"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut sekoittamatonta viiniä."
"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini on jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet taivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai Dionysos runsaan lahjan — tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen lahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän oli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen vieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta kepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman kookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet pukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla karkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä kaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin kulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen talonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen hänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He makasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat pölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan ylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia lihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt. Sillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana olevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin olisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku hänen päällänsä."
"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille kuolevaisille?"
"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne näyttäytyisivät — ainakin jos minulle —, niin luulen että sen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka sateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua."
Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi, jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.
"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi
Eufranor.
"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla ole siitä mitään etua."
"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor pahanilkisesti.
"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja oikeutus kuin totuudella."
"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."
"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta. Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."
Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa. Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.
"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.
Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:
"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä pitempään."
"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa."
"Missä sitten, Hermofantos?"
"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan paljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin hyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat sen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa. Eikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat Dionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa ihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet 'vierasvaraisten tyttöjen' luokse."
"Neuvosi ei minua miellytä", vastasi Eufranor; hän seisoi majan avoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. "Kun näen, kuinka kaunis — jumalat minulle anteeksi antakoot — minun pojastani on kasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin nuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen hullutuksiin."
"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo sinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle vapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule uhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta iästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten tyttöjensä luona."
"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman,
Hermofantos."
"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi eikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin elämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli Olympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän oli sinun vaimosi Nikareten näköinen."
"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri
Olympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete
Heran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä
hän oli sinun tyttäresi, Hermofantos."
"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis. Ehkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin, kunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja varo, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa viittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa kultaporttiaan hänen otsansa ylle."
Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.
"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.
"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan. Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus, jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä terveenä poikasi kanssa."
Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.
Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar, vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi jotakin jumalallista — sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä — hän tiesi omasta ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä — ja ne ojensivat hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin kuultava, suloinen ja imevä soitto.
Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä, jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän, niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä, tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.
VI.
Olympia.
Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.
Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä, mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka aikoivat samaan paikkaan.
Eliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin pitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla äänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin syrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten läpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi. Uhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten sillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa. Ajateltiin vain kisaa ja juhlaa. "Persialainen lintu", niinkuin kukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi laulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden. Ja moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: "Meedialainen se on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi, vaan juhlan kaikille Hellaan miehille."
Eufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi varastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut ja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja Eufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja antoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä amforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko alkava.
He puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen loisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja ottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein poimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he kantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.
He noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes vesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse Alfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja vaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista, jota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento työnsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän katseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön vieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja kalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen muuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa ilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja kaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja idästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti saartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet levällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava maalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki tuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja koskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat vaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi hienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita uhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät. Eufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu vuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden oli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat omistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.
Vihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää puhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien helleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä loisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä tunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä kulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine valkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi käki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset lyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla silatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia filosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja ojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja matemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit lyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla. Huiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli siivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin läpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.
Ei koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi ihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa ympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot ateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun lailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista tahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka kulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina aina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä täällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin parroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa heidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla — käsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla nauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja. Ne olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta. He olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja Istmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja Etelä-Italiasta.
Oli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse juhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen leirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita telttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja räiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa päivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet määkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla seinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa virtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret atleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen. Heidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana ruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa mahdollisuuksistansa.
Telttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia ja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen oksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä, pöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja punastui niitä nähdessään.
Hänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne tänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki oli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon kuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli kaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän toimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle. Tänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin maljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen paikkaa ennen pimeän tuloa.
Melu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista. Kaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos kuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui kyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne muodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin hyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan ja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat toistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä, kunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten surkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana. — "Kas sitä orjaa!" kuului huutoja niiden ympäriltä. "Niin käy oikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä."
Toisissa paikoissa lyötiin vetoa.
Pienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät pitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua pienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu seisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin vaikea arvata.
Yhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului olevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään. Narkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen suustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua, jonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin sateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva huuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä lauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen lintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea laahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa, mutta omistaja sanoi: "Odottakaa." Ja katselijat seisoivat hartaina ja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä kosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti pyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin valtainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä loisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se huusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen, kunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.
"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia lintuja", sanoi omistaja. "Niiden huuto herättää hänet joka aamu!"
"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia", huomautti eräs vanha mies, "näin pyhien lintujen suusta".
"Meedialainen ei lintuenteistä huoli", vastasi omistaja. "Ja vain yksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä harvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä viuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää riikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin palmujen lehdet."
"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?" kysyi Eufranor.
"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen tietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät, jotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut koko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan Efesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä. Ainoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa sulka!"
Päivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista kohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle. Häly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen ylhäällä ennen aurinkoa.
Sääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta, nautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti janonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi vuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.
Narkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli teltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää myrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen lakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta kuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli hänen kasvojansa.
Kaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit makasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän sydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä sykähtelevissä virroissaan.
VII.
Juhlakentällä.
Narkissos työnsi yltänsä vuodat ja ryömi ulos teltasta. Kuu riippui suurena ja punaisenkellertävänä taivaalla. Hän näki varjonsa vahvana maassa, se muistutti mustaa poispaiskattua kitonia. Hän halusi päästä juhlakentälle. Mielikuvitus veti häntä. Hän ei voinut odottaa, kunnes tulisi päivä.
Oli muita nuoria miehiä hänen kaltaisiansa. Muitakin, jotka ikävöivät nähdä pyhiä temppelejä ja astua kuuluisalle alueelle. Vaippoihin verhoutuneita olentoja hiipi kepein askelin ohi. Hän seurasi samaan suuntaan. Kaiteetonta siltaa hän kulki yli puron, joka uurtui läpi savisen maan niinkuin syvä vako. Teltat loppuivat ja tuli suuria, matalia, nelikulmaisia rakennuksia, joiden katot loistivat kuunvalossa. Sitten seurasi se korkea, suora muuri, joka oli Altiin aitana. Kuu heitti haamujen varjot valaistulle muurille. Kaksi kolmijalkaa kyti punaisena loimottaen erään muurin läpi vievän porttikäytävän edustalla. Hän oli matkalla sivellyt kädellään erästä pensasta ja tuoksusta tuntenut sen katajaksi, ja taittamallaan oksalla hän siveli puhdistaen otsaansa ja huuliansa kuiskaten: "Olympon Zeus, ole suopea nuorukaiselle, joka ensi kertaa lähestyy sinun temppeleitäsi. Hänellä ei vielä ole mitään, jolla hän voisi miellyttää sinua, ei viisautta eikä voimaa, mutta hän halajaa tulla sinulle otolliseksi ja pyhittyä sinun palvelukseesi."
Hän seisoi Altiilla.
Siinä oli kahdenlaisia pyhättöjä. Puuryhmiä, jotka liittyivät yhteen aivan kuin neuvottelemaan, tulvillaan sisäistä huminaa, lehdet hohtaen kuunvalossa. Ja kivitemppeleitä, maasta kasvavia, raskaita, mietteisiin vaipuneita, pylväitten sulkemia. Nurkkauksissa ja huipuilla häämöttivät veistokuvien varjot, hievahtamattomina kuin nukkuvat linnut. Paikan ääriviivat häipyivät kuun salaperäiseen valoon. Mustia haamuja seisoi sen loisteessa liikkumatta.
Hämmästyen ja ihastuen aavemaisesta valosta ja huminasta, joka tuntui soivan sekä temppeleistä että puista, astui hän esiin juuri edessänsä olevaa temppeliä kohti. Sen, mitä ensimmäisenä oli, hän oli nähnyt. Metsä raskaita, paksuja pylväitä kasvoi, ei maasta, vaan portaanastimilta, toinen toistansa ylemmäksi. Hän astui ylös ja tunnusteli niitä. Ne olivat uurteisia ja karkeapintaisia. Hän nosti silmänsä ja katsoi ylös. Raskaita, valtavia paasia riippui hänen päänsä päällä pylväästä pylvääseen; niiltä oli varjo vienyt värin, mutta kun hän kiersi pylväsrivin, lankesi kuutamo äkkiä niille leveille pylväänlatvoille, jotka siellä ylhäällä olivat kannattamassa, ja hän erotti juovia punaista ja sinistä väriä kuolleen harmaan kiven pinnalla.
Hän ei koskaan ollut astellut pylväiden keskellä ennen. Hän kumartui ja tunnusteli paasia, joilla hän asteli. Ne tuntuivat karkeilta käteen, ja siellä täällä niissä oli kuolleitten kuorieläinten hajanaisia jätteitä — näkinkiekuroita ja belemniittejä.
* * * * *
Hän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli pyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä kosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään, joka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti, ja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin luona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta vanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty vastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla kasvavien purppuravuokkojen alta.
"Nikarete!" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja painoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet olivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. "Nikarete, oi sinä minun rakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen joukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä kätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani, lähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät aikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen pylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle hyvä."
Ja hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran oli levännyt.
Hän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja pimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin lähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja mahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi useammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi tanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat vapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan alle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa, nojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet kuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin kalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.
Siinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä, mutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan Altis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua. Zeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa lihasta.
Tämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja, jotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä. Ne seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi jalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän eteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret, tummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin. Hän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat vähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli keihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi sormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli oksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa kainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen eteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas, unohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan sanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden vallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Niin, tässä on seppele, jonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin kuolen?"
Ihmetellen kulki Narkissos patsaalta patsaalle. Pronssin väri vaihteli uudesta ja mustasta vanhaan sammalvihreään. Vanhimmat näyttivät kankeilta kuin kummitukset, niiden polvet näyttivät jo aivan taipumattomilta, kaulat olivat leveät ja litteät ja nyrkit puristettuina paksuja, kulmikkaita lanteita vasten. Toisilla oli vyötärö kuin ampiaisilla ja pienet kokoonkiristetyt polvet pienine lumpioineen; ne tuijottivat tylsästi hymyillen kuuhun pitkät lainehtivat tekotukat ulottuen alapuolelle litteitä kasvoja. Marmorikuvia siellä oli vain harvoja; usein oli sade huuhtonut niistä värin, ja ne täplät, jotka olivat jäljellä, olivat kuin rupea tahi ihottumaa. Uudet kuvapatsaat liikkuivat enemmän, ne olivat elävämpiä ja mieleltänsä synkempiä. Mutta kaikki ne seisoivat täydessä miehen alastomuudessa, ilman päähinettäkin. Vain pieni pyöreä suojaliuska pisti esiin yli päälaen. Varjostin oli liikkuva. Hän kuuli sen kitisevän ja natisevan yötuulessa. Se oli epäilemättä suojana sadetta ja lintujen likaamista vastaan. Siinä istui paraikaa iso lintu — huuhkaja, jonka silmät loistivat fosforimaisesti. Kun hän läheni, lähti se lentoon ja poistui pitkin, villanpehmein siivenvedoin.
Kun Narkissos nyt kulki keskellä näitä tuijottelevien nuorukaisten kuvapatsaita, muisti hän oman kuvansa sellaisena kuin oli nähnyt sen Pan-jumalan kuvastimessa. Siinä oli voimistelijoita, jotka olivat herättäneet huomiota ja voittaneet ja nyt seisoivat täällä pronssiin valettuina tahi kiveen hakattuina jälkimaailman ihailtavina. Hän kumartui jalustan ääreen ja näki siihen hakatut kirjaimet, joista kokoamalla sai voittajien nimet. Sitten hän ojentautui suoraksi ja katseli niistä itseään. Ne olivat melkein kaikki toistensa näköisiä ja näyttivät olevan kaikki samaa kaunista ja säännöllisesti kasvanutta sukua. Hän olikin kuullut, että vasta kolmen voiton jälkeen voimistelija sai omat kasvonpiirteensä. Mutta ruumiit olivat samannäköiset kuin hänenkin. Hän kulki tarkastellen rinta- ja hartialihaksia ja vertaili itseensä. Hän katsoi ensi kertaa kuvaansa nuorista miehistä ja tunsi rintansa paisuvan ajatellessaan, että hänellä oli sama ruumiinrakennus kuin näillä ruumiinvaltiailla ja voittajilla.
Hän oli tullut ohi pitkän, matalan pylvässalin ja näki nyt edessään uuden rivin pronssipatsaita, ei atleetteja, vaan piikkipartaisia, kypsyneitä miehiä. Parvekkeella niiden takana oli useita pieniä, matalia pylvästaloja rivissä. Narkissos kumartui löytääkseen piirtokirjoituksia.
"Älä vaivaa silmiäsi!" sanoi äkkiä ääni hänen takanansa. "Odota päivänvaloa. Seisotko tässä, vieras, ehkä harmittelemassa rahoja, joita sinun tahi omaistesi on pitänyt suorittaa näille rankaiseville pronssiukoille?"
Nuori mies oli pysähtynyt hänen rinnallensa. Narkissos vastasi hänelle:
"En tiedä, mistä rankaisevista pronssiukoista sinä puhelet."
"Seisot Zeus-kuvien edessä, ystävä. Ne valetaan kaikilta niiltä saaduista sakoista, jotka rikkovat kilpaleikin sääntöjä. Oletko ollut Pelopsin lehdossa vai aiotko sinne katsomaan puuta?"
"Mitä puuta?"
"Pyhää. Sitä, joka punoo seppeleen voittojamme varten."
"En tunne sitä, vieras. Olen ensi kertaa Olympiassa."
"Minä halajan nähdä, onko siinä runsaasti lehviä tänä vuonna. Lähettäkäämme me kaksi yhdessä se toivotus, että siinä olisi oksa sinun ja minun päälakeni varalle."
Narkissos katseli muukalaista. Hän oli pitkä niinkuin hän itsekin, mutta koko joukon vanhempi, lyhyissä pukimissa ja avopäin. Hänen hiuksensa eivät kiiltäneet voiteesta, vaan lepäsivät kuin ohut, tumma varjokypärä pään ympärillä, ja täysiparta kiersi hänen vankkaa leukaansa kuin kypärän nauha. Kuunvalo loisti kapeihin, mustiin kulmakarvoihin ja syvällä piilevään silmäpariin.
"Minä olen lakedaimonilainen Leonidas, Anaksandrideen poika", sanoi hän. Mutta Narkissoksella ei mielestään ollut mitään nimeä annettavana vastaukseksi. Ääneti hän kulki hänen jäljessään, kunnes hän pysähtyi puun eteen, joka oli yksinäinen ja matala, mutta jossa oli monta hopealta hohtavaa oksaa.
"Miks'ei pyhän öljypuun ympärillä ole aitausta?" kysyi Narkissos.
"Senhän voi ryöstää tyhjäksi kuka tahansa."
Toinen hymyili.
"Koetappas, ymmärtämätön nuori mies. Etkö tiedä, että nämä pyhät oksat saa leikata vain poika, jolla on molemmat vanhemmat elossa, tarkoitukseen pyhitetyllä kultaisella veitsellä? Varkaan sormet eivät koske tähän puuhun, josta kunnian lehvät kasvavat yli koko Hellaanmaan. Seppele näitä lehtiä ei häpeä edes meedialaiskuninkaan jalokivistä säteilevää tiaraa. Kumarru pyhän puun edessä ja toivota, niinkuin minäkin, että se kerran antaisi koristeen sinun ohimoillesi."
Narkissos noudatti hänen esimerkkiänsä. Hän kumarsi ja tarttui kunnioittavin käsin kapeihin hopeanharmaihin lehtiin ja painoi niitä otsalleen. Hän ajatteli äitivainajaansa, hän rukoili häntä ja niitä jumalia, jotka asuivat pyhällä juhlakentällä, ja hän tunsi huminan Kronos-harjulta täyttävän sielunsa niinkuin syvän hartauden.
VIII.
Afroditen esipiha.
Narkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.
"Menetkö nyt Afroditen luokse?" kysyi Leonidas.
Narkissos hätkähti ja punastui.
"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä."
"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös syödään ja juodaan."
"Onko hänellä siis oma talonsa?" kysyi Narkissos.
"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa. Ei auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja pidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin yksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä sitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset ja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa ja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen voinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan heikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä."
"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?"
"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele häntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin. Viehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien pyhättöihin."
"Haluan päästä kotiin nukkumaan", sanoi Narkissos.
"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa", vastasi Leonidas.
"Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi
Kios-saaren neitojen — niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja
rypäleet silmissään."
Narkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas tarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos näki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien aavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka seisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi muun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia, johon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin läpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän ympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka silloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi tulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä vasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää itseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta. Honkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.
Hetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon, epämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat kiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös ja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja. Raskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti hänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja joiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista lähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.
Narkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän tuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi:
"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt ympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut hämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et löydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän valkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä rakkaus on."
"En tiedä ollenkaan" — änkytti Narkissos.
"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi."
"Mikä uhri?"
"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole liian suuri ensi uhriksi."
Narkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa painettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä: "Uhrirahoja?" mumisi hän.
"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen helmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen."
Narkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli labyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja välähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin hävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät uudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä sanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin nousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari, raikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt tuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan käsissä.
Hämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa hipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat ylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä, jotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä päässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset istuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet kierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi tylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla ulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin tällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen kuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin siinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja jumaluus — oli hän itse.
Narkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin hän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön, kumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua niinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan vastauksia: Klykso! — Anaksilla, missä olet? — Glysippe! — Täällä, Glysippe on täällä. — Klykso odottaa. — Neandros, sinäkö siellä olet? — Timanthos, etkö tule?
Hänestä tuntui jo, kuin hän olisi kulkenut koko iäisyyden tässä varjojen maassa. Silloin tällöin helähti jokin aivan kuin ketjut ja kuului kuin metallin kilahdus. Ja puoleksitukahdutetut huudot leikkasivat pimeää kuin yökköjen äänet. Afroditen esikartano oli niinkuin jokin Manala. Olivatkohan vieraanvaraiset tytöt ehkä itse kuolonseireenejä, jotka odottivat pusertaaksensa elämän nuorista miehistä? Mitä ne hänestä tahtoivat? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Oli tukalaa niinkuin väkevässä unikukkien tuoksussa. Öljysydämet kärysivät. Ja tämä haju, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ei löyhkäinen kuin vuohten ja kuitenkin väkevä ja kiihoittava niinkuin lauman, jota hän ei ollut paimentanut ja jonka keskellä hän oli ensi kertaa.
Hän hieroi rahakappalettansa sormiensa välissä ja siirtyi tytön luota toisen luo. Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan sanonut hänelle mitään. Mutta silmiä kääntyi häneen päin, niinkuin olisi siinä ollut mykkiä väijyviä kissoja, jotka voivat hypätä hänen niskaansa. Ja hän pakeni säikähtäen.
Vihdoin hän pysähtyi erään olennon eteen, joka istui kasvot kätkettyinä käsiin, puettuna tummaan, veripunaiseen kankaaseen ja raskas, musta tukka hajallaan pitkin selkää. Hän olisi voinut luulla siinä istuvan kuolleen. Se ei hengittänyt, se ei liikkunut. Mutta hiuksista lähti kuin pilvi tuntematonta, huumaavaa hyvää tuoksua. Hän antoi päänsä painua yhä enemmän ja enemmän. Tuoksu oli väkevämpi kuin kuusaman — makeampi, mutta myös kirpeämpi. Tukka näytti liikahtelevan ja aaltoilevan, kuin se olisi ollut pilvi. Hän antoi kätensä laskeutua tälle pilvelle ja tunsi sen äkkiä sormiensa alla, kylmänä ja sileänä kuin kalan nahan.
Mutta olento pysyi yhä liikkumatta. Se ehkä ei elänyt. Hän puristi sormillaan ja tunsi pääkallon pyöreän muodon tukan alla. Niin hän nosti kätensä, joka piti hopeakappaletta, antoi sen taas hiljaa vaipua ja raha putosi peitettyjä kasvoja kannattavien käsien väliin.
Hän ei kuullut rahan putoamista hänen helmaansa. Mutta nyt hän tiesi uhranneensa. Ja nyt hän tahtoi kiiruhtaa pois Afroditen esikartanosta, tuosta kummasta varjojen labyrintista, jonka huutoja ja varjojen leikkiä hän ei ymmärtänyt.
Silloin yht'äkkiä käsi tarttui häneen yhtä pettämättömän varmasti kuin se, millä kissa tarttuu saaliiseensa. Tämä käsi tarttui häneen niin, että pistävä kipu säteili joka taholle. Mutta hän ei huutanut. Hänen molemmat polvensa kolahtivat lattiaan. Hän virui purppurapukuisen olennon edessä kuin sfinksin, joka, painaa kyntensä saaliiseensa, jonka se aikoo, syödä; tämä painoi kyntensä hänen sydämeensä, niin että se oli pysähtyä. Hän tuijotti kahteen loistavaan ja luonnottoman suureen silmään, jotka olivat niinkuin äkkiä reväistyt auki pitkän pitkästä unesta. Hänen suunsa oli kuin leveä verinen haava; huulet erkanivat toisistaan ja hampaat loistivat niinkuin pedon.
"En koskaan", kuiskasi hän murteella, joka oli vieras ja kuului karkeammalta kuin hänen omansa, "en koskaan ole vielä odottanut näin kauan. Olin nukahtanut surusta, että jumalatar oli unohtanut minut. Mutta tämä hopea minut herätti. Se on painavaa ja hienoa — tunnen että se on Laurionin hopeaa. Oletko Ateenan miehiä?"
"En", änkytti Narkissos, ja kääntyi hänen hengityksensä tieltä, jossa oli ahnas veren ja lihan tuoksu.
"Kyllä minä hopean tunnen — tunnustele!" jatkoi hän, tarttui hänen käteensä ja vei sen nilkallensa. Hänen sormensa tarttuivat siihen ja tunsivat renkaan toisensa jälkeen, kehän toisensa alla, raskaita, vahvoja, kierrettynä ympäri nilkan, joka oli sileä ja pyöreä ja tuntui käteen paksummalta ja täyteläisemmältä kuin hänen. Näistä nilkkarenkaista hän muisti mitä Hermofantos oli kertonut vierasten kansain tavoista: joka kerta kun jotakin gindanilaisnaista mies rakastaa, sitoo hän nahkaisen renkaan nilkkansa ympärille, ja se, jolla on useimmat renkaat, saa myös sen maineen, että hän on paras ja erinomaisin nainen, koskapa häntä useimmat miehet ovat rakastaneet. Hermofantos oli kertonut eräästä, jonka jalat aina polviin saakka olivat silopintaisten ohuiden ja kapeain renkaiden peitossa.
Narkissos laski sormillaan hopearenkaat, niitä oli viisi. Mutta toinen nilkka oli tyhjä, ja sen pyöreä ja viileä, käärmeensileä pinta tuntui melkein ilkeältä.
"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?" kysyi tyttö. "Jos lämpöä tarvitset, niin tule!" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä ja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat lämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat. Mutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan hänen kädessään oli.
Pettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen kasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.
"Kummallinen ihminen", kuiskasi hän, "sinä olet kylmä kuin sammakko. Mitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi lämmetä?"
Narkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa jokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli levännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen syntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä — oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista helmaansa — hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt elämänsä hedelmän luotansa — avuttoman äskensyntyneen pienen elämän, jota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.
Hän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä sikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista — eläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja yht'äkkiä häntä iljetti kaikki — vieraan naisen väkevä hengitys, hänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä maidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin syliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen kätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa — niinkuin sisiliskot, tuntui hänestä.
Nainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta juoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja hapanta, eikä se häntä lämmittänyt.
"Suuri, kylmä poika", kuiskasi hän. "Millä sinä olet suututtanut jumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!" Ja hän tarttui hänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta ellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen kasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet kiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.
"Mene", sanoi hän kirkaisevan terävästi. "Mene, raukka, jonka jumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu jo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi. Hopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin silmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee olosijasi."
Narkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen. Niinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän hoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet. Kirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui huoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus. Kun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului hillittyjä, unisia haukkumasanoja.
IX.
Kilpajuoksu.
Kun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa, pudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja seisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat alkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana ja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti juhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.
Hän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä teki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle ja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi raskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta sivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru oli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine kitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet ja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan kädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana tummansininen taivas.
Kukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi sinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä rakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen elämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden päiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli kukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden. Temppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi, varjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon enteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret villikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä ja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat hengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen kunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.
Narkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen pimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa. Hän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä kokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle — Äitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen katseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin suojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä, puoleksi kuivaneessa uomassaan.
Silloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut nuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä ja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen nuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.
Ei ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja riensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle. Harjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia nuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja nyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat maata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja ja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla eri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat heitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva ja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat ja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja esittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa syliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän ruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat hyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita vilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle vinhemman vauhdin.
Kaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi tekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa makaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia sateli ristiin rastiin.
Narkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän seisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei tuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi ja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja ettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.
… Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden. Juhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain välillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa. Sisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja joukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä pronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului Hippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen alttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista, joiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta raikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka puun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä kuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi huudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja painuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon keuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin yhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä kohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä vahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan — sen pohjalla oli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin kallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko juhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin pinon rahoja, joka kaatuu.
Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi sieltä kielen — se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä kuolonmylvähdyksestä.
Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja. Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen hopeanheleiden kulkusten soitto.
Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia pisaroita satamaan sankarin maalle.
Juhlaleikit alkoivat.
Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun — ainoaan leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.
Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän, ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.
Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.
Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta? arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.
Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän poskeansa.
Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta, ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta aaltoili huopien alla kuin sairaan.
Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen isällisellä hellyydellä.
"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli pysähtymättä. — Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole lainannut kantapäillesi siipiä."
Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä — paitsi Demeterin papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan oman vähäverisen sukunsa kanssa.
Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina, kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja sileä — ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis. Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä — he olivat kuin suuria, matalia nukkia.
Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin, minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan. Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan — säilyttäen tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen nimensä.
Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete, Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika. Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät kuin toisten nykeröt.
Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse katsetta niinkuin päivänvälähdystä.
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?