vaivaa minua kovin, mutta pienokainen varttuu hyvin, eikö totta?

— Erinomaisesti.

Genesvrier kääntyi minun puoleeni:

— Tämä nuori tyttö, Marie, on eräs ystävättäristäni: neiti de Riveyrac. Hän tahtoi tulla teitä tervehtimään, koska olette onneton. Hän on antava teille työtä. Mutta mikä teidän on, Marie? Älkää itkekö. Se on hyvin paha lapsellenne. Naisen ei pitäisi koskaan itkeä, kun hän imettää. Täytyy olla rohkea. Teitä ei hyljätä.

— Kyllä tiedän… tiedän… Mutta minuun niin koskee, kun näen teidät, herra Genesvrier, se on iloa ja surua yhtaikaa… Muistelen vanhoja aikoja, Louis-raukkaani… Voi!

Hän painoi päänsä alas, ja liikutuksella, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, näin kyynelten vierivän hänen poskelleen ja putoavan rintalapsen hentoon päähän. Vaikka hän ei ollut minulle mitään sanonut, tuskin katsonut minuun, niin hänen nuoruutensa ja onnettomuutensa herättivät myötätuntoani. Halusin lohduttaa häntä enkä tiennyt mitä sanoa.

— Tiedättekö, Marie, neiti de Riveyrac on hyvin utelias näkemään pienokaistanne. Hän ei ole koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Se tuntuu teistä hassulta?… Aijai, ei pidä antaa sitä hänelle. Hän pudottaisi sen. Nuoret tytöt ovat kömpelöitä.

— Eihän toki, sanoin, te soimaatte minua syyttä suotta. Uskallan kyllä pidellä tätä vauvaa. Täytyyhän minun toki tuntea hänet, koska aiomme ottaa hänet kasvattilapseksemme, te ja minä. Antakaa hänet minulle, rouva. Oi, kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!

— Niin, eikö totta? virkahti äiti.

Pieni ylpeyden kipinä välähti hänen mustissa, lempeissä, kyynelten kostuttamissa silmissään.

Minusta tuo pienokaisraukka tuntui hyvin keveältä ja näytti kerrassaan hirvittävältä, se oli iholtaan tulipunainen, pöhöttynyt ja sen pääkallo oli vielä pehmeä ja litistynyt. Kuitenkin olin vaistomaisesti keksinyt juuri ne sanat, jotka ilahduttavat äidin mieltä ja tekevät kaksin verroin kunniaa heidän luomisvoimalleen: »Oi kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!»

Minä pitelin lasta tottumattomasti polvillani ja sieluni tuntemattomista syvyyksistä kohosi ensi kerran esille hämärä ajatus: »Kerran, kenties, myöskin minä itse…» En milloinkaan ollut toivonut, kuvitellut, uneksinut sellaista… Tunsin siitä eräänlaista sisällistä pahoinvointia, kiusaantumisen tunnetta, ikäänkuin jotakin salaperäistä olisi minussa herännyt eloon. Ja kuitenkaan ei siinä ollut mitään omituista, koska kerran olin nainen, koska minulla oli sydän ja tunteet eikä äitiyden toivo ollut minulta kielletty. Mitä enemmän katselin tuota pientä olentoa, tuota ihmistoukkaa, joka ensin oli herättänyt minussa inhoa, sitä enemmän täytti outo hellyys mieleni, tunsin sääliä, pelkoa ja vienoa kunnioitusta niinkuin jotakin pyhää esinettä kohtaan. Tuo hauras ihmistaimi ei näyttänyt minusta nyt enää niin rumalta ja nostaen lasta kömpelösti ilmaan minä suutelin sen pieniä sormia.

Se liikahti, ja minä pelästyin siitä niin, että Genesvrier kiireesti otti sen pois minulta ja pani sen takaisin kehtoon. Kyynäspäihinsä nojautuen äiti katseli meitä, unohtaen paljaaksi rintansa, jonka haavoittunut nisä punoitti verestävänä. Hänen Antoineen ja minuun kohdistettu katseensa kuvasti niitä epämääräisiä ajatuksia, joita hänessä liikkui, kunnioitusta, hämmästystä, uteliaisuutta, hämärää tulevaisuuden aavistelua.

Lausuin hänelle vielä muutamia rohkaisevia sanoja, joihin hän vastasi yksikantaan, hänen suurien silmiensä puhuessa sitä ilmehikkäämmin. Kun lähdimme, huomasin, että Genesvrier oli vetänyt esiin appelsiinit taskustaan ja laskenut ne ynnä orvokit vuoteelle, niinkuin köyhien tapa oli. Tämä hienotuntoisuus liikutti minua.

Päästyäni ulos bulevardin plataanipuiden alle, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, vedin ilmaa keuhkoihini nautinnolla. Toverini käveli verkalleen pää painuksissa. Vihdoin hän virkkoi:

— Kadutteko käyntiänne?

— Enhän toki. Kaikki mitä olen nähnyt, on hyvin liikuttavaa ja opettavaa, vaikkakin hyvin tuskallista… Tuo nuori nainen miellyttää minua. Hän on viattoman ja suloisen näköinen.

— Entäpä, jos hän olisi ruma? sanoi Genesvrier hymyillen. Olisiko hän herättänyt myötätuntoanne samassa määrin?

— Ei aivan heti! vastasin punastuen, sillä huomasin tunteeni epäoikeudenmukaisuuden enkä osannut valehdella.

— Niinpä niin, neiti Hellé, täytyy osata voittaa tuontapainen henkinen nautinnonhimo, joka on useimpien taiteilijoiden perisynti. Te ette rakasta muuta kuin sitä, mikä on kaunista, s.o. miellyttävää silmille. Rumankin ulkokuoren alla on onnettomia, jotka ansaitsevat sääliä. On olemassa pyhää rumuutta.

— Te puhutte kuin kristitty.

— Minä puhun niinkuin nykyajan ihminen. Luuletteko, että voidaan pyyhkiä pois yhdeksäntoista vuosisataa historiasta, neiti Hellé! Minä en ole kristitty, mutta minä en ole unohtanut evankeliumia. Oi, jospa te tahtoisitte!…

— Te kääntäisitte minut?

— Niin, siihen ikuiseen uskontoon, joka säilyy kautta kaikkien uskontojen ja joka ei häviä temppelien hävitessä: oikeuden uskontoon… En tarkoita antiikin kylmää Themistä, vaan rakkauden kirkastamaa oikeutta… Näin kyllä, että tuo nuori äiti ja pikku lapsi liikuttivat sydäntänne. Voisin viedä teidät paikkoihin, joissa näkisitte vähemmän runollista ja paljon hirveämpää kurjuutta. Etteköhän silloin kääntäisi pois katsettanne? Hellé, jos voisitte voittaa eräitä inhon tunteita, millaisia järkyttäviä kokemuksia voisinkaan teille tarjota!

— Yrittäkää.

— Mikä minua erittäinkin miellyttää teissä, on se, että kasvatus, joka ei ole vielä teidän luonnettanne lopullisesti muovaillut, ei minun ymmärtääkseni ole myöskään sitä auttamattomasti turmellut. Te ette ole haaveileva ettekä tunteilevakaan, sitä parempi! Koska olette vapaa hentomielisyydestä ja ennakkoluuloista, ette asestaudu minua vastaan tuolla nuorten tyttöjen tavallisella porvariskainoudella, jota eräänlaatuiset paljastukset kammoksuttavat. Olen nähnyt maailmannaisia, sellaisia, jotka kuuluvat teidän seurapiiriinne, joka kerran myös oli minun. He ovat säälitteleviä ja armeliaita sellaisia köyhiä kohtaan, jotka ovat kuin kotoisin koomillisesta oopperasta, tuollaisia kilttejä köyhiä kohtaan, jotka ovat hyvin puhtaita ja siloiteltuja, tyttöjä kohtaan, jotka aina käyttäytyvät hyvin, ja työmiehiä kohtaan, jotka eivät koskaan juopottele. Tällainen helläluontoisuus ei riitä enää. Maailmassa on — ja teidän tulee se tietää — köyhiä, jotka syyttävät meitä kurjuudestaan, juoppoja, joille ankara elämä ei ole jättänyt muuta iloa kuin alkoholin, rääkättyjä lapsia, ikäloppuja naisia, joilla, kestettyään kuusikymmentä vuotta kovaa työtä, eläimellistä tylsyyttä ja lapsivuoteita, kuoleman vierailuja ja alennustilaa, ei ole edes lavitsapahaista, missä kuolla. On äitejä, jotka tekevät itsemurhan pienokaisineen, on vaimoja, jotka ovat vielä nuoria kuten te, yhtä kauniita, ja jotka… Meidän loistavalla yhteiskuntajärjestyksellämme on hirvittävät nurjat puolensa.

— Tästä kaikesta ei minulle ole puhuttu mitään…

— On tapana, että teidän säätyynne kuuluvat nuoret tytöt eivät saa tietää mitään näistä asioista. Ja sellaisia henkilöitä, jotka kuten minä huutavat totuuden julki sanomalehdissä ja kirjoissa, nimitetään rauhanhäiritsijöiksi ja villitsijöiksi.

Me kuljimme Luxembourgin puiston läpi, Genesvrier tyynenä kuten aina, minä mietteissäni ja sisimmässäni väristen. Hän saattoi minut asuntoni ovelle ja poistui.

Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei hän minua enemmän kiittänyt, mutta aloin jo vähitellen ymmärtää tätä kummallista miestä. Tunsin vaistomaisesti, että hän ei koskaan tulisi tuhlaamaan minulle turhia ylistyspuheita, mutta ettei ainoakaan minun teoistani jättäisi häntä välinpitämättömäksi. Häntä saisin kiittää siitä, että tulin tuntemaan sellaisia puolia elämästä, joita ei setäni, ei rouva Marboy, ei oppineet sellaiset kuin Lampérier, ei taiteilijat sellaiset kuin Clairmont koskaan olisi voineet minulle paljastaa. Hänen luonteensa, mielipiteensä ja poikkeuksellinen elämäntapansa olivat ensin herättäneet uteliaisuuttani; nyt kiinnitti hän mieltäni suoranaisemmin, uranuurtajana. Suostuessani seuraamaan häntä hänen suojattinsa luo olin jo tavallani lupautunut avustamaan hänen armeliaisuustyötään, joksi minä sitä nimitin, siinä oli jo yksi side — ensimmäinen — meidän välillämme.

En hämmästynyt, kun saman päivän iltana näin hänen ilmestyvän luoksemme, sangen vähän perustetulla tekosyyllä. Sisäinen aavistus oli minulle sanonut, että hän ei voisi olla kauan minua näkemättä.

Vanha ystävämme Lampérier oli saapunut muutamia minuutteja ennen häntä ja hänen puhellessaan setäni kanssa minä lähestyin Genesvrier'n nojatuolia. Ilmaisin hänelle vieläkin haluni tehdä hyvää tuolle sairaalle, jonka hän oli ottanut suojelukseensa.

— Älkää vain suinkaan tehkö sitä minun vuokseni, sanoi hän. Marie Lamirault ansaitsee oman itsensä vuoksi teidän kunnioituksenne ja apunne.

— Olkaa huoletta, en tee sitä vain teidän vuoksenne. Armeliaisuus…

— Tuo sana hämmästyttää minua teidän suussanne. Minä en kylläkään väheksy armeliaisuutta; mutta hankkiessanne työtä jollekulle naiselle, pelastaessanne hänet kuolemasta teette ainoastaan oikeutta, neiti Hellé. Sentähden en ole teitä lainkaan kiittänyt tänään. Teidän järkenne on noussut kapinaan nähdessänne heikon ja viattoman ihmisen kärsivän kurjuutta: se on oikein; mutta se todistaa ainoastaan, että te ette ole hirviö. Useat ihmiset ylistävät itseänsä fariseuksen tavoin, silloin kun he ovat jossakin määrin lievittäneet luonnon tai yhteiskunnan tekemää vääryyttä. Siinä ei toden totta ole mitään sankarillista, ei edes mitään ansiokasta. Ihmisen ei tarvitse ylpeillä siitä, että hän on inhimillinen, vaikka hän olisikin sitä yksin keskellä tunnottomia raakalaisia. On yleistä, että omituisella tavalla sekoitetaan toisiinsa armeliaisuus ja velvollisuus tehdä oikein.

— Mutta maailmassa, jossa vallitsisi täydellinen oikeus, ei armeliaisuutta enää tarvittaisi.

— Niinkö luulette? Oikeus on ainoastaan järjestyksen ja tasapainon laki; armeliaisuus on rakkauden ihmevoima, ja jos oikeuden toteuttaminen kuuluu miehelle, kuuluu rakkauden työ ennen kaikkea naiselle.

— Kyllä tunnen teidän teorianne ihanteellisesta yhteistyöstä, sanoin hymyillen. Tehän selititte sen minulle eilen. Teidän mielestänne minä olen hyödytön, itsekäs olento, jonkinlainen ylellisyysesine, eikö niin? Ja tänään olette tahtonut antaa minulle käytännöllisen luennon.

Nyt hymyili hän vuorostaan:

— Kiitos oikein arvaamastanne. Se todistaa, että olen onnistunut. Jos te olisitte osoittautunut vastahakoiseksi…

— Niin mitä olisitte tehnyt?

— Olisin ollut teidän suhteenne mahdollisimman välinpitämätön. Tämä on minun tapani koetella ystäviäni. Tiesin teidät erikoisen älykkääksi. En tiennyt, olitteko hyvä.

— Olenko hyvä?

— Alan toivoa, että niin on asian laita.

— Te toivotte ainoastaan?

— Kokemus on osoittava, mihin kykenette… Mutta ei, — sanoi hän, ikäänkuin jonkun vastustamattoman voiman pakoittamana — ei tarvita enää lisää todistuksia. Olen tänään hengessäni nähnyt teidät sellaisena, jollainen te kerran tulette olemaan…

Hän empi hetkisen ja jatkoi:

— Se näky oli minusta ihana.

Katselin häntä ja kaukaisen lampun hämärässä valossa olin näkevinäni, että tuo peloton mies vapisi. Samassa kuulin setäni huutavan:

— Hellé!

— Mitä haluatte, setä Sylvain?

— Lampérier kertoo minulle, että hän on saanut kirjeen Walterilta. Tämä on tavannut herra Clairmontin Delphoissa, kuten he olivat sopineet.

Käännyin hra Lampérier'n puoleen:

— Onko herra Clairmont kertonut hänelle seikkailuistaan?

— On, neiti. Rosvot olivat ottaneet vangikseen nuoren runoilijan ja hän oli taltuttanut heidät lausumalla heille Sophokleen kuoroja. Nuo kunnon miehet, jotka kuuluivat Hetairia Ethnike'n joukkoihin, tahtoivat valita hänet päällikökseen mennäkseen verottamaan turkkilaisia. Päästyään terveenä ja reippaana heidän käsistään lähti runoilija lepäilemään Kykladeille, tehtyään sitä ennen matkan Peloponnesokseen ja Moreaan. Hän on pyytänyt Walterin lähettämään teille alamaisimmat tervehdyksensä.

— Mahtaako hän pian palata?

Lampérier teki eleen, joka ilmaisi, ettei hän sitä tiennyt.

— Tiesin tämän kaiken, sanoin, kirjeestä, jonka rouva Marboy minulle luki. Unhoitin siitä teille mainita, setäni.

Antoine Genesvrier oli äkisti siirtynyt nojatuoleineen uunin nurkkaan. Hän käänsi päänsä puoleksi poispäin, joten en voinut erottaa hänen piirteitään.

— Me vietimme nautintorikkaan iltahetken tuon runoilijan seurassa, jatkoi jälleen Lampérier. Hän lähetti minulle runonsa ennen lähtöään. Ne ovat hyvin kauniita. Ensimmäisessä vihossa on viehättävä antiikin tunnelma ja se todistaa loistavista opinnoista. Olisin hyvin onnellinen saadessani jälleen nähdä herra Clairmontin.

— Niin, sanoin. Hän on sangen lahjakas. Me tulemme tapaamaan hänet usein, kun hän palaa matkoiltaan.

— Herra Clairmontista puhuttaessa muistuu mieleeni tuo kaunis musiikkikappale, jolla te hänet lumositte, neiti Hellé.

— Varjojen karkelo?

— Miksi soitatte sitä niin harvoin?

— Koska se kokonaan riippuu sedästäni, jonka pitäisi sitä säestää.

— Pelkään, etten ole oikein vireessä, vastasi setä Sylvain.

— Mitä turhia! Yrittäkää nyt kuitenkin. Teette meille sillä suuren ilon, Riveyrac.

Avasin klavesinin ja sytytin kynttilät. Sormeni, joita en muutamaan kuukauteen ollut tarpeeksi harjoitellut, vapisivat hiukan, ja huilun suloinen valitus liikutti mieltäni kuin kaihoisa muisto. Jo kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun se oli loihtinut Clairmontin ja minun silmieni eteen hetken haihtuvan unelman elysiolaisen hämärän onnekkaista varjoista. Mutta tällä kertaa ei mielessäni väikkynyt myrttimetsien ja keltamoketojen koristeellinen tausta, vaan harmaiden muurien ympäröimä puutarha, korkeiden tornien harmaa rykelmä, hopeinen, hämärteinen yö ja kaksi yhteen kietoutunutta varjoa hiekkakäytävällä, tummien lehvien alla, jäsenrikko Amorin patsaan juurella … Salaperäisen äänetön yö, lumojen ja aavistusten yö! Olin lopettanut soittoni. Setäni pani huilunsa takaisin koteloon ja minä haaveilin kädet klavesinin koskettimille unohtuneina. Äkkiä nousin, ja ennenkuin Genesvrier oli ehtinyt kääntää päänsä, tavoitin hänen kuvansa: hän istui pimeässä, mykkänä kuin suuri, kärsivä sfinksi. Hänen silmiensä kirkkaus oli sammunut, mutta tunsin, että niiden pohjalla paloi synkkä hehku, musta, polttava hiillos. Hän nousi myöskin ja vei käden otsalleen, johon yht'äkkiä oli uurtunut syvä ryppy.

Emme puhuneet toisillemme enää mitään sinä iltana.

XVII.

Kuukausi myöhemmin astuin eräänä päivänä kirjastoon, jonne setäni ja
Genesvrier olivat vetäytyneet pakinoimaan.

— Setä, sanoin minä, lainatkaa minulle herra Genesvrier viideksi minuutiksi. Tahdon näyttää hänelle jotakin.

— Menkää, Antoine, sanoi setäni hymyillen; tiedän, mistä on kysymys.

Hämmästyneenä seurasi Genesvrier minua ensimmäiseen kerrokseen. Eteiseen johti kolme ovea: kaksi molemmista huoneista ja kolmas avarasta pukeutumiskammiosta, joka oli niiden välillä. Avasin tämän oven.

— Katsokaa.

Huone oli pitkulainen, kauttaaltaan verhottu pehmeän sinisellä kankaalla, jonka vieno väri sopi erittäin hyvin minun vaaleaan ihooni.

Ikkunan ääressä ompeli eräs nainen, jalat tuolin syrjällä, jonka päällä oli liinavaatteilla täytetty kori. Aivan hänen vieressään, hyvin matalassa korikätkyessä nukkui pikku lapsi.

Genesvrier'lta pääsi huudahdus:

— Marie!… Ja lapsi!…

— Soisitteko mieluummin, että hän olisi lastenseimessä? Minun kummipoikani, meidän kummipoikamme on tosiaan vielä liian nuori tullakseen erotetuksi äidistään. Vakuutan teille, että hänen on täällä erittäin hyvä olla ja että Marie voi imettää häntä melkein työtään keskeyttämättä. Kolme kertaa viikossa on meillä ilo nähdä hänet täällä.

Marie Lamirault oli noussut seisomaan.

— Oi, sanoi hän, neiti Hellé ja te, herra Antoine, olette pelastaneet
meidät molemmat. Minulla on kotityötä, silloin kun en tule tänne.
Voin elättää itseni varsin hyvin. Se on suuri onni pikku Pierrelle…
Katsokaa, herra, miten kaunis hän on!

Hän siirsi syrjään kehdon uutimet ja Genesvrier katseli ihaillen pienokaista, joka nukkui pienet ruusuiset nyrkit kokoonpuristuneina, puhtaana ja kukoistavana valkoisessa pikee-mekossaan.

— Uskallatteko nyt koskea häneen? kysyi Genesvrier, ja hänen silmänsä katsoivat minuun lempeän hyväilevästi. Te ette pelkää häntä enää? Huomasin kyllä teidän vastenmielisyytenne ensi kerralla.

— Se vastenmielisyys johtui tietämättömyydestä ja arkuudesta. Nyt olen jo tottunut käsittelemään tuota pikku olentoa. Sitäpaitsi hän ei ole enää niin kurttuinen. Hän alkaa olla ihmisen näköinen.

— Neiti Hellé on hyvin huvitettu hänestä, sanoi Marie.

— Ehkäpä alatte pitääkin hänestä? sanoi Genesvrier.

— Olisi vaikeaa olla hänestä pitämättä, mutta ennen kaikkea hän herättää mielenkiintoani. Hänen hidas kehkeytymisensä johtaa mieleeni lapsuusaikaiset harrastukseni. Silloin tarkkasin intohimoisesti kukkasten elämää… Joskaan en ole helläsydäminen…

— Mitä te siitä tiedätte? Tuo pieni heltymys, joka teidät nyt on vallannut, on äidinvaiston ensimmäisiä heräämisen oireita… Ja eräänä päivänä…

Hän vaikeni. Minä pudistin päätäni.

— Älkää luulko minua paremmaksi kuin mitä olen. Aikaisemmin en pitänyt lapsista, mikä johtui tietämättömyydestä. Jos rakastankin tätä, niin en siitä huolimatta tunne mitään tarvetta tulla äidiksi, joka vaisto toisilla ikäisilläni tytöillä on niin voimakas.

— Teidän aikanne tulee vielä, sanoi Genesvrier. Me laskeuduimme alas äänettöminä. Pohjakerroksen eteisessä toverini pysähtyi.

— Te olette tehnyt enemmän kuin mitä saatoin toivoa, sanoi hän. En voi sanoa teille, kuinka iloinen olen nähdessäni Marie Lamiraultin onnellisena, hyvinvoipana, oivaltaen, kiitos olkoon teidän, velvollisuutensa, äidinoikeutensa ja työn välttämättömyyden. Olen nähnyt niin paljon vääryyttä ja pöyristyttäviä tapauksia näinä viime vuosina, että tämä kaunis kuva on minua virkistänyt kuin lasillinen raikasta vettä keskipäivän helteessä… Oi, Hellé, minkälaisia ihmeitä voikaan saada aikaan, jos on hitunenkaan hyvää tahtoa! Minulla on ollut katkeria epätoivon hetkiä, kun olen verrannut omaa voimattomuuttani pahan äärettömyyteen, mutta pieninkin jyvänen kartuttaa tulevaa satoa. Tiedän, että kaikki siemenet eivät idä, että suuri osa kylvöstä menee hukkaan… Mutta niin kivistä maaperää ei ole, ettei siitä nousisi ainakin jokunen tähkä.

— Ja teitä luullaan pessimistiksi! sanoin minä kummeksuen hänen haltioitunutta ilmettään.

— Minäkö pessimisti? En usko, että mikään on välttämättömästi pahaa tai hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää, lakkaamatta, sikäli kuin luonnonvoimat, yhteiskuntapaheet ja yksilöt sitä hävittävät. Minä olen paljon kärsinyt, Hellé; niin, olen kärsinyt epäilystäni ja epätoivostani… Mutta olen päässyt lujan päätöksen kautta siihen, että en enää kysy, onko ponnistuksistani mitään hyötyä tai tulosta. Minulle on sanottu: »Minkätähden ette elä rauhassa mistään välittämättä, miks'ei, vaikka hyväntekeväisyyttäkin harrastaen, mutta ennen kaikkea rauhassa?…» Rauhassa! … Minäkö voisin elää rauhassa, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut! Minäkö voisin unhoittaa!… En koskaan. Muutamat pitävät minua hulluna. Olen kapinallinen, mutta minua ajaa eteenpäin vastustamaton voima, jota minun täytyy palvella, yli-inhimillinen, kipeän tuskallinen kaipuu Oikeuteen. Minulla on uskoa ja toivoa, Hellé; ne yksin antavat minulle voimaa. Niin, väsymyksen ja haluttomuuden hetkien jälkeen tunnen, kuinka toivo, pohjaton, ääretön ja voimakas kuin valtameri, taas nostaa minut siivilleen.

Salama leimahti hänen silmistään ja sammui taas kuin pilveen. Hän virkahti hiljaa:

— Mikä nainen voisi heittäytyä tuohon valtavaan pyörteeseen? Olen aina elänyt ja tulen elämään yksin.

Täten avasi tuo mies minulle vähitellen sielunsa. Siitä heleän tyynestä ilmakehästä, jossa itse viihdyin, kurkistin alas tuohon tulivuoren kuiluun, jonka pimeä kita liekkeineen ja laavavirtoineen vastustamattomasti kiehtoi minua, mutta josta vieraat, ystävätkään, eivät erottaneet muuta kuin graniittiseinän. En enää tuntenut kauhua, mutta en vielä ystävyyttäkään. Tunsin enemmän ja vähemmän: pikemminkin arkailevaa kunnioitusta, omituista vetovoimaa ja pakenemisen halua, hämäriä ja epäselviä tunteita, joista välistä, kuin salaman valossa, tunsin hahmoittuvan esiin jotakin jumalallista ja hirvittävää, jolloin taas kaikkosin takaisin kirkkaaseen entisyyteeni, suloisen nykyhetken turviin, väristen ja peläten salaperäisen tulevaisuuden uhkaa.

Nyt en enää voinut riistäytyä irti Genesvrier'n vaikutusvallasta. Hän antoi minun nähdä kurjuutta, sairautta ja kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hän loihti silmieni eteen olentoja, jotka olivat eläviä todistuskappaleita siitä pahasta, joka lakkaamatta joka puolelta ympäröi minun onnellista elämääni, tuota suljettua elämänpiiriä, jossa elin kuin lumotussa linnassa. Karkoittaakseni näitä ahdistavia näkyjä hain turhaan apua runoudesta ja taiteesta. Todellisuus oli särkenyt lumolinnani valkoisen hohtavat portit. Minäkään en voinut unhoittaa.

Tästä lähin en nauttinut enää lepoa enkä todellista virkistystä muualla kuin Marie Lamiraultin ja hänen poikansa parissa. Lapsessa näin vielä edustettuna viattoman luonnon ilon, jolla ei ole mitään tietoa tuskasta eikä pahasta, — ja äidin yksinkertaisuus ja talttumus miellytti minua. Kuuntelin välistä tämän vaatimattoman naisen tarinoimista, jota elämä oli muokannut ja joka, vaikkakin hän oli yhtä nuori kuin minä, jo oli kokenut rakkautta, kärsimystä ja äitiyttä. Opetukset, joita hän tietämättään antoi minulle, täydensivät niitä opetuksia, joita olin saanut sedältäni ja Genesvrier'lta.

Kun aika tuli lähteä Châtaigneraie'hen, pyysin sedältäni lupaa ottaa mukaamme Marie Lamiraultin. Babette oli jo vanha, Marie olisi hänelle suureksi avuksi, sillä hänen poikansa, joka oli terve ja säännöllisesti kehittynyt, ei vienyt paljoakaan hänen aikaansa. Setä Sylvain suostui. Usein tarkasteli hän minua omituisen äänettömänä, salaisia mietteitänsä ja toiveitaan hautoen.

Kuten edellisenäkin vuonna oli oleskelu Châtaigneraie'ssa minulle suloista aikaa. Kävin tervehtimässä vanhaa viikunapuuta, kaivoa, jonka halkinainen paasi oli yhä enemmän sammaltunut, puhkeavia kukkasia ja säleristikkojen ensimmäisiä hedelmiä. Marien lapsi nukkui maalaiskätkyessä, jota taivaansininen musliinihuntu suojasi auringolta ja johon huojuvat kukat kirjailivat läikehtiviä varjoja. Äiti, joka oli voimistunut, levitteli valkoisia pesuvaatteita perunamaan yli pingoitetuille nuorille. Babette askarteli keittiössä välkkyvien kupariastioiden ja kukallisten porsliinien parissa. Setä luki ja mietiskeli. Tällöin minä livahdin rakkaaseen metsääni, lähteen partaalle, jossa salaperäisellä loitsulla olin luullut herättäväni unestaan vedenneidon, nuoren ja neitseellisen kuin minä itse.

Olin onnellinen. Kuitenkaan ei minulla ollut samaa täyteläistä elämänriemun tuntua kuin edellisinä kesinä. Ilooni sekoittui usein epämääräinen kaiho. Ei metsänneito, ei hedelmällinen Ceres riittänyt minulle enää. Minussa oli selittämätöntä kaipausta.

Oli elokuun loppupuoli. Setä Sylvainia halutti eräänä päivänä mennä Gillac'iin, joka oli muutamien kilometrien päässä Castillonista, katsomaan erästä kelttiläistä hautakumpua, joka äskettäin oli löydetty ja joka vielä oli melkein koskematon. Sanomalehdissä kerrottiin toisistakin kaivauksista, joita oli tehty erään parisilaisen tiedemiehen johdolla. Koko seutu oli äkkiä tullut kuuluisaksi.

Matka oli pitkä ja Babette vuokrasi hevosen setä Sylvainille. Hän lähti aamun koitossa. Päivä nousi kirkkaana; vähän kuuma tosin uhkasi tulla, mutta kevyessä puvussaan ei herra de Riveyrac pelännyt armasta aurinkoa. Puolenpäivän aikaan hehkui taivas kuin pätsi; ilmankansi muuttui valkeaksi niinkuin metalli sulatusuunissa. Kello neljän aikaan painoi niitettyjä vainioita ja läähättäviä ihmisiä ja eläimiä lähestyvä ukkonen.

Minä olin huoneeni ikkunassa, joka avautui pienelle puiselle parvekkeelle. Ohut kampausmekkoni liimautui kiinni hikisiin olkapäihini. Alakerrassa kuulin Marie Lamiraultin lapsen huutavan, ärtyneenä tästä sähköisestä ilmasta. Koko avara maisema edessäni oli aivan tyhjä, sillä eläimet ja ihmiset olivat paenneet katoksien suojiin tai lymynneet tilapäiseen siimekseen. Yksin linnut ja hyönteisetkin vaikenivat, ja luonnossa vallitsi kaamea hiljaisuus, joka aina on rajumyrskyn edellä. Pian osa taivasta näytti pimenevän ja mustat pilvet levenivät nopeasti. Ukkosen jyrinä kuului kaukaa, sitten se levisi, läheni ja kävi voimakkaammaksi suurien salamoiden halkoessa pimeyttä fosforivalojuovilla. Äkkiä kuului hirvittävä räjähdys, murtoviivoina sinkoileva ristituli täytti ilman ja iski yksinäiseen kastanjapuuhun, jonka latva syttyi palamaan. Sitten tuli vettä kuin kaatamalla.

— Voi herra raukkaa! Kunpa hän vain olisi päässyt jo Gillac'iin! huudahti Babette peittäen kasvonsa esiliinallaan.

— Setä on kyllä huomannut rajuilman lähestymisen. Jos hän ei ole
Gillac'issa, on hän hakenut suojaa jostakin talosta.

— Mutta tämähän on vedenpaisumus, viimeinen tuomio! huokaili tuo talonpoikaisnainen taikauskoisen pelon vallassa. Jospa minulla olisi vahakynttilä ja palanen siunattua puuta, niin ne varjelisivat taloa.

Kokonaisen tunnin ajan sade ja tuuli raivosi. Liikkumattomana ikkunaruutujen takana, sydän kurkussa, katselin vesisumuun peittynyttä tasankoa. Kello kuuden aikaan rankkasade lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli tullutkin. Huomasin puutarhan kärsineen suuria vaurioita; keltaiset vesipurot virtasivat pitkin käytäviä, upottaen likaiseen liejuunsa kukkien terät, hedelmänuput, pienet viheriäiset raakaleet, temmaten saaliikseen suuren, valkoisen perhosenkin, jonka vielä aamulla olin nähnyt värisevän ruusujen kuvuissa. Taivaan rannalla kohosi harmaa usva, johon kukkuloiden ääriviivat hukkuivat. Kappale sateenkaarta sukelsi näkyviin ikäänkuin salaman katkaiseman taivaallisen sillan sirpale.

Menin alas maantielle. Kostea maa uhosi kylmää ja minä värisin keveässä aamuviitassani. Babette toi minulle huivin. Levottomana tähystelin Gillac'iin päin kuitenkin toivoen, että pettyisin odotuksessani ja että setä Sylvain ei palaisi ennen yötä. Ei aikaakaan, kun jo näin ratsastajan, jota en ollut kuullut tulevaksi, sillä sateesta pehmeä maa vaimensi kavioiden kapseen. Setäni astui alas satulasta. Hänen vaatteensa olivat likomärät; hänen hampaansa kalisivat. Hän oli kalman kalpea.

— Pian tulta, sanoi hän, ja kuivia vaatteita. Kuumentakaa lasi viiniä.

Olin antanut panna setäni huoneen uuniin risukimpun, joka nopeasti leimahti palamaan. Sillä välin kuin hra de Riveyrac muutti vaatteitaan, annoin kuumentaa sokeroitua viiniä, johon panin vähän kaneelia ja sitruunaviipaleen.

— Kiitos, sanoi setä Sylvain, olen aivan jäätynyt. Rankkasade yllätti minut keskellä autiota seutua enkä tahtonut etsiä suojaa puitten alta, kuten näin erään tyhmän paimenen tekevän, jonka salama tappoi lampaineen silmieni edessä… Hevoseni värisi pelosta ja töin tuskin sain sen liikkumaan… Lyhyesti, pääsin kotiin, mutta kastuin ytimiin ja luihin asti. Onneksi olen lujaa tekoa, Hellé. Pääsen leikistä pienellä kohmetuksella.

— Teidän täytyy käydä levolle, setäni. Tehän värisette. Annan lämmittää vuodepatjanne.

— Minäkö vuoteeseen, keskellä päivää! Luuletko sinä minua mamseliksi?
Älähän turhia, Hellé… Hetken kuluttua olen jo aivan lämminnyt.

— Setäni, olette kalpea. Hampaanne kalisevat. Minä rukoilen teitä, käykää vuoteeseen tunniksi tai pariksi.

— Se menee ohi. Älä ole levoton, pienokaiseni.

Kun en voinut voittaa hänen itsepintaisuuttaan, heitin takkaan vielä yhden risukimpun ja levitin peitteen setäni polville. Hetkistä myöhemmin näin, että hän värisi yhä ja että hänellä oli hehkuva puna poskipäillään. Tartuin hänen käteensä, se oli kuiva ja polttava; valtimo nousi nopeasti.

— Setä, sanoin minä, teillä on kuumetta… Jos rakastatte minua, niin totelkaa minua. Te paneudutte nyt vuoteeseen ja Babette menee noutamaan lääkäriä.

— Samapa se, minä käyn sitten vuoteeseen, koskapa sinä välttämättä vaadit sitä ja koska minulla on kuumetta, mutta ei lääkäriä, Hellé! Jos tuot tuon aasin luokseni, niin heitän hänet ovesta ulos… Kun vain saan itseni oikein lämpimäksi ja nukun hyvästi yöni, niin huomenna on kaikki ennallaan.

Seuraavana päivänä setäni houraili ja lääkäri, joka oli kutsuttu hänen tietämättään, totesi, että hänellä oli keuhkokuume.

Vaikkakin tuo sana hirvitti minua, en kuitenkaan kadottanut toivoani. Babetten ja Marie Lamiraultin avustamana noudatin lääkärin määräyksiä mitä suurimmalla täsmällisyydellä, mikä välistä hermostutti setääni. Sairautta hän ei pelännyt eikä kuolemaa — mutta se, että hän tunsi olevansa avuton ja tuon puoskari-aasin armoilla, jota hän haukuskeli heti miesraukan päästyä ulos ovesta — kaikki tämä raivostutti setä Sylvainia. Hän rakasti minua liiaksi vastustaakseen minun huolenpitoani ja pyyntöjäni; mutta kun keskipäivällä kuume vähän hellitti ja hänen ajatuksensa selveni, säälitteli hän minun kalpeuttani ja väsymystäni.

Kului viikko, ilman että mitään käännettä parempaan päin saattoi huomata, ja yhdeksäntenä päivänä, jolloin lääkäri oli lähtenyt luotani päätään pudistaen, kutsui setä minut tykönsä. Hänellä oli juuri tuollainen kuumeeton väliaika, jolloin, huolimatta tämän hetkellisen helpoituksen suomasta virkistyksestä, sairaan heikko tila tuli tavallista enemmän näkyviin. Sydäntäni kouristi nähdessäni, kuinka laihana tuo kaunis roomalainen pää lepäsi patjoilla, ja kuullessani, kuinka rinnan korina tuon tuostakin keskeytti setäni sanat. Tunsin huulieni väräjävän ja nyyhkytyksen nousevan kurkkuuni. Mutta täytyi tukahduttaa tuon levottomuuden merkit, jota en itsellenikään uskaltanut määritellä. Suurella tarmon ponnistuksella hillitsin itseni.

— Hellé… kuiskasi setäni katkonaisesti. Kuule… minä olen hyvin sairas… Sinun tulee… kirjoittaa…

Yskän puuska keskeytti hänen puheensa. Hän oli tukehtua. Kohotin hänet istualleen, tukien häntä käsivarsillani rintaani vasten.

— Rukoilen teitä, setäni, älkää puhuko enempää. Se on teille pahaksi.

— Täytyy… kirjoittaa…

— Sanokaa nimi ainoastaan. Tahdotteko tavata jotakin henkilöä? Pelkäätte, että minä en yksin jaksa teitä hoitaa? Sitä tarkoitatte, eikö niin?…

Hän teki myöntävän merkin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Genesvrier.

— Tahdotte, että kirjoitan herra Genesvrier'lle?…

— Genesvrier, kertasi setäni… ystävämme…

— Minä kirjoitan heti, minä sähkötän, koska minulla ei ole aikaa kirjeessä selittää, mitä teille on tapahtunut. Olkaa varma siitä, että herra Genesvrier tulee.

Hän hymyili heikosti ja, sulkien silmänsä, näytti rauhoittuvan ja vaipuvan uneen.

Babette riensi sähkölennätintoimistoon. Genesvrier'n vastaus saapui heti. Hän ilmoitti tulevansa.

Kun hän seuraavana päivänä saapui, kiiruhdin alas häntä vastaan, aivan kalpeana, rasittavan yön riuduttamana, unohtaen, että hameeni oli rypyssä ja että hiukseni riippuivat pitkänä, puoliauenneena palmikkona selässäni. Nähdessäni nuo lujat kasvot, nuo silmät, joista kuvastui melkein yhtä suuri levottomuus kuin omistani, valtasi minut yht'aikaa toivo ja heikkous. Puhkesin kyyneliin.

— Oi kiitos, kiitos siitä, että tulitte… Hän on hyvin heikko…

— Älkää itkekö, rakas Hellé! Me teemme ihmeitä. Minkätähden ette ilmoittanut minulle aikaisemmin?

— En uskaltanut… Hän itse tahtoi, että tulisitte.

— Ettekä ajatellut, että olisin onnellinen saadessani jakaa teidän huolenne! mutisi hän soimaavalla äänenpainolla.

— Tulkaa, sanoin. Hän odottaa meitä.

Me nousimme ensimmäiseen kerrokseen. Ilon säde välähti setäni silmistä
Genesvrier'n lempeästi puristaessa hänen kättään, jota hän ei itse enää
jaksanut kohottaa. Pään liikkeellä antoi hän minulle merkin poistua.
Minä jätin heidät kahden.

— Babette on herra de Riveyrac'in luona, sanoi Antoine Genesvrier astuessaan ulos huoneesta. Setänne lepää. Hän haluaa, että näyttäisitte minulle puutarhaa ja taloa. Olkaamme tekevinämme hänen mielikseen.

— Millainen on mielestänne hänen tilansa? Hän epäröi:

— Ei kehuttava… Älkää olko epätoivoinen, Hellé. Hänen tilansa on vakava, mutta ei toivoton… Tulkaa. Kertokaa minulle yksityiskohtaisesti hänen sairautensa kulku.

Puutarhassa kävellessämme kerroin toverilleni, mitä hän pyysi. Vaikkakin hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat, aavistin; että hän oli kovin levoton.

Yhdessä me sitten setäni vuoteen ääressä valvoimme monta pitkää yötä, ja kun voimani uupuivat, osasi Genesvrier yhdellä ainoalla sanalla vuodattaa minuun, joskaan ei toivoa, niin ainakin rohkeutta. Puhuimme toisillemme tuskin mitään; tuossa hiljaisessa huoneessa, jossa välistä tuntui kuoleman läheisyys, olimme oppineet ymmärtämään toisiamme pelkästä eleestä ja katseesta.