Puolihorroksissa näin unen raskauttamien silmäripsieni alta Antoinen istuvan liikkumattomana vuoteen jalkapäässä yölampun lepattavassa ja himmeässä hohteessa. Hänen lempeä ja vakava katseensa oli lakkaamatta kohdistunut sairaaseen; vain joskus pysähtyi se minuun.
Eräänä aamuna päivän sarastaessa näytti tauti helpottavan. Kuume oli melkein poissa; setäni oli keveämpi olla ja hänen rintansa röhisi vähemmän.
Iloinen toivo täytti mieleni Genesvrier'n kumartuessa hänen puoleensa kuumetta mittaamaan.
— Herra de Riveyrac nukkuu, sanoi Antoine nousten vuoteen äärestä. Kutsukaa Babette tai Marie tänne meidän sijaamme hetkiseksi. Tahtoisin puhua vähän teidän kanssanne, Hellé.
Marie Lamirault istuutui minun paikalleni nojatuoliin. Genesvrier virkkoi hänelle muutamia sanoja ja vei sitten minut huoneesta.
Me menimme täti Angélien entiseen huoneeseen, jonka olin luovuttanut vieraallemme.
— No, kysyin, hän on parempi, hän toipuu?
— Hellé, sanoi Genesvrier, on aika ilmoittaa teille… hetki lähestyy, jolloin tarvitsette kaiken voimanne…
— Setäni!
— Hänen laitansa on hyvin huonosti… Tämä rauhallisuus tekee minut paljoa levottomammaksi kuin eiliset taudin puuskat… Olkaa voimakas, Hellé.
Minusta tuntui kuin olisi koko talo luhistunut. En huutanut, en itkenyt. Tuijotin vain mykkänä Antoineen, yhä kysyvin katsein.
Hän tarttui käteeni.
— Hellé, rakas Hellé raukkani, miten minun on surku teitä!
— Setäni… kuolee…
Puhkesin sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.
— Hän kuolee… hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, isäni, opettajani, ystäväni… hän, jota rakastin, jota kunnioitin niin… Oi, tehkää jotakin, Antoine, yrittäkää mahdotonta, rukoilen teitä, pelastakaa hänet!
Hän laski kätensä olkapäälleni, minä nojauduin hänen rintaansa vasten, se oli ainoa turvapaikka, johon vaistoni minua veti. Ja kyynelten virratessa kuulin hänen äänensä korvissani:
— Itkekää vain, Hellé, itkekää vapaasti, sillä ette saa itkeä hänen luonaan. En osaa lausua teille tavanmukaisia lohdutuksen sanoja, mutta ainakin tunnette, että ette ole yksin, että teille jää ystävä, joka jakaa teidän surunne… Rakas Hellé, minä suren ystävää, jonka kadotan, mutta minä suren myöskin teidän kärsimystänne.
— Te olette hyvä… sopersin tietämättä, mitä sanoin. Näin seisoimme pitkän aikaa, hän vaiti, minä nyyhkien, melkein sylityksin. Äkkiä irroittauduin ja pyyhin silmäni.
— Koska kerran täytyy, niin olen voimakas. Tahdon, että rakas setäni päättää päivänsä rauhassa, niinkuin hän on elänytkin… Minä yksin…
Vielä kerran tulvahtivat kyyneleet silmiini.
— Minä en itke hänen luonaan… seuraan neuvoanne … Mutta, Antoine, kuinka raskasta se on!
Päivä kului, samaten yö. Jos en olisi uskonut sokeasti Genesvrier'ta, olisin kokemattomuudessani luullut sitä rauhaa, joka on kuoleman sanansaattaja, lähestyvän parantumisen merkiksi. Kuume oli murtanut elämänvoiman: setäni raukeni heikkouteen, tyynenä, ilman tuskia, näyttäen väliin melkein iloiselta; ja vaikka Genesvrier ja minä emme olleetkaan paljastaneet levottomuuttamme, ymmärsi hän, että loppu oli käsissä.
Koko yön valvoin käyden välistä eteisessä, jossa otsaani seinään nojaten itkin, niin että sydän oli haljeta. Aamulla olivat kyyneleeni kuivuneet. Vajosin vähitellen puolihorrokseen, joka seuraa tuskan äärimmäistä jännitystä ja jossa todellisuuden tuntu ikäänkuin häviää, loppuun kärsitty epätoivo jalostuu vakavaksi hiljaisuudeksi. Seisoin setä Sylvainin päänalaisen vieressä. Genesvrier oli vuoteen toisella puolen, ja sairas, jonka kädet lepäsivät meidän käsissämme, alkoi äkkiä puhua selvällä äänellä ja sanoin kuvaamattomalla äänenpainolla:
— Hellé, hellästi rakastettu lapseni, minä kuolen. Kiitän luontoa siitä, että saan olla täydessä tajussani ne viimeiset hetket, jotka saan olla luonasi… Minulla olisi paljon asioita sinulle sanottavana: täytyy supistaa ne muutamaan sanaan. Minulla on yksi pyyntö sinulle, Hellé: pysy uskollisena unelmalleni; tee itsestäsi se nainen, jota olen koettanut sinusta kasvattaa. Karta kaikkea matalaa ja keskinkertaista, älä tingi ihanteistasi, kavahda intohimoa, sen turhia viisasteluja ja kangastuksia, ja anna sielusi aarre ainoastaan sille, joka sen ansaitsee.
— Oi, huudahdin minä suudellen otsaa, jolla jo kylmä hiki helmeili, kuka voi minulle korvata teidät, mistä löydän sellaisen opettajan kuin te?
— Opettajanko, Hellé? Sinä et tarvitse enää mitään opettajaa. Sinä tarvitset oppaan ja ystävän. Sinä löydät sellaisen, minä tiedän sen, ja tämä varmuus on minulle suloinen… Älä itke, rakas pienokainen. Sinä olet ollut minun vanhuuteni kruunu, minun iloni ja valoni, minun elävä unelmani… En jätä sinua yksin enkä hyljätyksi…
Hänen katseensa kääntyi Genesvrier'hen:
— Ystävä… Antoine, uskon hänet teidän haltuunne… Olkaa hänelle minun sijaiseni… olkaa…
Hän sai hengenahdistuskohtauksen. Genesvrier antoi hänelle vahvistavaa lääkettä. Suurella tahdon ponnistuksella hän näytti kutsuvan takaisin jo pakenevaa elämää.
— Hellé on oleva sisareni, sanoi Antoine, kohottautuen pystyyn.
Hänen silmänsä loistivat kirkkaina hänen tätä sanoessaan. Kuolevan katse tavoitti tämän välähdyksen. Hän äkkiä ikäänkuin voimistui, hänelle tuli keveämpi ja helpompi olla ja hän viittasi meitä kohentamaan pieluksen sisään vajonnutta päätään. Hänen äänensä soi kirkkaampana, hänen huulensa yrittivät hymyillä.
— Luuletteko, sanoi hän Antoinelle, että voin elää aamun koittoon asti? Tahtoisin vielä kerran nähdä valon, olen vanha pakana, rakas ystävä, ja soisin, että sieluni sulaisi Kaikkeuden sieluun ihanan auringon säteiden siunaamana. Sammuttakaa lamppu. Avatkaa ikkuna. Taivas näyttää minusta valkenevan.
Aamurusko alkoi punertaa. Venus vaipui valohämyiseen usvaan. Suloinen raikkaus, ikäänkuin kukkien terillä helmeilevän kasteen tuoksu levisi ilmaan puutarhan pimennosta.
— Vihdoinkin, sanoi setäni, saan ratkaisun tuohon suureen arvoitukseen, ellei minun mahdollisesti täydy vaeltaa tähdestä tähteen, mysteriasta mysteriaan ennenkuin pääsen totuuden perille. Minusta tuntuu suloiselta muistaa vanhojen viisasten suurta unelmaa ja tahdon uskoa, että nyt sivuutan yhden asteen siitä loppumattomasta kehityksestä, jonka kautta eläimellisyys kulkee ihmisyyteen ja ihmisyys jumaluuteen… Katsokaa, kuinka tuo tähti on valkea ja kaunis! Aina kun olen katsellut sitä, olen ajatellut, että se mahtaa olla runoilijoiden ja viisaiden olinpaikka, jossa heidän kauneudenkaipuunsa löytää tyydytyksensä… Siellä olen minä oleva, kenties piankin, ja oli tämä haave sitten oikea tai väärä, tekee se kuolinhetkeni ihanaksi.
Hän vaikeni voipuneena; mutta hänen hymyilevät silmänsä eivät himmentyneet. Tunsin hänen valtimonsa vähitellen heikkenevän ja hänen kätensä kylmenevän… Kuitenkaan en itkenyt enää, ja Genesvrier, joka piteli sairaan toista kättä, näytti, kuten minäkin, ihailevan tämän kuolinhetken tyyntä kirkkautta, joka täytti meidät hartaudella.
Päivän loistava kerä nousi kukkuloiden takaa. Setäni liikahti. Hänen piirteensä, jotka kuvastivat korkeinta haltioitumista, jäykistyivät. Antoine kumartui ja sulki hänen silmänsä.
Kuolema oli tullut auringon mukana ja aamun ruskossa avautuivat salaperäisen Olympon kultaiset portit voitolliselle Hengelle.
XVIII.
Surupuvussani istuin avarassa ja tyhjässä kirjastossa, jossa paremmin kuin missään muualla saatoin palvoa kadonneen mestarini rakasta muistoa. Aamusta alkaen oli syksyn hieno tihkusade lioitellut Saint-Sulpicen torneja, rakennusten kattoja ja keltaista, lokaista puutarhaa. Minun sieluni oli pohjattoman murheellinen.
Nojatuolissani, tukien pakottavia ohimoitani käsilläni, katselin marraskuun ensimmäisen takkavalkean räiskyvää loimua ja kuuntelin Genesvrier'tä, joka istui minua vastapäätä.
— Kysytte, minkätähden olen näin kauan viipynyt poissa, sanoi hän. Soimaatte minua siitä, Hellé. Tiedättekö, että tuo pieni närkästyksenne miellyttää minua paljon enemmän kuin jos olisitte ottanut minut vastaan mitä herttaisimmin!
— Laskette leikkiä, luulen, vaikkakaan se ei kuulu tapoihinne. Että jäitte Brysseliin Jacques Laurentin luo, joka oli vaikeasti sairaana eikä mitenkään tahtonut päästää teitä matkustamaan, siinä ei ole mitään ihmeellistä… Mutta minkätähden ette kirjoittanut mitään minulle? Teidän odottamaton välinpitämättömyytenne koski minuun kipeästi.
— Välinpitämättömyytenikö? Voitteko, Hellé, todellakin vakavasti otaksua, että olisin käynyt välinpitämättömäksi?
— Tietenkin, herra Genesvrier.
— Te nimitätte minua »herraksi» nyt!… Olette siis toden teolla suuttunut?
— Selittäytykää, puolustautukaa! Pitkin askelin käveli Genesvrier edestakaisin, kädet ristissä selän takana.
— Minulla on salaisuus, Hellé.
— Salaisuusko, jota ette voi uskoa minulle, sisarellenne?
— Salaisuus, jonka saatte tietää. En tahtonut teille kirjoittaa sieltä, sentähden että tahdoin koota ajatuksiani, tutkistella itseäni, tehdä tiliä itseni kanssa, ennenkuin ottaisin tuon askeleen, joka on niin vakava, että se voi mullistaa koko elämäni. Yksinäisyys ystäväni luona oli soveliaampi tälle omantunnon tutkistelemukselle ja voimieni tunnustelemiselle kuin erakkomajani Parisissa. Tahdon tietää tieni; en tahdo pettyä enkä pettää ketään, sillä minun iälläni ei mikään teko ole yhdentekevä, etenkin kun olen enemmän ehkä kuin kukaan muu tietoinen edes vastuunalaisuudestani.
Hän pysähtyi eteeni:
— Suokaa anteeksi, etten osaa puhua, en ole mikään puhetaituri, pikku ystäväiseni, ja jos rupeaisin sanoin julkilausumaan sisäisiä tunteitani, tuntuisi se minusta jollakin tavoin naurettavalta ja ujostuttaisi minua. Olen pitänyt sopivampana kirjoittaa teille, ja tässä on tunnustukseni — lisäsi hän vetäen kirjeen taskustaan. — Älkää naurako tälle menettelytavalleni, joka voi näyttää teistä romanttiselta. Lukekaa hitaasti, miettikää tarkoin, älkääkä kiiruhtako vastaustanne.
— Mikä omituinen ihminen te olette, sanoin ottaen kirjeen, jonka hän minulle ojensi. Milloinka saan lukea tämän?
— Aivan heti. Nyt minun täytyy jättää teidät.
— Kai palaatte illalla? Odotan rouva Marboyta.
— Minä tulen.
— Tulkaa hyvissä ajoin, jotta meillä olisi tilaisuus puhella hetkinen kahden kesken.
— Mielelläni. Näkemiin, Hellé.
— Näkemiin, Antoine.
Hän puristi pitkään kättäni, ja minä tunsin, että hän vapisi.
— Näkemiin, toisti hän.
Ja hän lähti niin äkkipäätä, että jäin aivan ällistyneeksi. Menin vanhalle paikalleni takan ääreen ja rupesin lukemaan:
Parisi, 8 p. marraskuuta.
»Kun en kirjoittanut teille mitään Brysselistä, oli sillä oma tarkoituksensa. Tahdoin päästä selville teitä kohtaan tuntemani tunteen todellisesta luonteesta ja sisäisistä syistä. Tahdoin arvioida itseäni ja laskeutua aivan yksin ajatusteni suljettuun linnaan, jonne teidän armas kuvanne on tuonut yht'aikaa sekä onnea että levottomuutta. Tahdoin arvioida myöskin teitä, asettaa sielumme vastakkain; nyt luulen tuntevani teidät: teidän täytyy tuntea myös minut kokonaan.
»Teille on kerrottu minun elämäntarinani. Itsekin olen katkelmittain paljastanut teille ne salaiset sielulliset taitekohdat, jotka ovat merkinneet elämäni suuria murroskausia, ja tiedän, että en voi esiintyä teille tunteellisen ja intohimoisen rakastajan hahmossa. En kuvittele mitään liikoja itsestäni, ja jo kauan aikaa olen, ajatellessani ikääni, ulkomuotoani, jo harmahtavia hiuksiani, tuntenut toivovani ilmeisesti mahdottomia. Olin päättänyt vaieta; tyytyisin olemaan teidän ystävänne.
»Mistä olenkaan tänään saanut rohkeuden sanoa teille, joka olette nuori, kaunis, rikas: — Minä rakastan teitä, Hellé. Tahdotteko jakaa kanssani elämäni, joka on työtä, ponnistusta, köyhyyttä?
»Näitä sanoja en ole koskaan lausunut kenellekään naiselle. Ei kukaan olisi voinut kuulla niitä hymyilemättä tai oudoksumatta. Ei kukaan ollut kyllin arvokas ymmärtämään sydämeni rohkeata unelmaa.
»Jo varhaisimmasta nuoruudestani saakka hehkui mieleni aatteille, eikä mikään aistillinen kauneus himmentänyt silmistäni niiden aineetonta kauneutta. Ne kuumat kyyneleet, joita tavallisesti kahdeksantoista vuotiaana vuodatetaan hetkellisten lemmentunteiden vuoksi, uhrasin minä ainoastaan historioitsijoille ja runoilijoille. Paloin rakkaudesta noihin suuriin sankarihahmoihin, jotka kansojen joukossa nousevat päätään korkeammalle muita ja jotka tulikirjaimin kirjoittavat historiaan tunnussanansa: 'Isänmaa, Hyve, Vapaus, Oikeus'. Päätin uhrata elämäni niille aatteille, joita hekin olivat palvelleet ja joiden voitto taistelussa pahuuden voimia vastaan ei koskaan ole täydellinen.
»Perheeni ja ystäväni olivat levottomia minusta. He sanoivat minulle:
»— Valitse kunniallinen elämän ura, koska kerran et tahdo elää ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Varallisuutesi ja älysi avulla voit saavuttaa korkean aseman.
»Kuuntelin näitä neuvoja ääneti ja tunsin itseni surulliseksi kuin maanpakolainen.
»Ollen outo omaisteni parissa, kuljin miehen ikään asti vaitiolon sinetti huulillani. Pian kuitenkin pääsin omaksi herrakseni. Halusin kiihkeästi käyttää oikeuden palvelukseen niitä nuoria, koskemattomia, välittömiä voimia, joita itsessäni aavistelin ja jotka — siltä minusta tuntui — kykenisivät mullistamaan vaikka koko maailman; kuitenkin taistelivat ristiriitaiset mielipiteet rinnassani. Etsin selvyyttä kuuluisien miesten teoksista, jotka käsittelivät, joskaan ei lopullista vastausta antaen, niitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden ratkaisu minua askarrutti. Tahdoin viitoittaa tieni noiden suurien johtotähtien mukaan, mutta jokainen niistä valaisi ainoastaan osan pimeyttä. Kun vaadin oikeutta, näytti oikeustieteilijä minulle Välttämättömyyden, tuon maailman kaikkeuden hallitsijan kohtalokkaat lait, jotka määräävät taivaankappalten ja ihmishengen suuntaviivat, koko vapauden harhakuvitelman, sodan eri lajien ja sodan yksilöiden välillä, kaikissa elämän vaistoissa piilevän itsekkäisyyden. Historioitsija paljasti minulle lakikirjojen valheen. Pappi siirsi oikeuden täyttymisen arvoitukselliseen haudantakaisuuteen. Poliitikot kehuivat kukin omaa järjestelmäänsä ja ehdottivat joko 'tabula rasa'a' tai palaamista kuolleisiin perimätapoihin, tai sovitteluja, jotka eivät voineet tyydyttää ketään.
»Niinpä, jos järki oli tyydytetty, kapinoi jokin sydämessäni; jos taas sydän pääsi oikeuksiinsa, etsi järki vastasyitä, jotka panivat sulun innostukselleni.
»Täten harhailin pää täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, kunnes eräällä Europan-matkallani kävin Tolstoin luona. Vaikkakaan minussa ei ollut taipumuksia tuohon suuren miehen julistamaan uus-evankelisuuteen, ei se henkinen herätys, jonka hän oli aikaansaanut minun ikäpolvessani, ollut mennyt ohitse jälkiä jättämättä. Hän oli yksi sen ihanne-Panthéonin jumalista, jonka kuvaa kannoin sielussani, ja minä ihailin häntä siksi, että hän valveutti tämän ajan karkeaan hyödynpalvontaan takertuneita mieliä. Kaikilta Venäjän ja Europan kulmilta tuli nuoria naisia ja miehiä pyytämään häneltä neuvoa, kysymään sitä sanaa, joka paljastaisi heille elämän tarkoituksen. Useimmat pyhiinvaellustovereistani olivat tulleet tässä mielessä. Mestari vastasi heille seuraavin sanoin, jotka hän toisti nähtävästi niin usein, että ne ovat muuttuneet sananparreksi koko hänen maassaan: 'Tulkaa yksinkertaisiksi. Palatkaa maan helmaan'.
»Minä en suinkaan yhtynyt kaikkiin Tolstoin oppeihin, en hänen teoriaansa rakkaudesta enkä hänen kehoitukseensa, ettei pidä olla pahaa vastaan, en myöskään siihen mystillisyyteen, joka on niin luonteenomaista slaavilaisille kansoille. Sieluni oli altis hellyydelle ja säälille, mutta olin yht'aikaa sekä haaveilija että taistelija; en voinut erottaa ajatusta ja toimintaa toisistaan. Joka tapauksessa tuo venäläisen talonpojan paitaan puettu vanhus, joka nerokkaine otsineen ja profeetallisine partoineen askarteli suutarin töissä, tuli olemaan kohtaloni viitoittaja. Eikö minunkin tullut riisua yltäni kaikki henkilökohtainen ylpeys, 'palata maan helmaan', alhaisten ja vähäisten joukkoon, elää heidän elämäänsä, tulla tuntemaan heidät, rakastaa heitä — ja nousta jälleen entistä voimakkaampana heitä puolustamaan? Turhaan olin etsinyt oikeutta tietoviisaiden luota, luonnosta, valtiomiesten luota, valtiosta. Vasta inhimillisen kärsimyksen näkeminen ja siitä johtuva rakkaus ja viha ilmaisivat sen sydämelleni.
»Olin rikas ja tarpeeni olivat pienet. Sillä välittömällä innolla, joka on nuorisolle ominaista ja jolla se korvaa tekemänsä erehdykset, ryhdyin pahan iskemiä haavoja parantamaan, mikäli voimani antoivat myöten. Minulle tuotti iloa johdattaa eräitä harhautuneita todellisen kutsumuksensa tielle, hankin toisille tilaisuutta työskentelyyn, toisille työkaluja, aivan kuin puutarhuri, joka istuttaa uudelleen väärään paikkaan osuneet taimet ja valmistaa jokaiselle sellaisen maaperän, joka sille soveltuu.
»Olin jättänyt itselleni ainoastaan kaikkein välttämättömimmän, koska en lainkaan kärsinyt köyhyydestäni, ja niin aloin laskeutua kuin Dante yhteiskunnallisen helvetin onkaloihin. Minua vieläkin kauhistuttaa sitä muistellessani. Kaikkialla näin voimakkaamman musertavan heikomman, miehen sortavan naista, kohtalon ja yhteiskunnan painavan lasta. Ylhäällä näin välinpitämättömyyttä ja halveksintaa; alhaalla eläimellistä raakuutta ja vihaa. Kävin sairaaloissa, vankiloissa, työpajoissa, rikosten pesissä. Usein minua väärinymmärrettiin; niiden puolelta, joita tahdoin auttaa, sain osakseni epäluuloa ja väliin kääntyivät ponnistukseni minua itseäni vastaan. Ja surren pettymyksiäni ja voimattomuuttani minulle selveni, kuinka äärettömän vaikea on tämä uudistustyö, joka on toteutettavissa ainoastaan suurten, tuntemattomien mullistusten hinnalla ja monien sukupolvien yhteisten ponnistusten kautta.
»Silloin tulin tuntemaan Jacques Laurentin. Hän oli kärsinyt samoja tuskia, käynyt läpi samanlaiset koettelemukset. Hän opetti minua ymmärtämään korkeinta epäitsekkäisyyttä, kylväjää, joka siroittaa siemenen näkemättä koskaan satoa.
»Olin päättänyt lääke- ja oikeustieteelliset opintoni. Kirjoittamani Rikoksellisuuden psykologia ja artikkelini aikakauskirjassa Tulevaisuuden yhteiskunta olivat tehneet nimeni tunnetuksi. Minulla oli vihollisia nyt jo! Mutta minä tunsin ennen pitkää, että puhtaasti teoreettiset teokset sopivat huonosti luonteelleni. Siispä muutin aatteeni lihaksi ja luuksi, ruumiillistutin ne ihmishahmoon, sekoitin, keksityn juonen laajoissa puitteissa, kuvitellun ja todellisen. Näin suunnittelin kirjani Köyhät; se sisältää kapinoivat ajatukseni ja unelmani.
»Nuoruusaikani oli melkein ohitse, olin yksin enkä ollut ravinnut sieluani muulla kuin oikeuden ja totuuden rakkaudella. Olin sulkenut naiset pois elämästäni; niillä avioliittoon vapailla tytöillä, jotka sattuivat tielleni ja jotka useinkin olivat älykkäitä ja viehättäviä, oli huvittelun tarpeita, joita en voinut tyydyttää. Toiset taas, joilla oli huono pää ja hyvä sydän, olivat kokonaan vaistomaisia ja itsetiedottomia olentoja. Ei kukaan kuulunut minun rotuuni.
»Mutta sitten tapasin teidät, Hellé, enkä voinut unhoittaa jumalallista otsaanne, jonka himmeää valkeutta ja jalojen viivojen kauneutta ihailin, mutta jonka alla liikkuvat ajatukset olivat minusta vielä kauniimpia. Ihailin puhtauttanne, älyänne, ylpeyttänne. Ensimmäisen kerran kuiskasi minulle ääni sydämeni syvyydestä: 'Hän, ei kukaan muu kuin hän, voisi olla elämäntoverisi.'
»Minulla oli onni saavuttaa herra de Riveyrac'in ystävyys. Tarkastelin teitä, Hellé, omituisen toivon ja pelon vaihdellessa sydämessäni. Tunsin älynne, tahdoin koetella myöskin sydäntänne. Kentiespä se, esteettisiin kauneusvaikutelmiin tottuneena, ei värähtäisikään elämän kosketuksesta, kentiespä ei inhimillinen onnettomuus sitä liikuttaisikaan. Kentiespä te olitte vain yhteiskunnan yläilmoihin kuuluva kauneuden ilmestys, joka oli luotu kukoistamaan, nauttimaan, loistamaan vain omaksi ilokseen.
»Jos olisin huomannut teidät sellaiseksi, oi, silloin olisin ihaillut teitä kaukaa, mutta en olisi voinut teitä rakastaa.
»Ja minä rakastan teitä. Olen nähnyt Marie Lamiraultin ja hänen lapsensa hellyttävän sydämenne sääliin: heidän kauttaan tulitte tuntemaan kurjuuden ja ihmisheikkouden, joka oli teille siihen asti vieras. Olen nähnyt silmänne leimuavan ja rintanne aaltoilevan vääryyden edessä. Olen kuullut — mitä riemua tunsinkaan silloin! — sydämenne lyönnit. Kuvapatsas muuttui naiseksi, joka osasi rakastaa ja kärsiä.
»Hellé, jos tunnette itsessänne yli-inhimillisiä voimia, joita rakkaus yksin voi luoda ja ravita, tulkaa luokseni, uhrautukaa minun työlleni. Yhdessä me voisimme tehdä suuria ja meidän taistelumme ja pettymyksemme tulisivat runsaasti palkituiksi. Me olisimme tuo ihanteellinen pari, josta puhuin teille aikaisemmin, ei enää herra ja orja, vaan kaksi yhdenvertaista ja kuitenkin erilaista elämäntoveria, jotka ovat liittyneet yhteen tehdäkseen hyvää ja luodakseen onnea, jotka toinen toisensa avulla tulevat yhä voimakkaammiksi ja paremmiksi.
»Älkää hätiköikö vastausta antaessanne. Muistakaa että en esitä teille mitään keskitason ihannetta. Jos ylevä sydämenne toivoo jotakin suurta, niin miettikää tarkoin ja koetelkaa itseänne, sillä meidän liitostamme tulee joko ainutlaatuisen ihana tai turmiokas.
»Tahtoisin lopettaa tämän kirjeen sanoilla, jotka tulkitsisivat rajatonta hellyyttäni. Kaikki sanat tuntuvat minusta arkipäiväisiltä. Ah, olen kömpelö ja ujo teidän edessänne. Mutta kuinka kallis minulle olette ja tulette ikuisesti olemaan, sen todistaa teille, rakkaimpani, tämä tuskainen levottomuuteni.»
Että Antoine rakasti minua, se ei minua lainkaan hämmästyttänyt, mutta että hän tahtoi minut vaimokseen, sitä en ollut voinut aavistaa, sillä olin tottunut pitämään häntä erakkona, joka saattoi tuntea ainoastaan henkistä kiintymystä. Hänen tarjoamansa rakkaus, karu ja puhdas kuin hänen sielunsakin, oli kuitenkin kunnianosoitus, joka oli omiaan tekemään minut ylpeäksi. Mutta hän ei tarjonnut minulle mitään sokeaa ihailua ja alistumista, jolla miehet tavallisesti vangitsevat naisten pintapuolisen mielen. Hän ei salannut minulta elämänsä karuutta, niitä uhrauksia, joita avioliittomme minulta vaatisi. Hän ei ulkomuotonsa eikä viehätysvoimansa puolesta muistuttanut sitä voitokasta lemmenritaria, josta olin uneksinut nuoruudessani, joka olisi kaunis kuin sankari, kuningas nerojen joukossa, kansanjoukkojen lumooja. Antoinen vakavat hyveet peloittivat hieman minua, kaksikymmenvuotiasta tyttöä. Tällä iällä yhtyy rakkauden odotukseen, oli se kuinka puhdasta tahansa, aina aistinautinnon kaipausta ja runollista haltioitumista. Se on kevään ruusu, joka puhkeaa päivän rinteellä lempeän taivaan alla. Genesvrier'n rakkaus oli harvinaisempi kukka, myrskyisissä yläilmoissa, vuoren huipuilla puhjennut.
Koetellakseni itseäni kysyin itseltäni, mitä mahtaisin tuntea, jos joku odottamaton sattuma vieroittaisi Antoinen elämän elämästäni. Tuo ajatus oli minulle tuskallinen ja minä tunsin, että meidän suhteemme, joka oli käynyt yhä läheisemmäksi, ei enää voisi katketa kivuttomasti. Setäni kuoleman jälkeen oli ystävyytemme yksinäisyydessä lujittunut. Välittämättä yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan nuoren tytön tuli olla jonkun vanhemman naishenkilön suojassa, olin säilyttänyt entisen huoneustoni, elämänmuotoni ja itsenäisen käytös- ja ajatustapani, joita setäni eläessään ei koskaan ollut rajoittanut. Tätä päätöstäni piti rouva Gérard aivan kuulumattomana ja myöskin rouva Marboy teki minulle vihjauksen sen sopimattomuudesta. Tuo äänetön moite, jonka tunsin itseäni ympäröivän, ei minua lainkaan säikyttänyt eikä mikään ollut minulle sen arvokkaampaa kuin Antoinen läheinen ystävyys ja meidän tavaksi tulleet keskusteluhetkemme. En peitellyt sitä, että hän tuli kotiini ja että itse olin hänen luonaan pitkillä vieraskäynneillä. Enemmän kuin koskaan ennen osoitin mielenkiintoa hänen työtään kohtaan; koetin auttaa häntä hänen ulkonaisessa toiminnassaan. Minulla oli suojatteja, joita joutohetkinäni kävin katsomassa. Nähdessäni erilaisia tyyppejä — etenkin naisia — opin oikaisemaan ja perustelemaan mielipiteitäni, tuntemaan ihmisiä, heidän ansioitaan ja vikojaan, elämän julmien iskujen jälkiä. Yhä kasvavalla uteliaisuudella selailin näitä eläviä kirjoja.
Hyvä tahtoni oli rohkaissut opastani. Koska jo olin sivuuttanut niin monta rajapylvästä sillä tiellä, jolle hän melkein tahtomattani oli minut johtanut, minkätähden en seuraisi häntä hänen unelmiensa lopulliseen päämäärään asti?
Mutta syvimmässä tunnossani melkein pelkäsin, raukkamaisesti kylläkin, että hän toteuttaisi tuon ihmeen ja nostaisi minut niin korkealle. »Olisin uljaampi, — sanoin itsekseni, — jos rakastaisin Antoinea intohimoisesti. Mutta kun oikein tutkistelen itseäni, en löydä sydämestäni muuta kuin ihailua, kunnioitusta, jonkun verran arkuutta, tahdon ponnistusta, pyrkimystä, ja kaikki tuo yhteensä muodostaa eräänlaisen tunteen, jota ei voi määritellä. Kenties se on rakkauden ennettä, mutta se ei ole vielä itse rakkautta.»
* * * * *
Söin päivällistä yksin hiukan alakuloisessa mielentilassa; kello kahdeksan aikaan oli Genesvrier jälleen luonani. Ikkunaan nojautuen hän katseli sadetta, joka lankesi puutarhaan. Hän tuli luokseni ja veti minut kädestä korkean lampun luo, joka piirsi valoisan kehän pöydän ympärille.
— Minun täytyy saada nähdä tarkkaan kasvonne, rakas Hellé! sanoi hän.
Hänen kalpeutensa kummastutti minua.
— Mitä olette päättänyt?… Haluatteko ajatusaikaa?
— Kyllä, tahdon vielä odottaa ja miettiä asiaa, ennenkuin teen päätökseni.
— Määrätkää aika itse. Kolme kuukautta, neljä kuukautta, jos tahdotte. Jos olisimme tavallisia ihmisiä, olisin kärsimättömämpi. Mutta peli, jota pelaamme, on vakava, kun ottaa huomioon panosten suuruuden. Älkää antautuko, ystäväiseni, mielikuvituksen vietäväksi, ohimenevän innostuksen puuskan valtaan. Jos tulette omakseni, tahdon, että teette sen vapaasta alotteestanne, täysin tietoisesti ja omasta tahdostanne.
— Tuo on juuri teidän kaltaistanne, Antoine, ja olen teille kiitollinen vilpittömyydestänne ja rehellisyydestänne. Lupaan teille siis koetella voimiani, tutkistella sydäntäni. Kolmen kuukauden kuluttua annan vastaukseni. Siihen mennessä en sitoudu keneenkään.
— Sitä en pyydä teiltä, ehätti hän sanomaan, teidän täytyy olla vapaa.
Hänen kätensä puristuivat yhteen, toivo kirkasti hänen kasvonsa ja hänen silmistään tulvahti vastaani niin voimakas ilon ja hellyyden säteily, että se vallan huikaisi minut.
— Minä en osaa olla kohtelias, Hellé. Rakastamani naisen edessä suuni mykistyy… Mutta millaista olisikaan itse onni, kun jo sen pelkkä ajatuskin näin syvästi minua järkyttää!
— Antoine, sanoin minä, en voi mitään luvata, mutta olkaa hyvässä toivossa. En tunne omaa sydäntäni; tahtoisin rakastaa teitä, niin, minä tahtoisin… Mutta vastaisinpa minä kolmen kuukauden kuluttua mitä tahansa, niin olkaa varma yhdestä asiasta: tunnen teitä kohtaan ikuista ystävyyttä; kunnioitan teitä enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä ja kiitän teitä siitä, että välitätte minusta. Jos en tule vaimoksenne, olen edelleen oleva sisarenne.
— Kiitos, Hellé, sanoi hän tukahtuneella äänellä. Hän suuteli käsiäni ja kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan.
— Kuulen jonkun tulevan, kuiskasi hän tekeytyen jälleen tyyneksi.
— Se on rouva Marboy.
Ovi avautui. Tulijat olivat rouva Marboy ja Maurice Clairmont.
XIX.
— Tässä tuon teille kummituksen, Hellé, sanoi vanha ystävättäreni. Maurice on ollut jo muutamia päiviä Parisissa. Hän tuli pyytämään minua tänä iltana kanssaan päivälliselle. Otin hänet mukaani tänne.
— Siinä teitte oikein, rakas rouva… Olette siis palannut kotiin terveenä ja reippaana, herra Clairmont? Oletteko tyytyväinen matkaanne? Emme odottaneet näkevämme teitä näin pian.
— Kerron teille kohta syyn äkilliseen palaamiseeni, vastasi nuori mies puristaen kättä, jonka hänelle ojensin. Olen kuullut teitä kohdanneesta onnettomuudesta, neiti de Riveyrac, ja surrut sitä vilpittömästi. Herra de Riveyrac oli niitä ihmisiä, joita ei voi unohtaa ja joiden seuraa kaipaa.
Hän kyseli yhtä ja toista setäni kuolemasta todellinen myötätunto äänessään. Sitten hän vaihtoi muutamia sanoja Genesvrier'n kanssa.
— On kerrottu, sanoin minä, että olisitte joutunut ryövärien käsiin.
Onko Kreikassa vielä ryöväreitä? Setä raukkaani se suuresti huvitti.
— Ne ryövärit, joita minä tapasin, olivat kunnon veijareita. Maksoin heille lunnaat ja me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.
— Täällä kerrottiin, että olisitte värvännyt heidät turkkilaisia vastaan.
— Tuollaiset matkatarinat ovat aina vähän liioiteltuja … Itse asiassa en nähnyt turkkilaisen sotamiehen varjoakaan… Kävin Kreikassa; ohimennen pistäydyin tervehtimässä ystäväänne herra Walteria, tuota puu-ukkoa, joka muistutti Faustin homunculus'ta, joka on eksynyt Phoibos Apollonin pyhäkköön. Näin Parnasson luolat, jonne Delphoin asukkaat pakenivat medialaisten hyökkäystä, silloin kun Jumala hukutti persialaiset kivisateen alle. Näin Parthenonin aamu- ja iltaruskon kultaamana. Harhailin kuin Odysseus Kykladein merellä… Vihdoin päädyin lepäämään Korfuun, tuohon ihanaan Korfuun ja kirjoitin siellä valmiiksi näytelmän, jossa Noémi Robert tulee esiintymään.
— Joko piankin?
— Tänä talvena. Ajatelkaas, neiti, että suuren murhenäyttelijättären piti oikeastaan esiintyä eräässä Pierre Cabarus'n lyyrillisessä huvinäytelmässä. Se oli nimittäin taidekauden ainoa runopukuinen teos… Mutta Cabarus sairastui ja niin täytyi siirtää harjoitukset kevääseen. Muuan hyväntahtoinen ja vaikutusvaltainen ystävä antoi siitä minulle tiedon. Sappho oli valmis. Astuin ensimmäiseen Marseilleen lähtevään laivaan. Putosin Noémin eteen kuin taivaasta. Ja viime maanantaina tuo jumalainen nainen ilmotti minuille, että hän oli ottava näytelmän harjoitettavakseen ja esittävä itse Sapphon osan.
— Kunnian tie on teille avoinna, sanoi Genesvrier hymyillen.
— Maurice on kyllä pääsevä pitkälle sillä tiellä, sanoi rouva Marboy. Korkeammalla taholla näyttää olevan suuri harrastus hänen kappalettaan kohtaan.
— Korkeammalla taholla?
— Niin juuri… Rébussat, uusi kaunotaiteiden ministeri…
— Se tahtoo sanoa, keskeytti Maurice, että tapasin hänet serkkuni, rouva de Nébriantin luona… Tehän tunnette hänet, Genesvrier! Ette taida erikoisemmin hyvin tulla toimeen keskenänne…
— Olen tuntenut hänet ennen muinoin tarpeeksi hyvin voidakseni häntä halveksia.
— Hyvä Jumala, sanoi Clairmont hetken vaitiolon jälkeen, tiedän kyllä, että puhutaan kaikellaista pahaa Rébussat'sta. Se ei merkitse mitään… Parisin kirjallisessa maailmassa on panettelu yhtä tavallista kuin ihailun suitsutuskin.
— Näin kyllä, mikä Rébussat on miehiään. Hän on valheellinen ja sanansa syöjä. Isä Lethierry oli ottanut hänet siipiensä suojaan ja tukenut hänen ensimmäisiä askeleitaan… Kun Lethierry joutui epäsuosioon, luopui Rébussat hänestä ja vainosi häntä halpamaisesti. Rébussat, hyvä ystävä, on Tartuffe, jolla on Scapinin notkeus.
— Älykäs mies!
— Hyvin älykäs! Hänellä on siro käytös, viehätysvoimaa ja lennokkaisuutta, kaikki ne ominaisuudet, jotka vetävät nenästä miehiä ja hurmaavat naisia. Miten nopea ja loistava onkaan ollut hänen virka-uransa! Kolmenkymmenvuotisena eduskunnassa, ja nyt jo ministeri.
— Ettekö kirjoittanut jonkin artikkelin häntä vastaan, Antoine?
— Kyllä, vastaukseksi siihen kirjoitelmaan, jolla hän kunnioitti Lethierryn, entisen suojelijansa muistoa. Olimme jo vähällä joutua kaksintaisteluun, mutta Rébussat jänisti. Hän kantaa minua kohtaan karvasta kaunaa, tiedän sen.
— Antoine parka, sanoi rouva Marboy, teillä on taito hankkia itsellenne vihollisia.
— Myöskin ystäviä! sanoin minä sekaantuen keskusteluun. Mitä teitä joku herra Rébussat liikuttaa. Minä haihdutan harminne pyytämällä teitä juomaan kupillisen teetä.
— Saanko auttaa teitä, neiti? sanoi Clairmont.
Rouva Marboy jatkoi ystävällisessä äänilajissa pientä kinailua
Genesvrier'n kanssa. Asetellessani teekeittiötä kuntoon lähestyi
Maurice Clairmont minua.
— Teillä mahtaa olla ikävä yksinäisyydessänne, neiti, sanoi hän.
— Setäni kuolema jätti suuren aukon elämääni, mutta olen koettanut hankkia itselleni työskentelyä. Opiskelen yhä, lueskelen ja tapaan usein herttaista rouva Marboyta, herra Genesvrier'ta ja setäni vanhoja ystäviä.
Hän hymyili.
— Tekisi mieleni sanoa teille, kuten Athalie nuorelle Éliacinille:
… — Ajanvietettä siis ei viehkeämpää ole teillä?
— Minä vakuutan teille, ettei minulla ole lainkaan ikävä.
— Ikävyys tulee ennemmin tai myöhemmin.
— Minkätähden?
— Sentähden, että opiskelu, kirjat, musiikki ja keskustelut kunnianarvoisten henkilöiden kanssa eivät voi ajan pitkään riittää onneksi nuorelle kahdenkymmenen vuotiaalle tytölle. Te käyskelette joukossamme aivan kuin joku muinaisajan sankaritar, kuin joku Pompejin nainen, joka on noussut kuolleista vuosisatojen unen jälkeen. Tämä johtaa mieleeni erään tapahtuman matkaltani.
— Kertokaa!
— Näin teidät aivan sellaisena kuin nyt seisotte edessäni.
— Missä sitten?
— Delphoissa, Apollonin temppelin läheisyydessä, juuri siellä, missä työmiehet kaivoivat maasta esille pronssisen Aurigan, kuvanveistäjä Euphronioksen teoksen, jonka Polyzalos, Syrakusan kuninkaan Gelonin veli, Pindaroksen ystävä, omisti Phoibokselle… Huomaatte, että olen tullut oppineeksi. Puhun niinkuin kirja… muinaistieteellinen kirja!
— Te saattaisitte häpeään itse Walterinkin.
— Tämä Auriga muodosti osan eräästä ryhmästä, joka särkyi siinä maanvieremässä, joka hävitti Alkmeonidien temppelin. Siitä ryhmästä on löydetty vaununosia, ohjakset, katkenneita hevosen jalkoja ja voiton jumalattaren käsi, joka piteli otsaripaa, palmua ja seppelettä.
— Te olitte siis siellä?
— Olin, ja seurasin näitä kaivauksia mitä suurimmalla harrastuksella. Näin saatettavan päivänvaloon lukemattomia taideteosten osia, niiden joukossa naisen torson. Työmiehet valelivat lakkaamatta sitä vedellä irroittaakseen siitä limaisen kuoren, joka peitti sitä kuin raskas naamio. Vähitellen paljastuivat kasvot; saattoi jo erottaa hiusten kaartoviivan, otsarivan, huulten puhtaan hymyn, jota maan vieremä ja lapio eivät olleet hennonneet vahingoittaa. Olin tuntevinani hänet… Parisinko vaiko Rooman museoissa olin joskus ihaillut noita tyyniä, samalla inhimillisiä ja jumalallisia marmorikasvoja? Olin näkevinäni noista silmistä loistavan elävän katseen ja kuulevinani noilta huulilta tutun äänen soinnun.
— Kenen?
— Malttakaa! Ohimoilta vuotava vesi paljasti vihdoin seppeleen: tunsin hänet Persephoneksi hänen narsissidiadeemistaan — ja silloin näin minä teidät, Hellé, keväisessä puutarhassa, kuutamossa, vastapuhjennein kukkasin koristettuna, Eleusiin neitseenä. Kuten, marmorisisarenne, olitte tekin ilmestynyt eteeni nykyaikaisen elämän rumuuden ja loan peitosta, ikuisen kauneuden tyyppinä. Mutta te elitte, nuorekas veri pulppusi suonissanne. Teidän otsanne alla asui sielu. Delphoi oli pitänyt omanaan maanalaisen Persephonen; minä olin tavannut Hadeksesta paenneen jumalattaren itsensä, heränneenä eloon toisen taivaan alla.
— Runoilijan haaveita, sanoin hymyillen, kauniita ja imartelevia.
Clairmont alensi äänensä:
— Tuo yhdennäköisyys vaikutti minuun kuin enne. Koko päivän, koko yön ajattelin minä teitä noilla loihdituilla kallioilla pyhien, sointuvanimisten tähtisikermäin kiertäessä pääni päällä… Mitä teitte silloin? Missä olitte? Olitteko kokonaan unhoittanut minut?
Tee mustui kylmenneessä teekannussa… Miten olinkaan jälleen joutunut vanhan lumouksen valtaan? En voinut irroittaa silmiäni Mauricen silmistä, jotka olivat siniset kuin meri, rakkauden jumalattaren syntymäkehto.
— En, kuiskasin itsetiedottomasti, en ollut teitä unhoittanut.
— No, Hellé! virkahti rouva Marboy. Heräsin kuin unesta, säpsähdin.
— Me puhuimme Delphoin kaivauksista, sanoi Maurice nousten seisomaan. Kerroin neiti de Riveyrac'ille, että olin ollut läsnä kuuluisaa pronssista Aurigaa esiin kaivettaessa.
— Olen nähnyt kuvan tuosta Aurigasta, sanoi Genesvrier. Eikö totta, vaatteen poimut…
Minä en kuunnellut heitä enää. Koneellisesti kaadoin laseihin teen, jonka olin vaalentanut kuumalla vedellä. Tarjotessani sitä kohtasin Antoinen rauhallisen katseen ja huomasin, ettei hiljainen keskusteluni Mauricen kanssa ollut herättänyt hänessä minkäänlaisia mustasukkaisuuden tunteita… Minkätähden siis tuon luottavan, hellän, onnellisen katseen nähdessäni tunsin omantunnon vaivoja.
XX.
Antoine oli syönyt aamiaista kanssani. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun Babette ilmoitti Maurice Clairmontin.
— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan. Tulen pyytämään teiltä neuvoa, sanoi runoilija, joka näytti olevan vähän hämillään tästä kohtauksesta ja halusi jollain tavoin selittää odottamatonta käyntiään. Sapphon harjoitukset alkavat juuri ja Noémi Robert haluaisi joitakin muutoksia. Tahtoisin lukea neiti de Riveyrac'ille muutamia kohtia näytelmästäni ja tiedustella hänen mieltään.
— Epäilemättä voi Hellé antaa teille hyviä neuvoja! sanoi Genesvrier, ilman että saatoin erottaa hänen äänenpainossaan minkäänlaista ivallista vivahdusta.
Hän nousi lähteäkseen.
— Entä te, Genesvrier, sanoi Clairmont, mitä te puuhaatte? Tiedän, että toimitatte Tulevaisuuden yhteiskuntaa. Mutta joko kirjanne vihdoin valmistuu?
— Pian. Minunkin on valitettavasti tehtävä muutamia korjauksia, joissa neiti de Riveyrac ei voi minua auttaa.
He kättelivät ja minä saatoin Genesvrier'ta ulkoportille.
— Ette odottanut herra Clairmontia tänään? sanoi hän.
— Antoine, oletteko pahastunut minuun?
— Teihinkö, rakas pienokaiseni! sanoi hän hellästi. Ja mistä syystä?
— Pelkäsin… hetkisen… että herra Clairmontin käynti ei ollut teille mieleen.
— Ja olette kyllin rehellinen tunnustaaksenne minulle tämän huolenne… Hyvä, kunnioitan teitä siitä vielä entistä enemmän. Ei, sanoi hän, suoristaen kookkaan vartalonsa täyteen mittaansa, — älkää luulotelko sellaista; en tahdo pidättää itselleni mitään rakastuneen erikoisoikeuksia; minulla ei ole siihen vähintäkään oikeutta, ja jos tuntisin mustasukkaisuutta, painaisin alas tuon ruman tunteen…. Olette vapaa, Hellé, siihen päivään asti, jolloin laskette kätenne minun käteeni, jos sitä päivää koskaan tulee. Voitte ottaa vastaan kenen haluatte ja milloin vain haluatte. Sitäpaitsi en pelkää ketään, Hellé… Paitsi teitä itseänne ja sitä mielikuvitusta, joka läikkyy tuon kauniin otsan alla… No niin, pikku ystäväiseni, menkää nyt sisään. Te kylmetytte täällä… Ja mitä sanoo vieraanne? Olette kovin varomaton!
Hän hymyili. Näin ristikkoaidan lomitse hänen loittonevan; sitten palasin Mauricen luo.
Babette korjasi pois aamiaista. Pyysin Clairmontia tulemaan kirjastoon, jossa tavallisesti oleskelin.
Oli tuollainen kylmä ja jäätävä talvipäivä, joka kirjailee valkoiseen huurteeseen kattojen harjat ja puiden tummat oksat. Suuri valkea räiskyi takassa. Istuuduimme jykevän uunin ääreen, jota koristi kahden raskaan kuparisen kynttiläjalan välissä seisova olympolaisen Pallaan patsas.
— Millainen ylevä puhdasviivaisuus täällä vallitsee, sanoi Maurice. Parisi tuntuu niin etäiseltä. Kun näen teidät tuossa edessäni noin nuorena, vaaleana ja vienona näissä karuissa kehyksissä, luulen olevani jossakin Hoffmannin sadussa.
— Minä viihdyn täällä. Rakastan näitä tummia, kiiltäviä huonekaluja, kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, kipsifriisejä ratsastajakuvineen. Täällä elää setäni henki. Luen täällä hänen mielikirjojaan ja välistä tuntuu aivan siltä, kuin kuulisin askeleita, kynän rapinaa, kirjanlehtien kahinaa.
— Niin, tämä on teidän pyhättönne, teidän satulinnanne. Tänne eivät kutsumattomat pääse häiritsemään…
— Tapaan niin vähän ihmisiä setäni kuoleman jälkeen.
— Ette käy enää rouva Gérardin luona?
— Hänen illatsuissaanko? En.
— Entä rouva Marboyn luona?
— Sangen usein. Mutta rouva Marboy onkin tosi ystäväni.
— Olette hyvin tuttavallisissa väleissä Genesvrier'n kanssa, sanoi hän epäröimättä, ikäänkuin hän olisi todennut tosiseikan eikä esittänyt kysymystä.
— Setäni piti hänestä paljon.
— Hän on ansiokas mies… epäilemättä; mutta hän ei ole taiteilija.
Minusta hän on tuulentupien rakentaja ja kiihkoilija.
— Mielestäni Genesvrier ei ole niinkään kaukana taiteesta. Hän on etevä kirjailija. Hänellä on oikea ja hieno käsitys runoudesta, musiikista ja kuvanveistotaiteesta. Jos hän olisi barbaari, ei hänen työhuoneessaan olisi Dürerin Melankoliaa eikä Michel-Angelon Orjaa.
— Olette siis käynyt hänen luonaan? sanoi Clairmont vilkastuen.
— Olen. Olen huvitettu hänen työstään toisten hyväksi ja niistä ihmisistä, joita hän auttaa.
— Jos kuuntelette häntä, neiti Hellé, muuttaa hän teidät maallikkonunnaksi ja se olisi suuri tappio teille… ja meille.
— Jos puhuisimme nyt teistä, herra Clairmont. Missä on käsikirjoituksenne?
Hän laski salkkunsa pöydälle.
— On selvää, etten tahdo vaivata teitä kuuntelemaan kaikkia kolmea näytöstä. Olen valinnut esiin muutamia kohtia.
— No, lukekaahan.
— Kuten tahdotte… Mutta vaikkakin olen tullut tänne työskentelemään, ei minulla ole mitään halua siihen.
Hän selitti minulle näytelmän juonen, huomauttaen niistä näyttämöllisistä muutoksista, joita Noémi Robert toivoi. Vähitellen hänen silmänsä elostuivat ja hänen äänensä kävi sointuvammaksi. Hän luki erään kuoro-osan, joka antiikkiseen tapaan oli jaettu vuorosäkeisiin, — erään kohtauksen Alkaioksen ja Sapphon välillä — erään Phaonin ja Melissan kaksinpuhelun. Pyysin häntä jatkamaan.
— Siinä onkin jo kaikki.
— Kuinka?
— En ottanut mukaani enempää.
— Sepä vahinko!
— Miellyttääkö näytelmäni siis teitä?
— Olen siihen aivan hurmaantunut. Äsken lukiessanne näin edessäni sinipunertavana kuultavan meren, hiekkarannikon kullankeltaisen kaaren, pyhän lehdon, nuorten tyttöjen kuorotanssin… kaikki lapsuuteni näyt… Tuskin olin oppinut lukemaan, kun jo puutarhamme viikunapuun siimeksessä hurmion vallassa kertailin Chénier'n ja Lamartinen runoja. Niin, silloin jo rytmi, sointuvat tavuyhdistelmät, ylevien elegisten säkeitten pitkät ja suloisesti keinuvat aallot tekivät minuun vastustamattoman vaikutuksen… Nautin vaistomaisesti sanojen salaperäisestä kauneudesta… Mutta pidätte varmaan minua pedanttisena ja naurettavana.
— Oh, sanoi hän, teidän äänetön tarkkaavaisuutenne, innostuksenne, silmienne haaveellinen ilme on minulle paljon kallisarvoisempi kuin joukkojen äänekkäät suosionosoitukset. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, neiti Hellé. Ja nyt arvostelkaa, ja ankarasti!
— Se käy minulle hyvin vaikeaksi, varsinkin tänään, ja sitä paitsi en tunne teostanne.
— Siis sallitte, että tulen uudelleen? sanoi hän vilkkaasti.
— Kyllä.
— Huomenna?
— Kernaasti.
Hän nousi ja, uuniin nojautuen:
— Mikä onnellinen sattuma minulle, että tapasin teidät, huudahti hän iloisesti. Ettekö usko, Hellé… Anteeksi, että rohkenen nimittää teitä ääneen samoin kuin ajatuksissani… Ettekö usko, että meidän välillämme on jonkinlainen salainen, suloinen hengenheimolaisuus, koskapa samat sanat saavat värähtämään sielumme, joilla on sama kaikupohja?
— Kenties… mutta te olette taiteilija, luova henki, ja minä, joka olen neroton ja lahjaton, en voi muuta kuin ihailla ja vaieta. Häpeäisin antaa teille neuvoja, minä, joka en ole mitään tehnyt ja joka en ole mitään!
— Ettekö siis pidä minään sitä ihmettä, että tänä raakana ja rumana aikakautena olette tullut siksi, mikä olette? Teidän teoksenne, se olette te itse, Hellé. Teissä on marmorin kauneutta ja säkeiden siivitettyä lentoa. Te olette yhtaikaa kuvapatsas ja runo. Raakalaisten joukkoon tuomittuna te elätte kauniimpaa unelmaelämää kuin meidän teoksemme.
Hän lähestyi:
— Unelmoikaa myöskin ääneen, pyydän teitä, sanoi hän vastustamattomalla hymyllä niinkuin se, joka tuntee voimansa ja tietää voittavansa. Unelmoikaa tulevaisuudestanne; minä vuorostani vaikenen teitä kuunnellakseni.
— Voi, sanoin minä, mitäpä voisin teille vastata… Tulevaisuudestani! Sen peittää verho, väliin synkkä, väliin hohtava. Ennen en kuvitellut itselleni muuta onnea kuin viettää elämäni Châtaigneraie'n kauniin taivaan alla, lukea, opiskella, katsella kukkasia ja tervehtiä illoin tuttavia tähtiä. En pyytänyt mitään parempaa. Mutta sittemmin olen nähnyt ihmisiä, heidän tuskiaan, sitä pahaa, jota he lakkaamatta saavat aikaan, ja tuo näky on vienyt mielenrauhani.
— Ah, tuossa huomaan Genesvrier'n vaikutusta!
— Totta on, että herra Genesvrier on tuonut mieleeni ristiriitoja, joista en ennen tiennyt mitään. Hän on sanonut minulle, että taide on syvin juurin kiinni elämässä: että jos se irroitetaan siitä, ei se enää ole muuta kuin kuollut ja tuoksuton kukka. Hän on tahtonut herättää minut todellisuuteen.
— Sehän on pyhyyden häpäisemistä! Oh, tunnen kyllä tuon hänen rakkaan teoriansa… Mutta mehän puhuimme teidän tulevaisuudestanne.
— Josta en tiedä mitään.
— Mutta jonka minä näen selvästi. Teidän tulevaisuutenne on kauneuden, älyn, rakkauden kolmenkertaista voitto juhlaa. Näen teidät ja näen sen elämäntoverin, jonka olette valinnut maineen Parnassolta. Hän ihailee teissä toteutunutta ihannettaan, neroutensa elävää ilmestysmuotoa. Hän hallitsee sieluja ja te hallitsette häntä.
Hymyilin.
— Haavetta!
— Kuka tietää? vastasi hän.
* * * * *
Maurice palasi seuraavana päivänä ja pian oli hän luonani jokapäiväinen vieras.
Väliin toivoin, että hän olisi luopunut käynneistään, huolimatta siitä, että ne tuottivat minulle suurta iloa. Toivoin tahdon ponnistuksella, johon katsoin olevani velvoitettu, voivani siirtää hänen kuvansa loitommas elämästäni. Minulla ei enää ollut halua eikä aikaa tutkistella yksinäisyydessä itseäni, kuten olin luvannut Antoinelle. Kävin harvemmin Rue Clovis'lla; laiminlöin suojattini. Koko minun aikani meni lukemiseen ja keskusteluihin, joita Clairmont taitavasti pitkitti taiteen ja alkavan ystävyytemme nimissä. Täten vierivät hetket olivat yhtämittaista hurmausta. Mutta minkätähden valtasi minut kuitenkin surumielisyys aina, kun tuo nuori mies tuli luokseni, muistaessani samanlaisia hetkiä, joita ennen olin viettänyt Genesvrier'n seurassa?
Tältä ei voinut jäädä huomaamatta se äkillinen sielullinen muutos, joka minussa oli tapahtunut muutamassa viikossa, jota tahtoni vastusti, mutta jota hämärä sisäinen vaisto tuki. Syytin itseäni siitä, että en osannut luoda tasapainoa ilojeni, velvollisuuksieni ja ystävyyssuhteitteni välille. Mutta Genesvrier, jonka levottomuuden aavistin, näytti suistavan rakkauttaan kunnioittaakseen minun vapauttani. Kuinka monta kertaa, liikutettuna hänen hiljaisesta surustaan, olinkaan vähällä paeta hänen turviinsa ja paljastaa hänelle sydämeni ristiriidat! Mutta häpeän, säälin, arkuuden sekainen ujous sulki huuleni, — ja vähitellen tunsin keskinäisessä suhtautumisessamme olevan jotakin pingoitettua, jotakin mykkää painostusta, joka vaikutti minuun tuskaisemmin kuin soimaus.
Tuli uusi vuosi: rouva Marhoy oli sairas eikä käynyt juuri missään; hän näki mielellään Mauricen ja minut yhdessä. Hän piti kummipoikansa iloisesta luonteesta, hänen sirosta käytöstavastaan ja niistä huomaavaisuuksista, joita tämä osoitti hänelle, sekä suosi kaikkia hänen aikeitaan. Hän koetti lähentää meitä toisiimme. Olihan Maurice juuri hänen oman tyttöaikaisen ihanteensa kaltainen, sellainen mies, jota hän itse minun iälläni kenties olisi rakastanut!
XXI.
Istuen yksinäni permantoaitiossa, jonka kullalla kirjaillut, raollaan olevat kaihtimet peittivät minut uteliailta lorgneteilta, kiinnittämättä huomiotani hälisevään yleisöön, joka virtasi saliin ennen väliverhon kohoamista, luin kirjelippua, jonka Maurice oli minulle lähettänyt valkoisessa syreenikimpussa:
»Niinkuin kreikkalainen soturi ennen taistelua ripusti kukkaislainansa voitollisen Pallaan jalustaan, samoin minäkin lasken jalkoihinne nämä kukat, rakas Hellé. Olkoon teidän näkymätön läsnäolonne minulle onnellinen enne. Tahdoin, että istuisitte yksin kuunnellessanne ja arvostellessanne teostani. Ajatukseni rientää joka hetki luoksenne niin hälinän kuin hiljaisuudenkin halki.
»Olisin mielelläni istunut vierellänne tuossa lymypaikassa, jonne katsojain silmät eivät saata tunkea. Mutta, en voi. Olen pääsemättömissä ystävistäni, näyttelijöistäni, kaikenlaisista tunkeilevista ihmisistä, jotka vaanivat minua häiritäkseen rauhaani voiton tai tappion hetkellä. Kuitenkin tulen illan kuluessa varmasti tervehtimään teitä saadakseni teiltä joko voitonseppeleen tai lohdutusta, jos epäonnistun».
* * * * *
Sali oli melkein täyttynyt. Otsa käsien varassa hengitin nautinnolla noiden syreenien kevyttä tuoksua, jotka olivat yhtä valkoiset kuin valkoinen hameeni. En katsellut ollenkaan tuota tavanomaista kirjavaa ja meluisaa ensi-iltayleisöä, joka niin huvittaa oikeita parisilaisia, sentähden että he tuntevat sen joukossa sanomalehtimiehiä, taiteilijoita, näyttelijöitä, muotikeikareita, mitä erilaisimpiin seurapiireihin kuuluvia naisia ja sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kuulu mihinkään määrättyyn »seurapiiriin». Nuo ihmiset, jotka puhelivat, nauroivat, mietiskelivät ympärilläni, olivat minulle tuntemattomia ja välinpitämättömiä. Jossakin muussa tilaisuudessa olisin halunnut saada tietää heidän nimiään; jos Maurice olisi kertonut heidän tarinansa, olisi se ollut yllättävää, opettavaa tai huvittavaa… Mutta Maurice ei ollut kanssani tässä pienessä aitiossa, jonne hän oli sulkenut minut niin hellän mustasukkaisesti, jotta ei mikään eikä kukaan voisi häiritä tarkkaavaisuuttani ja ajatuksiani, jotka hän tahtoi kiinnittää yksinomaan teokseensa. Eikä mikään eikä kukaan muu minua huvittanutkaan.
Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean esikarkelijattarensa johdolla.
Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa, lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi. Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.
Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin mukanaan.
Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua, viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on menestyksen varma enne.
Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine, tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: Sinisiä perhosia tai Kuihtuneita kukkia.
Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli jotakin vierasta.
Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa, hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä. Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun, joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman rakkauden kaihoisaa murhetta.
Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon. Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan hyvä-huutoihin.
Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.
Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin kyyneleitten puhkeavan silmistäni…
Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä ääni mainitsi nimeäni:
— Hellé!
Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään; katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani häneen yhä enemmän… Pari sanaa, suudelma, lupaus… Siinä kaikki. Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina, käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen nyyhkytystä… Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi lyyrilliseksi valituslauluksi.
Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle; hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille onnettomain rakastajain varjot.
Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena. Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti vaistomaisesti piilopaikassaan.
Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.
— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.
— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé, näkemiin!
Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan hiljeni, hän sanoi:
— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä, jos suvaitsette.
— Kyllä… sopersin minä.
Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin Genesvrier'ta käytävien läpi.
Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän aikoi puhua.
— Rakas Helléni…, alkoi hän.
Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi, vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:
— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen… Se olisi minulle liian raskasta… Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.
— Antoine, minä vannon…
— Ei, ei, älkää sanoko mitään… Teidän ei tarvitse puolustautua eikä selittää mitään… Se oli kohtalon tahto… Olinkin siihen jo valmistunut viime aikoina… Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.
Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili ympärillämme ivallisen suloisena.
— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut. Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta, hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja heikkouden hetkensä.
— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.
— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti. Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat… Mutta älkää pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin, mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin tuskani… Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.
— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö ystäväkseni?
— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla ennalleen… Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.
Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.