E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HELLEENIT JA BARBAARIT

Romaani persialaissotien ajoilta

Kirj.

SOPHUS MICHAËLIS

Tekijän luvalla suomentanut

Einar Heikel

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS:

     I. Eufranor ja hänen vaimonsa.
    II. Poika.
   III. Jumalat.
    IV. Pan-jumalan lehdossa.
     V. Hermofantos.
    VI. Olympia.
   VII. Juhlakentällä.
  VIII. Afroditen esipiha.
    IX. Kilpajuoksu.
     X. Barbaarit.
    XI. Artemiin lehdossa.
   XII. Uusikuu.
  XIII. Vaellus.
   XIV. Ateena.
    XV. Marathon.
   XVI. Hades.
  XVII. Sparttalaiset häät.
 XVIII. Persepolis.
   XIX. Persialaiset.
    XX. Hellesponton rannalla.
   XXI. Retki.
  XXII. Thermopylai.
 XXIII. Taistelu.
  XXIV. Sankarikuolema.
   XXV. Delfoi.
  XXVI. Pythia.
 XXVII. Athene Promakhos.
XXVIII. Klepsydra.

I.

Eufranor ja hänen vaimonsa.

Arkadiassa.

Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset rotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin. Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku pohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi kiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.

Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä vuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle, salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se uursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja välkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä värähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta, kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi jäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet, sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet haihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.

Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka häipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi kuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa kohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti Olympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia, auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja. Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli latonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia vöitänsä mehevään multaan.

Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli. Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset katselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne, mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä parveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet niin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät yhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä. Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia juoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot leukaparroissaan — joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.

Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä Eufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu auringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen seiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa, kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että salpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi yksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti hänen poikaansa.

Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare oli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä kätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan utareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä virtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen utareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.

Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka olemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden tieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt musertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin ruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa hänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille. Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä yhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta kermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat juustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko vavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.

Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei ymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi pikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden väliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta. Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden silmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta kastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista silkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon loisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä kovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne eivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian vahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat pienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden pienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne sulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli otettu.

Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä. Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen suuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä hunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko maallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse Olympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli hän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa, vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä, verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä hunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja pyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar oli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta kotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja otti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta pysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan pylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.

Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli kuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti nuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän hiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin auringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista kevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien raoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.

Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi raskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat niskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää painuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli rakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta — maustettuna ja kuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän hengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.

Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät kokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat kädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä valkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin vihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva pieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä auringonsäteitä.

Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika, ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa läpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat kuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka tuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan ruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin hän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään valoon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo hyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle otsalle — siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan. Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota sisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin hänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse. Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään, joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran oli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä malmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli hänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse oli.

Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja kääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja laski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia, jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta itsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa ruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen hipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon elämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt työnsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet oli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys. Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa käsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä, mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain hymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen kahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran paisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.

Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa lähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi hänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään kiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan pikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille muutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan käyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan, jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran peräkkäin astuvia mustia joutsenia.

Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle Hadeksen-matkalle — hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka hän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta vuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka oli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa, joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen kulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.

Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan kaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä kaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan multaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi Nikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä vuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että vastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä hän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen vaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä maassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle maitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi luulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn, hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa taipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.

Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä Hermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi jäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja vakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja käärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu valkuainen, niin että terät tuijottivat.

Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja. Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä mananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen maljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan, pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista läpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun. Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.

Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan suudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei loistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat jäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.

Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen hunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava kyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle keränneet.

Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:

"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu vaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako sinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia, takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet kädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen, ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa. Despoina olkoon sinulle lempeä!"

Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle, jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen pimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen hiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian kiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä hiipivien juurtensa kepein askelin.

II.

Poika.

Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.

Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen vuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri vihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.

Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa ja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään pojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni. Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta eivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä kiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.

Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päivä päivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla, kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä elämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi utareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen isänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne ahnaan pienen suun yläpuolelle.

Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun, mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle pronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja hänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä säteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän katui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille läpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat vaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hän kasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla vuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui kummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin, kun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos päivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän eräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes eräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden ketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin yhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin kohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia matkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja louhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi kompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.

Kun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä pelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne eivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta, ei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea. Kesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja, joiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode liikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän saattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta tahi kuurasta loistaen.

Kaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen hentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden tulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat hampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa sisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta suolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä he eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät vuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan kerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen suurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he kumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa, kerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.

Pojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla alhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä valkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla niinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä, joka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan oli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi hänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea. Toisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen. Tukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin; otsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes se voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan argolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että otsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä, jotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.

Elämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät laitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä jyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa. Joskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi virranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin vastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä pyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat vettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä varmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi samanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja kotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne levisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.

Niin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni laskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän kuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi harvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat ja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi tuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea, jonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia nukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata. Toisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon alla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen takaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka laskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli leveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi halkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän kimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko siirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.

Mitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut tietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin ja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi notkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui syöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos! Okeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi uskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin. Kuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja merituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin — Jooniaan, Atlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö vain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa vetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.

Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä, joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi olla kaikkialla — keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä, joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin. Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.

Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan. Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia, jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen koulukunnan omaa.

Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.

Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä. Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin, ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan, ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja tarkasti tähtäävä silmä.

Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille. Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan. Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.

Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen, eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut. Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa, säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo, kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun — tosin ne olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi; ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.

Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.

Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa, ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.

Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli hohtavilta lehdiltä.

III.

Jumalat.

Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?

Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.

Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska, joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.

Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman, jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.

Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa, ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.

Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.

Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää, missä vuorten hopeakätköt olivat.

Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista, peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet, kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua, joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.

Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat kuin hopealta säteilevät linnat — hän saattoi kuvitella kaikki autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi äärettömyyteen — ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.

Lintuja — lintuja — lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto oli siipien pontena.

Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut, että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi — joka kukahdus oli vuosi, jonka hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.

Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki, tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.

Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä, kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren, ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.

Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan, melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet. Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.

Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita, luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.

Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä — kunpa vain ihmisillä olisi ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.

Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen autuaitten asunnoille.

Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle, sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään, josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa maahan manalan kateille jumalille.

Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt. Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana, kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin. Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat liman ja käärmesolmujen keränä — noinpa siis Gorgon kauheassa päässä kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain kutupaikka — ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.

Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään. Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa. Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.

Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta. Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?

IV.

Pan-jumalan lehdossa.

Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.

Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä, mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä. Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.

"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?

Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.

Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.

Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä olevaa vettä.

Yli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka taholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti käyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli pieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot ajoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti tiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä nousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen värähtely purkautui heikosti paukahdellen.

Hän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli. Mutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen pyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain nuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat joustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät pois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan riippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka näyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten lehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä niinkuin kipinä.

Tuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti synnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine, pyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin vihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja lensivät ilmaan aurinkosiivillä.

Tuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa, sininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä jättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?

Hän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille nuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään luoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä, myrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä kuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä vettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.

Silloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan mustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat värähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa näki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen olennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden valkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli niin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat kiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli hikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti — hän tunsi hengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä, ja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa, ja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut puhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti hänelle hänen oman kuvansa — ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan teki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen huomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi katsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla ajatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä, huumata itsensä.

Hän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan hän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli hakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen uljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä paljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. "Pan", hän ajatteli, "viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin piilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun toinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä silmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan, sinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa ja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan, karkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle — rypistä tuimia kulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua — en tahdo nähdä itseäni."

Ja käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden limaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua. Varret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden vieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän vain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille — päivänpaahtamat, tukevat, alastomat — lihaa, joka oli hänen oman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi. Rintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden, josta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.

Hän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän nousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen — viirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin ja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli uhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen ulkopuolella.

Ei, hän ei tointunut entiselleen enää.

Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia. Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa, nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?

Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa, sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa minua. Huuda isääni — minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.

Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän, vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se, joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa ajanvälähdyksessä.

Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen. Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea. Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön, korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.

Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan. Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.

Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki oman kuvansa — vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan — värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi kuin viitta hänen selkänsä takana — hattarat purjehtivat. Hän laski käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään, hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista pyrstöänsä yli veden.

Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta, joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista, joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.

"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!" kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta rinnastansa.

"Kautta moirain, mitä teet täällä?"

Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa päähän, silmät kauhua liekehtien.

"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"

Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä, joka oli rikkonut.

Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä oli hänelle kallista:

"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen, solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella rumuudella!"

Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta — jumalain kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.

Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.

V.

Hermofantos.

Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle, mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä pysähtyi ja nauroi:

"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet toimittanut maailmaan!"

"Pidätkö suusi kiinni, poika!"

"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt."

"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!"

"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa tukehduttanut."

"Lopeta!" sanoi isä.

"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni."

"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule."

"Onko niillä muuta tehtävää?"

"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat kaikki Kronoksen pojan vieraina."

"Arvelet siis, että meillä on rauha?"

"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat omien päiviesi antajaa. — Käyhän päälle taas!"

* * * * *

Aina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen ja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä: "Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä loukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu niskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!"

Mutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli tullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään, ikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin peili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa loistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se pusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt itsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä rantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe eteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa vain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja itseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona saamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet hiussuortuvain seassa — päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä. Siellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot eivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan maalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.

Ulkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein. Kaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä matkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.

"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee", sanoi Eufranor tuskaisesti.

Vieras katseli häntä.

"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo jumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan sinulle kostaa."

"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut rikkoneeksi."

"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi", sanoi vieras ja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. "Poika parka", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista silmistään — sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä keskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: "Poika parka, jonka isäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä hän antaa sinulle nimen."

"En ymmärrä sinua, vieras."

"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin jumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä itsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on määrännyt, että nimesi on oleva Narkissos."

"Hermofantos, ystäväni", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa, "älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän".

"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin kukka puusta. Se sopii sinulle." — Hän aivasti kovasti. "Näetkö, Eufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä suostumuksen merkiksi."

Hän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin pian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:

"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen vanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella itseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille, kuinka hän pääsee häneen käsiksi."

"Älä luule, Eufranor", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta otsaltansa, "älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta. Tunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti muodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut."

"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista hänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta jumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia hänen nuoren päänsä varalle."

"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä onnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla valmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina jotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät sanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä."

"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää."

"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät kateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän kostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on ymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään viekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi nimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut laskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin, että mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin aivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?"

"Sitä en tiedä, Hermofantos."

"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä kaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen tietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele, että kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se ei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista."

"Joka myös on pahaa?"

"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut. Hahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien luettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei kohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan eivätkä he."

"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä huomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi."

"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on vielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni pääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä iltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla."

Illalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän kehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja nukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.

Hermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta hänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta maahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes Okeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut persialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja Susassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei ollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan "silmien" ja "korvien" läheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut asettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos kutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.

Ihmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista, jotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen tarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta kasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja; oikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään jousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he käyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja kumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.

Traakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi, suuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen jumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta jumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen määrään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat aurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron haukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.

"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?" kysyi
Eufranor. "Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?"

"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän jumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten vetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia."

"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen."

"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä minusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten keskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi kertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin, en yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan. Airuita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin ja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne, varustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä hän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä kaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti kultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä kuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden voimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta — en ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen viittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen jalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja itse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään."