Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä — salaperäisenä, vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra — vesikello — vesi, joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.
Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta, jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta, mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla, johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun…
… Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä. Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen, jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia. Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja. Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli tavata häntä täällä — hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan. Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli, kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla, ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa havaitaksensa sen.
Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän "Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta. Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen, jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."
Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä. Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen. Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot. Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin. Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä, vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo 600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle. Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.
Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada. Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta. Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva, ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.
Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi sivuun, voi erottaa ratsastajan.
Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa. Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä satoi huutoja: Mistä? — Mikä sanoma? — Ettekö näe, että hän on punainen kuin purppurasimpukka. — Ei, Spartan verivelliin hän on kastettu. — Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. — Seis, mies! Etkö voi vastata? — Vai etkö tulekaan Spartasta? — Vai persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä. — Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! — Kohteliaisuutesi ilmaisee kyllä syntyperäsi. — Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.
Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää. Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden. Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan, että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on täysi."
Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta. Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut, kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?
XV.
Marathon.
Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia. Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa, miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin — niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin ja valtion turva.
Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista. Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa. Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta, lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi, osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."
Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti. Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän. Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen kasvojen jokaisen juovan.
Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja. Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.
Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa, mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen. Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.
Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä. Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet. Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."
Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi. Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen asfodelos — hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista. Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.
Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun hän näyttäytyi — ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret — keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka taholla ympärillänsä.
Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään. Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen saaren välillä, jonka harjanne oli korkea — se lienee ollut Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden kaupunkia.
Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja — Zeus avita! — rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla — siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas, teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina, mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja — pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään levähdyttäen.
Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät. Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä rannan hiekkaa vasten — valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen — kuin valkeita perhosia — nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta hajanaisesta parvesta.
Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa. Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.
Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa silmissään.
Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi. Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta, josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän kilven, joka loisti kuin aurinko.
Auringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin luona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän tapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. — "Juo sinäkin!" sanoi hän Narkissokselle, "ja kerro sitten, mitä olet nähnyt." Narkissos joi ja sanoi:
"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta kolmisoutioiden keula on ulapallepäin."
"Aivan niin!" sanoi polemarkki ja hymyili. "Se on selkä meihin päin voidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko persialaisia Brilettoksen huipulta?"
"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä.
Korppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja."
"Ja muuta et nähnyt?"
"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän kilven."
Ja Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli laahannut mukanaan vuorelta.
"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne alas?" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. "Pane se paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä joka yö ja tuo minulle sana joka aamu."
Narkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne, mistä oli sen ottanut.
Seuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa, joka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät näyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat heidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita helleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta Ateenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen alttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut kuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.
Hopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden somistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.
Etäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän Parnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko. Ylhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko se Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut länteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan. Kaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin laskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan, pystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui puhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: "Hellaan miehet, mistä tulette?"
Silloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla tavalla — yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset viljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea, boiotialaisella kansanmurteella: "Ateenan veljet, Plataia lähettää teille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä, yhteistä persialaista vainolaista vastaan."
Riemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian miehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.
Sinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla aseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut strateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut ryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten antamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että myrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin strateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.
"Narkissos", sanoi polemarkki, "nyt tiedämme, mikä Hippiaan kavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa ne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle merkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri Faleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa taistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan. Minä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset valmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että juoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet aikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota kymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että siellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä näytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin."
Narkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.
Miltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa alusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin, tähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.
Päivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla taisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka ratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa valmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen huipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää Ateenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten sotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut muuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen isku, joka veisi voimat.
Vähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa Brilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat rovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi honkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi. Kilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan. Jo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän liikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa aaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa laineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa järjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.
Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut, mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan ympärille.
Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan — keihäät iskivät, miekat pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.
Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin — ensin jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin, ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja riensivät pelastavaa ulappaa kohden.
Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa. Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja, pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.
Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä — ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi yht'äkkiä voimakas valonloiste.
Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen etelään.
Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään. Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.
Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.
Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia. Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta, aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.
Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa, päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit. Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja, rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista sormista.
Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille. Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit. Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio; sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin. Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä, joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen. Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä varjovalollansa.
Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla. Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin suunnattomalla marmoriharkolla.
Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi, jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.
Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan tietänyt.
Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.
Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden persialaislaivastoa.
Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi. Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois, kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.
Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista, jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi vaivaa.
Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen viimeisen vilahduksen.
XVI.
Hades.
Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.
Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan. Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana, niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.
Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.
Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle, kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat, vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta; herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka heissä eläimellisen himon synnytti.
Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia, melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä, harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa, säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.
Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa…
… Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia valkeita kyyhkysiä — liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi, että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä tahi muita uhreja — lapsellisia — savesta muovaillun naisenrinnan tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen hedelmällisyyden vertauskuvia.
Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta. Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut, halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua, hänen lihansa ja verensä sielua.
Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea? Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin pienintäkään himmeätä toivon kipinää?
Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin salamenoihin.
Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä. Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja, jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille. Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden, ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä, pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain vulkaanisten liekkien säteitä.
Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa. Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä etsimään.
Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi sitä — ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata vastaan.
Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen. Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.
Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry, joskus seassa tukahduttavaa savua — tuntui niinkuin olisi valtavan palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.
Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen. Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka lähestyi.
Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen, vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja tullaksensa tuhotuksi.
Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet, ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.
"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"
Hän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento, joka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän ääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä syvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta viljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä syntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi ainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille puhekyvyn takaisin — se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun se katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin janoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan oinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat, häälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren elämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten kastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu synnytti sanan kuihtuneelle kielelle.
"Narkissos!"
Hän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä hänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä, pitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo nauraa:
"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö sinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen maailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua? Narkissos, poikani, etkö tunne minua?"
Se ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen sydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi, jonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain yhden miehen suusta: Hermofantos!
Ja Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä, lujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon. Leivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä heidän päihinsä — hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen syvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen suurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan keskellä hopeaista partaa.
"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut käynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta sinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun nuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut Eleusiiseen vihityttämään itsesi?"
"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman elämä on vain tyhjää orjuutta."
"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon", sanoi Hermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita temppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä, vapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille levitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi. He istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi monikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat umpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten näytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa ja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.
Kun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa persialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:
"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua. Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot, niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta. Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja, jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin — sen teki Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta, Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat. Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme. Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin suuressa hämärähuoneessa?"
"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"
"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä liian nuori."
"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi
Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"
"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi — kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan, pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota? Entä minä sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa karaistuakseni sitä varten. Ja katso — minä en vielä ole saavuttanut sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta. Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me itse olemme saaneet toimeen. Minä en ole tehnyt kyllin paljon päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole, mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn. Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen. He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä —"
"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."
"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"
Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.
"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.
"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani. Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan. Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."
Narkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos oli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti katseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi hän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet sydämellensä.
Kumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui vanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä ympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.
"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa."
He olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä. Mutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua. Hänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti nauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka tuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.
Hermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään hengittäen:
"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana. Oi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka edessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa, jolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä aamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän valkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka ennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani sinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt vaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun vasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran olet koskettanut — minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne katkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan sinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi eteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa. Viittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen, jolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin vahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan maan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa ja vihaamaan vain yhtä — sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes sinun pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen ensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän varustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun, niin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää maanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma jalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me seisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun valtaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni menneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä menneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee katsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä taivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen kasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka päivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun sinun tulesi on hänen poskensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään iäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä, jolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi kirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor, ystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi, ja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me yhdymme, yhdymme, yhdymme."
XVII.
Spartalaiset häät.
Narkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen pojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että helootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti vaellukselleen.
Narkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä vuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion rahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa — vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen tukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi. Karkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja jalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä oli hänen käyttäminen vain sitä.
Poikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen karaisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli antanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.
Telttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä kanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa piirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia, heräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja tappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle kivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden alle.
Silloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen suuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä järjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä voinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien sääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä, ja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua suojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen. Karhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun Narkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat jättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi sitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.
Joka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa pitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi terävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he juoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti, niinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka kumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa tasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti yhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin levyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he hyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen puristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien sierainten.
Kun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin Eurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja nuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli vuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli kielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin istuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja höyryävää verilientänsä.
Toisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja harjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi puhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja kuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille liikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun erilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista juoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä, jotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin harrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka painuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.
Naisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen sieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut ajatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka samoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete oli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet käymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen asti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin miesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää vaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin kasarmeihin kasvatettaviksi.
Narkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen käydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan, äsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.
Kun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä. Hänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta ympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei näkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan, vaan hän lausui vain:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen velvollisuudet."
"Laiminlyönkö niitä?" kysyi Narkissos.
Leonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:
"Tulet siis huomenna."
"Mihin?" kysyi Narkissos.
"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä tulee vaimosi."
Narkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi kuningas Leonidas.
"Eikö laki anna aikaa?" sanoi hän vihdoin. "Minä en ensinkään tarvitse vaimoa."
"Mutta vaimo tarvitsee sinua."
"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan."
"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole vanhimpia teltassasi?"
"Olen."
"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi keveästi rystysellänsä häntä otsaan.
"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.
"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."
… Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi, ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä? Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi. Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin, joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan hänen rinnallensa.
Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat, ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.
Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa, viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle. Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"
Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.
Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle, jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen seppele hunnutetuissa päissä.
Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin. Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:
"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi. Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"
Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta — karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien ote saattoi pysähdyttää.
Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut — se oli päämäärä, jota kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan alati liikkui eteenpäin — elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä, vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia, joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto paeta ja vaisto vangita.
Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.
Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas. Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös. Hän vei sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.
Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua. Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi — silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa kyyhkystä.
Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi. Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen, joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä. Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun — se oli sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi, että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen oman verensä huumaa.
Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan alala! hän nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan eleleu! Poika juoksi nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.
Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun, kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi, vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä — joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.
Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui tuoksuvaan heinäläjään — hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten — hän syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa — hänen verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan — hänen sydämensä ponnahti auki — korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa…