Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi! Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme paikoillemme, koska rakastamme sitä."
Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta, kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä. Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä, loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.
Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet liikkuivat vain hitaasti — piti annettaman Hydarneelle aikaa ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä. Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa. Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla. Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta. Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret, jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä, raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin, jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan, kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi. Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet, kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.
Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:
"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin. Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin! Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen. Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni! Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne läpi — siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."
Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.
Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet, tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"
Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle. Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä, niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.
Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle, johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset aukoivat hänelle paluutietä.
Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana: Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta vinkuen lentelivät — pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla; heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen. Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.
Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet, katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi heistä huusi:
"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."
Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja. Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua, hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien sivallukset.
Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä. Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät, ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.
Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa, portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle, uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin, eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.
Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan — vihattuun, kirottuun kaupunkiin — oli avoinna. Voittokulussa hän karautti eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui häneen ja valkeat hampaat purivat — niinkuin villisikojen, joiden suu vaahtoaa verestä.
Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka — mutta kaikki verettömiä.
Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä, joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt. Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:
"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman miehen, Demaratos."
Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:
"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä hänelle korkeimmaksi kunniaksi."
Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:
"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen sijassansa kuin omassasi?"
Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:
"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"
"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.
Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät. Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat — he kirkuivat kuin teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät sen intialaisille koirille.
Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden. Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden haltuun.
Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja tulivat hapuillen solaan.
He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea, jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut kypärää eikä tukkaa — kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki. Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon hänet oli naulattu.
Tämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä olevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista. Ruumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea käsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut. Uskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.
Vanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki haavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki puoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä ja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi myöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen. repimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt, oli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä sydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn taikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno nahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.
Jo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät sen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa lahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he istuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.
Persialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä lähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut, kiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät henkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit olivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen antamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan päästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.
XXV.
Delfoi.
Helleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain solan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten edellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden piirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan persialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän kuin mahdollista.
Tulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat etelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit — saariin tahi laivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville kukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset miehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien avuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. —
Thermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja, vaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle. Täälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli puhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan kellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä kulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset lähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.
Hermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän ei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea vastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi hevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä matkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa aamunkoitossa.
Aurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut suitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty laudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä kahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten, osittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai kulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli orjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle. Eläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä huudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.
Tie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki muutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat kaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja niitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko. Takaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei vielä ollut kokonansa voittanut.
Kuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen jalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.
Tie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi punaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien välistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä; siellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen ja ohuena tihkuen — se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin öljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi, tummaksi lätäköksi.
Aurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa selässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli Amfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä oli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas sisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin seudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren ikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli koko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle, joka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa, arvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja selitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin kehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin itse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin olisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.
Hermofantos muisti hymyillen joukoittain yksinkertaisia mitättömiä kysymyksiä, joilla tyhmät kuolevaiset sielunsa köyhyydessä jumalia vaivasivat. He eivät osanneet mennä yli sen piirin rajojen, jonka sisällä kullakin olivat talonsa ja tavaransa: Onko mieheni uskollinen — Kuka on kääntänyt pois hänen mielensä ja hänen siittävän voimansa minusta? — Kuka on varastanut sirppini? — Kuka on tehnyt lehmäni sairaiksi? — Kuka on henkinyt tautia elämääni, niin että en tunne itseäni terveeksi? — Kuinka ansaitsen sen kullan, jota tarvitsen? — Uskallanko huomenna lähteä matkalle Lemnos-saareen?… Lyijytauluja, joissa oli näitä ja tuhansia samantapaisia tyhmiä kysymyksiä, heiteltiin oraakkelitemppeliin. Millähän jumalalla oli aikaa ja halua vastata sellaisille lapsille? Mutta Delfoihin, maailman keskipisteeseen, sinnehän virtasivat kaikkien kansojen huolet, kaikkien hallitsijain hätähuudot. Sikelian tyrannit, Lyydian ja Makedonian kuninkaat, saarivaltiot, Ateenan ja Lakedaimonin kansankokoukset — kaikki olivat etsineet neuvoa ja lohdutusta epäilyksiinsä ja pelkoonsa. Ja oraakkeli oli häälytellyt niitä toivon ja pelon vaiheella, ajanut ne epätoivoon, työntänyt niitä kuin unessakävijöitä vaarallisia ja turmiollisia päämääriä kohden, siittänyt rikoksia, kannustanut hulluihin yrityksiin, täyttänyt kohtalon mitan, musertanut valtioita ja syössyt alas tyranneja; temppelilahjat, pronssipatsaat ja kultamaljat olivat kiitoksina jokaisesta vastauksesta, jonka tapaukset olivat selittäneet. Kultainen virta lahjuksia kulki keskeymättä Delfoihin sen suosion tavoittelijaan käsistä.
Mutta nyt siis tuli maailman mahtavin barbaarikansa samoten kohden tätä pyhää sijaa, kohden kohtalon lujaa linnaa, sitä kaatamaan. Kumoamaan Pythian pyhän kolmijalan, tukahduttamaan maan uumenista nousevan hengen, pilkkaamaan jumalaa ja hänen tietäjävoimaansa, hajoittamaan hänen temppelinsä ja syöksemään hänen pylväänsä rauniokasoihin, joita ei enää koskaan uudelleen pystytetä. Ryöstämään hänen temppeliaarteensa ja hänen kultansa ja laahaamaan satumaisen saaliinsa suurkuninkaan valtaistuimen ääreen. Xerxeellä itsellään oli kuitenkin toinen ja suurempi tehtävä kostonsa päämääränä. Sotajoukkonsa kaksoiskäärmeen toisen pään ohjaajana hän riensi Ateenan Akropolista kohden polttamaan jumalattaren pyhää vanhaa kuvaa ja musertamaan tämän helleenisen sielun kohdun.
Hermofantos huoahti syvään ja katsoi eteensä maahan. Oikealla rinteen alla hän näki tasaisia, kivettömiä peltoja, jotka olivat niin kauniissa viljelyskunnossa kuin missä tahansa viljavissa seuduissa. Täälläkin versoi viini, lähellä kypsymistänsä, välkkyvin tertuin. Ja täällä, missä hän ratsasteli, yksin kallioiden lomissakin pensastuivat suuret rehevälehväiset kasvit korkeiksi ja meheviksi, juoden vettä, joka herahteli Parnassoksen lumihuipuilta. Reheviä, mehukkaita kukkaterttuja, kimputtain vihreitä hyasintteja, versoneita kallion salaisista vesisuonista. Hermofantos kumartui ja taittoi yhden paksuista varsista, ja esille pursui runsaasti valkeata maitoa, joka tuntui limaiselta ja oli hyvää lääkkeeksi. Se oli terveysmaitoa, joka oli muodostunut itse kallioissa niinkuin kivettyneissä rinnoissa. Laaksoista nousevassa kuilussa kasvoi smaragdinvihreätä ruohoa. Kauniita kasveja näytti nousevan suoraan kivien pinnoista. Siellä täällä kukki suuria sinisiä ja punaisia vuokkoja. Muilta paikoilta helle poltti kallioilta kaiken kasvullisuuden, mutta täällä Delfoin luona taivas vuodatti silloin tällöin hedelmöittävän kosteutensa ja sai itse vuoren karun pinnankin kukkimaan.
"Eteenpäin! Hei!" huusi hevosmies, joka kulki jäljessä ja ajoi hänen hevostansa. Ylemmä ja ylemmä — pitkin jyrkkää porrasmaista kalliotietä, josta vesi mustain öljymarjaan tavoin välkkyen lirisi alas, juosta solisi.
Lämpö oli kasvanut helteeksi. Hermofantos istui pää kumarassa ja katseli alhaalla olevaa laaksoa, jossa kuivunut virran-uoma näkyi katkonaisina mustanharmaina juovina öljypuiden ja viljelysmaiden välistä. Vuoren valtavan suuri varjo peitti vielä seudun, mutta maa oli kyllin hedelmällinen tyytyäkseen puolen päivän aurinkoon.
Mutta kaikki oli autioksi hylättyä. Tuntui kuin olisi kulkenut tyhjyyttä kohden. Kaikki olivat paenneet. Hermofantos ratsasti läpi Krisan. Kylä oli kuin kuolleitten maja. Asukkaat olivat paenneet huhua persialaisten tulosta. Savua ei taloista noussut. Ei ollut lapsia leikkimässä. Vain suihkulähde solisi. Unohdettuja vaatteita riippui kuivamassa ja läpätteli Parnassos-vuorelta puhaltavassa tuulessa. Uninen kukko kiekui silmät puoliummessa. Temppeli nukkui ohuessa varjossansa.
Hermofantos ratsasti ulos kylästä — yksinäisestä, autiosta. Ei ollut ketään häneltä mitään kysymässä. Hän kohosi kuin ikuista hiljaisuutta kohden. Amfissa-lahti oli jo kaukana hänen takanansa — valkeita värähteleviä pilkkuja alhaalla mutkaisella rantaäyräällä. Valtavan suuri tiheän öljymetsän sotajoukko oli marssinut rannikolta leveään laaksoon ja tunki kapeampana osastona ylös pitkin jokilaaksoa. Viisaasti ja varmoin askelin hevonen nousi melkein näkymättömänä luikertelevaa, sikinsokin kulkevaa tietä yli kivisen maan.
Jo kauan hän oli hämärästi nähnyt nuo kaksi luotisuoraa Faidriadi-seinämää, joiden halkinaiset sylit avartuvat pyhän Delfoin yllä. Tie kulki nyt pitkin kuilunreunaa ohi vierasmajojen ja temppelinvartijain asuntojen sisälle kaupunkiin. Ja yht'äkkiä, kun hän nosti päänsä kohden auringon kirkkautta, hän näki itse temppelikaupungin, joka nousi pitkin hakatuita ja muurattuja penkereitä ja ikäänkuin hiipi levolle säteileväin kalliopintojen syliin. Pyhä kaupunki vuoren alastomalla kuvulla, kylpien etelän auringossa, askelittain hakattu kallion kalkkikiveen, ruosteenkultainen ja pronssinvihreä ja vuoren värjäämä, ollenkaan pyrkimättä kohden taivaan kirkkautta, mutta kääriytyneenä jyrkkien vuorenseinien teräksensiniseen ja keltaisenharmajaan viittaan.
Hermofantos nousi hevosen selästä ja kulki läpi auringonpaahtaman kaupungin. Sekin oli hylätty ja niinkuin kuollut. Sen tyhjyys todisti oikeaksi sen, mitä hän oli kuullut, että dakolaiset olivat lähettäneet naisensa ja lapsensa yli lahden ja itse paenneet, osittain Amfissaan, osittain Parnassos-vuoren huipuille. Jumala oli kieltänyt heitä pelastamasta hänen aarteitansa maahan kaivamalla ja viemällä pois. Jumala tahtoi itse suojella omaisuuttansa. Yksinkö hän siis oli jäänyt jäljelle, kaikkien hylkäämänä, vieläpä amfiktyonienkin? Tiellänsä kaupungin läpi Hermofantos ei tavannut ainoatakaan ihmistä. Ei koiraakaan ollut jäänyt jäljelle. Hän nosti silmänsä ja katsoi kalliohalkeaman auringon hedelmöittämää kohtua. Eikö tuolla valtava Helios levännyt valaen liekkiänsä pyhään kuiluun? Hermofantos saapui Kastalian salaperäiselle lähteelle. Pystyseinäisen kallio-onkalon juuresta se kumpusi pystyssä olevan paaden takaa ja virtasi luolaan, jonka viileässä hämärässä se hengitteli ja tarjosi hänelle puhtaan suunsa suudeltavaksi.
Hermofantos kumartui lähteen ääreen ja puhdisti huulensa ja suunsa. Sitten hän jälleen meni ulos lähdeluolasta ja kiipesi kallion halkeamaa ylös. Sen pohja oli villi ja koskematon, se kasvoi lehtikasveja ja ruohoa, ja pienet pensaat ja vihreäkukkaiset kasvit taas olivat työntäneet juurensa itse pystysuorain kallioiden kylkiin.
Hermofantos vaipui ajatuksiinsa. Tämän ikivanhan kourun louhikoissa mysterio asusti. Täältä oli oraakkeliajatus alkujaan lähtenyt ihmisten ilmoille. Kaiku vahvisti jokaisen huudon, joka osui vuorenonkaloon. Hermofantos näki edessänsä valtavan Python, jonka lohikäärmeenruumis kierteli kauas nieluun, kunnes Apollon — itse auringon näköisenä — houkutteli sen esiin ja kaasi sen ja otti sen nimen ja oraakkelilahjan, ja luisui sitten alas pitkin vuoren kaljua kylkeä ja pystytti vihdoin kolmijalkansa maan navalle.
Hermofantos kallisti päänsä taaksepäin ja katseli ylhäistä taivaansineä. Faidriadien takaa uhkaili korkea, jyrkkä Parnassos, joka ei näkynyt itse Delfoin juhlakentälle, mutta jonka läheisyyden tunsi jäisestä, ylhäältä puhaltavasta viimasta, näkymätön ikuisuuden tausta, joka jäätää kaiken elämän ylhäisen luonnonvoimansa syliin.
Vielä kerran joi hän Kastalian lähteestä ja vihmoi kätensä kourusta vettä Python lohikäärmeenkitaan. Sitten hän palasi ja tuli itse juhlapaikalle. Kiviliuskoilla laskettu pyhä tie kulki ohi suljettujen aarrekammioiden. Niitä ei enää kukaan vartioinut. Homeenvihreitä kolmijalkoja ja muita uhrilahjoja seisoi marmorijalustoilla, joissa loistivat suuret kidejyväset. Ateenalaisten aarreaitan edessä hän seisoi hiljaa ja katseli Marathonin aikuisia persialaisia voitonmerkkejä: suomuisia panssaripaitoja, käyräkalpoja, nuolikoteloita. Nyt kääntyi tie ohi Gaian luonnonpyhätön ja Latonan kallion. Tällä luonnonpaadella oli sibylla Herofyle ensin istunut ja laulanut oraakkelivastauksia kyselijöille. Korkealla takana olevalla pylväällä istui Naksos-saaren sfinksi siivet ylhäällä ja katseli aurinkoa silmät jäykkinä levällään. Sieltäkään hän ei tavannut yhtään elävää olentoa. Yksin hän kulki häikäisevän valoisassa päivänpaisteessa. Silloin hän kohotti katseensa kohden suurta temppelipengertä ja sen valtavia harmaansinisiä, monisivuisia paasia. Ei sielläkään näkynyt pappeja eikä vartijoita. Hän sivuutti kiolaisten suuren alttarin ja läheni Apollonin temppelin suurta julkisivun pylvästöä. Hän nosti päänsä ja katseli kultaisia kilpiä, jotka riippuivat päädyn alla Marathonin muistoina. Muutaman tunnin päästä persialaiset tulisivat ja repisivät ne alas.
Ei kukaan pysähdyttänyt häntä, kun hän meni temppeliin. Hän huomasi, että siellä eteläsivun raskaan pylväsrivin varjossa istui torkkuvia olentoja. Ne räpäyttivät silmiänsä, mutta eivät häntä puhutelleet. Hänhän tuli vain niinkuin vanha, pölystä harmaja pyhiinvaeltaja ilman seuralaisia ja ilman uhrilahjoja. Temppelinovi oli raollaan ja kitisi saranatapillaan, kun hän työnsi sitä niin paljon auki, että saattoi pujahtaa sisälle. Hän veti sen kiinni jäljessään ja oli melkein pikimustassa yössä. Kulta kimalteli pimeydessä. Kädellään hän siveli suuren Apollonin-patsaan maahan ulottuvia poimuja. Hän ei voinut nähdä jumalan ylhäällä olevia kasvoja, vaan ainoastaan välähdyksen lyyran kielistä läpi pimeän, niinkuin jähmettyneen soiton. Hän hapuili eteenpäin kuvapatsaan taitse kohden Adytonia, Pythian oraakkelikammiota.
Silloin tuli yht'äkkiä valkeus, esirippu vedettiin syrjään ja hän seisoi silmä silmää vastaan jumalan ennustajan edessä. Miehen verhona oli auringonkeltainen talaari, mutta hänellä ei ollut pyhiä nauhoja valkeassa tukassaan. Silmät loistivat, aivan niinkuin olisivat juuri äsken unesta auenneet; pitkä silkinpehmeä parta oli painunut oikeata poskea vasten. Hänen käsivartensa olivat peitossa. Äänessänsä juhlallinen messusointu, joka oli monien vuosien tottumus, hän sanoi:
"Kuinka uskallat tulla sisälle pyhään huoneeseen, vieras?"
"Minä en ole vieras", vastasi Hermofantos. "Minä muistan sinun nimesikin, Akeratos, edellisiltä käynneiltäni. Etkö minua muista?"
Pappi pudisti päätänsä:
"Ihmiset ovat kuin lehdet puissa. Mitäpä minä niiden eroavaisuuksista huolin. Mitä sinä haet?"
"Pythiaa."
"Kuka sinut lähettää?"
"Hellas."
Pappi tirkisti häntä kiiluvilla silmillään:
"Hellas! Mitä on Hellas? Tarkoitatko Argosta vai Lakedaimonia? Mantineaa vai Ateenaa? Mikä valtio rohkenee itsellensä ottaa nimen, joka on kuin meidän kaikkien yllämme kaartuva taivas?"
"Oikeassa olet, Akeratos! Hellas on taivas yllämme. Siksi juuri
Hellas minut lähettää."
Pappi veti huulensa, jotka eivät vielä olleet kuihtuneet eivätkä kalpeat, pilkalliseen hymyyn:
"Amfiktyonin luetteloihin ei vielä koskaan ole merkitty valtiota, jonka nimi olisi Hellas. Sadat helleeniset kaupungit ja kansat ovat kysyneet Python neuvoa, mutta aina kukin omasta puolestansa, omien muuriensa puolesta toisten muurien menoksi. Täälläkin on kullakin oma talonsa, omat lahjansa, omat lähettiläänsä."
"Miksi ei Pytho ole niitä koonnut, Akeratos?"
"Kuka voi koota taivaan villit, vapaat linnut? Suljetaanko kotkat ja kyyhkyt, haukat ja varpuset samaan häkkiin? Mitä niillä on yhteistä?"
"Yhteinen vihollinen. Miksi eivät ne yhdessä lähde taistelemaan sitä vastaan? Pakenevat vain kuin akanat tuuleen."
"Mikäpä muu auttaa?"
"Delfoikin on hylätty. Ja persialaiset tulevat."
"Antaa niiden tulla!"
"Tie on auki. Helleenit ovat lyödyt Thermopylaissa. Vainolaiset täyttävät Fokiin ja Lokriin, Boiotian ja Attikan."
"Sen tiedämme. Zeus lähetti kotkansa kohden itää ja länttä, mutta täällä ne yhtyivät. Oletko ollut Delfoissa ennen, etkä tiedä, että tänne sanomat tuodaan ennen kuin mihinkään muualle? Annanko temppelipalvelijain näyttää sinulle maan navan?"
"Sen olen nähnyt, Akeratos. Mutta missä ovat sen puolustajat?"
Papin oikea käsi tuli näkyviin ja teki halveksuvan liikkeen:
"Pytho ei pelkää meedialaisia."
"Muista, meedialaiset eivät tuo lahjoja, vaan tulevat ottamaan. Kaikki, mitä maailma tänne aarteita ja pyhiä esineitä lieneekin koonnut, se raastetaan Persepoliiseen ja Susaan. Yksin Pythian kolmijalka ryöstetään ja saastutetaan — käytetään suurkuninkaan porttolan koristeeksi. Kätke aarteet, Akeratos, kaiva ne maahan tahi kuljeta ne pois korykien luolaan, ennenkuin on myöhäistä."
Pappi kohautti olkapäitänsä.
"Olen jo liian kauan kuullut höpinääsi, vieras. Pytho ei pelkää meedialaisia. Hänen kaarensa ja hänen nuolensa ovat täällä pyhäkössä. Hänen aarteensa ovat siellä, missä aina ovat olleet. Etkö nähnyt Marathon-kultaa koskemattomana ateenalaisten aarrekammion edustalla? Yrittäköötpä persialaiset hakea sen takaisin. Suori itsesi matkaan ja heitä huolesi Apollonin huoneesta."
Hän käänsi Hermofantokselle selkänsä ja lähti menemään sisäkammioon.
"Vieläkö Pythia puhuu?" kysyi Hermofantos.
"Pythia puhuu, milloin jumala tahtoo."
"Sinä siis tiedät ajan, Akeratos."
"Tiedän, auringon laskiessa. Mutta ei mille vaivaiselle tahansa, joka tulee tyhjin käsin."
"Otatko persialaista kultaa?"
"Kulta on kultaa eikä tahraannu siitä, että persialainen on lyönyt siihen leimansa."
Pappi oli kääntynyt, seisoi käsi ojennettuna ja katsoi häntä ahnain silmin.
"Tuossa saat yksitoista dareikia", sanoi Hermofantos ja laski kullan hänen käteensä. "Minä olen koonnut ne Thermopylaista. Ne olivat siellä niinkuin jyvät, jotka eivät ole osuneet maahan, jossa olisivat voineet itää."
"Ihmiset ovat ymmärtämättömiä kuin eläimet", sanoi pappi ja sulki rahat kouraansa. "Emmekö ole saaneet tulta puhdistamista ja sulattamista varten? Pyhä tuli nuolee pois kaikki barbaarien jäljet. Kulta on sittenkin kultaa."
XXVI.
Pythia.
Auringon laskiessa kokoontui Apollonin temppeliin pieni joukko delfolaisia, jotka olivat pysyneet paikallaan — kiihkouskonnollisia, jotka eivät tahtoneet olla uskottomia, vaan odottaa barbaarien tuloa ja jumalan itsepuolustusta. Tiedustelijat olivat ilmoittaneet persialaisten pysähtymättä etenevän itäisestä laaksosta.
Jumalan kuva oli verhottu. Mutta Hestian tuli paloi näkyvissä ja heitti lepattavaa hohdettansa yli maan navan, joka oli suuri marmoripaasi, munanpuoliskon muotoinen; sitä peitti verkko punaista villalankaa. Sen kummallakin puolella istui kotka — jäykkinä ja kultaa kimaltelevina ne tuijottivat toisiansa siivet vielä vähän levällään, niinkuin olisivat vasta laskeuneet.
Ennustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä Pythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu. Marmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla kolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla istui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat häämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin, vavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet koukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli toisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän railon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto kumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan sydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen hellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä naamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin käärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea ja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat unessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot valkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet väkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.
Todellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta. Valkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta. Hermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin lähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa tulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin palkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi kuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja laski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän erotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin esiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan korinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea rummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja purkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.
Ilma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku vahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat suonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät läpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla, joiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja Akeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja, joita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:
"Katso — katso! — Byblos-ies — korkeita käärmeen selkiä merellä — aikaa, voitto — keulain tutkaimet aukovat tietä — Artemiin pyhät rannat — vaahtoryöppyinen Pleistos — malmi malmia vastaan — rotkot kumisevat — Xerxes Dareioksen poika — vuoret tulessa — verta vatsassa — maantärisyttäjä — maantärisyttäjä Zeus!"
Tuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat, kädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka. Mutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja kannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes hermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää retkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin suunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton hämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja nyyhkytyksiä.
Mutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista korinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi — roviosta nousevaa tulikivenhajua — tulenkieli tuikahteli ylös — paadet tuntuivat keinuvan — ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat umpeen, kuului vihlova huuto:
"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!"
Pythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat? Temppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja vaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin syvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut hiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi delfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja korkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä safiirinsininen vyöhyt.
"Meedialaiset! Meedialaiset!" kuului joka taholla huudettavan. "Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme! Persialaiset tulevat!" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki suinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä alastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin haihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin tuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja salamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui. Pronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven edustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta jänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin pyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille kätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger aukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli ylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät pyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet vyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta. Aarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat vyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.
"Meedialaiset! Meedialaiset!"
Meedialaisetko maata järisyttivät? Vainolaisetko vimmalla hyökkäsivät juhlakentän paatisia penkereitä kohti. Oliko Delfoista tullut laivankansi, joka kumahteli kaikuvain vuorten keskellä? Delfolaiset hajautuivat joka taholle niinkuin haaksirikkoiset, jotka kiipeilevät laidalle ja takertuvat kiinni siihen. Muurinreunalta he tuijottivat rajuin silmin kohden itäistä laaksoa. Meedialaiset! Meedialaiset! Ylös syvänteestä, tuolta Athene Pronoian temppelin takaa nousi kuin raskas musta virta, joka vyöryelee kuivassa uomassa täyttäen sen liejullansa. Ihmislaumojako siellä vilisi? Pyörteinen tulva — hyökylaine elämää ja taas hyökylaine elämää. Vihlovia hirnahduksia niinkuin tuhanten hevosten, jotka kuohu nielee. Taistelevia joukkoja ei silmä voinut erottaa. Mutta vuorenseinät siirtyivät. Raskaita paasia vyörähteli alas. Gigantitko siellä sotivat paiskellen toisiansa katkotuilla kallionhuipuilla? Vai Parnassosko valkeita huippujaan viskoi? Oliko laakso muuttunut kattilaksi, joka yht'äkkiä alkoi poristen ja sihisten kiehua? Halkesiko siitä pohja, niin että liekit läpi repeämien kieliänsä leiskuttivat?
Delfoin eläjät kiipeilivät vuortenseinämille ja tunsivat niiden horjahtelevan veristen sormiensa alla. Vikisten pakenivat yökköjen parvet, halkoen hämärää, jota sinervät valovälähdykset ohensivat. Pylväät, joissa riippui uhrilahjoja, huojuivat kuin mastot aallokossa kiemuroivalla kannella, jossa kaikki irtain tavara heilahtelee laidasta laitaan. Häikäisevät salamat kirkastivat Apollonin ja Artemiin ja heidän äitinsä Leton piirteet tuolla temppelin päädyssä. Runottaret tanssivat pitkäisentulessa aaltoavin vaattein. Helios painui päädynkulmansa suojaan niinkuin tuliseen mereen. Marathon-kilvet putosivat rämähtäen maahan. Ja maan napa katkoi kapalonsa.
Mutta tämä kaikki ei ollut mitään verrattuna siihen tärisyttävään pauhuun, joka liikkui pitkin Boiotian-puoleista laaksoa, josta persialaistulva vyöryen läheni. Siellä lienevät itse jumalat taistelussa eteenpäin ryntäävää vihollista vastaan. Salamat lennähtelivät niinkuin nuolet Pitkäisen kaaresta. Kaikki skyyttalaisten viinet eivät riittäisi antamaan vastausta noihin surmannuoliin. Ja Artemis auttoi veljeänsä. Poseidon oli mukana taistelussa — salamia välähteli hänen kolmikärkensä jokaisesta tutkaimesta. Sankarit Fylakos ja Autonoos lähtivät temppeleistänsä maanjäristyksen tulen verhoamina ja kaasivat meedialaisten rivejä kuin heinää. Ja itse Ukkosen jumala lähetti etäisestä Olymposta salamanuolensa, jotka pirstoivat kallioiden paadet putoilemaan röyhkeiden pyhänraastajain päihin.
Hermofantos makasi pitkällänsä maassa kurkoittaen yli kallionreunan alas pimeäntäyteen, kiehuvaan, kipinöivään maanjäristysnieluun. Hän ei huomannut mitään ympärillään, ennenkuin sade yht'äkkiä valui virtana hänen ylitsensä. Jos hän olisi seisonut, olisi raskas rankkasade painanut hänet polvilleen. Maa oli lakannut lainehtimasta. Hän ojentihe kämmenillensä ja katsoi eteensä. Mutta nyt oli kuilu musta niinkuin olisi ollut iäisen pimeyden täyttämä. Taivas tulvi alas läpi laakson pysähtymättöminä virtoina. Sateessa oli tulikiven hajua.
Hän ryömi muutamia askelia eteenpäin ja tapasi likomärän käärön — siinä oli pitkällään ihminen niinkuin hänkin. Vielä viimeinen salama valaisi kuolonkalpeat parrakkaat kasvot; niiden silmät välähtivät, hän tunsi Akeratoksen tuosta ahnaasta katseesta. Ja tietäjäkin näkyi tuntevan; hänen kasvojansa valaisi salailkeä hymy, ja hän kuiskasi käheästi:
"Sinä vieras persialaisine rahoinesi! Enkö ollut oikeassa? Pytho ei pelkää meedialaisia. Vieläkö luulet niiden tulevan?"
"En", vastasi Hermofantos. "Delfoi pitää sekä Marathon-saaliinsa että
Kroisoksen kullan. Tätä tietä eivät meedialaiset enää koskaan tule."
XXVII.
Athene Promakhos.
Ateena oli asujaintensa hylkäämä.
Vain joku isännätön koira juoksenteli kaduilla viemäriltä viemärille ja koetti ulottua saamaan vettä savisäiliön pohjasta. Koko kaupungissa ei ollut yhtään inhimillistä olentoa. Naiset ja lapset oli viety saariin tahi Troitsenaan. Kaikki asekelpoiset miehet olivat nousseet laivoihin.
Vain Akropoliille oli muutamia vanhoja, köyhiä miehiä sulkeutunut lukittujen porttien taakse, niitä, jotka aikoja sitten olivat sotapalveluksensa täyttäneet ja tuskin enää itseänsä pystyivät puolustamaan. He tulkitsivat Delfoin oraakkelin vastauksen omalla tavallansa. He eivät taipuneet uskomaan, että voittamattomat "puumuurit" merkitsisivät laivoja. He käsittivät asian aivan sananmukaisesti. He laajensivat vanhaa linnoitusta puisilla etuvarustuksilla. He luottivat ennen kaikkea itse Athenen ikivanhaan puukuvaan, joka seisoi hänen pyhäkössänsä, puettuna siihen kalliiseen kudottuun vaippaan, joka oli kaupungin neitojen lahja. He olivat siinä varmassa uskossa, että jumalatar ojentaisi keihäänsä hyökkääjiä vastaan ja herpauttaisi heidät kauhistavalla Gorgonpäällänsä, joka käärmekiehkuransa keskellä koristi hänen neitseellistä poveansa.
Silloin tuli persialaisten etujoukko ja täytti aution kaupungin, niinkuin muurahaiset täyttävät mättään. Kun kaikki oli tutkittu ja jokainen talo läpinuuskittu, kääntyivät he linnaan ja huomasivat sen olevan suljetun ja suojatun. Karanneet Peisistratoksen puoluelaiset, jotka olivat persialaisten joukossa, lähestyivät rinnettä ylös vievää tietä ja huusivat puolustajille, että avaisivat maansa miehille ja hankkisivat itselleen suurkuninkaan ystävyyden tulemalla alas häntä vastaanottamaan. Mutta vanhukset vastasivat vyöryttämällä kallionlohkareita yli muurinreunan ja musertamalla ne, jotka tunkeilivat ylös kohden porttia. Persialaiset nousivat silloin Areiopagos-kukkulalle ja alkoivat ampua linnaa. He käärivät nuolet palaviin tappuroihin sytyttääksensä ateenalaisten "puumuurit" tuleen. Linnan luoteiskulma oli vain heikosti varustettu maahan lyödyillä paaluilla ja lautasuojuksella, ja nuolet alkoivat kuin tulikäärmeet kaivautua puuhun.
Mutta kun päivä päättyi, niin persialaiset lakkasivat hyökkäysyrityksistänsä. Niinkuin salamia säihkyvä Gorgonpää aurinko painui Salamiin taakse keskelle säkenöivien sädekäärmeiden auerta. Pienet puroset virtasivat vilisten alas läpi öljylaakson kohden Peiraiosta ja Faleronia. Lahti oli niinkuin tummansininen kilpi.
Kaikki hiljeni kaupungissa. Persialaiset kätkeytyivät niinkuin muurahaiset autioon kekoon. Linnassa olevat vanhukset olivat sammuttaneet palavat laudat ja olivat siellä täällä linnanaukealla. Jumalattaren temppelin uudella korkealla perustalla keskellä matalia pylvääntyviä, jotka jo olivat alkaneet kohota ilmoille, he istuivat viitta säkin tapaan pään verhona ja katsoivat kohden Faleronia, sillä tavalla kuin katselevat vanhukset, jotka kuolinvuoteella maaten edessänsä näkevät sen, mitä enimmän tässä maailmassa ovat rakastaneet.
Yli Pelasgikon-kaupunginosan ja autioiden katujen he katsoivat kohden matalaa, hylättyä kaupunginmuuria, yli Kefissoksen kuivuneen uoman sinne, missä Faleronin tasanko häipyi pölyyn ja vedettömiin soihin. Päivän helteen jälkeen tuli vilvoittava tuulahdus Salamiista ja hauteli viileydellänsä verestäviä, kiusaantuneita silmiä. Oli aivan kipinöivän hiljaista mailla ja saariston vesillä. Vain ruskeat haukat kaartelivat korkealla Akropoliin yllä korkeudessa, mistä auringon hohde vielä loisti niiden siivistä. Ja vanhusvartio siellä ylhäällä oli vähän väliä kuulevinansa liikettä ja loiskinaa mereltä ja tähysteli kaksin verroin jännittyneenä, ikäänkuin he olisivat odottaneet, että itse Poseidon tulisi kiitäen kohden rantaa merenorhivaljakollansa ja kolmikärki ojennettuna noita pöyhkeilijöitä vastaan, jotka rohkenivat näyttäytyä näillä pyhillä seuduilla. Oi jospa nuo kaksi jumalaa unohtaisivat ikivanhat vihansa ja kilvan rientäisivät mielikaupunkinsa avuksi! Ennustaitoiset miehet istuivat hievahtamatta tarkkaillen lintujen lentoa, niinkuin se olisi ollut kirjoitusta, jota kiitävät siivet piirtelivät yli taivaan tehden usein ihmeellisiä ja odottamattomia koukeroita.
Athene Poliaan temppelissä oli vielä jäljellä auringon hohdetta kultaisissa palmunlehväkuvioissa ja päädyn giganttitaistelussa, jonka värit se sai loistamaan. Siinä oli Athene täynnä sotaista voimaa ja painoi keihäänsä alastomaan taistelijaan, joka paiskattuna hänen jalkoihinsa virui maassa hienopoimuisen ihokkaan helmoissa. Jumalattaren kasvoilla säteili rauha, voitonvarmuus. Päädynkulmissa ryömi haavoitettuja gigantteja polvillaan kuin pitkiä kilpikonnia.
Mutta pyhäköstä ei kuulunut elonmerkkiä. Tyttöpatsaat pylvästen välillä olivat hämärän peitossa. Vain silmät loistivat, musta terä valkealla pohjallaan. Ikuinen hymynsä huulillaan ne katselivat näkymättömään — maailmaan, kultaisen varjojen valtakunnan näön lumoissa. Muutamat olivat hoikkia ja kulmikkaita kuin laudat ja palmikot sileillä rintapieluksilla, jotka nännien kohdalla huomattavasti kohosivat. Värihohtoiset reunukset kaunistivat toisten hienoja ja runsaspoimuisia pukineita, jotka sirosti ja sulavasti kiertyivät alimman villaisen ihokkaan ylle. Korkeita kihararivejä diadeemikoristeisessa, runsaassa tukassa; hame kiertyi sulavasti kiinteille lanteille ja peitti tiukasti alaruumiin aina nilkkoihin saakka, niin että vain lujarakenteiset jalat näkyivät. Muutamat olivat solakoita ja pitkänilkkaisia; toisten kehrätystä villalangasta kudotut viitat peittivät kokonaan lyhyet sääret, ja sen alla olevaa ihopaitaa, joka oli ruumista pitempi, piti koholla suuri ja voimakas käsi; jaloissa punaiset kengät.
Mutta nämä "tytöt" yksin olivatkin jumalattaren pyhän huoneen puolustajina. Ne eivät olleet voineet paeta niinkuin temppelin papittaret, jotka aikoja sitten olivat jättäneet linnan alueen rientäen Faleroniin ja sieltä laivalla Aiginaan. Niin kiireinen oli lähtö ollut, etteivät he edes kääntyneet katsomaan pyhäkköä, jonka taaksensa jättivät. Pelko joutua persialaisten valtaan joudutti heidän pakoansa.
Akropoliilla olevat vanhukset eivät rohjenneet jalallansa astua Athenen neitsytkammioon. Hän oli nyt jätetty yksin omien aseittensa varaan. Itsensä hänen piti puolustautua meedialaisia vastaan, jotka eivät säästäneet ihmisiä eivätkä jumalia. Heidän edellänsä riensi huhu, että kaikkialla he olivat heittäneet tulisoihtuja pyhiin huoneisiin ja pirstoneet kuvapatsaat kirveeniskuilla.
Oli jo tullut pimeä, mutta kukaan ei sytyttänyt tulta Akropoliille. Athenen temppelin ovi oli suljettu — ei ainoatakaan sädettä hänen ikuisesta lampustansa tunkeutunut yöhön.
Vanhukset nousivat marmoriportailta ja kulkivat alas kohden länsirinteen pylvästöjä, kääriytyivät tiukemmin vaippoihinsa ja laskeutuivat levolle portinpielien suojaan. Vain pohjoissivulla kulki tähystäjiä edestakaisin katsellen alas pimeään kaupunkiin ja kohden Brilettos-vuorta, josta tuho oli tuleva vyöryen: persialaisten ääretön tulva, joka vasta oli heittänyt hyökylaineittensa ensimmäiset ryöppypisarat yli Ateenan. Xerxes! Niinkuin tulenpatsas hän nousisi tuolta yön keskeltä vuoren raskaan varjon takaa.
Niinkuin paksut pimeydenkuulat pöllöt suhahtelivat ilmassa kirkuen veitsen-vihlovia huutojansa. Nekin olivat tähystäjille enteenantajina. Niin huolettomina Athenen linnut ajelivat siristen lentäviä lepakoita, että tähystäjien mielestä ei minkään vaaran pitänyt sinä yönä uhata. Muuten ne olisivat hakeneet suojaa hänen temppelinsä räystään alta.
Muutamat istuivat Erekhteuksen pyhäkössä Athenen pyhän öljypuun alla sivellen vanhoilla sormillansa sen harvalehtisiä oksia, taittoivat silmun ja maistoivat, mutta mehua siinä ei paljoakaan tuntunut. Toiset olivat sulkeutuneet Poseidonin lähdekammioon ja kuuntelivat jännittyneinä, sattuisivatko kuulemaan loisketta näkymättömästä vedestä.
Yö kului. Yli Hymettoksen nousi alakuun kaameankeltainen puoliympyrä ja aloitti valoloihtunsa. Tähystäjät katselivat sitä mykkinä, kunnes yht'äkkiä huomasivat, että Athene Poliaan temppelin pylväiden varjossa liikkui joku. Äänettömästi olento hiipi eteenpäin ohi tytönpatsaiden. Silmänräpäyksen ajaksi syttyi sen pään kohdalle kipinän verran valoa, mutta sammui heti jälleen. He tuijottivat sitä uskaltamatta sanoa sanaakaan tahi liikahtaa, jumalatarko siinä itse kiersi taloansa tarkastaen, koska kaikki hänen palvelijattarensa olivat paenneet. Länsisivulta olento hävisi sisälle temppelin ovesta, joka äänettömästi painui kiinni hänen jälkeensä.
Yö kului edelleen. Kuunkaari laski taas, kunnes se ajelehti kuin rantautuva vene näköpiirin reunassa. Vanhukset aukoivat silmiänsä ja seisoivat liikahtamatta, kumaraan painuneina, kädet keihäänvarsien nojassa. Pöllöt olivat menneet levolle, lepakot lakkasivat lennostansa. Mutta kaukaa kuolleesta, tyvenestä ilmasta kuului hymisevää surinaa, niinkuin näkymättömän mehiläisparven, joka lentäen vaeltelee kummulta kummulle etsimässä pesänpaikkaa.
Porttien suojassa nukkuivat vanhat Ateenan miehet raskaan salpahirren takana ja unohtivat persialaiset unessansa. Erekhteuksen huoneessa kuorsasi uupuneita miehiä. Vartijat olivat istuutuneet pohjoismuurin reunalle ja torkkuivat nyökähdellen vanhoissa nukkavieruissa vaipoissansa.
Mutta Athene Poliaan temppelistä tuli olento taas näkyviin. Se liikkui pitkin eteläsivun pylväsrivejä, livahti alas portaita ja liiteli kepeästi yli pihapaasien, kunnes saapui suurelle ulkoalttarille, nousi sille ketterästi ja seisoi siinä myöhäisen yön hetkenä kuin patsas tähystämässä pohjoista ilmaa.
Käännähtämättä se seisoi ja katseli kohden Brilettoksen pimeänpeittämää harjua, jota tähtien hohde reunusti. Aikoivatko tähtisilmät siellä liikkua, liukua alas vuoren rinnettä? Yht'äkkiä välähti kipinä Lykabettoksen juurella, joka leveänä keilana varjosti taivaan säteileviä tähtikuvia. Kipinä jakaantui ja siitä syntyi monta, hetki senjälkeen näkyi säkenöivä viiva. Virvatuletko siellä tanssivat? Liekit yhtyivät ja järjestyivät. Kipinät kasvoivat hehkuviksi tulinuijiksi ja nuijat leiskuttelivat liekkejä, kunnes vihdoin kokonainen virta tulisia pisteitä vyöryili läpi yön suoraan kohti Akropolista.
Ja alttarilla seisova olento kohotti yht'äkkiä pöllönhuudon niin villin ja vihlovan, että kaikki Ateenan vanhukset säikähtivät hereille unestaan ja itse huudosta ymmärsivät, että vaara uhkasi. Kaikki syöksyivät linnankentälle ja huomasivat tulikärpästen tanssin laaksossa. Mutta niin pimeä oli vielä, että he eivät oikein voineet arvioida etäisyyttä, ennenkuin se, minkä he luulivat olevan kaukana, yht'äkkiä tuli niin lähelle, että he kuulivat tuon lähenevän virran pauhun. Mehiläisparven surina muuttui yht'äkkiä marssivan sotajoukon pauhuksi, joka hyökynä läheni ja nousi itse Akropoliin muureja vastaan.
Xerxes! Xerxes! Suurkuningas — tulella ja miekalla. Kauhu humahti läpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.
Muutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä. Vanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat miekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti päättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen temppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja porttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella. Soihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät imulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.
Kun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan kohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien. Silloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö alkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa silmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan. Nuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat roihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat nokeensa vasten marmoria ja kiveä.
Aurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta ei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas saapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.
Sadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt. Suurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta vaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin jyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne ponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili ylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita. Sadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin että niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät juhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka jymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.
Taivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana ja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti ympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei suuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen auringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään joukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin puolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta, jossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa hävitystyötä.
Pylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet iskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta tytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin että yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen hymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat halkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita. Kädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui rymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot, joita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä, jotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään aina sama utelias hymy.
Yli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet kaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja pyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että liekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin joutui tulen uhriksi — vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet käpristyivät niinkuin palaneet sormet.
Xerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle. Hän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän katsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa ja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea kohden.
Persialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen hänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei liikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja sysäsi sen auki.
Kuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin kotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni yksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä edessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.
Athene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka nuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi jäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli häntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli vanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat tehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä, niin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen pään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti rinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää katsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri tähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut kuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea käsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna. Mutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta käärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi yksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa tukipuussa.
Xerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän näki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä ja huusi: "Soihtuja!" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle ojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.
Liekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä astui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen patsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut jumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla niinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva joutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä. Vasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja piti uhaten keihästä valmiina pistoon.
Xerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan mikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä ruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi helakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas jumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi makaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan eteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki valkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin kilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin yli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut hopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa kalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa maahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden henkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.
Xerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen etenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna kohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.
Kahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina katsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa kulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet kasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä selkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni hänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka jo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.
Nyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen kuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa niinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset nousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi kaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran alta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä: "Athene — Promakhos!" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.
Huudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä ääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: "Athene Promakhos — Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa puolesta."
Niin, itse Athene asteli yli Akropoliin — hän, joka yöllä oli tähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari ei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen rinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja hänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui hänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei ainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei ainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.
Lautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan raastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun. Sitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan kiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar oli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa. Athene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut ikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota olentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan palamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa kahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui keihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että sen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki hitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua jälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään persialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren vieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.
Hyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa, missä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä epäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät kivet.
Hän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien saframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden tyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki ja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä huulillaan. — Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka tekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat jumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin, melkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa voisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan ole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme naisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla. Me kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän edessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman kurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne pystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä ja hiirenjyrsimiä — järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.
Mutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä — liekin leimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta. Kunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna itseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja kostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan Susaansa. Hänen silmänsä kostuivat — hän muisti äitiänsä Atossaa, Kyroksen tytärtä.
Xerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin kaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.
Ensin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien
Harmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne
Susaan.