* * * * *
… Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi kauhean janon polttavan kurkkuansa.
Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen vallassa.
Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta, väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän söi verilientä syssitioissa.
Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä. Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön…
… Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät, olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa, hänen polvensa, hänen helmansa — kaikki oli ollut uutta valloitusta. Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää. Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa tietämättänsä.
Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet. Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi yrittänyt hänet tukahduttaa.
Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän — aina erikseen — palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut hänet valloittamaan.
Eräänä päivänä — täydenkuun aikana — käskettiin hänet taas kuninkaan luokse.
"Narkissos", sanoi Leonidas, "Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu maaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa. Sinä laiminlyöt velvollisuutesi."
"Minkä velvollisuuden?" kysyi Narkissos.
"Hankkia Spartalle lapsia."
"Pitääkö minun taas juosta?" kysyi Narkissos.
"Ei, avioliittosi on valmis."
"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä kissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön."
"Sinä olet sotilas", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti. "Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta mielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana."
Narkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:
"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi."
"En ole sitä tehnyt", vastasi Narkissos.
"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."
Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.
"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.
Leonidas nauroi ja vastasi:
"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."
Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen. Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan — sitä ei voinut välttää — se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.
Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:
"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä ei hylätä."
Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa. Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi iloiseksi.
Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa sydämessänsä.
Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä? Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja heikkoutta?
Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan eteen, joka lausui:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata. Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa, jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen, kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei ansainnut."
Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä.
Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis
oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa.
Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! —
Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.
Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä piirteitä — muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia, jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta — sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä tuntemattomat.
Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden, jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.
Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa.
Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.
XVIII.
Persepolis.
Oli yö Persepoliissa.
Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin, yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten kuninkaalle.
Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.
Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui. Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut, jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden luoliin.
Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä. Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen. Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.
Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä, kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo. Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.
Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea, niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu — sydän paloi kävyn kärjessä. Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö, pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro, pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa, hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa — santelia, aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.
Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.
Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten. Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta — kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia. Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt, että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä, kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin eläimenvuotaan.
Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti ruumiinsa pyhimmän osan.
Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.
Suurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla pyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä pidettiin riivaajaista.
Mutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä kasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla oli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita. Rikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen valmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana hänen isällensä Dareiokselle.
Tämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien käpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen, nyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta viiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.
Xerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä. Ja yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti haikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan, polttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa, suuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa kiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan: "Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden lukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin jälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala, minulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei pelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän maahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda, ainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta vastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka tuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi."
Ja suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin viha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan — heimoa, jolla oli ruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia epäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia — Ahrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa vastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet hänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat virrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan valittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa, lepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin kansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä kurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta Aasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis, mutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.
Ja Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että henkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn. Maagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen sysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei aurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin syrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.
Kuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan kostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan marmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös matalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan "silmiä" ja "korvia". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään, juoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet — Sardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan — sanantuojia valtakunnan kaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta, laivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua, joka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä taottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.
Xerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä päivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien sanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.
Hän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen tukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja säärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät. He ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa. He pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä, valkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan saakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja saframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi he laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät purppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen valtikan.
Samalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä ainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla ja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti sisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian, monivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista leijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli kylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan keskellä.
Xerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä korkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa kulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja sulkeutuivat kansiensa alle.
Kokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja lattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin suuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki varjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen päänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu. Kärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa tarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä kulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta liikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.
Suurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti päänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli elämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan neljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli kattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi sinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan, suu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa kaaressa ylöspäin kieraistuina.
Xerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia palmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui paratiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili välkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin kustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu kivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia puita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan paratiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä eikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa huolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit värisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät olivat kuin tuoksuvia alttareita.
Suurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle, jonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa, kosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä tuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana auringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät oksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt varjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja, hän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran ystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa, ei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta ja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus koskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton. Täällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine kukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää. Xerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen voimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan läpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen soiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli hetkisen kuolemaa.
Yli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa kalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä: se oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä äsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka säteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen oviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin täällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman palatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti ahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen tornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan satraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta ylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten kaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja hänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla siivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.
Kauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa. Se ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina korppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle, jotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi päivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen leposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.
Suurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä ympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat rupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä kivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä piirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta: "Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan parsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani." — Ei, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios oli hallinnut: "Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku, joiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin katsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet sen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on lentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana Persiasta."
… Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin kulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa hajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas ottelu Ahrimanin kanssa — tuskain hengen, tuhoajan.
Sali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä, jonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat kellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin ja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse, minkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä portaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa, suurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan kaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta itse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan vastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä. Ruoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen, joka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla, valtakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit menivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa ja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.
Ja Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen vasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi valtaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten kuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki kuninkaan "silmät" ja "korvat" ja hänen kumpikin poikansa.
XIX.
Persialaiset.
Vielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen matkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa sauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet ratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat Ahura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä kulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.
Susassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta, maanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta kaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa kuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan yli Hellesponton.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja Bulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät puoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen makaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän kankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat tulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.
Xerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne olivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä villaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä punertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään. Suurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat tulleet. Toinen vastasi:
"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä tarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi tähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut."
Taivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen kahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.
Mutta Xerxes antoi tulkin vastata: "Vieraat Lakedaimonin miehet, sanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että helleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa sitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun oikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne."
Mutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:
"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa."
Xerxes vastasi:
"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä kukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava."
Matka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa ja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden kukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu tähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa, elektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit avasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata valtakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen ja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia laivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja hankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin, kuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka ennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa persialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora kanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen mantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain. Foinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja byblos-kasvista.
Maasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen mukanansa marssia Sardesta kohden.
Matkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka oli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin ja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän tarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä rikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen vierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä anteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.
Sotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt yli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin kauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista. Plataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet värisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta puu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli sitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän otti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa hän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä hetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä sitä vartioimassa ja hoitamassa.
Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja lähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei kuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla olivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille, jotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä viime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.
Niinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan vievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli laskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta ja raju myrsky olivat repineet sillat.
Silloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta työnjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan alusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.
Mutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja käski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa ruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti antaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata suurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi kummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:
"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas, kuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin häpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja suurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi kulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää yksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi. Senvuoksi varo itseäsi!"
Kun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa Abydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä, satojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut virtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja oli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka tasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet, jotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.
Ylimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan luokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä luokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:
"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi poikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan. Ota muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä luokseni ja huolehtia talostani."
Suuttuneena kuningas antoi vastauksen:
"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken väkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä ainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka pitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä uskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei ole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta. Sinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja minä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä poikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu isku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava voidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen ajatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi on kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi kuoleman." Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista häntä pojan menettämisellä.
Ja nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle, jonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän kulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä kauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi kasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen päästänsä.
Viikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat vaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa kuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa rivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa, kokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti heiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua Europaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla loppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia teurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka löyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.
Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat, tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto. Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista vaahto tiukkui — sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja, totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika, käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä, ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut, tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit. Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.
Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi aivan kuiville.
Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista, joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget — amshaspandit ja yasatat — jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka, tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.
Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan, jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen vihollismaankin purppurameren toisella puolella.
Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella. Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta lehmänkurkusta — kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli. Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten sankarien muistoksi.
Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta. Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne, jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan — niinkuin olisivat paikan kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.
XX.
Hellesponton rannalla.
Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle, johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista. Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että hän kuuli sen veden loiskeen.
Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.
Mutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä täytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana vilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä edessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset tuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla airoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten moniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen setänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli joonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen rinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.
Laivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin kaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli korkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla nopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat pikapurjehtijat pian toisista — ennen muita sidonilaiset laivat, parhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä Kos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein rohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian, Lygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä keulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas. Kolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut kuinkakin suotuisa.
Tiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin, sitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset, Aasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat. Viimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä. Tie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat taivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt Ariabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja purjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta, purjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.
Xerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin koristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja kukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä sorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso, vastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja Persepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli Susianan Khoaspeesta.
Hän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta, jolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät, hyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa, kiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat saivat voiton.
Sitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn joukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja laivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia osastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla, pitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko ankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat olivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa nauhaa — sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka, Aasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.
Silloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista laivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla. Savenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja Madytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän näki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon alle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa piilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon suuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin, leveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.
Alhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa vielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka hän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas kuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen sotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin karjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia ja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle sotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen. Yksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään liikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista, kokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne liikkuivat.
Xerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja, joille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä niitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä teuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin pingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu omalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli pitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta mustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä kauheutta — uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.
Hän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä. Sama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti hänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä. Hän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei pääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli salmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä alukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään iskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli Hellesponton ja kuristaisi vihatun maan.
Hänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen kaikkivaltaansa: "Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on minun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina päivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin tämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä. Ylistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen nimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän."
Mutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin suuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos, joka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa, seisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat esiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle parralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.
Ja Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan partansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan suurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:
"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten kuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat vihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi onnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo iskisi sinua pahimmalla ruoskallansa."
Xerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi — katseen hehku sai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan — ja sanoi käheästi:
"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä lyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää, joka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan vuoden päästä?"
Artabanos vastasi pilkaten:
"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa tuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan puistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus kestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien joukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä kuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla Ahura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän."
Xerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:
"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun elämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni niinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka voin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on minulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot minua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni sikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian mahtava?"
Artabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:
"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista vihollista vastaan olet menossa."
Mutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:
"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat suuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän merivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä siis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi."
Artabanos hymyili:
"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin vihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä alempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka aikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi, pitäisi sinun paeta suinpäin."
"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?"
"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas."
"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia."
Artabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa kuljettaen sitä ympäri näköpiirin:
"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa kahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu palvelukseen vielä suurempia sotalaumoja — ja vihollisesi kasvavat sitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä jos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan rannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi on musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat hyökätä vihollismaahan —, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö, vaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa riveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin. Sotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton, senvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa."
Xerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi rintaan sauvallansa ja lausui:
"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian valtakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää, kun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi käymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin seutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan."
Artabanos vastasi:
"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja annan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua alussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi voimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä häpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri tällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka ovat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos rakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan tyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta he toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin menettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä heidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa tavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset miehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä."
Xerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt hävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:
"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi sen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani puolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä minkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa meidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin, joista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot pettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin sinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos, takaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani, kunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä sauva ja riennä kotiin."
Artabanos otti sauvan ja meni: "Vielä minä elän, herra!" olivat hänen viimeiset uhmaavat sanansa.
… Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa ympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon joukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat pystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.
Suurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat heittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat jyristen kulkeneet ohi.
Kamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä. Piirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden kyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja kyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien päivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja pureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa karja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin heinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä, joiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä tulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja vastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.
Xerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa kilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen takana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä vajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla lujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa itse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin, leipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä. Suoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja kulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat järjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä — tangoista, joista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi jousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia lippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä ja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli jokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa — kukin tiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi lähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.
Xerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin kaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin. Keihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi telttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta saattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin. Mutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä suurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla — ihmisen hengitys oli saastainen — saatiin hiilet hehkumaan; maagit kohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.
Isossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa kuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan käyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa portailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti hänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän unohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.
Ja Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä, antoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit vastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää taivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä avartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä, niinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli Hellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui Europan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän voimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa. Ja Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä kuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli epäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä omahyväisessä ilossansa.
Xerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän tullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin, jonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen, rubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti sen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä tulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton, iskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella puolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen päässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen, ja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle. Rauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin olisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi lasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu väläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan veteen.
Ja suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa ja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas veteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle, että näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä kottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman kuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan kuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti sen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin jalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.
Nyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat tuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma kantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle myrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan Pythioksen pojan silvotun ruumiin.
Ja nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti, niinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon jalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli. Kauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä olevaa aseellisia joukkoja.
Etupäässä kulkivat kymmenen tuhatta "kuolematonta" säteilevässä loistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia köysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla kultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa. Kaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa tynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja kuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.
Mutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja Afrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet unohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien nimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa sukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin nimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä yhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa, hän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa seuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti ylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle katselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta kuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan keskeytynyt.
Omituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat kellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat takkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja sileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki pitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa vihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia muotoja — ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin palmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen päänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla häränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat pään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli pingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset intialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä ollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet, joissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa oli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet tarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja nuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset rintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla heittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät, joissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja sangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta kurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset koristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.
Xerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä kaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa — vain viittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat, kärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen silmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.
Mutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman ratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi ilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka tanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja reisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde. Nahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu kultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen ihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja Tithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla kolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta lähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen ratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään. Hän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen käskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan, missä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat rangaistukseksi.
Ratsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista paimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut suopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla pistivät ne kuoliaaksi.
Ratsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi vaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset arabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet sietää.
Ihmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä riveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden silmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä aaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa, ulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon vallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki sekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet menivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi selville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin tuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este löytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn. Veri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen. Koirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat pyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta karkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin veteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä kiirehti takaapäin tulevien painostus.
Ennenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä. Kuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka kulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista he sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle. Suurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi näkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan ruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan, valkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat sieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut hevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen alla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan kummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin valtias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta saakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon hajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin mateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin ruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli valloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat Traakiaan vievää nientä kohden — tavaten vakoojalaivain ketjun, jonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä koskaan yhteyttä katkeamaan.