X.
Barbaarit.
Juhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja huumaavia unia.
Harjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen tuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle ihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen lainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten piirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.
Kaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun. Mutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain elinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän katselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina ja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä, mutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty ihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.
Afroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria miehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä tuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja säteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.
Mutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi lausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja. Juhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota hänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi lepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun nelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli juhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia ylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni jumalain kädestä.
Eufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän asui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa. Missä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään. Kaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta ja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin hänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa. Kohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli. Mutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa mielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää elämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki rumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen sairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!
Hermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita matkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin yöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea, niin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän. "Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen", oli hänen tapansa sanoa, "parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin nukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan kymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät säästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on, että säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan, alati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta yötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä. Kuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi. Kuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen näkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan pimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen maassa, kun aurinko ei meille enää loista."
Narkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin iltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella juhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen puun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia ja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän tiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa kuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä koonnut, eli hänessä.
Ehtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja satumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa ja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon lähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.
"Totisesti", hän lisäsi, "olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin Auringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on kaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten hyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö, kukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon noustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee, on oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon pöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa. Mutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän helleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka niinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa ottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja heittää sen menemään."
"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät lue siveyttä hyveeksi naisillensa?"
"Totta on", vastasi Hermofantos. "Mitä me helleenit nimitämme häveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat sopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien vierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa lahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa, kokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi sen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset, jossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua tappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien tehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että hän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä kanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet voittajaksi."
… Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja kuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä. Meren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä oli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.
"Persialaiset", sanoi Hermofantos, "ovat jo kauan olleet keskellämme. Se, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa. Ikävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa täynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun laulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot persialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla ja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo vallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa kylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme kuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme raunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee kaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta eläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa ja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt kyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me muut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja syönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana jumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja niin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä heittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja vihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi. Ei, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla. Jos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa niellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan ei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja lampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin — heille on oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin liekkeihin."
… Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia ylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.
"Niin", vastasi Hermofantos, "kahdella luotettavalla keinolla he hyvettänsä harjoittavat — kaikkivoittavalla kullalla ja kaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin he ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta jumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle pitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille lahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi kärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin on vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa nähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni. Sitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin mehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että levittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä hirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se, että hän tapattaa ja mestauttaa — pitää osoittaa kekseliäisyyttä kiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa poikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä. Muutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset paistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette elävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille säleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä siitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää näkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille piikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois, jotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin tehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö ole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle lihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä onnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän löi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin pitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi murtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa siltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan laskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte persialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän kultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä."
XI.
Artemiin lehdossa.
Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.
Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli multaa kylvökselle — niin oli maan helma hedelmöitetty.
Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden. Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin. Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa tahi varoittamaan onnettomuudesta!
Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia, jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine kypäräkukkineen — tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla alhaalla temppelikaupungissa — kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut: siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi — Delos ja Miletos ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen Memnonin linnaan…
… Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.
Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta. Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.
Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus. Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä, oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja sanoivat: Hän on paljon edelläsi.
Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.
Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta. Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli hänen edessänsä.
Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi, kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.
Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton. Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja marjakuusinen lehväseinä.
Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten heläjäminen.
Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen, ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti sulkeutui jälleen.
Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä? Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon — eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.
Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet. Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa lehdossa.
Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!" hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa kunniaksesi."
Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa, vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.
Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää. Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen, josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.
Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän näki hänet. Artemiin itsensä hän näki.
Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi. Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat, että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.
Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa. Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi koiriensa repiä hänet.
Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.
Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään. Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä. "Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon meistä ystävät."
Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria kukansinisiä silmiä.
"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi, Narkissos."
"Tunnetko minut?" sammalsi poika.
"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada palkinto, Narkissos."
"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli polvillaan.
"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun luokseni, kun minä olin voittanut."
Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen rinnastansa. — "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."
"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella. Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin pyhään lehtoon."
Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:
"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa nyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!"
"Hän saa kyllä minua kuulla", vastasi hän reippaasti. "Sinulla on kiehkura tukassasi — tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko yhdessä, Narkissos?"
Hän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja kohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn. Narkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen nuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän, tehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun hän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen tukkaansa.
"Onko sinulla veistä?" kysyi hän. "Eikö. Sepä paha. Aioin leikata kiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne uhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä, Narkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei sinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton lahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen ja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä yksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja neitseelliselle Artemiille."
Narkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön, joka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön nahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu täyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen loitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia jalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin perehtynyt kirjoituksiin.
"Tahdotko lukea?" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti sitä hänen edessään. "Se on minun salaisuuteni, tarkoitettu vain jumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et taidakaan osata lukea?" lisäsi hän härnäten.
"Kyllä minä osaan", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.
Tyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.
"Lue siis!" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.
Ja Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:
"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta
Artemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen
Kleombrotoksen tyttären."
"Jumalatar on sen kuullut!" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen suuret silmänsä ylöspäin.
"Mitä tarkoitat?" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa eivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.
"Jumalatar on kuullut sinun vannovan."
"Minä en ole vannonut", sanoi hän käheästi.
"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi."
Ja Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan punaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia silmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.
"Minä olen mennyt sinun ansaasi", kuiskasi hän, ja oikea käsi pusertui nyrkkiin.
"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt", vastasi Nikarete ja katsoi häneen vakaasti. "Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua kuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni toiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja kuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin pyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin pojan."
"Jumalatar on kuullut sen!" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä kuin oli lukenutkin.
Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa. Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla, käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin; sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta. Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän oli ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.
"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti takaisin.
"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."
"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."
"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."
Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä enemmän valan kalvava tuska.
Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki. Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan, jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa — sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.
XII.
Uusikuu.
Paljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.
Arkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila, kun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat, viinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät. Maailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen meren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin, joiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.
Hän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen saakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle mitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle suuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista vuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle. Kaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli kuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja. Barbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina kaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista, jotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten päättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi suuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.
Oli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen näköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt, vaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema, kaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa pilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista. Kaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi vyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin kuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli saarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia, vapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva merkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli vallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin petoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen ja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta. Huhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen suostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet heitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat. Ne helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia tulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä päivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset ilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat kaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli lannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan kuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja korskeita kuin oriit.
… Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä omaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja Hellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa. Nuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen häveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin puolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä nimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän näki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli kauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt hänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen valtiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli kuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin hän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan taivaan sineen.
Kaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä salaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen hänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili ilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään sitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille lahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia riippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain varustautumalla niihin ja odottamalla niitä.
Persialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta kun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka voivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet voitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati kuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle. Kun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain enteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa. Ja hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.
Heidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta vauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia vaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat käyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka nyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He olivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja kaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika seuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun, vaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. "Ja jos jumalat ovat suopeat, niin he antavat sinulle seppeleen", lisäsi hän.
Eufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen. Hän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata aikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä talossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari uutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla, vain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi, kuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski kätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi luoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.
"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät", sanoi hän. "Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi kerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete katselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi."
Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki sen viittaansa.
Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä", sanoi hän.
Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan. Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.
Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut, että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.
Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt, hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.
Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.
Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.
Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä, tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi, sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen, jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni. Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit, ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."
Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.
Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.
Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi. Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen sieluansa.
XIII.
Vaellus.
Narkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.
Mieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut hänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan vaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman vaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle toiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että nimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden avuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen käytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle vaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa minkäänlaiseen viettelykseen.
Mutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan Hermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa vain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin Telemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut maailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja ja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä sama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli heidän luonansa ollut.
Jalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä oli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen — isänperintö, jota hän ei tahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla ansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi mihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän käveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän vaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan käsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi tuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja opetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa määrässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka neljäntenä vuonna niitä nähtiin.
Vain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa Artemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen maahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut yllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta — se nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa, malmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat kumisemaan. Sparta — se tiesi polttavaa harjoitusten päivää noususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta, joka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen verikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua. Niin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä silittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata ruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat. Sparta — se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi ankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä, hellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten ja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain kahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia sotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä täyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio huolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella iällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle, jolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen. Kolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä kasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö. Spartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä eikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään juoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut jumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä elämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista. Vain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta "jumalaisen". Kaatua "sodassa" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian. "Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!" oli käsky, jonka eforit joka vuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.
Narkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä eivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina tahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.
Kaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan. Argoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja näki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä. Nemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon valtiaana — kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi heittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän kävi saarilla — Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin ikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.
Merestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli solisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin kolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain suuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua laivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat samassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa istuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla käsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka loistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut istuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää, niin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille tikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä räpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He venyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät sitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä seliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät olisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät olivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat airot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi aironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä lipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari, näkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia pylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.
Vain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät jollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia laaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet joka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen tummia lehtoja.
Mutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla. Soutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan, ja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen kovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit tynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman — useimmat olivat Ateenan miehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.
Mutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren lukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan välisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta rantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan minä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa saakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt tuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää ylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen maa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen ympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen. Persialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa käyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi. Mutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja Susaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt satraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta. Pelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia kulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli humisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata ja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta, Susassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka palveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän Aasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava persialaisten hyökkäystä.
Kaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina kuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän rannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten rinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla merkkipuhalluksia.
Kolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen tulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti kuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta saarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä kuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista ja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat nousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli lähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä. Hänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis olivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten karkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton laivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden — kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan pään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa. Histiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa — niinkuin petolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan lintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu päänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina sotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne varmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli Hellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.
Yhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi kauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren asujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään suurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen ja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat laskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin yli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua kaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.
Syyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun tomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän kulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin, jonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi ainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli tuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä etelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös jyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka kasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki, oli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja oli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla. Valkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä siintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja uurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen Parnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon — nimet helähtelivät hänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka sivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan kaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki, punaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista taustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä veitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään. Plastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää vuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin riepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan harjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät jälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis kohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se vartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina Attikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.
XIV.
Ateena.
Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla. Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos tahi Akropolis katujen takaa.
Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla. Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat! Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan vastaan Hippiasta.
Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki! kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides! Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles! Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin. Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.
Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi tavaroitansa mukanansa.
Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla, joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa, missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten. Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja. Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun, niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan ympärillä.
Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä — se oli sodanuhan merkki — kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva, mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:
"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa. Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan. Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä — malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset, teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat, rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni. Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä, jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa. Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia harjasta Ekbatanaan ja Susaan."
Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen. Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.
Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä. Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden, läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja Tegean — etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista vastaan.
Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides, huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää Eleusiiseen vievää tietä.
Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.
Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta. Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle. Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'. Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään! Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve, Feidippides!"
Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.
Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa, jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja, joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa. Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä tervehdystä.
… Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille. Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.
Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla. Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja. Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa. Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä — kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa — oli aikoja sitten keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain, vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.
Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia, tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille neitseellisille rinnoille.
Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön, hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella, hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.
Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle, jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä, jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon, joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö, että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti aina jäädä sillensä.
Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos päivänvaloon.
Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.
Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta, jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan — kalliorotkon avonaiseen, pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?
Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina, ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.
Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa. Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde. Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä, vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut vesi.