Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta — Laakson lapsen se hurmasi vastustamattomalla voimalla.
Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.
— Niin, lauletaan, lauletaan! — Helvi käännähti säteilevin silmin tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.
— Mitä laulamme?
— "Mä oksalla ylimmällä" — eikö se sovi hyvin?
He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.
— — "Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias, ah kuinka on maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Suo järveimme säihkyellä ain' lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna kotimaatamme rakastamaan!"
Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.
— Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä muille maille, — virkkoi Irja. — Me kolme, me ainakin rakastamme synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!
Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän oli kuitenkin heti valmis "liittoon".
— No, Helvi, sinun kätesi myöskin!
Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei voinut ojentaa kättänsä.
— Helvi — — — mitä?
Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti melkein säikähtyneeltä.
— Sitäkö sinä ajattelet? Ei, Helvi, — — — ethän sinä voinut mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi — —, sehän olisi aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!
Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin salamana?
Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä, jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella, vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä — ota hänet kokonaan!" Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt — ja äiti, oma rakas äitikin niin monta kertaa…
Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?
Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?
Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada kyyneleet silmiinsä. — Helvi rakas, Helvi kulta, — lohdutteli hän. — En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt… enkä minä koskaan sinua oikein ymmärrä… voi, älä nyt itke!
Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen ilo ja sopusointu oli mennyttä.
Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:
— Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea, vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.
Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari sadepisaroissa.
— Tehdään vähän toisenlainen liitto, — jatkoi hän. — Tyydytään siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?
Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä sammutettu hänen tulinen innostuksensa.
— Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, — tuumi hän.
— Kyllä se on parasta, — myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta totisena: — Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?
— Koetamme tietysti, — huudahti Irja uudelleen innostuneena. — Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!
Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton, yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut. Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse — ja hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä päivänpaisteessa?
Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä aterioille.
XI
Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja lukuhetket puiden siimeksessä — niin, kenpä ne ilot luettelisikaan? Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä. Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät, tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut, sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita; mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille opettajille kehoittavana palkintona.
Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. — Mikä tuottaisi Irjalle iloa? — siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa. Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi koskaan kylliksi harjoittautua.
Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan isänmaalle, jota rakastamme!
Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt, ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä. Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa elämää… Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee.
Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi päivinä muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta, kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään. Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi päivä kului, sitä enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä.
Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois.
Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut.
He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut: teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen.
Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken viettämiseen.
— No, tule nyt puutarhaan! — sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.
Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.
— En minä voi tulla vielä juuri —
— Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?
Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan. Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken rohkeutensa:
— Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?
— Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.
— Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, — vastasi
Helvi ihmetellen.
— Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse huuliansa liikuttaa.
— Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, — sanoi Helvi hiljaa.
Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.
— En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset tekevät sillä lailla! — virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. — Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.
Kirkossa — niin, se oli totta — sitä ei Helvi ollut ennen ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa, aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana. Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut selittää.
— Mitä se hyödyttää? — toisti Irja. — Luuletko sinä, että Jumala paremmin kuulee meitä sillä lailla?
Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.
— Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa, — sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.
Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä. Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä hän oli puutarhassa Irjan luona.
Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.
Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää, kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta ja vaikealta… Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan, yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin — mutta hyvin hartaasti…
Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan, eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi. Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä, aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille, mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti vastaisi… Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä…
Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.
XII
Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.
Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja, ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan, ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni "kuoro".
Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan. Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin, että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta, juhlan riemua julistivat.
Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut, sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?
Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.
Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan. Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset. Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen, uskaltamatta astua kauvemmaksi.
Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt, jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin — ujostelematta, täysin riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!
"— — Kentillä leikkitarhain yhdessä juostihin; ken pallonlyöjä parhain, se meistä etevin — —"
Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista, kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille varsinaisia vieraita vastaan.
* * * * *
Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston syrjässä ison Saimaan rajalla.
Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun. Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori, päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.
Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin. Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin, ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.
Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden, että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti — niin vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina — ja kuitenkin hän yhtäkkiä tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen vieraaksi — Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon! Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa veikistellä — ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi…
Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön, jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin, loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.
— Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? — ajatteli Ensio.
Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun oli juhannus…
— Ensio hoi, otappa vastaan! — kajahti silloin Irjan ääni.
Veneessä oli alotettu leikki "laivani on lastattu". Ennenkuin Ensio ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä.
— No, no, — varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle tytöllensä.
Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa!
* * * * *
Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi kuulua viulun säveliä.
— Mitä, mitä? — kysyttiin kuorossa.
Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi, eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan. Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha.
Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno Brofelt riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä iloisesti pyöriviä pareja.
Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen.
Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia. Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia…
Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon suuren ulapan ja vielä kauvemmas — äidin luo —
Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta…
Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.
— Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? — kysyi hän.
— Enhän minä osaa, — virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti; mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.
— Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä vien.
— Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa — Irjan tai vierasten?
— Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, — lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. — Eikä se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.
Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa. Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.
He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi kauvan, kauvan…
Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa ihailla…
Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset keksivätkin!
Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla toimittanut loppusuorituksen.
Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä, jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan vaihtamaan. — Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? — kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: — On — ei minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!
Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.
Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen pöydälle.
— Kas, postikin on tullut, — sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan pöydällä pari kirjettä. — Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.
Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan päällekirjoitusta.
— Keltä tämä voi olla? — tuumi hän. Irjakin kurkisti.
— Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi on…
Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta, eivätkä he suotta kirjoittaneet.
— Mikä sinun on, Helvi? — kysyi Irja säikähtyneenä. — Olethan ihan kalpea ja vapiset… Helvi!
Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.
— He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta lähteä…
XIII
Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti oli jo nukkunut niin kauvan — nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?
Ei — hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!
Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman, minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa, ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.
— Olethan sinä täällä, — kuiskasi hän. — Niin hiljaa, kultaseni, että luulin olevani yksin.
— Tarvitsetko, äiti, jotakin?
— En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.
— Se Manta on aika likka — ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä mennä ympäri, — kuului Samuli sanovan.
— Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut —
— Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, — torui emännän kiivas ääni. — Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne kiveen.
Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?
— Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? — kysyi hän.
— Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista sinulle, jos jaksaisin… Tule lähemmäksi, lapsi — noin…
Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.
— Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa, ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin… Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?
Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa — ja koko entinen rakennus alkoi järkkyä ja horjua.
— Voi, en tiedä; kyllä minä koetin —
— Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin ennen?
Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.
— En, en lähemmäksi, — täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.
— Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.
Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän kohotti katseensa jälleen.
— Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää heistä?
— Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.
— Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin voi pysyä…
— Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras. Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun täytyy voittaa tai joutua tappiolle — ei ole kolmatta mahdollisuutta.
Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: — Oliko se tappio, että minä en langennut polvilleni illoin aamuin?
Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt. Mutta se voi olla paras — ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi tapahtua…
— Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, — pyysi hän.
— Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon.
— Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa —
— Älä sano niin, äiti, — keskeytti Helvi kiihkeästi. — Paranethan sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin.
— Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se rauhoittaa.
Ja Helvi kertoi — purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: — Mikä nyt siis oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt polvistua?
— Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin, ettei hän välttämättä vaatisikaan…
— Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!
— Se tuntui Irjasta kummalliselta —
— Ja sinä häpesit — eikö niin?
Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.
— "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?
— Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että
Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin…
— Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa: istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle: anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla — ja olisit menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin; rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että tahdoit peittää rukoustasi?
— Kyllä minä nyt käsitän sen, — kuiskasi Helvi. — Ja huomasin minä senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina minä häiriinnyin.
— Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi — jona olemme vuoteeseemme sidotut…
— Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, — keskeytti Helvi, nousten paikaltaan.
— Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista kuulla pääskysten visertävän…
Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä hääräsi yksinään lieden luona.
— Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? — kysyi hän nähdessään
Helvin.
— En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.
— Kuinka hän nyt voi?
— Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.
— Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen tekeminen…
Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen, ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan, jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta täällä se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti, kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.
Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla — ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä takaisin?
Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta rakasti — vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa, jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta… Miksi eivät he olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut — sillä eihän Helvi kehdannut…
Oli miten tahansa — Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan äiti paranisi oikein pian…
Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä huutanut — mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. — Mutta eikö taas huudettu — ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin — juosten, viittoen… Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?
— Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn —
Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja syöksyi sisään.
* * * * *
Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana, mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen vieressänsä.
Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.
— Lapseni, rakkaani…
Helvi kumartui hänen ylitsensä.
— Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa… Minä menen pois, mutta pysy Jeesukselle uskollisena…
Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.
— En tiedä, kuinka sinun käy, — jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; — mutta minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun aarrettani.
— Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää, miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään yksin?
— Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.
— Mutta sitte, äiti, sitte —
— Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin… mutta Herra puhui minulle… Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan sinua… Ilolla minä sinua siunaan…
Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.
— Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä tahansa, kotona tai pakanamailla… Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra käskee?
— Tahdon, — vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut epäröimistä.
— Kiitos, Jumala, lapsestani… kiitos kaikesta… kaikesta…
Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa; mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden välillä.
Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.
XIV
Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.
Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa ajatuksillensa vapaan vallan.
Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli. Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet… ja sitte olivat vieneet pois… ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt, itkenyt…
Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet! Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä, joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.
Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa hänellekin ystävällisyyttä.
Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin, pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti, pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan, mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia — ei missään koko maailmassa. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte toistekaan enää halunnut takaisin.
Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä, lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut, kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.
Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät muualle, Irjan ja Ension luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin. Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa, tai olla ilman, tyytyä ja odottaa.
Odottaa — niin, mitä?
Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin, ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva päätökseksi?
Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen, jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla selvä, sen hän käsitti.
Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin!
Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan.
— Kas, siinähän on Helvikin, — sanoi Manne vilkkaasti. — Eikö sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta yksin minua varten.
— Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, — virkkoi emäntä äreästi. — Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään tekemistä, eikä Helvillä myöskään.
— En minä haluaisikaan, — sanoi Helvi.
— Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, — virkkoi Manne, joka alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa.
— En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä juuri aioinkin tulla sedältä kysymään… minä aioin…
Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi kovasti tykyttää.
— Mitä sinä aioit kysyä?
— Nythän kesä jo kohta on mennyt — ja minä ajattelin, että koulu alkaa…
— Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt olet minun tyttöni! — tuumi setä leikillisesti.
— Mitä hullutusta se olisi, — kiirehti emäntä sanomaan. — Mistä ne rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme liikene maantielle ajettavaksi.
— Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? — kysyä murahti
Samuli nurkastaan.
Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara astui sijaan.
— Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on hänen kotinsa, — sanoi hän päättävästi. — Turhamaisuutta siellä opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa! Ei, siitä ei tule mitään.
— Voi setä, eihän se ollut koulun syy… ja johan setä antoi anteeksi…
— Siitä ei tule mitään, — toisti setä yhä jyrkästi. — Se olkoon nyt sanottu, eikä siitä enää puhuta.
— Mutta mitä minusta sitte tulee? — uskalsi Helvi vielä kysyä itku kurkussa.
— Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja käy, — arveli emäntä. — Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan ennätät vähän oppia, se on varma.
— Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, — huomautti Manne.
— Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, — lisäsi Samuli. —
Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.
— Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, — sanoi setä, joka jo taas oli lauhtunut. — Kyllähän se on hyvä, että on jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista — ha ha ha —
Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?
Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.
— Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt, ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä Jumala… Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin ajattelematon ja turhamainen?
Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera…
Kyllä tämä on ansaittu rangaistus — mutta kuinka minä sen jaksan kestää? Vähintään neljä pitkää vuotta täällä Saukkolassa, ja kuka tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää; enkä saa oppia mitään… Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään, joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti ja opettajat ja kaikki koulutoverit… Enkö saisi pitkään aikaan nähdä heitä? Enkö ehkä milloinkaan? — —
Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja siinä tuskassaan hän huusi Herraa: — Hyvä Jumala, auta minua! Rakas Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en jaksa, minä en kestä yksin…
Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä.
XV
Lindin perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä keskustelemista.
— Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? — virkkoi Irja kiihdyksissä. — Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.
— Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea tekemisiin.
— Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän seuraansa kärsimään?
— Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään, vaikka se kyllä on ikävää.
— Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia siitä, että Helvi asuisi meillä, — lisäsi tohtorinna. — Kaupungissa on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan minulle vapaata toimivaltaa.
— Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden
taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä
Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. —
Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?
Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: — Mitenkä minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.
— Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! — huudahti tohtorinna epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. — Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä sentähden tahdo rahoja antaa.
— Lueppas vielä, miten se paikka oli, — kehoitti tohtori.
Irja luki: "— — Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi, ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä — —"
— Onhan se ihan selvää, — virkkoi tohtori. — Emme me voi siihen asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.
— Ei! — huudahti Irja innokkaasti. — Minäpä tiedän! Ettekö huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: "niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä?" Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?
— Irja, Irja, — hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:
— Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni, niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!
Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.
— Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! — huudahti hän voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. — Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa, niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten — suostuttehan, eikö niin?
— No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, — sanoi tohtori. — Kannattaa tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.
* * * * *
Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa. Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois, mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen, ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin huvia tuottaa.
Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.
"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.
Ehtoolla on itku ja aamulla ilo".
* * * * *
Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti, tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.
Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa — siltä ainakin Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt hyvin.
Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin; punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. — Se oli jo liian paljon. Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.
He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.
— Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin, vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.
— Jumala on niin ihmeellinen, — kuiskasi Helvi.
— Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!
— Minä tahdon elää Jumalalle, — vastasi Helvi varmasti. — En tiedä minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla aina.
Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä; mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: — Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja rohkeuden? Helvi — opeta minua Jumalaa etsimään!
— Tule, niin polvistumme yhdessä, — kuiskasi Helvi liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin suuri ja hyvä!
Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä syvyydestä.
Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta elämänjaksoa kohden.
Toinen osa.