Helsinkiin

Jota vastoin hän … hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille. Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä. Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten koulutoveriensa yläpuolelle.

He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan. Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä. Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon nähtävästi hiukan koski.

—Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys, jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan mielipiteeseen osalliseksi.

Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi—samalla tavoin silmäten ja kohottamalla hänkin olkapäitään.

Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:

—No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään?

He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta. Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut heistä salaiset vihamiehet.

—Syöhän sinä nyt siellä … vielä sitä syömme mekin…

He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket siitä jäykkenivät.

IV.

Päivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufettineiti muille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen ylitsensä. Hänen täytyi melkein tämän kainalon suojassa odottaa siksi, kunnes vastapäätä istuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeutunut harmaaseen villahameeseen ja punaiseen ruumiinmukaiseen trikooliiviin, joka jo ulommaksikin vaikutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen ajan oli Antti tämän bufettineidin läheisyydestä lähtevän vaikutuksen alainen, ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut.

—Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka tulivat
Leppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta.

—Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila.

—Siis talonpoikaisylioppilaita, niinkuin minä arvasinkin.

Ja otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä, kuinka nykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla. Hän tahtoo olla tuomittu, jos ei viidelläkymmenellä prosentilla niistä ylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole ollut suomalainen nimi.

Ja siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antaumisesta oppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia »sivistyneestä köyhälistöstä», joka muissa maissa uhkaa suurilla yhteiskunnallisilla vaaroilla ja joka meilläkin on tuleva »päivän polttavaksi kysymykseksi», jos vain ylioppilaiden lukumäärä saa enetä sillä nopeudella, jolla viime vuosina.

Kapteeni se enimmästään puheli, tunnusteltuaan ensin mielipiteitä ympärillään, jotka tuntuivat soveltuvan hänen omiinsa. Keskusteluun ottivat myöskin osaa tuo Antille tuntematon herra ja eräs hovioikeuden asessori, joka matkusti kesälomalta takaisin virkapaikkaansa. Hän oli tullut Leppävirroilta ja saanut sijan kapteenin vieressä; mutta hänen vieressään istui Antti.

—Sanotaan tosin, että neroja menisi hukkaan ja isänmaa tulisi kärsimään, jos ei kaikilla olisi vapaa pääsö ylöspäin, puheli kapteeni. Mutta jos minä saan sanoa mielipiteeni, niin nämä talonpoikaisylioppilaat kyllä saattavat koulussa uida pinnalla, mutta anna heidän tulla yliopistoon, niin he katoavat hyvin pian horisontista. Harvoista heistä tulee edes etevämpää virkamiestä. Vai onko herroista kukaan nähnyt ketään varsinaista n.k. kansanlasta korkeammassa ja tärkeämmässä virassa?

Kapteenin huomio oli asessorin mielestä sikäli korjattava, että hänen tietääkseen ei ole yhtä ainoatakaan korkeampaa ja tärkeämpää asemaa, jossa olisi varsinaisesta kansasta lähtenyt mies. Valtiokalenteri tarjoaa siinä kohden ainoastaan ruotsalaisia nimiä.

—Aivan niin! Ja niin tulee olemaan pitkät ajat eteenpäin. Varallisuus on jaettu vielä sillä lailla, että sivistyneitten lapset ovat kuin itseoikeutetut oppineella uralla hallitsemaan. Jota vastoin talonpoikain pojat jäävät joko pahaisiksi maapapeiksi tai kanslisteiksi ja nurkkakirjureiksi, joiden varain puutteessa tai nääntyneinä suurten velkakuormain alle on täytynyt lakkauttaa lukunsa.

Kun asessori kuuli veloista puhuttavan, niin tuli hänen otsansa hyvin huolestuneeksi ja hän lausui mielipiteenään, että ylioppilasten kevytmielinen velkaantuminen alkaa olla yksi meidän kansallisia paheitamme. Se on isänmaanystävälle sitä surullisempi huomio, kun käsikädessä sen kanssa kulkee yhä höllentyvä moraali. Sillä taholla ei katsota miksikään häpeäksi tehdä velkoja ja jättää ne takausmiesten maksettaviksi. Minä luulen, että usealla meistä on joku vähäinen kokemusta siinä suhteessa.

—Sellaisesta velkaantumisesta kuin täällä Suomessa ei kuule missään suurissa sivistysmaissa, puuttui puhumaan tuntematon herra. Hän oli oleskellut suuren osan ikäänsä ulkomailla ja tullut huomaamaan, että siellä oppineelle ja virkamiesuralle poikkeavat vain ne, joilla on varoja siihen. Muut antautuvat käytännön miehiksi.

Siitä innostui kapteeni sanomaan, että juuri niin pitäisi meilläkin oleman. Jos mitään, niin tarvittaisiin meillä kasvattaa käytännön miehiä. Mutta meillä on päinvastoin. Meillä perustetaan vain klassillisia kouluja, toinen toisensa perästä, joista suomalaiselle kansalle ei ole mitään hyötyä.

—Valitettavasti on kapteeni oikeassa. Yksi fennomaanisen agitatsionin varjopuolia on kiihko klassillisten lyseoiden perustamiseen ja realisen kasvatuksen laiminlyömiseen.

Kapteeni uskalsi puhua suunsa puhtaaksi.

—Saattaa kuulua paradoksilta, sanoi hän, mutta minä menen väitteessäni niinkin pitkälle, että klassilliset koulut, joissa etupäässä valmistetaan virkamiehiä, olisivat saaneet jäädä vielä pitkäksi aikaa ruotsinkielisiksi. Ruotsinkielisiä virkakouluja, suomenkielisiä ammattikouluja! Se olisi minun valtiollinen ohjelmani. Silloin ei olisi houkuttelemassa huonoja purjehtijoita tuo kruunun kannikan kangastus, joka pakenee varattoman tieltä sitä etemmä, kuta lähemmä hän sitä luulee tulevansa. Ja silloin välttyisi se kilpailu, joka nyt päättyy varakkaampien eduksi ja synnyttää toisissa katkeruutta. Sillä varakkaan miehen poika ajaa aina edelle köyhemmästä toveristaan ja sieppaa viran hänen nenänsä alta. Hänellä on tilaisuus lukea lakkaamatta, eikä hänen asioissaan merkitse mitään, jos hän hiukan elääkin mukana ja nauttii nuoruudestaan. Minä olen sielusta ja sydämestä demokraatti, ja eläköön vain vapaa kilpailu, silloin kun se on hyödyksi! Mutta muiden maiden esimerkit ovat varoittavia. Minun ehdottamani keino on ehkä huono, keksikööt muut parempia. Mutta minä puhun kokemuksestani. Isäni koulutti minua neljännelle luokalle, mutta kun hän oli viisas ja käytännöllinen mies, otti hän minut pois, kun olin saanut hiukan alkeita päähäni, ja lähetti merille. Nyt olen velaton mies, eikä isänmaa ole kadottanut kaupassa enempää kuin minäkään. Se on, luulenma, vain voittanut sen, että sillä on yhtä velkaantunutta virkamiestä vähemmän.

Tultiin siihen yksimieliseen päätökseen, että meidän johtavien miestemme hallituksessa ja yliopistossa olisi jollakin tavalla rakennettava esteitä liikanaiselle ylioppilastulvalle ja siitä seuraavalle kiihkolle nousta alhaalta ylöspäin. Ehkä se voisi parhaiten tapahtua joko koulumaksuja korottamalla taikka vaatimuksia koventamalla ylioppilastutkinnoissa.

Ne olivat viisaita miehiä nuo. Antti kuuli tätä puhetta kuin oman äänensä sointua. Juuri näin oli hänkin ajatellut, vaikkei yhtä selvästi. Hän oli oikea mies oikeutetulla paikallaan. Jota vastoin nuo toiset tunkivat alalle, joka ei heille soveltunut. Mitä auttoi heitä heidän etevyytensä, kun kuitenkin täytyi tehdä velkoja ja nääntyä niiden alle!

Hänen ei tietysti tarvitsisi koskaan tehdä velkoja. Kuinkahan paljon mahtaa jo Voutilalla ollakaan, joka koko kouluaikansa oli lukenut velalla? Aina tulevat ne häntä rasittamaan. Mutta oma syynsä! Kuka käski ponnistaa yli voimiensa! Säälihän häntä tietysti on, mutta eihän voi vaatia, että häntä muutkaan aina auttavat. Ja mikä oli kiitos auttamisesta? Huonosti oli Voutila sanomalehtikirjoituksellaan palkinnut sen, että isä oli häntä koulussa ollessa tukenut. Kernaastihan soisi, että hänellä olisi huoleton toimeentulo. Mutta maailman meno on semmoinen. Jos hän saisi antaa hyvän neuvon, niin eiköhän vielä olisi aika Voutilankin poikkeutua jollekin käytännölliselle uralle. Sieltä voisi hän löytää onnensa paljon pikemmin. Mutta mitäs hyödyttää puhua! Meillä pyrkivät kaikki vain yliopistoon, virkamiehiksi…

Antti ei huomannut, että hänen ajatuksensa jo kauan olivat kulkeneet ennen avattua uraa. Ihmeen huolettomasti ja rauhallisin mielin oli hän päivällisen jälkeen heittäytynyt sikari hampaissa samettiselle sohvalle loikomaan, nousten ainoastaan silloin tällöin maistamaan likööriä ja kahvia, jotka oli asetettu hänen eteensä pöydälle.

Poskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman mukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja katsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä riipaisi pyöreään kitaansa…

… Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää, nauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva laskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät siitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi pirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka päällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten pitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata huolimatta mistään!—

Laiva kulki tasaista kulkuaan, jyskyttäen hieman. Suuri selkä oli taivallettavana, ja kaikki matkustajat olivat vetäytyneet hytteihinsä ja alasalonkeihin. Antti yksin viipyi ruokasalongissa…

Kas vettä tuolla peilin alla karahvissa, kuinka se välkähtelee sen mukaan, miten kone jyskyttää. Ja samassa tahdissa alkoi kahvikupin reuna kilistää liköörilasia vasten…

Mitähän ne nyt siellä kotona, johtui hänen mieleensä. Isä … niin, hän on luultavasti lukinnut oven jälkeensä ja pannut ruokalevolle. Tunnin kuluttua vie piika hänelle kahvia. Miksei ne juo siellä kotona kahvia heti ruuan päälle? Kun minä tulen kotiin, niin järjestän minä sen sillä tavalla… Sisaret kai kävelevät päivällisen syötyä salin lattiata edestakaisin, kädet toistensa selän takana. Äiti hän vielä ruokasalissa laittelee…

Bufettineiti tuli sisään ja vei ajatukset toisaanne. Hän otti pois kahvikupit, levitti liinat pöydille ja asetti tuhka-astiat paikoilleen. Yhden hän siirsi Antin eteen.

—Olkaa hyvä! sanoi hän.

Antti huomasi taas sikarinsa sammuneeksi.

—Saisinko luvan pyytää tulta?

Neiti toi tikkuja, raapaisi tulta tottuneella kädellä ja tarjosi sitä
Antille.

—Olkaa hyvä! sanoi hän taaskin ja katsoi Anttia silmiin.

Miksi hän sanoi: »olkaa hyvä» ja katsoi noin omituisesti? Olisiko hän tahtonut puhutella? Aikoiko hän tehdä tuttavuutta?

—Kiitoksia, vastasi Antti, mutta ei voinut keksiä, mitä muuta hän virkkaisi. Hänen sitä miettiessään meni neiti keikutellen ulos.

Antti laskihe entiseen asemaansa. Hän koetti muistella, mitä äsken oli ajatellut, ennenkuin neiti tuli sisään, mutta ei päässyt säikeen päähän. Sikari tuntui kovin väkevältä, ja päätä huimenti. Hän heitti pois sen, haki tukea päänsä alle ja pani pitkäkseen.

Hän nukahti ja näki unta. Äiti oli kävelevinään tuossa lattialla, mutta kun se istuutui suruisen näköisenä toiselle puolelle huonetta, olikin se Alma. Sieltä se nousi ylös, tuli aivan Antin jalkapohjiin, kosketti niitä ja tarjosi kahvia ja olikin heidän palvelijansa. Mutta kun Antti rupesi tavoittamaan häntä kädellään, niin muuttui tyttö bufettineidiksi. Hän tuli likelle, istuutui sängyn laidalle ja raapaisi tulta aivan silmäin alla.

Antti heräsi ja huomasi, että lamppuja sytytettiin salongissa.
Bufettineiti seisoi pöydällä polvillaan ja sovitti lasia liekin päälle.

Anttiin syöksähti vastustamaton halu mennä ottamaan neitiä molemmista käsistä kiinni, puristamaan kalvosista ja suutelemaan väkisin, niinkuin oli kotona tehnyt palvelustytölle. Mutta hän pelkäsi neidin suuttuvan. Hän odotti, että neiti laskeutuisi pöydältä pois. Mutta neiti laskeutui niin siististi, ettei Antti rohjennut häneen ryhtyä. Vielä oli kaksi lamppua sytytettävänä, yksi aivan Antin pään päällä, siinä missä hän istui. Silloin hän ehkä…

Mutta ennenkuin neiti joutui sinne, alkoivat matkustajat taas kokoontua salonkiin. Useimmat olivat he nukkuneet ja näyttivät unisilta. Merikapteeni pyysi saada juodakseen ja Anttikin teki samalla lailla.

Molemmat kapteenit rupesivat puuhaamaan whistiä.

Kolmanneksi mieheksi saatiin muuan maakauppias. Mutta neljäs puuttui vielä.

—Pelaako herra Ljungberg whistiä?

Antin täytyi tunnustaa, ettei hän, ikävä kyllä, taida whistiä.
Ainoastaan knorria hän…

—Knorria! purskahtivat kapteenit nauramaan. Teidän kasvatuksenne on vielä alussa, nuori herra!

Anttia suututti sanomattomasti tämä hänen taitamattomuutensa. Hänestä tuntui todellakin siltä, kuin hän olisi vielä ollut koulupoika.

Kapteenit tuumivat sinne tänne. Whisti oli saatava välttämättömästi toimeen. Silloin tuli Pekka sisään, tukka epäjärjestyksessä, sillä hän oli taaskin nukkunut kielioppinsa ääreen. Pekka taisi pelata whistiä ja kapteenit olivat pelastetut. Hän tosin oli teologi, mutta ei vielä vihitty papiksi. Sentähden ei hänen vielä tarvinnut tuntea omantunnonvaivoja korttipelistä.

Antti jäi pahalle tuulelle. Miksei hän taitanut pelata whistiä? Miksei hän ollut sitä kotona opetellut? Kun hän tulee Helsinkiin, täytyy hänen ryhtyä siihenkin. Olisi ollut niin mahtavaa istua tuossa kapteenin kanssa, sikari suupielessä savuamassa, niin että täytyi silmää siristää pieneksi, nakata kortti huolettomasti pöydälle tai sanoa: »grandissimo.»

Vähän aikaa hän katseli pelin kulkua. Hän koetti ymmärtää sitä, teki johtopäätöksiään ja luuli jo arvaavansa aatteen ja olevansa hiukan selvillä. Mutta sitten haihtui hän kerrassaan kaikilta jäliltä ja lähti ulos kannelle. Sinne jäi hän vähäksi aikaa seisomaan kaidetta vasten, kädet housuntaskuissa.

Ilta jo pimeni, ja sää oli kirkas ja kylmä. Se tarttui ahnaasti hartioihin ja pudisti kovakätisesti. Antti lähti alas hyttiinsä. Se oli kokanpuolella, ja etukannella istui talonpoikaisia matkustajia, turkeissa ja rukkasissa. Etäämpänä olevia ei tiennyt oleviksi muusta kuin heidän palavista piipuistaan tai hehkuvista sikarin tulista. Muutamista, joiden ohitse Antti kulki, tuoksahti märkä sarka ja kastuneen sinisen vaatteen haju. Joitakuita loikoi penkeillä ja toisia oli kyyristynyt lämmittelemään kuuman savutorven juureen. Niiden joukossa oli Antti näkevinään koulu-toveriensa valkoiset lakit.

Hän oli kompastua muutaman jalkoihin, joka oli pannut pitkäkseen kannelle. Vihaisesti hän tiuskaisi, miksei hänelle annettu tietä, ja sanoi »moukaksi» miestä, joka makasi. Talonpojat väistyivät eivätkä vastanneet mitään. Mutta astuessaan alas salonkiin kuuli hän heidän tekevän hänestä pilkkaa.

Hytissään hän koetti houkutella unta silmiinsä, mutta kun se ei onnistunut, nousi hän polvilleen sohvalle, väänsi auki pyöreän ikkunan ja pisti päänsä ulos.

Tähdet jo tuikkivat, ja kuun sakara kiuvotti alakuloisena tummalla taivaalla luoden laihan, kaitaisen juovan veteen. Vesi kohisi yksitoikkoisesti laivan kokassa, ja kipunat lentivät piipusta pitkänä palavana häntänä, pudoten veteen.

Antti kävi kovin surulliseksi, ja hänen mielensä masentui. Hän muisti mennyttä ja ajatteli tulevaisuutta, eikä hänen asemansa molempain vaiheilla enää tuntunutkaan niin varmalta kuin taanoin. Työtähän tietysti pitäisi hänenkin tehdä, kurssit olivat pitkät ja ikävät, ja elämä yleensä yksitoikkoista. Ja mitenkä hän siellä Helsingissäkään oikein ymmärtäisi kaikki asettaa?

Oli niin turvatonta täällä laivassa, melkein yksin. Ei kukaan hänestä oikeastaan välittänyt. Olisi ollut suloista olla vielä kotona. Kun ei kukaan kotoisista tullut edes mukaan…

Juuret, jotka Antti jo oli luullut kokonaan irti revityiksi, rupesivat tuntumaan taas ja kangertelemaan sydämessä… Miksi oli Alma hänen rakkautensa hyljännyt, hänen suuren rakkautensa?' Kuinka hän oli voinut työntää luotaan niin syvän tunteen? Hän olisi saanut, tuo valkotukkainen, sinisilmäinen olento koko hänen sydämensä, koko hänen sielunsa.

Ilta yhä pimeni. Kipunat tulivat suuremmiksi, kuun tie kirkastui kirkastumistaan, ja vesi näytti mustemmalta. Antti katseli sitä, kuunteli laivan laineiden yhtämittaista kohinaa, ja hänen mielialansa aleni alenemistaan.

Kun alkoi tulla kovin kylmä, veti hän päänsä ikkunasta, sulki sen ja panihe pitkäkseen. Saadakseen mukavampaa potkaisi hän kengät jalastaan ja päästi pois kauluksensa. Siinä hän sitten loikoi selällään kauan aikaa.

Yht'äkkiä kuului käytävässä liikettä ja sopottavia ääniä:

—Ai, antakaa olla … ei saa…

—Tule nyt … ei täällä ole ketään…

—Ei… E-ei … joku voi tulla … odottakaa! Antin hytin ovi revähti auki ja joku nainen pisti siitä päänsä sisään. Antista se näytti olevan bufettineiti. Samassa temmattiin pää takaisin, ovi paiskattiin kiinni, ja kuului kiirettä juoksua läpi korridoorin ja lyhyissä askelissa rappuja myöten ylös kannelle.

Veri oli kuohahtanut Antin suonissa. Hän oli kimmonnut istualleen ja kivettynyt eteenpäin ojennettuun kuuntelevaan asentoon. Mutta hän ei kuullut sen enempää. Hänen korvissaan vain soi ja suhisi, ja sydän jyskytti kuuluvammin kuin laivan kone. Hän aavisti ja tunsi jotain, joka oli lamauttaa hänet siihen paikkaan. Se veti viehättaen kuin syväyksen reuna, ja samassa hirvitti, niin että joka jäsentä pudisti ja hengitys oli kesken katketa.

Kun hän oli vähän rauhoittunut, veti hän kengät jalkaansa ja kiinnitti kauluksen nappiin. Sitten hän lähti kannelle. Hän tahtoi saada selkoa siitä, oliko se ollut bufettineiti.

V.

Herrat olivat jo lopettaneet whistinsä, kun Antti tuli salonkiin. Oli seisauspaikka tulossa, ja kapteenin täytyi mennä ulos. Kun Antti näki muidenkin juovan totia, tilasi hänkin sitä.

Hän tarkasti bufettineitiä ja katsoi häntä suoraan silmään. Neiti kesti katseen ja oli kylmä ja rauhallinen. Ei näkynyt mitään merkkiä kasvoissa tai käytöksessä, joka olisi vahvistanut Anttia hänen epäilyksessään. Se oli varmaankin ollut joku muu laivan naisista. Ja kun hän tuli tästä vakuutetuksi, oli hän siitä melkein iloinen.

Neiti asetti hänen eteensä nuo ystävälliset totineuvot, tuon valkean vesikannun, soman sokerirasian valkoisine, neliskulmaisiksi leikattuine sokeripalasineen ja sitten vielä tuon pienoisen, melkein neitseellisen konjakkikarahvin. Kun Antti näki nämä edessään ja katseli näitä, tuntui hänen sydämessään iloinen hypähdys. Syytä tietämättä oli hän niin onnellinen, että kihosi vettä silmään, samalla kuin olisi tehnyt mieli seisoalleen kimmahtaa, kätensä ojentaa ja kirkaista kimakka hurraahuuto.

Oli tämä elämä kuitenkin toista kuin koulussa ennen! Jos tahtoi jotain maistaa, täytyi se tehdä salaa, lukon takana, jossain ahtaassa, mustassa kamarissa. Usein ei ollut muuta kuin jokin rikkinäinen pikari tai kahvikuppi, välistä ei sitäkään, jolloin piti ottaa pullon suulta. Jota vastoin nyt!

Kuinka nyt oli toista! Kaikki oli valoisaa, puhdasta, somaa ja luvallista. Saa tehdä julkisuudessa, jokaisen nähden, vaikka entisten opettajainsa!

Antin oli käsi kalvosesta kevelänä ja pikkusormi pikkuisen ulkona muista, kun hän nakkeli sokeripalaset lasiinsa. Harvoin oli hän oikeastaan vielä totia laittanut, mutta hän huomasi mielihyväkseen, että kaikki tämä kävi kuin oppineelta. Olisi voinut melkein sanoa, että hänellä oli taipumusta tähän.

Laiva teki juuri tuloaan Savonlinnaan. Se huhkaisi myötävirtaan, ohitse linnan, joka seisoi synkkänä ja totisena hämärtäen taivasta vasten. Kaupunki näkyi epäselvästi kuutamossa, sieltä täältä tuikki tulia ikkunoista, jotka punaisina tiploina kuvastuivat veteen.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin laiva ehti kääntää kupeensa laivasiltaa pitkin. Antti, joka katseli pienestä pyöreästä ikkunasta, huomasi rannalla hämärän joukon naisia ja herroja, etenkin naisia, jotka kaulaansa ojentaen koettivat nähdä läpi pimeän, ketä laivassa olisi.

Antti oli aikeissa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten päivällisen. Hän tuli haukotellen ja kysyi hyvin veltosti, missä oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin sopivaa todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vain sanomalehden luettavakseen tupakkahytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.

Hän muisti entisestään, että kaupungin herrat tulevat tässä laivaan ottamaan niin monta konjakkiryyppyä kuin he suinkin kiireessä kerkiävät. Kun he tulevat, niin katselevat he tietysti tarkkaan jokaista matkustajaa ja nähdessään hänet ajattelevat he varmaankin: »Kukahan on tuo komea herrasmies, joka istuu tuossa?» Ja kun neitoset kysyvät heiltä, ketä oli laivassa, niin he selittävät: »Oli siellä muuankin solakkavartaloinen nuori ylioppilas, puettuna pitkään mustaan takkiin ja vaaleihin housuihin. Hän istui itsekseen totilasin ääressä, hyvin huolettomasti ja luki sanomalehteä.»—»Kuka se oli?»—»Ei me hänen nimeään tiedetty.»

Vähän päästä työntäysikin herroja salonki täyteen ja jok'ikinen heistä katsahti Anttiin. Ja hän huomasi heidän toisiltaan jotain vielä kysyvänkin, tietysti sitä, kuka hän oli. Antti oli, niinkuin ei heitä olisi ollutkaan. Ainoastaan silloin, kun hän terästi totiaan, sekoitti lusikallaan ja vei lasin huulilleen, katsahti hän sivumennen Savonlinnan herroihin.—Mistä ihmeestä hän sai tämän arvokkuuden? ajatteli hän.

Herrat asettuivat rehevästi pöydän ympärille, huusivat sisään konjakkia ja seltteriä, kutsuivat bufettineitiä Klaaraksi, nauroivat usein ja käheästi asioille, joita syrjäisen oli vaikea käsittää huvittaviksi. Kun kapteeni kulki salongin läpi, pakottivat he häntäkin kilistämään.

Vieraat melusivat kuin kotonaan, niin kauan kuin laiva seisoi rannassa. Se näytti olevan kuin heidän oma laivansa tai ainakin aivan heitä varten tähän tullut.

—Kippis vain! Terve! Enemmän konjakkia, Klaara! Konjak, mykky meera konjak!

Vanhoja, entisiä ylioppilaita he olivat useimmat. Monta kertaa olivat he aikoinaan olleet menemässä ja monta kertaa tulemassa. Mutta kerran oli heidän täytynyt jäädä laivasta pois, ja sitten oli laiva aina mennyt ilman heitä. He olivat jääneet pyörimään tähän pieneen poukamaan, jonka sivuitse valui ainainen ihmistulva alas suureen maailmaan, mutta jossa itsessään kävi hiljainen akanvirta. Riennettyään aikansa olivat he seisahtuneet Savonlinnaan, takertuneet johonkin pieneen pikkukaupungin virkaan. Mutta joka kerta, kun laiva saapui satamaan, ja etenkin näin syksyllä, jolloin paljon ylioppilaita matkusti alas, tultiin vanhoja muistoja uudistamaan. Oltiin niinkuin puoleksi matkalla ulos maailmaan, tuohon huimaavaan, hupaisaan Helsinkiin, joka vuosi vuodelta kuului tulevan yhä suurenmoisemmaksi, yhä iloisemmaksi.

—Mutta eiköhän hurjauta ja lähdetä mukaan!

—Lähtään! Me lähtään! Hoida sinä minun virkaani pari viikkoa!

Toinen lupasi hoitaa, sillä hän tiesi, ettei matkasta tule mitään. Oli sitä siksi usein aiottu. Enintään voi tulla yöllinen juomamatka lähimpään pysähdyspaikkaan Puumalaan, josta toisella laivalla seuraavana aamuna varhain palataan takaisin, kovin kohmeloisessa tilassa.

Yht'äkkiä revähti salongin ovi auki suurella melulla, ja oveen jäi seisomaan nuori, kaunis mies, ylioppilaslakki takaraivolla ja koko vartalo siinä hiukan taapäin nojaten. Hän jäi tahallaan kynnykselle ja oli suotta ihmettelevinään.

—Mikä loistava seura! hän huudahti ja osoitti isolla näyttelijän liikkeellä pullotettua pöytää.

—Skool Kalle! huudettiin Savonlinnan herrain pöydästä.—Entree, monsieur! Missä mies viivytteli?

—Heitin hyvästit kaikille vanhoille flammoilleni, joita on tuolla laivasilta huleisillaan, selitti hän ja astui sisään. Hänen perässään tuli vanhempi ylioppilas, punanenäinen ja lihava.

Herrat olivat heti räjähtäneet nauramaan ja yltyivät yhä enemmän, kun joku joukosta kysäisi:

—Itkivätkö nuo edes?

—Eivät itkeneet … vaan lupasivat liehuttaa nenäliinojaan.

Kalle oli nähtävästi kaikkien suosikki, sillä monelta haaralta häntä pöytään vedettiin, työnnettiin tuolia alle ja ojennettiin täytettyjä laseja.

—Se olen minä, joka tarjoon! Konjakkia ja seltteriä kaikille näille herroille!

—Et, sinä et tarjoo! huudettiin toisaalta.—Nyt on meidän vuoro! Ei tarvitse! Sinä maksoit samppanjan eilen!

Ja hänen suuhunsa melkein kaatamalla kaadettiin konjakkia ja seltteriä.
Samassa huomasi hän Antin, joka oli astunut esiin sanomalehtensä takaa.

—No, ka Antti! No, terve! Ka, no minnekä sinä?

—Helsinkiin!

—Sinnehän minäkin! No sepä nyt vasta! Käy istumaan tänne yhteen pöytään!

Antti huomautti, ettei hän ollut tuttu näiden herrain kanssa.

—Etkö ole tuttu!… Hyvät herrat, saanko luvan esittää…

Syntyi täydellinen epäjärjestys ja rumina pöydässä, kun kaikki nousivat ylös ja kaikki tahtoivat kätellä. Ja tuskin oli taas istuuduttu, kun kello jo soi kolmannen kerran ja laiva alkoi tehdä lähtöä. Juomia jäi joku määrä tähteeksi, vaikka niitä kilvan kaadettiin kurkuista alas. Ahneimmat hyppelivät laivasta maalle, kun se jo oli liikkeessä.

Eikä ollut taas salongissa muita jälellä kuin Antti ja Kalle ja tämän toveri.

—Ka, sinulla on totia, Antti! Eikö mekin, Nieminen, oteta totia?

—Minä en kiellä, en käske.

Bufettineiti tuli sisään, ja Kalle kohteli häntä kuin vanhaa tuttua. Hän kutsui hänet lähemmä, painoi kätensä hänen olkapäilleen, katseli häntä ujostelematta silmiin ja väitti, että neiti oli lihonnut.

—Herra katsoo väärin … kaikki muut sanovat, että minä olen laihtunut…

—Kuka sanoo?

—Hyvin moni sanoo … mitä herra tahtoo?—Ja neiti koetti irtautua.

—Moni sanoo, matki Kalle ja löi häntä keveästi poskelle.—Tuo kaksi lasia totia!

—Se on mainio pitämään karvansa tuo Lotten.

—Kuinka niin? kysyi Antti, jonka kasvoille oli noussut hienoinen puna.

—Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja yhtä verevä hän on aina.

—Missä sinä olet häneen tutustunut?

—No, tuossa hän jo tuopi! Kas, niin…

Kalle veti hänet polvelleen niinkuin omaisuutensa ainakin eikä ollut tietävinäänkään hänen vähäisestä vastarinnastaan. Tyttö oli suuttuvinaan ja uhkasi huutaa. Ja samassa pujahti hän pois Kallen kainalon alaitse niin taitavasti, ettei hän sitä suinkaan ensi kertaa tehnyt. Kalle antoi hänen mennä.

—Kyllä minä sen vielä saavutan, kehui hän alkaessaan totia valmistaa.

Anttia tämä kohtaus vähän vavahdutti ja pudisti sisästä, niinkuin olisi ollut hiukan vilu.

—Missäkö tutustunut, Antti? Sinä kysyt kovin kokemattomasti. Ainahan se komea poika, jolla on hattu näin takaraivolla… Ka, etkö prykää, Nieminen?

Nieminen, joka koko ajan oli ollut hiukan hämillään, suhahti jotain
Kallen korvaan.

—Etkö ole esitetty … no, jos ei muuta puutu, niin tuossa tuokiossa…

Hän nousi seisoalleen, teki taas ison liikkeen, hymyili ja kumarsi juhlallisesti ja totisesti sekä Antille että Niemiselle:

—Minulla on kunnia esittää tässä toinen toiselleen kaksi minun parasta ystävääni: herra Anders Ljungberg, ylioppilas, ja civis academicus Abraham Nieminen … herrat on hyvät!—No, prykää nyt Nieminen!

Antti huomasi sen nyt ja huomasi vastakin, että Kalle kohteli toveriaan olantakaisesti ja aina pienellä pilkalla. Mutta toinen ei näkynyt koskaan suuttuvan. Löi leikiksi, taputti ystäväänsä olkapäälle ja sanoi häntä »siksi ainaiseksi pilkkakirveeksi.»

Kalle oli rikkaan tehtaanhoitajan ainoa poika. Isä antoi pojan elää mielensä mukaan. Koulussa ollessaan ei häneltä koskaan rahaa puuttunut. Mutta lukukauden lopussa oli hänellä kuitenkin velkoja kaikkialla. Alaluokilla tarvitsi hän rahaa makeisiin, joita koko luokka oli tottunut syömään hänen kustannuksellaan. Ylemmillä luokilla meni raha tupakkaan ja punssiin. Kuudennella luokalla hän erosi koulusta ja sanoi syyksi peittelemättä sen, että hän tahtoi syksyllä metsästää uudella jäniskoirallaan. Talvet hän luki kuitenkin kaupungissa yksityisesti eikä myöhästynyt alkuperäisistä tovereistaan kuin vuoden.

Antilla oli aina ollut suuri kunnioitus häntä kohtaan. Sillä jo koulussa ollessaan osasi hän käyttäytyä niinkuin herra. Suosikkeja oli hänellä aina joku. Viimeksi oli Antti ollut. Kaikki hänen toverinsa siihen asemaan pyrkivätkin. Ja nyt hän oli Helsingistä haalinut käsiinsä tuon vanhan ylioppilaan, punanaamaisen, käheä-äänisen ja pyöreämahaisen.

—Lotten! kutsui Kalle sivumennen bufettineitiä, joka taas kulki salongin läpi, mutta ei tullut luo, ei ollut kuulevinaankaan. Kalle ei pannut sitä sen enemmän sydämelleen.

He olivat saaneet lasinsa laitetuiksi ja kilistivät kaikki kolme. Nieminen otti suunsa täyteen totia, pullisti poskensa ja antoi silmänsä mennä pyöreiksi kuin huuhkaimen silmät.

—Eilen illalla me oltiin ja elettiin Savonlinnassa, tänä iltana tehdään tässä totia, mutta huomenna istutaan jo Helsingissä.

—Eikö ajeta suoraan asemalta kappeliin, Antti?

—Ajetaan vain!

—Me ajetaan kappeliin syömään ja juomaan…

—Ja mässäämään, liitti Nieminen nauraen itse sanoilleen.

—No jo sitä eilen ja vielä tänäänkin mässättiin siinä siunatussa Savonlinnassa, päivitteli Kalle, ja he alkoivat Niemisen kanssa muistella viimeisen vuorokauden viettoa.

He olivat ajaneet helvetinmoista karkua neljä peninkulmaa isän maatilalta hänen parihevosillaan. Ne olivat Savonlinnaan tullessa selältäänkin vaahdossa, ja olisi saanut sammiollisen valkeata saippuan kuohua, jos olisi joka paikan puhtaaksi kaapinut. Olisi ollut ehtiminen edellisen päivän laivaan, mutta laivarannassa olivat äskeiset Savonlinnan herrat ja matka jäi seuraavaan iltaan.

Ensin ryypättiin rantaravintolassa ja sitten seurahuoneella, josta lähdettyä hurjauttiin piiritanssia tanssimaan keskellä toria ja asetettiin palovartia keskeen. Siitä olisi saattanut tulla helvettiä, jos ei viskaali itse olisi ollut parassa miessä. Nälkälinnaan oli kurin vuoksi menty aamiaiselle. Pormestarilla oli istunto ja lääkärillä vastaanottotunti. Suoraan kapakasta kumpikin meni virkapaikkaansa ja tuli taas takaisin jatkamaan. Silloin syönnyttiin tilaamaan samppanjaa.

—Etkö sinä, Kalle, maksanut itseksesi toista puolta?

—Minähän ne maksoin.

—Eikö sellaiset juomingit tule kalliiksi? kysyi Antti, joka ihmetellen kuunteli näitä sankaritöitä, jollaisissa ei itse ollut milloinkaan vielä ollut osallisena.

—Tuleehan ne vähän. Mutt' enpä ole ollut niin perinpohjaisella ja hupaisella retkellä sitten kuin kesällä Helsingissä.

Se oli ollut silloin, kun Kalle oli tavannut »tämän Niemis-rähjän, tämän rähjä-Niemisen.» Samalla oli Kallen ylioppilasvifti. Kalle oli saanut pidennystä historiassa ja jäänyt muista kesemmäksi. Ei tahtonut kuitenkaan luku sujua kesäkuumalla Helsingissä. Vasta heinäkuun alussa hän suoritti tutkintonsa lukematta muuta kuin ensimmäisen sivun vanhan ajan historiaa. Nieminen harhaili samaan aikaan hajanaisissa vaatteissa, kello ja valkoinen lakki pantissa, pitkin polttelevia katuja eikä päässyt irtautumaan asunnostaan, johon oli velkaa koko lukukauden. Ylioppilashuoneen lukusalissa he tapasivat toisensa, ja Nieminen iski kohta Kalleen esitellen itsensä hänelle. Hän oli saanut oivan kalan onkeensa. Samana iltana sai Kalle valkoisen lakin. Koko yön he sitten hurrasivat. Kalle maksoi kestit ja Nieminen neuvoi kaikki käytävät paikat. Kolme päivää vietettiin yhtä juhlaa. Välipä näillä isän rahoilla, johonkinhan ne oli pantava! Sitten lunasti Kalle uuden ystävänsä irti sekä asunnosta että panttilaitoksesta ja vei hänet kotiinsa maalle.

—No, oli se vifti sekin, jos oli eilinenkin!—Kun me aamulla ajettiin kotiin kaupungin laitapuolista, niin piti tämän lakin olla niin viinin ja portterin vallassa, että olisi vääntäen ruskeata vettä lähtenyt.

—Se hurja kun pyyhki puhtaalla lakillaan pöytää…

—Me ajettiin suoraa päätä Grapen mammaan ja tahdottiin uutta lakkia. Grapen mamma pui sormellaan ja torui: »Ai-jai noita nuoria studentteja … eilen ostettu uusi lakki ja nyt noin tahrittu!» Mutta minä kysyin, etteikö rahallaan saa uutta ja viskasin satamarkkasen pöytään. Lakki tuli ja tuossa se on!

—Muistatkos, mitä se vielä muut sanoi?

—No mitä?

—Noin kauniille nuorelle studentille minä annan paras lakki, mikä minulla on.

—Lakki kuin lakki.

Ja samalla heittäytyi Kalle kyljelleen sohvalle, nakaten lakkinsa juoksemaan pitkin pöytää. Se liukui sileää pintaa myöten yhtä kyytiä lattialle. Nieminen yritti nostamaan sitä.

—Anna olla, Nieminen… Kuuletko … minä kiellän sinua koskemasta minun lakkiini. Helsingistä ostetaan uusi!—Arvaapas, Antti, paljonko meni jo sinä yönä?—Kappaleen toista sataa meni!

—Mitäs isäsi sanoi?

—Ei se ukko sano mitään milloinkaan. Kysyy vain, kuinka paljon minä tarvitsen, eikä ole tiliä tahtonut vielä milloinkaan.

Antti katseli toveriaan, joka puoleksi loikoi sohvalla. Otsa oli valkoinen, hieno ja soikea. Nenä oli heikosti koukistunut, huulet punaiset ja paksunlaiset. Silmät olivat siniset, mutta kiilsivät nyt väsymystä ja alkoholia. Tukasta oli kähärä liimautunut otsaan kiinni. Mustien viiksien alkua orasti ylähuulessa. Puku oli hieman epäjärjestyksessä.

Kallella oli aina ollut suuri vaikutusvoima Anttiin, joka joutui helposti sellaisten johdettavaksi, jotka olivat kokeneet ja tiesivät enemmän kuin hän. Nyt ihaili hän Kallea etenkin hänen huolettoman ja varman käytöksensä vuoksi. Hänen ei tarvinnut tehdä tiliä isälleen mistään. Hän ei välittänyt vähääkään valkeasta lakistaan, jota hän, Antti, oli koko kesän suojellut kuin silmäteräänsä ja jonka varjelemisesta äidillä ja sisarilla oli ollut ainainen huoli. Satamarkkasia oli hänellä rutistettuna kukkaro täyteen, ja liivien taskuissa helisi hopea- ja kuparirahoja irtaallaan. Antilla olivat rahat lompakossa, joka oli ommeltuna povitaskun vuoriin kiinni. Ja vähitellen kasvoi Kalle hänen silmissään vapaan miehen perikuvaksi, semmoisen, joksi hänenkin määränsä oli pyrkiä.

Kaikki kolme terästivät he lasejaan, joivat ja jatkoivat samaan suuntaan. Lasit tyhjenivät nopeasti, varsinkin Niemiseltä, jonka lihava, pehmyt ja kesakkoinen käsi vähän väliä ahnaasti kouristi omaansa ja keikisti sen, niinkuin näytti sekä suuhun että silmiin. Kalle kertoi nyt tarkemmin, missä he tuona suurena Helsingin viftiyönä olivat olleet. Hän nimitteli katuja ja niiden numeroita, mainitsi paikkoja, joilla oli omituiset salaperäiset nimensä. Ja merkitsevästi silmää iskien Antille lupasivat he Niemisen kanssa hänellekin niitä näyttää, jahka perille jouduttaisiin. He tuumivat, että jos Augusta vielä on entisessä paikassaan, he ajavat sinne.

—Se oli ihan hurjistunut tähän Kalleen, kertoi Nieminen.

—Minä en tahtonut millään lailla päästä hänestä erilleni, lisäsi Kalle nähtävästi mielissään.

Antti oli kyllä osiksi kuullut tällaisista puhuttavan. Hän oli usein pitkät hetket vuoteellaan maaten ja metsässä selällään loikoen niistä haaveksinut, niitä mielessään kuvitellut ja loihtinut eteensä oudon hekkumallisen maailman. Mutta sellaisesta, mitä Kalle hänelle nyt kaikesta siitä kertoi ja maalaili elävin ja rajuin piirtein, ei hän ollut osannut uneksiakaan. Hän kuunteli vavistus rinnassa ja hengitti epävarmasti ja lyhyesti, kauan huokumistaan pidätellen, samalla kuin kasvot olivat kuin jäykistyneet. Silloin tällöin hän teki jonkun kysymyksen, joka tuli arasti esille, vaikka hän koetti asettaa sen siihen muotoon kuin hän kyllä olisi kaikki pääasiassa tiennyt, vaikkei ollut muutamista sivuseikoista selvillä. Helsinki rupesi kangastamaan hänen edessään tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähelle tunkivat, istuutuivat polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon lauloivat kevyttä, hehkuvaa säveltä, tuota samaa, jota Kallekin hyrähteli: »frallallalla, natten ä bra!» Nuo olivat olleet siellä, ne olivat nähneet sen kaikki ja monta kertaa kokeneet. Ja hänkin saa sen kokea … he vievät hänet sinne … ehkä he jo huomenna…

Hän oli käynyt kasvoiltaan kalpeaksi, ja lasia ottaessa vapisi käsi tuntuvasti.

Kallen lakki loikoi yhä lattialla. Bufettineiti huomasi sen ohikulkiessaan ja nosti pöydälle. Silloin käytti Kalle taas tilaisuutta ja veti hänet Antin editse luokseen. Vastustaessaan tuli tyttö kädellään varanneeksi Antin polveen ja puristaneeksi sitä. Kalle asetti lakkinsa neidin päähän.

—Se sopii mainiosti, kaikki minun lakkini ovat sopineet sinulle erinomaisesti!

—Koettakaa minunkin lakkiani! sanoi Antti epävakaisella äänellä, otti lakin Lottenin päästä ja koetti panna omansa sijaan.

—En minä herran lakista huoli! Ja Lotten esti sen kädellään.

Kalle tuli Antille avuksi:

—Mikset huoli?

—En huoli!

—Sinun pitää huolia! On hän yhtä komea poika kuin minäkin … kas noin, ja maista nyt hänen lasistaan!

Vaan tyttö maistoi tahallaan Kallen lasista.

—Koska sinä olet noin uppiniskainen, niin kiedot sinä rangaistukseksi kätesi hänen kaulaansa ja suutelet häntä sovinnoksi poskelle. Hän on sinuun ihastunut.

—Kapteeni tulee! Ja minun pitää mennä pöytää kattamaan.

—Ei tule! Pian nyt!—Ja Kalle sysäsi hänet omasta sylistään Antin syliin. Mutta kun Antti tunsi hänet polvellaan, olivat häneltä voimat kuin poissa, eikä suutelemisesta tullut mitään, vaikka tyttö nähtävästi jo olisi ollut suostuvainen. Antti oli vain hämillään ja veti ja puhalsi paperossia, niin että pihisi. Lotten sai siitä savua henkeensä, alkoi rykiä ja nousi pois.

—Ka, no mikset sinä suudellut?

—Mikset sinä suudellut, sanoi Antti, naama tyhmän nolona.

—Ei, kuule Antti, ei sitä sillä tavalla … sinä et osaa vielä ollenkaan naisten kanssa, rupesi Kalle häntä neuvomaan. Ole sinä, niinkuin minä olen…

Ja Kalle oli naisten kanssa niin, että hän aluksi »impponeerasi». Käyttäytyi huolettomasti, tuskin oli huomaavinaankaan, puheli seuroissa herrojen kanssa, ja katsahti vain silloin tällöin naisten puoleen. Jos sitten puheli, ei antanut missään myöten, väitti vastaan sitä, jota tahtoi miellyttää, ja oli muille kohtelias. Mutta kun sitten sattui ovessa vastaan tulemaan, niin lähetti yht'äkkiä syvän katseen silmästä silmään. Ja jos joutui kahden kesken puhelemaan, muutti kokonaan käytöksensä, ja oli ystävällinen ja suopea. Franseesiin ei häntä ensiksi pidä itse pyytää, vaan pitää toimittaa niin, että tulee vis-à-vis'ksi. Figureessa voi taas pelata silmillään, ja kun tulee naisten vaihdos, niin silloin on lujasti puristettava. Naiset pitävät siitä, että heitä lujasti puristaa. Jos heitä ottaa hellävaroen kiinni, niin heistä tuntuu pahalle ruumiissa.

Kaikki hän tiesi tuo Kalle. Oli häntä koko mestari. Antti muistutti häntä siitä, että koulussa ollessahan olivat kaikki tytöt häneen rakastuneet.

—Enemmän konjakkia! huusi Kalle innostuen.—Ja lämmintä vettä!

Anttia alkoi jo kuumentaa, mutta urhoollisesti hän ryyppäsi pohjaan ja pudotti uudet sokerit sulamaan. Kun Lotten toi pyydettyjä tavaroita, tempasi Antti häntä vyötäisistä.

—Herra Jumala! kirkaisi tämä, vesi on tulisen kuumaa … antakaa minun olla!

Vettä räiskähti hiukan hänen hameelleen, ja suutuksissaan sitä pyyhkien hän poistui. Kalle sai taas aihetta neuvokkeihin.

—Sinä näytät liian kiihkeältä. Se laimentaa tuommoisia tyttöjä. Niiden kanssa pitää olla kylmä. Etkö nähnyt, kuinka minä olin äsken? Otin hänet aivan välinpitämättömästi polvelleni. Niinkuin koiran. Seh, tule tänne, pane pääsi tähän! Katselin rauhallisesti ja juttelin tavallisia asioita. Sitten työnsin hänet sinun syliisi. Kun niille niin tekee, niin ne eivät lähde, vaikka pudistaisi. Tarttuvat vaikka jalkaan ja jos eivät muuten pysy, niin pureutuvat kantapäähän kiinni.

Antti ei puhunut siihen mitään. Mutta nyt hänen poskensa hehkuivat, ja yht'äkkiä hän villiintyi.

—Terve, miehet! Nyt me ryypätään! Ja huomenna ajetaan junalta suoraan!
Ajetaanko, Kalle? Hei!

—Hei, hei! Kas, Anttia vain! Se on päätetty asia, että ajetaan. Terve, Antti! Sinä et ole hukassa, kun olet miesten seurassa! Sinunkin pitää oppia maailmaa tuntemaan, ja meidän kanssamme sinä opit.

—Minä aionkin oppia maailmaa tuntemaan.

Antti jo vähän sammalsi. Tuutingit rupesivat nousemaan huimaavalla vauhdilla häntä päähän. Korvissa soi ja humisi, ja hänen oma äänensä kumahteli luonnottomalta. Lotten, joka katti illallispöytää toisella puolen salonkia, häämötti kuin jostain toiselta rannalta.

He söivät illallista. Pöydässä oli ainoastaan herroja. Puheltiin paljon ja juotiin olutta. Antti ei nähnyt kaikkea oikein tarkkaan. Siinä oli pöydällä kaikenlaista punaista ja viheriäistä. Hän söi enimmäkseen vain yhtä lajia, mitä lienee ollut lihalaitosta. Hän ei puhunut mitään, mutta hymähti välistä itsekseen. Sitten alkoi naama tulla onnettoman näköiseksi. Ja yht'äkkiä loppupuolella illallista hän nousi mennäkseen.

—Minne sinä menet, Antti?

—En minnekään.

—Voitko pahoin? Sinä olet ihan vaalea.

—En minä voi pahoin … minä voin aivan hy-yvin. Kyllä minä tulen kohta.

Mutta mennessään horjahti hän oven pieltä kohti. Kapteeni kuiskasi
Kallelle, joka oli saanut kunniapaikan hänen vieressään:

—Merenkäyntiä tyynessä vedessä.

Ja Kalle ja Nieminen nauroivat yhdessä kapteenin kanssa nuoren miehen
vahingolle. Kalle kysyi, saisiko hän tarjota kapteenille konjakkarin.
Kapteeni suostui, ja pian hän oli takertunut kaskuihinsa kiinni.
Niemisellä oli koko ajan kasvot valmiina nauruun laukeamaan.

Se voimakas tunne, mikä Anttia äsken oli kohottanut kuin rinnassa pullistuva ilmapallo, oli nyt kokonaan poissa, ja sen sijan täytti surkea pahoinvointi. Hän tapasihe seisomasta ulkona viileässä tuulessa ja painoi jyskävää ohimoaan kantta kannattavaa rautaa vasten. Vaan ohimon kohta ei tahtonut pysyä pyöreän raudan nojassa. Se luiskahti yhtämittaa pois, ja hattu vetäytyi vähitellen kallelleen, ihan silmille. Antti tunsi sen ja tajusi hämärästi putoamisen vaaran. Ihmeteltävällä varovaisuudella hän vei toisen kätensä lakkiin, samalla kuin toisella piti lujasti kiinni raudasta, ja asetti sen viereensä penkille. Koetti painaa yhäkin ohimoa ja poskea kylmää rautaa vasten, joka teki hyvää. Siinä hän pysyttelihe vähän aikaa, ilkeä, yhä paheneva tunne sydänalassa. Hän kuuli epäselvästi laivan jyskytystä ja erotti vain hämärästi kuun valojuovan alhaalla laineiden harjalla. Joku ajatus oli hänelle muodostumaisillaan jostain asiasta, mutta ei siitä pitkään aikaan mitään valmista tullut. Vihdoin selvisi se siksi, että kunhan ei vain hänen hattunsa putoaisi penkiltä järveen, kun tuulee. Mutta silloin pusersi yht'äkkiä hänen sisuksiaan kuin synnytystuskissa, alhaalta tunki ylöspäin hiukaiseva kipu ja pani pari kertaa surkeasti voihkaisemaan. Kun se oli ohitse, oli hiukan helpompi olla, mutta otsalle oli noussut kylmä hiki. Pekka sattui tulemaan alhaalta salongista ja kuuli sen vaikeroimisen, jonka tuska pusersi Antista.

—Mikä sinua vaivaa, Antti?

—Ei minua mikään vaivaa. Usko pois, että ei minua mikään vaivaa.

Hän ei olisi millään lailla tahtonut tunnustaa, että hän oli juovuksissa, ja hän koetti puhua niin vakavasti kuin suinkin. Mutta kielen kompastelemisesta tunsi Pekka kuitenkin heti kohta taudin laadun.

—Mutta olethan sinä ihan juovuksissa! Ja missä siivossa sinä…?
Milloinka olet ehtinyt juoda itsesi noin juovuksiin?

Vaan Antti väitti, ettei hän ole … hänellä on vain paha elämä … ei kuin hiukan kuuma salongissa … ja oli tullut jäähdyttelemään. Menee vain Pekka takaisin sinne, mistä on tullut … ei tarvitse ollenkaan seista siinä. Hän menee itsekin takaisin salonkiin. Kalle odottaa häntä, ja hän lupasi tulla.

Mutta kun hän liikahti mennäkseen, horjahti hän ja kolautti jalallaan pahasti jotain kapsäkkiä penkin alla. Hän suuttui siitä ja tiuskaisi vihaisesti Pekalle, että mitä hän siinä tiellä seisoo … antaa hänen mennä!

—Minne sinä aiot mennä?

—Minä menen syömään illallista.

—Johan sinä olet syönyt illallista? Sinun täytyy oitis panna maata.
Tule, minä vien sinut hyttiisi.

—Minä tahdon suudella Lottenia!

—Mitä tahdot?

—Minä tahdon suudella Lottenia, ja anna minun mennä.

Pekka koetti ensin houkutella häntä ja vetää rintapielestä pois. Mutta silloin Antti puutui yhteen kohtaan ja alkoi riidellä. Hän tahtoi välttämättä suudella Lottenia ja syödä illallista. Ja hän ojensihe menemään salongin ovea kohti.

Mutta silloin täytyi Pekan ottaa ankara luonto päällensä, niinkuin hän jälestäpäin kertoi, ja sanoa tuimasti:

—Sinä et mene nyt minnekään, vaan tulet koreasti alas hyttiisi ja panet paikalla maata!

Ja käsipuolesta vei hän Anttia kokkasalonkia kohti. Ovessa koetti Antti vastustaa, mutta Pekka irroitti kädet ja työnsi hänet sisään. Mennä kolutessaan päätti Antti juopuneen viekkaudella, ettei hän siltä anna myöten, vaikka nyt on vain näin antavinaan. Kunhan tulee alas, niin hän kääntyy takaisin… Se luulee tuo, että hän näin vain, mutta ei hän näin vain … hän on se poika, joka…

Mutta kun salongin lampun valossa huomattiin, että rinta oli märkä ja likainen, masentui mieli täydellisesti. Hänen uudet hienot vaatteensa semmoisessa siivossa. Ja itku oli vain vähän matkan päässä kurkusta.

Pekka toimitti Antin hyttiin maata, veti kengät jalasta, auttoi vaatteita hänen päältään, nouti pullon seltteriä ja juotti sitä sairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi sillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin sellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä oli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti antoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän kattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli tilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka jätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni.

Hänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän hilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä olivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu sopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin mukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli varmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli terveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään: kyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu ja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet suuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet korkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia.— Tuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten vietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä, mitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on perheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat turmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole niin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot Helsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti. Mutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä vaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt mielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka, alkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä helposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla, kun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain.

Pekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua.

Tiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen päälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti kaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa … vältti se näin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa ja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden taskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin.

Kynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli täytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa tutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka. Täytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko kuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti hän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä seuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se sitten ratkaistiin. On se pulska tyttö.—Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän ja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua maaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin.

Vähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken kuluttua kuorsasi Pekka.

Ruokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu toimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten unohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään.

VI.

Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä syyti säkeniä.

Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.

Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta. Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan, josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi selälleen auki.

Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin. Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan. Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut. Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista.—Pthyi, kuinka suu oli pahanmakuinen.—Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki peräkannella, inhoitti häntä.

Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.

—Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas salonkiin.

Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan. Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla taitaa.

—Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä puistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä … koko pikari!

—Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla äänensäkin.

—No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle!—Ääh!

Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle. Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan ilmoituskalenteria.

He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan, ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.

—Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.—Eikös ne ala sepät päässäsi takomasta tauota?

Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen pumpuliin.

—Ei pakota enää!

—Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan Lappeenrannassa.

Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi kiitäessään.

Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei ottanut uskoakseen.

—Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?

—No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä—

Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,—oli Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä, omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt, missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä, johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea— niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.

Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.

Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti, kuin tuo näytti tekevän.

Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia matkustajia.

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen.

Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät, istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen tummiksi taampana olevat.

Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.

Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan. Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.

Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan. Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan … ne olivat tulleet hänelle jotenkuten vastenmielisiksi.

Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi Villensaunalle.

—Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.

—Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.