I
He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun kerran on saanut siihen oikeuden!
Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat. Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat, jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo.
Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään.
— Voi Irja, kuinka hauskaa!
— Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle!
— Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä?
Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän ilosta! — ehti Irja ajatella, vaan ei vastata.
— Mutta missä Helvi on? — kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä.
Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet pasaasin kulmasta seinustalta.
— Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä hänen luoksensa — eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!
Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle. Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.
— Kiitos, Manne, kukkasista, — sanoi hän toverillensa. — Olitpa sinä ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!
— Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, — selitti poika ylpeästi.
— Pitäisi torua, jos malttaisin, — hymyili Helvi. — Mutta tiedätkö, kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!
Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.
— Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? — huudahti hän, mitä suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.
— Niin, mennään kiireesti perimään sitä, — virkkoi Helvi, tarttuen Irjan käsivarteen. — Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.
— Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, — nauroi Irja.
Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein, sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.
He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä, puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät kulkijain mielissäkin.
Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan! Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut.
Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset; mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme.
Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, — yhdeksää vähemmän kuin Helvi, — mutta siitä vähät! Ei hän niiden tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä kylliksi?
Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan.
Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: —
Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä!
— On jo liian myöhäistä, — huomautti Ensio. — Pankaa kukat yöksi veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme.
— Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, — sanoi tohtorinna. — Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne.
Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan. Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi.
Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi hymyillen juovansa "nuoren apilanlehtensä" maljan. He kilistelivät ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella, ettei hän tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli?
— Ei täällä huomisiltana näin hiljaista olekaan, — virkkoi Irja, keskeyttäen uudelleen syntyneen äänettömyyden. — Silloin vasta oikein ollaan iloisia! Kun vaan tulisi näin kaunis ilma, että saisimme olla ulkona.
Huomiseksi oli näet määrätty nuorisokutsut kaikkien onnistuneitten tutkintojen kunniaksi. Kyllä kannattikin taas kerran vapaasti nauttia, ilman että tarvitsi tuon tuostakin muistaa kelloa ja ajan kulusta huolehtia!
— Jospa sinun sitte todellakin tulisi hauska, — sanoi tohtorinna epäilevän näköisenä.
— Miksi ei? Senkötähden, ettei tanssita? Ole huoletta, äiti!
— Kyllä Irjan pitäisi saada tanssia, — puuttui Ensio puheeseen. —
Helvi ja minä soisimme sen hänelle niin mielellämme; vai kuinka, Helvi?
— Niin, täti kulta, ei mitenkään meidän tähtemme —
— Älkää nyt joutavia, — keskeytti Irja iloisesti. — Minäkin tahdon kerran olla jalomielinen. Tämähän on meidän yhteinen juhlamme, eikä minun yksin. Kyllä minä kohta tanssiakin saan niin paljon kuin mieleni tekee; sillä totta kai sinä Ensio maisterinvihkiäisissä viet minut tanssimaan myöskin?
— Vien, vien, — vakuutti Ensio hymyillen. — Solmi sinä vaan seppeleeni, kyllä minä parhaani mukaan sinua huvitan.
— Olettekohan te nyt muistaneet kaikki kutsuttavat? — kysyi tohtorinna, jolla oli huoli huomisesta.
— Emmeköhän —
— Miten on Helvin serkun laita? — johtui tohtorin mieleen. — Hän taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua?
Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi punastuen hän vastasi:
— Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on ihan outo hänelle.
— No, voisithan kysyä kuitenkin, — tuumi tohtori. — Minä pidän hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin toista laatua.
— Samuli parka on huonoille teille joutunut, — virkkoi Helvi alakuloisesti. — Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon muuttunutkin eduksensa.
— Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin saisi vakavia tovereita, — sanoi Ensio.
Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään pyyntö olisi Mannea sinne saanut.
Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa. Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen. Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu "punainen huone", jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili huoneitten ohitse.
Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon ja kutsui Irjaa luoksensa.
— Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? — kysyi hän yksinkertaisesti.
— Minä menen pyytämään Ensiota myöskin, — vastasi Irja.
Vähän ajan kuluttua he kaikki kolme laskeutuivat polvillensa Helvin huoneessa, ja Helvi ja Ensio lausuivat heidän yhteisen sydämellisen kiitoksensa Herralle. Ensio liitti siihen hartaan rukouksen, että Jumalan hyvyys saisi vetää heitä jokaista lähemmäksi häntä, ja Helvi rukoili, että hän osottaisi heille, miten he kukin parhaiten voisivat käyttää lahjansa hänen kunniaksensa, ja antaisi heille myöskin voimaa ja armoa menettelemään hänen tahtonsa mukaan.
He nousivat jälleen tyynesti, puhumatta asiasta sen enempää. Ensio lähti omaan huoneeseensa, ja tytöt rupesivat tarkastamaan ylioppilaskirjojansa.
II
— Meillä oli huono onni ilman suhteen. Näkisit, kuinka kauniilta meri näyttää juuri tältä parvekkeelta, kun aurinko paistaa! Olisi se saanut tänäänkin pistäytyä esiin.
— Minusta se paistaa juuri parhaallaan. Siellä, missä sinä, Irja —
— No Tauno, ole nyt vaiti äläkä lörpöttele! Kun sataa, niin sataa.
Menemmekö sisälle? Ei tässä mitään katsomista ole.
— Älä mene vielä juuri. Minulla olisi eräs pyyntö sinulle.
Irja pysähtyi, käsi ovenrivassa.
— Minä olen koko kevään lukenut niin ahkerasti, että tuskin olen käynyt kävelemässä. Tahdoin valmistua maisterinvihkiäisiin, mutta pelkäsin myöhästyväni. Nyt vihdoinkin olen varma siitä, että kaikki käy toivoni mukaan, ja siksi minä rohkenen kysyä, vaikka en vielä juuri olekaan valmis, saanko sinut sitomaan seppelettäni?
Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja vastasi, hellittäen kätensä rivasta:
— Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa Ension seppeleen.
— Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, — virkkoi Tauno innokkaasti. — Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi.
— Mutta sinä et tiedä, kuinka suuren ilon siten minulta riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa.
Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti välinpitämättömältä.
— Hänkö muka voisi korvata sinut? — sanoi hän. — Sellainen tyhjä tyttö —
— Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, — virkkoi Irja melkein pahastuneena. — Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin usein olette yhdessä. Mutta joku toinen — Saimi esimerkiksi —
Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos.
— Täälläkö sinä, Irja, olet! — huudahti hän. — Salissa on uusia vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua.
— Anna anteeksi, että sinua pidätin, — kuiskasi Tauno surulliselta sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä.
Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen Irjalle: — Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt —
— Tauno tahtoi katsoa näköalaa, — vastasi Irja vähän väkinäisesti, siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin.
Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia. Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin, heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina, mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen, kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin. Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena, ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt, mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois sohisevasta keskuksesta.
Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan aikeita ensi vuoden suhteen.
— Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka?
— Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset jatkolta.
— Mitä Irja neitikin sillä tekee? — naurahti ylioppilas Oksanen, joka myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. — Ei suinkaan hän ikinä opettajaksi aio?
— Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa harjoittaa soittoa ja laulua.
— Hänellä on tavattoman kaunis ääni, — sanoi Oksanen vilkkaasti.
— Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan.
Luuletteko, että rohkenemme pyytää?
— Miksikä ei, — arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista. Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä, kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu.
— Entä rupeatko sinä opettajaksi? — kysyi yhtäkkiä Ilmi, joka herrojen tultua seuraan oli istunut melkein ääneti.
— Sittekö kun jatkolta pääsen? En nyt vielä tiedä. Tahtoisin ainakin aluksi mielelläni oppia sairaanhoitoa ja vähän enemmän englanninkieltä…
— Vai niin! — huudahti Ilmi loistavin silmin, unohtaen ujoutensa. —
Voi Helvi kulta, kuinka hauskaa!
Raitio katsoi häneen kummastuneena, sillä ei hän mitään erityistä ilon syytä ymmärtänyt. Mutta Helvi punastui. Hän tiesi, mitä Ilmi oli ajatellut.
Kirkas, helmeilevä sävel keskeytti heidän puhelunsa. Irja oli astunut soittokoneen luo ja alkanut laulaa Saimi Saarnion säestäessä.
Kaikki salissa istuivat ääneti ja kuuntelivat, kunnes mieltymys laulun loputtua puhkesi meluaviksi kättentaputuksiksi. Hän lauloi vielä pari laulua, ja taputukset vaan yltyivät. Kun hän aikoi poistua pianon luota, pakotettiin hänet palaamaan takaisin.
— Laula Olavin laulu "Elinan surmasta"! — pyysi kuiskaten Ensio, joka oli joutunut Irjan viereen.
— Ei minulla ole siihen nuottejakaan.
— Säestäthän sievästi itse. Laula nyt! Ei mikään laulu sovi äänellesi niin hyvin kuin se.
Ja Irja istuutui laulamaan:
— "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä."
Ensio oli oikeassa; niin kauniisti ei Irja ollut mitään edellistä laulua laulanut. Nyt vasta kuulijakunta kiihtyi lisää tahtomaan, mutta Irja heitti soittokoneen kannen kiinni ja sanoi nauraen, että "virsi on jäämähän parempi, kuin on kesken katkeemahan". Tohtorinnakin tuli hymyillen huomauttamaan, ettei hänen pitänyt ystävällisiä kuulijoitansa liiaksi väsyttää. Hän puolestaan ehdotteli, että nuoret nyt rupeisivat esimerkiksi piirisille.
Siihen he kyllä olivat suostuvaisia. Kohta kaikui reipas piirilaulu, ja parit pyörivät huimassa ilossa pitkän istumisen jälkeen.
Helvi lähti etsimään Mannea, joka vastoin odotusta oli heti ollut valmis kutsua noudattamaan. Suuren, vieraan seuran nähtyään hän kuitenkin mieluimmin olisi peräytynyt, mutta se ei enää käynyt päinsä. Hän tunsi itsensä araksi ja kömpelöksi ja vetäytyi niin syrjään kuin mahdollista. Ei tädin häntä suinkaan tarvinnut hävetä, ajatteli Helvi; niin kainosti hän esiintyi, kuin ei hän olisi ollutkaan Saukkolan raju ja iloinen Manne. Minne hän nyt oli mahtanut piiloutua? Ehkäpä Ension huoneeseen.
Siellä hän istuikin aivan yksin ja katseli erästä pöydälle asetettua kirjaa. Se oli Kristuksen elämää esittävä kuvateos, ja avoinna hänen edessänsä oli se sivu, joka kuvasi Vapahtajan eteen polvistunutta rikasta nuorukaista. Helvi ehti nähdä sen, vaikka Manne nopeasti sulki kirjan hänen astuessansa huoneeseen.
— Sinun tulee ikävä, hyvä Manne, kun pysyttelet näin erilläsi, — sanoi Helvi ystävällisesti. — Etkö tahdo leikkiä toisten mukana?
— Minä menen kohta kotiin. En minä osaa täällä olla. Mutta ei minun kuitenkaan ole ollut ikävä.
— Miten sitte aikasi on kulunut?
— Olen minä puhunut yhden ja toisen kanssa. Äsken tässä oli Ensio, sinun kasvattiveljesi. Minä en juuri ole häntä ennen tuntenutkaan, mutta hän mahtaa olla oikein hyvä poika. Hän selitti minulle näitä kuvia; vaikka en minä niistä pidä…
— Miksi et? Meille kaikille ne ovat hyvin rakkaat, sillä meidän mielestämme raamatun kertomukset käyvät paljon elävämmiksi, kun tätä kirjaa katselemme. Eikö sekin kuva, jota äsken silmäilit, ole ihan erinomainen? Minä aina muistan siitä laulua: "Jo nuorena on hyvä kaunihisti Jeesuksen rintaan saada painaa pää", — vaikka rikas nuorukainen meni pois eikä tahtonut…
— Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, — virkkoi Manne, nousten paikaltansa. — Hyvästi nyt —
— Eihän toki niin äkkiä! — tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä istuutumaan. — Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun lukusi käyvät?
— Hyvin! — vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen kasvonsa. — Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma, että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko!
Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet, vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä. Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti ollut ohjaamassa.
Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: — Mitä Saukkolaan kuuluu?
— Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan, mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa.
— Rakastaako Samuli häntä?
— Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi. Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen taitaa olla syypää…
— Voi Samuli parkaa!
— Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen?
Helvi vakuutti, että hän kyllä voi kadota kaikessa hiljaisuudessa, saattoi hänet ovelle ja meni sitte takaisin saliin. Siellä vielä pyörittiin piirissä. Hänenkin kaiketi olisi pitänyt mennä mukaan, mutta se tuntui nyt ihan mahdottomalta. Mannen viimeinen kertomus oli jättänyt hänen mieleensä painon, joka pidätti. Hän näki maisteri Auteron, Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen johtokuntalaisen, sekä pari jatkolaistoveriansa istuvan kulmapöydän luona. He näyttivät vakavasti keskustelevan, varmaankin uskonnollisista asioista, ja Helvi riensi sinne, kuten kulkija, joka vieraassa ympäristössä kotisäveleitä kaipaa.
Piiri alkoi melkein samassa hajota. Vieraat ryhmittyivät taas eri tahoille, ja muutamia tyttöjä, Leima johtajana, pujahti Helvin huoneeseen hiuksiansa laittelemaan. He lukitsivat oven, vetivät laukuistansa käherrysrautoja ja sytyttivät tulta kynttilöihin.
— Hoh, kuinka on hyvä päästä vähän rauhaan, — huoahti Kerttu, joka oli tullut vaan toisten seuraksi ja heittäytynyt mukavasti keinutuoliin. — Nyt saa puhuakin, pelkäämättä tarpeettomia korvia.
— Niin, minä juuri aioin kysyä, minkätähden Helvi ei ollut ensinkään mukana piirissä, — virkkoi Tyyne Hellman, eräs Kertun pankkitovereista.
— Etkö sitä tiedä, — sanoi Leima ivallisesti. — Hänhän on uskovainen. Kumma, että Ensio vielä uskalsi tulla piiritanssiin. Yhdessä hän jo Helvin kanssa muut tanssit heitti.
— Helvinkö tähden? Pitävätkö he toisistaan?
— Mitä vielä. Mutta uskovaisuus on kuin tarttuva tauti. Vahinko
Ensiosta, hän olisi muuten hyvin söötti.
— Tauno se vasta söötti on. Hän hakkailee sinua, Leima. Jokohan joutui pikku lintu paulaan —
— Ole vaiti, Kerttu, — tokaisi Leima ja löi häntä vallattomasti viuhkallansa. Mutta suu oli hymyssä ja silmissä keikaileva katse.
Ester Vahl oli lopettanut otsatukkansa kähertämisen ja istui toisia odottamaan. Hän piteli Helvin pöydällä olevia esineitä ja sai käteensä taivaaseenastuvaa Vapahtajaa esittävän kuvan ja sitte säästölaatikon, jonka kannessa oli lause: "Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työväkeä eloonsa." Joku sana pyöri hänen huulillaan, mutta hän pidätti sen, heitti laatikon pois ja otti kirjan. Se oli raamattu. Kärsimättömänä hän huudahti:
— Nunnan pöydäksi tätä luulisi eikä nuoren tytön. Katsokaapas näitä!
— Se on ihme, että Irja on pysynyt niin hauskana tyttönä hänen seurassaan.
— Kyllä hänessäkin on oireita samaan suuntaan…
— Mutta ei hän ainakaan mikään pyhimys ole. Hän tanssii niinkuin keijukainen.
— Minusta hän taivuttaa vartaloansa liian paljon, — arveli Leima. —
Ja sitte hän koketeeraa…
— Irjako? Ei kukaan ole luonnollisempi kuin hän, — vakuutti Tyyne
Hellman.
— Ettekö te jo ole valmiit? — kysyi Ester, nousten seisomaan. — Tämä käy niin pitkäveteiseksi. Minä menisin takaisin saliin.
— Ja minä menisin kotiin, — virkkoi Kerttu haukotellen. — Kuka käskee Irjan laittaa illanviettoja ilman oikeata tanssia. Ei tämmöinen ole mistään kotoisin.
— Ei olekaan, — myönsi Leima. — Mutta pitänee tässä paremman puutteessa sentään lähteä leikkimään ja lapsettelemaan.
"Paremman puutteessa" sitte leikittiinkin aina puoliyöhön asti; ja ainakin sivulta katsoen näytti siltä, kuin olisi itse Kertullakin ollut erinomaisen hauskaa. Leima taas oli yhtäkkiä käynyt melkein hillittömän vilkkaaksi eikä ollenkaan tahtonut lakata "lapsettelemasta".
Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: — Arvaappas, Tauno on pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin häntä suuresti, jos suostuisin. — Ja kun Irja katsoi Leimaan hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme silmissään: — Sanohan, eikö se ole hauskaa?
Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat: "Sellainen tyhjä tyttö!" Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut.
Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: — Vai niin, siinä oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut nolaisin…
III
Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi.
Kaikki oli äänetöntä ympärillä.
Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti.
Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa.
Niin, jospa menisikin levolle.
Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona.
Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla — kuinka se oli sopinut hyvin… Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa! Tietysti, olihan hän sisar… Hän oli niin kaunis, että hän Helvin mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta. Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista…
Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen kutsumukseensa.
Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä kuten kyynelten kiillon. — Minä olen kaivannut lapsuudestani asti, — oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: — Joka etsii, hän löytää.
Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin parhaiten ymmärsivät toisiansa.
Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän iloisesti vakuutti: — Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! — Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita.
Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä, ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä turmella epäilyksillä.
Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön.
— Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! — oli Helvi kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli rippikoulunsa käynyt.
— On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, — jatkoi
Ensio.
Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. — Kuinka minä en tietäisi, mikä on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi, rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi. Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan aikaa myöten opin yhä paremmin.
Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: — Sellainen puhe sopii Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa.
Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat.
— Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen tanssiaisissa, — oli hän itse sanonut. — Tavallisesti ajattelen, että olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin.
Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. — Tanssiko syntiä? Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän iloamme?
— Minulle se ei ole mikään ilo, — vastasi Helvi.
— Eipä juuri minullekaan, — arveli Ensio. — Mutta en minäkään luule sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin. Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista pois.
— Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? — virkkoi Irja.
— Siinäpä se on, — vastasi Ensio surullisesta — Ei tarvitse mennä pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko, että elämä on helppoa ja yksinkertaista!
— Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! — huudahti Irja katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. — Minä olin ajattelematon. Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?
— Orpo kaipaa omaa leipää… Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin toivoa… Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä…
— Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, — lisäsi Helvi. —
Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.
— Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, — väitti Irja. — Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä kyllä ymmärrän.
— Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, — sanoi Ensio. Mutta siihen keskustelu sillä kertaa loppui.
Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: — Kyllä tämänpäiväiset huvit ovat ainakin yhtä viattomat kuin viimekertaiset! — Niin kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle kannalle.
Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan, ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa, ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.
Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta… Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.
Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja suojelkoon!… Ja myöskin Ensiota… Olihan heillä sama Jumala, jonka istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät…
* * * * *
Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista.
Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.
Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa…
— Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!
Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä, tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja riemua.
— Kuinka sinä vielä valvot? — kysyi Ensio.
Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. — Tiedätkö, tiedätkö, — sanoi hän kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, — Ensio on tanssinut minun kanssani!
Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä muistellut?
Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi tästä riippunut. — Kuinka sinä saatoit? — kykeni hän ainoastaan kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.
— Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan kanssa ilahuttaakseni häntä? — kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen oven pylvääseen.
— Ei suinkaan —
— Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?
— Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut päätöksestäsi?
— Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?
— Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?
— Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.
— Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, — sanoi Irja sydämellisesti. — Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni, ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!
— Kiitos, sisko, — lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.
Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan.
Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.
"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" — ne sanat hän yhä kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa…
Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!…
Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän — hän oli kadehtinut
Irjaa…
— Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi, riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana…
Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut… Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla — eikä kuitenkaan tanssittu… Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron, itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin… Mutta päätökseni ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet voivat käskeä minua…
Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala… Ei, en koskaan! Hän iloitkoon siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo…
Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille. Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan — Ension kirkas kuva…
IV
Haapalehto, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään monivärisempänä ja muhkeampana.
Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä vuonna kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan, joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi, jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa "selitystä" kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä.
He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä.
Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa.
Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun lauvantaina. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen näköisenä.
— Me lykkäämme sen illaksi, — arveli Irja.
— Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun on kysymys matkasta vetten taakse.
— Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, — sanoi Ensio.
He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla. Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä.
— Miksi juuri sinä jäisit? — kysyi Irja Ensiolta. — Yhtä hyvin minä.
— Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, — virkkoi Helvi. — Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen ensin ryhdyinkin.
Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä.
Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.
— Helvin tai minun on jääminen, — sanoi Ensio päättävästi. — Kuinka me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän ainakin lähtee; ja sinä, Helvi — mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla kaikesta.
Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa veneeseen.
Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut. Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.
Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:
— "Tuhanten rantain partahilla heräjä, armas synnyinmaa!" —
Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten, hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia, kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:
— Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa. Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia yhtymään ja alotti laulun:
— "Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen kaikuu kiitosta."
Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:
— "Täältä puolehen ylhäisen maan vaan nyt uskossa katsellahan —"
Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta. Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei vielä kaivannut…
Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan. Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa. Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä jumalanpalveluksen alkuun.
Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä riemuitsi:
— Minä olen Isän huoneessa!
Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.
Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.
— Me aioimme mennä pappilaan, — esteli Irja. — Sinne olemme vierailunvelassa.
— Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta! — virkkoi hän veitikkamaisesti.
Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille "kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle krokettia lyömään.
— Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, — huomautti Helvi. — Emme nyt voi ruveta leikkimään.
— Aiotteko todellakin niitä kuulla? — kysyi Tauno. — Ettekö jo väsyneet kylliksi kirkossa?
— Ei se kannata, — vakuutti Aura, vanhin tytöistä. — Siellä kuuluu esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!
Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan. Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa, mikäli loukkaamatta voi.
— Jos menisimme edes vähän katsomaan, — arveli hän.
Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.
— "Herra lausuu, Herra lausuu:
anna sydämes —"
— Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! — sanoi Tauno tyvenesti, ivan välke silmissä.
Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän lausui vakavasti: — Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan hartaudesta pilkkaa!
Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja samassa puhuja nousikin lavalle.
"Kirjainkaupustelija" hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan, ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa odottamaan.
Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan viimeisiä vakavia sanoja: — Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: "Tässä olen, lähetä minut"?
Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut?
Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen. Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana —
Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä — jotakin sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. Nyt hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin, sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran — kerran, määräämättömän ajan perästä… Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes kellekään kertoa.
Miksi niin? Eikö Herra juuri tänään kutsunut häntä?
Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta, aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati?
Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin pannakseen painoa joka sanalle:
— "Sellaisnaan, sellaisnaan,
tule aivan sellaisnaan!"
Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa, jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa tietä!
Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko sydämestään — — —
Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä. Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle.
Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan, eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: — Se oli siunattu päivä! — Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja Helvin sydän sykki rauhattomana.
V
— Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni ja voit hypätä.
Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet. Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa myöten.
— Ei haittaa! — vakuutti hän iloisesti. — Rohkea rokkansa löytää. Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin.
He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä.
— Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, — sanoi Helvi. — Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan korit ovatkin melkein täynnä.
— Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, — johtui Ension mieleen. — Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin saamme juustoa ja viilipiimää!
Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli mentävä.
Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa, vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli suljettu.
— Siellä ei olla kotona, — sanoi Irja pahoillaan, pettymys kuvastuneena kasvoihin.
— Odotappas, naputetaan ovea.
Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: — Kuka se on?
— Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, — huusi Irja. — Laske vaan huoletta sisään!
Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta.
Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.
— Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, — sanoi Helvi ystävällisesti taputellen tyttöä. — Sinäkö täällä oleskelet yksin suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?
— Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, — sanoi tyttö. — Isä makaa tuolla.
Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.
Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä.
— Mikä isää vaivaa? — kysyi Ensio.
— Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!
— Älä pelkää, pikku kultani, — sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.
Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.
— Onko täällä vettä? — kysyi hän Nannalta.
— Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää isää.
— Minä lähden noutamaan, — sanoi Ensio. — Anna minulle astia ja tule näyttämään, mihin päin pitää mennä!
Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti haikeaan itkuun.
— Mikä nyt? — tiedustelivat vieraat.
Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta. Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat… eikä äidille varmaan jäänytkään marjoja…
Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.
— En tiedä, olisiko se viisasta, — tuumi Ensio, kun he olivat vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. — Eiköhän ole parempi, että paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään. Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.
— Niin minustakin, — sanoi Helvi. — Mutta emme voi jättää lasta tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. — —
Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi. Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi, kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan sanan lohdutusta…
— Auta minua, Herra! — huokasi hän sydämensä pohjasta.
Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa, ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.
Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa, puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen ympärille ja peitti hänet jälleen.
Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus liikkui hänen mielessään: — Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! — Hetken perästä hän kuitenkin palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi. Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan ummehtuneeseen huoneeseen.
He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan odottamatta.