Hellé

XXII.

Aurinko paistoi sinivalkoisiin uutimiin täyttäen huoneeni viileällä, sinervällä valohämyllä, johon päivänsäteet leikkasivat värähteleviä läikkiä. Heräsin unestani. Olin raukea, pääni oli raskas ja kipeä, en muistanut muuta, kuin että olin itkenyt kauan ja hyvin myöhään vaipunut levottomaan uneen.

Soitin kelloa. Babette tuli sisään tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä.

Päivänvalon äkkiä tulvahtaessa huoneeseen muistini palautui.

»Suuri, hyvin suuri menestys… Tosi runoilijaa ilmaisee…
Mestariteos, joka lupaa toisia samanlaisia…»

Näistä aiheista sepitti jokainen arvostelija, kukin luonteensa ja mielialansa mukaisesti, ylistyspuheita Mauricelle ja Noémi Robertille, ennustuksia, neuvoja ja onnitteluja. Päivän Kaiku sisälsi ensi sivulla nuoresta voitonsankarista pitkän artikkelin, jossa oli mainittu hänen syntymävuotensa, sukuperänsä ja tuttavapiirinsä, kerrottu hänen byronilaisesta matkastaan… Huomautettiin vielä siitäkin, että Maurice Clairmont oli ottanut ensimmäiset askeleensa julkisessa elämässä kauniin serkkunsa, paroonitar de Nébriantin salongissa; että hän ensimmäisenä oli saattanut muotiin keltaisten neilikkain käytön… Ei myöskään unohdettu kuvata hänen kaunista »espanjalais-maurilaista tyyppiään, hänen vallattomia kiharoitaan, sinisiä silmiään, jotka ovat lempeät kuin naisen.»

Tämäntapainen kirjaileminen ihmetytti minua. Minusta se tuntui hieman naurettavalta. Otin esille vakavammat arvostelut. Yhdessä ainoassa sanomalehdessä oli selostus epäsuopeampi:

Epäilemättä on hra Clairmont mestarillinen rytmin käsittelijä, taiteilija, joka taitavasti osaa käyttää hyväkseen tulkitsijattarensa erikoista kykyä tehdä keskinkertaisesta suurta. Sappho on miellyttävä näytelmä, jota tekijän ystävät, puolikirjalliset piirit, salonki-ihmiset pitänevät ensiluokkaisenakin. Näyttämökoristeet ovat erinomaiset; Sapphon orjattaret pengermällä ovat kuin Alma-Tademan vaatettamia. Musiikki on niin vienoa, aistillista!… Mutta koristeet, puvut ja musiikkikin saattavat välistä viedä katsojan arvostelukyvyn harhateille. En itsekään voinut vastustaa niiden lumousta. Olin vähällä luulla, että tämä Sappho oli mestariteos!… Vasta esiripun laskeuduttua havahduin, saatoin jälleen ajatella kirkkaasti, Nyt näen, mistä erilaisista tekijöistä mielihyväni ja harhakuvitelmani johtuivat. Näen valitettavasti silmänlumetta, taituritemppuja, keinotekoisuutta. Sapphoko mestariteos?… Sanokaamme pikemmin sarja musikaalisilla ja runollisilla kommentaarioilla varustettuja eläviä kuvaelmia!… Hra Clairmont ei ole tuonut mitään lisiä taiteeseen, hän ei ole luonut mitään uutta, hänellä on vain verraton taituruutensa ja, toistan vieläkin, erikoinen kyky käytellä mahtavia eleitä, muotoja ja sanoja.

»Kateutta!» ajattelin, kuitenkin tahtomattani horjuen uskossani ja haluamatta sen enempää määritellä omaa kantaani.

Silmät ummessa, pää tyynyllä elin mielessäni uudestaan illan menestyksen. Ja muisto eilisillan suudelmasta haihdutti lopultakin kaikki kiusalliset ajatukset ja tunnonvaivat, jotka yöllä olivat tuottaneet minulle kyyneleitä. Päättelin mielessäni, että Antoine, joka ei tuntenut muuta kuin henkistä rakkautta, parantuisi helposti. Työ, taistelu aatteiden puolesta antaisi piankin hänelle lohtua…

XXIII.

Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.

Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä, mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut näköpiiriini.

Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä. Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky, että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen. Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon, puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.

— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?

— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat minulle kalliita muistoja.

Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo säilyttää muistoja.

— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!

— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.

— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar, ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu nykyaikaisesti… Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa suurenmoisesti… Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.

— Niin, mutta… setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.

— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan ystäviä, noin satakunta henkeä.

— Onko se suljetussa piirissä!

— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä. Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy ajatella puolisonne etuja… Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.

Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa. Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. Sapphon esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä hän koetti saada minut vakuutetuksi.

»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme. Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan; siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria…»

Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille, mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.

— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?

Rupesin väkisinkin nauramaan:

— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne… Totta kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän naurettavia… Mutta kuitenkin…

— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan… Täytyy tehdä niinkuin kaikki muutkin… Punanauha on kirjailijalle samaa kuin ylioppilaslakki koulupojalle… Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!

Hän lisäsi vakavampaan sävyyn:

— Mitä tämä kaikki teitä liikuttaa, rakas Hellé! Rakastakaa minua samoin kuin minä rakastan teitä… Mitä siitä, jos minua ihaillaan, jos ihmiset etsivät seuraani ja kadehtivat minua, — sitä suurempi on iloni tuntea kuuluvani kokonaan teille.

XXIV.

Eräänä iltapäivänä odotin rouva de Nébriantia ja Mauricea. He olivat Auteuilistä löytäneet pienen talon, joka heitä kovin miellytti ja jota minun heidän kanssaan piti lähteä katsomaan.

Me emme voineet enää liikkua askeltakaan ilman tuota tuiki välttämätöntä paroonitarta, jonka sekaantuminen kaikkiin puuhiimme tuntui Mauricesta olevan aivan paikallaan. Kihlauksemme jälkeen tämä huomasi, kuinka sopimattomalta saattaisi näyttää, että minä nuorena, tuskin täysi-ikäisenä tyttönä asuin yksin, poistuin milloin ja minne halusin, otin vastaan — Lampérier ja Grosjean parat! — vanhojapoikia. Hän ei uskaltanut lähteä ulos kanssani peläten saattavansa minut huonoon valoon, ja rouvat Marboy ja de Nébriant, jotka hyväksyivät hänen varovaisuustoimenpiteensä, työntäytyivät lakkaamatta meidän väliimme. Turhaan vakuutin heille, että minä välitin vähät ranskalaisista ennakkoluuloista, että en ollut riippuvainen muista kuin itsestäni, että osasin kyllä jo käyttää järkeäni; siitä huolimatta he koettivat tyrkyttää minulle omia mielipiteitään, taistella muka luonnottoman kasvatuksen turmiollisia seurauksia vastaan. Heidän minua vastaan tähtäämiensä pikku huomautusten kärki ylti setäänikin asti ja usein olin vähällä antaa sanan sanasta, viitata esimerkkeihin heidän omasta maailmastaan, tavanomaisten periaatteitten mukaan kasvatettuihin nuoriin tyttöihin, jotka sovinnaisen kuoren alla salaa vehkeilivät kaikenlaista ja harjoittivat melkein peittelemätöntä kuhertelua. Minun elämäni oli kirkas ja suora niinkuin sielunikin ja minun oli vaikea alistua valvonnan alaiseksi, joka minua loukkasi.

Senjälkeen kun minut oli esitetty markiisitar de X:lle ja kreivitär de Z:lle, oli minun täytynyt muuttaa kaikki elämäntapani. Mielialani, jopa rakkautenikin kärsi siitä. Olin kuin ulkoilmakasvi, joka oli suljettu keinotekoiseen ilmastoon, keinotekoisen auringon lämmitettäväksi. Ja mieleni teki sanoa Clairmontille: »Täällä ei ole minun paikkani. Menen naimisiin teidän kanssanne, mutta en kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka näyttävät olevan teidän eroamattomia seuralaisianne. Me hukkaamme parhaan osan elämäämme kuuntelemalla joutavuuksia, pakoittaen itsemme pingoitettuun seurusteluun meille kaukaisten ihmisten kanssa. Eläkäämme omaa elämäämme, jättäkäämme turha lörpöttely niille, joilla ei ole sen tärkeämpää tehtävää ja olkaamme oma itsemme, eikä ainoastaan herra ja neiti se ja se, joksi me olemme muuttuneet.»

Minun ei aina onnistunut salata kärsimättömyyttäni. Maurice oli siitä ihmeissään; hän vaati selityksiä, ja hauskasti alkanut yhdessäolo päättyi riitaan. Me erosimme melkein vihamiehinä. Sovinto seurasi kyllä pian; mutta minä tulin aina murheelliseksi huomatessani Mauricessa jonkunlaista luonteenheikkoutta, arvostelukyvyn horjuvaisuutta, vastahakoisuutta selvittämään mielipiteitään ja määräämään oma kantansa. Jollei hänessä olisi ollut tuota selittämätöntä viehätysvoimaa, henkevyyttä ja hivelevää suloutta, jollei hänen lahjakkuutensa ja nuori maineensa olisi häikäissyt silmiäni, olisinkohan voinut olla huomaamatta, nyt jo, sitä kuilua, joka erotti sielumme, kuilua, johon rakkautemme saattoi vajota?

Maurice oli minulle sanonut tulevansa ennen rouva de Nébriantia. Hän saapui hyvissä ajoin Rue Palatinelle ja kuvaili laajalti taloa, jota meidän oli mentävä katsomaan.

— Olen varma siitä, että tuleva asuntonne tulee teitä miellyttämään, sanoi hän. Se loistaa kuin korukalu keskellä vihreää vehmautta valkoisine kiviseinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ainoastaan kaksi kerrosta. Alhaalla suuri ja pieni salonki, ruokasali, josta tullaan pyöreään kasvihuoneeseen. Ensimmäisessä kerroksessa makuuhuoneet, biljardi, minun työhuoneeni. Korkeammalla on vielä joitakuita huoneita, joiden käytön saatte itse määrätä… Tulevalla viikolla alamme puuhata huonekalustoa.

— Sallitte kai minun säilyttää muutamia näistä huonekaluista, joita serkkunne nimittää romuksi?

— Muutamia niistä kyllä. Esimerkiksi tuon kirjoituspöydän ja empire-kaluston, johon pannaan uudet päälliset. Empire-tyyli on nykyään hyvin muodissa. Muut saatte lähettää maalle…

— Mutta kirjasto…

— Kirjaston myöskin. Se käsittää liiaksi pelkkiä erikoisalan teoksia.
Se olisi tiellä… Mitä haette?

— Tarkastelen rakkaita tuttuja esineitä, jotka sisältävät kappaleen omaa elämääni. Minkätähden ette voi jäädä tähän puutarharakennukseen? Asuisimme täällä hyvin mukavasti.

— Mutta tulkaahan toki järkiinne, Hellé! Teillä on jansenistisia mielitekoja… Miksi ette yhtä hyvin esitä minulle sellaista asuntoa kuin se, jossa Genesvrier asuu, huoneustoa jossakin pien-eläjien ja pikkuvirkamiesten talossa, kuolleessa kaupunginosassa?

— Antoine Genesvrier'n asunnossa ei ole mitään epämiellyttävää, ja olisin siihen täysin tyytyväinen, jos te siinä voisitte kirjoittaa mestariteoksia.

Hän mietti hetkisen.

— Te olette käynyt useinkin Antoine Genesvrier'n luona?

— Kyllä.

— Ennen setänne kuolemaa?

— Ennen ja jälkeen.

— Ja yksin?

— Niin, yksin. Mitä pahaa teistä siinä on?

— Ei mitään pahaa, vastasi hän vältellen. Mutta sanokaa, Hellé, miksi
Genesvrier ei enää kihlauksemme jälkeen käy täällä?

— Hän pelkää olevansa tunkeileva… Ja sitäpaitsi hänellä on paljon työtä. Hän aikoo panna toimeen kansantajuisia luentoja.

— Levittääkseen tulevaisuuskuvitelmiaan! Jos nuo luennot ovat samaa lajia kuin hänen artikkelinsa, tulevat ne saamaan osakseen haukotusmenestyksen.

— Te olette ankara!

— Oh, tunnen teidän myötätuntonne Genesvrier'ta kohtaan!

— En salaa sitä lainkaan.

— Kunhan olemme naimisissa, Hellé, ja kun näette maailmaa ja saatte enemmän kokemusta, huomaatte kyllä noiden kauniiden unelmain turhuuden ja noiden suurien sanojen naurettavuuden.

— Sitä en usko.

— Onkohan… mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.

— En valehtele koskaan.

— No niin… onkohan Genesvrier ollut… eiköhän hän vieläkin ole rakastunut teihin?

Minä punastuin.

— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.

— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään, josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli kiinnittänyt toiveensa minuun… Hän oli ilmaissut minulle hellät ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle. Sitten tulitte te minun elämääni… Antoine ymmärsi, että te olitte valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice! Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.

— Se tulee liian myöhään.

— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin. Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.

— Se ei ole samaa.

— Se on pahempaa. Tuo… Madeleine oli teidän rakastajattarenne, jota vastoin Genesvrier ei ollut muuta kuin ystäväni.

— Rakastajatar merkitsee sangen vähän tai ei mitään miehen elämässä; pieninkin varomattomuus saattaa vaaraan nuoren tytön maineen. Genesvrier kävi luonanne, te olitte hänen luonaan, yksin…

— Maurice, te tiesitte, että olin vapaa ja ennakkoluuloton. Te rakastuitte minuun ja valitsitte minut tietäen hyvin tämän seikan. Jos olette tuohon määrään sovinnaisuuksien orja, olisi teidän pitänyt etsiä itsellenne morsian omasta maailmastanne, tuollainen nykyaikainen tyttölapsi, joka osaa taitavasti kuherrella panematta mainettaan vaaraan.

Hän ei vastannut. Babette tuli sisään.

— Neiti… Marie on täällä lapsensa kanssa. Voitteko ottaa hänet vastaan?

— Tietysti.

Marie Lamirault, kokonaan mustissa, pisti ovesta sisään hienot kasvonsa, joita ujo hymy kirkasti.

Hänellä oli sylissään pikku Pierre, joka oli ruskettunut, kuten äitinsäkin, reipas ja tukeva.

Suutelin lasta, jota en ollut useampaan viikkoon nähnyt. Marie ilmoitti minulle, että hän oli saanut valmiiksi ne kirjailut, jotka olin häneltä tilannut kapioitani varten. Avasin kirjoituspöytälaatikon ja otin sieltä muutamia kultarahoja, jotka annoin hänelle.

— Pyytäisin neitiä pitämään edelleenkin minua muistossaan, jatkoi hän kiitettyään minua. Jos neiti tahtoisi puhua jollekin rouvalle… Sillä tätä nykyä ei työtä ole erikoisemmin tarjolla.

— Luottakaa minuun, hyvä Marie… Minulla on vielä työtä teille.

Hän ojensi minulle pienen, harmaaseen paperiin kiedotun käärön.

— Kävin herra Genesvrier'n luona tänä aamuna. Hän pyysi minun tuomaan tämän kirjan neidille.

— Tuleeko mitään vastausta?

— En tiedä.

Revin auki harmaan paperin Mauricen levottomien silmien seuratessa liikkeitäni. Käärössä oli kirja Köyhät, joka juuri oli ilmestynyt painosta.

— Sanokaa herra Genesvrier'lle, että kiitän häntä ja että kirjoitan hänelle myöhemmin.

Maurice naputteli hermostuneesti sormillaan pöytään.

— Mikä tuo nainen oli? sanoi hän Marien lähdettyä.

— Hän on erinomainen työntekijä, jolle olen antanut työtä… Olen puhunut teille hänestä…

— En muista.

— Marie Lamirault.

— Tuo tyttökö, joka aina on ystävänne Genesvrier'n kintereillä?

— Niin, sama tyttö, sanoin minä loukkaantuneena Clairmontin pisteliäästä äänestä. Hän on erittäin tarmokas ja kunnioitettava.

— Hänellä on avioton lapsi?

— On.

— Ihmeellinen tuttavuus teille, nuorelle tytölle.

— Maurice, sanoin tiukasti, te olette katkera ja pahansuopa. Pyydän teitä säästämään minua tuollaisilta pistopuheilta.

Hän alkoi selailla teosta, jonka olin jättänyt hänen kätensä ulottuville, sitten sulki hän sen nyrpeän ja halveksivan näköisenä. Rouva de Nébriantin kimakka ääni kuului eteisestä…

* * * * *

Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari, laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.

Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa, ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta, häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.

Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä. Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä Antoinen kanssa… Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan. Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä erehdys.

Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan, joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat… Hän rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla oikeutta olla niin vaativainen?

Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin seuraavan kirjelipun:

»Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti, sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan lukea Köyhät tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.

 »On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin.
 Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että
 rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»

XXV.

Antoine vastasi heti:

»Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.

»Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen, herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty. Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.

»Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän, että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette hänet paremmaksi ja suuremmaksi.

»Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä. Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä — ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja ajatelkaa joskus uskollista

Antoine Genesvrier'tanne.»

Antoinen kirje vapisi kädessäni…

»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'

»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan…' Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni tuhkan maun.

»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään, asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia. Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä en ole kylmä patsas.»

Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin, jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin olevani yksin maailmassa.

»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin mieltäni.»

Vanha ystävättäreni, joka oli vähän sairas, oli juuri paneutunut vuoteeseen. Hän otti minut vastaan makuukamarissaan, joka oli täynnä eetterin tuoksua. Istuuduin hänen vuoteensa ääreen ja yritin puhella kaikenlaisista mitättömistä asioista. En kuitenkaan onnistunut kokonaan salaamaan surumielisyyttä.

— Rouva de Nébriant lähti juuri täältä, sanoi rouva Marboy. Hän tuli kutsumaan minua suurille päivällisille, jotka hän pitää ensi viikolla teidän kunniaksenne. Mutta minä en voi tulla sinne, pikku Helléni. Lääkäri on ankarasti kieltänyt minua valvomasta.

— Miten ikävää! Tulen siis olemaan yksin.

— Yksinkö, vaikka Maurice ja rouva de Nébriant ovat siellä, puhumattakaan muista vieraista!

En vastannut.

— Näyttäkääpäs tänne pienet, sievät kasvonne… Mutta mitä on tapahtunut? Tehän olette itkenyt, Hellé!

Hän hymyili.

— Pientä rakkauden kinaa, kevätsadetta, eikö niin?

— Olette nähnyt Mauricen?

— Tänä aamuna.

— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?

— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.

— Hän pahoitti mieltäni.

— Millä tavoin?

En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie
Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.

— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja vastasi vihdoin:

— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te liian helposti annatte anteeksi.

— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier…

— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa. Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni: uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle…

— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää…

— Mitä vielä, tyttöseni! Tunsiko hän teitä niin perin pohjin, ja tunsitteko tekään häntä? Mikäli olen huomannut, on teidän laitanne samanlainen kuin kaikkien muidenkin kihlattujen. Ihastutaan, vannotaan valoja, mennään naimisiin, ja vasta avioliitossa pääsevät sielut selvyyteen, tulevat tuntemaan toisensa, ja silloin vasta syntyy todellinen rakkaus.

— Siis te luulette, että meidän tunteemme ei ole rakkautta?

— Se on rakkauden ensi oireita, kultaseni.

— Ja jos me huomaamme perästäpäin, että olemmekin tehneet auttamattoman erehdyksen?

— Kunniallisten ihmisten välillä ei ole auttamattomia erehdyksiä. Muutamat pienet, molemminpuoliset uhraukset, sopuisa mielenlaatu ja tottumus järjestävät kaiken parhain päin. Mutta minä pyydän teitä, Hellé, tulevan onnenne nimessä, luopukaa noista mielipiteistä, jotka nuoren tytön suussa ovat hupaisia ja anteeksiannettavia, mutta jotka tekevät nuoren rouvan sietämättömäksi. Teitä on kasvatettu kuten hyvin älykästä poikaa, vapaudessa, joka sopii miesluonteelle, mutta joka ei pue naista, jonka käytöksen tulee olla hillittyä ja alistuvaista. Teillä on kyky kiintyä syvästi, mutta te ette ole tunneherkkä. Setänne oli siitä ylpeä. Maurice on kärsivä siitä.

— Joka todistaa, että emme ole luodut toisiamme varten!

— Olette kyllä. Te olette, Hellé, vain liian suuri kuvittelija. Antoine
Genesvrier'lla on ollut huono vaikutus teihin.

— Tekin moititte häntä!

— Kunnioitan hänen luonteenominaisuuksiaan, mutta mielestäni hän on sangen omituinen henkinen opas nuorelle tytölle. Hän tartuttaa teihin oman sopivaisuudenhalveksimansa, kapinanhenkensä, parantumattoman ylpeytensä. Olen ollut iloissani siitä, että Maurice nai teidät: se on pelastuksenne.

— Totta tosiaan, rakas rouva, nyt en ymmärrä teitä.

— Hellé, rohkenen puhua teille näin suoraan, sentähden että olette minulle rakas. Siispä uskokaa minua, olette huonosti valmistunut avioelämään. Naisen elämä on lempeyttä, uhrautuvaisuutta, alistuvaisuutta. Voitteko taivuttaa ylpeytenne näiden hyveiden edessä? Osaatteko unohtaa oman personallisuutenne rakkaudessa?

— Mutta mitä varten? huudahdin minä. Mikä omituinen rakkauden ihanne naiselle! Minkätähden pitäisi hänen, paremmin kuin miehenkään, taipua ja uhrautua? Minkätähden kieltäisin oman personallisuuteni rakkaudessa? Mies, joka niin vähän kunnioittaisi oikeuden periaatteita, että hän voisi pakoittaa minut henkiseen itsemurhaan, olisi tyranni tai pölkkypää: missään tapauksessa en voisi sellaista rakastaa. En tahdo uhrautua itse enkä uhrata miestäni. Meidän täytyy koettaa yhdessä luoda sopusointuista elämää kunnioittamalla, auttamalla ja täydentämällä toisiamme. Minä vihaan sitä hirvittävää itsekkäisyyttä, joka piilee eräiden miesten imelän kohteliaisuuden alla, ja surkuttelen naisia, jotka sietävät sitä joko turhamaisuudesta tai raukkamaisuudesta.

— Ah, tekin olette tuollainen uuden ajan nainen! Te puhutte aivan kuin
Antoine puhuisi.

— Minä asetan itsetietoisen sankaruuden kaiken muun yläpuolelle, mutta uhraus on jalo vasta silloin, kun se palvelee jaloa päämäärää. Panisin alttiiksi terveyteni, kauneuteni, elämäni, pelastaakseni vaarasta miehen, jota rakastan, mutta jos uhrautuisin pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi tai hemmoitellakseni mieheni ennakkoluuloja, tuntisin pettäväni pyhimmät unelmani ja edistäväni vääryyttä ja pintapuolisuutta… Ei, se ole minun velvollisuuteni.

— Te olette kapinoitsija, tyttö parkani. Elämä on taivuttava teidät ja murtava uhmanne.

— Maurice lienee puhunut teille jotakin? Hän on levoton, pettynyt…
Pyydän teitä, sanokaa minulle totuus!

— Maurice ajattelee juuri samoin kuin minäkin.

— No niin, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Minun täytyy se tehdä.

XXVI.

Oli taas tuollaiset kuuluisat yhden värin päivälliset, jotka rouva de Nébriant oli saattanut muotiin. Aikaisemmin oli ollut siniset päivälliset runoilijoille, viheriäiset maalareille, malvanväriset säveltaiteilijoille. Ne päivälliset, joille minut oli kutsuttu ja joiden tuli käydä kihlajaisista, olivat ruusunpunaiset minun kunniakseni.

Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin, jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta. Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien, kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut, silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan, yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.

— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin lyyrillisen lennokkaasti?

— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine, kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne huoneusto.

Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille, joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille, tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs, etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua, kengitettyä clubman'ia väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.

Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani; minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.

Pöydässä istuin Mauricen ja toisen clubman'ia. välissä, vastapäätä paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan. Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu, miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella mielinmäärin.

Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi, taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa, hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs, epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.

Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni voitonriemuisena:

— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin hurmaava!… Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus… Herra Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen eduksi.

— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.

— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.

Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika», joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen, neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille kunniakas kilpailija.

Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen kimppuun.

— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus, henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo soma huikentelija tarttui kiinni… Koko Parisi on vaeltava teidän kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja! Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta. He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä, mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta kultakolikosta.

Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.

Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä. Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan, tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään harkitsevaisuussyistä… Toivo saada näytelmänsä esille Parisin ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n edessä.

Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.

Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa, jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen hahmon.

Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa, kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia. Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista, satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä, kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.

— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n Köyhät? Köyhät on rakkautta ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.

Rouva de Nébriant selitti, että hän oli kuullut puhuttavan jotakin tästä kirjasta, mutta että hän ei pitänyt tarkoitusperäisistä romaaneista.

— Tekö, Ibsenin innokas ihailija?

— Se ei ole samaa! sanoi paroonitar hämillään.

— Ibsen on filosofi, utuinen ja valtava nero, sanoi Rebussat, jonka poskille veret äkkiä syöksähtivät. Genesvrier, joka luulee olevansa ajattelija ja kirjailija, kuuluu yksinkertaisesti niihin, jotka kuten verikoirat iskeytyvät niiden lahkeisiin, joilla on lahjoja, onnea ja menestystä.

— Todellako? huudahti neiti Frémant yhä yhtä viattomana. Sepä ikävää, tuo Genesvrier miellytti minua… Mutta rakas paroonitar, ettekö kerran kertonut minulle hänen tarinaansa? Hänhän oli kunnianarvoisesta perheestä ja joissakin sukulaisuussuhteissa tuon miellyttävän vanhan rouva Marboyn kanssa, jonka piti tulla tänne tänä iltana?

— Sangen etäinen sukulainen… Oh, hän on yksinkertaisesti hullu. Rouva Marboy ei juuri ollenkaan seurustele hänen kanssaan… Hän on sairas, tuo rouva raukka, eikä voi liikkua huoneestaan. Toivon, että pian saamme taas nähdä hänet.

Rouva de Nébriant koetti kääntää keskustelua muihin asioihin, peläten, että joku onnettomuudeksi erehtyisi puolustamaan häntä. Katsoin Mauricea. Hänen silmänsä karttoivat itsepintaisesti katsettani. Hän vaikeni.

Mutta neiti Frémant ei hellittänyt.

— Hullu, Genesvrier'ko?

— Ja vaarallinen hullu! virkkoi ministeri. Yksi niitä, jotka tahraavat itsensä sillä loalla, jota he keräävät… Oh, Genesvrier ei suinkaan ole lahjaton. Hänellä on tyylivaistoa, kyky käyttää voimakkaita iskusanoja, jonkinlainen harhauttava kaunopuheisuuden taito. Hänellä on muutamia kannattajia nuorisossa — tuossa kummallisessa nykyajan nuorisossa, joka on niin vähän ranskalainen, joka ei osaa enää nauraa, vaan vajoaa sekapäisiin teorioihin, huumautuu suurista sanoista… Niin, Antoine Genesvrier'ssa on hyvää häväistyskirjailijan ainesta, vaikkakin hän liiaksi jäljittelee Jacques Laurentia… Joka tapauksessa hänen raivonpurkauksensa kuuluvat ammattiin, enkä minä soimaisi häntä siitä, että hän tunnollisesti ahkeroiden ansaitsee sen rahan, jota Laurentin ystävät hänelle tuhlaavat, ellen epäilisi hänen rehellisyyttään.

Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.

— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?

— Hm!… rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut eikä varastanut…

— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei lainopin mukaan voida syyttää.

— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:

— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.

— Mistäkö häntä syytetään, neiti?… Oh, hyvä jumala, ei paljon mistään… Kaikki riippuu katsantotavasta… Monetkaan eivät pitäisi rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä, jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen tulevissa vaaleissa.

— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi…

— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista, katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja, uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.

Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima pakoitti minut kapinaan.

— Minä en ole samaa mieltä kanssanne, herra Rebussat, sanoin kirkkaalla, hieman vavahtelevalla äänellä, joka kaikui halki koko suuren salin. Minä tunnen herra Genesvrier'n ja pidän häntä hyvin kunniallisena ihmisenä.

Rebussat ensin hämmästyi, sitten hymyili kohteliaan halveksivasti:

— Te olette kovin nuori, arvoisa neiti ja on helppo pettää teidän ikäistänne, kokematonta henkilöä, joka on altis suurille, kauniille sanoille.

— Sedälläni oli ihmistuntemusta. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä suuressa arvossa, ja hän nimitti Genesvrier'ta ystäväkseen. Sentähden katson velvollisuudekseni puolustaa häntä. Antoine Genesvrier on köyhä, sentähden että hän on omaisuudellaan pelastanut paljon onnettomia. Hänellä ei ole muuta kunnianhimoa kuin halu harjoittaa hyödyllistä toimintaa. Totuus on hänen ainoa silmämääränsä.

Tunsin, että ympärilleni oli syntynyt raskas ja vihamielinen hiljaisuus, huomasin Mauricen harmistuneen levottomuuden ja rouva de Nébriantin suuttumuksen. Rebussat nyrpisti ohuita huuliaan ja hymyili terävää hymyään:

— Onnittelen teitä, neiti, siitä uskollisuudesta, jota osoitatte ystäviänne kohtaan, niin eriskummallisia kuin nuo ystävyyssuhteet ovatkin. Kunnioitan tuota naivia tunnetta, joka teitä elähdyttää. Mutta rakas Clairmontimme ei näytä oikein vakuutetulta…

— Neiti de Riveyrac liioittelee, sammalsi Maurice… Herra Antoine Genesvrier'n filantropinen into huvitti herra de Riveyracia, mutta he eivät seurustelleet paljonkaan keskenään.

— Hän oli hänen ystävänsä… niinkuin hän oli teidänkin, huudahdin minä, kiivastuen tästä selkärangattomuudesta, joka melkein sai minut vihaamaan Clairmontia. Uskaltakaa tunnustaa se, rakkaani. Te tunnette Genesvrier'n, te puristatte hänen kättänsä ja tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on kunniallinen mies. Ja mitä itseeni tulee, olisi minusta hyvin raukkamaista, jollen uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen.

— Tietenkin on kullakin vapaus ajatella mitä tahtoo, sanoi Rebussat kylmästi. Teette väärin salatessanne mielipiteenne, rakas Clairmont… Mutta jättäkäämme Genesvrier, hänen paheensa ja hyveensä, ja pyytäkäämme rouva Salmsonia laulamaan meille ihania tanskalaisia laulujaan. Musiikki »rauhoittaa, lumoaa ja vapauttaa», kuten sanoo runoilijamme Sully-Prudhomme… Rakas rouva…

Rouva Salmson veti käsistään pitkät hansikkaansa. Hän suuntasi askeleensa pianon luo; vieraat hajautuivat eri ryhmiin. Huomasin olevani yksin neiti Frémantin kanssa.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä ymmärretään sanalla gaffe?

— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä… juuri päinvastaista kuin minkä minä tein.

— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi on vaarassa.

— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua… Rukoilen teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan Antoine Genesvrier'sta…

Liikutus tukahdutti ääneni.

— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää! Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut teitä rakastamaan… Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te, joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in rohkeat sanat… Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!

Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.

— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas lapseni.

Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.

— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?

— Niin.

— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä pyydettävänä.

— Saatte ne huomenna.

— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden… tuon…

— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.

XXVII.

Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa, langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.

Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut, ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä, hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.

Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut, anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui, että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice, rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta, häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.

Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin ojensi hän minulle kätensä.

— Arvaatte kai, minkätähden olen tullut näin aikaiseen aamulla? Olen hyvin levottomassa ja kiusallisessa mielentilassa ja odotan teiltä selityksiä.

— Minkä johdosta? Minun käytökseni oli aivan johdonmukainen ja luonnollinen. Samaa en voi sanoa teidän käytöksestänne.

— Tuo on taas sitä naisten tavallista kiemurtelua, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Tehän väännätte koko asian.

— Todellakin? Haluaisinpa tietää, mitenkä te sen esitätte.

Clairmont oli istuutunut. Hän nojasi kyynärpäätään pöytään ja koputteli hermostuneesti jalkaterällään lattiaan.

— Te pidätte minua pilkkananne, Hellé. Eilen te teitte varomattomuuden, jolla voi olla ikäviä seurauksia. Hankitte minulle vihamiehen… ja sitten loukkasitte minua julmasti.

— Minäkö loukkasin teitä?

— Älkää tekeytykö viattomaksi. Tiedätte mitä tarkoitan.

— Selittäkää sananne.

— Hitto vieköön, rakas ystävä, te olette tahtonut kuuluttaa julki jalomielisiä tunteitanne, joita maailma ei käsitä sillä tavoin kuin te näytte luulevan. Te olette rikkonut tahdikkaisuutta vastaan. Rebussat on syvästi loukkaantunut. Hän ei tule antamaan sitä anteeksi.

— Tarvitsetteko siis häntä niin suuresti?… Niin, todellakin, teidän kunniamerkkinne näyttää teistä olevan vaarassa, tuo kallisarvoinen kunniamerkki, jonka loiste sokaisi teidät eilen niin, että olitte kuuro ja mykkä kaikelle muulle.

— Te laskette leikkiä kanssani. Hetki on huonosti valittu.

— No hyvä, sanoin minä suuttuneena hänen kiertelyistään, vastaan teille siis suorasti, olkoon että se tuntuisi teistä raa'altakin; tämä keskustelu on paljon vakavampi kuin mitä luulettekaan ja meidän on tällä hetkellä puhuttava aivan avoimesti. Te syytätte minua tahdikkaisuuden puutteesta ja minä syytän teitä kunnian ja rehellisyyden puutteesta. Minä olen ollut varomaton, myönnettäköön. Te olette ollut heikko ja raukkamainen.

— Minä olen menetellyt niinkuin jokainen hyvin kasvatettu mies olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa. Minä vaikenin, niinkuin tulikin tehdä.

— On tapauksia, jolloin vaikeneminen on halpamaisuutta.

— Hellé!

— Vaikenemalla teitte itsenne myötärikolliseksi panetteluun. Tekö menettelitte niinkuin hyvinkasvatetun miehen tulee? Olisin mieluummin nähnyt, että olisitte menetellyt niinkuin mies, vaikkakin se olisi sotinut sovinnaisuutta, varovaisuutta ja etujanne vastaan.

— Minä tein niinkuin minua halutti tehdä. Ja jos en puolustanut Genesvrier'ta, tapahtui se siksi, että minulla oli painavia syitä vaieta.

— Haluaisinpa tietää nuo syyt.

— Älkää toivoko, että sanoisin teille ne kaikki.

— En pelkää totuutta.

— Siinä teette väärin.

— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.

Kumealla äänellä hän vastasi:

— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.

— No siis?

— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä kaikenlaisia huhuja… Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta kepposensa.

— Mitä tarkoitatte?

Hän hymyili ilkeän ivallisesti.

— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen. Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.

— Minä välitän vähät teidän hienotuntoisuudestanne ja armeliaisuudestanne. Te olette sanonut joko liian paljon tai liian vähän, Maurice. Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tietäkää siis, että pidän vähän liiallisena ystävyyttänne miestä kohtaan, joka on kylmäverisesti pitänyt teitä leikkikalunaan… Oh, olen kuullut hänestä kerrottavan paljon asioita näinä viime päivinä!… Olette luullut hänen ihailevan teidän suurta älyänne ja kenties, koska ylpeyttänne hiveli se tietoisuus, että te yksin kaikista naisista olitte voinut valloittaa tuon voittamattoman sankarin, kenties tuotti teille iloa ajatus, että hän todella rakasti teitä… Hellé raukka! Elämä täydentää teidän kasvatustanne teidän omalla kustannuksellanne.

— Mitä tiedätte? Puhukaa!

— Tulette katumaan itsepintaista tiedonhaluanne. Olisin halunnut odottaa ja paljastaa teille totuuden myöhemmin.

— Puhukaa, minä vaadin sitä!

— Teidän on täytynyt olla hyvin… kokematon, (joka on anteeksi annettava, jopa kunnioitettavakin ominaisuus teidän ijällänne) voidaksenne olla huomaamatta, että yritettiin päästä käsiksi teidän rahoihinne. Oli turvattava nuo filantropiset yritykset ja Tulevaisuuden yhteiskunta. Mutta tämä ei olisi vielä mitään. Antoine Genesvrier on osoittanut julkeaa kunnioituksen puutetta teitä kohtaan tuodessaan luoksenne tuon Marie Lamiraultin, rakastajattarensa, ja lapsen, jota hän ei ole uskaltanut tunnustaa omakseen.

Silmiäni hämärsi. Tunsin hermojeni pingoittuvan ja veren jähmettyvän suonissani; mutta vastustamattomasti järkeni, sydämeni, vaistoni nousivat kapinaan:

— Se on mahdotonta.

— Te olette ainoa, joka ette tiedä tästä suhteesta. Marie Lamirault jakoi suosionsa Genesvrier'n ja Louis Florentin kesken. Niin minulle on kerrottu ja minä uskon sen. Mitä lapseen tulee…

— Antoine ei ole voinut minua niin halpamaisesti pettää. Minä en tahdo epäillä häntä sellaisesta.

— Ottakaa asiasta selko ja näette, että olen puhunut totta.

Hän puhui niin varmalla, niin voitonriemuisella äänellä, että voimani minut hetkeksi petti. Clairmont näki minun olevan mielenliikutuksesta kuolon kalpean; saatoin tuskin hengittää, olin itkuun purskahtamaisillani. Hän ei enää voinut hillitä vihaansa:

— Se järkyttää teitä siis niin kovin! sanoi hän tarttuen ranteisiini… Ah, siis oli epäilykseni oikea! Te rakastitte häntä, rakastatte häntä vielä!

— Minä?

— Niin, te rakastatte häntä. Millainen nainen te siis olettekaan?
Te rakastatte häntä, tuota arvon herraa, tuota maanmainiota
laupeudenharjoittajaa, tuota kirjailijaneroa, tuota marttyyria!…
Miksi ette sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan, Hellé!

Minä työnsin hänet luotani suuttuneena:

— En usko teitä, en tahdo uskoa teitä. Teidän menettelynne on katalaa.
Menkää!

Hän kertasi:

— Heti ensimmäisenä päivänä olisi minun pitänyt huomata se. Tehän aivan ahmitte hänen sanojaan…

Minä sopersin: