Sillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja etelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen persialaiskuninkaan kahleisiin.
Kolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin rantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta kaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden valiojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha Megabyzos.
XXI.
Retki.
Muutaman päivän marssin jälkeen Xerxes antoi sotajoukon pysähtyä
Doriskokseen ja vetää kaikki laivat maalle luettaviksi.
Kymmenentuhatta miestä asettui niin tiheään kuin mahdollista yhdelle paikalle, jonka jälkeen heidän ympärilleen tehtiin aitaus. Osasto toisensa jälkeen marssi esiin ja täytti aitauksen, niinkuin eläimet, jotka sullotaan lättiin. Helleeneille kertoi huhu, että sataseitsemänkymmentä kertaa täyttyi aitaus vain maasotajoukoista. Vaunuissaan ajeli Xerxes ympäri keskellä kansojen parvia ja kirjoitutti niitä muistiin, ratsuväen ja jalkaväen kummankin erikseen.
Sitten hän jälleen antoi työntää laivat vesille ja järjestää ne keulat maata kohden. Ja suurkuningas nousi erääseen sidonilaiseen laivaan ja soudatti alukselta alukselle ja merkitytti luetteloon kunkin laivan miehistöineen ja sotilaineen.
Kultaisen telttansa alla hän istui ja riemuitsi merivoimistansa. Ja hän kutsutti spartalaisen karkurin, kuningas Demaratoksen, joka hetken kuluttua ilmaantui hänen silmäinsä eteen tervehtien vain keveästi nyökäyttämällä paljasta päätänsä, jossa lyhyeksi katkaistu tukka oli kuin pyöreä kypärä.
"Demaratos", sanoi Xerxes ja kiinnitti häneen suuret, ahnaat silmänsä, joissa tuokion ajan näkyi ihmettelyn ilme, nuo helleenit kun eivät voineet omaksua alkeellisintakaan kohteliaisuutta, vaan itsepäisesti käytöksessään osoittivat kasvatuksen puutetta, jonka täytyi koitua heidän omaksi turmiokseen. "Demaratos, jos sinä, joka olet helleeni, vieläpä kotoisin kaupungista, joka on maan suurimpia, olet osannut vähääkään yhteenlaskua näinä päivinä, niin sano minulle, uskotko maanmiestesi rohkenevan nostaa kättänsä näitä voimia vastaan, joita olet nähnyt."
Demaratos seisoi suorana ja katseli Xerxeen suuren pyöreän suun liikuntaa, joka loisti kosteana tiheän mustan parran sisältä. Hymy värähteli hänen omilla kapeilla huulillaan, niinkuin hän olisi pitänyt verrattain vähän tarkkaamisen arvoisena puhetta, jota hän ei ymmärtänyt. Kun tulkki käänsi sen hänelle, ei hän hellittänyt katsettaan Xerxeen suusta, aivan kuin olisivat sanat tulleet siitä. Samalla hetkellä kun puhe oli loppunut, kuului hänen oma nopea kysymyksensä:
"Herra, totuudenko mukaan tahdot minun puhuvan vai toivomustesi mukaan?"
Xerxeen vastaus tuli heti:
"Sinä helleenikäärme, etkö tiedä, että persialaiset inhoavat valhetta niinkuin Ahrimania itseään? Sano totuus, vaikkapa pelkäisit, että se skorpionintutkaimin kääntyy sinua itseäsi vastaan."
Demaratos antoi vastauksen:
"En voi tietää, onko suurkuningas tottunut katsomaan totuuden kuvastimeen. On aivan liian monta piiriä orjia hänen valtaistuimensa ympärillä. Mutta kun me nyt istumme täällä Europan rannoilla ja päivä paistaa yhtä kirkkaasti kummallekin, niin tiedä, että Hellaassa on köyhyys tuttu ammoisista ajoista, mutta hyve on vierasta tavaraa, jonka vasta viisaus ja ankarat lait ovat keskuuteemme tuoneet. Ja vain lain ankaruutta kunniassa pitämällä Hellas puolustautuu köyhyyttä ja orjuutta vastaan. Minä olen kotoisin doorilaisista maakunnista, joissa kaikki ovat urhoollisia, kuitenkaan ei kukaan niinkuin Spartan pojat. Lakedaimonilaiset taistelevat sinua vastaan, suurkuningas, vaikkapa kaikki muut helleenit siirtyisivät sinun puolellesi. He taistelevat sinua vastaan, vaikkapa kävisit heidän päällensä kaksisataa kertaa kymmenellätuhannella miehellä, yksinpä silloinkin, vaikka heitä olisi vain tuhat miestä."
Xerxes nauroi sydämellistä halveksumista osoittavaa naurua. Hän repäisi kärpäsviuhkan istuimensa takana seisovalta palvelijalta ja löi Demaratosta hänen lyhyttukkaiseen päähänsä, johon kärpäset kokoontuivat mustiksi laumoiksi, koska spartalainen ei pitänyt arvonsa mukaisena torjua kärpäsiä, niinkuin olisi ollut pitkähäntäinen hevonen. Hän tarttui suurkuninkaan kädessä olevaan viuhkaan ja heitti sen mereen.
Xerxes rypisti kulmansa ja sen rypyn olisi uskalikko saanut hengellään maksaa, mutta yht'äkkiä purkautui hänen vihansa raikuvaan nauruun, joka paljasti hänen suuret keltaiset hampaansa kauas pitkin punaisia ikeniä, ja hän antoi vastata:
"Demaratos, hulluko olet? Tuhat miestä sataa kymmenentuhannen joukkoa vastaan! Kerskailkoot maanmiehesi sillä, että kukin heistä voi ryhtyä taisteluun kymmentä vihollista vastaan ja sinä Demaratos ruoskamieskasvoinesi kahtakymmentä vastaan. Mihinkä sekään vielä riittäisi? Ja nyt teillä ei edes ole valtiasta, joka saattaisi ajaa teitä eteenpäin. Sillä sinä, Demaratos, et enää ole heidän keskuudessansa, vaan olet jo valinnut terveen järjen tien — ja siirtynyt voimakkaamman puolelle. Omasta vapaasta tahdostansa he kulkeutunevat samaan suuntaan kuin sinä."
Demaratos kalpeni nämä sanat kuullessaan eikä tahtonut vastata. Mutta kun Xerxes pilkaten kysyi tulkilta, merkitsikö hänen vaikenemisensa suostumusta, antoi hän vastata:
"Herra, sinä näytät, kuinka vähän tunnet helleenien mieltä, kun luulet heidän tarvitsevan ruoskaa. Lakedaimonilaisia ei aja eteenpäin mikään muu ruoska kuin laki, joka heillä on verensä sykähdyksissä. Että he eivät valitse persialaisvaltaa, johtuu siitä, että he ovat maistaneet vapautta. Mutta sinä, herra, sinä ymmärrät vain orjuutta."
Xerxes oli käynyt vakavaksi ja antoi tehdä pilkallisen kysymyksen:
"Mutta miten te sitten käytätte vapauttanne, uhkarohkea helleeni? Eikö ole verrattain tyhmää antaa ylivoiman musertaa itsensä — niinkuin sääsken, joka antaa norsun tölppäjalallansa polkea itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin siirtyy vähän?"
Demaratos antoi vastata:
"Lakedaimonilaiset säilyttävät vapautensa hamaan kuolemaan asti. Ne eivät koskaan taivu sinun orjuuteesi, sillä heillä on yläpuolellansa valtias, joka on sinua voimallisempi. He pelkäävät lakia vielä enemmän kuin sinun orjasi pelkäävät sinua. He tekevät aina vain sen, mitä laki heille käskee. Mutta laki määrää aina, että he eivät saa paeta mitään orjuuttamaan pyrkivää valtaa, vaan että heidän pitää pysyä lakinsa rajoissa ja joko voittaa tahi kuolla. Sinä tahdoit tietää totuuden, suurkuningas. Jos se on katkera tahi järjetön sinusta, niin olen vastedes vaiti. Puhuessani minä olen vain seurannut sinun tahtoasi. Ja sinulle, herra, käyköön toivomuksesi mukaan."
Demaratos nyökkäsi ja puristi huulensa yhteen. Xerxes nauroi hänen tuikeaa ilmettänsä, mutta viittasi hänelle armollisesti, antoi juomanlaskijansa ojentaa hänelle maljan viiniä, ja kun Demaratos vuodatti sisällyksen mereen, käski hän sanoa hänelle, että kultamalja oli hänen. Demaratos pisti sen viittansa poimuun, kumarsi yhtä kepeästi kuin ennenkin ja meni.
Xerxes kulki nyt läpi Traakian, joka jo hänen isänsä sotaretken ajalta oli persialaisten vallassa, asetti uusia päällysmiehiä linnoitettuihin paikkoihin ja uuden varusväen valtaansa suojaamaan. Hän oli viisas ja huolellinen valtias ja toimi joka taholla isiensä viisautta ja Persian kansan pyhiä tapoja noudattaen. Mutta hän kunnioitti niitä näkymättömiä voimia, jotka vieraassakin maassa liikkuvat, ja niitä hän ei loukannut. Hän kiersi kunnianarvoiset lehdot, joiden pyhyyttä hänelle ylistettiin. Hän uhrasi niille paikallisille jumalvoimille, joiden vaikutusta hän ymmärsi. Mutta ennen kaikkea hän muisti omaa jumalaansa ja hänen vaatimuksiansa. Yli Strymon-joen kulki hän uutta siltaa myöten vasta sitten, kun maagit olivat uhranneet pyhiä valkeita auringonhevosia ylimenon onnistumiseksi. Kun hän Edonian maassa tuli seutuun, jota nimitettiin "Yhdeksän tien mäeksi", tahtoivat maagit uhrata manan hengille; he ottivat yhdeksän maan pojista ja tytöistä ja uhrasivat nämä hautaamalla heidät elävinä.
Sitten menivät joukot yli Kalkidiken; laivasto kulki samaan aikaan pitkin vastakaivettua kanavaa ja pääsi siten kiertämästä myrskyisen Athos-vuoren niemen. Artachaies, joka oli johtanut rakennustyötä, sairastui ja kuoli kuninkaan ollessa matkalla läpi Akanthoksen. Hän oli kaikista persialaisista pisin, sillä hän täytti viisi kuninkaallista kyynärämittaa neljää sormenleveyttä vaille. Hänen äänensä oli niin kuuluva ja voimakas, että sen kuulivat kaikki ne, jotka olivat kanavalla kaivamistyössä. Mutta nyt hän kaatui kuolemaan niinkuin jättiläishonka, joka on väkevämpänsä kohdannut. Xerxes rakennutti hänen kunniakseen tornin, nelikulmaisen kuin linnoituksen, jonka portit ylhäällä antoivat joka ilmansuunnalle, ja hän saattoi hänet hautaan kävellen paljaalla maalla ilman mattojen loistoa. Korkealle torniin laskettiin Artachaies lepäämään niinkuin valtavan kaivon suulle, ja taivaan suhajavasiipiset petolinnut lehahtivat hänen hautakammioonsa ja söivät saaliinsa. Mutta Xerxes antoi piirtää hänen nimensä ja muistosanansa torniin persian ja kreikan kielillä, jotta helleenit saattaisivat lukea, mitä persialainen oli tehnyt maansa ja herransa hyväksi.
Kaikkialla, missä Xerxes kulki, kokosivat kansat hänelle sotaväkeä. Traakialaiset lisäsivät hänen sotajoukkoansa. Yksin makedonialaiset helleeniläismielisen kuningas Aleksandroksen johtamina ottivat heidät vastaan vieraanvaraisesti. Uusia laivoja liittyi hänen laivastoonsa, joka kulki rinnakkain sotaväen kanssa Thermaan saakka.
Oli tullut kuuma, paahteinen kesä. Kuormajuhdat tyhjensivät kaikki joet. Mutta helleenit tulivat suurkuningasta vastaan vieraanvaraisesti ja kestitsivät hänen henkivartijoitaan. Tallit ja lammikot vilisivät täynnänsä maa- ja vesilintuja, joita lihotettiin persialaisten syödä. Maaviini helmeili kauneimmissa astioissaan. Persialaiset istuivat heidän luonansa teltoissa yöt läpeensä juoden; mutta päivän koittaessa he lähtivät ja ottivat kaikki mukaansa lahjana ja saaliina. Luonto itse ei ollut yhtä vieraanvarainen. Vuorilta tulivat leijonat nälkäisinä kesäisten öiden suojassa ja tunkeutuivat persialaisten leirialueille. Hevosiin ja muuleihin ne eivät koskeneet, mutta kamelien kimppuun ne kävivät ahnaasti ja söivät minkä jaksoivat. Isot eläimet kiljuivat pimeässä, kun niiden kylkiä ja kyttyröitä petojen kynnet raatelivat.
Thermasta Xerxes lähti matkaan ja läheni Thessaliaa. Hänen tulonsa pelko oli aikoja sitten karkoittanut helleenien sotajoukon, joka heti keväällä oli kokoontunut Tempe-laaksoon, kymmenentuhatta peloponnesolaista ja ateenalaista, Themistokleen ja Evainetoksen johtamina. Persialais-sotajoukon tulo viipyi, ja helleenejä säikyttelivät joka päivä tiedot uusien, heidän takanaan olevien kansojen ja kaupunkien siirtymisestä lähenevän suurkuninkaan puolelle. Erityisesti heitä huolestutti Makedonian kuninkaan lähettämä tieto siitä, kuinka hirveä hyökkäävä persialaisvoima oli, ja että Tempe-sola saatettiin pitkin lännessä olevia vuoria kiertää. Ateenalaiset ja lakedaimonilaiset päättivät senvuoksi vihdoin taistelutta jättää solan. Kohta sen jälkeen, marssivat Thessalian ratsumiehet Xerxestä vastaan ja antautuivat armoille. Melkein koko Pohjois-Hellas paitsi Attikaa, Thespiaita ja Plataiaita oli menetetty; niistä ei enää ollut saatavissa voimia yhteiseen puolustautumiseen. Ja Peloponnesoksen valtojen ja Attikan lähettiläät, jotka pitivät kokousta Korinton kannaksella, olivat epätoivoisia ja neuvottomia siitä, mitä piti tehtämän ja kuinka voimia saatettaisiin pitää koossa.
Xerxes ajoi Tempe-laaksoon, jossa Peneios-virta juoksee pohjoisen Olympoksen ja eteläisen Ossa-vuoren välillä. Alati läheni päämäärä. Thermasta persialaislaivasto lähti purjehtimaan ja alkoi kahakoida helleenien laivojen kanssa, jotka etelästä tullen pysyttelivät Euboian pohjoiskärjen ympärillä. Persialaiset valtasivat muutamia laivoja, ja erään laivan keulassa he teurastivat sen miehistä urhoollisimman onnea tuottavaksi enteeksi. Mutta erästä toisen laivan urheaa miestä he sen sijaan koettivat kaikin voimin pelastaa, vaikka hän todellakin oli melkein palasina. He hoitivat hänen haavojansa myrhalla ja byssos-siteillä, he veivät hänet persialaisleiriin, he hoitelivat häntä erikoisella hyvyydellä ja näyttivät hänelle koko sotajoukon, mutta kaikista hänen tovereistansa he tekivät orjia.
XXII.
Thermopylai.
Marssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin pysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian lahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä Sperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson helmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja painautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.
Persialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja muodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti eläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli ja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi rauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää kohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut; se tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa myrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.
Sillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt sinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä kuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille, pistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa häiritään.
Xerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän kuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet törröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut suuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin sarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu levityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen suojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva, pitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa moniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja haukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen, jäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi orvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen ympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä niinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli kiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa oli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.
Ennenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi, ettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren taakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva vesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian vuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan harja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja sulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan laivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat vartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä loitolla. Mitään — muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu sola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.
Sillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat olivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli miehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että "Lämpimän portin" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat vaunut saattoivat sitä kulkea.
Pienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja majojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi "kuolemattomiensa" asettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä taivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa rantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista kimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt kapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi yhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot auringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä olevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin oli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset, joille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi "silmilleen" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda tiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä piti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita siellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta. Silloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt erään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien käsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja sen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta neljältä kulmalta.
Mutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka terävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin se, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja auringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa paakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu rantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset läähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien virvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan lähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja valkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia kilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa, hämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen kuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään, aivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat vettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä, vesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.
Vilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle. Sirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä ja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He kulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi hakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari kallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin. Ohuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne ja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset nuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa selästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.
Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia, muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.
Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa. He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä, jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.
Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan. Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien. Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä, ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin. Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.
Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta. Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa. Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät olivat siihen merkkinsä polttaneet.
Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat, alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan, tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan, rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa — nuo raskaat joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa — kaapimaan jollakin aivan kuin sirpillä tahi sualla! — ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin. Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa, ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät sormiansa sen läpi — heillä lienee ollut kammat, joilla he kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon, jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.
Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä. Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan. Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina. Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.
Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla, pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä, jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset. Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi. Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä, sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.
"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat — hän heitti kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan, keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä. Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.
Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden luvun saattoi laskea vain sadoissa.
Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle: "Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."
Xerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.
Kun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski ratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla kutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: "Suurkuningas, kuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan hänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi, jos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen tieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo edes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte tiehenne."
Mutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä. Hopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä. Pronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin paalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este. Kypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin viivasuoraa muurinharjaa.
Oikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu keihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä vastaus:
"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen orjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle, että tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu kuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä anna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla tänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta — sillä silloin keihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa."
Samalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan persialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.
Xerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja keskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.
"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat", antoi hän hänelle sanoa. "Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni edessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat haaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat taistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis tiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven, käteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan luulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?"
Demaratos antoi tämän vastauksen:
"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä lyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane mieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä yritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat tukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat miehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä voitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä sinua vastaan."
"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?" kysyi Xerxes.
"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa — en edes sinun avullasi".
XXIII.
Taistelu.
Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu, joko ne olivat menneet tiehensä.
Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.
Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen — aikaansaama kumu ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä vastaan.
Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet. Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.
Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät uurteet.
Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois, ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä. Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa, ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi, kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita — eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat, tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon. Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa tarpeellisesta määrästä.
Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle, jollei persialaisia torjuttaisi.
Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:
"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan, jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän isiemme maan."
Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan sivuitse.
Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä. Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä. Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina, että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät, kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista kilpistyi valo takaisin.
He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan, kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä edessänsä olevan miehen olkapäältä.
Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät, luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta. Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.
Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi heille, että he pysähtyisivät — hänet valtasi sääli niinkuin sen, joka näkee — lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen, jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua! Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon niinkuin raekuuro."
Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:
"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"
Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua. Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä, soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.
Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin alala-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat. Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin, ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.
Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon. Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.
Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin. Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.
Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta. Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä. Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä. Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti valtaansa vainajan.
Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria, joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit, hyönteiset ja linnut.
Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.
Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja lukeneet loitsuja verijäljille.
Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla. Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.
Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi. Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi. Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin. Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.
Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse, kun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten osastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että olivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei vangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa skyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja he kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean käden nahan.
Xerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta haaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.
Mutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo heimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta kaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas rohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille, joka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla koonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen alttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista kulunut päivä oli hänet erottanut.
Sitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse. Kaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet sammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla. Spartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli vain kuumien lähteiden vettä.
Leonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain vedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: "Narkissos!" ja vartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.
"Istu!" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli vielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.
"Kuinka monta kaatui tänään?" kysyi Leonidas.
"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne."
"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta päivää meidän on kestettävä", sanoi Leonidas. "Viikko, ehkä kaksi, kunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua."
"Uskotko vielä apuun, kuningas?"
"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se tulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?"
Nuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi lepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.
"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy huuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain käyttää voideastiatani huomisaamuna."
"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea päivä."
"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja tänä iltana lahdelta?"
"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli. Ensi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa korppikotkille."
"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren linnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin näkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni kuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä katselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?"
"Leipää nyt illalla, kuningas."
"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme parempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen."
Narkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä vaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka lakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.
"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"
"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.
"Ei parempi kuin se kuolema, mikä meitä odottaa. Mitäpä me enää elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana? Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani, ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan. Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti. Kuinka monta lasta sinulla on?"
"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."
"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"
"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä. Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."
"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan siihen, missä nyt istumme."
"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."
"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."
"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."
"Poikasi voivat sen hänelle sanoa."
"Minä en voinut siitä heille puhua."
"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä hänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et ole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti, ovat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen tyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin niiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja nyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen taas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää. Laskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat täyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja. Jokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille kaksi henkeä enemmän huomenna."
XXIV.
Sankarikuolema.
Päivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön levänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat tuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi kestitä "kuolemattomia" runsailla antimilla, jotta he vihdoin sinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi reikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka skyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain jousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.
Korviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku kiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet pysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi nousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää nuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.
Mutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten, että antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen, kunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja eristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat tulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla vuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat kätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen taistelukentältä.
Xerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli saanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä tiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin tie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja vietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen uuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen miehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien vallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka Ahrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa leiriänsäkin.
Vakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan maanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten teurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä upotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen tiensä katkaissut.
Hänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että antaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle huonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa Dareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin suurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat sirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä. Sitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota hänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen, jonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen aistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana ja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan koristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa pitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen vihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli asteleva niiden ylitse — niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet heräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat — muodostaen polun lihasta ja verestä.
Xerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen kerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen tyttären näköinen.
Nyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat vaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä hänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa jätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen huuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista ja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen granaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri. Jääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa. Moniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.
Vähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus teltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle puolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään ja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva silmä — se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta antaa.
Ja yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta nukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin "silmältänsä" tahi "korvaltansa", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi, päänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei tullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli yö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan pöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he voisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän kankeita niskojansa.
Hän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että tämä ei ollut teltassansa.
Maagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet niihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta tarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko kuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?
Hän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli kuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka saattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa. Vihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä miekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen sivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä ottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle. Ja hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet — kahden hänen oman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu tanterelta miekat kädessänsä.
Silloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin purppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun. Röyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan puuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.
Hän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä matoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi sitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi kautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.
Hän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet eteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.
Hänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:
"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!"
Päällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: "Minä olen valmis, herra", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.
Xerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:
"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni vielä on kestävä."
Hydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:
"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan mestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi."
"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua yllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen parasangin pituinen?"
"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan siitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman oven."
"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?"
"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta loista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä toiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki muuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi."
"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat jyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?"
"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä", vastasi Hydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin puvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui nenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta, sitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli ympärillensä vilhuilevin silmin.
"Kuka tuo apina on?" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli häntä kuin likaista eläintä.
Tulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:
"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes, Eurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla, missä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian — polun niin kapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea — yli Kallidromos-vuoren."
"Anna siis hänen ilmoittaa se."
"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet."
"Irroittakaa ne."
"Hän vaatii paljon."
"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen petolliseen kurkkuunsa."
Dareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja näki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.
"Joko riittää?" kuului Hydarnes kysyvän.
Malialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja liikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat kilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:
"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut vuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut, niin hautaa hänet elävänä."
… Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle kolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä. Kolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja yksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun, jossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi kasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet olisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran toisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä lanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa kohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies kerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna. Efialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia tahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön kuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa helleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien persialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.
Kylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon. Persialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta sumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli vihdoin ohi — vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti läpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja kuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.
Puoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät hetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin alkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi ruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He tervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli kaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.
… Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin rantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.
Leonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja haavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja kosketti hänen olkapäätänsä:
"Leonidas, kuninkaani, nouse!"
Leonidas hypähti ylös pimeässä.
"Nythän on vielä puoliyö", hän sammalteli.
"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren selkäpuolellemme."
"Mahdotonta!" sanoi Leonidas ja nousi. "Sitä polkua ei yksikään persialainen löydä."
"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää."
"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai luuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi. Sinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?"
"Kyllä, kuninkaani."
"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät saa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin salpana — sitä ei saa vetää paikaltansa."
"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää hyvästi, kuninkaani."
"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen. Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.
Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski kämmenensä hänen rinnallensa:
"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin sydänyötä kestää."
"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.
"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin toiselle puolelle Megistiaan seurassa.
"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.
"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.
"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."
"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä, jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."
He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme sitä varten opin saaneet."
Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä, joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta. Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä — anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja siittää Hellaalle kostajia."
Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."
Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.
Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He nukkuivat tuuheiden tammien alla — ainoatakaan soihtua he eivät olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa. He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja. Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin, ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua solaan.
Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.
Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja levollinen, malmille helähtävä puhe:
"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla, ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat minun kauttani. Eikö ole niin?"
Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille: "Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."
Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan, kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.