Hellé

VII.

Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen. Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia, teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona. Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon, ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä. Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään. Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.

Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.

Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:

— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte itse kokea rakkautta.

Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:

— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten kiharoitten alla?

— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin, että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi herättää rakkautta.

— Kuinka niin, lapseni?

— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.

— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä romaaneja?

— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa. Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa olevan näyttää sellaisilta.

— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä; mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?

— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta, tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta, turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?… Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän rinnalla.

— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva. Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.

— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.

— Minkätähden?

— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?

— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.

Hän oli hetken aikaa mietteissään.

— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan edessä… Te ette usko Jumalaan, Hellé… Kun filosofit tulevat minulle puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte. Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta käsivarsillaan.

— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?… Älkää olko huolissanne, rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet, mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni, alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea. Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se, mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.

— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!… Mutta saamme vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?

Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli suutelemaan vanhan rouvan kättä.

— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille, muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi serkkunne, rouva de Nébriant?

— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti anteeksi…

— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice; te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut lapsesta saakka.

Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme, tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen itsepäisesti palaavan minuun.

Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot, hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet, hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan nainen katsele lämpenemättä.

— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista. Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!

— Te ette aio olla läsnä esityksessä?

— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha. Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.

— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari, vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä viimeistelen siellä näytelmäni Sapphon.

— Onnellinen ihminen!… Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii teitä, olkaa varma siitä.

— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont nauraen.

— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?

— Antiikkisen siveysopin tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!

— Pahoittelen, ettei setäni ole saapuvilla, sanoin, hiukan hämilläni tuosta sinisestä katseesta, joka kimmelsi tummien silmäripsien lomista niinkuin jäälintu kaislistosta.

— Maurice, huudahti rouva Marboy, teidän täytyy tutustua herra de Riveyrac'iin! Tulkaa tänne päivälliselle lauantaina, te tapaatte silloin herra de Riveyracin ja hänen viehättävän veljentyttärensä… Oh, älkää vastatko, ettei teillä ole aikaa, että kauniit naiset kiistelevät kunniasta saada teidät vieraaksensa… Jos kieltäydytte, tulemme vihamiehiksi.

— Miksi kieltäytyisin niin suuresta ilosta? Pyytäisin vain, rakas rouva, saada tuoda luoksenne erään toisen vieraan…

— Myönnytään… Ja tuo toinen vieras?…

— On teidän oma veljenpoikanne. Minun piti viettää tuo ilta hänen luonaan.

— Tuo omituinen Antoine? Hän ei tule.

— Rouva Marboy, kuinka väärin te tuomitsette veljenpoikaanne! Mitä mahtaa neiti de Riveyrac ajatellakaan?

— Hellé ei tunne Antoinea. Rakas lapseni, henkilö, josta puhumme, on veljenpoikani, synkkä ja eriskummallinen olento, joka tekee työtä kuin benediktiiniläismunkki, elää kuin erakko ja välittää siitä vähät, miellyttääkö hän nuoria tyttöjä.

— Todellakaan Genesvrier ei ole naisten suosiossa, sanoi nuori mies hymyillen. Hän ei osaa eikä tahdo puhua heille sitä kieltä, josta he pitävät, eikä ajattele muuta kuin ihmiskunnan uudistamista! Hän on kuuluisan Jacques Laurentin uskollinen ystävä ja opetuslapsi.

— Jacques Laurentin, Tulevaisuuden yhteiskunnan toimittajan? Olen kuullut setäni puhuvan hänestä ihastuksella.

— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija… aivan kuten
Genesvrier!

— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely, porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.

Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka five o'clock'in pienet askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.

VIII.

Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.

— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi, viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen. Katselkaahan itseänne vähän.

Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.

Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.

Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo mukanaan seesteistä iloa.

— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään erinomaisempaa, lapseni?

— Ei kerrassaan mitään, rakas rouva.

Hän näytti rauhoittuvan.

— Olen teidät asettanut herra Clairmontin ja veljenpoikani väliin. Mauricen te tunnette. Mitä tulee Genesvrier'hen, puhuttelee hän tuskin teitä, sillä ulkonäkönne tekee hänet araksi. Kuitenkin uskon, ettei teillä tule olemaan ikävä.

— Olen siitä aivan varma. Herra Clairmont miellyttää minua kovin.

— Hän osaa lumota, sanoi rouva Marboy hymyillen. Hänen äitinsä, joka kuoli viime vuonna, oli parhaimpia ystäviäni, ja te ette voi aavistaa, kuinka suuresti hän rakasti Mauricea. Hän toivoi saavansa hänet naimisiin, ja paroonitar de Nébriantin luona — heidän serkkunsa, suurmaailman nainen, jonka koko Parisi tuntee — oli todellakin kauniita naimiskauppoja kylliksi tarjolla. Mutta matkahulluus nousee Mauricen päähän. Hän lähtee pois… Milloin hän palaa? Sitä ei hän itsekään tiedä. Joku päähänpisto voi hänet kuljettaa Aasiaan, Indiaan, Japaniin. Ja Mauricen runous muistuttaa häntä itseään. Se on yhtä tulista, kevyttä, kärsimätöntä kuin hänkin. Karuluonteinen Genesvrier sanoo hiukan pilkallisesti, että se on hullu runotar, joka puhaltaa kultaiseen torveen.

Aavistin tuossa Genesvrier'issa tapaavani Muusain vihollisen. Minulle ei ollut lainkaan vastenmielistä kuvitella, että Mauricen runotar oli tuollainen taivaallinen hullu, sointuva ja suloääninen ja hajahapsinen. Lukiessani runoilijoita olivat he minusta tuntuneet ikuisilta lapsilta, pyhän hurmion juovuttamilta, joille kaikki oli sallittua. Maurice Clairmont lähti taistelemaan jumalaisen Hellaan puolesta; se riitti minulle asettuakseni hänen puolellensa. Ilmaisin kursailematta nämä ajatukseni.

— Olen hiukan samaa mieltä kanssanne, vastasi rouva Marboy. Mutta älkää olko liian ankara Antoinea kohtaan. Kenties on hän teistä hyvinkin mieltäkiinnittävä. Hän on suuriälyinen ja syvästi siveellinen mies, mutta onnettomuudekseen eksynyt ihmiskunnan utopiojen sokkeloihin. Hän on syntyisin rikkaasta perheestä ja hänen pitäisi kantaa markiisin arvonimeä. No niin, rakas lapseni, hän on tehnyt sen jalomielisen järjettömyyden, että hän on hylännyt sekä arvonimen että omaisuuden. Minkävuoksi? Hän ei ole koskaan suvainnut sitä minulle lähemmin selittää. Hän ei liikoja itsestään juttele, veljenpoikani Antoine. Hän kirjoittaa eräisiin filosofisiin, sosiologisiin y.m. aikakauskirjoihin. Minä olen liian porvarillinen käsittääkseni hänen kirjoituksiansa.

Kello kilahti kaksi kertaa ja sisään astui setäni Gérardien seuraamana. Keskustelu oli pelkkää kohteliaisuuksien vaihtamista aina siihen saakka, kunnes Maurice Clairmont ilmoitettiin saapuneeksi.

Rouva Marboy esitti hänet sedälleni, jonka jälkeen hän istuutui minun lähelleni. Hänen silmistään kuvastui ihailu, joka oli minulle mieleen, ja ymmärsin heti hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän oli onnellinen nähdessään minut jälleen.

Kello löi puoli kahdeksaa, kun hra Genesvrier astui sisään. Kuulin, että hän pyyteli anteeksi myöhästymistään, mutta olin niin kiintynyt keskusteluun Clairmontin kanssa, että tuskin huomasin uutta tulokasta. Pian tarjosi setäni käsivartensa rouva Gérardille ja me menimme ruokasaliin.

Mauricen matkasta riitti puheen aihetta koko aterian ajaksi. Tuo nuori mies puhui vaivattomalla ja sirolla lennokkaisuudella, joka ilmaisi runoilijaa ja jonka rinnalla hra Gérardin professorimainen kaunopuheisuus tuntui kömpelöltä. Olin vastaanottavainen sanojen musiikille samoin kuin muotojen kauneudelle, ja kun niiden uutuuden viehätys esti minua käyttämästä arvostelukykyäni, en lainkaan huomannut, että tämän elävän kuvauskyvyn alla ei piillyt mitään omaperäisiä ajatuksia ja että tuo lumooja kiehtoi mieliämme pukemalla uuteen asuun tuiki tavallisia asioita. Maurice Clairmontin henkilöllisyys oli ihmeellisesti sen seikkailevan runoilijatyypin kaltainen, joka Byronista saakka on kiihoittanut nuorten mielikuvitusta. Hänessä ei ollut enää hienoa parisilaista ironiaa, ei tiedemiehen harkitsevaisuutta… Hänessä oli jotakin nuorta, tulista, onnellista, hänestä uhkui kärsimätön elämänhalu ja voiton varmuus; kauniit silmät olivat ikäänkuin luodut heijastamaan ikuisen kauneuden eri vivahduksia, ääni soi kuin pronssi- ja kultakellojen helinä. Puhellessani Mauricen kanssa saatoin tuskin harkitulla pidättyväisyydelläni hillitä sitä voimakasta mieltymystä, jota tunsin häntä kuunnellessani ja katsellessani. Tämän mieltymyksen puhtautta ei hämmentänyt mikään keimailu eikä epämääräinen aistillisuuden tunnekaan, joka usein liittyy tämäntapaisiin mielenliikutuksiin; iloitsin samoin kuin taiteilija, joka mallissaan ihailee ihmisyyden täydellistä kuvaa.

Antoine Genesvrier, joka oli asetettu oikealle puolelleni, ei herättänyt lainkaan huomiotani. Vaihdoimme ainoastaan eräitä kohteliaisuuksia. Kun palattiin jälleen vierailuhuoneeseen, näin hänet ensimmäistä kertaa suoraan edestä.

Aivan toisessa ympäristössä olisi se, mitä olin saanut kuulla hänen elämästään ja luonteestaan, kiinnittänyt vilkkaasti mieltäni, mutta suurempi viehätysvoima veti tällä kertaa huomioni pois tuosta miehestä, jonka kolmenkymmenenviiden vuoden ikä jo näkyi liian selvästi ja jonka pitkä vartalo, väkevät hartiat, ohimoilta harmaantunut tiheä, ruskea tukka ja synkät kasvojen piirteet eivät olleet omiaan voittamaan puolelleen nuoren tytön suosiota.

Rouva Gérard, joka äskettäin oli välittänyt neljä naimiskauppaa yhdellä kertaa, kertoi rouva Marboylle puuhistaan ja siitä kiitollisuudesta, jota nuorten sulhojen ja morsianten kahdeksan perhettä häntä kohtaan tunsivat. Iäkäs ystävättäreni kuunteli hymyillen hillitysti ja hyväntahtoisesti, hypistellen kaiken aikaa harmaan silkkihameensa pitsejä. Genesvrier keskusteli setäni ja hra Gérardin kanssa.

Maurice Clairmont oli istuutunut lähelleni.

— Matkustan muutaman päivän perästä, sanoi hän, enkä kenties palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua. Lähden toivoen löytäväni teidät jälleen ja pahoittelen, etten ole tutustunut teihin aikaisemmin. Salongit ovat täynnä arkipäiväisiä olentoja, ja tuntee itsensä onnelliseksi tavatessaan sellaisia ihmisiä kuin setänne ja te…

— Me emme ole seuraihmisiä… Olen tuskin ollut kahdeksan tai kymmenen kertaa vastaanotoissa, jotka ovat kaikki ikävystyttävästi toistensa kaltaisia. Olen maalainen. En viihdy muualla kuin vanhassa puutarha-asumuksessani Rue Palatinen varrella tai Châtaigneraie'ssa.

— Rouva Marboy on kertonut minulle elämästänne. Tiedän, että rakastatte opiskelua ja yksinäisyyttä… Omituinen mielihalu teidän ikäisellenne ja näköisellenne henkilölle. Minä en ole koskaan voinut alistua tuohon älylliseen kurinpitoon, joka tekee nuoret kasvomme liian vakaviksi. Minä seuraan oikkujani ja hetkellisiä päähänpistojani… Ja kuka tietää — lisäsi hän äänenpainolla, joka minusta tuntui oudolta — vaikka juuri lähteissäni tuohon Kreikkaan, joka minua niin houkuttelee, saisinkin jonkun toisen mieleenjohtuman…

— Mennä muuanne?

— Tai jäädä tänne… Hän jatkoi unelmoivasti:

— Minun täytyy voittaa tämä mielihalu, sillä olen antanut sanani… Sitäpaitsi vaatii sitä näytelmäni, joka minun pitää siellä viimeistellä… Mutta minä olen nyt sellainen kuin olen…

— Teidän täytyy lähteä, sanoin, sillä tämä runollinen matka lisäsi jollain tavoin Clairmontin luonteen viehätystä.

Hän loi minuun ihmettelevän katseen, jota huono miestuntemukseni esti minua heti ymmärtämästä.

— Todellakin, te neuvotte minua lähtemään… siinäkin tapauksessa, että
Parisissa olisi joku uusi vetovoima … vastustamaton vetovoima?

— En käsitä, sanoin viattomasti, mitä vetovoimaa Parisi voisi teille tarjota, mutta jos minä olisin mies, en epäilisi hetkeäkään saadessani kolmen päivän matkan jälkeen nähdä Kykladit, Nereidien meren, ja saadessani kenties vielä kunnian ajaa turkkilaiset jumalien maasta.

— No hyvä, sanoi hän nauraen, näen että minun, kuten sanotte, täytyy ajaa pois turkkilaiset, sillä uhalla että muuten häpäisen itseni teidän silmissänne. Mutta niin kauas kuin matkannenkin, niin hurmaavia kuin saaret lienevätkin ja meri sininen ja turkkilaiset jäykkäniskaisia, minä palaan, minä palaan, neiti.

— Ja tuotte mukananne meille kauniin näytelmän?

— Koetan parastani… Ja te, neiti, mitä teette te sillä aikaa?

— Työskentelen setäni kanssa; kesät vietän Châtaigneraie'ssa…

— Kaksi vuotta on pitkä aika.

— Niinkö luulette? Vuodet kuluvat nopeasti. Minusta tuntuu, että olen syntynyt eilen, ja kuitenkin olen viettänyt elämäni ilman seikkailuja, ilman tapahtumia, setäni ja vanhan, kiltin palvelijattareni Babetten seurassa.

— Teillä ei ole ollut edes tovereita?

— Enkä ole niitä yhtään kaivannutkaan. Nuoret tytöt eivät minusta vähääkään välitä, koska minä olen niin toisenlainen kuin he ja koska meillä ei ole mitään yhteistä.

— Mutta kun palaan matkaltani, ovat kenties odottamattomat tapahtumat mullistaneet teidän elämänne. Tuntematon Psykhe herää teissä, kahdettakymmenettä vuotta kohti kulkiessanne… Yhdentekevää! Minä vien mukanani teistä suloisen muiston ja ajattelen teitä myrttien ja öljypuiden siimeksessä… Ja sitäpaitsi olette oikeassa… Kaksi vuotta kuluu nopeasti.

Hän kertasi hetken kuluttua:

— Minä palaan.

Kun puolenyön tienoissa hyvästelimme, pyysi setäni Clairmontia tulemaan keskiviikkona luoksemme Rue Palatinelle. Genesvrier'n jäähyväissanoista ymmärsin, että myöskin hän oli saanut saman kutsun.

IX.

Olin kätkenyt päällystakkini alle Maurice Clairmontin kaksi teosta, jotka olin lainannut rouva Marboylta, ja vaunujen vieriessä kohti Saint-Sulpiceä minusta tuntui kuin kuljettaisin mukanani runoilijan omaa sielua, joka näin oli lymynnyt piiloon, lähelle sydäntäni.

Setäni ääni herätti minut unelmistani.

— Olen tyytyväinen iltaani, Hellé. Vaikkapa rouva Gérardin puku olikin
sietämättömän punaista samettia, nautin suuresti keskustelusta.
Tiedätkö, että sain Genesvrier'n lupaamaan tulla meitä katsomaan?
Lapseni, hän on harvinainen ihminen.

— Minulla ei ole hänestä mitään käsitystä, vastasin. Herra Genesvrier pysytteli säännöllisesti loitolla minusta. Tuskin olen kuullut hänen lausuvan neljää sanaa.

Huomasin, ettei setäni lainkaan puhunut Maurice Clairmontista, ja koetin hienosti johtaa keskustelun tuon nuoren miehen ilmeiseen lahjakkuuteen. Mutta samoin kuin minä olin kokonaan Clairmontin pauloissa, samoin oli Genesvrier vanginnut kaikki hra de Riveyracin ajatukset. Hän myönsi, että Mauricella oli mielikuvitusta, lennokkaisuutta, siroutta ja että hän oli noita viehättäviä hahmoja, jollaisia taiteilijat mielellään kuvaavat. Sitten vaivuimme molemmat mietteisiimme emmekä puhuneet mitään ennenkuin huoneeni kynnyksellä, jossa setäni toivotti minulle hyvää yötä.

Kun olin sytyttänyt pienen lamppuni, jonka jalusta esitti vanhanaikaista paimentyttöä lumivalkoisine musliiniliiveineen ja leveine satiinihameineen, pukeuduin lämpimään, yksinkertaisilla nauhoilla vyötettävään kampausnuttuun. Ajattelematta myöhäistä aikaa, aukaisin sitten ensimmäisen niteen Clairmontin runoja.

Ne olivat nuoruuden runoja, kauniiseen parnassolaiseen muotoon kyhättyjä ja pieniä rakkausoodeja; pieni kokoelma antiikkisia kuvia, viehättävästi, mutta personattomasti sorvailtuja ja maalattuja. En niissä löytänyt mitään, jota ei olisi voinut löytää jo kolmekymmentä vuotta sitten tunnettujen runoseppien teoksista. Ja minä etsin niistä vain Clairmontin omaa sielua.

Toisessa, seitsemän vuotta myöhemmin julkaistussa nidoksessa, oli omistussivulla naisen etunimi, jonka luin närkästyneellä uteliaisuudella: Madeleinelle. Epäilemättä joku rakastajatar, yksi noita hienoja naisia, joiden luona Clairmont kävi ja joiden kuvittelin olevan samanlaisia kuin XVI:n vuosisadan firenzeläiset patriisittaret, rohkeita, lemmekkäitä ja oppineita, valmiita palkitsemaan suudelmalla runoilijaa, joka myrtillään oli seppelöinyt heidän kiharansa.

Ensimmäiset sivut olivat omiaan vahvistamaan tätä otaksumaa. Olin lukenut muutamia kreikkalaisten ja latinalaisten pikkurunoilijain valikoituja runoja, jotka olivat minusta olleet kylmiä kuin puhetaidon harjoitukset. Nuo vuosisatojen pölyn alle haudatut vanhat rakkaustarinat olivat kuolleet sen kielen mukana, jolla runoilijat olivat niistä laulaneet, ja latinalaiset sanat olivat minusta kuin vainajien tuhkauurnia, tyhjiä ja vailla tuoksua. Tässä oli sama hekuman ikuinen teema, tuo Da mihi basia mille, sata, tuhat suudelmaa, joiden hehku lämmitti vielä kirjan äsken kirjoitettuja sivuja. Se oli runoutta, jota tuskin ymmärsin ja jonka kuitenkin tunsin olevan elävää ja todellista. Se miellytti minua vain puolittain, sillä en pitänyt siitä levottomuuden tunteesta, jonka se minussa aiheutti, tuosta sielullisesta ja melkeinpä ruumiillisestakin kiusaantumisen tunteesta, johon Clairmontin muisto itsepintaisesti sekoittui.

Käsi otsalla istuin mietteissäni pöydän ääressä. Aavistin hyvin, minkälaista naista Clairmont oli rakastanut, ja millä rakkaudella, mutta kaikessa tässä aistihurmiossakin oli jotakin väsynyttä ja samalla kaihoisaa. Ei johtunut mieleenikään, että se olisi ollut kirjallista kuvittelua. Uskoin, että Clairmont oli saanut tuolta salaperäiseltä Madeleinelta kaiken, minkä tämä saattoi antaa, ja että hän odotti toista, korkeampaa rakkautta, sen nerouden palkintoa, joka teki Danten ja Petrarcan kuolemattomiksi.

Mietin kauan, kauan, välittämättä siitä, että näin lamppuni himmenevän ja ikkunan valkenevan uutimien välistä. Sinisilmäinen aamurusko hymysi kaupungin yllä herättäen varpuset puissa ja kellot harmaissa kirkontorneissa. Aamukylmä värisytti ruumistani. Suljin Clairmontin kirjan ja, pää täynnä sekavia mielikuvia ja sointuvia sanoja, vaivuin syvään uneen.

X.

Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.

— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.

— Missä suhteessa, setäni?

— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme, että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille ostajille.

— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo, Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti. Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.

Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain tavalla vaivasi isäntäämme.

Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.

Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja. Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa, joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella. Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen, paperien ja yhteen kasaan koottujen Tulevaisuuden yhteiskunnan niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon Orjan kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin Melankoliasta. Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.

Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä, hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa. Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne, leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.

— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse määrätä maksun suuruuden.

Setä Sylvain huudahti:

— Te saatatte minut pahaan pulaan; valitettavasti en ole kylliksi rikas tyydyttääkseni kauniiden kirjojen keräämisintohimoani, mutta en suinkaan tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne, jota kenties tulisitte katumaan.

— Olkaa huoletta. Senjälkeen kuin minulla on ollut kunnia tutustua teihin, on minulle käynyt omituisen vastenmieliseksi luovuttaa näitä kirjoja kauppiaitten käsiin. Minulle olisi suuri ilo, jos tietäisin niiden olevan teidän luonanne, hyvässä säilössä. Minulla ei ole monesta syystä aikaa eikä tilaisuutta olla todellinen kirjojenkerääjä. Sanoisin, että tunnen niissä olevan sielun, jos olisin runoilija kuten Clairmont.

Katsoin kummastuneena häneen. Hän jatkoi hymyillen:

— Tuo runollinen kielenkäyttö ei kuitenkaan ole lainkaan vallassani eikä minun, tietäen, että käsitätte minut muutenkin, tarvinne ryhtyä pitempiin selittelyihin. Haluan kovin kernaasti luovuttaa teille nämä nidokset, jos ne teitä miellyttävät. Myöskin, kuten sanottu, saatte itse määrätä hinnan.

Hän aukaisi pienen kaapin ja otti sieltä tusinan verran haalistunutkantisia kirjoja. Setäni otti silmälasinsa niitä tutkiakseen. Niiden joukossa oli raamattu vuodelta 1650, puupiirroksilla kuvitettu, yksi Erasmus, yksi Rabelais sekä muutamia filosofisia teoksia XVIII:lta vuosisadalta.

Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia, kansien asua, metallihakasien kauneutta.

— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat paremmin kuin mihin minä kykenen.

Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:

— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua tavattomasti… Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.

— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.

— Niinkö, sehän on aivan liikaa… Te tuskin tunnette minua…

— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä… Älkää luulko, hyvä herra, että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä, joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.

Genesvrier vastasi:

— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni; mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet, ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin sääliä.

— Teillä on lempeä sydän?…

— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni, selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen vapaa mies.

Hän hymyili:

— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.

Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen kiilan.

— Taivas kirkastuu, sanoi Genesvrier. Tahdotteko nähdä riippuvat puutarhani, babylonilaisen terassini?

Hän aukaisi ikkunaoven ja kuljetti meidät avaralle parvekkeelle, jossa hyasintit kukkivat pienissä vihreissä laatikoissa. Tummat muratit ojentelivat höytyväisiä kiemuroitaan pitkin seinää.

— Tässä on yksi tämän talon viehätyksiä, sanoi isäntämme. Nuo puut, jotka näette tuolla alhaalla, kuuluvat Saint-Étienne-du-Mont'in pappilaan. Kadultakin voi nähdä ebenholtsipuiden keltaiset tertut ja syreenipensaitten sinipunervat kukat, jotka tuntuvat kasvavan kuin muurin harjalta. Kukat raikkaine lehvineen muodostavat miellyttävän yhteissoinnun ja iltaisin, sateen jälkeen, niiden tuoksu kohoaa ikkunaani saakka. Rakastan noiden rakennusten ääriviivoja, joista Panthéon kohoaa muita korkeammalle, ja tunnen erikoista hellyyttä vanhaa Clovis'in tornia kohtaan. Kun olen väsynyt, istuudun tänne parvekkeelle ja lepäilen hilpeiden varpusien ja hyasinttien seurassa.

Hän huomasi minun ihmettelevän katseeni.

— Se kummastuttaa teitä, neiti Hellé? Minä en suinkaan ole minkään tunteellisen nuorukaisen näköinen enkä halua näytellä haaveilevaa työläis-Jennyä, josta laulussa lauletaan, hyasintteineni ja varpusineni. Mutta sellaisia ihmeellisiä vastakohtaisuuksia on ihmisissä.

— En näe siinä mitään naurettavaa.

— Ystävästäni Clairmontista se on kovin hullunkurista. Hän, joka on runoilija, pitää arvossa ainoastaan joutsenia, kotkia ja jonkun verran satakieliä, vaikkakin nämä elukat ovat Lamartinen jälkeen joutuneet pois muodista. Minun harmaat varpuseni ovat hänestä sietämättömiä ja rumia, hyasinttieni rahvaanomaisuus tekee kipeää hänen sydämelleen. Clairmont ei voi kärsiä muita kuin ruusuja, liljoja, tulpaaneja ja japanilaisia päivänkukkia.

Tämä ironia ei minua miellyttänyt enkä vastannut mitään. Oli tullut jo aika meidän lähteä. Setäni vaati Genesvrier'ta lupaamaan tulla luoksemme seuraavana keskiviikkona.

XI.

Lukuunottamatta Grosjeania, Lampérier'ta ja Karl Walteria ei setäni koskaan kutsunut luokseen ketään. Tuskin olivat herra ja rouva Gérard käyneet kolmea kertaa talossamme. Kun ilmoitin Babettelle, että päivällinen on katettava kahdeksalle hengelle, tuntui hän menevän päästään sekaisin:

— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä… Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.

— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen asiaan.

Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:

— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan. Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.

Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi kaikki avioliittosuunnittelut.

Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut, että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi, että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat neuvot.

Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.

Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla, joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä; siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.

— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen ja kuningattarien värit.

Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin, vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa; Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei sanonut mitään.

Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice
Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa.
Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen
nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?

Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen, että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa, oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät olivat lumotut — ja kaikki sydämet.

Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä Rukouksesta Aphroditelle olivat jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän. Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin klavesinin ääreen.

Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä Orpheuksen kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa? Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen puiden oksien ääriviivat.

Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin pyhää liikkunut keskellämme.

Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.

Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.

Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa, helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat, tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.

— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt tänä iltana unohtumattomia hetkiä.

En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme; ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut, että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.

Hän puhui. Mitä hän minulle sanoi? Tuskin muistan sitä enää. Hän ei sanonut, että hän rakasti minua, hän ei pyytänyt rakkauttani; mutta hän sanoi, että minä tulisin olemaan läsnä kaikkialla, minne hänen matkansa hänet johti, että yhteiset tunnelmamme solmivat välillemme salaperäisen siteen; että olisin vielä hyvin nuori ja kauniimpi kahden vuoden kuluttua, kun hän palaisi… Emme olleet rakastavaisia, koska hän jätti minut ilman kärsimystä, koska minä en lausunut sanaa, joka olisi voinut häntä pidättää. Vain varjomme syleilivät toisiaan, erkanivat ja kietoutuivat toisiinsa jälleen, hullut, rakastuneet varjomme. Ja tiheän lehtikatoksen alla tynkäjäseninen Eros hymyili meitä katsellessaan.

Täytyi palata sisään; oli jäljellä hyvästijättö arkipäiväisine muodollisuuksineen ja kylmine kohteliaisuuksineen. Ovi sulkeutui nuoren miehen jälkeen, joka lähti kohti seikkailuja uneksijana, valloittajana. Ja minusta tuntui kuin olisi hento ja suloinen hetken kukka äkkiä kuihtunut, samoin kuin narsissit vyötäisilläni.

XII.

Kesän tultua me lähdimme Châtaigneraie'hen.

Lukuunottamatta tyhjää ja suljettua kirjastoa ei mitään ollut muuttunut vanhassa talossa, jossa olin lapsuuteni leikkinyt, tyttöikäni unelmoinut ja jonka suojaan nuoruusvuosinani silloin tällöin olin lymyävä. Viikunapuu levitteli kaivon luona tuuheita lehtiään. Takiaiset kasvoivat yhä muurin vierellä, jonka kuivassa kiviseinässä piileskeli nilviäisiä ja siroja sisiliskoja; purasruohot kohottivat sinisiä kukkiaan; viiniköynnösten oksista riippui raikkaita puolikypsiä rypäleitä ja säleristikoista punertavia aprikooseja. Sinipunaiseen samettiin ja keltaiseen harsoon pukeutuvat kurjenmiekat alkoivat kukkia ja keveät neilikat, hohtaen hienojen harmaiden lehtien keskeltä, ennustivat ruusujen, kesäkuun kukkakenttien valtiaiden loistavan kuninkuuden saapumista. Jokainen päivä joudutti niiden täyteen kukkaan puhkeamista, jota odotin kuin juhlaa.

Tässä kotoisessa ympäristössä, tätä maisemataustaa vastaan, jonka laajat tasangot, kastanjametsät ja kukkulat niin kauan olivat olleet unelmieni ainoana näyttämönä, tarkastelin omassa itsessäni tapahtuneita muutoksia. Sielunelämäni oli laajentunut vastaanottamaan uusia tunteita ja aavistin, että se tulisi yhä laajentumaan. Silmissäni häämöittivät oudot taivaanrannat, joiden autereisista ilmalinnoista jo rakkauden epämääräiset kasvot minua katselivat.

Mutta näille jumalaisille kasvoille, jotka hymyilivät alkaneelle nuoruudelleni, en antanut mitään nimeä. Olin paljon ajatellut Maurice Clairmontia hänen lähtönsä jälkeisinä ensimmäisinä viikkoina; sitten oli hänen kuvansa vähitellen häipynyt tuoksi himmeän hohtoiseksi tunnelmaksi, jonka ainoa nimi on rakkaus. Varmaan melkein kaikki ikäiseni tytöt olisivat liittäneet Mauricen muistoon jonkin täsmällisemmän toiveen. Romanttinen kasvatus, teatterin ja kirjallisuuden vaikutus, seuraelämä, jossa nainen ajattelee, toimii ja elää pelkästään rakkautta varten, olisivat tehneet heidät lemmenkaihoisiksi tässä tapauksessa, jossa minä saatoin vain unelmoida, ja sytyttäneet intohimoon siitä, mikä minulle jäi vain pelkäksi aavistelmaksi.

Jos ikävöinkin nuorta miestä, jos ajattelinkin häntä mielihyvällä, ei kaipuussani ollut mitään tuskaisaa eikä mielihyvässäni mitään levottuuttavaa. Minua ei vaivannut kärsimätön rakkauden odotus. Puhtauteni oli minulle yhtä kallis kuin on korkein vapaus inhimilliselle olennolle, se oli minulle kuin muutamiksi vuosiksi myönnetty etuoikeus, josta minun tuli nauttia. Kun helteisinä päivinä kastanjat sulkivat minut siimeksensä suojaan, oli minusta hauskaa etsiä maan pintaan puhjenneita lähteitä, neitseellisiä ja hiljaisia kuin oma elämäni. Join kämmenelläni raikasta vettä, jota ihmiset eivät olleet lianneet kosketuksellaan ja jonka kalvoon olivat kuvastuneet vain tumman oksaverkon lävitse siintävä sinitaivas, kurjenmiekkojen varret ja omat kasvoni lähteen yli kumartuessani. Tiheimmässä metsässä, alati kosteassa notkelmassa, saattoi sokkeloisen lehvistön läpi nähdä kaukaisen auringon valon seuloutuvan käytäville vihreinä läikkinä. Lähde pulppusi suurien kivien lomitse ja muodosti jonkunlaisen luonnon ammeen, jota reunustivat ihmeelliset oliivin ja smaragdin väreihin vivahtavat sammalet, hyväillen pehmeinä, suloisina ja viileinä paljaita jalkojani. Istuen paadella tunsin, kuinka veden solina hiljaa hiveli nilkkojani. Lapsekkaan mielijohteen valtaamana huutelin ääneen luonnon haltiattaria ja pirskoittelin pieniä vesipisaroita uhriksi nousuruohojen ja talvikkien lehdille.

Laskeva aurinko punasi metsänaukeamien reunoja. Ohjasin kulkuni niityille. Huojuva heinikko, joka ulottui melkein olkapäihini saakka, levitti voimakasta ja kuivaa tuoksuaan. Poimin kulkiessani sinisiä ruiskukkia, joista toiset olivat kalvaita, melkein malvanvärisiä, toiset tummia, sinipunervia, ja suuria hauraita valmuja, joiden varret liimautuivat sormiin ja joiden purppura kuihtuessaan näytti ikäänkuin peittyvän tuhkaan. Tuskin olin poistunut salaperäisen Lähteen, vehmauden ja kivien kuningattaren pyhäköistä, kun jo uskoin saapuneeni aurinkoisen Cereksen, tuon antiikin jumalattaren valtakuntaan, joka on ihmisen hyväntekijä ja ylläpitää elämän jatkuvaisuutta turpeen ja tulen hedelmällisellä avioliitolla. Työväki oli lähtenyt vainioilta. Kuului ainoastaan sirkkojen sirinää.

… Ne olivat ihania kuukausia, suloisia levon hetkiä, jollaisia en enää koskaan myöhemmin saanut kokea, ainoa aika elämässäni, jolloin — ilman kirjoja ja oppitunteja, kaukana kateellisista ja uteliaista katseista — elin omaa elämääni. Maksoin luonnolle kunnioituksena ja rakkautena takaisin sen nautinnon, jonka se minulle soi, valollaan silmäni ja sävelillään korvani hurmaten.

XIII.

Lokakuu toi meidät takaisin Parisiin ja edellisen vuoden elämä alkoi uudelleen. Minä ilmestyin jälleen Gérardien illatsuihin, uudistin sydämellisen suhteeni rouva Marboy'han, valmistin joka keskiviikko teen ja whistin setäni vanhoille ystäville. Karl Walter oli matkustanut pois; mutta Antoine Genesvrier oli ottanut hänen paikkansa ja kävi luonamme säännöllisesti.

Setä Sylvainin oli onnistunut erinomaisilla ehdoilla myydä ne muutamat nidokset, joista Genesvrier halusi luopua. Genesvrier oli osoittanut kiitollisuuttaan tästä palveluksesta; mutta vaikka seurustelimmekin tuttavallisesti oli hän äärimmäisen pidättyväinen eikä päästänyt ketään lähelleen. Tämä karuus ja vakavuus miellytti setääni. Mitä minuun tulee, tunnustin uudella ystävällämme olevan rohkeutta ja sielun ylevyyttä, joka oli omiaan herättämään kunnioitusta, mutta soimasin häntä siitä, ettei hän lainkaan ollut vastaanottavainen häneen kohdistetuille myötätuntoisuuden osoituksille.

— Tahtoisit varmaankin, että hän laulaisi sinulle romansseja! huusi setäni muhoilevan närkästyneesti. Sinä teet pilaa niistä koreista herroista, jotka sinua mielistelevät rouva Gérardin luona, ja kun tapaat oikean miehen, niin luet hänelle viaksi, ettei hän ole samanlainen kuin nuo valssaajat. Peijakas! Genesvrier ei ole mikään naissankari. Hänellä ei ole kierrettyjä viiksiä, ei pystykaulusta, ei romantikko-kaulaliinaa, ei pitkäliepeistä nuttua eikä pitkässä silkkinyörissä riippuvaa monokkelia. Hän ei miellytä naisia. Hän ei kellon lyödessä yhtätoista asetu seisomaan uunia vasten lausuillakseen hempeitä ja latteita runoja… Ja juuri sen vuoksi hänestä pidän… Alkaisitkohan jo tuhmistua, rakas Helléni! Olisiko mahdollisesti joku uus-idealisti saanut sinut rakastumaan itseensä? Joku kiilloitettu ja voideltu herrasmies, joku korkeakoulujen laureatus tulee vielä ehkä jonakin kauniina päivänä minulta pyytämään kättäsi, vai mitä? Nauroin vastatessani:

— Setäni, joskin olette kasvattanut minut miesmäisesti, älkää silti unohtako sukupuoltani ja ikääni! Vakuutan, että kunnioitan rajattomasti herra Genesvrier'ta. Vaikka en tunne hänen teoksiaan, tahdon uskoa, että hän on lahjakas, vieläpä nerokaskin, synkkä, epätasainen, tyytymätön nero, kuten ensimmäiset kirkko-isät. Niin, herra Genesvrier saa minut ajattelemaan pyhää Hieronymusta. Onko minun vikani, että pidän enemmän hienoista ja herkkäliikkeisistä sieluista?

— Ehkäpä onkin asianlaita niin, että sellaisia miehiä kuin Genesvrier eivät naiset koskaan voi ymmärtää, mikä ei suinkaan ole sukupuolellesi kunniaksi, Hellé. Tuollaiset miehet ovat niitä suuria yksinäisiä, jotka viihtyvät vuorilla, ylhäisessä ilmakehässä, jota te ette voi hengittää kuolematta. Ja kenties he eivät teitä tarvitsekaan, teidän turhamaisuuttanne, teidän suosiotanne. Heidän yksinäisyytensä on heidän voimansa… Sinua, Hellé, viehättää Kauneus, tarkoitan aisteilla tajuttavaa Kauneutta, joka ilmenee muotoina, sävelinä, rytmeinä, väreinä. Ja siitä tunnen sinut naiseksi. Sinä asetat taideteoksen puhdasta aatetta korkeammalle. En sinua siitä suinkaan soimaa. Kaikki naiset tuntevat samoin ja senvuoksipa juuri he hylkäävät filosofian ja turvautuvat uskontoihin, jotka esittävät aatteet heille vertauskuvien muodossa. Nainen on luonnostaan jumaloimiseen ja salaperäisyyteen taipuvainen — idealisti ei milloinkaan. Hän antautuu kristinuskon Jumalalle, koska tämä Jumala on tullut ihmiseksi, ottanut päälleen ihmishahmon, jonka hän on nähnyt kirkoissa ja joka on tullut hänelle läheiseksi. Nainen on pelkkää rakkautta. Marttyyrit eivät kuolleet Colosseumissa saattaakseen voittoon uuden siveysopin, he kuolivat rakkaudesta uuteen Jumalaan.

* * * * *

Hra Gérard oli kutsunut Genesvrier'n vastaanottoihinsa, mutta rouva Marboyn veljenpoika oli kutsusta kohteliaasti kieltäytynyt, syyttäen töitään, väsymystään, oikullista mielenlaatuaan, joka pakoitti hänet karttamaan seuraelämää. Minä olin salaa hyväksynyt hänen kieltäytymisensä. Minusta tuntui, että jos Genesvrier'sta olisi tullut maailmanmies, olisi hän kadottanut ylevän arvokkaisuutensa, saavuttamatta silti ulkonaista miellyttäväisyyttä. Rouva Gérard närkästyi tästä pakoilemisesta. Hän oli kuullut kerrottavan uuden ystävämme elämäntavoista ja hän oli läheisimmille tuttavilleen ilmoittanut erään omituisen henkilön, markiisi de Genesvrier'n tulevan luokseen vierailulle. Sattuman kautta paljastui minulle, minkä eriskummallisen ajatuksen rouva Gérard oli saanut päähänsä.

Niiden nuorten maailmanparantajain kantajoukossa, jotka mahtailivat puheillaan hänen luonaan, olin huomannut erään sangen kauniin ja kovin itsekylläisen nuoren miehen, jolla kunnianhimo uhosi silmistä ja suusta, kun hän oli jonkun vaikutusvaltaisen henkilön läheisyydessä. Tämä herra oli esityttänyt itsensä setä Sylvainille ja lähettänyt hänelle, mitä imartelevimmilla omistuksilla varustettuina, kaksi tutkielmateostaan, jotka hän äskettäin oli julkaissut. Sillä välin hän oli kunnioittanut minua luottamuksellaan. Minä tiesin, että mitä loistavin tulevaisuus oli hra Lancelot'lle avoinna, että kirjallinen toiminta kukkaistietä pitkin johdattaisi hänet poliittiselle näyttämölle ja että hän loisi nopeasti onnensa saarnatessaan moraalia kansalle. Asiantuntevissa piireissä kiinnitettiin häneen huomiota. Useaan otteeseen oli hän pannut sanomalehdistön liikkeelle. Mutta hänen asemansa arvo ja hänen neroutensa edut eivät sallineet hänen viettää poikamiehen harhailevaa elämää. Hän toivoi itselleen vaimoa, joka kykenisi häntä ymmärtämään, häntä palvelemaan, ottamaan osaa hänen elämäntehtäväänsä ja luovailemaan taitavasti parlamenttaarisessa maailmassa. Kymmenessä vuodessa hän, Lancelot, olisi Akatemian jäsen ja hänen vaimollaan olisi mitä kaunein kirjallinen ja poliittinen salonki. Joskaan hän ei ollut rikas, ei hänen vaimonsa tarvitsisi katua naimistaan, sillä hän perustaisi kenties suuren sanomalehden, jollei hänestä tulisi ministeriä. Mutta hänen vaimonsa pitäisi olla lähtöisin paremmista piireistä, hänellä pitäisi olla jonkun verran omaisuutta, kauneutta ja seuraelämän vaatimaa älykkäisyyttä.

Neljän tai viiden tämän tapaisen keskustelun jälkeen tunsin täydellisesti hra Lancelot'n hengenlahjat ja suunnitelmat. Oli selvää, että hän oli havainnut minut kykeneväksi auttamaan hänen kunnianhimoisten tuumiensa toteuttamista, ja nämä neuvottelut, tämä into ennustivat lähestyvää kosintaa.

Minä asetuin odottavalle kannalle ja olin mielissäni saadessani aivan läheltä tarkastella tätä nykyaikaista kiipijätyyppiä, tulevaa parlamenttisankaria, joka oli jo haljetakseen täynnä onttoa kaunopuheisuutta. Luin nuo kaksi kirjaa ja löysin niistä nokkelasti toisiinsa punottuja, aivan personattomalla tyylillä esitettyjä ajatuksia. Niin tietämätön kuin näissä asioissa olinkin, käsitin, että hra Lancelot ei ollut minulle lainkaan puhunut perättömiä; hänen taipuisa keskinkertaisuutensa takasi hänelle kauniin tulevaisuuden yhteiskunnassa, jolle jokainen voimakas yksilöllisyys on kauhistus.

Rouva Gérard — kukas muu — ryhtyi salaperäisen näköisenä tunnustelemaan neitseellistä sydäntäni. Hän tuli erikoisesti sitä varten luokseni ja aloitti hyökkäyksensä pitkällä esipuheella. Setäni alkoi vanheta; hän saattoi kuolla: mitä minusta silloin tulisi, niin nuori ja yksinäinen kuin olin tässä maailmassa, joka oli täynnä ansoja ja jota en lainkaan tuntenut? Järkisyyt pakoittivat minua ajattelemaan tulevaisuutta ja vakiinnuttamaan onneni edullisen avioliiton kautta. Olin rikas ja kaunis; minulta ei tulisi puuttumaan kosijoita.

Vastasin rouva Gérardille, että olin syvästi liikutettu hänen minua kohtaan osoittamastaan mielenkiinnosta, että setäni terveys oli erinomainen ja että, vaikka kova kohtalo riistäisikin hänet minulta, minulla oli omassa itsessäni kylliksi voimaa puolustautumaan maailman hyökkäyksiä vastaan. Tosin en tuntenut avioliittoa kohtaan mitään vastenmielisyyttä, mutta olin vaatelias, vaikeasti tyydytettävä, eriskummallinen, enkä niin monien ansiokkaitten miesten joukossa ollut valintaani keneenkään kohdistanut.

Rouva Gérard iloitsi siitä, että sydämeni oli vapaa. Kokeneena maailmannaisena hän saattoi vakuuttaa, että intohimo on hyödytön, jopa vaarallinenkin avio-onnelle; oli varmaa, että, kunhan vain aluksi oli keskinäistä myötätuntoa, rakkaus seurasi myöhemmin itsestään. Muuten, olinhan henkevä, täysin vapaa lapsellisesta tunteellisuudesta ja velvollisuuteni oli valita älykäs, päättäväinen puoliso, tulevaisuuden mies, joka nopeasti saavuttaisi aseman yhteiskunnassa.

Vaiteliaisuuteni näytti rouva Gérardista hyvältä enteeltä ja niinpä hän äkkiä mainitsi hra Lancelot'n nimen, jolla oli kaikki »eteenpäin pääsemiseen» tarvittavat hyveet. Vastasin vilpittömästi, että hra Lancelot teki minulle suuren kunnian, mutta että tunsin itseni kykenemättömäksi olemaan hänelle kyllin avulias puoliso ja että hän, naidessaan minut, valmistaisi itselleen suuren pettymyksen. Missään tapauksessa ei hra Lancelot'lta tulisi puuttumaan edullisia avioliittotarjouksia eikä uus-idealismi tarvitsisi pelätä joutuvansa mihinkään vaaraan.

Kuten kaikki avioliitonsolmijat, katsoi myöskin rouva Gérard, että hylätessäni hänen tarjoamansa sulhasen loukkasin häntä henkilökohtaisesti. Huuliaan nipristäen ja kulmiaan rypistäen hän selitti, että olin vapaa, että eräänä päivänä tulisin katumaan kieltäneeni muutamien kuukausien luoton tuolta nuorelta mieheltä.

— Mutta rakas rouva, huudahdin ottaen häntä kädestä, — sillä en lainkaan tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa, — olen teille hyvin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne. Ikävä kyllä en rakasta herra Lancelot'ta, ja kun vapauteni ei minua mitenkään paina, en vaihda sitä muuhun kuin molemminpuolisen rakkauden todellisiin iloihin. En ole vähintäkään kunnianhimoinen, ja ajatus, että minun pitäisi koko elämäni ajan valmistaa maaperää puolisoni virkanimityksille, ei minusta tunnu erittäin houkuttelevalta.

Rouva Gérard tyyntyi hiukan, huokasi ja sanoi katsoen minua silmiin:

— Kuulkaa, Hellé, tekisitte paremmin sanoessanne minulle totuuden. Joku on pannut päänne pyörälle.

— Joku? Kuka on tuo joku, pyydän? — Minä tiedän… tiedän…

— Mutta minä en käsitä mitään.

Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:

— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään, ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää — juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen, äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan, olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen seurapiireihin, omiin seura-piireihinsä, joihin häntä ei enää oteta vastaan.

— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.

— Näette nyt, että puolustatte häntä!

— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni, minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies, jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta kuin töistään.

— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier pyytäisi teidän kättänne…

— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua, mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en epäröisi vaalissani… Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa minua suuresti.

Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja että hän katui sanojaan.

Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui kyyneleitään kuivaten.